Muodonmuutoksen aika

Pohdiskelin päivä tai pari sitten läpikäymiäni muodonmuutoksia sosiaalisen kasvuprosessini yhteydessä jutussa Haavojen vääristämä persoonallisuus. Kirjoitin, etten yhtään tiedä kuka olen ja että persoonallisuuteni on sosiaalinen konstruktio. Mutta nyt ymmärrykseni on mennyt taas eteenpäin. En ole vain konstruktio. Eheytymisen tiellä persoonallisuuteni on jalostunut, kypsynyt, kasvanut ja kehittynyt. Eheytymisen tie on myös rakkauden tie. Sitä kulkiessa rakkauden määrä elämässä kasvaa. Rakkaus itseä kohtaan ja samalla kyky rakastaa muita.

Tiedän, mikä on minulle tärkeintä elämässä: rakkaus. Ja koska Jumala on rakkaus, Jumala on tärkein asia elämässä. Ja se, mikä minulle on tärkeintä elämässä, on kulkea rakkauden tietä niin pitkälle kuin ehdin ennen kuin kuolen. Tavoitteeni on kasvattaa rakkauden määrää elämässäni, kasvattaa kykyäni rakastaa ja tavoitteni on levittää hyviä asioita ja rakkautta ja parantumisen voimaa ympärilleni.

Siinä. Siinä on se, minkä minä koen elämässä tärkeäksi.

Pohdin myös edellä mainitussa aiemmassa kirjoituksessani uuden muodonmuutoksen ajankohtaisuutta. Tunnen vahvasti, että sellaisen aika taitaa olla käsillä. Jo joitain vuosia sitten aloin tuntea, ettei vallitseva identiteettini ja ulkoinen tyylini enää heijastele sisintäni ja hävitin ison osan vaatteistani, mutta en silloin oikein tiennyt, millainen sitten nyt olen - mikä olisi uusi tyylini. Joten olen jo useamman vuoden roikkunut välitilassa. Vanhan ja uuden välissä. Tunnen, että NYT on se hetki käsillä, kun alan ymmärtää, mitä se uusi on.

Mielenkiintoista on sekin, että juuri nyt tyhjennän kotiani materiasta. Sekin enteilee uutta alkua. Uutta, zenmäistä rauhan tilaa.

Tästä se lähtee.... Nahanluonti, metamorfoosi, jotain vanhaa kuivuu ja rapisee pois, jotta uusia asioita voi verso esiin. Cocoon.

On uuden aika.

Buddhalaisuus

Pakko tutkia löytyisikö sieltä jotain vastauksia.

"In fact it's attachment that makes us restless..."

...we have many attachments when we are unenlightened that cause our suffering (called “Dukkha” which is part of the four noble truths) such as: 

• Suffering on things because they don’t measure up to our expectations (because of impermanence [things change]):  physical appearance and beauty, strength, gadgets (smartphones, electronics, etc.), etc (Wake Up! Understanding Enlightenment in Buddhism

Ulkonäköpakkomielteet ja sisäinen rauha?

Elämässäni lähestynee uudenlainen aikakausi. Vaikuttaisi hieman siltä. Sisälläni on monenlaisia levottomia tunnetiloja, jotka johtavat impulsiiviseen käytökseen, ahdistukseen ja tyytymättömyyteen. Tähän asti olen elämässäni toiminut aina niin, että kun ympäristön ärsykkeet aktivoivat näitä levottomia tunnetiloja, olen alkanut tohottaa hysteerisenä ja tehdä kaikenlaisia impulsiivisia toimenpiteitä paetakseni ahdistusta, joka täyttää sisuskaluni. Maanista, levotonta, impulsiviista, ahdistunutta toimintaa.

Kuitenkin olen alkanut hiljalleen havaita sisälläni ituja uudenlaisesta valinnan mahdollisuudesta.

Aloitetaan kuitenkin konkreettisesta esimerkistä.

