Kirous ja manaus! eli pohdintoja yliopisto-opinnoista

Arg. Arg. Olen lukiosta asti halunnut ehdottomasti ja vain ja ainoastaan opiskella psykologiaa, koska se on ollut elämäni suurin intohimo tähän päivään asti (ihmismieli). Ja NYT kun vihdoin ensimmäistä kertaa elämässäni tosissani haen yliopistoon ja aion sinne mennä, huomaan, että psykologian aika on ohi.

AAAAAAAAAAAAAARRRRRRRRG.

Suoritan siis tällä hetkellä psykologian perusopintoja verkko-opintoina ja tänään sain tarpeekseni. En siis perusopintojen tekemisestä vaan niiden sisällöstä. Sillä tosiasia on, että minulla on jo perus- ja aineopintojen tietomäärä hallussani psykologiasta ja on todella turhauttavaa opiskella niin tuttuja asioita. Ei turhauttavaa vaan pitkästyttävää. Ajattelin, että ehkä aineopinnot olisivat kiinnostavat ja edistyneemmällä tasolla, mutta ei. Tutkin äsken, mitä kirjallisuutta niihin vaaditaan ja mitä ne sisältävät – ja pitkästyin hengiltä näkemästäni.

HUOKAUS. Voisin aivan hyvin siirtyä vain tekemään suoraan gradua.

Tympivää.

Mutta ehkä minä sitten suoritan ne psykologian opinnot ja väsään gradun ihan vaan siksi, että minä ansaitsen sen. Olen omistanut elämästäni noin 15 vuotta psykologian itsenäiselle opiskelulle ja haluan saada tiedoistani asianmukaisen todistuksen.

Joten suunnitelmani lienee seuraava. Kun pääsen yliopistoon, suoritan psykologian maisterin tutkinnon, mutta se on sivuasia ja teen sen sivukädellä. Haluan vain sen muodollisen todistuksen osaamisestani, koska olen sen ansainnut. OIKEASTI siirryn ahertamaan jonkin muun tieteenalan pariin, johon intohimoni tulee kanavoitumaan ja siitä suoritan myös maisterin paperit.

Mutta mikä se on?

Hmph. Mikä? Filosofia? Sosiologia? Sosiaalipsykologia? Sosiaalitieteet? Ympristöpolitiikka? WHAT?

Hmph.

Yksi päämääräni on se, että valitsen 2-3 kiinnostavaa ainetta, joista luon synteesin. Psykologia lienee siis yksi näistä. Filosofia toinen (perus- ja aineopinnot), sillä se kehittää ajattelua tehokkaalla tavalla. Mutta siitä kolmannesta tulee se main thing. Mikä se olisi. Hmm. Hmm.

Ja SITTEN haluan suorittaa luovan kirjoittamisen opinnot Jyväskylän yliopistossa. Joskus. Kun on aikaa. Jos en pääse tänä vuonna yliopistoon, suoritan ne ensi syksynä ja keväänä (perusopinnot etäopintoina siis). Lisäksi teen psykologian tylsiä aineopintoja.

Noin 50 täydellisen mahtavaa ADHD -ominaisuutta

Löytyy Tampereen kaupungin sivuilta Osmo-oppaasta.

"Hauskuttaa kamujaan nokkelilla sutkautuksilla ja terävillä komenteilla Unettomuus antaa enemmän aikaa surffata netisssä Hyper-keskittymiskyky
kaksi sanaa: facebook & chatti Ylivilkkaus Luovuus Hieman estynyt libido,
joka tytön/pojan unelmaseuralainen Sitkeä: tapaa jonkun, rakastuu syvästi,
avioituu,riitelee, vihaa ja eroaa, Kaikkitämä 35 minuutissa, jopa nopeammin •
Säkenöivä PERSOONALLISUUS Vaihtuvat työpaikat Voi fiksoitua yhteen
asiaan sillä aikaa, kun koko muulla maailmalla menee surkeasti • Kykenee surutta
näkemään koko omaisuutensa yhdellä kertaa… kaikkihan on levällään lattialla
 On antelias, kun on kyse rahasta, ajasta tai tuesta ~joustava ^ innostunut *
innovatiivinen - Tuntee vahvasti Ottaa RISKEJÄ!!Valpas• Innokas, jopa liian
Tuottaa ideoita – eikä pelkää varastaa niitä menee pitkälle päätelmissään, joita
kukaan muu ei ymmärrä - kirjoittaa niitä sitten ” syvällisinä mietteinä ” Teoreettinen Abstrakti •Ajattelija,siis olen!~ Spontaani,AINA^Toiveikas toiveajattelija
pitää neuvottelut eloisina esteettisesti orientoitunut @ Yllättyy yhä uudelleen
iloisesti löytäessään unohtamiaan vaatteita – kyky yhdistää toisiinsa selvästi erillisiä ideoita ~ HAUSKA ^ Kyky nähdä kokonaisuus silloin, kun muut ovat hakoteillä
 Itsenäinen Haluaa aina tietää+Uteliaampi kuin paparazzi • Ikuinen ROMANTIKKO, kohteet vain vaihtuvat Laaja valikoima mielenkiinnon kohteita + Taitava
keskustelija ~ melkein NERO^ intuitiivinen - äänestettiin aina luokassa ”kaikista
HaUSkimmakSi” MEGAtarmokas keskeyttäjä, kaikessa • Loistava Improvisaattori Uskoo rehellisesti, että mikä tahansa on mahdollista Puhuu mitä vaan, milloin vaan, ilman valmistautumisia
Omaksuu uutta tietoa nopeasti ~ Yllytettävissä helposti mihin tahansa, milloin vain - Valmis astumaan esiin ^ Harvoin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, muutosmyönteinen ! EMPAATTINEN Löytää koko ajan unohtamiaan rahoja : räjähtää, mutta yleensä tyyntyy nopeasti &
ihmisenergian dynamo : ei tiedä milloin pitäisi lopettaa * intuitiivinen + muuttaa
usein\ Sinnikäs / kätketty LAHJAKKUUS – erittäin virittäytynyt aistimaan ympärillä
olevien ihmisten tunnetiloja ^ Yllättyy löytäessään unohtamiaan puolisoita
ADHD on erityisen yleistä taiteilijoilla, ja muilla luovilla ihmisillä!! avarakatseinen
individualisti : monella menestyneellä yrittäjällä on ADHD –piirteitä & mahtava
sietokyky kaaokselle Taistelee sen puolesta, mihin uskoo Taitava eksymään -
erinomaisia motivoimaan muita…

Erittäin järjestelmällisiä, täsmällisiä ja harvinaisen vastuuntuntoisia. (Okei, nyt
valehtelin)."


Löytyy Tampereen kaupungin sivuilta Osmo-oppaasta.

Tilasin mehukkaita kirjoja!!!

Tilasin nämä kirjat. Kvanttifysiikkaa, nam, nam.

"...the universe is self-aware, and that consciousness creates the physical world."

What Quantum Physics Tells Us about Our Origins and How We Should Live

Eilen tilasin tämän:

NAM! Tietoa.... Herkullista tietoa.

Kvanttifysiikka ja Jumala

Googlasin nämä kaksi termiä (englanniksi). Tässä joitakin kiinnostavia tuloksia. Sillä kyllä, kvanttifysiikka alkaa luoda tieteellistä perustaa Jumalalle ja nakertaa sitä ateismin alta. Jumala on todennköisempi vaihtoehto kuin ei-jumalaa.

Amit Goswami on kvanttifyysikko, joka esiintyi myös What the Bleep Do We Know -dokumentissa (satuin sattumalta hänen sivulleen). Minusta on kiinnostavaa, että monet kvanttifyysikot uskovat Jumalaan. Kvanttifysiikka paljastaa todellisuudesta niin uskomattomia asioita, että lienevätkö käänyneet tämän seurauksena teisteiksi vai olleet jo valmiiksi, ken tietää.

There is a revolution going on in science...a substantial number of scientists are supporting and developing a paradigm based on the primacy of consciousness.

Kvanttifysiikka on paljastanut ihmisille, että me voimme todella vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen ajatustemme voimalla. Kaikki on energiaa. Ajatukset ovat energiaa. Ajatuksilla, niiden energialla, voimme muuttaa todellisuutta sekä vaikuttaa omaan terveyteemme. Peter Baksa on kirjoittanut artikkelin
Can Quantum Physics Explain God? , jossa hän kertoo, että tieteen avulla voimme nyt selittää, miten olemme ajatustemme välityksellä yhteydessä Jumalaan.

It is our consciousness that creates our world in the natural. Hence, for the first time in the history of man, ask and it shall be given is a biblical truism that can be explained using Quantum theory.

Goswami on tämän tieteellisen vallankumouksen edelläkävijöitä. Hän on tehnyt dokumentin, The Quantum Activist. Dokumentti kuroo umpeen siltaa tieteen ja Jumalan väliltä.

The Quantum Activist tells the story of a man who challenges us to rethink our very notions of existence and reality, with a force and scope not felt since Einstein.

"You can call it God if you want, but you don’t have to. Quantum consciousness will do. Nonlocality, tangled hierarchy, and discontinuity: these signatures of quantum consciousness have been independently verified by leading researchers worldwide. This experimental data and its conclusions inform us that it is the mistaken materialist view that is at the center of most of our worlds problems today. To address these problems, we now have a science of spirituality that is fully verifiable and objective." (Goswami)

Voihan kärsä. Ihmisen täytyy hankkia tuo dokumentti jostain käsiin.

Mielen teoria

(Reflektointia Markku Ojasen Itsentuntemuksen kirjan pohjalta)

Nykyään puhutaan yhä enemmän, ettei Asperger-henkilöillä sittenkään olisi alikehittynyt mielen teoria. Uskon, että tässä ollaan oikeilla jäljillä, vaikka uskon myös, että sosiaalinen (sekä emotionaalinen) kehitys laahaavat kehityksessä jäljessä ikätovereihin nähden. Toisin sanoen Asperger-henkilö kypsyy normaalia myöhemmin näillä osa-alueilla. Ainakin minun kohdallani oli näin. Kuitenkaan en koe, että Asperger-henkilö olisi mitenkään epäempaattinen tai kykenemätön asettumaan toisen asemaan sen vähempää kuin neurologisesti normaalitkaan.

Ojanen kirjoittaa, että "Mielen teorialla tarkoitetaan ihmisen kykyä kuvitella, mitä toisen mielessä liikkuu". Sitten seuraa tärkeä lause: "Lähtökohtana on oma mieli, jonka mukaisesti myös toisen mielen oletetaan toimivan".

Aivan! Joten onko mikään ihme, että neurologisesti normaalien mielestä Asperger-henkilöt ovat epäempaattisia ja heidän mielen teoriansa on kehittymätön? Jos Asperger-henkilö lähtee eläytymään toisten ihmisten tunteisiin ja ajatuksiin sekä toiveisiin lähtökohtana oma erikoisesti toimiva mielensä niin hän todennäköisesti tekee virhetulkintoja – jos hän on tekemisissä nenttien kanssa. Sen sijaan neurologisesti normaalit lapset pystyvät paljon paremmin eläytymään toisten neurologisesti normaalien kokemusmaailmaan. Varsin monet Asperger-henkilöt oat yksimielisiä siitä, että nenttien kyky asettua Asperger-henkilöiden asemaan on vähintään yhtä puutteellinen kuin Asperger-henkilöiden kyky asettua heidän asemaansa. Asperger-henkilöt taas tulevat yleensä oikein hyvin toimeen toisten aspergereiden kanssa.

Minusta tässä on pääasiallinen selitys Asperger-henkilöiden muka heikkoon empatiakykyyn. Aika vaikea lähteä kuvittelemaan, mitä aivan erilaisessa mielessä tapahtuu... Aspergereille normaalien ihmisten mieli on täysi arvoitus – ja vice versa.

Kiinnostava kohta oli myös se, jossa Ojanen kirjoitti: "Jos tällaista ’mielen teoriaa’ ei synny, toisen käyttäytyminen herättää joko ihmetystä tai pelkoja tai tulkinnan, että hänessä on jotakin vikaa". Eli koska nentit eivät ymmärrä Asperger-henkilöiden ja neurologisesti poikkeavien käyttäytymistä, he tekevät sen virheellisen tulkinnan, että heissä on jotain vikaa. Ainoa vika on tällaisessa tulkinnassa.

Minä ja muut – Itsetuntemuksen kirja

Luen Markku Ojasen kirjaa Minä ja muut – Itsetuntemuksen kirja persoonallisuuspsykologian kurssitehtävää varten (suoritan psykologian perusopintoja avoimessa yliopistossa verkko-opintoina). Raapustelen tänne tekstejä lukemani tekstin pohjalta, ajatuksia, joita herää. Reflektoin lukemaani. Se auttaa aineiston sisäistämisessä ja ennen kaikkea on hauskaa.

Psykologian opinnoista sen verran, että enää 4 tehtävää jäljellä! Huraa. Opiskelutaidot kehittyy kaiken aikaa ja saan nyt tehtyä yhden tehtävän noin 2 viikossa. Alussa suoritin perfektionistisesti ja meni ikuisuus. Eli tavoitteena saada kesän aikana perusopinnot valmiiksi.

