Asperger ja strukturoimattomien sosiaalisten ryhmätilanteiden aiheuttama ahdistus

Oon kuvitellut, että en ole ujo ihminen, koska olen (mul on diagnosoimaton ADHD) todella estoton ja ulospäinsuuntaunut ja oon monenlaisissa tilanteissa PALJON keskivertoihmistä rohkeampi ja äänekkäämpi ja otan esim. ryhmätöissä tilanteen haltuuni ja alan koordinoida toimintaa jne. MUTTA kärsin kuitenkin tietynlaisissa tilanteissa hirveästä sosiaalisesta ahdistuksesta ja kun luin jokin aka sitten ujoudesta (tutkin, mitä se nyt sitten todella on), niin ujouden ja sosiaalisten tilanteiden pelon välinen ero on ainoastaan aste-ero. Kyse siis ihan samasta asiasta, mutta ujous on vaan lievempi versio. Eli vaikuttaisi siltä, että olen kuin olenkin ujo! Tosin joissain tilanteissa se on niin paha, että arvelisin sen kallistuvan patologisen ahdistuksen/pelon puolelle.

MUTTA oon pohtinut asiaa ja musta tuntuu, ettei kyse ole "normaalista" ujoudesta vaan jostain asperger-ilmiöstä, jota ei ehkä VOI korjata koskaan millään keinolla. Oon vuosien aikana eheytynyt tosi paljon ja oppinut hyväksyyn itseäni sellasena kuin oon, oppinut sosiaalisia taitoja jne. Mä en oo ujo siksi, et pelkäisin tekeväni jotain väärin -ainakaan en tiedosta, et näin olisi, koska se ahdistus on päällä KOKO AJAN niissä tilanteissa, vaikka istusin vaan hiljaa ja kokisin, et on ok olla hiljaa. Ja POINTTI on mulla se, et oon alkant tulla siihen tulokseen, että se, mikä ton olotilan mulla tekee on HÄMMENNYS. Olen HÄMMENTYNYT tietynlaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Puhun nyt strukturoimattomista ryhmätilanteista. Eli paikalla on useampia ihmisiä ja sillä tilanteella ei oo MITÄÄN selkeää struktuuria. Eli vapaamuotoista hengailua, tutustumista, olemista. Niin mä koen, että se on vaan mun aivoille täysin LUONNOTON tilanne ja se tuntuu luonnottomalta ja olen hämmentynyt. Ja kyse ei ees sinänsä oo siitä, etten tietäisi, mitä mun pitää tehdä, koska sen voi opetella ja oon opetellut. Sitähän VOI vaikka istua vaan hiljaa. Mutta jotenkin koen, että se kontakin ottaminen ja vuorovaikutuksessa oleinen noissa tilanteissa on niin kovaa mentaalista työtä ja ponnistelua, että en oikein jaksaisi, ja sit vajoan helposti vaan jotenkin itseeni ja johkin autistiseen kuplaan ja oon yksin, mut sit taas ei oo mitään järkeä olla SIINÄ TILANTEESSA, koska HALUAISIN olla ihmisten kanssa ja jos olen YKSIN olen sitä mieluummin kotona kuin ihmisten tuijotettavana. Ja adhd tekee mulle siis vielä en, että pitkästyn kuoliaaksi, jos mulla ei ole mielekästä tekemistä eli se, et istun paikoillaan ja en jaksa sosialisoida on tappavan tylsää ja oon mieluummin yksin KOTONA, jossa voin tehdä kiinnostavia asioita.

Mutta siis jännää on, et HETI jos tohon tuodaan joku peli tai ryhmätyö tai mun kehittämät keskustelukortit, jotka muuttaa keskuslteutilanteen strukturoiduksi, mun kaikki ahdistus ja ujous ja hämmennys katoaa ja oon super ulopäinsuuntautunut ja eloisa ja äänekäs jne.
Mutta elämässä on hyvin paljon sosiaalisia tilanteita, joissa haluisin ehkä olla mukana, mut se on sitä strukturoimatonta oleskelua, ja se ei vaan suju... Siis lähtien ihan yöelämässä viihteellä käymisestä. Pitkästyn siellä kuoliaaksi ja oon hyvin ahdistunut, koska sehän ON just tollanen strukturoimaton hengailutilanne. Ja sit tarvin päihteitä (lähinnä alkoholi), joilla pakenen sitä ahdistusta ja hämmennystä. TAI pakenen tanssilattialle ja oon piilossa siellä koko yön. Mikä taas ei oo kiva juttu, koska tulin sinne siksi, et HALUSIN nähä ihmisiä ja tavata ihmisiä...

