Kirja syntyy suon läpi rämpimällä

Kyllä sitä täytyy nyt ruveta (taas) kirjoittamaan kirjaa. Moneen kertaan se on aloitettu, kerran kirjoitettu kokonaankin, mutta en pidä siitä versiosta, tarvii tehä ihan uusi. Haastavinta on rönsyilevän ja runsaan materiaalin kokoaminen järkevään muotoon ja yhteen pakettiin. Miten? En tiedä, täytyy vain luottaa siihen, luulen, että jos sukellan kaaokseen, siitä joanin päivänä sukeutuu jotain järkevää, vaikka se tällä hetkellä tuntuu pelkässä mudassa rämpimiseltä. Oletettavasti kannattanee hyödyntää tänne blogiin suoltamaani materiaalia myöskin ja alkaa vaikka siitä. Hukkumisen tunne on valtava, epätoivon määrä suuri ja urakka tuntuu toivottomalta, mutta aletaan rämpiä.

Elämäkerta: Muutos

Varhaislapsuus ja sukutaustat

Leikkiminen

Lapsuuden ystävyyssuhteet

Kiusaaminen

Saippuakuplan särkyminen

Muutos

”…jouduin tekemään valinnan: olenko tyytyväinen itseeni, jolloin ympäristö aina vihaa mua vaialanko miellyttämään muita, jolloin musta pidetään…” (12.6.2002).

Annan ja minun välirikon jälkeen en ollut kauan ilman ystävää. Itse asiassa tutustuin seuraavaan ”bestikseeni” jo samana päivänä. Olin alkanut käydä ala-asteiden diskoissa tanssimassa ja sinä iltana, oli perjantai, lähdin yksinäni diskoon tuulettumaan. Diskossa osallistuin tanssikilpailuun, jossa tulin kolmanneksi. Aloin jutella niiden kahden muun tytön kanssa, jotka olivat tulleet ensimmäiseksi ja toiseksi, ja vaihdoin toisen kanssa puhelinnumeroita. Taisin soittaa hänelle jo seuraavalla viikolla, ja menin hänen luokseen kyläilemään. Menneisyys toistaa tässä tapahtumasarjassa itseään siinäkin, että Anulla oli jo paras ystävä, jonka paikan minä pian varastin.

Anu aloitti kokonaan uuden aikakauden elämässäni. Olin siihen asti ollut kiltti, kirjoja lukeva tyttö, raitis ja nuhteeton, joka ei tiennyt elämän nurjasta puolesta mitään. Anu taas oli vähän sellainen ”paha tyttö”, joka poltti tupakkaa, pyöri kaupungilla ja lintsaili koulusta. Hänen kanssaan aloin pyöriä kaupungilla poikia katselemassa, silmälasit laitoin aina taskuun. Nykyään meillä ei enää ole mitään yhteistä, mutta silloin meitä yhdisti kiinnostus poikiin ja bailaamiseen, samanlainen huumorintaju sekä musiikkimaku.

Nokialla on kaksi yläastetta, ja Anu oli eri yläasteella kuin minä. Koska minulla ei enää ollut ystäviä omassa koulussani, halusin vaihtaa koulua. Annan ja minun välirikon jälkeiset pari kuukautta olivat minulle raskasta aikaa koulussa, sillä minulla ei ollut ketään, kenen kanssa olisin viettänyt aikaa välitunneilla. Koitin notkua luokkani tyttöjen seurassa, mutta en osannut puhua heille mitään enkä ottaa oikein minkäänlaista kontaktia, joten lähinnä istuin joukon laitamilla omissa oloissani, vaivaantuneena ja ahdistuneena.

Koulun vaihtaminen kävikin helposti, sillä Emäkosken yläaste, jota Anu kävi, sijaitsi alle kilometrin päässä kodistamme, kun taas Nokianvirran yläasteelle, jossa minä olin, oli huomattavasti pidempi matka. Kun perusteluihin lisättiin yksinäisyyteni, ei muuta tarvittu. Niinpä aloitin 8. luokan uudessa koulussa uusien ihmisten keskellä.

Tämä hetki merkitsi suurta muutosta elämässäni. Halusin päästä eroon menneisyydestäni, kiusaamisesta ja siitä, ettei minusta pidetty. Uusi koulu merkitsi minulle uutta alkua – pääsinhän eroon kiusaajistani sellaisten ihmisten keskelle, joilla ei vielä ollut minkäänlaista mielikuvaa minusta. En halunnut menneisyyden toistavan itseään, halusin, että minusta pidettäisiin. Erityisesti halusin, että pojat pitäisivät minusta. Valitettavasti minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten kyseiseen tavoitteeseen päästiin. Kuten aiemmin olen jo kertonut, päähäni ei koskaan pälkähtänyt katsoa mallia muista – tarkkailla sitä, miten muut pukeutuivat tai käyttäytyivät ja yrittää jäljitellä sitä. Ei, taas kerran etsin vastauksia vain ja ainoastaan sisältäni. Ja pieleenhän se meni.

Muodostin mielessäni hyvin loogisen ajatusketjun: pojat pitävät kauniista tytöistä, joten minun pitäisi olla kaunis. Minun piti muuttua miesten silmissä puoleensavetäväksi olennoksi. Valitettavasti vedin asian överiksi.

En suostunut enää käyttämään silmälaseja muualla kuin oppitunneilla (nähdäkseni taululle). Vanhempani eivät suostuneet ostamaan minulle piilolinssejä, vaikka olin monta kertaa pyytänyt. He antoivat periksi vasta, kun 8. luokan luokkakuvat tulivat kotiin eikä minulla niissä ollut laseja päässä. Kaiketi he silloin tajusivat, etten minä todellakaan aikonut enää käyttää laseja vaan kuljin mieluummin puolisokeana.

Aloin meikata ja vaihdoin täysin pukeutumistyyliäni. Mutta koska en katsonut mallia siitä, miten muut tytöt pukeutuivat ja rakentelin uutta persoonaani vain omien mielikuvieni perusteella, poikkesin taas muista. Aloin käyttää tiukkoja farkkuja ja napapaitoja. Aloin korostaa seksikkyyttäni. Tässä onnistuin kyllä sitten liiankin hyvin, kuten vuosien kuluessa sain havaita.

Ja jo vain, aloin saada huomiota. Muistan ikuisesti ensimmäisen kerran, kun joku poika sanoi minua kauniiksi. Olin välitunnilla uudessa koulussani, kun kuulin yhden pojan sanovan: ”Vittu toi punatukkanen muija on komee.”. Olin aivan ihmeissäni. Minä? Kiinnittikö joku poika minuunhuomiota? Olinko minä kaunis?

Siitä se alkoi. Päähäni alkoi muodostua saamani verbaalisen sekä nonverbaalisen palautteen perusteella käsitys siitä, että olen kaunis. Noiden vuosien aikana aloin tuntea itseni (ulkoisesti) kauniiksi. Sain pojilta paljon huomiota. En ollut enää se ruma ankanpoikanen, jota luokan pojat katsoivat nenänvarttaan pitkin. Olin tyttö, joka kiinnosti poikia.

Elämäkerta: Saippuakuplan särkyminen

Varhaislapsuus ja sukutaustat

Leikkiminen

Lapsuuden ystävyyssuhteet

Kiusaaminen

Saippuakuplan särkyminen

Murrosiän lähestyessä alkoivat pojat kiinnostaa yhä enemmän. Vaikka olinkin pikkulapsesta asti ollut aina ihastunut johonkin poikaan, alkoi kiinnostuksessani näkyä laadullisia muutoksia 5. luokan lähestyessä loppuaan. Olin silloin 13-vuotias. Siinä missä aiemmin en ollut lainkaan miettinyt, minkälaisista tytöistä pojat yleensä pitivät tai minkälainen minun pitäisi olla, että joku poika minusta kiinnostuisi, alkoi tämänkaltaisia ajatuksia liikehtiä päässäni. Päiväkirjassani lukee 5. luokan keväällä: ”Sääntöjä kouluun: 1. Käyttäytyisin siistimmin/ei liikaa (koulus) 2. yritän iskee poikii 3. pukeudutaan coolisti 4. jutellaan pojille 5. ollaan huumoristei ihan ku ennen”. Kohta yhden ”siistimpi” käytös tarkoittaa sitä, että yrittäisin vähentää taipumustani käyttäytyä todella omituisesti, sillä minulla oli Susannen ja sen jälkeen Annan kanssa erikoinen huumorintaju, teimme pieruääniä, hoimme mielestämme hassunkuuloisia sanoja, ääniä tai lausahduksia kuten: ”Voi mummonkoipi” ja pelleilimme estottomasti.

Juuri tämä elementti, sukupuolinen herääminen, sai aikaan sen, että saippuakuplani särkyi ja astuin ulos ihmisten maailmaan.

Jo kauan ennen kuin minulla oli aavistustakaan siitä, että voisin olla jollakin tapaa autistinen, kuvasin sitä millainen olin varhaisina kouluvuosina sekä murrosiässä tapahtunutta ”heräämistä” seuraavalla tavalla: elin syvällä omassa maailmassani erillään muusta todellisuudesta aivan kuin olisin ollut saippuakuplassa. Murrosiässä kiinnostuin pojista ja minulle tuli tärkeäksi se, minkälaisen vaikutuksen tein muihin ihmisiin. Tällöin en voinut enää jäädä kuplaani vaan se puhkesi ja tipahdin sosiaaliseen todellisuuteen, jonka olemassaolosta en ollut ennen ollut tietoinen. Tästä alkoi pitkä painajainen. Jouduin opettelemaan valtavan määrän asioita. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten ihmisten kanssa tuli toimia, sosiaalisista normeista tai siitä, minkälainen pitäisi olla tullakseen hyväksytyksi. Olin totaalisen pihalla.