Lee Strobel: The Case for A Creator

The Case For A Creator: A Journalist Investigates Scientific Evidence That Points Toward God

Huraa!!! Tämä kiehtova kirja maksaa Book Depositoryssa vain alle 5€!!! (Ilmainen toimitus). Huraa! Huraa! 

Elämäkerta: Kiusaaminen alkaa

Varhaislapsuus ja sukutaustat

Leikkiminen

Lapsuuden ystävyyssuhteet

Kiusaaminen alkaa

Kiusaaminen alkoi vaihdettuani musiikkiluokalle. Jos olisin pysynyt entisessä koulussani, minua ei ehkä koskaan olisi kiusattu, sillä siellä ongelmia ei esiintynyt, tai sitten kiusaaminen olisi alkanut vasta myöhemmin, yläasteella. Vaikka kiusaaminen ei missään tapauksessa ole koskaan hyväksyttävää, ymmärrän kyllä miksi minua kiusattiin. Syitä oli useita. Yksi näistä oli se, miten itse kohtelin muita ihmisiä. Oikeastaan olin itse kiusaaja ennen kuin minusta tuli kiusattu. Luokkatoverini eivät pitäneet siitä, miten kohtelin ystävääni Susannea. Sen lisäksi luokallamme oli poika, joka oli mielestäni käsittämättömän ruma. Myöhemmin olen ihmetellyt sitä, miten voimakkaasti reagoin hänen ulkonäköönsä, sillä ei hän minusta enää näytä lainkaan rumalta (edes sen ajan valokuvissa). Ihan tavallisen näköinen poika. Silloin kuitenkin reagoin miltei fyysisesti havaitsemaani rumuuteen. Luulen, että kyse oli visuaalisesta yliherkkyydestäni. Reagoin edelleen todella voimakkaasti visuaalisiin ärsykkeisiin etenkin esteettisiin elämyksiin ja väreihin. En kuitenkaan muista elämästäni toista kertaa, jolloin olisin reagoinut noin vahvasti visuaalisesti epämiellyttävään asiaan. Rumuus, jota näin tuossa pojassa, aiheutti minussa puistatuksia, ja jos istuin luokassa hänen takanaan, näin hänen lyhyen tukansänkensä läpi luomia hänen päänahassaan ja ne kuvottivat minua. Koska temperamenttini on mikä on, ilmaisin tuntemukseni ääneen... Haukuin häntä ja ilmaisin vastenmielisyyteni. Tästä luokkamme pojat eivät pitäneet. Kerran he heittelivät minua lumipalloilla, kun odotimme linja-autoa koulun jälkeen. Luultavasti kohtaamani sosiaalisen vastarinnan vuoksi lopetin kiusanteon lyhyeen ja sen jälkeen puistattelin vain omassa mielessäni. Seitsemännellä luokalla en enää pitänyt häntä rumana ja olin huomannut, että hän oli luokkamme pojista ehkä kiltein ja mukavin. Muut pojat eivät pitäneet minusta ja kiusasivat minua, mutta mikäli muistan oikein, tämän pojan kanssa olin kohtuullisen hyvissä väleissä. Sinänsä aika paradoksaalista.

Sosiaalinen ja emotionaalinen kehittymättömyyteni näkyi myös monissa muissa tilanteissa. Kuudennella luokalla valitsimme luokkasormusta katalogista. Minä selailin kuvastoa ja valitsin sieltä omasta mielestäni kivoimman sormuksen. Kun muut yrittivät päästä yhteisymmärrykseen ja etsiä sellaista sormusta, jonka kaikki hyväksyisivät, minä vain yritin tuputtaa omaa mielipidettäni ja suutuin totaalisesti, kun minun haluamaani sormusta ei valittu. Kieltäydyin ottamasta muiden valitsemaa sormusta.

Oli muitakin kertoja, jolloin vastustin yleistä mielipidettä. Joskus syynä oli pelkkä halu kapinoida yleisiä käytäntöjä vastaan. Kun ala-asteella piti valita menikö ”rättikässyyn” vai puukäsitöihin, minua raivostutti se, että tytöt valitsevat aina ”rättikässyn” ja pojat puukäsityöt, joten ihan piruuttani valitsin jälkimmäisen. Valinta, jota sain sen jälkeen katua monta kertaa, sillä ensinnäkään en pitänyt puukäsitöistä, varsinkin pelkäsin sirkkeliä enkä uskaltanut käyttää sitä. Toiseksi siellä olivat kaikki pojat, ja juuri he eivät pitäneet minusta. Järjestin itseni siis kiusaajieni keskelle. Siellä oli yksi tyttö minun lisäkseni, ja hänestä sain vähän turvaa. Puukäsitöissä viettämämme yhteisen ajan vuoksi Jennistä tuli minulle vähän läheisempi kuin luokkamme muista tytöistä, joiden kanssa en muista olleeni koskaan oikeastaan missään tekemisissä. Hänestä ei tullut ystävääni emmekä tavanneet koulun ulkopuolella, mutta luokaltamme hän oli ainoa henkilö Susannen, ja myöhemmin Annan, lisäksi, jonka kanssa olin jossain tekemisissä.

Jostain syystä persoonallisuudestani – tai aivoistani – puuttuu täydellisesti se sosiaalinen elementti, joka saa ”normaalit” ihmiset hakemaan muiden hyväksyntää. Sosiaalisen yhdenmukaisuuden elementti. Social conformity. Se puuttuu minusta vieläkin ja tulee aina puuttumaan, koska sitä ei kerta kaikkiaan ole asennettuna virtapiireihini. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi monet ihmiset ovat kokeneet ja kokevat tänäkin päivänä, että minun seurassani he voivat ensimmäistä kertaa elämässään olla aidosti omia itsejään. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten ihmisten pitäisikäyttäytyä, he saavat minun puolestani käyttäytyä aivan kuten haluavat (kunhan eivät loukkaa minua).

Opiskelin muutama vuosi sitten psykologian perusopintoja avoimessa yliopistossa ja suorittaessani kehityspsykologian kurssia luin yhdestä kurssikirjasta, että tavallisille lapsille ja nuorille tärkein asia elämässä on ikätoverien hyväksynnän saaminen ja yhdenmukaisuuteen pyrkiminen. Mitä vähemmän erottuu muista, sitä parempi. Olin siis melkein 30-vuotias, kun opin tällaisen asian todellisuudesta. Minussa ei kerta kaikkiaan ole tuollaista elementtiä. Minä en ole KOSKAAN yrittänyt olla samanlainen kuin muut tai katsonut mallia, pukeutumiseeni sen paremmin kuin mihinkään muuhunkaan, muista ihmisistä. Olen aina ollut sisältäpäin ohjautuva.

Oli siis ilmeisen väistämätöntä, että minusta tuli koulukiusattu. Sosiaalisesti sopimattoman käytöksen lisäksi en muutenkaan käyttäytynyt vallitsevien standardien mukaisesti. Pukeutumisestani huomauteltiin usein. Housuni olivat ainakin vääränlaisia. ”Sillä on vieläkin verkkarit, vaikka muilla on farkut”, pojat naljailivat. ”Katto nyt sen housujakin”. Tällaisten kommenttien takia tiesin, että pukeutumisessani oli jotain vikaa, mutta koska aivoistani puuttuu joku palanen, mieleeni ei koskaan juolahtanutkaan katsoa muiden pukeutumista ja jäljitellä sitä. En muista KOSKAAN kiinnittäneeni mitään huomiota siihen, mitä muilla lapsilla oli päällään. En usko kiinnittäneeni mitään huomiota siihenkään, mitä minulla oli päälläni. Luultavasti vaatteeni olivat enimmäkseen äitini valitsemia. Minusta vaatteet olivat täysin merkityksetön asia elämässä. Ne olivat jotain, mikä vedettiin päälle, jottei oltaisi alasti tai ettei tulisi kylmä. Ne eivät kiinnostaneet minua. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä.

Joskus luokkani tytöt kysyivät pojilta, mikseivät he pidä minusta. ”Eihän se koskaan puhukaan mitään” oli vastaus. Totta. Kaiken edellämainitun lisäksi olin itse ulkopuolinen, omasta tahdostani, jos niin voidaan sanoa, sillä oikeastaan en olisi kyennyt muuhun – enkä kykene vieläkään.

Minulla oli aina yksi ystävä, jonka kanssa elin jonkinlaisessa symbioosissa. Minulle muuta maailmaa ei ollut olemassa kuin se, jonka yhdessä loimme, ja se oli todella syvä ja rikas maailma. Meillä oli voimakkaita kiinnostuksen kohteita, milteipä intohimoja, joiden parissa puuhailimme. Elin syvällä tuossa maailmassa, eikä mitään muuta ollut. Juuri tuota maailmaa kuvaan saippuakuplaksi. Elin saippuakuplassa. Luulen, etteivät ystäväni kokeneet asiaa noin voimakkaasti, mutta mustasukkaisuudellani ja raivoamisellani pakotin heidät osaksi tuota intensiivistä todellisuutta, johon ei voinut kuulua muita ihmisiä kuin me kaksi.

En siis itse hakenut minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Mihin minä heitä olisin tarvinnut? Minulla oli jo ystävä. Muut olivat minulle yhdentekeviä. Sattuivat vain käymään samaa koulua ja istumaan päivisin samassa luokassa. Vihaan vieläkin koulujen ja työpaikkojen luomaa pakotettua ryhmäytymistä, sillä siinä ei voi kuin hävitä. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut joistakin ihmisistä vain sen takia, että he sattuvat käymään samaa koulua ja olemaan samalla luokalla kuin minäkin? En ole kiinnostunut ihmisistä. He eivät kiinnosta minua. Mutta jos en ota kontaktia, jään ulkopuolelle, ja vaikka se alunperin olisikin oma ”valintani”, muuttuu se pian myös toisten valinnaksi, ja silloin ilmiöstä tulee väistämättä itsetuntoa vahingoittava. Sen takia minusta on väärin pakottaa ihmiset osaksi ryhmiä. (aiheesta myös artikkelissa Pakotettujen yhteisöjen kirous)

Musiikkiluokalla luokkatovereideni kesken vallitsi todella hyvä ryhmähenki. He olivat kaikki kavereita keskenään. Luulen, että asiaan vaikutti luokan varsin homogeeninen kokoonpano. Kaikki lapset olivat jotenkin samasta puusta veistettyjä: kunnollisia, nuhteettomia, hyvien perheiden kasvatteja. Meitä oli vain kolme poikkeusta. Minä, Säde ja Jyrki. Jyrkillä oli MBD eikä kukaan pitänyt hänestä, sillä hän haisi ja hänen kanssaan ei kerta kaikkiaan voinut tulla toimeen. Minuakin hän joskus löi nyrkillä vatsaan ilman syytä. Säde asui lastenkodissa ja hänellä oli rikkinäisemmät lähtökohdat kuin meillä muilla. Sitten olin minä. Me emme kuuluneet tuohon suureen, iloiseen joukkoon. Luokkalaiseni järjestivät usein luokkabileitä koulun ulkopuolella ja monesti näin kutsukortteja pulpeteilla ja pilkottamassa repuista, mutta minä en koskaan saanut yhtäkään. Jopa symbioottinen ystäväni sai joskus kutsun. Se tuntui minusta pahalta. Vaikka ulkopuolelle jääminen alunperin olisi oma valinta, tuollaisessa pakotetussa ryhmätilanteessa se ennen pitkää kääntyy toisten taholta tulevaksi syrjinnäksi, joka viestittää: ”Sinussa on jotain vikaa, koska emme halua sinua mukaan”.

Kiusaamiseni ei siis ollut kovin pahaa siinä mielessä, että minua ei lyöty eikä minuun kajottu fyysisesti. Se ei myöskään ollut intensiivistä tai mitenkään hillitöntä, mutta se oli pitkäkestoista ja pysyvää. Ulkopuolelle jättämistä, huutelua ja torjuntaa. Ympäristöni lähetti minulle vastaansanomattomia viestejään: ”Sinussa on jotain vikaa”, ”Et kelpaa sellaisena kuin olet”. Minussa oli sosiaalissa mielessä jotain vialla.

Elämäkerta: Lapsuuden ystävyyssuhteet

Varhaislapsuus ja sukutaustat
Leikkiminen

Lapsuuden ystävyyssuhteet

Sain ensimmäisen oikean ystäväni, kun aloitin esikoulun. Astuin äidin kanssa päiväkodin porteista pihamaalle ja näin Pirjon, jonka muistin tavanneeni edelliskesänä leikkikentällä. Silloin olimme kiipeilleet samassa kiipeilytelineessä, sellaisessa, jossa on verkkoa joka puolella, ja kuvitelleet olevamme hämähäkkejä. Juoksin suoraan Pirjon luokse ja olimme siitä pitäen parhaat ystävät. Päädyimme koulun alkaessakin sattumalta samalle luokalle, joten ystävyytemme jatkui olosuhteiden ansiosta useamman vuoden.