Olen vasta nyt tajunnut, että minä vertailen itseäni muihin ihmisiin jatkuvasti, ja kun havaitsen ympäristössäni ihmisiä, jotka herättävät minussa jonkinlaisia kateuden tai ihailun tunteita joko suuren kauneuden, upean tyylin tai milloin minkäkin sellaisen asian takia, jonka haluaisin myös ITSELLENI ahdistun. Alan tuntea riittämättömyyttä. Silloin tulen levottomaksi ja saatan alkaa maanisesti tilailla internetistä vaatteita ja meikkejä ja ties mitä osamaksulla. Tai juoksen päätäpahkaa kampaajalle ja leikkelen hiukseni. Tai ostan hiusväriä ja värjään ne. Teen jotakin, mikä saisi minut tuntemaan suurempaa tyytyväisyyttä ulkoista olemustani kohtaan.

Ahdistus.

Kyse ei oikeastaan ole kateudesta vaan siitä, että alan HALUTA sitä asiaa, minkä näen. Tai sitten se asia saa minut tuntemaan riittämättömyyttä. Tai se muistuttaa minua turhamaisista unelmistani, jotka olen päässyt unohtamaan. Ytimessä lienee kuitenkin aina tunne tyytymättömyydestä. Se, mitä on nyt, ei kelpaa/riitä, jolloin ahdistun, tulen levottomaksi ja alan tohottaa muutoksia.

Voi myös olla niin, että näen jotain, minkä haluan internet-kaupassa, kaupungilla, jossain, ja sitten impulsiivisesti ostan sen, koska minun on PAKKO saada se.

Tai sitten tutkin terveystietoa ja minulle tulee pakkomielle saada ties mitä lisäravinteita ja alan tilailla niitä.

Kaikkea tätä yhdistää levottomuus, HALU, impulsiivisuus, ahdistus, stressi.


Idut, joita sisälläni olen alkanut havaita, ovat sellaisia, että kun tuo levottomuus iskee, sen sijaan, että lähtisin "act upon it" eli toteuttamaan sitä, tai sen sijaan, että antaisin sen muuttua hulluksi moottoriksi, joka ajaa minua eteenpäin, sen sijaan, että antaisin sen muuttua tuleksi, joka polttaa persiissäni, minä istuisinkin alas ja rauhoittuisin. Ehkä se on jonkinlaista meditointia. En tiedä. Mutta istuisin joka tapauksessa alas, hengittäisin rauhallisesti, mietiskelisin, rauhoittuisin. Sammuttaisin sen tulen. Etsisin sisältäni rauhaa ja antaisin sen täyttää minut, huuhtoa sen kauhean palonesteen pois.


Voisin opetella rauhottumaan. Ajattelemaan rationaalisesti (olla ostamatta asioita, joihin ei ole rahaa ja miettimään, TARVITSENKO jotain asiaa oikeasti ja voisinko kenties LUOPUA halusta, joka sisälläni on).


Ulkonäön kanssa minulla on todella paljon psyykkisiä ongelmia. Rauhattomuutta. Tyytymättömyyttä.

Tämä on se, miltä minun pitäisi mielestäni näyttää. Siis tässä kuvassa ruumillistuu täydellisesti se, millaiseksi itseni KOEN. Miltä koen näyttäväni, jos voisin toteuttaa oman visioni siitä, kuka olen.

Mutta minä en tiedä, miten saisin hiukseni tummanruskeiksi. En halua käyttää hapetusvärejä ja kasviväreillä tummanruskean tukan hankkiminen on osoittautunut hyvin hankalaksi.

Minulla ei ole rahaa ostaa vaatteita. Ja en ole oikein tiennyt, mistä saisin itseni näköisiä vaatteita. Nyt alan tietää. Voin tilata niitä etsystä ja vastaavista paikoista. Haluaisin uudistaa vaatekaappini. Kunpa vain saisin jostain pari tonnia rahaa ja voisin laittaa koko vaatetyylini kerralla kuntoon. Perusteellisesti. Haluaisin ulkoisen tyylini heijastavan sisäistä maailmaani. Haluaisin näyttää siltä, millaiseksi koen itseni SISÄLLÄNI.