Elämäkerta: Kiusaaminen alkaa

Varhaislapsuus ja sukutaustat

Leikkiminen

Lapsuuden ystävyyssuhteet

Kiusaaminen alkaa

Kiusaaminen alkoi vaihdettuani musiikkiluokalle. Jos olisin pysynyt entisessä koulussani, minua ei ehkä koskaan olisi kiusattu, sillä siellä ongelmia ei esiintynyt, tai sitten kiusaaminen olisi alkanut vasta myöhemmin, yläasteella. Vaikka kiusaaminen ei missään tapauksessa ole koskaan hyväksyttävää, ymmärrän kyllä miksi minua kiusattiin. Syitä oli useita. Yksi näistä oli se, miten itse kohtelin muita ihmisiä. Oikeastaan olin itse kiusaaja ennen kuin minusta tuli kiusattu. Luokkatoverini eivät pitäneet siitä, miten kohtelin ystävääni Susannea. Sen lisäksi luokallamme oli poika, joka oli mielestäni käsittämättömän ruma. Myöhemmin olen ihmetellyt sitä, miten voimakkaasti reagoin hänen ulkonäköönsä, sillä ei hän minusta enää näytä lainkaan rumalta (edes sen ajan valokuvissa). Ihan tavallisen näköinen poika. Silloin kuitenkin reagoin miltei fyysisesti havaitsemaani rumuuteen. Luulen, että kyse oli visuaalisesta yliherkkyydestäni. Reagoin edelleen todella voimakkaasti visuaalisiin ärsykkeisiin etenkin esteettisiin elämyksiin ja väreihin. En kuitenkaan muista elämästäni toista kertaa, jolloin olisin reagoinut noin vahvasti visuaalisesti epämiellyttävään asiaan. Rumuus, jota näin tuossa pojassa, aiheutti minussa puistatuksia, ja jos istuin luokassa hänen takanaan, näin hänen lyhyen tukansänkensä läpi luomia hänen päänahassaan ja ne kuvottivat minua. Koska temperamenttini on mikä on, ilmaisin tuntemukseni ääneen... Haukuin häntä ja ilmaisin vastenmielisyyteni. Tästä luokkamme pojat eivät pitäneet. Kerran he heittelivät minua lumipalloilla, kun odotimme linja-autoa koulun jälkeen. Luultavasti kohtaamani sosiaalisen vastarinnan vuoksi lopetin kiusanteon lyhyeen ja sen jälkeen puistattelin vain omassa mielessäni. Seitsemännellä luokalla en enää pitänyt häntä rumana ja olin huomannut, että hän oli luokkamme pojista ehkä kiltein ja mukavin. Muut pojat eivät pitäneet minusta ja kiusasivat minua, mutta mikäli muistan oikein, tämän pojan kanssa olin kohtuullisen hyvissä väleissä. Sinänsä aika paradoksaalista.

Sosiaalinen ja emotionaalinen kehittymättömyyteni näkyi myös monissa muissa tilanteissa. Kuudennella luokalla valitsimme luokkasormusta katalogista. Minä selailin kuvastoa ja valitsin sieltä omasta mielestäni kivoimman sormuksen. Kun muut yrittivät päästä yhteisymmärrykseen ja etsiä sellaista sormusta, jonka kaikki hyväksyisivät, minä vain yritin tuputtaa omaa mielipidettäni ja suutuin totaalisesti, kun minun haluamaani sormusta ei valittu. Kieltäydyin ottamasta muiden valitsemaa sormusta.

Oli muitakin kertoja, jolloin vastustin yleistä mielipidettä. Joskus syynä oli pelkkä halu kapinoida yleisiä käytäntöjä vastaan. Kun ala-asteella piti valita menikö ”rättikässyyn” vai puukäsitöihin, minua raivostutti se, että tytöt valitsevat aina ”rättikässyn” ja pojat puukäsityöt, joten ihan piruuttani valitsin jälkimmäisen. Valinta, jota sain sen jälkeen katua monta kertaa, sillä ensinnäkään en pitänyt puukäsitöistä, varsinkin pelkäsin sirkkeliä enkä uskaltanut käyttää sitä. Toiseksi siellä olivat kaikki pojat, ja juuri he eivät pitäneet minusta. Järjestin itseni siis kiusaajieni keskelle. Siellä oli yksi tyttö minun lisäkseni, ja hänestä sain vähän turvaa. Puukäsitöissä viettämämme yhteisen ajan vuoksi Jennistä tuli minulle vähän läheisempi kuin luokkamme muista tytöistä, joiden kanssa en muista olleeni koskaan oikeastaan missään tekemisissä. Hänestä ei tullut ystävääni emmekä tavanneet koulun ulkopuolella, mutta luokaltamme hän oli ainoa henkilö Susannen, ja myöhemmin Annan, lisäksi, jonka kanssa olin jossain tekemisissä.

Jostain syystä persoonallisuudestani – tai aivoistani – puuttuu täydellisesti se sosiaalinen elementti, joka saa ”normaalit” ihmiset hakemaan muiden hyväksyntää. Sosiaalisen yhdenmukaisuuden elementti. Social conformity. Se puuttuu minusta vieläkin ja tulee aina puuttumaan, koska sitä ei kerta kaikkiaan ole asennettuna virtapiireihini. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi monet ihmiset ovat kokeneet ja kokevat tänäkin päivänä, että minun seurassani he voivat ensimmäistä kertaa elämässään olla aidosti omia itsejään. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten ihmisten pitäisikäyttäytyä, he saavat minun puolestani käyttäytyä aivan kuten haluavat (kunhan eivät loukkaa minua).

Opiskelin muutama vuosi sitten psykologian perusopintoja avoimessa yliopistossa ja suorittaessani kehityspsykologian kurssia luin yhdestä kurssikirjasta, että tavallisille lapsille ja nuorille tärkein asia elämässä on ikätoverien hyväksynnän saaminen ja yhdenmukaisuuteen pyrkiminen. Mitä vähemmän erottuu muista, sitä parempi. Olin siis melkein 30-vuotias, kun opin tällaisen asian todellisuudesta. Minussa ei kerta kaikkiaan ole tuollaista elementtiä. Minä en ole KOSKAAN yrittänyt olla samanlainen kuin muut tai katsonut mallia, pukeutumiseeni sen paremmin kuin mihinkään muuhunkaan, muista ihmisistä. Olen aina ollut sisältäpäin ohjautuva.

Oli siis ilmeisen väistämätöntä, että minusta tuli koulukiusattu. Sosiaalisesti sopimattoman käytöksen lisäksi en muutenkaan käyttäytynyt vallitsevien standardien mukaisesti. Pukeutumisestani huomauteltiin usein. Housuni olivat ainakin vääränlaisia. ”Sillä on vieläkin verkkarit, vaikka muilla on farkut”, pojat naljailivat. ”Katto nyt sen housujakin”. Tällaisten kommenttien takia tiesin, että pukeutumisessani oli jotain vikaa, mutta koska aivoistani puuttuu joku palanen, mieleeni ei koskaan juolahtanutkaan katsoa muiden pukeutumista ja jäljitellä sitä. En muista KOSKAAN kiinnittäneeni mitään huomiota siihen, mitä muilla lapsilla oli päällään. En usko kiinnittäneeni mitään huomiota siihenkään, mitä minulla oli päälläni. Luultavasti vaatteeni olivat enimmäkseen äitini valitsemia. Minusta vaatteet olivat täysin merkityksetön asia elämässä. Ne olivat jotain, mikä vedettiin päälle, jottei oltaisi alasti tai ettei tulisi kylmä. Ne eivät kiinnostaneet minua. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä.

Joskus luokkani tytöt kysyivät pojilta, mikseivät he pidä minusta. ”Eihän se koskaan puhukaan mitään” oli vastaus. Totta. Kaiken edellämainitun lisäksi olin itse ulkopuolinen, omasta tahdostani, jos niin voidaan sanoa, sillä oikeastaan en olisi kyennyt muuhun – enkä kykene vieläkään.

Minulla oli aina yksi ystävä, jonka kanssa elin jonkinlaisessa symbioosissa. Minulle muuta maailmaa ei ollut olemassa kuin se, jonka yhdessä loimme, ja se oli todella syvä ja rikas maailma. Meillä oli voimakkaita kiinnostuksen kohteita, milteipä intohimoja, joiden parissa puuhailimme. Elin syvällä tuossa maailmassa, eikä mitään muuta ollut. Juuri tuota maailmaa kuvaan saippuakuplaksi. Elin saippuakuplassa. Luulen, etteivät ystäväni kokeneet asiaa noin voimakkaasti, mutta mustasukkaisuudellani ja raivoamisellani pakotin heidät osaksi tuota intensiivistä todellisuutta, johon ei voinut kuulua muita ihmisiä kuin me kaksi.

En siis itse hakenut minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Mihin minä heitä olisin tarvinnut? Minulla oli jo ystävä. Muut olivat minulle yhdentekeviä. Sattuivat vain käymään samaa koulua ja istumaan päivisin samassa luokassa. Vihaan vieläkin koulujen ja työpaikkojen luomaa pakotettua ryhmäytymistä, sillä siinä ei voi kuin hävitä. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut joistakin ihmisistä vain sen takia, että he sattuvat käymään samaa koulua ja olemaan samalla luokalla kuin minäkin? En ole kiinnostunut ihmisistä. He eivät kiinnosta minua. Mutta jos en ota kontaktia, jään ulkopuolelle, ja vaikka se alunperin olisikin oma ”valintani”, muuttuu se pian myös toisten valinnaksi, ja silloin ilmiöstä tulee väistämättä itsetuntoa vahingoittava. Sen takia minusta on väärin pakottaa ihmiset osaksi ryhmiä. (aiheesta myös artikkelissa Pakotettujen yhteisöjen kirous)

Musiikkiluokalla luokkatovereideni kesken vallitsi todella hyvä ryhmähenki. He olivat kaikki kavereita keskenään. Luulen, että asiaan vaikutti luokan varsin homogeeninen kokoonpano. Kaikki lapset olivat jotenkin samasta puusta veistettyjä: kunnollisia, nuhteettomia, hyvien perheiden kasvatteja. Meitä oli vain kolme poikkeusta. Minä, Säde ja Jyrki. Jyrkillä oli MBD eikä kukaan pitänyt hänestä, sillä hän haisi ja hänen kanssaan ei kerta kaikkiaan voinut tulla toimeen. Minuakin hän joskus löi nyrkillä vatsaan ilman syytä. Säde asui lastenkodissa ja hänellä oli rikkinäisemmät lähtökohdat kuin meillä muilla. Sitten olin minä. Me emme kuuluneet tuohon suureen, iloiseen joukkoon. Luokkalaiseni järjestivät usein luokkabileitä koulun ulkopuolella ja monesti näin kutsukortteja pulpeteilla ja pilkottamassa repuista, mutta minä en koskaan saanut yhtäkään. Jopa symbioottinen ystäväni sai joskus kutsun. Se tuntui minusta pahalta. Vaikka ulkopuolelle jääminen alunperin olisi oma valinta, tuollaisessa pakotetussa ryhmätilanteessa se ennen pitkää kääntyy toisten taholta tulevaksi syrjinnäksi, joka viestittää: ”Sinussa on jotain vikaa, koska emme halua sinua mukaan”.

Kiusaamiseni ei siis ollut kovin pahaa siinä mielessä, että minua ei lyöty eikä minuun kajottu fyysisesti. Se ei myöskään ollut intensiivistä tai mitenkään hillitöntä, mutta se oli pitkäkestoista ja pysyvää. Ulkopuolelle jättämistä, huutelua ja torjuntaa. Ympäristöni lähetti minulle vastaansanomattomia viestejään: ”Sinussa on jotain vikaa”, ”Et kelpaa sellaisena kuin olet”. Minussa oli sosiaalissa mielessä jotain vialla.