Huokaus. Mut oon tullut siihen tulokseen, että tota EI voi korjata vaan se johtuu aspergerista ja on jotenkin vaan osa minua. Niinku silmien väri. Eli et kyse ei oo peloista sinänsä vaan tilanteen luonnottomuuden ja struktuurin puutteen aiheuttamasta hämmentyneisyydestä.

Vesityttö

Joudun tänään meneen tanssimaan. Koska tiedossa on helvetin hyvää musiikkia. Menen sinne ihan van musiikin takia. Tanssimaan. Nauttimaan. Mun tanssikengät on rikki. Mulla on vaan helvetin rumat lenkkarit. Ja saappaat, joissa on vähän korkoa. Niilläkin VOI tanssia melko mukavasti, mutta ei täydellisen mukavasti. Pitää valita ulkonäkö tai tanssimisen vapaus. Valitsen jälkimmäisen. Ja näytän järkyttävältä. Ihan sama. Ehkä. Ehkä ei. Ystäväni ehdotti säärystimiä. Hieno ajatus!! Jos olisi säärystimet. Tai rahaa sellaisiin ja energiaa etsiä sellaiset. Huokaus.

Menen sinne vesityttönä. Se on uusi identiteettini. Juon vettä. Olen oma itseni. Mulla on aina vähän paha olo tuollasissa sosiaalisissa ympäristöissä ja oon alkoholilla koittanut lääkitä sitä hämmentynyttä oloa (johtuu suoraan aspergerista eikä ole parannettavissa), mutta en halua enää. Jos olen hauras, herkkä ja risainen olento, se saa näkyä. Se ei siis ole ujoutta. Voin vaivattomasti lähestyä tuntemattomia ihmisiä ja tanssia yksin tyhjällä tanssilattialla jne. Se on vaan aspergerjuttu. Sellanen "kala kuivalla maalla" -fiilis.

Vesityttöidentiteettiin kuuluu myös, että pyrin olemaan tupakoimatta. Sitä teen silloin kun juon ja sekin on lääkitsemistä. Saman oudon olon lääkintäyritys. Eli aspergerin ja adhd:n takia tuollaset epämääräiset sosiaaliset ryhmätilanteet tekee minulle stressaantuneen, hämmentyneen ja levottoman olon, pitkästyn helposti, jos en tanssi, koska sit ei oo muuta tekemistä kiuin sosialisoida ja tuollasessa ympäristössä se on minulle aina hiukan epämukavaa. Tupakointi on yksi keino saada hetkeksi tekemistä, joku aktiviteetti johon suuntautua. Se luo myös mukavat puitteet pienelle sosiaaliselle hetkelle jonkun ihmisen seurassa. Tupakan polton pituus määrittelee sosiaalisen tilanteen keston.
Mut yritän kestää nyt omana itsenäni ja kaikkien paskojen fiilisteni kanssa ja juuri niin vammasena kuin olen. Ilman lääkintää.

Ulospäin se näyttäytyy ujouden kaltaisena, mutta se ei ole. Se on haurautta. Herkkyyttä. Varautuneisuutta kyllä. Olen vaan. Outo.

Päihteettömyys ja todellisuuden rehellinen kohtaaminen

Olen herännyt takaisin todellisuuteen. Muistin olevani 35 (kohta 36) ja että opiskelijatoverini on vasta vähän yli parikymppisiä. Pääsi hetkeksi unohtuun. Ei, en minä taidakaan elää 20-vuotiaan elämää. Se oli tilapäinen hepuli, joka seurasi siitä, kun lähinnä alkoholin takia taannuin hetkeksi lapseksi ja höperryin ja unohdin hetkeksi kuka ja missä olen.

Suurin syy siihen, miksi en niin hirveästi jaksa alle 30-vuotiaita on siinä, että ne elää vielä BILETYSVAIHETTA. Alkoholia, pilveä mitä lie. Sosiaalista juhlahumua. Viikonloppusin radalla. Mä niin EN JAKSA.