En muista enää juurikaan yksityiskohtia ystävyytemme sisällöstä eikä muista Pirjokaan. Esikoulussa olimme todennäköisesti tekemisissä vain toistemme kanssa, sillä kummallakaan meistä ei ole mitään muistoja toisista lapsista paitsi Petri Kiiskestä, jota kiusoittelimme hänen sukunimensä takia. En mieltänyt sitä silloin kiusaamiseksi, hänen sukunimensä vain jotenkin huvitti minua ja ajoimme häntä takaa ympäri pihaa huutaen: ”Kiiski! Kiiski!” samalla nauraen. Nykyään mietin, pitikö hän sitä leikkinä vai kiusantekona, siihen aikaan en osannut tulkita ihmisten kasvojen ilmeitä ja elekieltä ymmärtääkseni sellaisia asioita.

Pirjo muistelee ystävyyttämme:

”...yökyläiltiin toistemme luona ja meillä ollessa ainakin kiusattiin naapureita ja mun pikkusiskoakin varmaan vähän...eli pimpoteltiin joskus yhden naapurin ovikelloa ja juostiin aina meidän asuntoon piiloon ennen kuin tämä ehti avata, lopulta jäätiin sitten kiinni. Ja yöhiippailtiin ja vietiin jotain ihme kirjeitä naapurien postilaatikkoon (varmaan kyllä haettiin sitten aamulla pois). Varmaan teidänkin rapussa tehtiin jotain tuollaisia jokunen kerta. Sä varmaan olit mua impulsiivisempi tällaisissa eli mä en usko, että mä olisin itsekseni kaikkia noita juttuja keksinyt! Ja taisin joistain jutuista potea vähän syyllisyyttäkin jälkikäteen!”

Kun koulu alkoi, sain pari muutakin ystävää. Äitini toimi siihen aikaan perhepäivähoitajana, ja erään hoitolapsen isosisko oli luokallani. Vanhempamme järjestivät meidät kulkemaan kouluun yhtä matkaa, koska asuimme miltei naapuritaloissa. Näin tutustuin Päiviin. Pirjo oli kuitenkin ehdottomasti paras ystäväni, ja olin Pirjosta todella mustasukkainen. En yhtään sietänyt sitä, jos Pirjo ja Päivi viettivät aikaa yhdessä, varsinkaan ilman minua. Muistan kyselleeni Pirjolta, kumpi on hänen paras ystävänsä, minä vai Päivi. Halusin omistaa hänet.

Päivin kanssa pelasin ensimmäistä kertaa konsolipeliä. Heille oli ostettu Nintendo ja lumouduin täysin Super Mario Bros.:sta, jota pelasimme valtavalla innolla. Se onkin ainoa peli, jonka olen koskaan saanut pelattua loppuun.

Pirjon ja Päivin lisäksi olin jonkin verran tekemisissä vielä yhden luokkatoverini, Tanjan, kanssa. Hän väitti eräänä kouluaamuna, että hänet oli raiskattu edellisenä päivänä hänen kävellessään koulusta kotiin. Hän kertoi asiasta luokassa sillä hetkellä oleville oppilaille sekä opettajalle ja näytti välitunnilla meille 6. luokalla olevan pojan, jota syytti tapahtuneesta. Minulle jäi täydelliseksi arvoitukseksi kertomuksen todenperäisyys. Seuraavan päivän paikallislehdessä oli kyllä pieni juttu, jossa kerrottiin, että koulutyttö oli pahoinpidelty kotimatkalla. Silti en vielä tänä päivänäkään tiedä, pitikö kertomus paikkansa vai ei, enkä myöskään tiedä, miksi hän kertoi asiasta niin julkisesti koko luokallemme.

Joka tapauksessa päädyin tämän tapauksen johdosta jotenkin juttelemaan hänen kanssaan. Näin ainakin muistan. Asuimme samalla suunnalla ja kuljimme yhtenä päivänä, mahdollisesti juuri sen päivän jälkeen, kun hän oli raiskauksesta kertonut, yhdessä kotiin. Hän kysyi minulta, mitä minä tiesin seksistä, johon vastasin, etten mitään. Sitten hän valaisi minua aiheesta.

Ihastuin Tanjan kanssa apukoulussa olevaan poikaan. Apukoululaiset viettivät välitunnit verkkoaidalla muusta koulun pihasta eristetyllä alueella. Tiirailimme poikaa aidan läpi ja kerran jätimme rakkauskirjeen hänen pyöräänsä. Kerran hän sitten käveli koulusta kotiin kanssamme ja osti meille matkan varrella olevasta Siwasta lauantaipussit. Kävimme lähimetsässä kuljeskelemassa. Sitten poika teki kuitenkin kohtalokkaan virheen – hän oli käynyt sujauttamassa rakkauskirjeen postiluukustamme, kun olin ollut vanhempieni kanssa poissa kotoa. Kun tulimme kotiin, kirje lojui eteisen lattialla kaikkien nähtävänä, joten en voinut salata sitä vanhemmiltani. He halusivat tietysti tietää keneltä se on ja mitä siinä lukee, enkä osannut kieltäytyä. Kirjeessä oli pojan kuva ja siinä luki monta kertaa ”I love you”. Ahdistuin siitä, että vanhempani olivat nähneet kirjeen, enkä enää sietänyt poikaa silmissäni. Aina kun näin hänet sen jälkeen, haukuin ja pilkkasin häntä. Poika-parka ei varmaan yhtään käsittänyt, mikä mieleni oli muuttanut.

Tanjasta ei tullut varsinaisesti ystävääni. Muistan käyneeni kerran tai kaksi hänen luonaan, hän ei tainnut koskaan käydä meillä. Oletettavasti koulussakin olin pääasiassa Pirjon ja Päivin kanssa. Hän oli kuitenkin ihminen, johon olin luonut jonkinlaisen kontaktin. Kenenkään muiden lasten kanssa en usko juurikaan olleeni missään tekemisissä. Mitä nyt kerran painin leikilläni yhden Harrin kanssa välieteisessä ja olin ylpeä, kun voitin hänet – pojan.

Jos olisin jatkanut tuossa koulussa koko ala-asteen, elämästäni olisi ehkä tullut aivan toisenlaista. Minua ei olisi välttämättä ruvettu kiusaamaan. Ainakaan siinä vaiheessa vielä. Äitini ilmoitti minut kuitenkin musiikkiluokalle, johon oli pääsykokeet. Läpäisin ne. Olin liian pieni, että olisin uskaltanut ja osannut vastustaa äitini tahtoa. Hän kyllä kysyi, halusinko minä mennä musiikkiluokalle, mutta minulla oli jo tuolloin kova tarve miellyttää vanhempiani ja koska ajattelin, että äitini haluaa minun menevän, minä menin.

Niinpä aloitin kolmannen luokan uudessa koulussa uusien ihmisten keskellä. Samana syksynä muutimme omakotitaloon toiselle puolelle kaupunkia, joten ystävyyteni Pirjon (ja myös Päivin) kanssa päättyi. En osannut niin pienenä ylläpitää ystävyyttä ihmisen kanssa, joka asuu välittömän asuinpiirini ulkopuolella ja johon ei muutenkaan ole mitään kytköksiä koulun tai harrastusten kautta. Sain kuitenkin jo pian uuden ystävän. Susannesta on ensimmäinen maininta päiväkirjassani lokakuun lopulta: ”...Henri, Susu ja minä nähtiin orava jolle annettiin nimeksi Nöpö! Nöpö oli aluksi tavallinen villiorava mutta Susse ja mää kesytettiin se, se syö meidän kahden kädestä, vain meidän.”

Minun ei ole koskaan ollut vaikea saada ystäviä. Syy tähän ei kuitenkaan löydy sosiaalisista taidoistani, sillä niitä minulla ei ollut. Sen sijaan tapa, jolla lähestyn ihmisiä, on hyvin suorasukainen (yhä edelleen). Näen ihmisen, jonka haluan, ja menen ja teen hänet omakseni. Näin olen lähestynyt kaikkia elämäni ihmisiä Pirjosta alkaen, niin tyttöjä kuin poikiakin. Oikeastaan lähestyn kaikkea elämässäni niin. Jos haluan jotain, en pysty pidättelemään itseäni vaikka haluaisinkin. Minun täytyy saada se, ja jos se vain mitenkään on vallassani, minä menen ja otan sen. Luulen, että tapa, jolla lähestyin ystäväehdokkaitani, oli vain niin itsevarma ja ehdoton, ettei siihen ollut juuri vastaanpanemista. Olin hyvin hallitseva luonne.

Tietysti asiassa täytyy olla muutakin, sillä jos olisin ollut täysin epämiellyttävä olento toinen osapuoli tuskin olisi viihtynyt seurassani kovin kauan. Itse ajattelen, että ystäväni ovat pitäneet minusta, koska olen mielenkiintoinen (minulla on rikas sisäinen maailma) ja minun kanssani voi tehdä kaikenlaisia hauskoja juttuja (heittäytyä suurella intensiteetillä kulloistenkin intressien pauloihin), ja he ovat sen takia sietäneet kaikkia huonoja puoliani (kuten raivokohtauksia ja mustasukkaista omistamishalua). ”Sen tarkemmin en osaa sanoa miksi käännyin sun puoleesi, ehkä koska olit se vahvempi enkä halunnut epäsuosioon, tai sit vaan tykkäsin touhuta sun kans meiän juttuja?” kuvasi asiaa yksi ja toinen sanoi, että ”Suurimman osan ajasta meillä oli tosi kivaa ja oli upeeta viettää aikaa jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jolla oli yhtä lentävä mielikuvitus kuin mulla”. Monet ovat myös sanoneet, että kanssani voi olla oma itsensä: ”olin toisaalta myös onnekas, että mulla oli sun kaltainen ystävä, jonka kanssa musta aina jotenkin tuntui, että voin olla ihan oma itseni.” Se, miksi tietynlaiset ihmiset kokevat seurassani, että he voivat olla vapaasti sellaisia kuin ovat, johtuu uskoakseni siitä, että nämä ihmiset ovat itsekin luovia, älykkäitä ja herkkiä ja he ovat usein tunteneet itsensä jotenkin vääränlaisiksi tai eivät ole voineet tuoda esiin kaikkein luovimpia ja erikoisimpia puolia itsestään, ja koska minä olen yleensä aina olen varsin estottomasti juuri sellainen kuin olen, kaikessa omituisuudessani, hekin kokevat, että voivat olla juuri niin omituisia kuin ovat. Monelle se on varsin vapauttavaa. Ei tarvitse esittää normaalia, yrittää käyttäytyä sivistyneesti tai esiintyä sovinnaisesti.

En muista yksityiskohtia siitä, miten sain Susannen ystäväkseni. Hän oli päässyt musiikkiluokalle parhaan ystävänsä H:n kanssa ja he olivat olleet ystäviä jo kauan, mutta jotenkin minä tulin heidän väliinsä ja nappasin Susannen itselleni. Ystävyys kanssani edellytti aina muiden ystävyyssuhteiden poissulkemista, sillä olin mustasukkainen ja omistushaluinen enkä voinut sietää sitä, että ystäväni olisi viettänyt aikaa kenenkään muun kuin minun kanssani. Tämä kärjistyi lopulta siihen, että kun Susanne muutti neljännen luokan jälkeen Poriin, hän ei halunnut pitkään aikaan pitää yhteyttä kanssani. Jälkeenpäin hän on kuvannut, että hänelle teki hyvää päästä vaikutuspiirini ulottumattomiin ja saada taas muitakin ihmisiä elämäänsä: ”...koin silloin, että olen sun ainoa ystäväsi ja että olit myös tosi mustasukkainen musta. Ajattelin aina, että sä suuttuisit tosi paljon, jos olisinkin välillä jonkun muun kanssa. Eniten se harmitti just H:n kohdalla, koska oltiin oltu kavereita tosi pitkään ennen sua, ja meidän ystävyyden myötä se ystävyys katkesi melkein lähes kokonaan. Jotenkin olin niin arkaluonteinen, että en keksinyt ulospääsyä siitä tilanteesta ja Poriin muutto oli ehkä hyvä tekosyy lopettaa yhteydenpito ja aloittaa uusi elämä, johon kuului muitakin ihmisiä kuin sä. Se olikin aika välttämätöntä mun oman henkisen kehitykseni kannalta.”