Ja hiukset... Olin JUURI saanut ne aika pitkiksi, kun sain jonkun hepulin ja menin ja leikkelin ne. ZIISUS. Ja etuhiukset. Aina menen ja pilkon ne ennen kuin saan ne pitkiksi.

Ja kiharat. Hiusteni on pakko olla tikkusuorat. Ja en jaksa laittaa niitä. Joten ne ovat tikkusuorat. :( Inhotus.

Hitsin vitsi.


En tiedä, miten yhdistäisin toisiinsa esteettisyyden tajuni ja voimakkaan visioni ulkoisesta olemuksestani sisäiseen rauhaan. Kumoavatko ne aina toisensa`?


Vihaan hiuksiani ja vaatteitani. Jos saisin ne jotenkin fiksattua, olisin tyytyväinen. Mutta ne voi fiksata vain rahalla (tai odottamalla satoja vuosia, kunnes hitaasti kasvatan hiuksiani ja ostan uusia vaatteita ja niin kauan minua vituttaa).

Raha.

Typerä raha.


Jos hieman kärjistetään, niin jos joku suomalainen 30-vuotias joutuisi jostain syystä pukeutumaan aina mustaan jätesäkkiin, niin pitäisikö hänen olla siihen tyytyväinen ja nauttia sisäisestä rauhasta? Varmaan se tietysti on viisasta, jos asiaa ei voi muuttaa. Mutta hei come on.... Musta jätesäkki? Aina. Kaikkialla. Onko jotenkin IHME, jos se ihminen haluaisi saada muunkinlaisia vaatteita? Jos se haluaisi näyttää paremmalta? Tyylikkäämmältä....

Tai jos olisi pakko olla sellaisessa tukassa, että on muuten kalju, mutta kahdessa täysin satunnaisessa kohdassa sojottaa 10cm pitkä hiustuppo.

Varmaan on teitysti optimaalista, jos voi vaan hyväksyä asianlaidan sellaisena kuin se on ja elää suuressa sisäisessä rauhassa. Mutta.... YÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖK. Jos on esteettinen ihminen ja rakastaa kauneutta ja haluaa näyttää kauniilta....


Miten voisi olla yhtä aikaa esteettinen ja kauneutta rakastava ihminen JA nauttia sisäisestä rauhasta?


Buddhalaiset tietävät, että haluaminen on kärsimyksen aiheuttaja.

Mutta kun minä HALUAN olla kaunis!!! Haluan. Se on minulle tärkeä arvo. Se on pinnallinen arvo. Mutta kauneus on KAUNISTA! Kauneus hivelee silmää. Tuottaa esteettistä nautintoa. Ja arvostan itseäni niin paljon, että haluan olla esteettisesti miellyttävä. Enkä mikään hitsin rupilisko.


Joten MITEN yhdistän nämä kaksi asiaa. Jos minulle putoaisi jostain rahaa, asia olisi ainakin suureksi osaksi sillä selvä. Ainakin vaatteiden osalta. Hiusten kanssa minulla on joku ikuinen kriisitila.


Jos hyväksyisin itseni tällaisena kuin olen, tarkoittaako se väistämättä sitä, että lakkaan meikkamasta ja laittamasta hiuksia ja haluamasta näyttää kauniilta? Koska jos hyväksyn itseni juuri tällaisena, miksi mitään tarvisi enää muuttaa?

TAI voisiko olla niin, että tällä hetkellä ulkonäöllisiin pyrkimyksiini liittyy epäterveitä tunnetiloja eli pelkoa, tyytymättömyyttä, muiden miellyttämisen halua... Ja VOISI olla mahdollista, että joku haluaisi näyttää kauniilta ihan vain itseään varten, se kumpuaisi silloin enemmänkin ILOSTA ja itsensä toteuttamisesta?

Luulen, että kyllä.

Luulen, että on olemassa kaksi toisistaan selvästi poikkeavaa tapaa panostaa kauneuteen ja ulkonäköön. Toinen on sairas ja taustalla on paljon pelkoja ja tällöin tunnetiloina on usein tyytymättömyyttä, stressiä, vihaa, itseinhoa, kateutta jne. Toinen on terve, jolloin henkilö yksinkertaisesti nauttii kauneudesta ja ilmaisee itseään ulkonäköönsä vaikuttamalla ja tällöin tunnetiloina on iloa ja onnea. Tällöin henkilö tekee näitä asioita vilpittömästi ITSELLEEN. Omaksi ilokseen.