Tosin kyl samaa vikaa on sinänsä vanhemmissakin ihmisissä, et usein, kun sit joskus ryömitään kotoa sosialisoimaan, ihmiset juo. Mä EN TAJUA, et mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ei voida sosialisoida SELVINPÄIN????? Musta ois IHANAA hengata ja viettää iltaa ihmisten kaa selvinpäin. Käydä myös tanssimassa selvinpäin. Mutta siis niin, että KAIKKI on sillain. Koska jos esim olisi joku disko, jossa ei myydä alkoholia ja jonne kokoonnutaan pitään hauskaa SELVÄNÄ, se tunnelma ja meno ois tosi erilaista kuin noissa juottoloissa. Mutta ei. Nyt täytyy olla lähes YKSIN selvinpäin ja muut päihtyy ympärillä.

Minun mielestä päihtyminen on PAKENEMISTA. Ihan sama mitä ainetta käytetään. Mitä paetaan? "Negatiivisia" tunteita. Häpeää, epävarmuutta, väsymystä, surua, yksinäisyyttä, pelkoja.... Näitä tunteita EI PITÄISI turruttaa ja peitellä ja paeta. Ne pitäs kohdata ja elää läpi ja oppia se, mitä niillä on asiaa. Kun ne aina turrutetaan ja niitä ei kohdata, ei ole mahdollista käydä läpi ASIOITA, jotka noiden tunteiden takana on, ja kasvaa.

Ite huomasin taas tän selkeästi, kun humallutin itseni viikko sitten. Join, koska aattelin, et välillä on hauska IRROTTAA eli heittää aivot narikkaan ja lakata ajattelemasta ja vaan kekkuloida. Mutta jälkikäteen huomasin tehneeni virheen. En varsinaisesti KADU mitään muuta kuin sitä, että missasin mahdollisuuden kohdata tilanteita ja ihmisiä aidosti omana itsenäni. Ja nyt entistä vakaammin kuljen kohti omaa ehdotonta arvoani - päihteetöntä elämää, jossa kohtaan tunteeni ja kaiken mitä sisälläni on, kohtaan ihmiset aidosti omana itsenäni ja kohtaan todellisuuden sellaisena kuin se on. En halua minun ja tunteideni, minun ja ihmisten ja minun ja todellisuuden väliin päihteitä.

Tämä on minulle keskeinen ja tärkeä arvo. Ja aika harva jakaa sen kanssani, etenkin, jos ihmiset ovat alle 30. Ehkä nuorina ei vielä olla yhtään kypsiä käsitteleen niitä vaikeita tunteita ja omaa keskeneräisyyttä ja siksi nuorena päihteet on niin keskeisessä roolissa. En tiiä. Ihan sama, muut tehkööt mitä tekee, mut en voi luoda mitään todella syvää ja merkityksellistä ihmissuhdetta kenenkään sellasen kaa, joka ei jaa arvojani. Siis vaikkapa mennä naimisiin . Tai olla edes sydänystävä (jos arvojen suhteen on isoja eroja). Toki voi tutustua monenlaisiin ihmisiin, joilla on monenlaisia ja poikkeaviakin arvoja, ja on hyväkin olla laajempi perpektiivi todellisuuteen, mutta kyllähän sitä todella läheiseksi valikoituu ihmisiä, joilla on samoja arvoja ja näkemyksiä asioista.
Siksi minä EN sittenkään enää ole 20-vuotias ja taannu elämään uusiksi nuoruutta. Toki joitain niitä sosiaalisen yhteyden kokemuksia yms. on jäänyt uupumaan ja ehkä sellaisia kokemuksia voin saada nyt elämässäni, kun oon eheytynyt, ja voin siltä osin ikään kuin paikkailla aukkoja, joita on jäänyt, ja nämä kokemukset sitten eheyttää lisää ja auttaa kasvamaan alueilla, jotka puuttuvien kokemusten vuoksi on jäänyt raaoiksi. Mut hankin sit niitä kokemuksia ihan tänä mummuna, joka olen.

Olen parantunut huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä!!!!!

Helpotus ja huokaus!

Olen kirjoittanut aiemmin huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä ja alter egostani (aiemmat kirjoitukset). Vuosien ajan olen kamppaillut eheytyäkseni (myös tästä). Ja nyt voin ilokseni todeta, että olen vapautunut alter egostani ja huomionhakuisuudesta!

Olin lauantaina pitkästä aikaa viihteellä. Miesystäväni opiskelutoverilla oli kolmekymppiset ja kotibileet. Halusin lähteä siksi, että 1) kärsin dopamiinivajeesta, kun Eevi on ollut viikon mökillä ja minulla on ollut liian vähän aktiviteetteja ja 2) halusin harjoitella ihmisten kanssa puhumista.