Muistan kohdelleeni Susannea todella ikävästi. Olin hallitseva ja voimakas luonne ja koska empatiakykyni oli ilmeisesti todella kehittymätön, jyräsin heikomman ja aremman osapuolen täysin alleni. Määräilin häntä ja sain raivokohtauksia, jos asiat eivät sujuneet minun toivomallani tavalla. Myös äitini on kuvannut minua dominoivaksi suhteessa muihin lapsiin. Halusin aina päättää mitä leikitään ja miten ja suutuin, jos ystäväni ei totellut. Attwood (2012) sanoo kirjassaan: ”Kun Asperger-lapsi esimerkiksi leikkii rakennussarjalla, hänellä saattaa olla mielessään valmiin rakennelman kuva, ja hän tulee äärimmäisen kiihtyneeksi, kun toinen lapsi laittaa palikan sellaiseen paikkaan, johon hänen mielikuvansa mukaan ei sellaista kuulu” (s. 61). Mielestäni tämä kuvaa hyvin omaa suhtautumistani muihin ihmisiin. Olisin tuollainen helposti vieläkin ellen olisi tietoisesti ponnistellut oppiakseni ottamaan myös toiset ihmiset huomioon. Olen aina kokenut, että minulla on valtavan suuri ego. Todella suuri ja pitelemätön. Olen täynnä massiivisia haluja, selkeitä mielikuvia asioista, visioita, ja minua todella rasittaa, kun joudun ottamaan muita ihmisiä huomioon ja tekemään kompromisseja. Vihaan kompromisseja, koska kompromissi tarkoittaa, että joudun luopumaan visiostani ja tyytymään vähempään. Toisten huomioiminen voi tarkoittaa myös sitä, että joudun rajoittamaan ja jopa tukahduttamaan itseäni. Ihmisten huomioon ottaminen ja asettaminen omien halujeni edelle tuntuu luonnottomalta. Haluaisin räjäyttää valtavan egoni maailmaan juuri sellaisena kuin se on ja tehdä täsmälleen mitä itse haluan ja juuri niinkuin minusta tuntuu. Vain silloin olisin aidosti oma itseni, sellainen, jona tänne synnyin. Mutta valitettavasti niin ei voi elää, kuten olen saanut huomata.

Myös luokkatoverimme kiinnittivät huomiota siihen, miten kohtelin Susannea, eivätkä he pitäneet siitä. Asioiden vain kerta kaikkiaan täytyi mennä juuri niinkuin minä olin ajatellut tai juuri niinkuin minä halusin. Jotkut tilanteet olivat aivan järjettömiä. Susannella saattoi esimerkiksi olla jokin tietty kellonaika, jolloin hänen piti lähteä meiltä kotiin. Vilkuilin illan aikana salaa kelloa ja toivoin, ettei Susanne huomaisi, että hänen pitäisi kohta lähteä kotiin, koska halusin vielä olla hänen kanssaan. Kun hän sitten huomasi, että oli kotiinlähdön aika, sain hirvittävän raivokohtauksen ja yritin pakottaa hänet jäämään meille pidemmäksi aikaa. Kerran taas läksytin häntä siitä, että hän oli syönyt grillibroileria haarukalla ja veitsellä. Meidän perheessä se syötiin aina sormin. Minusta hän yritti hienostella.

En ymmärrä, miten hän kesti minua. Siksi olin todella yllättynyt, kun kyselin häneltä, mitä hän muistaa noista ajoista ja hänen muistonsa olivat enimmäkseen positiivisia. Vain mustasukkaisuuteni oli jäänyt hänelle mieleen, sillä hän ei ollut kokenut voivansa elää aivan normaalia elämää valvovan silmäni alla, kun en suvainnut hänellä muita ystävyyssuhteita. Hän kirjoitti ystävyydestämme todella kauniisti, ja se myös helpotti oloani, sillä ehkä en ollutkaan aivan niin kamala ihminen kuin olen muistanut. Tai luultavasti olin, mutta olin paljon muutakin. Susannelle oli jäänyt päällimmäiseksi mieleen se, että meillä oli ollut paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, vilkas mielikuvitus ja paljon mukavaa tekemistä. Hän myös kuvaa, miten intressimme olivat usein varsin intensiivisiä: ”Luonto ja eläimet oli yks meidän kiinnostuksista kans...jotenkin tässä, kuten muissakin jutuissa, se kiinnostus oli jotenkin aika äärimmäistä. Harva lapsi kerää kaikki koulumatkat roskia matkalta ja murehtii siitä mistä sais kehiteltyä hammasharjan, jossa ei oo muovia ja miten vois elää ilman sähköä.” Ystävyytemme päättyi viidennen luokan alussa, kun Susanne muutti Poriin.

En ollut kauan yksin. Tein Annasta uuden ystäväni hyvin samanlaisella tyylillä kuin aiemmin Susannesta. Myös Annalla oli jo pitkäaikainen paras ystävä, jonka jotenkin onnistuin työntämään pois ja asetuin itse hänen tilalleen. Taisin aluksi ujuttautua heidän seuraansa niin, että olimme kolmistaan ja sitten vähitellen sain (en tiedä miten) taivuteltua Annan syrjimään ja kiusaamaan V:tä kanssani, kunnes hän ei enää yrittänyt tulla seuraamme. Teimme ainakin sellaista, että jos V. lähestyi meitä välitunnilla, käänsimme selkämme ja pilkkasimme häntä. Kun pyysin Annaa muistelemaan noita aikoja ja kertomaan siitä, miten onnistuin ryöstämään hänet V:ltä, hänen vastauksensa sopi yhteen omien muistikuvieni kanssa: ”Jotenkin onnistuit sotkemaan mun ja V:n välit, en muista miten, paitsi että olit tosi pilkallinen V:tä kohtaan. Tottakai itsekin olin siinä jollain tavalla mukana. Lapset on julmia!”. Opettajani oli raivoissaan puuhistani. Hän piti minulle kaksi kertaa puhuttelun ja hirveän läksytyksen aiheesta: ”Toiselta ei saa viedä ystävää”, mistä minä vähät välitin ja pidin opettajaani aivan sekopäisenä.

Annan muistot ystävyydestämme eivät ole yhtä lämpimiä kuin Susannella: ”Olit aika määräilevä ja hallitseva, etkä tainnut kauheasti välittää toisten tunteista, mielipiteistä ja kiinnostuksen kohteista. Eli ei ystävyyssuhde kovin tasapainoinen tainnut olla. Kaksin me taidettiin useimmiten hengailla, en sitten tiedä oliko se normia sen ikästen tyttöjen kaksin nyhjäämistä vai eikö haluttu yhdessä / sinä et halunnut muita mukaan. Olit myös kärkäs huomauttelemaan muitten, myös minun ulkonäöstä. Olit myös kovaääninen, toisaalta vetäytyvä, ailahteleva”. Toisaalta myös meillä luonto ja eläimet olivat intohimoinen harrastuskohde ja meillä oli myös mukavaa yhdessä. Kävimme ulkoiluttamassa naapuruston koiria, tutkittiin luontoa ja sen asukkaita, tehtiin luontolehteä ja leikittiin smurffeilla. Meidän piti perustaa myös luontokerho, mutta aie jäi suunnittelun asteelle.

Annan ja minun ystävyys päättyi 7. luokan keväällä. Suhteemme oli rakoillut lukuvuoden alusta asti. Yläasteelle meneminen tarkoittaa useimmille jonkinlaista askelta lapsuudesta nuoruuteen, siirtymäriittiä. Juuri yläasteelle menoa edeltävänä kesänä Manukin lopetti Pukalan metsissä leikkimisen, koska koki olevansa siihen vanha. En ole tässä mikään poikkeus, vaikkei minussa mitään kovin mainittavaa muutosta tapahtunutkaan. Muutosprosessini oli aktivoitunut jo pari vuotta aiemmin ja yläasteelle meno vain hieman vahvisti alkanutta kehityssuuntaa. Vastakkainen sukupuoli muuttui koko ajan tärkeämmäksi ja keskeisemmäksi asiaksi elämässäni. Annan kanssa olimme alkaneet ulkona liikkuessamme aktiivisesti katsella, näkyikö jossain kiinnostavia mieshenkilöitä. Kiinnitimme myös aiempaa enemmän huomiota ulkonäköömme ja laitoimme silmälasit taskuun ulkona ollessamme. Kuitenkin yläasteen alkaminen vaikutti Annaan minua voimakkaammin. Hän ei enää halunnut olla lapsi ja muiden hyväksynnästä, ”hyvästä maineesta”, tuli hänelle lopulta ystävyyttämme tärkeämpi asia.

Koko seitsemännen luokan ajan koin epävarmuutta suhteessamme, sillä vaistosin Annan ottavan etäisyyttä. Hän alkoi vältellä seuraani, myös koulussa, lyöttäytyi taas yhteen Varpun kanssa ja heillä oli mukana kolmaskin tyttö joltain rinnakkaisluokalta. He alkoivat meikata ja kiinnittää huomiota pukeutumiseen. Joskus kysyin Annalta, miksei hän ole enää kanssani koulussa, ja hän vastasi, ettei hän kehtaa. Jos hän liikkuu seurassani, hänestäkään ei pidetä. Ystävyytemme päättyi huhtikuussa. Päiväkirjassani on tuolta päivältä merkintä: ”Mä kysyin siltä (Annalta) et mix se ei oo enää mun kaa koulun jälkee ja se sano vihasesti et ’pitäskö?’. Se tais olla viimene pisara.”. Sen hetken ja päivän jälkeen emme enää koskaan olleet tekemisissä toistemme kanssa (ennen kuin lähestyin häntä Facebookissa ja sovimme menneet).

Elämäkerta: Leikkiminen

(Olen aiemmin julkaissut elämäkerrasta luvun Varhaislapsuus ja sukutaustat)

Leikkiminen

Leikkiminen on aina ollut minulle todella tärkeä asia. Vielä nykyäänkin kaipaan sitä, ja luulen, että mieltymykseni tietokonepeleihin on keino, jolla voin yhä jatkaa leikkimistä, kadota mielikuvitusmaailmoihin niiden aktiivisena osana. Jatkoin leikkimistä niin pitkään kun pystyin ja lopetin vasta, kun ystäväni olivat tulleet niin vanhoiksi, että he kieltäytyivät enää leikkimästä. Leikkimisen puuttuminen jätti elämääni tyhjän kohdan, jota en vuosiin pystynyt täyttämään. Itseasiassa tuo tyhjä kohta sisältäni on kadonnut vasta muutaman viime vuoden aikana.

Tony Attwood on havainnut, että Asperger-lapsilla on neljä erilaista selviytymiskeinoa, joita he kehittävät yrittäessään tulla toimeen oman erilaisuutensa kanssa. Nämä ovat reaktiivinen depressio, mielikuvitukseen pakeneminen, kieltäminen ja ylimielisyys sekä jäljittely (Attwood 2012, s. 20-26). Uskoisin, että näitä samoja selviytymiskeinoja käyttävät kaikki itsensä syystä tai toisesta erilaiseksi kokevat ihmiset. Tunnistan ne kaikki myös itsestäni, joskin näistä keinoista sisäänpäinkääntyneimmät eli masennus ja mielikuvitusmaailmoihin pakeneminen, olivat minulla selvästi ensisijaiset reagointitavat. Tosin en koskaan pitänyt leikkimistä tai mielikuvitusmaailmoihin uppoutumistani selviytymiskeinona, minä yksinkertaisesti vain rakastin sitä. Ehkä pikemminkin kuvaisin asiaa niin, että koska en ollut sosiaalinen ihminen, jolla on paljon ystäviä ja harrastuksia, kehitin niiden tilalle rikkaan sisäisen maailman. Näin on tänäkin päivänä. Viihdyn paremmin oman pääni sisällä kuin ulkoisen elämän kuhinassa; mieleni on niin kerta kaikkisen kiehtova paikka! Paljon kiehtovampi kuin sen ulkopuolella oleva todellisuus.

En koskaan ollut mikään erityisen tyttömäinen tyttö. Pukalassa kiipeilin leikkimökissä mieluummin seinien päälle kuin leikin kotileikkejä. En ole myöskään ollut kovin kiinnostunut nukeista. Minulla oli kyllä yksi valkoinen nalle, jonka olin saanut isältäni ja jonka karvat olin kyninyt lyhyiksi kynsisaksilla. Iltaisin nukkumaan mennessä leikin sillä, nostin polvet koukkuun peiton alla ja siitä muodostui mäki, jota pitkin nalle marssi. Isän ja henrin kanssa leikin legoilla.

Leikin mielelläni muovieläimillä. Yleensä niitä aina uhkasi jokin vaara kuten tulivuorenpurkaus, ja sitten niiden piti paeta ennen kuin sula laava saavuttaisi ne. Jokainen eläin sai kulkea esimerkiksi neljä askelta ja sitten siirtelin niitä yksitellen tuon tietyn lukumäärän verran eteenpäin. Koska eläimet olivat eri kokoisia ja muotoisia, neljä askelta vei niitä eri pituisen matkan eteenpäin. Tämä teki leikistä jännittävän, koska hitaammat otukset uhkasivat jäädä kuuman tulimassan alle.

Värittelin myös ruutuvihosta ruutuja eri väreillä ja leikin, että ne olivat merirosvolaivoja tai jotakin vastaavaa ja yritin saada koko sivun jokaisen ruudun väritetyksi. En koskaan onnistunut siinä. Kärsivällisyyteni loppui kesken.

Barbeilla olen myös leikkinyt. Itse en muista siitä mitään muuta kuin sen, että hieman vanhempana leikimme niillä seksileikkejä...