Elämäkerta: Lapsuuden ystävyyssuhteet

Varhaislapsuus ja sukutaustat
Leikkiminen

Lapsuuden ystävyyssuhteet

Sain ensimmäisen oikean ystäväni, kun aloitin esikoulun. Astuin äidin kanssa päiväkodin porteista pihamaalle ja näin Pirjon, jonka muistin tavanneeni edelliskesänä leikkikentällä. Silloin olimme kiipeilleet samassa kiipeilytelineessä, sellaisessa, jossa on verkkoa joka puolella, ja kuvitelleet olevamme hämähäkkejä. Juoksin suoraan Pirjon luokse ja olimme siitä pitäen parhaat ystävät. Päädyimme koulun alkaessakin sattumalta samalle luokalle, joten ystävyytemme jatkui olosuhteiden ansiosta useamman vuoden.

En muista enää juurikaan yksityiskohtia ystävyytemme sisällöstä eikä muista Pirjokaan. Esikoulussa olimme todennäköisesti tekemisissä vain toistemme kanssa, sillä kummallakaan meistä ei ole mitään muistoja toisista lapsista paitsi Petri Kiiskestä, jota kiusoittelimme hänen sukunimensä takia. En mieltänyt sitä silloin kiusaamiseksi, hänen sukunimensä vain jotenkin huvitti minua ja ajoimme häntä takaa ympäri pihaa huutaen: ”Kiiski! Kiiski!” samalla nauraen. Nykyään mietin, pitikö hän sitä leikkinä vai kiusantekona, siihen aikaan en osannut tulkita ihmisten kasvojen ilmeitä ja elekieltä ymmärtääkseni sellaisia asioita.

Pirjo muistelee ystävyyttämme:

”...yökyläiltiin toistemme luona ja meillä ollessa ainakin kiusattiin naapureita ja mun pikkusiskoakin varmaan vähän...eli pimpoteltiin joskus yhden naapurin ovikelloa ja juostiin aina meidän asuntoon piiloon ennen kuin tämä ehti avata, lopulta jäätiin sitten kiinni. Ja yöhiippailtiin ja vietiin jotain ihme kirjeitä naapurien postilaatikkoon (varmaan kyllä haettiin sitten aamulla pois). Varmaan teidänkin rapussa tehtiin jotain tuollaisia jokunen kerta. Sä varmaan olit mua impulsiivisempi tällaisissa eli mä en usko, että mä olisin itsekseni kaikkia noita juttuja keksinyt! Ja taisin joistain jutuista potea vähän syyllisyyttäkin jälkikäteen!”

Kun koulu alkoi, sain pari muutakin ystävää. Äitini toimi siihen aikaan perhepäivähoitajana, ja erään hoitolapsen isosisko oli luokallani. Vanhempamme järjestivät meidät kulkemaan kouluun yhtä matkaa, koska asuimme miltei naapuritaloissa. Näin tutustuin Päiviin. Pirjo oli kuitenkin ehdottomasti paras ystäväni, ja olin Pirjosta todella mustasukkainen. En yhtään sietänyt sitä, jos Pirjo ja Päivi viettivät aikaa yhdessä, varsinkaan ilman minua. Muistan kyselleeni Pirjolta, kumpi on hänen paras ystävänsä, minä vai Päivi. Halusin omistaa hänet.

Päivin kanssa pelasin ensimmäistä kertaa konsolipeliä. Heille oli ostettu Nintendo ja lumouduin täysin Super Mario Bros.:sta, jota pelasimme valtavalla innolla. Se onkin ainoa peli, jonka olen koskaan saanut pelattua loppuun.

Pirjon ja Päivin lisäksi olin jonkin verran tekemisissä vielä yhden luokkatoverini, Tanjan, kanssa. Hän väitti eräänä kouluaamuna, että hänet oli raiskattu edellisenä päivänä hänen kävellessään koulusta kotiin. Hän kertoi asiasta luokassa sillä hetkellä oleville oppilaille sekä opettajalle ja näytti välitunnilla meille 6. luokalla olevan pojan, jota syytti tapahtuneesta. Minulle jäi täydelliseksi arvoitukseksi kertomuksen todenperäisyys. Seuraavan päivän paikallislehdessä oli kyllä pieni juttu, jossa kerrottiin, että koulutyttö oli pahoinpidelty kotimatkalla. Silti en vielä tänä päivänäkään tiedä, pitikö kertomus paikkansa vai ei, enkä myöskään tiedä, miksi hän kertoi asiasta niin julkisesti koko luokallemme.

Joka tapauksessa päädyin tämän tapauksen johdosta jotenkin juttelemaan hänen kanssaan. Näin ainakin muistan. Asuimme samalla suunnalla ja kuljimme yhtenä päivänä, mahdollisesti juuri sen päivän jälkeen, kun hän oli raiskauksesta kertonut, yhdessä kotiin. Hän kysyi minulta, mitä minä tiesin seksistä, johon vastasin, etten mitään. Sitten hän valaisi minua aiheesta.

Ihastuin Tanjan kanssa apukoulussa olevaan poikaan. Apukoululaiset viettivät välitunnit verkkoaidalla muusta koulun pihasta eristetyllä alueella. Tiirailimme poikaa aidan läpi ja kerran jätimme rakkauskirjeen hänen pyöräänsä. Kerran hän sitten käveli koulusta kotiin kanssamme ja osti meille matkan varrella olevasta Siwasta lauantaipussit. Kävimme lähimetsässä kuljeskelemassa. Sitten poika teki kuitenkin kohtalokkaan virheen – hän oli käynyt sujauttamassa rakkauskirjeen postiluukustamme, kun olin ollut vanhempieni kanssa poissa kotoa. Kun tulimme kotiin, kirje lojui eteisen lattialla kaikkien nähtävänä, joten en voinut salata sitä vanhemmiltani. He halusivat tietysti tietää keneltä se on ja mitä siinä lukee, enkä osannut kieltäytyä. Kirjeessä oli pojan kuva ja siinä luki monta kertaa ”I love you”. Ahdistuin siitä, että vanhempani olivat nähneet kirjeen, enkä enää sietänyt poikaa silmissäni. Aina kun näin hänet sen jälkeen, haukuin ja pilkkasin häntä. Poika-parka ei varmaan yhtään käsittänyt, mikä mieleni oli muuttanut.

Tanjasta ei tullut varsinaisesti ystävääni. Muistan käyneeni kerran tai kaksi hänen luonaan, hän ei tainnut koskaan käydä meillä. Oletettavasti koulussakin olin pääasiassa Pirjon ja Päivin kanssa. Hän oli kuitenkin ihminen, johon olin luonut jonkinlaisen kontaktin. Kenenkään muiden lasten kanssa en usko juurikaan olleeni missään tekemisissä. Mitä nyt kerran painin leikilläni yhden Harrin kanssa välieteisessä ja olin ylpeä, kun voitin hänet – pojan.

Jos olisin jatkanut tuossa koulussa koko ala-asteen, elämästäni olisi ehkä tullut aivan toisenlaista. Minua ei olisi välttämättä ruvettu kiusaamaan. Ainakaan siinä vaiheessa vielä. Äitini ilmoitti minut kuitenkin musiikkiluokalle, johon oli pääsykokeet. Läpäisin ne. Olin liian pieni, että olisin uskaltanut ja osannut vastustaa äitini tahtoa. Hän kyllä kysyi, halusinko minä mennä musiikkiluokalle, mutta minulla oli jo tuolloin kova tarve miellyttää vanhempiani ja koska ajattelin, että äitini haluaa minun menevän, minä menin.

Niinpä aloitin kolmannen luokan uudessa koulussa uusien ihmisten keskellä. Samana syksynä muutimme omakotitaloon toiselle puolelle kaupunkia, joten ystävyyteni Pirjon (ja myös Päivin) kanssa päättyi. En osannut niin pienenä ylläpitää ystävyyttä ihmisen kanssa, joka asuu välittömän asuinpiirini ulkopuolella ja johon ei muutenkaan ole mitään kytköksiä koulun tai harrastusten kautta. Sain kuitenkin jo pian uuden ystävän. Susannesta on ensimmäinen maininta päiväkirjassani lokakuun lopulta: ”...Henri, Susu ja minä nähtiin orava jolle annettiin nimeksi Nöpö! Nöpö oli aluksi tavallinen villiorava mutta Susse ja mää kesytettiin se, se syö meidän kahden kädestä, vain meidän.”

Minun ei ole koskaan ollut vaikea saada ystäviä. Syy tähän ei kuitenkaan löydy sosiaalisista taidoistani, sillä niitä minulla ei ollut. Sen sijaan tapa, jolla lähestyn ihmisiä, on hyvin suorasukainen (yhä edelleen). Näen ihmisen, jonka haluan, ja menen ja teen hänet omakseni. Näin olen lähestynyt kaikkia elämäni ihmisiä Pirjosta alkaen, niin tyttöjä kuin poikiakin. Oikeastaan lähestyn kaikkea elämässäni niin. Jos haluan jotain, en pysty pidättelemään itseäni vaikka haluaisinkin. Minun täytyy saada se, ja jos se vain mitenkään on vallassani, minä menen ja otan sen. Luulen, että tapa, jolla lähestyin ystäväehdokkaitani, oli vain niin itsevarma ja ehdoton, ettei siihen ollut juuri vastaanpanemista. Olin hyvin hallitseva luonne.

Tietysti asiassa täytyy olla muutakin, sillä jos olisin ollut täysin epämiellyttävä olento toinen osapuoli tuskin olisi viihtynyt seurassani kovin kauan. Itse ajattelen, että ystäväni ovat pitäneet minusta, koska olen mielenkiintoinen (minulla on rikas sisäinen maailma) ja minun kanssani voi tehdä kaikenlaisia hauskoja juttuja (heittäytyä suurella intensiteetillä kulloistenkin intressien pauloihin), ja he ovat sen takia sietäneet kaikkia huonoja puoliani (kuten raivokohtauksia ja mustasukkaista omistamishalua). ”Sen tarkemmin en osaa sanoa miksi käännyin sun puoleesi, ehkä koska olit se vahvempi enkä halunnut epäsuosioon, tai sit vaan tykkäsin touhuta sun kans meiän juttuja?” kuvasi asiaa yksi ja toinen sanoi, että ”Suurimman osan ajasta meillä oli tosi kivaa ja oli upeeta viettää aikaa jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jolla oli yhtä lentävä mielikuvitus kuin mulla”. Monet ovat myös sanoneet, että kanssani voi olla oma itsensä: ”olin toisaalta myös onnekas, että mulla oli sun kaltainen ystävä, jonka kanssa musta aina jotenkin tuntui, että voin olla ihan oma itseni.” Se, miksi tietynlaiset ihmiset kokevat seurassani, että he voivat olla vapaasti sellaisia kuin ovat, johtuu uskoakseni siitä, että nämä ihmiset ovat itsekin luovia, älykkäitä ja herkkiä ja he ovat usein tunteneet itsensä jotenkin vääränlaisiksi tai eivät ole voineet tuoda esiin kaikkein luovimpia ja erikoisimpia puolia itsestään, ja koska minä olen yleensä aina olen varsin estottomasti juuri sellainen kuin olen, kaikessa omituisuudessani, hekin kokevat, että voivat olla juuri niin omituisia kuin ovat. Monelle se on varsin vapauttavaa. Ei tarvitse esittää normaalia, yrittää käyttäytyä sivistyneesti tai esiintyä sovinnaisesti.

