Virallisuus on olemassaoloni antiteesi

En kyllä KOSKAAN enää rupea yrittäjäksi. Tämä äärettömän boheemi, leväperäinen, itsevaltainen ADHD-pää EI sovi siihen. YHTÄÄN. JOS mukana on käytännön ihmisiä, jotka hoitavat KAIKKI käytännön asiat ja saan keskittyä pelkkään luovaan osuuteen, sitten voi harkita. Mutta olen silloinkin epäluotettava, koska voin koska tahansa esim. keksiä, etten jaksa tai kykene tekemään mitään ja sitten vaan häivyn.

VASTUU ei sovi minulle. Olen äärimmäisen vastuuntuntoinen MUTTA kun sisäinen ääneni ilmoittaa jotain, SE on aina se, jota viime kädessä kuuntelen. Ja muutenkin tulkitsen asioita usein omituisesti. Ei. Kaikkien kannalta on parasta, jos minulle ei anneta vastuuta mistään – paitsi ehkä työn tuloksista TAI lyhytaikaista vastuuta, sillä tiedän kyllä milloin pystyn sitoutumaan ja panostamaan johonkin asiaan HETKELLISESTI.

Suurin ongelma on pyrokraattisuus? En tiedä, onko se oikea termi asialle. Eli se, että olen hyvin luotettava ja vastuuntuntoinen ihminen, mutta sen voi tietysti tietää vain ihminen, joka TUNTEE minut. Tämän takia, koska tekemisissä ollaan yleensä tuntemattomien ihisten kanssa, yritysmaailmassa, työelämässä ja muissa vastaavissa instansseissa luotettavuutta ja uskottavuutta ilmaistaan toimimalla tiukasti protokollan, erilaisten sääntöjen yms. mukaan. Ja sellaiseen en pysty. En sitten MITENKÄÄN. Se on olemassaoloni täydellinen antiteesi. Minä kuljen aina oman rumpuni tahtiin ja tulkitsen sääntöjä joustavasti ja ajattelen tehdä asiat omalla tavallani ENKÄ protokollan tms. mukaan.

Ulospäin en siksi anna tällöin kovin luotettavaa vaikutelmaa missään virallisissa instansseissa. Luotettavuuden voi kyllä havaita tavastani viestiä, mutta se on hyvin epävirallinen eikä sovell VIRALLISEEN kanssakäymiseen.

Kenties suurimman "vikani" tässä suhteessa voisi siis ilmaista sanalla EPÄVIRALLISUUS. Olen hyvin epävirallinen ihminen ja virallisuus on olemassaoloni antiteesi.

Joten ei. Minä yrittäjänä = katastrofi. Siksi lopetinkin moisen touhun. Aavistin, etten kauan kykene enää kannattelemaan pystyttämiäni kulisseja ja ongelmia on varmasti tulossa, jos jatkan. Kaikkien käytännön asioiden hoitaminen oli yhtä tuskaa ja yhteydenpitoni er tahojen kanssa hyvn EPÄVIRALLISTA ja puutteellista ja arveluttavaa.

Nyt ne ongelmat sitten posahtivatkin eteeni, nyt, kun olen jo lopettanut. Eräs yhteistyötaho oli lähettänyt todella kiihtyneen sähköpostin täynnä syytöksiä... Mitä ne olivatkaan? Tietojen pimittämisestä ja vääristelystä ja olen muka velkaa heille ties mitä jne. Ja ottavat kuulemma tuota pikaa yhteyttä poliisiin.

Olisiat tietysti voineet ENSIN puhua kanssani ja odottaa, että toimitan kirjanpitotiedot, ennen kuin alkavat syytellä ja vaahdota. Sillä kaiken pitäisi kyllä olla kunnossa. Ja se alkoi heillekin kyllä jo selvitä, kun asiaa lähdettiin käymään läpi.

Ongelma ei siis ole luotettavuus vaan yksinkertaisesti se, että olen liian boheemi ja leväperäinen ja epäselvä ajoittain tai usein (virallisissa asioissa).

Mutta osasin odottaa ongelmia, koska tiedän, ettei toimintani ole ollut mallikasta kaikilta osin ja parempaan en tällä persoonalla pysty. Olen epäkäytännöllinen, super luova, teoreettinen asperger/ADHD idealisti. Käytännöllisyyteni rajoittuu hyllyjen järjestelemiseen (mikä on todella hauskaa, paitsi ei kotona).

Toivottavasti minulle joskus vielä maksetaan ajattelemisesta...

Arvaa, kumpi olen MINÄ?

Russell Barkley tunteiden säätelystä (ADHD)

HUOMIO 1:

Russell Barkley erittelee toiminnanohjauksen 4 osa-alueeseen, joista yksi on tunteiden säätely, ja Barkleyn mukaan ADHD-ihmisillä brakaa myös kyseinen systeemi. MUTTA. Onko ongelma se, että 1) on normaalit tunteet (voimakkuus ja intensiiivisyystaso) mutta pilalliset säätelykyvyt VAI 2) se, että on epätavallisen voimakkaat tunteet ja intensiivinen persoona, jolloin minun mielestäni TOTTA KAI on ongelmia tunteiden säätelyssä, koska jos sinulla on NORMAALIT tunteidensäätely kyvyt, ne ei RIITÄ niiden supertunteiden hallintaan, ja sinulla pitäisi olla SUPERIHMISEN tunteiden säätelykyvyt, että voisit säädellä niitä normaalisti?

HUOMIO 2:

Russell Barkley ehdottaa ratkaisuksi tunteiden säätelyn ongelmaan sitä... Ongelmana tässä kohtaa siis se, että ei saa itseään tekemään mitä pitäisi, mutta mikä ei HUVITA. Ratkaisuksi ukkeli ehdottaa, että syventyy miettimään, miltä itsestä tuntuu sitten, kun on tehnyt sen, mitä pitäisi ja oikeasti HAKEE sen tunteen itseensä ja sitten saa tästä tunteesta sen motivaation.

Aivan kuraa. Ei toimi. Syyt:

1) On aivan hiton vaikeaa keskittyä tuollaiseen mentaaliseen p…syykkaamiseen ja jos EI HUVITA tehdä jotain se tunne on niin voimakas, että minä en ainakaan saa sitä oikein kumottua millään vippaskonstilla JA KUINKA SINÄ MOTIVOIT ITSESI tuohon hiton raskaaseen mentaaliseen effortiin, jossa yrität luoda keinotekoisesti jotain tunnetilaa?????

Eli kuinka motivoit itsesi motivoimaan itseäsi? Jos sinua ei HUVITA moinen mentaalinen effort??? Luot vaan uudestaan saman ongelman kuin mitä lähdit ratkaisemaan.