Näin kuvaa yhteisiä puuhiamme ala-asteaikainen ystäväni:

”Muistan, että meillä oli aika mielikuvitusrikkaita leikkejä. Aika usein ne sisälsi kaikenlaista itse tekemistä ja näpertelyä, kuten just niitten superpallojen kanssa. Askarreltiin niille erilaisia kasvoja, koteja ja tavaroita. Siitä miten me niillä leikittiin, en muista paljoakaan, mutta luulen että se askartelu ja näpertely olikin niissä se juttu. Leikittiin tietty myös sellasia normileikkejä barbeilla, palymobiileilla sun muilla. Sellasia perheleikkejä mitä tytöt kai yleensäkin leikkii. Tosin ne oli ehkä vähän jännittävämpiä mitä yleensä. Kaikenlaiset seikkailut ja fantasiamaailmat kiehtoi meitä. 

Muita näpertelyleikkejä oli lehden teko (I hate school), heppakuvien leikkaaminen lehdistä, lintubongausvihot ja niiden kirjekuorien askartelu, joita myytiin naapureille ja joista tuotot piti mennä WWF:lle. Soitettiin myyntilupa oikeen poliisilta... 

Piilosta me leikittiin aika usein kai teillä ja usein Henrikin oli mukana, vaikka yleensä välteltiinkin sen seuraa. Ulkona oltiin paljon ja tehtiin pitkiä retkiä lähimetsiin.”

Aivan ylivoimaisesti merkittävin asia lapsuuden leikeistä minulle olivat smurffit. Silloin olin jo koulussa ja ehkä noin 10-vuotias. Nokialla avattiin Ninja-niminen pikkukauppa, jossa myytiin myös smurffeja, pieniä muovisia hahmoja 5 markkaa kappale. En tiedä, minkä takia hurahdin niihin aivan täysin, mutta aloin ostaa niitä niin paljon ja aina kun suinkin voin. Sain yhden ystäväni tähän mukaan. Äitini parhaan ystävän lapsi, minua kaksi vuotta nuorempi Jenni, alkoi myös kerätä smurffeja ja jakoi tämän yhden elämäni parhaista asioista kanssani.

Smurffien kanssa loin mitä ihmeellisimpiä mielikuvitusmaailmoja, joihin saatoin upota tunti- ja päiväkausiksi. Nimesimme jokaisen smurffin, niillä oli omat persoonallisuutensa, käytin erilaisia ääniä, kun puhuin vanhuksen tai pikkulapsen, miehen tai naisen suulla. Rakensimme niille koteja ja huonekaluja, ne kirjoittivat toisilleen kirjeitä, rakastuivat, muodostivat perheitä. ”Keitin” vedestä ja kaurahiutaleista puuroa pienissä kattiloissa ja annostelin sitä minimaalisille lautasille. Se oli kokonainen pieni maailma, joka eli ja kehittyi. Ne kokivat myös huimia seikkailuja, joissa vilisi noitia, labyrintteja ja muita fantasiaelementtejä. Kun 14-vuotiaana kirjoitin kirjan (pöytälaatikkoon), siinä seikkailevat deussilaiset perustuivat smurffeihini.

En todellakaan tiedä, minkä ikäisenä olisin itse suosutunut lopettamaan leikkimisen. Jatkoin smurffileikkejä vielä yläasteellakin, mistä minua myös kiusattiin, ja jouduin lopettamaan, kun Jenni aloitti yläasteen eikä enää halunnut leikkiä. Siinä vaiheessa annoin lopulta periksi ja päästin irti lapsuudesta.

Juuri ennen kuin lopetimme smurffileikit, olimme hakeneet siihen aikaan TV2:lla pyörineeseen Hakupaloihin saadaksemme lisää smurffeja. Hakupaloissa ihmiset saivat kertoa television välityksellä esimerkiksi keräilevänsä jotakin tiettyä asiaa, kuten smurffeja, ja katsojat voivat sitten lähettää niitä Hakupaloihin, jotsta ne välitetään hakijalle. Meidät todella kutsuttiin ohjelmaan, mutta Jenni ei enää halunnut tulla. Menin yksin. Olin silloin 8. luokalla, ja koulussa naureskeltiin, sillä monet olivat nähneet minut televisiossa. Sain paljon lisää smurffeja ja nykyään minulla on niitä noin 150 kappaletta. Kaikki erilaisia. Olisin halunnut ryhtyä keräilemään niitä niin, että olisin hankkinut itselleni kaikki olemassaolevat erilaiset smurffit, mutta se tyssäsi siihen, että niitä valmistetaan kaiken aikaa edelleen, mikä tarkoittaa, etten voi koskaan saada kokoelmaa valmiiksi, ja kun jossain vaiheessa aloin etsiä niitä internetin välityksellä, totesin, että internet tekee keräilemisestä liian helppoa. Ebay on esimerkiksi maailmanlaajuinen huutokauppayhteisö, josta saa aivan mitä tahansa, kun vain on rahaa. Internet tuhosi jännityksen, joka keräilemiseen liittyy, tehden siitä liian helppoa. Kuka tahansa voisi hankkia täydellisen tai miltei täydellisen kokoelman mitä tahansa, jos vain on tarpeeksi rahaa ja jos haluaa viettää suurimman osan ajastaan internetissä selailemassa.

Ei kiitos.

Samoin kävi joskus Aku Ankan taskukirjojen kanssa. Minulla oli niitä melko paljon ja ajattelin ruveta keräämään niitä. Sitten totesin homman turhaksi, kun niitä julkaistaan koko ajan lisää. Kokoelmaa ei voi koskaan saada valmiiksi. Se vie pohjan koko touhulta.

Ajatusten vaikutus materiaan

How the Power of Intention Alters Matter (William Tiller)

Scientific proof that human intention raises local symmetry in the substratum of space


Fyysikko William Tillerin haastattelu.

Tietoisuuden laajentuminen -blogi

http://tietoisuudenlaajentuminen.wordpress.com/

Dokumentti: What the Bleep Do We Know!?

What the BLEEP Do We Know — First released in theaters in 2004, WTBDWK!? went on to become one of the most successful documentaries of all time. Now distributed in over 30 countries, it has stunned audiences with its revolutionary cinematic blend of dramatic film, documentary, animation and comedy, while serving up a mind-jarring blend of Quantum Physics, spirituality, neurology and evolutionary thought.

Katsoinpas tämän dokumentin, kun löytyi Netflixistä. Ei minusta ollut erityisen häikäisevä. Tosin voi johtua siitäkin, kun olen lukenut psykologiaa ja filosofiaa jonkun verran ja kvanttifysiikan perusmurusia niin aika lailla oli tuttua tietoa suurimmaksi osaksi. Vaikea sitten sanoa, mitä tästä saisi irti joku sellainen, joka ei pahemmin ole perehtynyt kyseisiin aloihin. Hauskinta dokumentissa oli se, ettei siinä esitelty puhujia ollenkaan (yleensähän dokumenteissa tulee aina jonkun puhujan naaman ilmestyessä näkyviin sen nimi ym. oheistietoa), mutta lopputekstien alkaessa henkilöt saapuivatkin esittäytymään. Se oli kiinnostavaa, koska puhujien näkemykset muistuttivat paljon toisiaan ja sitä alkoi pohtia edustavatko ne jotain samaa "kulttia", mutta sitten selvisi, että kyse on vakavasti otettavista tiedemiehistä (suurimmaksi osaksi) ja sekin oli hassua, että ne muutamat ei-vakavasti-otettavat tiedemiehet esittivät ihan samoja ajatuksia kuin huippufyysikot tms.

Klikkaa (dokumentin sivusto)

Ainoa asia, mikä meidät voi tehdä terveiksi

Me olemme täynnä tuhoisia solumuistoja (katso tekstini Solumuistot). Nämä kielteiset solumuistot saavat aikaan negatiivista energiavärähtelyä (kvanttienergiaa) ja fysiologista stressiä lamauttaen solujen sekä immuunijärjestelmän toimintaa. Optimaalisesti toimiva immuunijärjestelmä olisi immuuni kaikille sairauksille väittää Alexander Loyd. Kielteiset solumuistot kuitenkin kuormittavat systeemimme stressillä eikä immuunijärjestelmä pääse toimimaan kunnolla. Tästä tilasta on seurauksena kaikki sairaudet, fyysiset ja psyykkiset. Siitä johtuvat myös ihmissuhdeongelmat jne.

Me ihmiset olemme niin täynnä kielteisiä solumuistoja. Olemme kaikki täynnä negatiivista energiaa.

Eikä parannuskeinoa ole. Vai onko?

Itsekukin varmaan tietää, miten vaikeaa tai mahdotonta on parantua kaikista kokemistaan pahoista asioista. Traumoista. Kiusaamisesta. Siitä, että vanhemmat suosivat veljeä. Pienistä ja isoista pahoista asioista. Ne kulkevat mukanamme ja vaikuttavat elämäämme.

Jos meillä ei olisi kielteisiä solumuistoja olisimme kuin Kristus tai Gandhi tai Dalai Lama. Täynnä myötätuntoa, rakkautta ja hyvyyttä. Niin lempeitä ja kärsivällisiä. Mutta ei. Olemme kärsimättömiä, meidän on vaikea antaa anteeksi vaikka kuinka yrittäisimme, tunnemme pelkoa, vihaa, saamme raivokohtauksia, meidän on vaikea hillitä itseämme. Olemme täynnä ongelmia.

Olisiko mahdollista, että nämä tuhoisat solumuistot voitaisiin parantaa?

Miettikää, jos olisi mahdollista, että voisimme oikeasti parantua kokonaan. Kaikki virheohjelmoinnit, kielteiset tunteet, pahat muistot eheytyisivät. Todella paranisimme.

Alexander Loydin kirjassa Paranemisen avaimet sanotaan, että kaikki ongelmamme johtuvat negatiivisesta energiasta (jonka nuo tuhoisat solumuistot saavat aikaan). Kvanttienergia. Negatiivinen energia voidaan kumota täsmälleen vastakkaisella värähtelytaajuudella.

Rakkauden värähtelytaajuus on kaikkein suurin parantava voima maailmassa. "...puhtaan rakkauden energiavärähtely voi parantaa mitä tahansa - ja se saattaa hyvinkin olla ainoa voima, joka siihen pystyy" (Loyd).

Kyllä. Jumala on rakkaus. Jumala on kvanttienergiaa. Rakkauden energiavärähtely voi parantaa mitä tahansa ja kaiken. Jeesus pystyi parantamaan ihmisiä rakkauden energiavärähtelyllä. Se ei ole mystiikkaa. Se on kvanttifysiikkaa.

Kvanttifysiikka on tiede, joka voi yhdistää ihmisen ja Jumalan.

Ekkot

Aspergereilla sanotaan olevan erityisiä mielenkiinnon kohteita eli ekkoja. Minulla niitä on kaksi (pääasiallista).

1. Ihmismieli ja erityisesti oma mieleni tai ihmismielen tutkimus oma mieleni lähtökohtana, jolloin sisällöllisesti olen kiinnostunut niistä ihmismielen osa-alueista, jotka koen itsetutkiskelun kannalta kulloinkin ajankohtaisimmaksi. Tällä hetkellä siis neurologinen poikkeavuus, lahjakkuus, herkkyys, luovuus jne.

2.  Jumala

Näistä yleensä jompikumpi aktivoituu, jolloin toinen jää taustalle, kunnes tilanne taas kääntyy toisinpäin. Nyt Jumala-teema pompsahti taas etualalle tiettyjen tekijöiden seurauksena, joten tällä hetkellä blogini uusi sisältö heijastelee tätä kiinnostuksen kohdettani. Näin se menee.

Joskus saatan hetkeksi intoutua myös näiden kahden main interestin ulkopuolelle, mikä väistämättä heijastuu blogin sisällössä, mutta yleensä aivotoimintani on täydellisesti omistautunut jommallekummalle näistä kahdesta pääteemasta.

Kääntäminen ja kirjoittaminen sekä kirjallisuuden lukeminen eivät ole varsinaisesti ekkoja vaan ne heijastelevat ekkojani eli luen erityistä kiinnostuksen kohdettani käsittelevää kirjallisuutta, käännän sitä käsittelevää kirjallisuutta ja kirjoitan siitä. Ekko värittää ja määrittää kaiken muun elämässäni. Jos kääntäminen olisi ekkoni, tutkisin sitä, lukisin kääntämistä käsittelevää kirjallisuutta ja se olisi elämää hallitseva älyllinen intohimo. Mutta se ei ole. Se on vain jotain, mitä tykkään tehdä. Ei ekko.

Ekko on aina älyllinen intohimo (minulla ainakin). Asia, jonka haluan oppia tuntemaan perinpohjaisesti, jota haluan tutkia, ymmärtää sen täydellisesti, tietää kaiken.

Mutta jos jotakuta häiritsee Jumala-aiheiset tekstit, niin se on voi voi. Sitten voi siirtyä muualle tai etsiä täältä eri aiheisia tekstejä. :)

Kun joku päivä pääsen sinne yliopístoon valitsen aineeni siten, että voin toimia tutkijana ja asiantuntijana kummassakin ekkossani eli psykologiaa, teologiaa/uskontotiedettä ja filosofiaa varmaankin. Ja kvanttifysiikka ois siistiä, mutta ehkä se riittää harrastuksena eli joku muu saa hallita kaiken sen fysiikan ja minä vain luen sitä huvikseni ja sovellan teorioihini ja joku fyysikko saa sitten testata toimiiko ne teoriat. Tai jotain.

