Hedonismin paradoksi

Yritän kuvailla tätä hedonismin paradoksin kaameutta elämässäni. Se menee näin.

Kaikki HYVÄT asiat elämässä on jostan syystä sellaisia, että niihin on vaikea keskittyä, niitä on vaikea aloittaa ja niitä on vaikea saada aikaan. Joten NIIDEN sijaan sitä huomaa tekevänsä koko ajan kaikkea PASKAA. On paljon HELPOMPAA ja tuntuu tällä välittömällä sekunnilla paremmalta tuijottaa typeriä tv-ohjelmia, maata sängyllä ja itkeä, syödä karkkia, pelata tietokonepelejä ja hengata facebookissa. On paljon helpompaa elää impulssien mukaan. Tehdä sitä, mikä juuri nyt huvittaa ja olla tekemättä sitä, mikä ei huvita, kuin PONNISTELLA impulsseja vastaan joka hiivatin sekunti ja joko TIETOISESTI PAKOTTAA itseään tekemään jotain, mitä ei yhtään jaksa/huvita tai pakottaa itsensä olemaan tekemättä jotain, mikä huvittaa. 

MUTTA sitten kun antaa periksi taistelussa ja tekee sitä, mikä tuntuu tässä nimenomaisessa sekunnissa helpoimmalta, onkin koko ajan helvetin paska olo. Elämästä tulee merkityksetöntä kuraa ja samalla vihaa itseään ja heikkouttaan. Puhumattakaan kaikista niistä asioista, jotka oikeasti kuuluisi hoitaa eikä hoida.

JOS kykenisi tekemään sitä, mikä tällä sekunnilla tuntuu helvetin paskalta kuralta, koska on vaikea keskittyä ja ei sitten millään jaksaisi/kykenisi/huvittaisi, tuleekin hyvä olo. Tekee sitä, mitä aidosti haluaa. Saa aikaan. Saavuttaa asioita. Huolehtii terveydestään. Hyvinvointi ja onnellisuus lisääntyy.
MIKSI???? Tästä kaikesta on tehty näin helvetin vaikeaa kysyn vaan.

Ja kun siis jokainen päivä ja jokaisen päivän jokainen sekunti on tuon asian kanssa painimista, koska minun aivoja ei huvita koskaan oikeastaan tehdä mitään ja pitää käydä se hirveä painiottelu aivojensa kanssa, että saa itsensä nukkumaan, hereille, syömään aamupalan, syömään lounaan, syömään JOTAIN, ulos ovesta, tekemään yhtään mitään.

Kirotut aivot. Kirottu ADHD. Kirouksien kirous sanon minä. Mutta minähän en luovuta. Jatkan tätä helvetin tappelua aivojeni kanssa. Jos en pysty voittamaan, en anna niittenkään voittaa liian helpolla. Pistän kampoihin. Saan erävoittoja. Näytän keskaria. Ni.

Opiskelu yliopistossa, kun on asperger (ja adhd?)

Jos pystyn tekeen opinnot tavoiteajassa, se on ihme. Mulla on koko ajan hirveitä ongelmia aspergerin (ja adhd:n) takia, ja oon tosi tyytyväinen, että sain tehtyä kaikki kurssit syksyltä. Suurin ongelma on ylikuormittuminen. Olen koko ajan ylikuormittunut, ja tarvisin lepoaikaa, ja sitten kun on vielä Eevi, niin tosi vaikea löytää aikaa opiskelemiselle. Ja sitten mun on vaikea keskittyä eli saada aikaan asioita. Se vaatii ihan älyttömiä ponnisteluja, että saan pakotettua itseni saamaan aikaan jotain. Minun aivot ei ole yhteistyössä. Oon tehnyt ihan hirveästi töitä itseni kanssa monta vuotta, että oon saanut itseni edes näin hyvin hallintaan ja kykenen pitkäjänteiseen työskentelyyn yms. Välillä kyllä tuntuu, että jos tää on näin luonnottoman vaikeaa, niin ehkä mun ei pitäs tehdä tätä (opiskella ja haaveilla akateemisesta urasta). Itse opiskelu ja oppiminen ei ole vaikeaa, vaan se, kun yritän pakottaa itseni yhteistyöhön ja keskittymään. Se on melkein mahdotonta ja onnistuu vain yliepäinhimillisillä ponnisteluilla.

Opiskelin psykologiaa avoimessa yliopistossa ja tein siellä 4 peruskurssia, siihen meni useampi vuosi, kun en PYSTY keskittyyn. Sitten alotin biologian ja tein 1 kurssin, mutta sitten totesin, että en jaksa enää, mun aivot ei ole yhteistyössä ja mä en JAKSA enää tapella itseni kanssa. Ajattelin sillon, vuosi sitten, että luovutan haaveeni yliopistosta, ja mun piti hakea opiskeleen tietojenkäsittelyä ammattikorkeakouluun. Ohjelmointiin ja sellaiseen on helppo keskittyä, ja siinä saisi käyttää kuitenkin aivojaan ja luovuuttaan. Mutta hain silti vielä yliopistoon, ja tiesin pääsykokeessa, että se meni niin hyvin, että pääsen varmaan sisään, joten en osallistunut tietojenkäsittelyn pääsykokeisiin.

En edes 15 vuoteen päässyt pääsykokeisiin ongelmieni takia. Siis keskittymisongelmien ja perfektionismin. En pystynyt lukeen mitään pääsykoekirjaa, koska ajattelin, että se pitää osata niin täydellisesti, ja tilttasin täysin. 15 vuotta kehitin aivojani ja itsehallintaa ja kykyä sitoutua asioihin ja pitkäjänteisyyttä ja sain lopulta kahlattua sen filosofian pääsykoekirjan läpi.

Joten nyt olen yliopistossa, mutta minun pää ei edelleen ole yhteistyössä ja opiskelun aikaansaaminen on mulle TODELLA vaikeaa. Mutta en halua luovuttaa.

Nytkin oon ihan järkyttävän ylikuormittunut ja uupunut ja hajalla, ja mun tarvis varmaan nukkua monta päivää.

Minulla on vaan typerä ylikuormittuva ja keskittymishäiriöinen pää. Masennus. Tarvisin pitkän loman kaikesta. Monta kuukautta taukoa. Opiskelusta. Mutta taukoja ei ole. Saa nähä miten selviän kevään tenteistä. Ylikuormituin täysin syksyn tenteistä ja en oo palautunut vielä siitä kuormituksesta ja sitten on parisuhde-ero ja kaikkea uutta ja hämmentävää ihmissuhderintamalla ja olen ihan loppu. Toivottavasti jaksan lukea tentteihin. Olen niin hullu perfektionisti, että jos koen, etten ole lukenut niin hyvin, että saan 4 tai 5 en pysty meneen tenttiin. En halua vaan kerätä opintopisteitä ja suorituksia. Haluan oppia asiat. Ja jos olen opetellut asiat saan 4 tai 5.

On vaikea yrittää kuvailla ihmiselle, jolla ei ole keskittymisongelmia, millasia ne voi olla. Kun ei PYSTY tekeen jotain asiaa, ei mitenkään. TAI voi käydä helvetillistä sotaa päässään itsensä kanssa, ja hirveillä ponnituksilla saa itsensä tekeen sitä asiaa, hetkeksi, ja sitten jokainen sekunti vaatii älytöntä ponnistelua, että saa itsensä jatkaan tehtävän parissa, kun keho pistää vastaan ja haluaa vaan lopettaa lopettaa lopettaa ja minä pistän vastaan ja en lopeta, ja sitten en vaan jaksa tapella enää. Ja annan olla. Ja se on aina sitä. 

:(

Minusta tulee aikaansaamisguru

Olen uhmakas.

Olen oivaltanut nyt sen, että minulla on ollut väärä asenne. Olen ollut LAISKA. Laiska, huvittelunhaluinen ja löysä. Eli en ole ottanut opiskelemista tosissani. Vetelehdin koko syksyn, mitä nyt kävin luennoilla istumassa, ainakin useimmiten, kun niitä oli, mutta muuten en tehnyt mitään. Hyvin tyypilliseen tapaan alooin ponnistella vasta tentin lähestyessä. Ja opin, ettei moinen metodi toimi. Jos haluaa oikeasti oppia ja omaksua koko kurssin sisällön, muutama päivä on liian vähän aikaa – tai vaikkei olisikaan, on se, että yrittää omaksua niin ison tietomäärän niin pienessä ajassa ERITTÄIN stressaavaa.

Ei.

Nyt on tapahtunut muutos.

Opiskelemiseen pitää käyttää aikaa. Se ON tietyssä mielessä tärkein asia elämässäni. Ei tietenkään lastani tärkeämpi, mutta jossain mielessä kuitenkin.

Oivalsin muutama päivä sitten, että olen valinnut miltei aina, mitä tulee ajankäyttöön, HELPOIMMAN tien. Tietokonepeleihin, "hupikirjoihin", elokuviin yms. on HELPPO keskittyä. Oikeastaan päinvastoin, ne IMEVÄT huomiotani puoleensa. Opiskelemiseen on taas paljon VAIKEAMPI keskittyä. Se vaatii ponnistelua. Sitkeyttä.

Aion tästä lähin käyttää aikani opiskelemiseen. Kun minulla on "vapaa-aikaa", se ei ole VAPAA-aikaa, vaan opiskeluaikaa. Koska minulla on Eevi, minulla on olemattoman vähän "vapaa-aikaa" eli aikaa, jonka voin käyttää johonkin, mihin syvennyn rauhassa.