Jälkimmäisessä tapauksessa henkilö saattaa esimerkiksi meikata kummallisella tavalla, koska häntä miellyttävät tietyt värit tai kuviot tai mikä vaan, ja hän ei välitä siitä, onko hän muiden mielestä kaunis vaan kokee ilmaisevansa itseään sillä, mitä tekee. Tekee sitä omaksi ilokseen.


Kuinkahan pääsisi eroon noista sairaista aspekteista ja löytäisi vain tuon itselleen tekemisen ilon.


Olen kyllästynyt tähän vaurioon sisuksissani. Se on ainoa osa-alue, jota en ole osannut parantaa. En saa siitä otetta. Se vain on ja pysyy ja häiriköi.

Koska tämä on pahin mielenrauhani ja onnellisuuteni turmelija ja stressin ja tyytymättömyyden aiheuttaja, alan tutkia, miten hitsissä korjaisin tämän asian sisuksistani. Jokin ratkaisu ON oltava olemassa.

Fysiologinen minä ja henkinen minä

Minulle tuli äsken oivallus. Se ei kyllä kuulosta kummoiselta näin jollekin toiselle lausuttuna.

Minun tekee joka päivä mieli herkkuja. Se on sellainen jäytävä tunne takaraivossa. Tarve. Riippuvuus. Mutta kun sitten vaellan kauppaan, minun ei välttämättä tee mieli mitään, mitä siellä on. Vaellan siellä keksihyllyltä karkkihyllylle ja jätskihyllylle ja leipomohyllylle ja taas takaisin. Aivoni haluavat jotakin, mutta se halu ei konkretisoidu mihinkään todelliseen.

Koska kyse on nimenomaan vain siitä. Halusta. Aivojen mielihyväjärjestelmä. Dopamiini. Aivot ovat oppineet yhdistämään herkut mielihyvään ja ne vaativat sitä lisää. Ne vaativat toistoa."Lisää sitä samaa!" Se on kuin paikoilleen juuttunut levy. Juuri siitä riippuvuuksissa on kyse.

Olen myös viime päivinä tehnyt sellaista, että erotan toisistaan tunteen ja ajatuksen. Saatan ajatella, että haluaisin mennä lenkille, mutta minusta tuntuu siltä, että en halua. Ajatus ja tunne ovat eri asiat. Olen lohkonut niitä erilleen viime päivinä. Teoriassa, mitä paremmin kykenen erottamaan ne toisistaan, sitä paremmin kykenen tulevaisuudessa valitsemaan vapaasti, kumpaa seuraan.

Nyt sitten istuskelen tietokoneella, katselen Orphan Blackia ja aistin sen jäytävän tunteen. "Herkkuja!" Se on alati läsnä. Päivästä toiseen. Aamusta iltaan.

Ja yhtäkkiä tuli sellainen kirkastumisen hetki, kun selvästi NÄIN MINUT erillisenä tästä biologisesta halusta, aivoistani, fysiologiastani.

Jotkut kutsunevat sitä egoksi, minä en, koska se on minusta harhaanjohtavaa. Kyse kun on yksinkertaisesti biologiasta. Aivojen toiminnasta, hemostosta, kemiasta, elimistön toiminnasta jne.

Minä biologisena olentona on "täysin" irrallaan minusta henkisenä olentona.

Ja se pirun biologinen kapistus, jossa olen kiinni, on hyvin alkeellinen, primitiivinen, vajavainen ja haluaa kaikenlaisia vääriä asioita ja pyrkii hyvin pitkälti terrorisoimaan aina oikean minäni tavoitteita.

Niiden kahden välillä on jatkuva taistelu.

 Freudilaisittain kyse lienee idistä ja egosta+super egosta. Id vs. ego


Ja sitten ne ties mitkä buddhalaistyypit taas kutsuu egoksi sitä, mikä freudilla lienee id.