2) Minun aivoni aina keksii loistavia syitä sille, miksi minun ei JUURI NYT tarvitse välittää siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Yleisimpiä on mm. se, että ajattelen, että HUOMENNA minua voi huvittaa, joten parempi yrittää sitten uudestaan. Ja näitä on tosi vaikea kiertää silloin, kun ei YHTÄÄN HUVITA tehdä jotain ja kun keksii vielä hyviä verukkeita sille, miksi JUURI NYT ei tarvitsekaan tehdä.

Ei minusta tähän ole ratkaisua. Paitsi yrittää keskittyä elämässään asioihin, jotka HUVITTAA. Ja sitä vaan on paska muissa asioissa


Kirja: Russell Barkley: Taking charge of adult ADHD

Omien tuntemusten kuuntelu vs. kurinalainen tavoitteiden tavoittelu

En harrasta uuden vuoden lupauksia. En tietääkseni ole koskaan harrastanut. En ymmärrä sellaisia. Tai ymmärrän, mutta omalla kohdallani en. Koska minusta, jos kaipaa jotain elämänmuutosta, se tehdään sillä hetkellä, kun se tuntuu tarpeelliselta ja ajankohtaiselta. Minulle vuoden vaihtuminen ei ole mitenkään erilainen ajankohta kuin jokin toinen. Teen "uuden vuoden lupauksia" kaiken aikaa. Ja yleensä ne eivät pidä. Se, että tänään on uuden elämäni ensimmäinen päivä vain sattuu olemaan 4.1. Pure coincidence.

En myöskään tiedä, kauanko uusi elämäni tulee kestämään. Oikeastaan kuvaankin kyseisellä ilmaisulla vain tällä hetkellä kokemaani vahvaa tarvetta muutokseen siinä, mitä on nyt. Se, mitä tarvitsen nyt tilalle, voi toisena hetkenä vanhentua, ja kaivata taas jotain muuta tilalle. Mutta NYT, tarvitsen muutosta.

Äh, aika loppuu. Have to continue later.


Jatkuu:

Siis, olen elänyt pitkän aikaa liikaa taas tunteella, mikä on seurausta pelosta. Eli pelkään ylikuormittumista, jolloin en uskalla enää alistaa itseäni kurinalaiseen tahto-ohjaukseen, vaan elän kuunnellen hyvin tarkasti tunteitani ja sitä, mikä tuntuu pahalta ja koska ja koittaen näin pysyä in the safe zone.

Mutta sitten se aina tuppaa menemään överiksi. Ja sitten alkaa tulla siitä paha olo, kun elää liikaa tunteella eikä enää saa aikaan mitään itselle tärkeää tässä tapauksessa esim. opiskelut ja liikunta ovat jääneet pois ylikuormittumisen pelossa.

Toisinaan taas vedän liikaa sitten kurinalaiseen järkiohjaukseen, kuten alkusyksystä, kun aloitin liikuntaharrastuksen. Luin netistä, että jos väsyttää, kannattaa silti liikkua ja veljeni, joka on monella tapaa täysi vastakohtani ja elää aina hyvin hallittua ja kurinalaista elämää, sanoi, ettei hänen kuntosalilla käymiseensä vaikuta oikeastaan koskaan tunnetekijät tai väsymys, joten minähän sitten hinasin itseni liikkumaan oli olotila mikä tahansa ja ylikuormituin niin pahasti, ettei mitään rajaa. Mistä sitten iskikin päälle taas aika pahasti se ylikuormittumisen pelko ja paheneva lamaantuminen.

Minulla on kyky aika hyvinkin kontrolloida tunteitani ja käyttäytymistäni, mutta jos ylikuormittuu ja alkaa hajota, on epäviisasta tahdonvoimalla puskea vaan eteenpäin. Ei, silloin täytyy alkaa kuunnella niitä sisäisiä viestejä ja omia tuntemuksia ja hakea oikeaa suuntaa niitten avulla.

Se, minkä koen hirveän vaikeaksi, on jotenkin tasapainottaa nämä kaksi. Hirveän helposti vetää liikaa jompaan kumpaan suuntaan. On jotenkin todella vaikeaa sovittaa yhteen omien tuntemusten kuuntelu ja oman toiminnan ohjaaminen sen perusteella ja sitten toisaalta taas tällainen tunteista täysin riippumaton tavoitteiden tavoittelu ja kurinalainen ponnisteleminen. On hirveän vaikeaa tietää, milloin pitää kuunnella niitä tuntemuksia ja milloin taas ei.

Nyt joka tapauksessa minulle riittä kerta kaikkiaan tämä pelkääminen ja ylikuormittumisen pelkääminen ja tunteella eläminen ja lamaantuminen. Haluan taas opiskella ja rakastan liikkumista, haluan käydä paljon liikkumassa.

Joten alan taas potkia itseäni persuuksiin ja ryhdistäydyn ja haen kurinalaisuutta elämään.

Ja kohta varmaan olen taas ylikuormittunut.

Hevosen paska.

Ellei reishi ja maca mystisellä tavalla korjaa tätä typerää vikaa minusta. Tuskinpa.

Muutosvastarinta?

Muutosvastarinta liittyy ihmismielen taipumukseen puolustaa vanhoja tottumuksiaan. Muutosvastarinta on luonnollinen osa mitä tahansa muutosprosessia. (Wikipedia)

Tässä myös artikkeli aiheesta: Stressivapaa vyöhyke - Miten ylittää muutosvastarinta?

On muuten kiinnostava artikkeli ja täytyykin tehdä siinä kuvattu harjoitus, sillä elän juuri luultavasti pahassa muutosvastarintavaiheessa.

Heräsin yöllä vessaan, ja tajusin, etten ole ok. Minulle oli koko eilisen päivän tosi paha olo ja yöllä tajusin, että voin edelleen huonosti ja aloin pohtia asioita.

Huomaan, että aivojeni uudelleenohjelmointi on alkanut tuottaa vahvoja tuloksia. Mutta samalla muutos pelottaa. Alkuvuodesta pystyin ensimmäistä kertaa elämässäni noudattamaan haluamanilaista ruokavaliota, kun vähensin hiilihydraattien syönnin alle 100 grammaan päivässä ja söin varsin kurinlaisesti. En ollut uskonut, että koskaan pystyisin sellaiseen. Sorruin kyllä ajoittain herkutteluihin, mutta pääsääntöisesti pysyin ruodussa koko noin 3 kuukauden ajan, kunnes mahakivut pakottivat lopettamaan ja palasin vastentahtoisesti entiseen syömiselämääni.