En enää käytä aikaa helppoihin asioihin. Ajan käyttäminen elokuviin, netissä surffailuun tms. ei ole oikeasti edes yhtään rentouttavampaa tai hauskempaa kuin ajan käyttäminen opiskelemiseen. Se on vain HELPOMPAA. Sellaisiin asioihin on helpompi suunnata ja kiinnittää tarkkaavaisuus ja ylläpitää keskittymistä pitkiä aikoja. Oikeastaan on vaikeampaa olla suuntaamatta tarkaavaisuutta niihin.

Haistakoot helppo keskittyminen siis paskan.

Hyvin harvoin suon itselleni enää moista aivokuolleisuutta ja vetelyyttä ja helppoutta. Vain silloin, jos on sellainen maaginen hetki (jollaista tuskin tulee olemaan), ettei ole MITÄÄN opiskeltavaa TAI jos vapaa-aikaa on esimerkiksi kokonainen vuorokausi (jos Eei on vaikkapa viikonlopun mökillä), niin toki silloin voi jonkin lohkon suoda aivottomuudellekin.

Ja nyt, sen sijaan, että pelaisin Heroios of Might Magicia, opiskelen utilitarismia.

Hyvää yötä ja näkemiin.

Orangista ei saa vasaraa

Tajusin yöllä asian. Tutkittuani taas itsekurin kehittämisasioita yms. tajusin, että ei enää sitä. Olen nyt useamman vuoden yrittänyt muuttaa aivojani kurinalaisiksi ja muuttaa itseäni joksikin muuksi kuin mitä olen, ja se ei ole toiminut. Ymmärsin yhtäkkiä syvällisesti, mitä oikeastaan olen yrittänyt tehdä ja mitä se käytännössä tarkoittaisi, jos siinä onnistuisin. Jos onnistuisin jotenkin muuttumaan sellaiseksi, mitä haluan olla, minun pitäisi olla aivan eri ihminen kuin mitä olen. Minun pitäisi olla 24/7 tiukan hallittu, kurinalainen, järkevä ja käytännöllinen. Olen ajoittain saanut itseni joksikin aikaan sellaiseen tilaan, mutta se on aina tuntunut luonnottomalta ja pahalta.

Ystäväni, jolla on diagnosoimaton add, käyttää välillä tyrosiinia saadakseen aikaan asioita. Mutta hän sanoi, että tuntee olevansa niin outo ja ei-oma-itsensä, ettei voi käyttää sitä kuin satunnaisesti. Hän sanoi tappavansa itsensä, jos joutuisi aina olemaan sellainen.

Luulen, että tila, jonka hän saauttaa tyrosiinilla on vastaava, kuin olen välillä kyennyt luomaan itsekurilla.

Eihän me kaikki ihmiset voida olla samanlaisia. Ei jokainen voi olla tiukan hallittu ja kurinalainen ja järkevä. Minun veljeni on sellainen. Hän sanoo, että olisi ihan hauskaa, jos joskus pystyisi olemaa spontaani ja vain nauttimaan asioita. Hän on siis vastakohtani (geenit on outoja).

Ei ENFP, enneagrammi 4, joka on hsp, asperger ja adhd, voi olla sellainen. Minä olen luova, kaoottinen, idealistinen, intuitiivinen ja innostunut. Ei ole mitään järkeä siinä, että yritän survoa itseni olemaan joku super järkevä ja kuiva tyyppi. Ihan kuin yrittäisi tehdä tehdä orangista vasaraa.

Olen kyllästynyt.

On aika ottaa uudenlainen lähestymistapa. Uskaltaa olla oma itsensä.

Tapasin eilen serkkuni, jolla on syöpä (ja ADHD). Hän on hirveän leppoisa ja rento ja hyväntuulinen. Kysyin, onko hän aina sellainen. Kyllä. Hän elää päivä kerrallaan eikä niin murehdi.

Minä taas vaadin itseltäni hirveästi (kytkeytyy ainakin jossain määrin yhteen traumaani). Ja sitten minulla on näitä vaatimuksia ja tavoitteita ja ihanteita ja iso ristiriita todellisuuden ja niiden välillä ja siitä syntyy ahdistus ja stressi.

On tullut aika kokeilla uudenlaista lähestymistapaa. Jos en voi muuttaa itseäni, on aika tarkastella tavoitteita ja pyrkimyksiä ja muuttaa niitä.

Ehkä voisin rakentaa elämäni sen pohjalta, millainen olen sen sijaan, että yrittäisin survoa itseäni johonkin valmiiseen muottiin, jonka itselleni teen.


Tästä tulkoon uusi agendani.

Lisäksi koitan ruokavaliolla ja lisäravinteilla optimoida aivotoimintaani.

Mitä kaikkea itsensä hyväksyminen pitää kohdallani sisällään?

Yksi asia, missä en saa aivojani yhteistyöhön on liikunta. Ei tule kesää. Olen yrittänyt 4 vuotta käydä Gogossa ryhmäliikuntatunneilla (tai salilla) ja ei. Ei. En koskaan halua mennä sinne ja joudun stressaamaan asiasta taukoamatta enkä halua elää niin. En myöskään saa itseäni lenkille. Vaikka metsässä on kohtuu hauskaa kirmata, se on silti tylsää. Tylsää tylsää.

Ei vaan huvita.

Mutta tykkään hyötyliikunnasta. Kävelen ja pyöräilen. Se riittää perusliikunnaksi.

Ostan askelmittarin. Veljelläni on sellainen, ja hän eilen kertoi, miten paljon se vaikuttaa, kun konkreettisesti näkee ne päivän aikana kertyneet askeleet, ja miten paljon askeleita kertyy, kun tekee pieniä liikuntaa lisääviä valintoja usein (esim. parkkeeraa auton parkkipaikan kaukaisimpaan nurkkaan). Se motivoi lisäämään liikuntaa, vaikka teot olisivat pieniäkin.

Luin juuri artikkelin yli 70-vuotiaasta ukkelista, joka on painonnostaja. "Maastaveto, penkkipunnerrus, jalkakyykky ja raaka rinnalle veto ovat liikkeitä, jotka antavat hyvin perusvoimaa." Ehkä teen vaan muutamia tollasia perusliikkeitä sillon kun jaksan ja muistan ja se saa riittää lihaskunnoksi.

Minusta on myös silloin hauskaa lähteä liikkumaan, jos kyseessä on kaverin kanssa sovittu tapahtuma (esim. tenniksen pelaaminen). Täytyy siis sopia useammin kaverien kanssa liikuntatreffejä.

Ja sitten täytyy vaan hyväksyä, että tuo kaikki riittää. Koska se on paras, mihin pystyn.


En myöskään pysty poimimaan mustikoita. Siis pystyn jonkun kipollisen, mutta luulen, että 5 litraa olisi jo aika mahdoton saavutus. Ja hyvin harvoin jaksan ja on energiaa lähteä poimimaan marjoja ylipäätään. Se ei vaan huvita. Tosin tässäkin auttaisi, jos sinne lähtisi jonkun kanssa. Tarvisi varmaan hankkia lisää ystäviä.

Mutta niin, jos en kerran pysty, en pysty. Turha sitä on sitten murehtia. Menen sitten kerään yhen pikkurasian. Ja ostan talvella sitten kaupasta.


Luin eilen yhdestä artikkelista, että tärkein ominaisuus, joka vaikuttaa siihen, tuleeko ihmisestä menestynyt, on kyky lykätä mielihyvää. Ok. Ehkä minusta ei koskaan tule menestyvää. Onko sen sitten niin väliä? Ei elämän tarkoitus ole tulla menestyväksi vaan onnelliseksi.


Kaikkea sellaista. Katsotaan, millaista elämää oranki elää.

Luovu välittömästä mielihyvästä

Typerä ADHD. Hedonismi. Välitön mielihyvä, joka orjuuttaa.

Yritin hieman etsiä tietoa aiheesta.

Instant gratification trap


40 Years of Stanford Research Found That People With This One Quality Are More Likely to Succeed

"Success usually comes down to choosing the pain of discipline over the ease of distraction. And that’s exactly what delayed gratification is all about."

 How to Avoid the Temptations of Immediate Gratification 

 A recent study by a team of researchers at Washington University in St. Louis found that when people waited for a reward, patient people were seen—through the lens of a functional magnetic resonance imaging (fMRI) machine—imagining the future. In more patient people, the researchers observed increased activity in the region of the brain that helps you think about the future (the anterior prefrontal cortex). The patient individuals, it seems, devoted more energy to imagining receiving their reward later.

Nämä luettuani tulin siihen tulokseen, että omaa kykyään mielihyvän lykkäämiseen voi kehittää seuraavilla tavoilla:

Mielikuvat. Jos todella pysähtyy kuvittelemaan mielessään sen, mitä tulevaisuudessa saavuttaa, jos nyt lykkää nautintoa / kestää hieman kurjuutta, voi sisältään löytää aidon motivaation toimia tavoitteellisesti – eikä impulsiivisesti. Ongelma tässä lähestymistavassa on se, että pitäisi kyetä hetkeksi hiljentymään syvästi tavoitteeseensa (tai ikäviin seurauksiin, joita valinnalla voi olla). Se vaatinee jonkinlaista meditointihetkeä. No, yritetään.

Tahdonvoimaa voi kehittää kuin lihasta. On aloitettava pikkupikkuruisilla harjoituksilla. James Clear on kirjoittanut artikkelin: 3 Surprisingly Simple Things You Can Do Right Now to Build Better Habits. Ensin valitaan tapa, joka on niiiiiiin helppo, että et voi epäonnistua.

Want to build an exercise habit? Your goal is to exercise for 1 minute today.

Want to create a healthy eating habit? Your goal is to eat one healthy meal this week.

Want to start a writing habit? Your goal is to write three sentences today.

Aloita ihan pienestä. Jatka 30 päivän ajan. Todista itsellesi, että pystyt pitämään kiinni jostain pienestä asiasta 30 päivän ajan.


Hmmm.... Jatkan aiheen käsittelyä uuden otsikon alla (käsittelee tapoja (habits).