En muista yksityiskohtia siitä, miten sain Susannen ystäväkseni. Hän oli päässyt musiikkiluokalle parhaan ystävänsä H:n kanssa ja he olivat olleet ystäviä jo kauan, mutta jotenkin minä tulin heidän väliinsä ja nappasin Susannen itselleni. Ystävyys kanssani edellytti aina muiden ystävyyssuhteiden poissulkemista, sillä olin mustasukkainen ja omistushaluinen enkä voinut sietää sitä, että ystäväni olisi viettänyt aikaa kenenkään muun kuin minun kanssani. Tämä kärjistyi lopulta siihen, että kun Susanne muutti neljännen luokan jälkeen Poriin, hän ei halunnut pitkään aikaan pitää yhteyttä kanssani. Jälkeenpäin hän on kuvannut, että hänelle teki hyvää päästä vaikutuspiirini ulottumattomiin ja saada taas muitakin ihmisiä elämäänsä: ”...koin silloin, että olen sun ainoa ystäväsi ja että olit myös tosi mustasukkainen musta. Ajattelin aina, että sä suuttuisit tosi paljon, jos olisinkin välillä jonkun muun kanssa. Eniten se harmitti just H:n kohdalla, koska oltiin oltu kavereita tosi pitkään ennen sua, ja meidän ystävyyden myötä se ystävyys katkesi melkein lähes kokonaan. Jotenkin olin niin arkaluonteinen, että en keksinyt ulospääsyä siitä tilanteesta ja Poriin muutto oli ehkä hyvä tekosyy lopettaa yhteydenpito ja aloittaa uusi elämä, johon kuului muitakin ihmisiä kuin sä. Se olikin aika välttämätöntä mun oman henkisen kehitykseni kannalta.”

Muistan kohdelleeni Susannea todella ikävästi. Olin hallitseva ja voimakas luonne ja koska empatiakykyni oli ilmeisesti todella kehittymätön, jyräsin heikomman ja aremman osapuolen täysin alleni. Määräilin häntä ja sain raivokohtauksia, jos asiat eivät sujuneet minun toivomallani tavalla. Myös äitini on kuvannut minua dominoivaksi suhteessa muihin lapsiin. Halusin aina päättää mitä leikitään ja miten ja suutuin, jos ystäväni ei totellut. Attwood (2012) sanoo kirjassaan: ”Kun Asperger-lapsi esimerkiksi leikkii rakennussarjalla, hänellä saattaa olla mielessään valmiin rakennelman kuva, ja hän tulee äärimmäisen kiihtyneeksi, kun toinen lapsi laittaa palikan sellaiseen paikkaan, johon hänen mielikuvansa mukaan ei sellaista kuulu” (s. 61). Mielestäni tämä kuvaa hyvin omaa suhtautumistani muihin ihmisiin. Olisin tuollainen helposti vieläkin ellen olisi tietoisesti ponnistellut oppiakseni ottamaan myös toiset ihmiset huomioon. Olen aina kokenut, että minulla on valtavan suuri ego. Todella suuri ja pitelemätön. Olen täynnä massiivisia haluja, selkeitä mielikuvia asioista, visioita, ja minua todella rasittaa, kun joudun ottamaan muita ihmisiä huomioon ja tekemään kompromisseja. Vihaan kompromisseja, koska kompromissi tarkoittaa, että joudun luopumaan visiostani ja tyytymään vähempään. Toisten huomioiminen voi tarkoittaa myös sitä, että joudun rajoittamaan ja jopa tukahduttamaan itseäni. Ihmisten huomioon ottaminen ja asettaminen omien halujeni edelle tuntuu luonnottomalta. Haluaisin räjäyttää valtavan egoni maailmaan juuri sellaisena kuin se on ja tehdä täsmälleen mitä itse haluan ja juuri niinkuin minusta tuntuu. Vain silloin olisin aidosti oma itseni, sellainen, jona tänne synnyin. Mutta valitettavasti niin ei voi elää, kuten olen saanut huomata.

Myös luokkatoverimme kiinnittivät huomiota siihen, miten kohtelin Susannea, eivätkä he pitäneet siitä. Asioiden vain kerta kaikkiaan täytyi mennä juuri niinkuin minä olin ajatellut tai juuri niinkuin minä halusin. Jotkut tilanteet olivat aivan järjettömiä. Susannella saattoi esimerkiksi olla jokin tietty kellonaika, jolloin hänen piti lähteä meiltä kotiin. Vilkuilin illan aikana salaa kelloa ja toivoin, ettei Susanne huomaisi, että hänen pitäisi kohta lähteä kotiin, koska halusin vielä olla hänen kanssaan. Kun hän sitten huomasi, että oli kotiinlähdön aika, sain hirvittävän raivokohtauksen ja yritin pakottaa hänet jäämään meille pidemmäksi aikaa. Kerran taas läksytin häntä siitä, että hän oli syönyt grillibroileria haarukalla ja veitsellä. Meidän perheessä se syötiin aina sormin. Minusta hän yritti hienostella.

En ymmärrä, miten hän kesti minua. Siksi olin todella yllättynyt, kun kyselin häneltä, mitä hän muistaa noista ajoista ja hänen muistonsa olivat enimmäkseen positiivisia. Vain mustasukkaisuuteni oli jäänyt hänelle mieleen, sillä hän ei ollut kokenut voivansa elää aivan normaalia elämää valvovan silmäni alla, kun en suvainnut hänellä muita ystävyyssuhteita. Hän kirjoitti ystävyydestämme todella kauniisti, ja se myös helpotti oloani, sillä ehkä en ollutkaan aivan niin kamala ihminen kuin olen muistanut. Tai luultavasti olin, mutta olin paljon muutakin. Susannelle oli jäänyt päällimmäiseksi mieleen se, että meillä oli ollut paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, vilkas mielikuvitus ja paljon mukavaa tekemistä. Hän myös kuvaa, miten intressimme olivat usein varsin intensiivisiä: ”Luonto ja eläimet oli yks meidän kiinnostuksista kans...jotenkin tässä, kuten muissakin jutuissa, se kiinnostus oli jotenkin aika äärimmäistä. Harva lapsi kerää kaikki koulumatkat roskia matkalta ja murehtii siitä mistä sais kehiteltyä hammasharjan, jossa ei oo muovia ja miten vois elää ilman sähköä.” Ystävyytemme päättyi viidennen luokan alussa, kun Susanne muutti Poriin.

En ollut kauan yksin. Tein Annasta uuden ystäväni hyvin samanlaisella tyylillä kuin aiemmin Susannesta. Myös Annalla oli jo pitkäaikainen paras ystävä, jonka jotenkin onnistuin työntämään pois ja asetuin itse hänen tilalleen. Taisin aluksi ujuttautua heidän seuraansa niin, että olimme kolmistaan ja sitten vähitellen sain (en tiedä miten) taivuteltua Annan syrjimään ja kiusaamaan V:tä kanssani, kunnes hän ei enää yrittänyt tulla seuraamme. Teimme ainakin sellaista, että jos V. lähestyi meitä välitunnilla, käänsimme selkämme ja pilkkasimme häntä. Kun pyysin Annaa muistelemaan noita aikoja ja kertomaan siitä, miten onnistuin ryöstämään hänet V:ltä, hänen vastauksensa sopi yhteen omien muistikuvieni kanssa: ”Jotenkin onnistuit sotkemaan mun ja V:n välit, en muista miten, paitsi että olit tosi pilkallinen V:tä kohtaan. Tottakai itsekin olin siinä jollain tavalla mukana. Lapset on julmia!”. Opettajani oli raivoissaan puuhistani. Hän piti minulle kaksi kertaa puhuttelun ja hirveän läksytyksen aiheesta: ”Toiselta ei saa viedä ystävää”, mistä minä vähät välitin ja pidin opettajaani aivan sekopäisenä.

Annan muistot ystävyydestämme eivät ole yhtä lämpimiä kuin Susannella: ”Olit aika määräilevä ja hallitseva, etkä tainnut kauheasti välittää toisten tunteista, mielipiteistä ja kiinnostuksen kohteista. Eli ei ystävyyssuhde kovin tasapainoinen tainnut olla. Kaksin me taidettiin useimmiten hengailla, en sitten tiedä oliko se normia sen ikästen tyttöjen kaksin nyhjäämistä vai eikö haluttu yhdessä / sinä et halunnut muita mukaan. Olit myös kärkäs huomauttelemaan muitten, myös minun ulkonäöstä. Olit myös kovaääninen, toisaalta vetäytyvä, ailahteleva”. Toisaalta myös meillä luonto ja eläimet olivat intohimoinen harrastuskohde ja meillä oli myös mukavaa yhdessä. Kävimme ulkoiluttamassa naapuruston koiria, tutkittiin luontoa ja sen asukkaita, tehtiin luontolehteä ja leikittiin smurffeilla. Meidän piti perustaa myös luontokerho, mutta aie jäi suunnittelun asteelle.

Annan ja minun ystävyys päättyi 7. luokan keväällä. Suhteemme oli rakoillut lukuvuoden alusta asti. Yläasteelle meneminen tarkoittaa useimmille jonkinlaista askelta lapsuudesta nuoruuteen, siirtymäriittiä. Juuri yläasteelle menoa edeltävänä kesänä Manukin lopetti Pukalan metsissä leikkimisen, koska koki olevansa siihen vanha. En ole tässä mikään poikkeus, vaikkei minussa mitään kovin mainittavaa muutosta tapahtunutkaan. Muutosprosessini oli aktivoitunut jo pari vuotta aiemmin ja yläasteelle meno vain hieman vahvisti alkanutta kehityssuuntaa. Vastakkainen sukupuoli muuttui koko ajan tärkeämmäksi ja keskeisemmäksi asiaksi elämässäni. Annan kanssa olimme alkaneet ulkona liikkuessamme aktiivisesti katsella, näkyikö jossain kiinnostavia mieshenkilöitä. Kiinnitimme myös aiempaa enemmän huomiota ulkonäköömme ja laitoimme silmälasit taskuun ulkona ollessamme. Kuitenkin yläasteen alkaminen vaikutti Annaan minua voimakkaammin. Hän ei enää halunnut olla lapsi ja muiden hyväksynnästä, ”hyvästä maineesta”, tuli hänelle lopulta ystävyyttämme tärkeämpi asia.

Koko seitsemännen luokan ajan koin epävarmuutta suhteessamme, sillä vaistosin Annan ottavan etäisyyttä. Hän alkoi vältellä seuraani, myös koulussa, lyöttäytyi taas yhteen Varpun kanssa ja heillä oli mukana kolmaskin tyttö joltain rinnakkaisluokalta. He alkoivat meikata ja kiinnittää huomiota pukeutumiseen. Joskus kysyin Annalta, miksei hän ole enää kanssani koulussa, ja hän vastasi, ettei hän kehtaa. Jos hän liikkuu seurassani, hänestäkään ei pidetä. Ystävyytemme päättyi huhtikuussa. Päiväkirjassani on tuolta päivältä merkintä: ”Mä kysyin siltä (Annalta) et mix se ei oo enää mun kaa koulun jälkee ja se sano vihasesti et ’pitäskö?’. Se tais olla viimene pisara.”. Sen hetken ja päivän jälkeen emme enää koskaan olleet tekemisissä toistemme kanssa (ennen kuin lähestyin häntä Facebookissa ja sovimme menneet).