Ilokseni sain tuolloin todeta useammanlaistakin edistymistä eheytymisessäni.

Minä todella pystyin juttelemaan ihmisten kanssa, tutustumaan, olemaan ihan normaalisti vuorovaikutuksessa. Se on sanoin kuvaamaton saavutus. En enää ole pimeässä. Pystyn kohtaamaan ihmisiä. (Tätä voisin käsitellä lisää omassa tekstissään).

 Tämän jutun aiheena on kuitenkin tuo toinen asia.

Jo valmistautuessani iltaan, huomasin, miten paljon olen muuttunut. Siinä tuttuun tapaan tuhersin meikkejä naamaani, mutta jossain kohtaa tuota tuherrusprosessia minua alkoi vituttaa. Minä siis aikoinaan rakensin itselleni alter egon, huomionhakuisen persoonallisuuden osan, joka on ollut harhainen, epärealistinen ja sairas, mutta jolla olen saanut kaipaamaani huomiota. Rakensin aikanaan sosiaalisen itsetuntoni ulkonäön varaan ja tarvitsin huomiota ja miesten ihailua itsetuntoni pönkitykseksi. Minulle oli elintärkeää kokea, että olin kaunis. Eikä vain kaunis, vaan osapuilleen universumin kaunein. Olin hyvin epävakaa, sillä silloin, kun en ollut alter egossani, pidin itseäni maailman rumimpana ja ällöttävimpänä olentona. Alter egossa taas universumin kauneimpana ja vastustamattomimpana. Melkoinen ristiriita...

Eheytyminen on tietysti tapahtunut vuosien myötä, hitaasti, askel askeleelta. Esimerkiksi ero noiden kahden hullun ääripään välissä on loiventunut. Vähitellen opin hyväksymään itseni ilman meikkiä ja sitten silmälasit päässä. Pystyin kulkemaan ihmisten ilmoilla edellä mainituilla tavoilla tuntematta enää häpeää tai itseinhoa.

Mutta nyt olen eheytynyt lopullisesti.

Kun siis meikkasin, alkoi samalla rituaali, jossa ennen olen valanut alter egon ylleni ja vaihtanut persoonallisuutta. Mutta nyt joku tökki. En halunnut vaihtaa persoonallisuutta. Yritin siinä tuhertaa ja luoda itselleni illuusiota siitä, että olen maailman kaunein, mutta moinen ajatus tuntui pahalta enkä halunnut sitä itseeni. Tulin vihaiseksi ja vittuunnuin. Pesin naamani ja meikkasin uudestaan enkä siirtynyt mihinkään alter egoon vaan olin vain minä. Sitten aloin kiukkuisena pukea ja ennen halusin pukeutua mahdollisimman näyttävästi ja olla erinomaisen upea ja häikäisevä (ja HUOMATTAVA), mutta nyt kun sovitin sellaisia vaatteita ylleni, aloin voida huonosti. Vitutus kasvoi ja aloin raivota ja äristä ja tiuksia (itsekseni), että "Mää en jaksa enää tätä vitun ulkonäköpelleilyä! Haluan olla oma itseni!"

Menin sohvalle istumaan ja murjottamaan.

Aikani mökötettyäni valitsin vaan jotkut kivat vaatteet ja lähdettiin. Alter ego ei tullut mukaan.

Bileissä join mahdollisimman vähän, etten pääsisi vajoamaan tyypilliseen "pakenemistilaani", jossa en kohtaa ihmisiä, en ota oikeastaan kontaktia kehenkään vaan häröilen ympäriinsä ja pompin ja olen levoton ja tarkkailen ja jossa iskee biletysvaihde ja haluan vain tanssimaan. Halusin nyt harjoitella ihmisten kohtaamista. Puhumista.

Se oli aika jännittävää. Halusin opetella kohtaamaan ihmisiä omana itsenäni. Halusin uskaltaa. Kohdata.

Helpon alun asiaan toi se, että paikalla oli super ekstrovertti naisihminen, joka heti puheli minulle kuin vanhalle tutulle, joten aluksi yritin keskustella hänen kanssaan. Tai siis keskustelin. Keräsin salaa tietoa ekstroversiosta. Eli kuuntelin, kun hän kertoi itsestään ja imin saamani informaation itseeni.

Juttelin myös yhden miespuolisen ihmisen kanssa. Siis keskustelin. Se oli hyvin jännittävää.