No, minä kutsun niitä biologiseksi minäksi ja henkiseksi minäksi. Minä ajatuksena ja minä vietteinä, tunteina, biologiana.

Minun henkeni räytyy tämän kurjan ruumiin sisällä, joka parhaansa mukaan estää henkeäni olemasta sellainen, kuin se haluaisi olla.

Hmph.

Mutta itseasiassa myös Freudin superegoksi nimeämä osa voi johtaa harhaan. Siellä sijaitsevat ihanteet, jotka voivat olla ulkoapäin omaksuttuja tai itse asennettuja. Ihanteet eivät läheskään aina ole oikeita eli hyviä. Voi esimerkiksi jatkuvasti haaveilla laihuudesta ja stressata asiasta ja olla hyväksymättä itseään. Tämä voi olla hyvä tavoite ja ihanne tai huono. Riippuu ihan tilanteesta ja ihmisestä. Ihanteitakin tulee tarkastella kriittisesti ja kyseenalaistaen.

Mutta superego lienee osa biologista ja fysiologista rakennelmaa. Kysehän on aivoihin tallentuneista ohjelmista. Ohjelmoinnista. Ohjelmoidut asiat voivat olla hyviä, perustua oikeille arvoille, tai vääriä, perustua ihan vaan ympäristön aivopesuun, suodattamattomaan oppimiseen tms.

Hirveää tasapainoilua kaikki.

Egon, minuuden, henkisen minän, pitäisi sitten idin ja superegon seassa etsiä totuutta. Tasapainoa. Itse valittujen, oikeaksi kokemieen arvojen mukaista elämää.

Buddhalaiset opit egosta vapautumisesta yms. ovat yhtä potaskaa

En oikein käsitä erästä asiaa. Singer kirjoittaa, että meidän tulisi oppia olemaan pelkäämättä tuskaa tai levottomuutta ja suhtautua niihin rauhallisesti. Se, että pelkäämme tuskaa, on ongelma, koska alamme kehittää keinoja, joilla voimme välttää kokemasta tuskaa ja vähitellen elämästämme tulee valtava tuskan välttelylle omistettu rakennelma. Tuskaa ei saisi pitää ongelmana. Voimme kokea tuskaa, mutta voimme katsella tuota tunnekokemusta rauhallisesti. "Viisaat olennot eivät halua jäädä tuskan pelon orjuuttamiksi. He antavat maailman olla sellainen kuin se on sen sijaan, että pelkäisivät sitä...jos elämä tekee jotain sisintäsi häiritsevää, anna sen mennä lävitsesi kuin tuuli sen sijaan, että vetäytyisit pois...Jos haluat olla vapaa, sinun on lakattava taistelemasta näistä inhimillisiä tunteita vastaan." Jos ei pelkää tuskaa, on vapaa. (Asiasta voi lukea tarkemmin Singerin kirjasta Kahleeton sielu) Olen käsitellyt tätä aihetta jo tekstissä: Olen suuri ego-hirviö

Mutta.

Meidät on rakennettu (fyysinen kehomme, joka sisältää myös egon) sellaisiksi, että jos koemme jotain, mikä uhkaa meitä, fyysisesti tai psyykkisesti, tallennamme aivoihimme muistoja tästä kokemuksesta, että osaisimme varoa samaa asiaa keuraavalla kerralla. Usein tämä on hyvinkin järkevää. Jos kuljemme suolla ja kohtaamme krokotiilin, joka nappaa meidät suuhunsa ja yrittää syödä meidät, mutta pelästyy paikalle saapuvaa elefanttilaumaa ja jättää meidät raadeltuna lojumaan, on erittäin hyvä asia oppia pelkäämään krokotiileja ja niiden kitoja. Tuskin on tarkoitus oppia suhtautumaan kaikkeen suurella hyväksyvällä tyyneydellä ja olla oppimatta lainkaan välttelemään tilanteita, jotka vahingoittavat meitä. Vaikka tietysti on ehkä miellyttävämpää tulla pureskelluksi buddhalaisen tyyneyden tilassa kuin pakokauhun vallassa.