Elämäkerta: Leikkiminen

(Olen aiemmin julkaissut elämäkerrasta luvun Varhaislapsuus ja sukutaustat)

Leikkiminen

Leikkiminen on aina ollut minulle todella tärkeä asia. Vielä nykyäänkin kaipaan sitä, ja luulen, että mieltymykseni tietokonepeleihin on keino, jolla voin yhä jatkaa leikkimistä, kadota mielikuvitusmaailmoihin niiden aktiivisena osana. Jatkoin leikkimistä niin pitkään kun pystyin ja lopetin vasta, kun ystäväni olivat tulleet niin vanhoiksi, että he kieltäytyivät enää leikkimästä. Leikkimisen puuttuminen jätti elämääni tyhjän kohdan, jota en vuosiin pystynyt täyttämään. Itseasiassa tuo tyhjä kohta sisältäni on kadonnut vasta muutaman viime vuoden aikana.

Tony Attwood on havainnut, että Asperger-lapsilla on neljä erilaista selviytymiskeinoa, joita he kehittävät yrittäessään tulla toimeen oman erilaisuutensa kanssa. Nämä ovat reaktiivinen depressio, mielikuvitukseen pakeneminen, kieltäminen ja ylimielisyys sekä jäljittely (Attwood 2012, s. 20-26). Uskoisin, että näitä samoja selviytymiskeinoja käyttävät kaikki itsensä syystä tai toisesta erilaiseksi kokevat ihmiset. Tunnistan ne kaikki myös itsestäni, joskin näistä keinoista sisäänpäinkääntyneimmät eli masennus ja mielikuvitusmaailmoihin pakeneminen, olivat minulla selvästi ensisijaiset reagointitavat. Tosin en koskaan pitänyt leikkimistä tai mielikuvitusmaailmoihin uppoutumistani selviytymiskeinona, minä yksinkertaisesti vain rakastin sitä. Ehkä pikemminkin kuvaisin asiaa niin, että koska en ollut sosiaalinen ihminen, jolla on paljon ystäviä ja harrastuksia, kehitin niiden tilalle rikkaan sisäisen maailman. Näin on tänäkin päivänä. Viihdyn paremmin oman pääni sisällä kuin ulkoisen elämän kuhinassa; mieleni on niin kerta kaikkisen kiehtova paikka! Paljon kiehtovampi kuin sen ulkopuolella oleva todellisuus.

En koskaan ollut mikään erityisen tyttömäinen tyttö. Pukalassa kiipeilin leikkimökissä mieluummin seinien päälle kuin leikin kotileikkejä. En ole myöskään ollut kovin kiinnostunut nukeista. Minulla oli kyllä yksi valkoinen nalle, jonka olin saanut isältäni ja jonka karvat olin kyninyt lyhyiksi kynsisaksilla. Iltaisin nukkumaan mennessä leikin sillä, nostin polvet koukkuun peiton alla ja siitä muodostui mäki, jota pitkin nalle marssi. Isän ja henrin kanssa leikin legoilla.

Leikin mielelläni muovieläimillä. Yleensä niitä aina uhkasi jokin vaara kuten tulivuorenpurkaus, ja sitten niiden piti paeta ennen kuin sula laava saavuttaisi ne. Jokainen eläin sai kulkea esimerkiksi neljä askelta ja sitten siirtelin niitä yksitellen tuon tietyn lukumäärän verran eteenpäin. Koska eläimet olivat eri kokoisia ja muotoisia, neljä askelta vei niitä eri pituisen matkan eteenpäin. Tämä teki leikistä jännittävän, koska hitaammat otukset uhkasivat jäädä kuuman tulimassan alle.

Värittelin myös ruutuvihosta ruutuja eri väreillä ja leikin, että ne olivat merirosvolaivoja tai jotakin vastaavaa ja yritin saada koko sivun jokaisen ruudun väritetyksi. En koskaan onnistunut siinä. Kärsivällisyyteni loppui kesken.

Barbeilla olen myös leikkinyt. Itse en muista siitä mitään muuta kuin sen, että hieman vanhempana leikimme niillä seksileikkejä...

Näin kuvaa yhteisiä puuhiamme ala-asteaikainen ystäväni:

”Muistan, että meillä oli aika mielikuvitusrikkaita leikkejä. Aika usein ne sisälsi kaikenlaista itse tekemistä ja näpertelyä, kuten just niitten superpallojen kanssa. Askarreltiin niille erilaisia kasvoja, koteja ja tavaroita. Siitä miten me niillä leikittiin, en muista paljoakaan, mutta luulen että se askartelu ja näpertely olikin niissä se juttu. Leikittiin tietty myös sellasia normileikkejä barbeilla, palymobiileilla sun muilla. Sellasia perheleikkejä mitä tytöt kai yleensäkin leikkii. Tosin ne oli ehkä vähän jännittävämpiä mitä yleensä. Kaikenlaiset seikkailut ja fantasiamaailmat kiehtoi meitä. 

Muita näpertelyleikkejä oli lehden teko (I hate school), heppakuvien leikkaaminen lehdistä, lintubongausvihot ja niiden kirjekuorien askartelu, joita myytiin naapureille ja joista tuotot piti mennä WWF:lle. Soitettiin myyntilupa oikeen poliisilta... 

Piilosta me leikittiin aika usein kai teillä ja usein Henrikin oli mukana, vaikka yleensä välteltiinkin sen seuraa. Ulkona oltiin paljon ja tehtiin pitkiä retkiä lähimetsiin.”

Aivan ylivoimaisesti merkittävin asia lapsuuden leikeistä minulle olivat smurffit. Silloin olin jo koulussa ja ehkä noin 10-vuotias. Nokialla avattiin Ninja-niminen pikkukauppa, jossa myytiin myös smurffeja, pieniä muovisia hahmoja 5 markkaa kappale. En tiedä, minkä takia hurahdin niihin aivan täysin, mutta aloin ostaa niitä niin paljon ja aina kun suinkin voin. Sain yhden ystäväni tähän mukaan. Äitini parhaan ystävän lapsi, minua kaksi vuotta nuorempi Jenni, alkoi myös kerätä smurffeja ja jakoi tämän yhden elämäni parhaista asioista kanssani.

Smurffien kanssa loin mitä ihmeellisimpiä mielikuvitusmaailmoja, joihin saatoin upota tunti- ja päiväkausiksi. Nimesimme jokaisen smurffin, niillä oli omat persoonallisuutensa, käytin erilaisia ääniä, kun puhuin vanhuksen tai pikkulapsen, miehen tai naisen suulla. Rakensimme niille koteja ja huonekaluja, ne kirjoittivat toisilleen kirjeitä, rakastuivat, muodostivat perheitä. ”Keitin” vedestä ja kaurahiutaleista puuroa pienissä kattiloissa ja annostelin sitä minimaalisille lautasille. Se oli kokonainen pieni maailma, joka eli ja kehittyi. Ne kokivat myös huimia seikkailuja, joissa vilisi noitia, labyrintteja ja muita fantasiaelementtejä. Kun 14-vuotiaana kirjoitin kirjan (pöytälaatikkoon), siinä seikkailevat deussilaiset perustuivat smurffeihini.

En todellakaan tiedä, minkä ikäisenä olisin itse suosutunut lopettamaan leikkimisen. Jatkoin smurffileikkejä vielä yläasteellakin, mistä minua myös kiusattiin, ja jouduin lopettamaan, kun Jenni aloitti yläasteen eikä enää halunnut leikkiä. Siinä vaiheessa annoin lopulta periksi ja päästin irti lapsuudesta.

Juuri ennen kuin lopetimme smurffileikit, olimme hakeneet siihen aikaan TV2:lla pyörineeseen Hakupaloihin saadaksemme lisää smurffeja. Hakupaloissa ihmiset saivat kertoa television välityksellä esimerkiksi keräilevänsä jotakin tiettyä asiaa, kuten smurffeja, ja katsojat voivat sitten lähettää niitä Hakupaloihin, jotsta ne välitetään hakijalle. Meidät todella kutsuttiin ohjelmaan, mutta Jenni ei enää halunnut tulla. Menin yksin. Olin silloin 8. luokalla, ja koulussa naureskeltiin, sillä monet olivat nähneet minut televisiossa. Sain paljon lisää smurffeja ja nykyään minulla on niitä noin 150 kappaletta. Kaikki erilaisia. Olisin halunnut ryhtyä keräilemään niitä niin, että olisin hankkinut itselleni kaikki olemassaolevat erilaiset smurffit, mutta se tyssäsi siihen, että niitä valmistetaan kaiken aikaa edelleen, mikä tarkoittaa, etten voi koskaan saada kokoelmaa valmiiksi, ja kun jossain vaiheessa aloin etsiä niitä internetin välityksellä, totesin, että internet tekee keräilemisestä liian helppoa. Ebay on esimerkiksi maailmanlaajuinen huutokauppayhteisö, josta saa aivan mitä tahansa, kun vain on rahaa. Internet tuhosi jännityksen, joka keräilemiseen liittyy, tehden siitä liian helppoa. Kuka tahansa voisi hankkia täydellisen tai miltei täydellisen kokoelman mitä tahansa, jos vain on tarpeeksi rahaa ja jos haluaa viettää suurimman osan ajastaan internetissä selailemassa.

Ei kiitos.

Samoin kävi joskus Aku Ankan taskukirjojen kanssa. Minulla oli niitä melko paljon ja ajattelin ruveta keräämään niitä. Sitten totesin homman turhaksi, kun niitä julkaistaan koko ajan lisää. Kokoelmaa ei voi koskaan saada valmiiksi. Se vie pohjan koko touhulta.

Elämäkerta: Varhaislapsuus ja sukutaustat

Synnyin Kotkassa, jonne vanhempani olivat muuttaneet Nokialta isäni opiskelujen ajaksi. Hän opiskeli mittaus- ja säätötekniikkaa teknillisessä opistossa. Vanhempani olivat tuolloin noin 20-vuotiaita. Synnyttyäni jouduin aluksi olemaan parisen vuorokautta jossakin hoitohuoneessa äitini toipuessa vaikeasta synnytyksestä – hänelle oli tarpeettomasti annettu supistuksia vahvistavaa lääkettä.

Olin koliikkivauva, ja huusin ensimmäisen vuoden aikana paljon. Päiväsaikaan olin kuulemma kohtuullisen rauhallinen, mutta kun isäni palasi koulusta, alkoi huutoni suunnilleen samoihin aikoihin jatkuen iltamyöhään, eikä isäni voinut millään uskoa, että osasin olla joskus hiljaakin. Syytä huutamiseen ei saatu selville.