Välillä ahdistuin ja pakenin vessaan hetkeksi keräämään itseäni.

Sitten aloinkin tulla humalaan ja kadotin kuhekykyni ja aloin koikkelehtia ympäriinsä ja tanssia ja biletysvaihde iski päälle ja odotin vain baariin siirtymistä.

Baarissa huomasin suurimman muutoksen.

Olen aina tanssinut näyttävästi ja erikoisella tavalla, kiitos aspergerin, en ole koskaan (edes osannut) välittää siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat, joten olen aina tanssinut hyvin vapautuneesti. Silmät kiinni elän musiikkia kehollani todeksi. Saan aina paljon huomiota sen takia. Ja myös haluan huomiota. Mieluiten tanssin jossain lavalla näkyvillä.

Mutta nyt jokin ei ollut kohdallaan.

Mietin sen illan jälkeen, miksi minulla oli paska olo. Paska olo alkoi siis jo silloin yöllä baarissa.

Tajusin, että paska olo tuli siitä, että en HALUNNUT enää kiinnittää sillä tavalla ihmisten huomiota. En halua, että miehet kuolaavat, kun näkevät minun tanssivan, en pidä siitä, että kun tanssin ja olen baarissa, tunnen itseni jotenkin erityiseksi, kuin olisin jokin puolijumalatar ja jotain todella ihmeellistä.

En halua.

En halua enää sellaista huomiota.

Haluan olla rauhassa. Haluan olla vain minä. En halua mitään erityishuomiota. Haluan, että kohtaan ihmisiä ihan normaalisti ja minusta pidetään ihan vain siksi, mikä olen, sisältä, kokonaisuutena.

En halua, että ihmiset, jotka eivät tunne minua, ihailevat minua ylettömästi ulkonäön tai jonkun typerän tanssimisen takia ja muodostavat niiden perusteella minusta jotain suureellisia käsityksiä. YÖK, ei kiitos. Haluan, että minusta muodostetaan käsityksiä hitaasti, tutustumisen kautta. Kun persoonallisuuteni hitaasti ja rehellisesti avautuu jollekulle. Vain sitä kautta.

Olen siis parantunut. Vihdoin. En enää tarvitse huomiota. En enää HALUA huomiota. Se oksettaa minua. Hyi.

Ylikunto (typerä termi) eli ylirasitus

Voihan perhonen. Olen luultavasti ajanut elimistöni ylirasitustilaan aloitettuani säännöllisen liikkumisen. Liityin elokuun lopussa vihdoinkin takaisin gogohun, jossa kävin lähes 10 vuotta sitten 3 vuoden ajan. Siitä tosiaan on lähes 10 vuotta... Eevi täyttää nyt 6, joten siitä täytyy olla ehkä 8 vuotta tai 9. En ole siis 8-9 vuoteen liikkunut muuten kuin hyötyliikuntaa eli kävellyt ja pyöräillyt paikasta toiseen. Siinä on kyllä pysynyt peruskunto hyvänä, koska en omista autoa ja joudun siis kulkemaan paljon edellä mainituilla tavoilla ja talvisin olen joutunut raahaamaan Eeviä pitkiäkin matkoja pulkassa kauppakassien kanssa ja selässä painava reppu täynnä kauppatavaroita tai kirjastonkirjoja. Kesäisin olen aina muutaman kerran polkaissut Nokialta Tampereelle eli noin 18 km suuntaansa. En kuitenkaan ole harrastanut varsinaista kuntoliikuntaa, koska ainoa tapa, jolla tykkään liikkua, on käydä ohjatuilla tunneilla, joissa mieluiten on menevää musiikkia (Les Mills). Lenkkeily on kuolettavan tylsää, vaikka olen satunnaisesti raahannut itseni tekemään sitä ja lenkeillyt 5 km lenkin ilman suurempia jaksamisongelmia (siis hölkännyt 5 km putkeen, paitsi kävellyt jyrkimpiä mäkiä ylös). Uimahallin altaan uiminen päästä päähän on todella kamalaa kidutusta.

Silti olen lahjakkaasti uskotellut itselleni olevani edelleen todella hyvässä kunnossa. Ihminen on todella haka huijaamaan itseään.