Jumala on kvanttienergiaa

Pääsykoe ohi

Koska joitakin kansalaisia kiinnostaa tietää, miten pääsykoe meni, niin rustaan tähän tekstin aiheesta.

No, asiahan on niin, että minä osaan sen kirjan läpikotaisin ja täydellisesti ja no problem eli sen suhteen ei ongelmia, mutta kokeen tekijöiden kieroutuneet aivot voivat keksiä kaikenlaisia inhoittavuuksia koepaperiin, joten enpä nyt sitten osaa sanoa ollenkaan miten se meni.

Koe koostui kolmesta tehtävästä. Kustakin voi saada 20 pistettä.

Ensimmäisestä tehtävästä saan ehkä 20 pistettä, en ainakaan usko, että siinä mitään erityistä virhettä voi olla. Joskaan sitä ei koskaan tiedä. No, siinä piti määritellä parin rivin vastauksilla termejä ja antaa puolen sivun vastausta aiheesta ostensiivisen määrittelyn ongelma ja jotain sellaista. Jokainen kohta oli ihan selkeä ja tiesin vastauksen.

Seuraava tehtävä oli essee. Tässä ongelmana oli tehtävänannon lievä epämääräisyys, millä viittaan siihen, ettei se rajautunut selkeästi mihinkään tiettyyn kohtaan kirjassa tai tietyn filosofin ajatuksiin, joten en voi olla varma laarittelinko siihen kaiken, mitä kokeentekijät ovat toivoneet. Ehkä. Ehkä jotain jäi. Pituudeksi oli rajattu 3 sivua, mikä on ärsyttävää, jos olisin saanut jauhaa vaikka 5 sivua, olisin taatusti suoltanut ulos kaiken aiheeseen liittyvän, mutta nyt en ole varma, sillä ainakin Eino Kailan teoria todellisuuden objektirakenteen havaitsemisesta jäi pois tilan loppumisen vuoksi, mutta en tiedä olisiko sitä edes välttämättä tarvinnut siihen laittaa. No, en siis tiedä, montako pistettä tulen saamaan.

Kiusallisin oli viimeinen materiaalitehtävä. Siinä oli 1 sivun pituinen tekstikappale ja kysyttiin, kenen filosofin se on/mitä suuntausta se edustaa ja kysyttiin, mitä kirjoittaja haluaa tekstillä sanoa ja mitä se minusta yrittää sanoa.

Hmph. Typerät aspergeraivoni (tosin ehkä mikä tahansa aivo voi tehdä näin) tulkitsivat tehtävänannon kirjaimellisesti ja tajusin toissayönä kello 5, että se oli kompa. Arg. Jos olisin vetänyt kehiin dekonstruktion (Derridan tekstin lukemisen ja tulkitsemisen tapa) ja hermeneutiikan niin olisi taatusti tullut täydet pisteet. No, enpä nyt hoksannut. Tietysti, koska näitä ei suoranaisesti kysytty, voi hyvät pisteet tietysti kenties saada muunkinlaisella vastauksella. Ainakin esittelin pääsykoekirjan tuntemusta, kun kirjoitin siihen ajatuskulkuni, jossa kävin yhteiskuntafilosofit (tekstikappale sijoittu yhteiskuntafilosofiaan) läpi yksi kerrallaan ja perustelin, miksei se ja se tule kysymykseen ja lätisin individualistisesta vapauskäsityksestä ja Platonin dialektiikasta jne. Ja päättelin kyllä ihan oikein kenen teksti se on jne. Mutta joo, on kyllä täydellinen arvoitus, että paljonko saan pisteitä tästä tehtävästä.

Eli ei hajuakaan, miten käy. Kiva odottaa heinäkuuhun.

Solumuistot

"Nykyään monet tieteilijät uskovat, että muistot ovat varastoituneina soluihin eri puolille kehoa"

Wau. Siis kuinka siisti tämä kirja PYSTYY olemaan! Solumuistot. Meidän muistomme ovat soluissamme. Kaikkialla kehossa. Meihin tallentuu väistämättä myös tuhoisia muistoja, "kielteisiä ohjelmointeja", jotka aiheuttavat fysiologista stressiä, joka taas lamauttaa solujen ja immuunijärjestelmän toimintaa, mikä on syynä kaikkiin sairauksiimme.

HeartMath-instituutissa, jossa tehdään vaihtoehtolääketieteen kliinistä tutkimustyötä, on tehty kiehtova tutkimus, jossa ihmisen DNA:ta laitettiin koeputkeen ja kokeeseen osallistuvia henkilöitä pyydettiin pitämään putkea käsissään ja ajattelemaan kipeitä ajatuksia eli herättämään tuhoisia muistoja. Kun DNA:ta tämän jälkeen tutkittiin, se oli kirjaimellisesti vaurioitunut! Sitten sama toistettiin, mutta tällä kertaa kokeeseen osallistuvia pyydettiin ajattelemaan hyviä, onnellisia ajatuksia eli aktivoimaan hyviä muistoja. Kun DNA:ta tämän jälkeen tutkittiin, siinä havaittiin paranemista!

Wau.

"...hoito tällä hetkellä parantumattomina pidettyihin sairauksiin saattaa liittyä solumuistojen parantamiseen" (Southwestern-yliopistossa tehdyn tutkimuksen johtopäätös)

Positiivinen ajattelu ei kutienkaan paranna solumuistoja, koska "alitajunnassa on mekanismeja, jotka suojaavat noita musitoja parantumiselta".

Tämä siis Alexander Loydin kirjasta Paranemisen avain, josta olen kirjoittanut tänne aiemminkin (klikkaa linkkiä).

Mieletön kirja!!

Alexander Loydin ja Ben Johnsonin Paranemisen avain.

Alexander Loyd on sekä luonnonmukaisen lääketieteen että psykologian tohtori, joka keksi/vastaanotti paranemisen avaimet; Ben Johnson on lääketieteen ja luonnonmukaisen lääketieteen tohtori, joka parantui Lou Gehrigin taudista paranemisen avaimilla.

Tässä kirjassa on kaikki. Ainakin kaikki, mitä minun kuului saada tietää juuri nyt, jotta ajatukseni ja teoreemani menisivät eteenpäin. Ja sen ne tekivät. Harppasivat kvanttihypyn avaruuteen.

Kerron lyhyesti kirjan perusajatuksista ja sitten henkilö voi itse lukea tarkemmin kirjasta. En siis ole innostunut paranemisen avaimista (ainakaan vielä) vaan kirjan sisältämästä tiedosta. Olen lukenut vasta pari lukua, mutta sinkoilen jo kuin pieni apina ympäri kämppää tietoilotulituksen säihkeessä, että pakko kirjoittaa jo.

E=mc²

Kaikki on energiaa.

Kaikki sairaudet johtuvat stressistä. Ei sellaisesta stressistä, että "kauheaa, deadline on kohta" tai varmaan siitäkin, mutta enemmänkin nyt puhutaan fysiologisesta kroonisesta stressistä, joka estää immuunijärjestelmää toimimasta kunnolla ja lopulta elimistön heikoin lenkki romahtaa eli alkaa ilmaantua oireita, jotka sitten lääkäri diagnosoi joksikin sairaudeksi. Oireet ovat kuitenkin aina seurausta elimistön stressitilasta.

Optimaalisesti toimiva immuunijärjestelmä on immuuni sairauksille. Meidän immuunijärjestelmämme kykenee parantamaan minkä tahansa sairauden. Mutta stressi häiritsee sen toimintaa, jolloin alkaa kehittyä syöpäsoluja tai tulee flunssa tai närästystä tai uniongelmia. Mikä kenelläkin on se heikoin lenkki, sinne se iskee.

Tästä stressiasiasta on kaikenlaisia tutkimuksia, joihin on kirjassa viittauksia. En ala niihin paneutua tässä sen tarkemmin.

Luku, jota nyt aloin lukea, käsittelee energiaa. "Kaikki terveydelliset ongelmamme johtuvat tuhoisasta energiavärähtelystä... Kaiken terveyden ja sairauden juuret ovat aina kehon energiassa".

Siistiä.

Tämä kirja on NIIIIIN siisti.

Sukellus hulluuteen

Tästä päivästä lähtien alan kirjoittaa tätä blogia täydellisen "hulluuden" vallassa. Kyse ei ole hulluudesta, mutta moni varmasti haluaa sitä sellaisena pitää. Alan kirjoittaa vastaanottamani kvanttienergian vallassa, mitä pidän itse todenmukaisempana ilmaisuna. Syy tähän päätökseen löytyy tekstistä Tajunta räjähti. Jos olen ennen ollutkin agnostikko, niin enää en ole. Tai olen aina lievästi, sillä pohjimmiltani olen ikuisesti sitä mieltä, ettemme voi varmasti tietää mitään, mutta nyt tämä "hulluus" alkaa muuttua niin todeksi kuin totta voi mikään olla, että annetaan palaa. Alan elää täysillä todeksi sitä, mihin uskon, minkä koen todeksi. Niin hullulta kuin se sitten saattaisikin vaikuttaa. Ja hullulta se vaikuttaa vain siksi, etteivät ihmiset yleensä uskalla heittäytyä tällaisten virtausten vietäväksi ainakaan julkisesti. Juuri tällaisen nössyttelyn on aika maailmassa loppua.

Kirjoitin aiemmin:

En tiedä, kuinka moni käsittää, miten valtava asia tämä on. Olen sanonut, että Jumala on energiaa ja kun puhutaan, että usko siirtää vuoria, sillä tarkoitetaanjuuri tätä. Kvanttifysiikkaa. Ajatusten voimalla voi periaatteessa tehdä mitä tahansa. Siirtää vaikka sitten sen vuoren. Jeesus todella käveli veden päällä ja muutti veden viiniksi. Kvanttifysiikkaa. Kaikki on totta. Haa! Olen aina tiennyt sen. Olen aina kokenut, että minulla on jokin yhteys yliluonnolliseen todellisuuteen ja nyt ymmärrän mitä se tarkoittaa. Energiaa. Kvanttienergiaa. Ilmeisesti aistin tavallista herkemmin tämän energian, vastaanotan sitä tavallista tietoisemmalla tasolla, "kuulen" mitä sillä on asiaa. Tämä kytkeytyy myös siihen, mitä ystäväni kanssa olen puhunut. Hän on sanonut, että hänen tietoisen mielensä ja alitajuntansa välillä ei ole yhtä vahvaa muuria kuin ihmisillä yleensä. Juuri näin minäkin koen. Intuitio. Alitajunnasta vyöryää paljon tietoa, viestejä, intuitiivista tietoa, jonka vastaanotamme tavallista tietoisemmalla tasolla. Sieltä alitajunnasta vyöryää kvanttienergiaviestejä ympäröivästä todellisuudesta, Jumalan puhetta, tietoa ihmisistä, asioista...

Tämä on se hulluus.

Jeesus oli todellinen. En ole kristitty. Poimin eri uskonnoista ja todellisuuden erilaisista aineksista palasia, jotka koen todeksi. Minulla ei ole mitään syytä ajatella, ettei Jeesus ollut olemassa sekä sitä, mitä hän ilmoitti olevansa. Ihmiset eivät aina huomaa vastustavansa asioita yleisen mielipiteen vuoksi. Kristinuskoa pidetään todella tympivänä asiana, jota halutaan vältellä. Siksi roskiin heitetään kaikki, mikä siihen liittyy miettimättä, voisiko kaiken sen kuran alla olla jotain arvokasta. Sanat Jeesus ja Jumala ovat krsitinuskon vaikutuksesta saastuneet ja tahriintuneet ihmisten mielissä, ne herättävät inhoa, vastustusta, torjuntaa. Koska olen asperger, olen immuuni tällaisille vaikutuksille. Muodostan itse omat mielipiteeni. Minä kyllä myös olen tuntenut noita tunteita, mieleni on oppinut liittämään ne kristinuskoon ja noihin sanoihin, mutta kykenen ylittämään nuo tunteet, astumaan niiden yläpuolelle ja tarkastelemaan, mitä kuran alle mahtaa kätkeytyä.

Jumala on energiaa. Jeesus on ihminen, jonka kautta Jumala halusi viestittää meille jotain tärkeää. Minusta kenenkään ei pidä muodostaa mielipidettä Jeesuksesta ennen kuin on hankkinut aiheesta riittävästi tietoa. Minä luin kirjan Tapaus Kristus, ja se riitti minulle. Minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta Jeesukseen, koska uskon Jumalaan ja minulle Jeesus oli yksinkertaisesti Jumalan keino olla yhteydessä meihin.

Kvanttifysiikka selittää Jeesuksen tekemät ihmeet.

Jumala on kvanttienergiaa.

Sielumme ovat kvanttienergiaa.