Äitini koki olevansa varsin yksin ja neuvoton. He asuivat vieraalla paikkakunnalla kaukana ystävistä ja sukulaisista. Viikonloppuisin perheeni ajoikin yleensä kolmen tunnin matkan Nokialle iso- tai isoisovanhempieni luo. Pian kuitenkin isäni veli, Mikko, sai työpaikan Kotkasta ja muutti vaimonsa kanssa samalle paikkakunnalle, mikä helpotti äitini oloa paljon. Tapasimme heitä usein, ja olin heillä hoidossakin joskus.

Veljeni syntyi, kun olin 3-vuotias. Muistan, kun äiti kysyi minulta, halusinko pikkuveljen vai -siskon, johon vastasin että pikkuveljen. Kun perheeseemme sitten todella syntyi poikavauva, luulin sen olevan toivomukseni ansiota – ja että sieltä olisi tullut tyttö, jos olisin halunnut sisaren. Kysyin hiljattain äidiltäni, miten suhtauduin toisen lapsen tuloon, ja hän sanoi, etten oikeastaan mitenkään. Neutraalisti. En osoittanut mustasukkaisuusoireita enkä ollut asiasta suunnattoman innostunutkaan. Juuri näin muistan ja koen asian olleenkin, sillä muistoissani asiaan ei liity minkäänlaisia tunteita.

Tulin veljeni kanssa kohtalaisen hyvin toimeen, mutta muutaman vuoden ikäero tietysti rajoitti yhteistä kanssakäymistä. Kouluiässä kyllä tappelimmekin. Niin kai sisaruksilla yleensä on tapana. Henrin mukaan minä ärsytin häntä niin kauan, että sain hänet silmittömän raivon valtaan, minkä jälkeen hän jahtasi minua ympäri taloa jääkiekkomaila aseenaan tai yritti osua minuun hyppypotkuilla. Eipä hän kuitenkaan koskaan saanut minua kiinni ja livistin vessaan lukkojen taakse odottamaan, että hän rauhoittuisi. Tämän seurauksena vessan oveen mäjähti kunnon kolhu, kun Henri kerran löi oveen jääkiekkomailalla.

4-5-vuotiaana vanhempani eivät saaneet minua millään iltaisin nukkumaan. Joko huusin tai jos huoneessani tuli hiljaista, olin karannut sängystäni leikkimään. Äiti sanoi, että yleensä nukahdin vasta, kun he saivat minut itkemään. Kuin olisin tahallani ärsyttänyt ja jumpitellut ja pistänyt vastaan ja ollut mahdollisimman hankalaajaakseni tilanteen siihen pisteeseen, että itku oli ainoa jäljellä oleva vaihtoehto. Kuin olisin tarvinnut itkua nukahtaakseni. Kun opin lukemaan 4-5-vuotiaana, tilanne ratkesi sillä, että vanhemmat antoivat minun jäädä iltaisin sänkyyn lukemaan, kunnes nukahdin. Ilmeisesti olen aina ollut iltaihminen.

Pienenä olin paljon tekemisissä saman ikäisen serkkupoikani, Manun, kanssa. Jo Kotkan vuosina heidän perheensä tuli muutamaksi kuukaudeksi meidän luoksemme asumaan Manun isän, isäni toisen veljen, työkuvioiden vuoksi. Sittemmin perheemme muuttivat takaisin Nokialle vanhempiemme kotikaupunkiin ja kyläilimme paljon puolin ja toisin. 

Isälläni on neljä veljeä ja yksi sisar, ja he ovat aina pitäneet säännöllisesti yhteyttä toisiinsa erityisesti silloin, kun heidän perheissään varttui samanikäisiä tenavia. Lapsuudessani erityinen kokoontumispaikkamme oli tarunhohtoinen Pukala. Tuo paikka on jättänyt meistä moniin todella syvän jäljen ja muistelemme sitä haikeasti kaivaten.

Isäni isä oli ammatiltaan metsäteknikko ja hänellä oli käyttöoikeus sekä avaimet Pukalan metsissä sijaitsevaan vanhaan, Nokia-yhtiön omistamaan metsäkämppään. Se oli valkoinen puurakennus, jossa oli kolme huonetta sekä ullakko. Ullakolle pääsi ainoastaan talon ulkopuolelta tikapuita pitkin, enkä ole koskaan käynyt siellä. Ullakko pelotti minua, sillä aikuiset sanoivat, että siellä on lepakoita. Varsinainen asuinosa jakautui keittiöön ja kahteen makuuhuoneeseen, jotka olivat täynnä kerrossänkyjä – metsätyömiesten punkkia. Keittiöön ja makuutiloihin kuljettiin erillisistä ulko-ovista ja sisäpuolelta niitä yhdisti ainoastaan iso tarjoiluluukku, josta me lapset usein kiipeilimme puolelta toiselle. Talossa tuoksui hassulta. Vanhalta. Sängyissä oli harmaat villahuovat ja kaapeissa kellastuneita aikakauslehtiä.

Ukonilmat olivat siellä pelottavia. Mökki tönötti korkealla paikalla, järvi sijaitsi aivan vieressä, mutta huomattavasti alempana. Tämän asetelman vuoksi jyrinä moninkertaistui, sillä sen ääni oikein kaikui järven pinnasta. Sellaisia posahduksia ja jyrähdyksiä en ole sen jälkeen koskaan kuullut. Ikävä kyllä, sillä minusta se oli kaikessa jännittävyydessään hauskaa. Heräsimme yöllä hillittömään jyrinään ja leimahteluun ja juoksimme kiireen vilkkaa autoihin turvaan. Aikuiset sanoivat, että kumirenkaiden ansiosta olemme autoissa turvassa. Uteliaisuuttani tarkastin asian äsken internetistä, ja siellä sanotaan, että auto todellakin on yksi turvallisimmista paikoista ukonilmalla. Kumirenkailla ei asian kanssa ole kuitenkaan mitään tekemistä vaan auton metallikori toimii sähkönjohtimena (Antti Mäkelä, Tiede.fi).

Pukala on syöpynyt mieleeni ehkä elämäni merkityksellisimpänä paikkana. Siellä koin suuria seikkailuja Manun ja pikkuveljeni, Henrin, kanssa. Päärakennuksen lisäksi tontilla sijaitsi puuliiteri ja sen päädyssä ulkohuussi, osittain lahonnut leikkimökki, joka oli ammoisina aikoina ollut jonkinlainen varastoaitta, maakellari sekä tietysti rantasaunat (tavallinen puusauna sekä savusauna). Leikkimökissä oli tätini, Sari, leikkinyt kotileikkejä lapsuudessaan, me tykkäsimme lähinnä kiipeillä hirsiä pitkin seinän päälle. Seinien yläosan ja katon välissä oli tyhjää tilaa niin, että sinne mahtui istumaan.

Suurinta hupiamme oli kuitenkin metsissä vaelteleminen. Nyt minua hämmästyttää, miten vapaasti saimme kulkea aikuisten valvomatta. Olen siitä myös kiitollinen, sillä ne hetket ovat lapsuuteni parhaita. Jossain vaiheessa Manun perhe osti tontin parin kilometrin päästä Vanhasta Pukalasta (kuten valkoista mökkiä nimitimme) ja rakensi sinne oman mökin. Silloin olimme jo kouluikäisiä. Joskus sukumme siirtyi Vanhalta mökiltä vierailemaan Jukan mökille, ja kun me lapset kyllästyimme aikuisten seuraan, lähdimme keskenämme takaisin Vanhalle mökille ja usein päädyimme samalla metsiin tutkimusretkille. Kuljimme missä mielimme.

Noiden seikkailujen aikana mielikuvitus lensi. Milloin kuulimme vuorenpeikkojen musiikkia, kun kiipeilimme Haukkavuorella, joskus näimme menninkäisiä. Varsinkin vanhempana otin usein ohjat käsiini ja aloin johdattaa veljeäni ja serkkupoikaani mukanani mielikuvitusmaailmojen syövereihin. Kerran aikuiset olivat jääneet Jukan mökille, ja olimme keskenämme palanneet Vanhalle mökille. Aikuisten poissaolo teki kaikesta miellyttävällä tavalla pelottavaa, ja jännitys kipristeli vatsassa. Ajatus puuliiterissä olevasta kirveestä pelotti, emmekä uskaltaneet mennä liiterin lähelle. Ties vaikka siellä olisi joku kirvesmurhaaja... Kurkistelimme avaimenrei'istä vanhan mökin sisälle (ovet olivat lukossa), ja olin näkevinäni siellä jonkin mustan hirviön. Kerroin muille mitä näin, ja hekin katsoivat ja sitten juoksimme kiljuen karkuun. Kun vanhan mökin pihasta tultiin hiekkatielle, oli heti sen varressa Peikkometsä. Se oli ikivanhaa kuusikkoa, jossa ei kasvanut minkäänlaista aluskasvillisuutta. Maata peitti kuolleiden neulasten matto, ja kuusten alaoksat olivat ruskeita ja kuihtuneita. Siellä oli myös hiidenkiukaita, sammaloituneita kivikasoja, joiden takaa peikot kurkistelivat. Se oli aavemainen paikka lapselle.

Toisinaan teimme illan pimentyessä ”rohkeustestin”: kuka uskalsi kävellä pisimmälle pimeään metsään, yksin. Ennätys taisi olla pari askelta rohkeimmallakaan meistä. Sen verran maagiseen ja jännittyneeseen mielentilaan olimme itsemme päivän leikeissä lietsoneet.

Seikkailuleikkien lisäksi käytimme paljon aikaa luonnonihmeiden tutkimiseen. Tyhjensimme löytämiämme linnunpönttöjä ja hämmästelimme niissä olevia kuolleita linnunpoikasia tai munia. Pyydistimme sisiliskoja, sammakoita ja jopa vaskitsoja. Vanhan mökin pihassa oli kivikkoinen rinne, jossa sisiliskot ja joskus myös vaskitsat mielellään paistattelivat päivää. Vaanimme niitä hiiren hiljaa, ja nappasimme kiinni. Huomasin, että joillakin sisiliskoilla oli aivan oranssi vatsa, ja selvitin kirjasta, että ne olivat urospuoleisia. Kerran otimme kiinni vaskitsan. Aikuiset olivat kauhuissaan, ”Sehän voi olla käärme!”. Vaskitsa kiemurteli hihasta sisään ja mönki paidan alla. Se oli hauskaa.

Ihmettelen sitä, etten nähnyt kyykäärmettä koko lapsuuteni aikana. Yhden ainoan kerran annoin vauhtia jollekin lelulle keinussa, joka riippui vanhasta omenapuusta vanhan mökin pihassa, ja meinasin astua keinun alla olevan käärmeen päälle. Pakenin kuistille ja kaikki olivat jonkin aikaa hysteerisiä. Sitten kuitenkin selvisi, että kyseessä oli rantakäärme.