Typerä artikkeli tahdonvoimasta, tavoitteista ja stressistä

"Tahdonvoimalla saavutettu tavoite on harvoin tuottavaa, pysyvää tulosta tai tyydytystä antavaa. Tahdonvoima on tietoisen mielen tuottama voima. Mikäli tietoinen mieli ja alitajuinen mieli ovat ristiriidassa, tietoinen mieli häviää aina.

Mitä suurempi ristiriita tietoisen mielen ja tiedostamattoman mielen tavoitteilla on, sitä ankarammin joudut ponnistelemaan tahdonvoiman tuottamiseksi. Siitä seuraa väistämättä elimistöön stressireaktio - nyt pitäisi, nyt on pakko, mitä jos en pysty. Pelon mekanismi aktivoituu....Lisää tahdonvoimaa vain peliin ja stressikuorma kasvaa entisestään. Et välttämättä edes tunnista stressitilaa, niin normaaliksi se kroonistuttuaan on muuttunut. Kunnes lopulta murtuu heikoin kohta joko kehosta tai mielestä.

Elämän eteneminen perustuu kuitenkin tavoitteisiin tai haaveisiin, joten jollain tavalla yhtälö on ratkaistava."

"Omassa uskomussanastossani tahdonvoima on aina ollut vastemielinen sana. Se on merkinnyt minulle nimenomaan jotain, jonka avulla pyritään egon tavoitteisiin ja joka on armoton ja suvaitsematon. Joskus kuitenkin tarvitaan henkistä potkua persuksiin ja sanani tahdonvoiman tilalle on sisu. Sisu kuuntelee ja uskoo sisintä, tuntemuksia, arvoja ja on nöyrä myös ympäristölle sekä olosuhteille. Tavoite sisältää paineen, mutta motivaatio vapauttaa."

Lue lisää: Tahdonvoimatavoitteet ja stressi


TÄYTTÄ PASKAA, sanon minä.

Minusta tällainen ei päde, jos ihmisellä on ADHD tai asperger (en ole varma, kumman problematiikkaan tämä enemmän kytkeytyy vai molempien, kun itse olen sekasikiö). Tai ehkä tämä ei päde koskaan kenenkään kohdalla.

Jos en RUOSKI itseäni, en tee mitään. Minun tavoitteeni ovat hyviä, kuten opiskelemaan hakeutuminen. Tarvitsen koulutuksen, jotta saan joskus sellaista työtä, joka ehkä olisi jopa mielekästä. Päästäkseen päämäärään, joutuu usien tekemään asioita, jotka eivät ole niin hauskoja. Ja tällöin tarvitaan tahdonvoimaa. Pitää ruoskia itseään saamaan aikaan. Pitää ruoskia itseään lukemaan tenttikirjaa, tekemään koulutehtäviä tms. Tällöin tulee ehkä ristiriita ja stressiä, mutta ei sitä nyt hitsi vie voi vaan tehdä aina mitä huvittaa.

Äh, aivan typerä juttu.

Pelon hallitsema elämä

Olen nyt vähän aikaa, ehkä viikon verran, vain antanut itseni olla. En ole vaatinut itseltäni mitään, en ole kieltänyt itseltäni mitään, en ole yrittänyt mitään... Olen vain ollut. Ja voin paremmin kuin todella todella pitkään aikaan. Näen nyt, että tämä on se, mihin minun tulee pyrkiä. Vapauteen. Vapaaksi mistä? Peloista.

Tajuan nyt, että kun viime vuosina olen kovasti yrittänyt opetella itsekuria ja tietoista itsehallintaa, olen kulkenut väärään suuntaan. Mitä enemmän elän yllä mainituilla tavoilla, sitä vähemmän olen oma itseni ja elän sisältäpäin, vapaana. Aitona.

Sillä mitä kaikki ne asiat ovatkaan, joihin yritän itseäni ruoskia?

Pelkojen hallintaa.

Pelkoja, pelkoja, pelkoja.

Olen täynnä pelkoja.

Yritän opetella täydellistä ruokavaliota. Yritän harrastaa liikuntaa. Erityisesti kontrolloinnin tarpeeni tuntuu kohdistuvan juuri näihin. Terveys ja kauneus. Pelkään niiden menettämistä.

Pelko.

Pelkään, että jos olen vain oma itseni enkä koko ajan kontrolloi tai ainakin YRITÄ kontrolloida, syön liikaa herkkuja ja lihon ja menetän kauniin vartaloni.

Pelkään, että jos en liiku tarpeeksi, lihon ja menetän kauniin vartaloni.

Pelkään myös, että minulle tulee syöpä tai diabetes tms jos en koko ajan vahdi ja mieti ja kontrolloi.


Miten totta onkaan tämä:

...consider the many industries that actually thrive on fear. Fear is a multi-billion dollar industry

Tuotteita myydään juuri pelkojen avulla. Markkinoinnin syvin tarkoitus on luoda pelkoja, ylläpitää pelkoja, ja luoda sitä kautta tarpeita, jotta ostaisimme tuotteita.

Ja muutenkin koko nykyaikainen kulttuurimme tuntuu olevan ahdettu täyteen pelon pönkittämistä ja pelkojen luomista.  Joka ikisestä tuutista tulee tietoa siitä, miten nykyään ihmiset ei hengitä oikein ja opetetaan oikeaa hengitystekniikkaa, ei osata kävelläkään oikein ja opetetaan oikeaa kävelytekniikkaa. Tee sitä, tee tätä. Syö näin ja älä syö noin. Liiku 3 kertaa viikossa tasan 56 minuuttia niin pysyt terveenä.

Päämme täytetään huolilla. Meidän täytyy koko ajan olla huolestuneita lukemattomista asioista. Meidän täytyy murehtia ja stressata ja yrittää koko ajan tehdä oikein.

Miksi?

Instead of seeking to create certainty, or really the illusion of certainty—which leaves us holding onto an illusion—we could learn to embrace uncertainty



Pelkoja pelkoja pelkoja.

Ai pitäisikö sitä sitten vaan vedellä sata munkkia päivässä ja kaivaa napaa teeveen edessä?

Miksei, jos se todella on jonkun suurin onnen lähde.

Mutta uskoisin, että jos ihminen uskaltautuu heittäytymään peloista vapaaseen elämään ja alkaisi elää rakkaudesta käsin, luottaen, hyväksyen epävarmuuden, ihmisestä kumpuaisi halu jonkinlaiseen terveeseen itsestään huolehtimiseen, sillä jos rakastaa itseään, välittää itsestään. Mutta tällöin esimerkiksi liikunnan harrastaminen ei tapahtuisi kuin jonkinlaisen pakon sanelemana, ulkoisena pakkona, ahdistavana ja jatkuvana stressinä, murheen aiheena. Se kumpuaisi sisältä.

Luin jokin aika sitten elämäkerran Silta yli surujeni (siitä on tulossa elokuva, Noble, piakkoin!!). Siinä eräs todella kovia kokenut nainen Irlannista muutti Vietnamiin ja omisti elämänsä katulasten auttamiselle. Tuli siinä kirjaa lukiessa mieleen, että mitä siitäkin olisi tullut, jos se nainen olisi vaan koko ajan stressannut siitä, että täytyy harrastaa liikuntaa monta kertaa viikossa, että pysyy kunnossa. Sillä oli kädet täynnä työtä niitten lasten asioiden hoitamisessa, perusti sinne säätiön lapsille ja omisti kaiken aikansa ja elämänsä sille asialle. Niin kuulostaa minusta todella itsekeskeiseltä, jos se olisi siellä koko ajan miettinytkin vaan omaa liikuntaharrastustaan ja yrittänyt saada joka viikkoon mahtumaan kolme aerobic-tuntia. Jotenkin tosi älyttömän kuulosta.

Nykyään media ja joka tuutista tulviva informaatio kääntää kaikkien katseet lähinnä omaan napaan.

Ihan hyvin tässä maailmassa on eletty ennenkin, kun ei vielä tiedetty kaikkea sitä, mitä nyt tiedetään esimerkiksi ravinnon vaikututksista. Me kuollaan kuitenkin jonain päivänä. Ja vaikka sitä miten stressaisi ja yrittäisi syödä täydellisen terveesti ja liikkua, voi SILTI sairastua syöpään.

Pitäisi vaan lakata murehtimasta. Lakata stressaamasta terveydestä ja ulkonäöstä. Ne on tän ajan pakkomielteet ihmisillä.

En halua elää peloista käsin enää. En HALUA.

Artikkeleita peloista ja niistä vapautumisesta ja rakkaudesta:

Living in fear

6 Steps Towards Living a Life Free of Fear and Full of Hope

How to Let Go of Fear to Live Passionately and Authentically

Three Ways to Conquer Fear and Live in Love

Omien tuntemusten kuuntelu vs. kurinalainen tavoitteiden tavoittelu

En harrasta uuden vuoden lupauksia. En tietääkseni ole koskaan harrastanut. En ymmärrä sellaisia. Tai ymmärrän, mutta omalla kohdallani en. Koska minusta, jos kaipaa jotain elämänmuutosta, se tehdään sillä hetkellä, kun se tuntuu tarpeelliselta ja ajankohtaiselta. Minulle vuoden vaihtuminen ei ole mitenkään erilainen ajankohta kuin jokin toinen. Teen "uuden vuoden lupauksia" kaiken aikaa. Ja yleensä ne eivät pidä. Se, että tänään on uuden elämäni ensimmäinen päivä vain sattuu olemaan 4.1. Pure coincidence.

En myöskään tiedä, kauanko uusi elämäni tulee kestämään. Oikeastaan kuvaankin kyseisellä ilmaisulla vain tällä hetkellä kokemaani vahvaa tarvetta muutokseen siinä, mitä on nyt. Se, mitä tarvitsen nyt tilalle, voi toisena hetkenä vanhentua, ja kaivata taas jotain muuta tilalle. Mutta NYT, tarvitsen muutosta.