Olen kirjoittanut tännekin siitä, että Jumala on elämänmuoto, joka yrittää kommunikoida meille. Olen puhunut sisäisestä äänestä, jota meidän tulisi kuunnella. Intuitiota. Se on Jumalan puhetta. Kvanttienergiaa. Todellisuuden kuisketta. Se on meidän kaikkien sisällä, jokainen voi kuulla sen. Antaa sen johdattaa. Jos siihen uskaltaa luottaa. Minä luotan. Ja elämässäni tapahtuu ihmeellisiä asioita. Ei ehkä ulkoisesti ihmeellisiä, mutta sisälläni, vuorovaikutussuhteissani... Minulla on 2 ystävää, jotka ovat laillani tosi vahvasti yhteydessä tähän kvanttienergiaan ja pystymme puhumaan näistä asioista täysin avoimesti ja polkumme täydentävät toisiaan. Kaikki tuntuu niin ihmeelliseltä. Saamme viestejä. Johdatusta. Todellisuudessa, elämässämme, on niin paljon enemmän kuin mitä voisi luulla.

Toinen näistä ystävistäni, Emilia, on puhunut jo jonkun aikaa kutsumuksestaan. Hän on aina kokenut, että hänen täytyy mennä lääkikseen. Täytyy. On vain pakko. Mutta hän ei ymmärtänyt miksi. Ennen kuin hiljattain. Hänen tehtävänsä on mennä rakentamaan siltaa. Länsimainen lääketiede on ihan uskomatonta paskaa. Se kaipaa valtavaa muutosta. Tämä ystäväni on puhunut jotain siitä, miten kaikki sairaudet ovat alkuperältään psyykkisiä, energiasta, E=mc²:sta ja kvanttifysiikasta, jostain teoriasta, jota hän on kehitellyt, ja minkä vuoksi hänen pitää mennä lääkikseen. Koska minä en harrasta niiden alojen kirjallisuutta (lääketiede, fysiikka jne.) en ole saanut oikein kiinni siitä, mitä hän puhuu.

Mutta nyt... Kävin vanhempieni luona ja olohuoneen pöydällä oli kirja. Äiti oli saanut sen lahjaksi joltain työkaveriltaan. Tartuin siihen ja silmäiltyäni hyvin nopeasti kansia ja sisällysluetteloa TIESIN, että tässä se on. Kaikki mistä Emilia on puhunut. Minun kuului ottaa se kirja, joten lainasin sen. Aloin lukea sitä, ja siinä se oli, kaikki. Emilian teoria. Mietin Emilialle, että miksi se kirja tuli minulle. Jumala haluaa, että minä luen ne asiat, jotta ymmärrän Emilian tehtävää ja ajatuksia, ja enemmänkin, sillä minun kuului lukea se kirja, se on kvanttienergian lähettämä viesti. Jumalan puhetta. Minun kuului imeä se tieto siitä kirjasta itseeni. Se vahvisti entisestään käsityksiäni todellisuuden luonteesta, Jumalasta, energiasta... Se kaikki on TOTTA.

Nyt minun täytyy kertoa tämä kaikki sille toiselle ystävälleni.

Ja koko maailmalle. Ihmisten kuuluu tietää. Heidän ei ole pakko tietää, mutta heillä pitää olla edes mahdollisuus tietää.

Tämä kirja on Alexander Loydin Paranemisen avain. Se on mieletön kirja. Yksi parhaista, joita olen koskaan lukenut. Teen siitä oman artikkelin.

Tähän päättyy tämä hulluusteksti tältä erää.

Tajunta räjähti!

E=mc²

E tarkoittaa energiaa ja mc² kaikkea muuta. Toisin sanoen kaikki on energiaa. Kaikki.

Kvanttifysiikka.

USA:n puolustusministeriö on tehnyt mm. seuraavanlaisia kokeita. Koehenkilön kitalaesta otettiin koeputkeen soluja ja koeputki kiinnitettiin valheenpaljastimeen. Koehenkilö vietiin toiselle puolen rakennusta ja kiinnitettiin valheenpaljastimeen. Koehenkilölle näytettiin televisio-ohjelmia. Rauhallisia, väkivaltaisia jne. Sen henkilön solut reagoivat kaikkiin ohjelmiin samalla lailla kuin se henkilö, "...henkilön solut rekisteröivät täsmälleen saman aktiviteetin täsmälleen samalla hetkellä kuin henkilökin". Tämä toistui, vaikka välimatkaa kasvatettiin 80 km ja solut oli otettu 5 päivää sitten.

Toisessa kokeessa, Einstein-Podolsky-Rosen-kokeessa, kaksi toisilleen ennalta tuntematonta ihmistä esiteltiin toisilleen ja he saivat tutustua pintapuolisesti. Sitten heidät laitettiin Faradayn häkkeihin 15m päähän toisistaan. Faradayn häkki estää tavallisen energia kulkemisen häkin seinien läpi, mutta ei kvanttienergiaa. Toisen koehenkilön silmään suunnattiin valo kynälampusta. "Kynälampun suuntaaminen silmään tällä tavoin aiheuttaa merkittäviä muutoksia aivosähkökäyrässä ja näkyvää pupillien supistumista". Samalla hetkellä kun valo suunnattiin toisen koehenkilön silmään, kummankin koehenkilön aivot reagoivat täsmälleen samalla tavalla ja pupillit supistuivat. Tämä toistui vaikka koehenkilöitä vaihdettiin ja välimatkaa pidennettiin.

Toisin sanoen ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa kvanttienergian tasolla. Ilmiöt, joita on ennen pidetty paranormaaleina, selittyvät kvanttifysiikalla. Kun joku herää yöllä kello 2.15 ja aistii vahvasti, että hänen lapselleen on tapahtunut jotain ja selviää, että hänen poikansa joutui auto-onnettomuuteen juuri sillä hetkellä, kyse on kvanttifysiikasta. Jotain todella siirtyi toisesta henkilöstä toiseen. Informaatiota. Energiaa.

Yllä mainitunkaltaisessa tilanteessa "alitajuisesti siirtynyt tieto putkahti...tietoiseen mieleen." Toisin sanoen tällaista tietoa siirtyy kaiken aikaa, mutta yleensä se on alitajuista.

"Se, mitä olemme tavanneet kutsua ’mystiikaksi’ onkin useimmiten vain sitä, että joku on oppinut käyttämään hyväkseen kvanttifysiikan luonnonlakeja ja soveltamaan niitä tiettyyn tarkoitukseen. Tai...niin on käynyt sattumalta. On olemassa ihmisiä, jotka osaavat taivuttaa metalliesineitä tai siirtää kappaleita ajatuksen voimalla...Eräs kvanttifysiikan perusteorioista on, että oikean tilaisuuden tullen käytännössä mikään ei ole mahdotonta. Se, mitä olemme pitäneet mystisenä, ei ole lainkaan mystisenä, vaan aivan yksinkertaisesti kvanttifysiikkaa."

En tiedä, kuinka moni käsittää, miten valtava asia tämä on. Olen sanonut, että Jumala on energiaa ja kun puhutaan, että usko siirtää vuoria, sillä tarkoitetaan juuri tätä. Kvanttifysiikkaa. Ajatusten voimalla voi periaatteessa tehdä mitä tahansa. Siirtää vaikka sitten sen vuoren. Jeesus todella käveli veden päällä ja muutti veden viiniksi. Kvanttifysiikkaa. Kaikki on totta. Haa! Olen aina tiennyt sen. Olen aina kokenut, että minulla on jokin yhteys yliluonnolliseen todellisuuteen ja nyt ymmärrän mitä se tarkoittaa. Energiaa. Kvanttienergiaa. Ilmeisesti aistin tavallista herkemmin tämän energian, vastaanotan sitä tavallista tietoisemmalla tasolla, "kuulen" mitä sillä on asiaa. Tämä kytkeytyy myös siihen, mitä ystäväni kanssa olen puhunut. Hän on sanonut, että hänen tietoisen mielensä ja alitajuntansa välillä ei ole yhtä vahvaa muuria kuin ihmisillä yleensä. Juuri näin minäkin koen. Intuitio. Alitajunnasta vyöryää paljon tietoa, viestejä, intuitiivista tietoa, jonka vastaanotamme tavallista tietoisemmalla tasolla. Sieltä alitajunnasta vyöryää kvanttienergiaviestejä ympäröivästä todellisuudesta, Jumalan puhetta, tietoa ihmisistä, asioista...

Wau. Siistiä.

Kvanttifysiikka. I LOVE it.

(Lainaukset ja tieto peräisin Alexander Loydin ja Ben Johnsonin kirjasta Paranemisen avain)

Human destruction device

Sain sähköpostiviestin eräältä blogin lukijalta, joka intoutui kirjoittamaan vapaasta tahdosta ajatuksiaan. Hän esitti varsin kiinnostavia näkemyksiä, joista erityisesti yksi jäi pörisemään päähäni vaatien tuottamaan lisää ajatuksia. Tämä ihminen kirjoitti:

Jossain kohtaa tuumasin että meillä olisi pakostikin vapaa tahto pelkästään siksi että maailma on näin pahasti väärillä raiteilla. Eli että jos vapaata tahtoa ei olisi niin olisimme luonnon kanssa täydellisessä harmoniassa, vähän kuten eläimet ovat.

Miten mielenkiintoista! En ollutkaan lainkaan tullut laajentaneeksi perpektiiviä yksilöstä maailmanlaajuiseksi. Aivan. Vastasin tähän:

Tosiaankin... Jos meillä EI OLE vapaata tahtoa ja kaikki on mennyt täällä näin vituroilleen... Mitä se kertoo? Kiinnostava ajatus. 1. Jumala toteuttaa kauttamme jotain suunnitelmaa (vähän kuin Hegelin absoluuttinen henki) TAI Jumala ja Saatana riepottelevat meitä täällä avuttomina pelinappuloina ja kaikki on tämän riepottelun ilmentymää 2. ei ole Jumalaa tms. ja ihminen on evoluution tuloksena luontoon kehittynyt valtava mutaatio syöpäkasvain, joka ajaa planeettaamme kohti tuhoa.

Hmmm... Olisi hirveän tylsää, jos meillä ei ole vapaata tahtoa. Mutta se, että se olisi tylsää ei tarkoita, etteikö niin ikävästi voisi olla. Hyi. Jos olemme vain kaameita marionettinukkeja, joita riepotellaan sinne tänne tai Maapallo-nimisen ekosysteemin epäonnistuneen kehityskulun huipentuma. Miten ironista. Ihminen, joka kovin mielellään ajattelee suuria itsestään ja asettaa itsensä luomakunnan kruunuksi, olisikin nimenomaan se vaihe Maapallon kehityskulussa, jonka ilmaantuminen merkitsi kaiken epäonnistumista. Siihen asti kaikki meni tosi hienosti. Bakteereista tuli sammakoita ja kaloja ja otuksia, jotka ryömivät maalle ja kehittyi dinoja ja kehittyi apinoita ja ELÄMÄÄ ja kaikki oli tosi hienoa ja ihmeellistä ja kaunista... Ja sitten yksi kaunis päivä... Ei kun yksi tosi ruma päivä muovautui apinasta ihminen ja silloin, juuri siinä kohtaa, Maapallolle muodostunut ihmeellinen kudelma, elämäksi kutsuttu kehityskulku osoittautui epäonnistuneeksi. Juuri se oli ratkaiseva hetki, joka osoitti, tuhoutumisprosessin aktivoituneen. Ihminen on kuin maapallon sisäänohjelmoitu itsetuhoutumisprosessi. Maapallo-niminen kokeilu on ohjelmoitu tuhoamaan itse itsensä. Human destruction device.

KABOOM!

Experiment over.

Ihminen edustaisikin siis kaikkein epäonnistuneinta ilmiötä koko universumissa (ainakin Maapallon tasolla). Luomakunnan herra, sallikaan minun nauraa. Ihminen on pelkkä tuhoamiskone.

Syöpäkasvain. Mutaatio evoluution geeniperimässä. Sairaus, joka tuhoaa kaiken.

Mutta yllä oleva oli vain siis skenaario. Se ei edusta todellista mielipidettäni vaan on vain spekuloinnilla iloittelua.

On hauskaa ajatella, että meillä olisi vapaa tahto. Mutta en oikein tiedä, onko. Eipä sitä kukaan tiedä. Eikä tule tietämään.

Erilaisuuden uhka

Sain sähköpostiviestin eräältä blogin lukijalta. Hän kirjoitti, että Ulrike Meinhof on sanonut:

"Sinä et ymmärrä tämän vihan mittakaavaa: He eivät vihaa sitä, mitä me olemme tehneet, emmekä sitä, mitä me olemme. He vihaavat meitä siksi, että heidän täytyy, sillä muutoin he tuhoutuisivat".