Meitä oli serkuksia Pukalassa usein koolla iso joukko. Lapsena kahdenkin vuoden ikäero tuntui suurelta, enkä sen takia viettänyt aikaa kuin Manun kanssa. Veljeni pyöri mukanamme, vaikken ehkä aina olisi halunnutkaan. Olin hieman mustasukkainen Manun huomiosta ja yritin aina välillä ehdottaa Manulle, että juostaisiin Henriä karkuun tai mentäisiin piiloon. Manu ei kuitenkaan tuntenut tarvetta karistaa pienempää veljeäni kannoiltamme eikä Henrillä olisi ollut meidän lisäksemme muuta seuraakaan, sillä hän oli serkuspojista nuorin. Yleensä olimme sitten kolmistaan.

Iltaisin lämmitettiin sauna. Miehet ja naiset saunoivat erikseen. Minä menin yleensä miesten kanssa, koska halusin olla Manun ja Henrin kanssa. Savusaunaa käytettiin harvoin, mutta juhannuksena se aina lämmitettiin. Juhannusperinteisiimme kuului aikuiset vastaan lapset -jalkapallo-ottelu Orivedellä sijaitsevalla nurmikentällä. Se oli minusta todella hauskaa. Ainoat naissukupuolen edustajat joukkueissa taisimme olla minä sekä tätini Sari. Pelin jälkeen lähdettiin mökille saunomaan ja sitten paistettiin lättyjä nuotiolla illan jo pimettyä. Siinä vaiheessa isän veljet alkoivat olemaan väsyneitä, mikä tarkoitti sitä, että he kävivät levottomiksi ja lauloivat suureen ääneen, höpisivät pöhköjä ja nauraa hirnuivat. Alkoholia ei suvussamme ole koskaan käytetty. Kristilliset arvot istuvat suvussamme tiukassa.

Väistämättä kuitenkin tuo ajanjakso meidän kaikkien elämässä päättyi. Sinä kesänä, jonka jälkeen Manu oli aloittamassa yläasteen, hän ei halunnut enää leikkiä, koska oli siihen mielestään liian iso. Olin siitä hyvin surullinen. Pian sen jälkeen pappani, isäni isä, jäi eläkkeelle eikä Vanhaan Pukalaan enää saanut mennä. Sukumme yhteinen kesänviettopaikka oli poissa. Isän veljistä kahdella oli siinä vaiheessa omat mökit Pukalassa ja joitakin vuosia vielä tapasimme kesäisin Mikon mökillä. Sinne ei voinut kuitenkaan samalla tavalla majoittua, varsinkaan isommalla porukalla, ja vuosien myötä he väsyivät kestitsemään vieraita. Pukalassa käynnit lakkasivat kokonaan. Lisäksi me pikkulapset olimme kasvaneet isoiksi emmekä olleet enää samalla tavalla yhdistämässä perheitä toisiinsa.

Olen pari kertaa käynyt Vanhalla mökillä jälkeenpäin tutkimassa paikkoja. Savusaunan katto on romahtanut alas. Kaikki ränsistyy ja rapistuu, sillä paikka on täysin autio ja hylätty. Kun viimeksi kävin siellä, sain yhden keittiön ikkunoista auki ja pujahdin sisään tutkimaan paikkoja. Siellä oli vieläkin joitain meille kuuluneita tavaroita. Viime käynnistäni on nyt jo vuosia enkä tiedä, onko koko mökkiä enää olemassa vai onko se purettu ja tilalle rakennettu uusia kesämökkejä. Joskus ainakin kuulin sukulaisiltani, että siltä kohtaa olisi ollut rantatontteja myynnissä.

Pukalan lisäksi sukumme kokoontui aina vappuna ja uutena vuotena. Vappuisin käytiin monesti vappulounaalla jossain ravintolassa, minkä jälkeen juhlimista jatkettiin jonkun kotona. Usein oltiin meillä. Minä leikin Manun ja Henrin kanssa, syötiin hyvin ja uutena vuotena ammuttiin tietysti raketteja. Minä pelkäsin niiden ampumista kuollakseni enkä uskaltanut sytyttää edes ”pikkukiinuja”.

Kaikkeen tähän sisältyy paljon lämpimiä muistoja, ja suren sitä, etten enää tapaa sukulaisiani juuri koskaan. Minulla on läheiset välit isäni sisaren, Sarin, kanssa, muita tapaan vain harvoin. Vaikka Manu olikin minulle läheinen noin 12-vuotiaaksi asti, tiemme erkanivat oikeastaan kokonaan sen jälkeen. Meillä kummallakin on nyt perhe, asumme Nokialla ja tyttärillämme on vain puoli vuotta ikäeroa. Olen kyllä säännöllisesti tekemisissä heidän kanssaan, mutta kaikki yhteydenpito ja näkeminen tapahtuu miltei täydellisesti äitien ja tytärten välillä. Manua en juuri tapaa.

Äidin puoleisesta suvusta ei koskaan tullut yhtä läheistä. Äidillä on vain yksi veli, ja heidän välinsä ovat varsin viileät. Harri-eno meni naimisiin ja sai lapsia vasta, kun olin jo kouluikäinen, joten äidinpuolen serkut, kaksi tyttöä, jäivät väistämättä etäisemmiksi jo ikäeronkin vuoksi. Isovanhemmistani en ole ketään kokenut kovin läheiseksi.

Äidin äitiini olisin halunnut tutustua paremmin, luulen, että meillä olisi ollut paljon yhteistä. Hän kuoli alle 60-vuotiaana syöpään. Kutsuimme häntä Kihniön mummuksi, sillä hän asui hetken aikaa Kihniöllä pikkuruisessa mökissä (äitini vanhemmat erosivat ennen syntymääni). Hän oli hyvin älykäs ihminen, mutta psyykkisesti sairas. Yleisesti ottaen perhepiirissä ollaan sitä mieltä, että hänellä oli skitsofrenia, mutta diagnoosia asiasta ei koskaan tehty. Perhetuttava, joka oli sairaanhoitaja, oli kuitenkin tällaisen arvion joskus tehnyt. Yksi merkittävimmistä oireista oli voimakas vainoharhaisuus, ja hän epäili esimerkiksi virpomaan tulleista lapsista, että heidät oli lähetetty vakoilemaan häntä. Radiostakin hän koki saavansa jonkinlaisia viestejä.

Ukin, äidin isän, kanssa kävin joskus hiihtämässä ja kalastamassa. Hänelle luonto oli tärkeä asia, ja hän pelasti milloin oravia, milloin siilinpoikasia ja hoiti niitä kotonaan. Ikkunastaan hän seuraili eläinten touhuja pihamaallaan: talvivarastoja kokoavia oravia, jäniksiä, linnunpöntön asukkaita. Hän piti myös kalastamisesta, ja hänellä oli Mari-kissan mukaan nimetty purjevene, jolla hän kävi purjehtimassa. Lisäksi hän oli kova kuntoilemaan. Vuonna 2006 hän sai ”Hiihtokuninkaan arvonimen” hiihdettyän Pirkan hiihdon 50 kertaa – hän oli osallistunut kilpailuun ensimmäisestä Pirkan hiihdosta alkaen. Viimeisinä vuosinaan ukki teki vielä pitkiä kävelylenkkejä, vaikka muistisairauden takia alkoikin lopulta eksyskellä. Hän kuoli vasta pari vuotta sitten.

Ehkä läheisin isovanhemmistani minulle oli Piippomummu, äitini mummu. Hänen luonaan olin paljon hoidossa ja yökyläilemässä. Pelasimme korttia, hän luki minulle satuja vanhasta, kellastuneesta satukirjasta (Anni Swanin satuja) ja hänellä roikkui kaapissa aamutakki, jonka taskusta löytyi aina karamelleja.

Sukuni on vaikuttanut minuun paljon. Selvästikin olen monella tapaa oman sukuni tuote. Arvot ovat olleet, etenkin vanhempieni sukupolvessa, hyvin kristilliset. Alkoholia en lapsena koskaan nähnyt kenenkään nauttivan edes saunakaljojen merkeissä. Kukaan ei myöskään tupakoinut. Ukki kuulemma on polttanut tupakkaa välillä, mutta minä en muista sellaista. Avioeroja ei myöskään ole minun aikanani ollut. Jossain määrin nämä arvot ovat siirtyneet minullekin.

Molemmilla puolilla sukulaiseni ovat myös sosiaalisesti varsin estoisia. Varautuneita, pidättyviä. Tunteita ei oikein osata näyttää, eikä aina oikeaa, todellista minuuttakaan. Aitoa läheisyyttä ei ole ihmisten välillä, vaikka yhteyttä pidettäisiinkin. Ihmispeloksi sitä ehkä voitaisiin kutsua. Varsinkin isäni veljillä, isä mukaan lukien, on monennäköisiä suojamekanismeja, joiden avulla he voivat olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa kätkien kuitenkin samalla todellisen sisimpänsä, aidot tunteensa. Yksi näistä suojamekanismeista tai peiterooleista on pellen rooli. Toisten seurassa voi hassutella ja hupsutella, tällöin saa yhteyden toisiin eikä ole vain hiljaa sulkeutuneena omissa oloissaan, mutta samalla suojaa ja kätkee sisimpänsä. Tätä käytetään suvussamme paljon. Tunnistan sen myös itsessäni ja veljessäni. Myös masennusta esiintyy tai on esiintynyt monella isän perheessä.

Yllämainitut seikat ovat vaikuttaneet paljon myös omaan kotielämääni lapsena. Tietyssä mielessä tunsin oloni aina hyvin turvalliseksi, sillä vanhemmillani oli perusarvot kohdallaan, ei ryypätty, ei tupakoitu, elämäntavat olivat säännölliset eivätkä vanhempani riidelleet. Fyysisistä tarpeistani pidettiin hyvin huolta. Kuitenkin emotionaalinen ilmapiiri oli rikkinäinen ja tunnetasolla tunsin itseni lähinnä hylätyksi. Olen aina tuntenut, että minun pitää pärjätä yksin. Tunteita ei kotonani saanut näyttää. Isäni ei kestänyt ollenkaan, jos joku ilmaisi negatiivisia tunteita. Niinpä ne piti pyrkiä kätkemään. Liian kovaan ääneen ei ollut hyvä nauraakaan. Oikeastaan aina piti kulkea varpasillaan, sillä isäni oli aina pahalla tuulella ja suuttui milloin mistäkin. Liian kovista äänistä, mielenosoituksista, siitä, jos jääkaapin oven jätti hetkeksi auki tai avasi uuden maitopurkin vaikka vanhassa oli vielä tippa maitoa jäljellä. Tuntui, että koko ajan teki jotain väärin. Koen erityisesti olleeni isäni silmätikkuna. Veljeäni hän ei ole kohdellut samalla tavalla. Ehkä hänen oli helpompi ymmärtää poikalasta kuin tyttöä. Lisäksi olimme (ja olemme) veljeni kanssa temperamentiltamme aivan erilaiset. Minä olin todella itsepäinen ja vahvatahtoinen, Henri taas kiltti ja mukautuva.