Nyt huomaan saavuttaneeni saman, hieman pakkomielteisen, olotilan liikunnan suhteen (eikö tiukan kurinalainen elämä ole aina väistämättä jotenkin pakkomielteistä? Siltä se ainakin tuntuu tällaisesta (ex)-äärihedonistista.). Liityin VIHDOINKIN Gogohun (liikuntakeskus), jossa kävin melkein 10 vuotta sitten 3 vuoden ajan, ja olen vuosien ajan kaivannut sinne takaisin, koska olen ymmärtänyt, että se on minulle AINOA tapa harrasta liikuntaa. Rakastan Les Millsin tunteja. Musiikki ja sen mukana liikkuminen on minulle avain liikkumishaluun ja Les Millsin tunneilla on paljon konemusiikkia ja muuta menevää jytkettä ja nyt esimerkiksi Bodyjam tunneilla tulee ihan sellaiunen olo kuin kävisi reiveissä tai diskossa bailaamassa!!! Se on NIIIIIIIN huippua. Olen vuosien ajan halunnut harrastaa paljon liikuntaa, koska tavoitteenani on niin täydellinen hyvinvointi kuin pystyn asiaan vaikuttamaan ja liikkuminen on oleellinen osa tätä minun fyysisen koneistoni huoltoa ja optimaalista vireessä pitämistä, mutta en kuollaksenikaan pysty käymään missään LENKILLÄ. YÖK. Se on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin tylsää. Tai uimahallissa..... Uida sitä typerää allasta päästä päähän, päästä päähän. Hyi olkoon. Ei ihminen pysty liikkumaan niin, että se itse suoritus tuntuu yhtä piinaavalta kuin jos pitäisi hakata urheiluhallin seinä täyteen, vieri viereen, pieniä nauloja, kunnes se on kokonaan täytetty... Mutta nyt kun liityin takaisin gogohun, jossa liikkuminen on KIVAA, olen äärettömän motivoitunut ja haluaisin käydä siellä koko ajan.

Kykenen häikäisevään kurinalaisuuteen ja teen tahallani sellaisia harjoituksia, että vaikka olisin kuoleman väsynyt, raahaan itseni tunnille, ja päätän katsoa vasta tunnin JÄLKEEN, oliko valinta oikea vai väärä. Kun on todella väsynyt, ei todellakaan tee mieli liikkua. Itseasiassa minusta tuntuu aina silloin siltä, että jos menen jumppaan, alan kuitenkin itkeä kesken tunnin. Mutta olen päättänyt, että minähän menen silti, vaikka kuolisin niin menen. Koska tiedän, että harrastamalla paljon liikuntaa, voin ehkä vaikuttaa mullistavalla tavalla fyysiseen hyvinvointiini, ja koska tavoitteenani on voida niin hyvin kuin mahdollista, tämä on tie, jota haluan kulkea.

Enkä ole itkenyt yhdelläkään tunnilla. Yllätyksekseni olen jaksanut jumpata täysillä ja jumpan jälkeen tulee aina se superihana euforinen olotila, jota rakastan. Joka kerta on päätös lähteä ollut oikea. Ja kun huomaan tämän, on seuraavalla kertaa kun väsyttää, helpompi lähteä, koska tietää, että jumpan jälkeen tuntuu hyvältä.

Minusta on tulossa kurinalainen ihminen. Aivoni todellakin muuttuvat tekemäni työn ansiosta. Minusta on tulossa itseohjautuva ihminen.

Mutta se muutosvastarinta.

Minä pelkään. Kuten yllä olevassa artikkelissa sanotaan, me haluamme asioita, mutta sitten kuitenkin pelkäämme muutosta ja sabotoimme muutosyrityksemme. Taustalla on aina pelko.

Minä olen vuosien vuosien ajan hokenut itselleni, että en kestä mitään, että uuvun, jos en makaa koko ajan kotona, että olen yliherkkä ja hajoan, jos en pysy kotona lepäämässä. Joten kun nyt ravaan jumppaamassa harva se päivä enkä makaakaan turvassa kotona, mieleni suistuu hiljalleen täyteen paniikkiin. Mieleni on varma siitä, että tuhoudun.

Ja minähän en voi mitenkään tällä hetkellä tietää sitä, että ovatko psyykkiset oireet, joita olen alkanut havaita, merkkejä siitä, etten lepää tarpeeksi kotona vai muutosvastarintaa. Mutta en voi luovuttaa. En halua olla sellainen kuin olen aina ollut. Haluan muuttua. Joten aion jatkaa, pusken ja pusken. Luovutan vain, jos hajoan niin täysin, että on pakko tajuta luovuttaa. Niinkuin sen ruokavalion kanssa, kun tuli niin hirveät mahakivut, etten pystynyt iltaisin tekemään muuta kuin makaamaan kippurassa, silloin tietää, että tie jota kulkee on väärä. Mutta muussa tapauksessa en anna periksi. EN nyt, kun olen niin lähellä voittoa. Niin lähellä sitä ihmistä, joka niin kauan olen halunnut olla.

Hedonistinen ajattelu eli mielihyväkoukussa

Olen erinomaisen tietoinen siitä, että hedostinen ajatusmaailmani on syyllinen suurimpaan osaan niistä ongelmista, jotka ovat raahautuneet mukana vielä aikuisiälle.

Hyvä artikkeli: Hedonistic thinking

Hedonismi tarkoittaa sitä, että tavoittelen jatkuvasti mielihyvää ja välttelen mielipahaa. Hedonistinen henkilö ei kestä pahaa oloa ollenkaan. Hän pyrkii välttelemään sitä kaikin tavoin. Välitön mielihyvä ohjaa elämää.

On hyvä muistaa tärkeä asia, jonka joskus jostain luin, ja jota olen sen jälkeen usein toistellut itselleni: mielihyvä ja onnellisuus ovat eri asioita. Jokin asia voi tuottaa mielihyvää lisäämättä onnellisuutta. Mielihyvää tuottava asia voi jopa vähentää onnellisuutta. Sen sijaan onnellisuuutta voivat lisätä monet sellaiset asiat, jotka eivät tuota välitöntä mielihyvää vaan mielihyvä, hyvä olo, tulee vasta viiveellä palkinnoksi ponnisteluista. Monet välitöntä mielihyvää tuottavat asiat aiheuttavat etenkin hedostinisille ihmisille riippuvuutta. Riippuvuus ei ole onnellisuutta, se on orjana olemista. Välitöntä mielihyvää voi saada tietokonepeleistä, televisio-ohjelmista, herkuista, huumeista... Hedostinen ihminen täyttää elämänsä asioilla, joista hän saa välitöntä mielihyvää, mutta jotka eivät auta pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttamisessa eikä henkilö ohjaa tietoisesti elämäänsä arvojensa ja tavoitteidensa pohjalta vaan elää vain hetkestä toiseen hakien hyvää oloa, hyvää fiilistä.