Äh, aika loppuu. Have to continue later.


Jatkuu:

Siis, olen elänyt pitkän aikaa liikaa taas tunteella, mikä on seurausta pelosta. Eli pelkään ylikuormittumista, jolloin en uskalla enää alistaa itseäni kurinalaiseen tahto-ohjaukseen, vaan elän kuunnellen hyvin tarkasti tunteitani ja sitä, mikä tuntuu pahalta ja koska ja koittaen näin pysyä in the safe zone.

Mutta sitten se aina tuppaa menemään överiksi. Ja sitten alkaa tulla siitä paha olo, kun elää liikaa tunteella eikä enää saa aikaan mitään itselle tärkeää tässä tapauksessa esim. opiskelut ja liikunta ovat jääneet pois ylikuormittumisen pelossa.

Toisinaan taas vedän liikaa sitten kurinalaiseen järkiohjaukseen, kuten alkusyksystä, kun aloitin liikuntaharrastuksen. Luin netistä, että jos väsyttää, kannattaa silti liikkua ja veljeni, joka on monella tapaa täysi vastakohtani ja elää aina hyvin hallittua ja kurinalaista elämää, sanoi, ettei hänen kuntosalilla käymiseensä vaikuta oikeastaan koskaan tunnetekijät tai väsymys, joten minähän sitten hinasin itseni liikkumaan oli olotila mikä tahansa ja ylikuormituin niin pahasti, ettei mitään rajaa. Mistä sitten iskikin päälle taas aika pahasti se ylikuormittumisen pelko ja paheneva lamaantuminen.

Minulla on kyky aika hyvinkin kontrolloida tunteitani ja käyttäytymistäni, mutta jos ylikuormittuu ja alkaa hajota, on epäviisasta tahdonvoimalla puskea vaan eteenpäin. Ei, silloin täytyy alkaa kuunnella niitä sisäisiä viestejä ja omia tuntemuksia ja hakea oikeaa suuntaa niitten avulla.

Se, minkä koen hirveän vaikeaksi, on jotenkin tasapainottaa nämä kaksi. Hirveän helposti vetää liikaa jompaan kumpaan suuntaan. On jotenkin todella vaikeaa sovittaa yhteen omien tuntemusten kuuntelu ja oman toiminnan ohjaaminen sen perusteella ja sitten toisaalta taas tällainen tunteista täysin riippumaton tavoitteiden tavoittelu ja kurinalainen ponnisteleminen. On hirveän vaikeaa tietää, milloin pitää kuunnella niitä tuntemuksia ja milloin taas ei.

Nyt joka tapauksessa minulle riittä kerta kaikkiaan tämä pelkääminen ja ylikuormittumisen pelkääminen ja tunteella eläminen ja lamaantuminen. Haluan taas opiskella ja rakastan liikkumista, haluan käydä paljon liikkumassa.

Joten alan taas potkia itseäni persuuksiin ja ryhdistäydyn ja haen kurinalaisuutta elämään.

Ja kohta varmaan olen taas ylikuormittunut.

Hevosen paska.

Ellei reishi ja maca mystisellä tavalla korjaa tätä typerää vikaa minusta. Tuskinpa.

Unelmien saavuttaminen eli miten opin työskentelemään pitkäjänteisesti asioiden eteen

• Kirjoittamastani facebook-viestistä:
• 
  

1. SITOUTUMINEN

• Muistan aina sen yhden hetken, jolloin mun päässä syttyi lamppu. Olin ollut AINA, koko elämäni, lyhytjänteinen ja impulsiivinen. Sain aina ideoita ja rupesin tekeen niitä suurella innolla ja hetken kuluttua se into loppui ja homma jäikin siihen. AIna toi sama kaava. Innostus, hirveällä tarmolla alotin jotain, sitten innostus loppui ja homma päättyi siihen, AINA. En saanut koskaan mitään valmiiksi. Kaikkialla lojui vain keskeneräisiä asioita ja tuntui mahdottomalta, että koskaan saavuttaisin mun unelmia, koska ne kaikki vaati pitkäjänteistä työskentelyä ja sitoutumista (kirjan kääntäminen, kirjan kirjoittaminen, yliopistoon pääseminen)

  
  

  Ja silloin eräänä päivänä mä TAJUSIN, että on olemassa asioita, jotka mun on PAKKO saada tehtyä tässä elämässä tai muuten tunnen, että mun elämä meni hukkaan tai ohi ja tulen vanhana katkeraksi. Varsinkin, kun se, että ne meni ohi, on MINUSTA kiinni, mun syytä. Tajusin, että on olemassa asioita, jotka HALUAN kokea tän elämän aikana ja ne kaikki oli sellasia, että kyse on AIKAANSAAMISESTA. Vain siitä. Vain siitä, että teen TÖITÄ niiden asioiden eteen. Tajusin, että en voi IKINÄ kääntää kirjaa, jos odotan innostusta ja teen töitä vain kun olen innostunut. Se ei vaan toimi niin. Tajusin, että jotta saa aikaan pitkäjänteisyyttä vaativia asioita, on opeteltava SITOUTUMAAN. SItoutuminen. Eli kun aloittaa sen projektin, siihen sitoutuu, eli tekee, kunnes se on valmis. Ei vaan luovuta.

  
  

  Ja siitä alkaen olen pystynyt pitkäjänteisesti viemään asioita loppuun ja saavuttanut unelmiani.

  Tajusin, että sitoutuminen ja asian vieminen loppuun edellyttää sitä, etten enää seuraa impulssejani. Kun aloitan projektin, en saa aloittaa MITÄÄN muuta projektia ennen kuin se eka projekti on tehty loppuun. Tämä oli ehdoton sääntö, etten alkaisi pomppimaan taas asiasta toiseen ja kaikki jää kesken. Valitsin aina yhden projektin/asian, jonka halusin tehdä ja SITOUDUIN siihen ja en saanut aloittaa MITÄÄN muuta projektia niin kauan kuin se on esken, vaikka mua olisi kuinka paljon yhtäkkiä huvittanut alkaa kirjoittaa vaikka kirjaa tai mitä ikinä, niin ei. Kirjotin aina ylös listaan asioita, jos mun mieleen tuli uusia ideoita tai asioita joita halusin tehdä ja ne toimi PALKINTONA. Näin: "Sitten kun saan tämän projektin loppuun, saan PALKINNOKSI, aloittaa tuon super kiinnostavan uuden asian, jonka aloittamista odotan tuli perseessä".

  Se todella motivoi tekemään sen projektin loppuun! Odotin innolla sitä palkintoa! Uutta projektia. Joka oli super hauskaa kun sen aloitti ja sitten se muuttui työksi, jonka lopussa odotti taas UUSI palkinto (projekti).
• 9:

  Tein tätä' useamman vuoden. Suomensin kaksi kirjaa ja saavutin yhden niistä tavoitteista, jotka kuului listaani "asiat, jotka mun on PAKKO saada kokea / saada aikaan tän elämän aikana". Jäljellä on kirjan kirjoittaminen ja yliopistoon pääseminen.

  tosin en enää tiedä onko mun pakko kirjoittaa kirjaa

  yliopistoon on vaan pakko päästä, se ei jätä rauhaan

2. TARKKAAVAISUUDEN HALLINTA

• 
  

  Tää on vaan niin hankalaa, kun ei SAA tehä kuin sitä yhtä asiaa. Mulla on yksi käsikirjoitus Sylvi-sanni mannisen kirjoittama, sen mielisairaalakokemuksista Yhdysvalloista, se on engannniksi. Voisin kääntää sen ja julkaista ja se ois hauskaa. Mutta. Mun yli prioriteetti on nyt se yliopisto. Mun on pakko saada jo koulutus ja päästä työelämään. Olen kohta vanhus muuten ja en voi vaan aina olla työtön ja lojua tässä välitilassa.

  Joten en voi kääntää sitä. Vähän väliä huomaan pääni alkavan miettiä, että jos mä KUITENKIN voisin kääntää sitä... Mutta sitten saon itselleni: "EI. Jos sen teen, mun opiskelut epäonnistuu. Koska mun fokus irtoaa opiskelusta ja seuraus voi olla todella katastrofaalinen. Siis saatan kadottaa motivaation ja kyvyn opiskella ja mun aivot siirtyy kääntään tai sitten ne alkaa pomppia asiasta toiseen ja projektista toiseen, kun kerran vapautin ne ohjaksista ja lipsahidin kerran niin voin lipsahtaa sitten tuhat kertaa... Ja voi olla, etten saa itseäni keskittyyn ja orientoituun ja motivoituun siihen opiskeluun esimerkiksi 3 kuukauteen tai vuoteen tms....
• 10:10

  
  

  
  

  olen huomannut, että jos katkaisen mun fokuksen johkin asiaan, sitä on tosi vaikea saada takasin. Koenkin, että avain hyperfokuksen hyötykäyttöön on siinä, että 1) se pitää saada kohdistumaan toivottuun asiaan eli pitäisi jotenkin saada itsensä ainakin jossain määrin INNOSTUMAAN asiasta (motivaatio) ja haluamaan tehdä asiaa, tässä voi käyttää esim mielikuvaharjoittelua, ja se voi aktivoitua ihan silläkin, että asiaa alkaa TEKEMÄÄN ja sitten 2) hyperfokus pitää pitää lukittuna siihen asiaan eli sitä ei saisi päästää siirtymään muuhun asiaan... Eli tekee vain sitä yhtä projektia, keskittyy vain siihen yhteen asiaan kerrallaan. Näin ainakin minulla.