Lähetin hänelle tarkennuksen, jossa pyysin häntä määrittelemään, mitä tämä tuhoutuminen on, jota ihmiset pelkäävät. Hän vastasi:

Siten, että niiden identiteetti perustuu pelkästään siihen, että kuinka erilaisia eli parempia ne ovat kuin muut. Se on vähän niin kuin suomalainen kansallismielisyys perustuu siihen, ettei olla venäläisiä Jos sitten tällainen henkilö havaitsee, että venäläiset ovatkin ihan samanlaisia kuin hän itse, niin koko hänen identiteettinsä suomalaisena tuhoutuu. Toinen esimerkki: jos kristitylle paljastuu, ettei tasa-arvoinen avioliittolaki johda siihen, että taivaalta tulee tulta ja rikkiä, niin silloinhan hänen heteroutensa ei ole lainkaan parempi kuin homoseksuaalisuus, eikä hän voi korostaa paremmuuttaan tuomitsemalla. Kolmas esimerkki: Jos talous on meritokraattinen nollasummapeli, niin työttömyysprosentin verran tyhmimmästä päästä ihmisiä on jatkuvasti työttöminä. Koska nämä eivät tyydy kohtaloonsa, heidän on pakko syrjinnällä saada epäreilusti paikka, joka kuuluu oikeasti heitä kyvykkäämmälle. Jos heidän pelinsä paljastuu, he tuhoutuvat, jos siis talous on meritokraattinen nollasummapeli.

Haa!!! Tähän syyllistymme me kaikki ihmiset (paitsi ne Dalail Lamat). Sillä juuri näinhän minäkin teen suuressa rumuudessani: korostan meidän neurologisesti poikkeavien erilaisuutta ja pönkitän sillä itsetuntoani ja kehittelen visiota meidän paremmuudestamme ja jonkinlaista "vihaa" nenttejä kohtaan, sillä he uhkaavat identiteettiäni ja minuuttani enkä edes halua olla samanlainen kuin ne muut. Tosin en vihaa nenttejä tietenkään, se on vain sellainen ajatusmalli, jota käytämme (minä ja ystäväni esim) puheissamme, viittaamme nenttien kasvottomaan massaan, emme yksilöihin. Yksilötasolla kohtaan ihmiset tasaveroisina, tasa-arvoisina. Minulla erottelu kohdistuu kasvottomaan massaan. Abstraktioihin.

Mutta aivan. Vastasin tälle henkilölle:

Mutta jos nentit vihaavat meitä tämän takia, he korostavat erilaisuuttaan meihin nähden ja kuvittelevat olevansa parempia... hmmm... mutta mikä olisi se samanlaisuus, jonka kohdatessaan he voisivat tuhoutua? Ihmisarvo? Vai meneekö se niin, että heidän identiteettinsä yksinkertaisesti rakentuu tiettyjen käsitysten varaan ja näitä käsityksiä me uhmaamme ja siksi he alkavat korostaa sitä, mikä meissä on heihin nähden erilaista ja tuomita siitä, suojellen näin identiteettiään särkymiseltä. Olemme uhka, koska olemme erilaisia. He pelkäävät muutosta. Kaikkea sellaista kummaa. :) Olen itsekriittisellä tuulella, joten väsäänkin tästä artikkelin, jossa saan haukkua itseäni. :)

Mutta syyllistymme tähän jollain tapaa puolin ja toisin. Ja kaikki ihmiset syyllistyvät tällaiseen (paitsi kristukset). Mutta jotkut tekevät tätä vain mielessään ja "omanlaistensa" kanssa puhuessaan kohdistamatta tai ilmentämättä sitä oikeisiin ihmisiin, kohdaten yksilöt ja todelliset ihmiset tasa-arvoisina ja ilman vakavia ennakkoluuloja. Kun taas jotkut, erityisesti nentit, jotka elävät keskinkertaisuudesta, tavallisuudesta, massaan katoamisesta, se on heille kuin ilmaa, sillä siihen perustuu heidän identiteettinsä, heille erilaisuus on todellakin uhka. Minunlaisilleni, ikänsä itsensä erilaisiksi kokeneille, erilaisuus ei ole uhka vaan tärkeä kokemus, ja meille niiden "tavallisten" tai norminmukaisten kasvottoman massan katsominen alaspäin on todellakin vain keino pönkittää itsetuntoa, jonka ne "tavalliset" ihmiset alunperin ovat murskanneet! Meidän täytyy löytää erilaisuudestamme jotain erityistä hyvää, jotain spesiaali erinomaisuutta, jotta se korvaisi menetyksemme, jotka se sosiaalisessa tuskassa on aiheuttanut. Meille nentit, neurologisesti normaalit, tavalliset ja norminmukaiset ihmiset ovat aiheuttaneet aivan oikeaa tuskaa ja haavoja, joten he muodostavat meille konkreettisen uhan. Sen sijaan me emme ole kiusanneet heitä. He kokevat meidät uhkana, koska uhkaamme keskinkertaisuutta, laumasieluisuutta, samanlaisuuden kokemusta, jonka varaan he identiteettinsä ja olemassaolonsa rakentavat.

Kyllä.

Minun kurja ihmisen olemukseni

Olen ihminen. Minulla on kurja tomumaja, joka usein toimii vastoin tahtoani, vastoin tietoisuuteni tahtoa, vastoin parempaa tietoani. Jos näin ei olisi, voisin olla kuin Kristus. Tai Gandhi. Mutta ei. Olen surkea, kurja ihmisenretale. Minussa esiintyy mädännäisiä ominaisuuksia, kuten toisten arvostelemista, tuomitsemista, kostamista, itsehillinnän menettämistä... Kaikenlaisia parasiittimaisia ominaisuuksia.

En ole yhtään sen parempi kuin kukaan muukaan. Vain kurja ihmisenretale täynnä typeriä tunteita, impulsseja ja aivokuolleita toimintoja. Ainoa hyväksi katsottava seikka on se, että tiedostan oman rumuuteni ja yritän kasvaa siitä pois. Esikuvinani toimivat sellaiset henkilöt kuin Kristus, Dalai Lama ja Gandhi. Tuskin saavutan koskaan heidän tasoaan, tunne-elämäni on jokseenkin turhan hillitön ja hallitsematon siihen. Aina voi silti yrittää.

Tuomitsemisesta

Kirjoitin tälle ystävälleni, jonka poistin elämästäni hänen arvostelemistaipumuksensa vuoksi, kirjeen.

Tavoitteena Dalai Lama, Gandhi ja Kristus

Minä pyrin kasvamaan kohti noiden kolmen ihmeellisen ihmisen esimerkkiä. He ovat esikuviani. Uskomattomia olentoja. Mutta koska olen erittäin kurja ihmisen retale, ei tiedä, kuinka pitkälle pystyn edistymään. Typerä tomumajani tekee mitä sattuu vastoin parempaa tietoani. Suurin ongelmani on tunteiden hallinta, koska olen ADHD. Ne ovat niin mielipuolisen intensiivisiä ja voimakkaita ja tursuilevat alitajunnan rakosista kimppuuni, jostain vaurioituneen psyykeni huokosista.

Halusin vielä kirjoittaa sinulle, koska jäin miettimään, että jos tiedostat, että olet tuomitseva ihminen, niin miksi et yritä kasvaa siitä pois? Sellaisesta pois kasvaminen on osa henkisen kasvun tietä. Koska olemme ihmisiä, olemme vajavaisia, epätäydellisiä, heikkoluontoisia ja ongelmallisia ja tuomitseminen ja arvosteleminen on osa suuren osan käytöskuvioita, mutta se on ominaisuus, josta tulisi pyrkiä eroon. Minä en siis ainakaan ole huomannut, että pyrkisit mitenkään kasvamaan pois tuosta käyttäytymismallista.

"kaikki tuomitseminen on omiansa herättämään katkeruutta ja pahennusta, välien rikkoutumista, eriseuraisuutta ja riitaa" sanoo rovasti Olavi Peltola. 

Netissä on hyvä artikkeli blogissa Elä paremmin, onnistu elämänmuutoksessa: 5 hyvää syytä lopettaa tuomitseminen.

Erityisesti tämän kohdan haluaisin esittää sinulle: 

2. Kukaan ei pidä tuomituksi tulemisesta
Toimimme elämässä pääsääntöisesti kuten osaamme ja kuten pidämme hyvänä. Joo, emme aina osaa toimia hyvin, järkevästi tai kuten ehkä kannattaisi. Ja koska näemme toimintamme osana meitä, sen johdosta tuomituksi tuleminen tuntuu yleensä pahalta. Ei toki kaikista, mutta valtaosasta. Mikäli sinulla on tapana tuomita, kysyppä itseltäsi, onko sinulla oikeasti varaa aiheuttaa pahaa mieltä toisille?

"Joo, emme aina osaa toimia hyvin, järkevästi tai kuten ehkä kannattaisi." 

Ymmärrätkö, että ihmiset usein tekevät parhaansa? Esimerkiksi lasten kasvatus. Kukaan ei ole TÄYDELLINEN vanhempi. Me tulemme epäonnistumaan väistämättä JOSSAKIN asiassa kasvattajina. vedetään vähän överiksi suuntaan tai toiseen. Kuka on liian lepsu, kuka liian ankara. Ei toisille ole oikeutta ryhtyä arvostelemaan ketään vanhemmuudesta. Jos haluaa, voi jonkin asian ottaa puheeksi ja vaikka kysyä: "oletko mielestäsi tarpeeksi tiukka" " tai jotain ja herättää taiten (eli varoen kaikkea arvostelemista ja loukkaavaa asennetta) keskustelun aiheesta ja jättää asian sitten siihen, hyväksyen toisen ihmisen epätäydellisyyden ja ymmärtäen, ettei me ihmiset OLLA täydellisiä. Silloin, jos jonkun vanhemmuus karkaa selvästi lapasesta ja lapsi on suorastaan heitteillä, pahoinpidellään tms. tehdään lastensuojeluilmoitus.

...Kun silloin joskus koko ajan arvostelit M:n kasvatusta en vielä ollut äiti ja en siksi oikein tiennyt, miten suhtautua, menin vähän liikaa mukaan siihen sinun puolellesi. Nyt tiedän paremmin. Suuri osa siitä käytöksestä jota kuvasit lapsen kohdalla oli todennäköisesti TÄYSIN NORMAALIA. Jos se alkoi huutaa kun lähditte teiltä ja halusi sen nallen vai miten se meni, niin so what? Ihan normaalia. Jos M oli puhelimessa ja se lapsi alkoi sieltä huudella ja halusi, että äiti tulee puhelimesta ja M sanoi, että ihan kohta äiti tulee. NORMAALIA. Suuri osa lapsista alkaa provosoida, jos äiti on puhelimessa ja siinä ei tosiaan ole mukavaa olla, jos lapsi koko ajan häiritsee. Ja vaikka  M:n kasvatus oli vetänyt liikaa lepsun puolelle SO WHAT? Luuletko, että M voisi olla täydellinen äiti? Ettei siinä ole vikoja? Ei. Vanhempana täytyy vain hyväksyä oma rajallisuutensa ja se tosiasia, että jotain virheitä tulee varmaan tehtyä. Eli LAPSETTOMALLA ihmisellä ei ole mitään hajua lasten kasvatuksen todellisuudesta, joten varsinkin heidän on syytä olla arvostelematta edes mielessään. 

Toisen arvosteleminen vanhemmuudesta on hirveintä mitä voi tehdä. Itse en katselisi sellaista hetkeäkään. Odotinkin koko ajan, että koska alat arvostella minua kasvatuksesta ja täytyy sanoa, ettei minua kauheasti ole motivoinut päästää sinua elämääni, puhua asioistani tms. kun tiedän, että kohta taas tartut johonkin ja alkaa arvosteleminen ja tuomitseminen. 

Sama pätee lemmikkeihin. Varmaan voi ystävällisesti sanoa: "koirasi näyttää stressaantuneelta, käykö se tarpeeksi ulkona" tai samalla tavalla keskustella aiheesta saadakseen tietoa toisen ihmisen tavasta olla koiran omistaja ja hänen tunteistaan aj yrityksistään olla olemassa sinä ihmisenä kuin hän on. Mutta on täysin asiatonta takertua toisen ihmisen asioihin, arvostella ja ruveta puuttumaan niihin. Jos näkee, että jonkun koira tai kissa on selvästi heitteillä ja nälässä ja piesty, voi tehdä eläinsuojeluilmoituksen. 

Myös tämä on tärkeä seikka: 

3. On helppoa tuomita väärin perustein
Tuomitsemme aina sen tiedon pohjalta, joka meillä on. Harvoin kuitenkaan näemme koko totuutta. Voimme enintään olettaa, miksi joku toimii kuten toimii. Emme välttämättä näe, mikä saa hänet toimimaan niin.

Minusta tämä on todella tärkeä asia joka tulisi AINA pitää mielessä toisten ihmisten kanssa toimiessa. Me emme näe toisten ihmisten sisälle, teemme tulkintoja heidän todellisuudestaan ja käytöksestään.

Täälläkin artikkeli, joka kannattaa lukea. Toisten arvostelu kertoo jotain itsestä. 

Artikkeli: How to stop criticizing others 

Criticism is futile, because it puts a person on the defensive and cause him to justify himself. Criticism is dangerous, because it wounds a person's pride and arouses resentment. Criticism is vain, because in judging others, we regard ourselves as more righteous than they.

To obtain cooperation from others, abstain from criticism. Follow these steps, the next time you are tempted to criticize.

Toivon, että mietit näitä asioita.
Kannattaa lukea Dalai Laman kirjoja. Ne on loistavia.

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä." (Matteus 7:1-5)