Osaan nykyään tiedostaa jo hyvin, milloin jokin asia tuottaa mielihyvää, mutta vähentää onnellisuutta ja on todellisten tavotteideni tiellä. Kun syön herkkuja, se tuottaa mielihyvää, mutta on todellisteni arvojeni ja tavoitteideni esteenä eli terveellisten elämäntapojen ja itsestä huolehtimisen. Toisaalta, jos herkuttelee kohtuudella, se voi olla pientä luksusta ja itsensä hemmottelemista terveellä tavalla. Kyllähän ihmisen kuuluu myös nauttia elämästä. Kun pelasin Miikan kanssa playstationilla diablo 3:sta, tajusin nopeasti, että peli aiheutti addiktiota ja tuotti valtavaa mielihyvää, mutta vähensi rajusti onnellisuutta ja tyytyväisyyttä elämään. Peli sai valvomaan liian myöhään, jolloin nukuin liian vähän ja elämänlaatu kärsi väsymyksen seurauksena. Lisäksi käytin paljon aikaa asiaan, joka on aivan merkityksetöntä, ja olisin paljon mieluummin käyttänyt sen ajan ihan muihin asioihin. Hetken aikaa taisteltuani mielihyvä vs. onnellisuus -painissa, lopetin pelaamisen ja päätin, etteivät videopelit enää kuulu elämääni. Minulla on paljon parempaakin käyttöä ajalleni kuin moinen aivoton mielihyvän tahkoaminen masiinasta.

Eräs ystäväni sanoi osuvasti, kun puhuin sokeri/nopeat hiilihydraatit -addiktiostani, että olen mielihyväkoukussa enkä missään sokerikoukussa. Tajusin hänen olevan oikeassa. Olen koukussa herkkuihin, koska saan niistä mielihyvää. Kyse ei ole suoranaisesti sokerista tai nopeista hiilareista. Kyse on siitä, millaiset asiat tuottavat mielihyvää. Eli toisin sanoen sellaiset syötävät asiat, jotka paukuttavat aivojeni mielihyväkeskusta täydellä tykkitulella, saavat minut orjan tavoin vaeltamaan luokseen yhä uudelleen. En kuitenkaan söisi pelkkää sokeria pussista, vaikka mitään muuta herkuksi luokiteltavaa ei olisi tarjolla 10 vuoteen. YÖK. En saa mielihyvää pelkän sokerin puputtamisesta. Kyse ei voi siis olla riippuvuudesta pelkkään substanssiin. Siihen liittyy muutakin. En myöskään saa kovinkaan suuria kiksejä jäätelöstä, ja jos pakastimessani lojuisi litran jäätelöpaketti, se voisi hyvinkin unohtua sinne, vaikka maailman tappiin asti. Jäätelö ei tuota minulle sen suurempaa mielihyvää kuin ruisleipäkään.

Olen mielihyväkoukussa.

Hedostinen ajattelu liittyy hyvin läheisesti tunneohjautuvuuteen, jota olen käsitellyt aiemmin blogissani. Sitä käsittelevät artikkelit löytyvät blogin oikeassa reunassa olevasta aihehakemistosta kohdasta "tunneohjautuvuus". Hedonismi ja tunneohjautuvuus ovat oikeastaan sama asia.

En koe, että tunneohjautuvuus ja siitä seuraava hedostinisuus olisi henkilön oma vika. Oli kyse sitten perimästä ja aivojen rakenteellisesta tai toiminnallisesta ominaispiirteestä tai ympäristötekijöiden vaikutuksesta, henkilö ei lapsuus- ja nuoruusiässä voi juurikaan vaikuttaa asiaan. Minulla kyse on ainakin todella vahvasta valmiista ohjelmoinnista, jonka muuttaminen on pirun vaikeaa.

Tiedostettuani asian ongelmaksi ja alettuani tutustua ilmiöön itsessäni ja elämässäni kehittäen tietoisuuttani ja itsetuntemustani asian suhteen, ensimmäiset askeleet asian muuttamiseksi olen ottanut oikeastaan siten, että olen alkanut sanoa itselleni eri tilanteissa: "Kyse on TUNTEESTA", jolloin ymmärrän, että vaikka minusta tuntuu, että haluan esimerkiksi kaupassa munkin, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että minun täytyy tehdä niinkuin minusta tuntuu. Aivojeni on jostain syystä äärimmäisen vaikea käsittää tätä asiaa. Että tunne ei tarkoita sitä, että niin tarvitsee tehdä. Minä voin tulla tunteen ja toiminnan väliin ja valita järjen ja ajattelun avulla, miten toimin.

Olen opetellut tuota varsin yksinkertaisen kuuloista asiaa jo yli vuoden. Hiljalleen se vahvistuu ja alan yhä useammin tiedostaa H-hetkellä, että "hei, tämä on taas se TUNNE, minun ei tarvitse totella sitä".

Tunteiden valta minuun on valtava. En pidä siitä. En hyväksy sitä. Haluan eroon siitä. Haluan hallita ITSE omaa elämääni. Päättää itse asioista. Elää arvojeni ja korkeampien tavoitteideni mukaista elämää.

Hedonismi ja tunneohjautuvuus painutkoon hevontuuttiin.

Olen tehnyt nyt reilun vuoden töitä asian kanssa. Käytän erilaisia harjoituksia, joiden avulla yritän muuttaa aivojani asian suhteen.

• Yksi harjoitus on se, että tiedostan itse tilanteessa, halutessani jotain, että kyse on tunteesta ja että voin päättää toisin, päättää järjen ja ajatusten avulla toimia toisin. Jos esimerkiksi alan nyt pohtia, että haluaisin käydä ostamassa jotain hyvää, vaikka suklaata, kaupasta, voin tiedostaa, "hei, tämä on taas se tunne, minä haluan suklaata", kyse on vain haluamisesta, ja voin päättää vapautua tuosta halusta.
• Kun haluan jotain, kiellä asian tahallani itseltäni tai kun minua huvittaa jokin asia, en tee sitä, vaan jotain ihan muuta. Tämä vahvistaa aivoissani kykyä tietoisesti ohjata toimintaani järjen avulla sen sijaan, että tekisin aina automaattisesti sen, miltä tuntuu.
• Teen tahallani asioita, joita minua ei huvita sillä hetkellä tehdä.
• Teen valtavasti töitä tunteiden hallinnan kanssa pystäkseni käsittelemään negatiivisia tunteita ja selviytymään niistä, jotta kykyni sietää hetkellistä epämukavuutta ja pahaa oloa kasvaa.

Kun toistuvasti teen asioita, joita minua ei sillä hetkellä huvita tehdä, tai olen tahallani tekemättä asioita, joita minua sillä hetkellä huvittaa tehdä, vahvistan aivoissani niitä alueita, jotka vastaavat tietoisesta itsehallinnasta. Päivä päivältä, vuosi vuodelta aivoni toimivat yhä paremmin kyseisten asioiden suhteen ja tietoisesta itsehallinnasta tulee lopulta osa elämää.

Se on hidasta. Mutta luovuttaakaan en voi. En suostu olemaan invalidi. En vain SUOSTU olemaan tällainen, mikä olen. En s-u-o-s-t-u. Olen päättänyt korjata aivoni ja piste.