Matka ja taistelu jatkuvat

No niin, nyt olen levännyt (liikkumisesta ja jumpassa ravaamisesta) muutaman päivän ja pohtinut asioita. Olen palautunut ylirasituksesta ja ymmärtänyt taas paljon lisää asioita. Yksi keskeinen ongelmatekijä on tällä kertaa hyperfokus. Kun liityin gogohun, liikkumisesta tuli hyperfokukseni eli en pystynyt enää keskittymään oikeastaan muuhun. Halusin vain käydä koko ajan liikkumassa.

Hyperfokuksen takia olen putkiaivo ja kykenen keskittymään hyvin pitkälti vain yhteen asiaan kerrallaan elämässäni. Olen työstänyt tätä ja saanut hieman liikkumavaraa, mutta pääsääntöisesti aivoni toimivat tällä tapaa. Eli on aina YKSI asia, joka valtaa mieleni ja en pysty keskittymään juuri muuhun. Osaan kuitenkin nykyään säädellä itse sitä, MIHIN tämä fokus suuntautuu.

Tässä tapauksessa en vain tiedostanut, että näin oli käynyt, ennen kuin tänä aamuna. Olin jo päättänyt luopua biologian opiskelusta, mutta nousinkin uuteen taistoon ja tajusin, että minun täytyy vaihtaa opiskelu hyperfokukseksi liikunnan sijaan, niin pystyn siihen. Sitä paitsi minusta on lähinnä RENTOUTTAVAA lojua kotona opiskellen. Jumpassa ravaaminen taas on kuormittavaa, koska joudun poistumaan kotoa ja ravaamaan jossain.

En suinkaan luovu liikunnasta silti, se ei vain voi olla keskeinen intohimoni ja hyperfokukseni. Järjestän itselleni muutaman jumppakerran viikkoon ja annan aivojeni orientoitua opiskeluun.

Kaiken aikaa käy yhä selvemmäksi se, että joudun tekemään koko ajan tuplamäärän töitä kaikessa. Jos esimerkiksi opiskelen, joudun varsinaisen opiskelun lisäksi tekemään jatkuvasti hirvittävästi töitä PÄÄNI kanssa, että PYSTYN opiskelemaan. Enkä ikipäivänä pystyisi siihen, jos itsetuntemukseni ei olisi valtava ja ellen olisi ruoskinut itseäni yhä paremmaksi tietoisessa itsehallinnassa. Käyn jatkuvaa taistelua aivojeni kanssa.

Yritän myös taltuttaa perfektionismiani, joka on yksi erittäin suuri tekijä siinä, etten saa usein mitään aikaan tai luovutan asioiden suhteen. Ruoskin itseäni täydellisyyteen ja jos koen, etten pysty siihen, luovutan, koska en jotenkin tajua, että vähempikin RIITTÄÄ. Luulen, että jos en saavuta täydellisyyttä, kaikki on menetetty.

Typerät aivot. Mutta enpäs luovutakaan. Jatkan taistelua. Kohta on mennyt 15 vuotta enkä vieläkään ole yliopistossa typerän pääni ja sen ongelmien takia, mutta puserran sitkeästi eteenpäin, vaikka se olisi hidasta.

Hiljalleen, hyvin hitaasti, opin hallitsemaan aivojani ja tarkkaavaisuuttani yms.

Joten matka jatkuu. Ja taistelu.

Muutosvastarinta?

Muutosvastarinta liittyy ihmismielen taipumukseen puolustaa vanhoja tottumuksiaan. Muutosvastarinta on luonnollinen osa mitä tahansa muutosprosessia. (Wikipedia)

Tässä myös artikkeli aiheesta: Stressivapaa vyöhyke - Miten ylittää muutosvastarinta?

On muuten kiinnostava artikkeli ja täytyykin tehdä siinä kuvattu harjoitus, sillä elän juuri luultavasti pahassa muutosvastarintavaiheessa.

Heräsin yöllä vessaan, ja tajusin, etten ole ok. Minulle oli koko eilisen päivän tosi paha olo ja yöllä tajusin, että voin edelleen huonosti ja aloin pohtia asioita.

Huomaan, että aivojeni uudelleenohjelmointi on alkanut tuottaa vahvoja tuloksia. Mutta samalla muutos pelottaa. Alkuvuodesta pystyin ensimmäistä kertaa elämässäni noudattamaan haluamanilaista ruokavaliota, kun vähensin hiilihydraattien syönnin alle 100 grammaan päivässä ja söin varsin kurinlaisesti. En ollut uskonut, että koskaan pystyisin sellaiseen. Sorruin kyllä ajoittain herkutteluihin, mutta pääsääntöisesti pysyin ruodussa koko noin 3 kuukauden ajan, kunnes mahakivut pakottivat lopettamaan ja palasin vastentahtoisesti entiseen syömiselämääni.

Nyt huomaan saavuttaneeni saman, hieman pakkomielteisen, olotilan liikunnan suhteen (eikö tiukan kurinalainen elämä ole aina väistämättä jotenkin pakkomielteistä? Siltä se ainakin tuntuu tällaisesta (ex)-äärihedonistista.). Liityin VIHDOINKIN Gogohun (liikuntakeskus), jossa kävin melkein 10 vuotta sitten 3 vuoden ajan, ja olen vuosien ajan kaivannut sinne takaisin, koska olen ymmärtänyt, että se on minulle AINOA tapa harrasta liikuntaa. Rakastan Les Millsin tunteja. Musiikki ja sen mukana liikkuminen on minulle avain liikkumishaluun ja Les Millsin tunneilla on paljon konemusiikkia ja muuta menevää jytkettä ja nyt esimerkiksi Bodyjam tunneilla tulee ihan sellaiunen olo kuin kävisi reiveissä tai diskossa bailaamassa!!! Se on NIIIIIIIN huippua. Olen vuosien ajan halunnut harrastaa paljon liikuntaa, koska tavoitteenani on niin täydellinen hyvinvointi kuin pystyn asiaan vaikuttamaan ja liikkuminen on oleellinen osa tätä minun fyysisen koneistoni huoltoa ja optimaalista vireessä pitämistä, mutta en kuollaksenikaan pysty käymään missään LENKILLÄ. YÖK. Se on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin tylsää. Tai uimahallissa..... Uida sitä typerää allasta päästä päähän, päästä päähän. Hyi olkoon. Ei ihminen pysty liikkumaan niin, että se itse suoritus tuntuu yhtä piinaavalta kuin jos pitäisi hakata urheiluhallin seinä täyteen, vieri viereen, pieniä nauloja, kunnes se on kokonaan täytetty... Mutta nyt kun liityin takaisin gogohun, jossa liikkuminen on KIVAA, olen äärettömän motivoitunut ja haluaisin käydä siellä koko ajan.

Kykenen häikäisevään kurinalaisuuteen ja teen tahallani sellaisia harjoituksia, että vaikka olisin kuoleman väsynyt, raahaan itseni tunnille, ja päätän katsoa vasta tunnin JÄLKEEN, oliko valinta oikea vai väärä. Kun on todella väsynyt, ei todellakaan tee mieli liikkua. Itseasiassa minusta tuntuu aina silloin siltä, että jos menen jumppaan, alan kuitenkin itkeä kesken tunnin. Mutta olen päättänyt, että minähän menen silti, vaikka kuolisin niin menen. Koska tiedän, että harrastamalla paljon liikuntaa, voin ehkä vaikuttaa mullistavalla tavalla fyysiseen hyvinvointiini, ja koska tavoitteenani on voida niin hyvin kuin mahdollista, tämä on tie, jota haluan kulkea.

Enkä ole itkenyt yhdelläkään tunnilla. Yllätyksekseni olen jaksanut jumpata täysillä ja jumpan jälkeen tulee aina se superihana euforinen olotila, jota rakastan. Joka kerta on päätös lähteä ollut oikea. Ja kun huomaan tämän, on seuraavalla kertaa kun väsyttää, helpompi lähteä, koska tietää, että jumpan jälkeen tuntuu hyvältä.

Minusta on tulossa kurinalainen ihminen. Aivoni todellakin muuttuvat tekemäni työn ansiosta. Minusta on tulossa itseohjautuva ihminen.

Mutta se muutosvastarinta.

Minä pelkään. Kuten yllä olevassa artikkelissa sanotaan, me haluamme asioita, mutta sitten kuitenkin pelkäämme muutosta ja sabotoimme muutosyrityksemme. Taustalla on aina pelko.

Minä olen vuosien vuosien ajan hokenut itselleni, että en kestä mitään, että uuvun, jos en makaa koko ajan kotona, että olen yliherkkä ja hajoan, jos en pysy kotona lepäämässä. Joten kun nyt ravaan jumppaamassa harva se päivä enkä makaakaan turvassa kotona, mieleni suistuu hiljalleen täyteen paniikkiin. Mieleni on varma siitä, että tuhoudun.

Ja minähän en voi mitenkään tällä hetkellä tietää sitä, että ovatko psyykkiset oireet, joita olen alkanut havaita, merkkejä siitä, etten lepää tarpeeksi kotona vai muutosvastarintaa. Mutta en voi luovuttaa. En halua olla sellainen kuin olen aina ollut. Haluan muuttua. Joten aion jatkaa, pusken ja pusken. Luovutan vain, jos hajoan niin täysin, että on pakko tajuta luovuttaa. Niinkuin sen ruokavalion kanssa, kun tuli niin hirveät mahakivut, etten pystynyt iltaisin tekemään muuta kuin makaamaan kippurassa, silloin tietää, että tie jota kulkee on väärä. Mutta muussa tapauksessa en anna periksi. EN nyt, kun olen niin lähellä voittoa. Niin lähellä sitä ihmistä, joka niin kauan olen halunnut olla.