Psyykkiset uhat eivät läheskään aina ole sen vähemmän vakavasti otettavia. Jos kumppanimme hakkaa meitä, tuskin on tarkoitus ajatella: "Ooh, miten ihastuttava tilaisuus tämä onkaan opetella suurta tyyneyttä ja tuskan hyväksymistä".

Miten siis sovitetaan toisiinsa jämäkkyys ja omien rajojen tunnistaminen ja niistä huolehtiminen ja toisaalta tämä buddhalainen näkemys antautumisesta ja egosta vapautumisesta?

En voi uskoa, että on tarkoitus oppia elämään niin, ettei koskaan enää ajattele itseään (egoaan) ja on täydellisesti muiden käytettävissä ja täysin rajaton ja vailla minkäänlaista omaa tahtoa... Meidät kuitenkin ON sidottu täällä tähän ruumiiseen ja aivoihin, emme ole aineettomia henkiolentoja ainakaan juuri tällä hetkellä.

Ymmärrän, että suuri osa ehdollistumistamme ja psyykkisistä tuskan välttelypyrkimyksistämme ja peloistamme on turhia, ja niistä on hyvä vapautua. Ymmärrän, että on hyvä oppia suhtautumaan tuskaan niin, että tarvittaessa sitä voi vain katsella reagoimatta tai käynnistämättä pakenemis- ja välttelemismalleja, ja hyväksyy sen ja antaa sen kulkea lävitseen ja vapautuu siitä. Jos olet sopinut ystäväsi kanssa, että menette elokuviin, ja hän ei saavukaan paikalle eikä ole ilmoittanut mitään, joskus jotain tämänkaltaisia asioita on hyvä oppia vain antamaan anteeksi ilman, että reagoi. Mutta jos joku tekee näin TOISTUVASTI, minusta on syytä miettiä, haluaako tällaisen ihmisen kanssa olla tekemisissä? Minulta ainakin vie energiaa yrittää KOKO AJAN suhtautua tyynesti ja anteeksiantavasti sellaiseen ihmiseen, joka käyttäytyy epäkypsästi, epäempaattisesti tms. ja alituiseen aiheuttaa tuskaa teoillaan. En myöskään ymmärrä sitä, että MIKSI minun täytyisi olla tällaisen ihmisen ystävä? Miksi?

Aluksi tämä koko valaistumis- ja egosta vapautumisjuttu vaikutti hyvältä, mutta sitten tajusin, että tämähän on sitä iänikuista buddhalaista juttua, josta ajat sitten, sitä lueskeltuani, tulin siihen tulokseen, etten ole sen kanssa samaa mieltä asioista.

Miten esimerkiksi minun pitäisi toimia tilanteessa, jossa minulle ei riitä alle 9h yöuni, ja jos nukun alle 9h, muutun ärtyneeksi ja alan oireilla psyykkisesti, pahastikin, riippuen siitä, miten paljon alle 9 tunnin yöuni jää. Oletetaan myös, että en kirveelläkään saa itseäni joko sänkyyn tai nukahtamaan ennen kello 22 illalla. Ja oletetaan että saan työn, johon pitäisi herätä kello 05 aamulla. Jos jotenkin onnistuisin nukahtamaan kello 22, saisin 7 tunnin yöunet. Alkaisin oireilla vahvasti psyykkisesti, olisin ärtynyt ihmisten seurassa jne jne.

Minun ei kuitenkaan kuuluisi pelätä tätä tuskaa? Minun ei kuuluisi rajoittaa elämääni siten, että yritän välttää tämän tuskan kokemista? Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Hyväksyä kärsimys ja väsymys? Ja mitä se tarkoittaa? Että käytän kaiken aikani sen hokemiseen, että "ei haittaa, että olen väsynyt", vaikka se haittaa, koska en jaksa mitään.