Kaipaan vakautta

Miesihmiseni on turvallinen. Se edustaa minun vastakohtaani tietyillä elämän ulottuvuuksilla. Se on siisteysfanaatikko. Se ei kestä lainkaan epäsiisteyttä ja sen kotona on toooooosi siistiä. Ja se on tasapainoinen ja vakaa ja huolehtii työ- ja raha-asioista. Ja minulle tulee sellaisesta hyvin turvallinen olo, koska olen itse järkyttävä KAAOS. Kaikki vain leviää ja kaikki on sotkussa ja KAAOKSESSA. En pidä siitä, mutta typerät aivoni vain luovat kaaosta. Kaaosaivot. Olen epävakaa, ailahtelevainen, huono stressinsietokyky, yliherkkä, kaoottinen, uupuva, pyörremyrskyn silmä. Kaipaan mieheni tuomaa vakautta. Tarvitsen sitä elämääni. Tarvitsen jonkun, joka pitää minut turvassa ja tuo elämääni järjestystä ja vakautta. Joka vetää minua siihen suuntaan.

Haluaisin siistin kodin. Haluaisin kivan, valoisan, viihtyisän ja siistin kodin. En usko, että koskaan pystyn siihen yksin. Tarvitsen apua, että se olisi mahdollista.

En halua elää kenenkään rahoilla, mutta en tiedä, pystynkö koskaan käymään normaalisti töissä. En vielä tiedä. Jos pääsen nyt yliopistoon ja joskus valmistun, voin jonain päivänä vielä kokeilla asiaa. En tiedä, miten siinä käy. Mutta tuntuu turvalliselta, jos toinen meistä pystyy huolehtimaan noista asioista ihan varmasti. Silloin tiedän, etten huku. Teen parhaani ja yritän ansaita rahaa parhaan kykyni mukaan. Yritän pysyä pinnalla. Mutta tarvitsen tässäkin apua. Vähintään turvallisuudentunnetta, jonka minulle tuo se, kun toinen pysyy varmasti pinnalla, silloin tiedän, ettei minuakaan jätetä hukkumaan.

Haluan vakautta. Haluan säännöllisyyttä, itsekuria, terveellisiä elämäntapoja, kohtuullisen toimeentulon, siistin kodin... En hyväksy sitä, että mieleni on kaaos ja pyörremyrsky, hallitsematon sekamelska. Vaikka se on. Mutta minä en hyväksy sitä. Koska en halua kaaosta. Haluan vakautta. Haluan turvalliset, vakaat puitteet elämälle. Mutta myös nauttia luovuudestani ja innostuksestani ja hulluudestani. Haluan kaiken. Voinko saada mieleni kesytetyksi? Hallintaan? Tuleeko minusta koskaan muuta kuin tämä loputon sekamelska?

Huokaus.

Onneksi minulla on ihmiseni. Se on ankkuri, joka pitää tämän sekopäisyyden meressä heittelehtivän laivan paikoillaan.

En tiedä.

En tiedä, mitä en tiedä.

Elämäni on ikuista taistelua itseäni vastaan.

Kuka voittaa?

Minä? Vai se toinen, joka en ole minä, mutta on. Otsalohkot vai limbinen järjestelmä? ADHD vai minä?

Väsymys.

Taistelutahto.

En voi luovuttaa.

Mörkösokeri tekee pahaa

Kyllä. Aloitettuani hiilarien vähentämisen (joskaan en alun alkaen tähdännyt siihen vaan kitkin vain leivän ruokavaliosta ja vähensin guttaperkkaa kuten perunaa, pastaa yms. mutta siinähän se väheni samalla) ihmettelin heitteleviä mielialoja. Hiljattain aloin havaita yhteyden. Porsasteltuani (sokeripitoisella / runsas hiilarisella ravinnolla) seuraava päivä oli aina kauhea (tai seuraavat pari kolme päivää). Ahdistusta, itkuinen olo, masennusta, jopa itsetuhoisuutta. Kaikkea aivan kamalaa.

Söin nyt viikon todella terveellisesti eli käytännössä ei ollenkaan valkoista sokeria ja hiilarit noin 70 g/vrk ja mieliala oli loistava ja olo hyvä.

Eilen... Sorruin porsaaksi. Annoin itselleni luvan heittää aivot narikkaan ja ostin irtokarkkeja (180 g) ja pikkuruisen tumma suklaa (85 %) -levyn (35 g).

Vaikea vielä sanoa mitään varmaksi (kirjoitan tähän raportin illalla olotilasta), mutta vaikuttaa siltä, että sokeri todellakin tekee minut hulluksi nyt, kun olen puhdistanut elimistöni siitä. Olen herännyt tänä yönä kolme kertaa (2 kertaa kuorsaukseen ja kerran kissan märkään nenään, joka änkesi naamaani) ja nyt en saa enää unta ja huomaan, että olotilani on outo... Nimittäin minua itkettää. Selittämättä. Mikä kuului juuri niihin oireisiin, joita minulle tuli sokeripossuttelun jälkeisinä päivinä.

Täydennän tämän raportin illalla. Tämä ei tietenkään ole tieteellinen tutkimus. Voihan kyse olla plasebosta. Mutta aiemmilla kerroilla EN keksinyt tai kuvitellut oireitani, koska en edes aluksi osannut yhdistää sitä sokeriin (hiilareihin). Ja jos olen tänään todella ahdistunut ja itsetuhoinen, en usko kuvittelevai tai keksiväni sitä tms.

Minusta tuntuu, että otan tavoitteeksi karsia karkit ja valkoisen sokerin ruokavaliostani PYSYVÄSTI. Loppuelämäksi. Huh huh. Jotta tämä olisi mahdollista eikä kävisi liian rankaksi (eli jotta pystyn tähän), joudun tinkimään liiasta ehdottomuudesta. Eli tumma suklaa kuuluu sallittuihin herkkuihin ja voin toisinaan ostaa 2–3 irtokarkkia tai pienen lakupötkön ja makustella. Ja ehkä joskus TOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSI harvoin annan itseni pitää karkkijuhlat. TOSI harvoin. Siis esimerkiksi kerran vuodessa.

Olen jo edistynyt aivojeni kanssa, sillä viime päivinä, kun minun on tehnyt mieli herkkuja, olen aina mielihalun iskiessä tiedostanut, että kyse on tunteesta ja sanonut mielessäni itselleni: "Se on vain tunne. Vain tunne. Sitä ei tarvitse totella. Sen mukaan ei tarvitse toimia. Vastusta sitä. Toimi toisin. Valitse järjellä." Tämä on valtava saavutus, sillä tähän asti olen tajunnut aina vasta jälkeenpäin (koskee siis kaikkea tunneohjautuvaa toimintaa, katso tunneohjautumista koskeva artikkeli: ADHD ja tunneohjautuvuus), että voi ei, kyse oli tunteesta ja tunteita ei ole mikään pakko totella. Tunne ei pakota minua toimimaan eikä laittaa minua liikkumaan eikä ohjaile käsiäni ja suutani ja jalkojani. Aivoni ohjailevat. Aivoni päättävät. Ja minä voin ottaa itseni hallintaani ja päättää tunteiden sijasta. MINÄ voin päättää, mitä teen. Ei tunne.