Hedonistinen ajattelu eli mielihyväkoukussa

Olen erinomaisen tietoinen siitä, että hedostinen ajatusmaailmani on syyllinen suurimpaan osaan niistä ongelmista, jotka ovat raahautuneet mukana vielä aikuisiälle.

Hyvä artikkeli: Hedonistic thinking

Hedonismi tarkoittaa sitä, että tavoittelen jatkuvasti mielihyvää ja välttelen mielipahaa. Hedonistinen henkilö ei kestä pahaa oloa ollenkaan. Hän pyrkii välttelemään sitä kaikin tavoin. Välitön mielihyvä ohjaa elämää.

On hyvä muistaa tärkeä asia, jonka joskus jostain luin, ja jota olen sen jälkeen usein toistellut itselleni: mielihyvä ja onnellisuus ovat eri asioita. Jokin asia voi tuottaa mielihyvää lisäämättä onnellisuutta. Mielihyvää tuottava asia voi jopa vähentää onnellisuutta. Sen sijaan onnellisuuutta voivat lisätä monet sellaiset asiat, jotka eivät tuota välitöntä mielihyvää vaan mielihyvä, hyvä olo, tulee vasta viiveellä palkinnoksi ponnisteluista. Monet välitöntä mielihyvää tuottavat asiat aiheuttavat etenkin hedostinisille ihmisille riippuvuutta. Riippuvuus ei ole onnellisuutta, se on orjana olemista. Välitöntä mielihyvää voi saada tietokonepeleistä, televisio-ohjelmista, herkuista, huumeista... Hedostinen ihminen täyttää elämänsä asioilla, joista hän saa välitöntä mielihyvää, mutta jotka eivät auta pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttamisessa eikä henkilö ohjaa tietoisesti elämäänsä arvojensa ja tavoitteidensa pohjalta vaan elää vain hetkestä toiseen hakien hyvää oloa, hyvää fiilistä.

Osaan nykyään tiedostaa jo hyvin, milloin jokin asia tuottaa mielihyvää, mutta vähentää onnellisuutta ja on todellisten tavotteideni tiellä. Kun syön herkkuja, se tuottaa mielihyvää, mutta on todellisteni arvojeni ja tavoitteideni esteenä eli terveellisten elämäntapojen ja itsestä huolehtimisen. Toisaalta, jos herkuttelee kohtuudella, se voi olla pientä luksusta ja itsensä hemmottelemista terveellä tavalla. Kyllähän ihmisen kuuluu myös nauttia elämästä. Kun pelasin Miikan kanssa playstationilla diablo 3:sta, tajusin nopeasti, että peli aiheutti addiktiota ja tuotti valtavaa mielihyvää, mutta vähensi rajusti onnellisuutta ja tyytyväisyyttä elämään. Peli sai valvomaan liian myöhään, jolloin nukuin liian vähän ja elämänlaatu kärsi väsymyksen seurauksena. Lisäksi käytin paljon aikaa asiaan, joka on aivan merkityksetöntä, ja olisin paljon mieluummin käyttänyt sen ajan ihan muihin asioihin. Hetken aikaa taisteltuani mielihyvä vs. onnellisuus -painissa, lopetin pelaamisen ja päätin, etteivät videopelit enää kuulu elämääni. Minulla on paljon parempaakin käyttöä ajalleni kuin moinen aivoton mielihyvän tahkoaminen masiinasta.

Eräs ystäväni sanoi osuvasti, kun puhuin sokeri/nopeat hiilihydraatit -addiktiostani, että olen mielihyväkoukussa enkä missään sokerikoukussa. Tajusin hänen olevan oikeassa. Olen koukussa herkkuihin, koska saan niistä mielihyvää. Kyse ei ole suoranaisesti sokerista tai nopeista hiilareista. Kyse on siitä, millaiset asiat tuottavat mielihyvää. Eli toisin sanoen sellaiset syötävät asiat, jotka paukuttavat aivojeni mielihyväkeskusta täydellä tykkitulella, saavat minut orjan tavoin vaeltamaan luokseen yhä uudelleen. En kuitenkaan söisi pelkkää sokeria pussista, vaikka mitään muuta herkuksi luokiteltavaa ei olisi tarjolla 10 vuoteen. YÖK. En saa mielihyvää pelkän sokerin puputtamisesta. Kyse ei voi siis olla riippuvuudesta pelkkään substanssiin. Siihen liittyy muutakin. En myöskään saa kovinkaan suuria kiksejä jäätelöstä, ja jos pakastimessani lojuisi litran jäätelöpaketti, se voisi hyvinkin unohtua sinne, vaikka maailman tappiin asti. Jäätelö ei tuota minulle sen suurempaa mielihyvää kuin ruisleipäkään.

Olen mielihyväkoukussa.

Hedostinen ajattelu liittyy hyvin läheisesti tunneohjautuvuuteen, jota olen käsitellyt aiemmin blogissani. Sitä käsittelevät artikkelit löytyvät blogin oikeassa reunassa olevasta aihehakemistosta kohdasta "tunneohjautuvuus". Hedonismi ja tunneohjautuvuus ovat oikeastaan sama asia.

En koe, että tunneohjautuvuus ja siitä seuraava hedostinisuus olisi henkilön oma vika. Oli kyse sitten perimästä ja aivojen rakenteellisesta tai toiminnallisesta ominaispiirteestä tai ympäristötekijöiden vaikutuksesta, henkilö ei lapsuus- ja nuoruusiässä voi juurikaan vaikuttaa asiaan. Minulla kyse on ainakin todella vahvasta valmiista ohjelmoinnista, jonka muuttaminen on pirun vaikeaa.

Tiedostettuani asian ongelmaksi ja alettuani tutustua ilmiöön itsessäni ja elämässäni kehittäen tietoisuuttani ja itsetuntemustani asian suhteen, ensimmäiset askeleet asian muuttamiseksi olen ottanut oikeastaan siten, että olen alkanut sanoa itselleni eri tilanteissa: "Kyse on TUNTEESTA", jolloin ymmärrän, että vaikka minusta tuntuu, että haluan esimerkiksi kaupassa munkin, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että minun täytyy tehdä niinkuin minusta tuntuu. Aivojeni on jostain syystä äärimmäisen vaikea käsittää tätä asiaa. Että tunne ei tarkoita sitä, että niin tarvitsee tehdä. Minä voin tulla tunteen ja toiminnan väliin ja valita järjen ja ajattelun avulla, miten toimin.

Olen opetellut tuota varsin yksinkertaisen kuuloista asiaa jo yli vuoden. Hiljalleen se vahvistuu ja alan yhä useammin tiedostaa H-hetkellä, että "hei, tämä on taas se TUNNE, minun ei tarvitse totella sitä".

Tunteiden valta minuun on valtava. En pidä siitä. En hyväksy sitä. Haluan eroon siitä. Haluan hallita ITSE omaa elämääni. Päättää itse asioista. Elää arvojeni ja korkeampien tavoitteideni mukaista elämää.

Hedonismi ja tunneohjautuvuus painutkoon hevontuuttiin.

Olen tehnyt nyt reilun vuoden töitä asian kanssa. Käytän erilaisia harjoituksia, joiden avulla yritän muuttaa aivojani asian suhteen.

• Yksi harjoitus on se, että tiedostan itse tilanteessa, halutessani jotain, että kyse on tunteesta ja että voin päättää toisin, päättää järjen ja ajatusten avulla toimia toisin. Jos esimerkiksi alan nyt pohtia, että haluaisin käydä ostamassa jotain hyvää, vaikka suklaata, kaupasta, voin tiedostaa, "hei, tämä on taas se tunne, minä haluan suklaata", kyse on vain haluamisesta, ja voin päättää vapautua tuosta halusta.
• Kun haluan jotain, kiellä asian tahallani itseltäni tai kun minua huvittaa jokin asia, en tee sitä, vaan jotain ihan muuta. Tämä vahvistaa aivoissani kykyä tietoisesti ohjata toimintaani järjen avulla sen sijaan, että tekisin aina automaattisesti sen, miltä tuntuu.
• Teen tahallani asioita, joita minua ei huvita sillä hetkellä tehdä.
• Teen valtavasti töitä tunteiden hallinnan kanssa pystäkseni käsittelemään negatiivisia tunteita ja selviytymään niistä, jotta kykyni sietää hetkellistä epämukavuutta ja pahaa oloa kasvaa.

Kun toistuvasti teen asioita, joita minua ei sillä hetkellä huvita tehdä, tai olen tahallani tekemättä asioita, joita minua sillä hetkellä huvittaa tehdä, vahvistan aivoissani niitä alueita, jotka vastaavat tietoisesta itsehallinnasta. Päivä päivältä, vuosi vuodelta aivoni toimivat yhä paremmin kyseisten asioiden suhteen ja tietoisesta itsehallinnasta tulee lopulta osa elämää.

Se on hidasta. Mutta luovuttaakaan en voi. En suostu olemaan invalidi. En vain SUOSTU olemaan tällainen, mikä olen. En s-u-o-s-t-u. Olen päättänyt korjata aivoni ja piste.

How I changed my life (and learned/acquired self-discpline)

Oooh!!! Ihme on tapahtunut!! Olen luultavasti puskenut liikkeelle pienen lumipallon, joka puolestaan puskee liikkeelle loputtoman määrän muita lumipalloja ja lopputuloksena koko elämäni tulee muuttumaan täydellisesti juuri sellaiseksi kuin haluan! Huraa!! Huraa!! Ehkä ei pitäisi vielä hihkua, koska toistaiseksi olen muuttanut "vasta" ruokavalioni ja sekin muuton on ollut voimassa vasta kuukauden, mutta minusta tuntuu suuresti siltä, että jotain ihmeellistä on tapahtumassa. Sillä tähän asti aina kun olen elämässäni yrittänyt muuttaa elämäntapojani, olen jaksanut pitää uutta tottumusta yllä viikon tai kaksi ja sitten repsahtanut entiseen. Aina. Toisin sanoen olen jaksanut pitää kiinni uusista tavoistani vain niin kauan, kun alkuinnostus on ollut voimassa ja motivaatio korkealla. Sitten muutun aina takaisin vanhaksi omaksi itsekseni. Nyt uudet tavat ovat olleet voimassa jo kuukauden eikä mitään loppua näy.