Kun liityin gogohun, odotin eniten bodysteppiä, joka on ollut lempituntini. Niinpä sitten ääliönä marssin heti liittymispäivänä bodysteppiin, joka on siis rankin tietämäni tunti. Juuri näinhän se kuuluu tehdä... Vajaan 10 vuoden tauon jälkeen aloitetaan bodystepistä... Lisäksi oli sellainen olo, että olen ehkä tulossa kipeäksi. Tajusin sentään jättää step-laudan alatasolle.

Jaksoin kyllä tehdä tunnin suunnilleen ok läpi, mutta olin loppupäivän aivan raato ja aivokuollut ja eloton zombi. Ja seuraavana päivänä se tulollaan ollut flunssa sitten iskikin ja jouduin olemaan vajaan viikon levossa. Pyh.

Tajusin kyllä heti tuon ekan kerran jälkeen, että kuntoni ei riitä sykehuipputunneille. Täytyy aloittaa maltillisemmin. Mutta silti kävin kerran bodycombatissa... Ja taas sama, että sen jälkeen olin aivan yliväsynyt ja aivokuollut ja zombi loppupäivän eli liian rankka tunti. Bodypumpissa en tiennyt yhtään, mitä painoja pitäisi tauon jälkeen laittaa, ja taisin jalkakyykkyihin laittaa liikaa painoja ja taas tein liian rankan tunnin...

Olen ollut nyt viikon ajan järjettömän väsynyt ja koko ajan pieniä flunssamaisia oireita. Käyn esimerkiksi kesken jumpan niistämässä pari kertaa. Sunnuntaina oli ensimmäinen kerta, kun energia ei riittänyt tunnilla (30 min bodystep ja 30 cxworks eli keskivartalotreeni), veto oli ihan poissa ja teki mieli karata kesken tunnin. Keskiviikon tanssitunnilla, bodyjam, jaksoin hyvin ja oli mahtavaa, mutta tänään tyhmänä menin bodyattack-tunnille (taas sykehuipputunti) ja en jaksanut yhtään, kamala olo koko tunnin ajan ja nyt taas loppupäivän ollut ihan hajalla ja ultraväsynyt.

Netistä informaatiota kaiveltuani olen tullut siihen tulokseen, että olen ajanut elimistöni ylirasitustilaan eli yliarvioinut jaksamiseni ja kuntotasoni ja aloittanut liian rajusti. Tässä hyvä artikkeli:

Ylikunto voi vaivata tavallistakin kuntoilijaa

Tänään bodyattack tunnilla lopullisesti meni jakeluun, että pakko vaan myöntää, että kunto on paska, kun ei ole kuntoillut lähes 10 vuoteen, vaikka koko ajan onkin liikkunut. Peruskestävyyskunto on hyvä, kaikki muu paskaa. Lihaskunto ihan surkea. Pah, pah ja pah.

Vatsalihakset on jostain syystä hyvässä kunnossa, muut lihakset aivan surkeat.

Nyt on vaan nöyrryttävä ja laskeuduttava sieltä korkeuksista, joissa kuvittelen olevani superhuippukuntoinen, vaikken tee juuri mitään... Justiinsa.

Nieltävä ylpeys ja alettava kasvattaan sitä kuntoa ihan, jos nyt ei nollasta, niin jostain pohjamudasta, ja alettava käydä bodypumpissa ja laitettava jotkut minimaaliset painot, vaikka se olisi miten noloa.

Sykehuipputunnit on täysin pannassa.

Toisaalta tämä motivoi. Tajuan, että ei se kunto vaan pysy loistavana sillä, että kävelee kirjastoon ja kauppaan. Paljon töitä on tehtävä tämän rapakuntoisen elimistön kanssa, mutta sitä suurempi on syy töitä tehdä!

Aloitan siis alusta ja lähden hiljalleen rakentamaan kehoani parempaan kuntoon.

Bodyjam-tunteja!!! Ne on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kivoja!!!! Saa bilettää :). Diskon korvike, kun on jo liian vanha käymään typerissä diskoissa, niin voi bilettää jumpassa.

Nyt huilaan loppuviikon. Käyn korkeintaan jossain bodybalancessa enää tällä viikolla. Tosin olen taatausti ihan romuna pari päivää, kun tein bodyattack-virheen ja rääkkäsin taas elimistöäni liikaa.

Ai niin... Ja pitäisi ruveta laskemaan kaloreita, että en vain syö liian vähän... Sorrun siihen luultavasti helposti jo silloinkin, kun en liiku, ja nyt varsinkin...

Tyyppi tanssii

Ja nyt alan tanssiin! Pimeässä huoneessa! Siistiä.