Joten ehkä alan lähestyä pistettä, jossa saan itseni tietoiseen hallintaan ja lakkaan olemasta mielihalujen orja.

Ja jos sokeriporsastelu tekee minut möröttyneeksi ja olon kamalaksi, sen luulisi lisäävän motivaatiota.

Ai niin, tiedättekö, miksi ne hiilarit on pahasta? Miksi niitä pitää tarkkailla ja vähentää? Koska ne muuttuvat elimistössä sokeriksi. Siksi. Kun syö paljon hiilareita, verensokeri on koko ajan koholla ja elimistö joutuu tuottamaan tolkuttomasti insuliinia pitääkseen tilanteen hallinnassa. Lue artikkeli: Miksi hiilihydraatit ovat pahasta?


Tähän tulee siis vielä myöhemmin raportti siitä, millainen mielialani ja vointini oli tänään.

ADHD ja kyky itseohjaukseen

I need this book.

Toiminnanohjauksen mestariksi!

Luen kahta kirjaa, jotka näennäisesti käsittelevät eri aiheita, mutta itseasiassa ne käsittelevätkin täsmälleen samaa asiaa – toiminnanohjausta! On mielenkiintoista, että nämä kaksi kirjaa alkavat lähes identtisellä sisällöllä, vaikka niiden kirjoittajat eivät tietoisesti käsittele samaa aihetta. Toinen kirja on Russell Barkleyn Executive functions (toiminnanohjaus) ja toinen McGonigalin The willpower instinct (tahdonvoima).

Ainakin omalla kohdallani on todella niin, että juuri tahdonvoima, tietoinen itsehallinta, on ratkaisu toiminnanohjauksen ongelmiin. Saattaa siis hyvinkin olla niin, että nämä kaksi asiaa ovat yksi asia. Toisin sanoen kummassakin kyse on aivojen etuotsalohkojen toiminnasta. Toiminnanohjauksen ongelmissa ihmisellä on jotain vikaa nimenomaan tällä alueella aivoissa. Itsekuri, itsehillintä, tavoitteiden mielessä pitäminen ja toiminta, joka mahdollistaa niiden saavuttamisen. Kun alue ei toimi asianmukaisella tavalla, seurauksena on impulsiivisuutta, hallitsematonta käytöstä, suunnitelmallisuuden puuttumista jne.

Kumpikin kirja alkaa siis täsmälleen samalla tavalla ja jopa käytetyt tapausesimerkit ovat samoja. McGonigal käsittelee kirjan ensimmäisessä luvussa tahdonvoiman evolutiivista alkuperää ja perustelee sen merkityksen ihmisen sosiaalisuudella. Ihmisten on täytynyt tulla toimeen toistensa kanssa pärjätäkseen elämässä. Tarvitaan yhteistyötä ja asioiden jakamista. Tarvitaan kykyä hillitä impulsseja, kykyä hallita tarkkaavaisuutta, tunteita ja käyttäytymistä. Tahdonvoimaa.

Barkley aloittaa oman kirjansa toiminnanohjauksesta samalla aiheella. Ensimmäisessä luvussa käsitellään toiminnanohjauksen evolutiivista alkuperää (miksi toiminnanohjaus on kehittynyt) ja Barkley perustelee sen täsmälleen samalla tavalla kuin McGonigal tahdonvoiman. Ihmisten on täytynyt tulla toimeen toisten ihmisten kanssa. Tarvitaan kykyä hillitä impulsseja ja miettiä tekojensa seurauksia.

Kumpikin, tahdonvoima ja toiminnanohjaus paikallistuvat aivoissa siis etuotsalohkoihin. Sekä Barkely että McGonigal esittelevät saman aivovauriotapauksen esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, kun kyseinen alue aivoissa lakkaa toimimasta asianmukaisella tavalla ja tahdonvoima – toiminnanohjaus – siinä samalla: vuonna 1848 rautatanko lävisti Phineas Gagen kallon juuri etuotsalohkojen kohdalta. Mies ei edes pyörtynyt, mutta hänen persoonallisuutensa muuttui pysyvästi.


Aivojen etuotsalohkojen toiminnan kehittäminen on siis, uskoakseni, ratkaisu toiminnanohjauksen ongelmiin. Pitää kehittää tietoista itsehallintaa. Ja sitä voi kehittää. Kuka tahansa.

Siinä missä Barkleyn kirja käsittelee asiaa ongelmakeskeisestä näkökulmasta, McGonigalin kirja on ratkaisukeskeinen. Pidän jälkimmäisestä enemmän. Se pureutuu suoraan siihen, miten kyseistä aivojen aluetta voi käytännössä kehittää.

Erittäin lyhyesti asian voi tiivistää siten, että mitä enemmän käyttää kolmea tahdonvoiman lajia, "I will", "I won't" ja "I want", sitä paremmin etuotsalohkot alkavat toimia ja itsehallinta lisääntyy (McGonigal). Tahdonvoima on kuin lihas. Se kehittyy harjoittelemalla.

"I will" on sitä, kun pitäisi tehdä jotakin, mutta ei huvita. "I will"-tahdonvoima on sitä, kun tekee jotakin, vaikka ei oikein sillä hetkellä huvittaisi.

"I won't"-tahdonvoima on sitä, kun tekee mieli jotakin, mitä ei pitäisi. Se on kykyä vastustaa houkutusta. Kykyä sanoa ei.

"I want"-tahdonvoima on kyky muistaa, mitä todella haluaa. Ei sitä, mitä haluaa tällä hetkellä (hetken mielihyväasiat) vaan pitkäaikaisia tavotteita, kuten yliopistoon pääseminen, painon pudottaminen jne.

Näitä pitää tietoisesti treenata.


Esitän yhden kirjassa olevan harjoituksen, josta pidin tosi paljon. Meditointiharjoitus. En ole koskaan jaksanut keskittyä meditointiin tai erityisemmin innostunut edes kokeilemaan sitä, mutta McGonigal esittää sen niin houkuttelevana tahdonvoiman harjoituksena, että on kyllä pakko ruveta tekemään. Se menee näin (suomennettu kirjasta):

1. Istu alas ja ole paikoillasi.
Istu mukavasti. On tärkeää, ettet heilu ja kiemurtele, kun meditoit – tässä on kyse fyysisestä itsehallinnasta. Jos sinun tekee mieli rapsuttaa kutisevaa kohtaa, vaihtaa käsien asentoa tai ristiä jalkasi, koita, pystytkö aistimaan halun tehdä niin, mutta olemaan noudattamatta sitä. Tämä opettaa olemaan automaattisesti noudattamatta jokaikistä impulssia, jonka kehosi ja aivosi tuottavat.