Tai sitten se, että jos keskityn johonkin asiaan, tulen ärtyneeksi, jos minua häiritään. En mahda tälle mitään. Aivoni reagoivat siten. Jos lapseni keskeyttää minun keskittymiseni 10 kertaa minuutissa ja pyytää minua tulemaan tekemään jotain tai katsomaan jotain toiset 10 kertaa minuutissa, vaikka olen väsynyt ja yritän keskittyä ja en JAKSA, ja jokainen päivä on kaiken aikaa sellaista, miten hitossa suhtaudun tällöin buddhalaisella tyyneydellä?

Ymmärrän kertaluontoisista ja nopeasti kohdalle tulevista ja menevistä asioista, että niiden suhteen voi valita, että kokee tuskan ja antaa sen sitten mennä, mutta miten hitossa voi suhtautua välinpitämättömästi tuskaan, joka on jatkuvaa tai kestää tuntikausia joka ikinen päivä? Miten sellaisesta tuskasta voi olla välittämättä?

En ymmärrä monia asioita ja voi olla, että en vain tajua jotain, koska en ole vielä lukenut selitystä mistään kirjasta tai kuullut sitä yhdeltäkään suurelta gurulta, tai sitten buddhalaiset teoriat ovat hyvin pitkälti pelkkää potaskaa.

Ylipäätään se koko touhu, jossa yritetään erottaa ego ja puhdas minuus toisistaan, tuntuu, nyt kun muutaman päivän sitä ole pohtinut ja yrittänyt, todella väkinäiseltä. 


Artikkeli internetissä: Reconsidering Ego Death and the False Self:


"I’ve recently been considering these often promoted notions of ego death, the false self, and staying only in the present, while inquiring into my experience on the spiritual path over the last 30 years. I’ve discovered something very different than what these ideas seem to be pointing to.

I long believed these ideas to be true and spent years obsessed and battling with my conditioning. My obsession became a kind of spiritual narcissism as I tried to transcend or eradicate my false self, to stay in the present and hold onto the experience of an open non-dual vastness as the only true reality.

...I believed the spiritual ideology that the painful patterns developed in me through childhood dysfunction and trauma were the ego that must die, and that the self I took myself to be was false. I didn’t notice how this harshness in my relationship with myself created a deep and painful schism within me that would last for years.

...Eventually my attempts to force my spiritual ideas on myself failed. Feeling lost and defeated, I found an exceptional therapist with a spiritual background. But I was suspicious of teachers and authority figures whom, for years, I had blindly followed...

...In the course of psychotherapy I discovered that much of my suffering and confusion is a result of a lack of a necessary self-knowledge that only psychological introspection and investigation make possible. I began to recognize psychology as an essential aspect of spirituality... And I began to witness with compassionate understanding aspects of myself I had previously labeled my ego and believed merely needed to die.

My attention gently began to turn toward actively loving myself unconditionally, no matter what I did, what I said, or how I felt ...It was hard to let go of the anti-ego, self-as-an-illusion teachings I had so long embraced. I now call it my awakening out of non-dual ideology.

...I am saying that deep psychological integration requires deep introspection and self- examination that includes the past as well as the present. When this is bypassed, the result is often an un-integrated or theoretical spirituality.

...Now terms like “ego death”, “dissolving the false self,” and even “living only in the present”, seem naïve to me.

I’ve discovered that it’s healthier and more spiritual to include and love “me” as I am, rather than try to eradicate “me.”"


Joku kommentoi tätä ylläolevaa englanninkielistä tekstiä:

" Your article really resonates with me and confirms some of my doubts about the current fashionable thinking. I would like to rephrase that old adage “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.”


AMEN. “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.” Meidän ei TODELLAKAAN kuulu vapautua egosta. Naurettava koko ajatuskin, kun sitä enemmän miettii. Me OLEMME nyt kiinni tässä kehossa ja näissä aivoissa ja meidän on opeteltava elämään niiden kanssa. Absurdia ajatella, että meidän kuuluisi opetella elämään kuin niitä ei olisi.

Buddhalaisuus suksikoon puolestani suohon. Kiitos aspergerin, olen kykenemätön seuraamaan sokeasti auktoriteetteja ja perehdyn tällaisiin asioihin aina kriittisesti ja luottaen omiin vaistoihini ja intuitiooni.