Kaikki alkoi kirjasta nimeltä The Power of Habit. Se jollakin tapaa toi viimeisen puuttuvan palan palapeliin, jota olen yrittänyt rakentaa. Täydensi tietojani ratkaisevalla tavalla. Olen kirjoittanut tänne blogiin jo aikaisemmin tekstejä sellaisista aiheista kuin tunneohjautuvuus ja aivoplastisiteetti ja aivojen uudelleen ohjelmointi. Hiljattain kirjoitin artikkelin myös tästä yllä mainitusta kirjasta. Artikkelin nimi on Aivojen automaattisten ohjelmointien muokkaaminen (tapojen muuttaminen).

Viime kesänä tutustuin aivoplastisiteetin käsitteeseen, kun eräs ystäväni luki kirjan The Woman who Changed Her Brain. Olen kirjoittanut artikkelin Aivojen uudelleenmuokkaaminen, joka käsittelee kyseistä kirjaa. Lyhyesti: sinä pystyt muuttamaan aivojasi. Arrowsmith-Young (edellä mainitun kirjan kirjoittaja) kärsi todella pahoista oppimisvaikeuksista, mutta pystyi korjaamaan aivonsa kehittämällä itselleen kognitiivisia harjoituksia, jotka vahvistivat niitä alueita hänen aivoissaan, jotka eivät toimineet oikein. Käyttämällä sitä aluetta aivoissasi, joka on heikosti kehittynyt, vahvistat sitä.

Minun aivoissani alue, joka ei toimi kuten sen pitäisi, on se, joka vastaa toiminnanohjauksesta. Itsehallinta, itsekuri, itsehillintä, tahdonvoima, ajatusten muuttaminen teoiksi... Mäsänä. Surkea. En hallitse itseäni. Elämäni ei ole sellaista kuin haluan sen olevan, koska typerät aivoni eivät ole yhteistyössä kanssani vaan noudattavat hedonistista mielihyväperiaatetta ja juoksevat välittömän mielihyvän perässä ja ovat toisin sanoen tunneohjautuvat eli toimintaani ohjaavat tunteet. Tämä on se alue, jonka haluan korjata. Alue, jonka haluan treenata huippukuntoon. Haluan saada oman elämäni tietoiseen hallintaani. Haluan itse valita, miten elän enkä olla typerien aivojeni (ja limbisen järjestelmän) sätkynukke.

Miten voin kehittää tuota aluetta aivoissani? Tekemällä juuri sitä, mikä on kaikkein vaikeinta ja mikä ei millään meinaa sujua. Käyttämällä tosiin sanoen niitä yhteyksiä, piuhoja, hermosoluja, what ever, jotka vastaavat toiminnanohjaukseen liittyvistä asioista. Pakottamalla ne töihin. Ruoskimalla itseäni persuuksiin. Ongelma asiassa on tietysti se, että voidaksesi kehittää itsekuria, sinä tarvitset – itsekuria! Tämän tajuttuani meinasin jo lannistua. Miten saan itseni tekemään tarvittavat harjoitukset aivojeni kehittämiseksi, kun ongelma nimenomaan on se, etten saa itseäni koskaan tekemään sitä, mitä haluan?

Vastaus on kutienkin helppo: aloittamalla pienestä. Itsekurin treenaaminen on kuin lihaskunnon treenausta eli et voi nostaa heti elefanttia vaan sinun pitää aloittaa pienillä painoilla. Toisin sanoen valitsen aluksi sellaisia harjoituksia, joista tiedän varmasti selviäväni eli jotka ovat tarpeeksi helppoja, mutta joissa kuitenkin joudun käyttämään vahvistusta kaipaavia ominaisuuksia kuten itsekuria, itsehillintää ja tietoista itsehallintaa. Tällainen alkeistason harjoitus voisi olla vaikkapa se, että pakotan itseni sijaamaan vuoteen joka ikinen aamu. Aluksi vain se. Kehitin aluksi tällaisia pieniä harjoituksia pitkin päivää. Otin siivoamisesta ja liikunnan harjoittamisesta itsekurin kehittämiseen käytettävät osa-alueet. Minun piti lähteä lenkille, vaikka ei yhtään huvittanut tai imuroida, kun ei yhtään huvittanut. Ja nimenomaan silloin kun ei yhtään huvittanut. En lähtenyt lenkille saadakseni liikuntaa tai siivonnut, jotta olisi siistiä, vaan pakottaakseni itseni tekemään jotain, mitä en halua tehdä. Se oli koko pointti. Tehdä asioita, joita en halua tehdä. Samaten aloin tahallani olla tekemättä asioita, joita halusin tehdä. Jos minua huvitti yhtäkkiä katsella elokuva, saatoin tahallani kieltää asian itseltäni. Ihan vain kieltämisen vuoksi. Kaiken tämän oli tarkoitus opettaa aivojani irti hedonismista ja muokata niitä kurinalaisemmiksi, järjellä ohjailtaviksi.

Mutta sitten tuli ero ja elämäni ajautui kaaokseen ja koko hieno projekti keskeytyi.

Mutta now I am back.

Ja kun siis luin The Power of Habit kirjaa, sain siitä todella tärkeää tietoa, joka auttaa minua suuressa aivojen- sekä elämänmuutostyössäni. Tavat. Melkein kaikki elämässämme perustuu opituille tavoille. Toiminnot automatisoituvat. Jos haluamme muuttaa asioita elämässämme, meidän täytyy muuttaa tapojamme (asiasta enemmän tietoa haluavat, lukekoot kyseisen kirjan).

Olen vuosien ajan halunnut muuttaa ruokavaliotani. En ole syönyt, kuten haluaisin syödä. Ja olen jo aika pitkään pohtinut, että miksi teen aina aamuisin voileipiä enkä sitä hiton smoothieta. Aluksi selitin itselleni, että voileivän tekeminen on helpompaa, vaivattomampaa. Mutta sitten aloin miettiä, että en usko. Täytyyhän siinäkin kaivaa esiin se leipä ja sitten juustot sun muut ja väkertää se kasaan. Tuskin oikeasti on kovinkaan paljon isompi homma kaivaa esiin soijajuoma, marjat pakastimesta ja mitä ikinä ja soseuttaa ne ja sitten imeä suuhunsa. Kun luin kirjan The Power of Habit, mieleni kirkastui ja tajusin sen, minkä jo tiesin. Kyse on tavasta. Leivän tekeminen on tapa. Se on puoliksi automatisoitunutta toimintaa, joka tuntuu helpolta ja vaivattomalta, koska se sujuu niin rutiinilla. Smoothien tekeminen ei ole tapa. Sen tekeminen vaatii aivoilta enemmän ponnistelua.

Kirjassa puhutaan myös "keystone habiteista". Kun muuttaa yhden ainoan asian (tavan) elämässään, se käynnistää lumipalloefektin ja vähitellen henkilön koko elämä muuttuu. Minä päätin muuttaa yhden ainoan tavan ja en edes uskonut, että kyseisen tavan voisi olla senlaatuinen "keystone habit", että se käynnistäisi mitään snowball efektejä, mutta niin näyttää käyneen.

Kuukausi sitten päätin muuttaa yhden ainoan tavan. En saa enää koskaan syödä voileipää aamupalaksi. En yrittänyt muuttaa mitään muuta asiaa elämässäni. Vain tämä yksi asia. Ei mitään muuta. Päätin, että teen smoothien tekemisestä aamuisin itselleni uuden tavan. Ja näin olen tehnyt nyt tasan kuukauden ajan.

Hämmästyttävää tässä on se, miten tämän yhden tavan muuttaminen on todellakin alkanut muuttaa elämääni yhä laajenevin renkain. Se on muuttanut koko ruokavalioni ja nyt lisääntynyt elämänhallinta alkaa laajeta jo ruokavalion ulkopuolellekin. Toisessa kirjassa, jota luen, The Willpower Instinct, sanotaan, että itsekurin ja itsehallinnan kehittäminen yhdellä elämänalueella alkaa heijastua kaikille elämän osa-alueille. Tahdonvoima vahvistuu, kun sitä käyttää.

Jotta en söisi aamuisin leipää, en osta leipää, koska jos sitä lojuu täällä, voin sortua. Siksi en kanna sitä sontaa kotiini. Olen jo kauan kauan halunnut syödä kivikautisen ruokavalion mukaan eli jättää vilajtuotteet mahdollisimman kokonaan pois ja ainakin testata gluteenitonta ruokavaliota, jättää maitotuotteet pois ja panostaa hedelmiin, vihanneksiin, siemeniin, pähkinöihin ja lihaan ja sen sellaiseen. Minulla ei ole kuitenkaan ollut mitään toivoa tämän saavuttamisessa. Ennen kuin nyt.