2. Kiinnitä huomiosi hengitykseesi.
Sulje silmäsi (ei ole pakko) ja kiinnitä huomiosi hengitykseesi. Sano äänettömästi mielessäsi "hengitä sisään" kun vedät henkeä ja "hengitä ulos" kun hengität ulos. Kun huomaat ajatustesi harhailevan (ja näin tulee tapahtumaan), ohjaa ne takaisin hengitykseen. Tämä harjoitus, jossa ohjaat ajatuksesi aina takaisin hengitykseen uudelleen ja uudelleen, potkaisee etuotsalohkot kunnolla käyntiin ja vaimentaa stressi- ja halukeskukset aivoistasi.

3. Pane merkille, miltä tuntuu hengittää ja miten mielesi harhailee.
Muutaman minuutin kuluttua lakkaa sanomasta mielessäsi "hengitä sisään" ja "hengitä ulos". Yritä sen sijaan keskittyä vain siihen, miltä hengittäminen tuntuu. Tunne, miltä tuntuu, kun vatsasi tai rintasi laajenee, kun vedät henkeä sisään, ja laskevat, kun hengität ulos. Ajatuksesi saattavat harhailla enemmän, kun et toista "hengitä sisään/ulos"-lauseita. Kuten aiemmin, jos huomaat ajatustesi harhailevan, ohjaa huomiosi takaisin hengitykseen. Jos tämä tuntuu vaikealta, voit alkaa udestaan toistaa hiljaa mielessäsi "hengitä sisään/ulos". Tämä osa harjoitusta kehittää itsetietoisuutta itsehallinnan ohella.

Tee aluksi 5 min päivässä. Sitten voit kokeilla 10-15 min pvä. Jos tuntuu rasittavalta, palaa 5 minuuttiin.


McGonigal huomauttaa, että meditoinnin tarkoitus ei ole saada mieltään tyhjäksi ylimääräisistä ajatuksista. Päinvastoin ajatusten harhaileminen ja niiden ohjaaminen yhä uudestaan takaisin hengitykseen on juurikin itsehallinnan vahvistamista. Hän kertoo Andrewsta, joka huomasi, että sama asia, jota hän teki meditoinnin aikana, oli juuri sitä, mitä hänen tuli tehdä myös oikeassa elämässä: kun hän huomasi harhautuvansa tavoitteestaan, hänen piti ohjata itsensä takaisin oikeille raiteille (meditoinnin yhteydessä siis huomion kiinnittäminen takaisin hengitykseen).


Aivoplastisiteettia siis hyödyntämään ja ottamaan aivot haltuun!

Vaurioituneiden aivojen korjaaminen

Sekavaa. Kaikki on sekavaa. Mikä lienee odotettavissa, jos ei nuku moneen päivään. Tai siis olen nukkunut vähän, ehkä 4 h yössä. Sellainen pyörremyrsky päässä, ettei ihminen voi nukkua. Hain ensiavusta unilääkkeitä 3 kpl, luojan kiitos, mikä ihana olo, kun tietää, että tänään saa nukkua – vihdoin. Ja huomenna. Ja ylihuomenna. Sitten ehkä jo saan taas muutenkin unta. Jos en saa, ei se mitään, sillä minulle riittää ehkä puolikas pilleri per ilta, ja ne riittävät sitten melkein viikoksi. Sitten ne saavatkin jo loppua.

Mistä tämä kaaos tulee? Se tulee siitä, kun ihminen on eronnut 8,5 vuotta kestäneestä suhteesta. Kai sitä vähemmästäkin menee aivot sekaisin. Tosin en tiedä, mikä tässä sekaisuudessa tulee vain unen puutteesta ja mikä muusta.

Unta, unta... Sitä minulle kiitos.

Sitten vasta alkaa taas tajuta tätä maailmaa ja itseään ja näkee selvemmin eikä ole vain yksinkertaisesti HULLU.

Kaikki on outoa. Ja minua pelottaa. Minua pelottaa itseni ja tulevaisuus.

Syy siihen, miksi vietin niin kauan melko epätyydyttävässä ihmissuhteessa on pelko. Pelkäsin toisen tuskaa, jota jättäminen aiheuttaa, sen kohtaamista ja aiheuttamista. Ja pelkään itseäni. Olen paennut omaa mieltäni ja sen hulluja syövereitä. Vaikka suhde ei ollut erityisen optimaalinen, se piti minut suunnilleen tasapainoisena. Olen pelännyt kohdata maailmaa yksin, koska joudun kohdakkain hullun mieleni kanssa. Mutta uskon, että tuon suhteen tarkoitus oli eheyttää minua. Olen sen aikana saanut kasvaa ja kypsyä, aikuistua, löytää itseni. Ehkä minulla on nyt resursseja hullun mieleni kohtaamiseen ja järjestämiseen. On tullut aika ottaa siitä selvää.

Mitä tarkoitan hullulla mielellä? Aivovauriota. Olen 100 % varma siitä, että aivoissani on pahemmanlaatuinen vaurio. Ehkä sen nimi on ADHD. Ken tietää. Mutta se vaurio on sellainen, että se tekee minusta riivatun tunnehullun sekopään. Olen täynnä pakkomielteitä ja impulsiivisuutta ja tunteiden vuoristorataa. Jostain syystä se kaikki pysyi aisoissa, kun olin parisuhteessa ja olen pelännyt lähteä siitä, koska sitten joudun kohtaamaan taas tämän epävakaan mieleni.

Olenko nyt tarpeeksi kypsä korjaamaan mieleni?

Aivoplastisiteetti. Omia aivojaan voi muuttaa. Olen lukenut Barbara Arrowsmith-Youngin kirjan The woman who changed her brain. Arrowsmith-Young kärsi todella pahoista oppimisvaikeuksista, mutta hän kehitti itselleen kognitiivisia harjoituksia, joiden avulla hän pystyi korjaamaan vaurioituneet alueet aivoistaan. Omia aivojaan voi työstää siten, että käyttää heikkoja alueita. Pakottaa ne vahvistumaan. Muodostaa uusia yhteyksiä ja kytkentöjä, kunnes aivot muovautuvat uuteen uskoon.

Minusta on todella mielenkiintoista, kun luin jokin aika sitten netistä, että impulsiivisuus ja pakkomielteisyys ovat yhteydessä samaan aivoalueeseen. Vaurio tässä nimenomaisessa osassa aivoja voi aiheuttaa pakko-oireusuutta ja impulsiivista häiriökäyttäytymistä. Juuri se kohta aivoissani on totaalisen paskana. Typerät aivot. Ylipäätään minusta oli kiinnostavaa saada selville, että impulsiivisuus ja pakkomielteisyys ovat todella lähellä toisiaan. Onhan kummassakin kyse siitä, että ei pysty hallitsemaan omaa käyttäytymistään. Kummassakin on kyse siitä, että tuntee pakottavaa tarvetta tehdä jotain.