Perheessäni kaikki ovat lukossa. Yhä tänäkin päivänä. En osaa puhua isäni kanssa, isä ei osaa puhua kenenkään kanssa... No, veljeni kanssa hän saattaa jutella autoista. Äiti joutui lapsuudenkodissaan kuuntelemaan vanhempiensa huutamista ja päätti jo silloin, ettei halua omien lastensa joutuvan kokemaan samaa. Sen vuoksi hän ei koskaan nalkuttanut eikä huutanut isälleni, vaikka aihetta olisi ollut. Kotonani ei siis riidelty, mutta sen sijaan kaikki menivät lukkoon eikä kukaan uskaltanut sanoa isälleni vastaan missään asiassa, hiivimme vain varuillamme nurkkia pitkin odottaen seuraavaa tiuskaisua tai ilkeää huomautusta.

Isälleni sosiaalisuus ja ihmiset yleensä ovat suuri arvoitus. Niinkuin taitavat olla hänen veljillensäkin. Isäni on vaikea näyttää tunteitaan, joten hän osoitti rakkauttaan kiertoteitse esimerkiksi ostamalla kaupasta jotain hyvää, mistä tiesi meidän pitävän. Paradoksaalista kyllä, hänellä on todella hyvä sydän ja hän on mitä kiltein ihminen. Olenkin tulkinnut asian niin, että hän ajattelee liian vähän itseään eikä osaa rakentavalla tavalla asettaa omia rajojaan suhteessa muihin ihmisiin, mikä ulospäin sitten näkyy tiuskimisena ja äksyilynä. Miellyttämisentarve näkyy jo hänen uravalinnassaan. Hänen isänsä toivoi poikiensa hankkivan mahdollisimman korkean koulutuksen ja menevän lukioon, mutta isäni olisi oikeasti halunnut opiskella autonkorjaajaksi ja puuhailla autojen parissa. Hän ei kuunnellut itseään ja omia tarpeitaan vaan noudatti isänsä tahtoa.

Äidin koin hylkäävän minut eri tavalla. Tunsin, ettei hän koskaan ymmärtänyt minua eikä edes halunnut ymmärtää. Äitini ajatusmalli oli seuraavanlainen: ”Minä olen aikuinen, sinä olet lapsi ja siksi sinä teet juuri niin kuin minä sanon.” Kävimme jatkuvia valtataisteluja. Minulla oli voimakas tahto ja luulen, että äitini tunsi, että hänen täytyi tehdä minulle selväksi, missä kaappi seisoi. Niinpä hän piti jääräpäisesti kiinni milloin mistäkin asiasta vain sen takia, etten minä vaan voittaisi kyseistä taistelua. Kerran olin esimerkiksi tehnyt itselleni talkkunaa, mutta se maistui hirvittävältä enkä pystynyt syömään sitä. Äidin mielestä se piti syödä, kun olin sen kerran tehnytkin. Istuin tuntikausia pöydän ääressä talkkunakipponi äärellä. En muista söinkö minä sen sitten lopulta vai en.

 

Otin äitini suhtautumisen raskaasti, sillä tunsin, ettei minua ymmärretty. Olin lapsi eikä mielipiteilläni, motiiveillani tai tunteillani ollut merkitystä. Jos hän käski minun etsiä jonkun tavaran tai tehdä tietyn asian, minun piti totella heti. En voinut puhumalla koittaa selittää hänelle, miksi minulla juuri sillä hetkellä oli ehkä jotain tärkeämpää tekemistä. Koin, että äitini oli tyranni. Despoottinen hirmuhallitsija, joka halusi minusta kuuliaisen alamaisen, joka ei kuitenkaan koskaan lakannut kapinoimasta. Murrosiässä tämä kulminoitui vihaan, syvään vihaan. Vihasin äitiäni, koska hän ei ymmärtänyt minua.

Mielessäni on myös yksi muisto, jossa itken keittiön lattialla. En muista, mistä on kysymys, mutta olen todella poissa tolaltani. Äiti on olohuoneessa ja käyttäytyy kuin mitään ei tapahtuisi. Tunnen itseni hylätyksi. Tarvitsin äitiä, halusin, että minua lohdutettaisiin, mutta äiti ei tule. Huusin: ”Sinä et tykkää minusta”, sillä siltä minusta tuntui. Silti äiti ei tullut. Hän vain sanoi olohuoneesta: ”Tietysti tykkään”.

Toistan tuota käyttäytymismallia edelleen ihmissuhteissani. Jos menen pois tolaltani ja koen itseni hylätyksi, alan kiukutella tarkoituksenani viestiä, ”Et tykkää minusta”, koska haluaisin, että siitä toinen ymmärtäisi minun tarkoittavan: ”Tule ja halaa minua, osoita että välität”. Mikä ei tietenkään toimi, sillä kun alan itse kiukutella, ajan toisen vain kauemmas.

Kummankaan vanhemman taholta en siis kokenut saavani emotionaalista turvaa. Tämän takia koin olevani yksin. Ei ollut ketään, kenelle olisin voinut puhua tunteistani tai mieltäni painavista asioista, joka olisi todella ymmärtänyt minua. Pidin sitten kaiken sisälläni ja opin pärjäämään yksin.

Välimme ovat ajan myötä kyllä parantuneet. Äitini elämässä tapahtui jonkinlainen muutosvaihe, kasvukriisi, kun hän oli noin 40-vuotias. Ulkoisesti tämä näkyi kaikkein konkreettisimmin siinä, että hän erosi isäni kanssa ja muutti omaan asuntoon (josta palasi noin vuoden kuluttua takaisin isäni luokse). Mutta hän muuttui myös äitinä, hän selvästikin ymmärsi tehneensä jotain väärin. Hänessä tapahtui jokin selvä ja perustavanlaatuinen muutos, jonka ansiosta aloin tulla paremmin toimeen hänen kanssaan. Hän lakkasi olemasta tyranni ja alkoi osoittaa aitoa halua kuunnella ja ymmärtää, vaikka vielä tänäkin päivänä se (tyrannius) tulee toisinaan esiin hänen käyttäytymisessään ja silloin tunnen taas hetken ajan vihaa.

Kun tulin itse äidiksi, lähennyimme tavalla, jota en ollut ajatellut mahdolliseksi. Myös äitini oli jo luullut, ettei hän koskaan saisi toimivaa äiti-tytär-suhdetta kanssani (jota hänellä ei myöskään oman äitinsä kanssa koskaan ollut). Parin vuoden ajan olimme todella läheisiä, nyt kun Eevi on vähän kasvanut ja elämäni palannut raiteilleen suuresta elämänmuutoksesta, olemme ajelehtineet taas vähän etäämmälle, mutta välimme ovat ihan hyvät. Äitini todella haluaa parastani ja auttaa kaikessa missä voi.

Isän kanssa en osaa edelleenkään puhua tai olla luontevasti eikä hän ole muuttunut näiden vuosien aikana. Jossain vaiheessa oli useampi vuosi, joiden aikana hän oli selvästi hyväntuulisempi ja iloisempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Hän söi silloin mielialalääkkeitä. Isäni osoittaa välittävänsä minusta Eevin, tyttäreni, kautta. Eevi on hänen elämänsä ilo, ja isäni auttaa, äitini lailla, meitä kaikessa missä voi.

Jossain vaiheessa, kun veljeni asui vielä vanhempiemme luona, pelkäsin, mitä sitten tapahtuu, kun hän muuttaa omilleen, sillä välimme olivat lukossa. Emme osanneet puhua toisillemme mitään. Pelkäsin, että kadottaisin hänet kokonaan. Mutta yllätyksekseni hän tuli käymään luonani kahvilla, kun asuimme molemmat omissa kodeissamme. Olin aluksi vaivaantunut, mutta huomasin, että hänen kanssaan pystyikin puhumaan. Olemme jatkaneet näitä vierailuja puolin ja toisin varsin säännöllisesti ja välimme ovat hyvät.

En ollut lapsena päivähoidossa. Äiti hoiti meitä kotona. Tämän takia en juurikaan ollut tekemisissä muiden lasten kanssa ennen esikouluikää Manua ja veljeäni lukuuottamatta. Joitakin muistikuvia minulla on naapuruston lapsista ajalta, kun olin 5-6-vuotias. Asuimme tuolloin kerrostalossa. Jo silloin onnistuin ajautumaan ongelmiin toisten kanssa. Kerran Jaana, naapurin tyttö, heitti kiven, koitti tähdätä sen tiettyyn kohtaan. Minä perässä. Valitettavasti sihtini oli surkea, ja kivi kopsahti suoraan Jaanan päähän! Paikalla oli muitakin lapsia, ja kaikki olivat jostain syystä sitä mieltä, että heitin Jaanaa tahallani. He suuttuivat minulle ja sulkivat minut joksikin aikaa joukon ulkopuolelle. En osannut mitenkään korjata tilannetta. Toinen muisto on sellainen, jossa palaan kotipihaan leikittyäni kauempana. Tuo sama lapsijoukko seisoo pihatiellä ja ilkkuu: ”Kantelupukki, kantelupukki”. En tiennyt, mitä sana tarkoitti, enkä sitä, mistä he olivat minulle suuttuneet. Koko episodi jäi arvoitukseksi. Kerran taas suutuin jostakin Jaanan isoveljelle Jarille, joka oli juuri pihalla lähdössä kouluun, ja tönäisin häntä niin, että hän kaatui vesilätäkköön ja joutui menemään kotiin vaihtamaan vaatteita. Jouduin kotiarestiin.

On niitä joitain positiivisiakin muistoja. Tai sellaisia, joihin ei liity sosiaalisia kommervenkkejä. Lähinnä muistan osallistuneeni jonkun naapurin tytön syntymäpäiväjuhlille ja kuinka kerran (ehkä juhlien jälkeen) istuin tuon saman tytön kanssa pihakeinussa, ja meillä oli ilmapallot kädessä. En muista, karkasivatko pallot vai päästimmekö ne tahallaan vapaiksi, mutta katselimme, miten ne kutistuivat ja kutistuivat kohotessaan yhä ylemmäs taivaalle. Muistan myös leikkineeni naapuruston lasten kanssa pikkumetsikössä, joka sijaitsi aivan piha-alueemme laidalla, keräsimme kieloja johonkin soppaan tai keitokseen, mistä äitini sai hirveän hepulin (kielot ovat myrkyllisiä).

Jotenkin on jäänyt epämääräinen muistikuva siitä, että jo tuolloin muut lapset, ja heidän käytöksensä, hämmensivät minua. Muiden kanssa oli vaikea olla. He tekivät omituisia tulkintoja asioista ja toisaalta minun oli vaikea ymmärtää heitä. Tämä koski erityisesti ryhmätilanteita.

Vaikka olin todella itsepäinen ja voimakastahtoinen minua ei pidetty poikkeavana eivätkä vanhempani ajatelleet, että minussa olisi ollut jotain vikaa. Lisäksi sukulaiseni ovat itsekin varsin omalaatuista väkeä, joten heidän seurassaan olen aina tuntenut, että voin olla oma itseni, juuri sellainen kuin olen.