Täysin selittämättömällä tavalla se, että kielsin itseltäni leivän syömisen aamupalaksi, on nyt muuttanut ruokavalioni sellaiseksi, josta olen unelmoinut. En ole kieltänyt itseltäni yhtään mitään (paitsi leivän aamuisin). En ole pakottanut itseäni mihinkään (paitsi siihen aamuleipäasiaan). Minä saisin halutessani hakea pari sämpylää jostain illaksi ja syödä ne. Minä saan juoda maitoa. Mutta jostain syystä lopetin maidon ostamisen samalla kun leivän ostamisen. Käytän vain soijajuomaa. Leipää ei tee enää edes mieli. En tiedä miksi. Syön todella vähän riisiä, pastaa ja perunaa. En aio enkä halua lopettaa niitä kokonaan, koska pidän niistä, mutta pidän niitä ravitsemuksellisesti varsin turhina, jopa haitallisina, joten otan lautaselle vain hyvin vähän kyseistä tärkkelyspitoista ainetta ja enimmäkseen lihaa ja vihanneksia. Olen lisännyt valtavasti vihannesten käyttöä. Ja koska leipä on pudotettu kokonaan pois ja ennen turvauduin siihen melkein joka välissä, olen joutunut nyt kehittämään korvaavia syömisiä. Olenkin päätynyt siihen, että syön 2 lämmintä ruokaa päivässä (olen tottunut yhteen ja syönyt lounaan jälkeen lähinnä leipää...) ja iltaisin hedelmiä ja pähkinöitä ja siemeniä.

No, ruokavalio asioihin vaikuttaa kyllä myös uusi parisuhteeni, koska mieshenkilöni on myös kiinnostunut ravitsemusasioista ja me boostaamme toisiamme asiassa eli vaikutamme motivoivasti toisiimme. Eli ehkä tämä ruokavalionmuutosprosessi ei sujuisi yhtä mallikkaasti, jos olisin yksin. Itse asiassa The Power of Habit -kirjassa onkin omistettu pitkä pätkä sille, että jotta ihminen pystyisi elämänmuutokseen, hän tarvitsee tiimin. Se voi olla vain yksikin ihminen. Joku, joka kulkee rinnalla ja käy samat asiat läpi yhdessä. Sillä on valtava merkitys ja esimerkiksi AA-kerhojen teho perustuu suuressa määrin ryhmävoimaan.

Lisäksi aloin muutama viikko sitten popsia e-epaa kunnon pläjäyksen päivässä ja d-vitamiinia. E-epa on ADHD-lääkkeeni. Tämä ei tietenkään ole tieteellinen tutkimus, mutta minun mieelstäni se vaikuttaa todella selvästi ja vahvasti aivoihini. Vaikutus alkaa tosin vasta muutaman viikon käytön jälkeen. Söin joskus vuosi pari sitten muutaman viikon e-epaa kunnon satsin päivässä ja huomasin samoja efektejä kuin nyt. Aivoni alkavat toimia todella paljon tehokkaammin. Hallitummin. Ne ovat jotenkin paremmassa järjestyksessä. Pystyn siivoamaan ja hallitsemaan asioita. Tuntuu kuin se boostaisi niitä aivoalueita, jotka vastaavat juurikin toiminnanohjauksesta ja tahdonvoimani kasvaa ja pystyn todella paljon paremmin muuttamaan ajatuksiani teoiksi sen sijaan, että ajatukset vain pyörisivät päässäni ja aivoni ohjaisivat kehoani ihan eri suuntaan kuin minne MINÄ haluaisin sen menevän... I have stronger willpower when I eat e-epa. I am more focused. Ihan kuin jonkinlainen sumu olisi hälvennyt päästä.

Aion jatkaa e-epan syöntiä pysyvästi. Sen vaikutus on niin valtava.

Tänään ostin vielä b-vitamiineja kuukauden satsin ja tankkaan niitäkin.

Ostin myös hampunsiemenrouhetta ja pähkinöitä. Nam nam.

Tässä muuten kiva artikkeli siemenistä. 10 terveellisintä siementä.


Ai niin, aloitin pari päivää sitten toisen uuden tavan omaksumisen. Ajattelin, että nyt voisi olla hyvä hetki lisätä haastetta, kun olen jo kuukauden keskittynyt siihen aamuleipäasiaan. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa minun pitää siivota päivän aikana syntyneet sotkut – lähinnä kiikuttaa vääriin paikkoihin jääneet tavarat paikoilleen.

Ja vielä muuten kolmas. Minun pitää joka ilta pestä kasvot. Olin tuossa monta vuotta niin paljon meikkaamatta, että lakkasin pesemästä naamaani muuten kuin suihkussa. Nyt kuitenkin meikkaan taas enemmän ja olisi varmaan ihan hyvä opetella taas pesemään useammin.

Eli nämä kolme uutta tapaa yritän nyt iskostaa syvälle takaraivooni.

Ja alan taas panostaa aivojen uudelleen muokkaamiseen itsekuri/tahdonvoimaharjoitusten kautta.

Kerron myöhemmin, miten asiat etenevät.

ADHD ja kyky itseohjaukseen

I need this book.

Aivojen automaattisten ohjelmointien muokkaaminen (tapojen muuttaminen)

Luen NIIIIIIN ihania kirjoja ja ne punoutuvat kiehtovilla tavoilla yhteen ja päähäni alkaa rakentua teorioita ja olen NIIIIIIN lumoutunut neuropsykologiasta ja menen sen kanssa naimisiin. :) Luen siis McGonigalin The Willpower Instinctiä ja Duhiggin The Power of Habittia. Hyllyssä odottaa vielä Barkleyn Executive Functions, joka käsittelee samaa aihetta (tietoinen itsehallinta) edellisten kanssa, mutta kolmannesta näkökulmasta. LOVE IT!!!!

Olen saapunut itseni korjaamisessa, tutkimisessa ja eheyttämisessä pisteeseen, jossa oleellisin edessä oleva asia on tietoisen itsehallinnan kehittäminen.

Self-discipline is a very powerful tool that can be developed for achieving about anything which you can dream.

Itsekuri. Tahdonvoima. Toiminnanohjaus. Itsehillintä.

Self-discipline is the ability to get yourself to take action regardless of your emotional state. –Pavlina (artikkelissa: Self-Discipline)

The Power of Habit käsittelee automaattisia ohjelmointeja, joita päämme on täynnä. Kun jokin tilanne on uusi, meidän pitää opetella toimimaan siinä. Oli kyse millaisesta tilanteesta tahansa. Meidän on täytynyt opetella KAIKKI asiat elämässämme. Olemme oppineet tietynlaisia ruokailutapoja, olemme oppineet, miten uutta vuotta vietetään, olemme oppineet tiskaamaan ja ajamaan pyörällä, olemme oppineet tervehtimään jne. Kun asia tulee eteen ensimmäistä kertaa, aivoissamme ei ole sitä koskevaa valmista ohjelmointia. Jos otamme sademetsästä alkuasukkaan tänne keittiöömme ja laitamme sen pesemään likaisia astioita, tilanne on hänelle uusi. Hän ei tunne tiskiainetta, tiskiharjaa eikä asiaan liittyviä "proseduureja". Kuitenkin, kun henkilö toistaa tämän tapahtuman riittävän monta kertaa, se ohjelmoituu aivoihin. Tällainen toimintojen automatisoituminen ja ohjelmoituminen on hyödyllistä, koska meidän ei tarvitse tällöin pitää joka ikistä osatekijää tietoisesti mielessämme ja erikseen joka kerralla miettiä, miten mikäkin asia tehdään. Asiat automatisoituvat. Se on taloudellista.

Mutta se on myös ongelmallista, koska aikuisiällä aivomme alkavat olla "valmiiksi ohjelmoituja" ja suuri osa KAIKESTA toiminnastamme perustuu opittuihin tapoihin. Juuri näitä ohjelmointeja haluan ruveta kitkemään/muokkaamaan aivoissani saadakseni aivoni paremmin TIETOISEEN hallintaan. Haluan itse päättää, miten toimin.

Olen esimerkiksi pohtinut yhä enemmän sitä, miksi syön aina aamupalaksi leipää. Koska todellisuudessa en halua syödä leipää vaan valita enemmän arvojeni mukaisen aamiaisen eli jotakin terveellisempää. Kuten smoothien. Miksi se sitten on niin hankalaa? Miksi on helpompaa tehdä se typerä voileipä? Todellisuudessa smoothien tekeminen tuskin olisi kovinkaan paljon vaivalloisempaa. Ainakaan sitten, jos sen tekeminen automatisoituisi! Siinäpä se. Voileivän tekeminen ravinnoksi on tapa. Se tuntuu nopealta ja helpolta, kosa sen tekeminen on puoliksi automatisoitunutta toimintaa.

Habit loop: vihje – rutiini – palkkio.

Vihje voi olla vaikkapa aamu. Herään, on aamu, tarvitsen aamupalaa. Tämä on vihje. Palkkio on vatsan täyttyminen ja ravinnon saaminen. Rutiini on voileipä.

Nyt kun olen lukenut Duhiggin kirjaa olen alkanut huomata, miten elämäni on tupaten täynnä vastaavanlaisia tapoja. Ohjelmointeja. En elä arvojeni mukaista elämää, koska minut on aiemmin elämässä opetettu toimimaan jollain toisenlaisilla tavoilla ja valmiita tapoja on vaikea lähteä muuttamaan.

Jotta voisi muuttaa itsensä enemmän ihanneminänsä kaltaiseksi, saavuttaa unelmansa ja elää tietoista, arvojensa mukaista elämää, täytyy puuttua noihin valmiisiin ohjelmointeihin ja muuttaa niitä. Habit looppeja pitää rukata parempaan uskoon. Jotta tämän työn voi aloittaa, ensin on hyvä tulla tietoiseksi siitä, mitä tavat ovat ja mikä tapojen neurologinen perusta on ja sitten alkaa analysoimaan omaa elämäänsä, tutkia, minkälaisia tapoja itselle on aivoihin ohjelmoitunut. SITTEN niitä voi lähteä peukaloimaan.

Peukaloinnissa tarvitaan kuitenkin apuna itsekuria ja tahdonvoimaa (sekä motivaatiota). Näitä käsitellään McGonigalin kirjassa The Willpower Instinct.

Jatkan aiheesta myöhemmin toisessa artikkelissa.

Artikkeleita aiheesta:

The Ingredients of Self-Discipline

Self-Discipline