She notes that impulsivity is a primary feature of many disorders including addiction, ADHD, obsessive compulsive disorder and gambling. Identifying the brain region and mechanism that controls impulsivity is a critical step in the diagnosis and treatment of these conditions. (internet-artikkeli: Area Of Brain Responsible For Controlling Impulses Discovered)

Tässä esimerkiksi yksi kiinnostava artikkeli: Understanding the Differences Between Impulsivity and Compulsivity

Etuotsalohkoissani on pahemmanlaatuinen vaurio. Kiitos vaan.

Minulla on joko epävakaa persoonallisuushäiriö tai sitten kyse on ADHD:n Aspergerin ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikutuksista aivoissani.

En hyväksy.

Kirottu pää.

Aion pistää sen hallintaan. Omistan siis tästä eteenpäin elämäni pääni järjestämiselle. Kognitiivisia harjoituksia surkastuneiden aivo-osien kunnostamiseksi. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?


Aivovaurion korjaustoimenpiteet käytännössä:

Ongelmana on siis impulsiivinen ja pakkomielteinen käytös, totaalinen rutiinikyvyttömyys ja tunneohjautuvuus. Kaikki siis johtuvat sen saman alueen vauriosta ja avainsana on nimenomaan TUNTEET sekä kykenemättömyys oman itsen hallintaan. Voisimmeko kutsua tätä myös toiminnanohjauksen ongelmaksi? Luultavasti.

Tätä vaurioitunutta aluetta alan korjata yksinkertaisesti vahvistamalla sitä, mikä ei toimi. Eli tunneohjautuvuuden tuhoaminen on main goal. Pakotan itseäni toimimaan vastoin tunteitani, suorittamaan rutiiniluontoisia askareita ja tekemään asioita, jotka EIVÄT huvita. Näin aivoni alkavat saada uudenlaista stimulaatiota ja kokemuksia itsehallinnasta.

Itsehallinta. Siinä on päämääräni. Haluan hallita aivojani, en halua, että ne hallitsevat minua.

Kirotut aivot.

Olen jo aloittanut tämän työskentelyn kuukausi tai kaksi sitten ja se edistyikin hyvin. Eroprosessi sai aikaan kaaoksen ja romahtamisen takaisin totaaliseen tunnehulluuteen, mutta nyt palataan takaisin raiteille. Aivojen muokkaus jatkuu.

Käytännössä siis pakotan itseäni esimerkiksi:

• urheilemaan
• siivoamaan
• petaamaan sängyn joka aamu

Sängyn petaaminen on erityisluontoinen harjoitus, jonka tarkoituksena on opettaa aivojani toistamaan tietty rutiini joka ikinen päivä.

Urheileminen ja siivoaminen ovat taas sellaisia harjoituksia, joissa pakotan itseäni toimimaan, vaikka ei yhtään TUNNU siltä. Näin aivoihin alkaa muodostua uusia kytkentöjä ihan uusille alueille – sellaisille, jotka vastaavat itsehallinnasta.

Alan myös harjoitella mielitekojen vastustamista. Kun haluan jotain, ihan tahallani kiellän sen itseltäni. Näin aivoni saavat harjoitusta luopumisessa ja irti päästämisessä. Ne oppivat vähitellen, ettei aina ole pakko saada sitä mitä haluaa.

En hyväksy tällaisia aivoja ja aion korjata ne. Piste.

Vaikka onkin hienoa olla tällainen superluova ja omaperäinen ja tunteita täynnä ja kiinnostava ja kaikkea niin siitä joutuu myös maksamaan helvetin kovan hinnan. En tiedä haluaisinko silti olla "tavallinen" ihminen. Tuskin.

Mutta vaikka äärettömän pitkä ja nyt päättynyt parisuhteeni ei ollut lainkaan optimaalinen, se oli minulle elintärkeä. En tiedä, olisinko hengissä ilman sitä. Ainakaan en tiedä, missä olisin ja kuinka sekaisin. Se tarjosi minulle turvapaikan, jossa aivoni saivat levätä ja korjata itseään. Mieleni sai aloittaa eheytymisen. Nyt sitä korjaustyötä pitää jatkaa yksin.

Ehkä minusta vielä joskus tulee kelvollinen ihminen tähän maailmaan.

Toiminnanohjauksen kehittäminen

Hyviä uutisia!!! Tahdonvoima on kuin lihas, jota voi vahvistaa! Jos tahdonvoima on heikko, se väsähtää helposti. Harjoittelemalla se kuiienkin vahvistuu!

Tahdonvoimalla tarkoitamme tässä itsehallintaa/itsehillintää/kykyä itsesäätelyyn eli henkilön kykyä tietoisesti hallita tunteitaan, ajatuksiaan ja tekojaan.

Tietysti, arvoista ADD/ADHD- ja asperger-kansalaiset, tämä kytkeytyy täydellisesti yhteen toiminnanohjauksen kanssa. Voivatko neurologisesti poikkeavat, joilla tunnetusti on ongelmia toiminnanohjauksessa, myös vahvistaa tätä kallisarvoista lihasta? Sanoisin, omakohtaisen kokemukseni perusteella, kyllä.

Toiminnanohjaus ja itsehallinta kehittyvät aina, kun niitä käytetään. Voit aloittaa pienistä asioista ja lihaksen vahvistuessa, pystyt siirtymään suurempiin asioihin.

What is something you can start doing today to put more self-regulation into your life? You can create more structure. Whether you decide that you will pre-pack your lunch so you don’t have something unhealthy at the local café. Or whether you schedule out exercise time for the remainder of the week. Or whether you clean your room. Or whether you decide to pay attention to posture. Or decide that you will open your email only every three hours – 9am, noon, 3pm, 6pm, 9pm – for no more than a half hour each time. Structure something concrete into your life. That’s the best way to develop self-regulation. Structure something simple into your life so it doesn’t turn everything in your life upside down but so that it does create some structure.

Lähde:

Create new habits: Self-regulation

ADD/ADHD ei ole laiskuutta

Koska olemme tunneohjautuvia, vaikutamme usein laiskoilta. Norminmukaiset ihmiset erittäin mielellään syyttävät meitä laiskuudeta ja nauttivat saadessaan oksennella päällemme. Me emme siivoa, jos meitä ei huvita, koska teemme mieluummin jotain sellaista, mikä meitä huvittaa. Tai ei, emme tee mieluummin jotain sellaista, mikä meitä huvittaa, vaan meidän on pakko. Se ei ole valintakysymys. Ja juuri siksi, me emme ole laiskoja. Tai varmaan meissä on laiskojakin.

Mutta jos minä en esim. saa isteäni lenkille enkä uimaan ja makaan sohvalla kuin kala enkä edes siivoa, vaikka koti on kuin lehmänläjä, johon joku on oksentanut, niin en ole laiska. Minua ei vaan huvita ja en pysty motivoimaan itse itseäni vaan motivaationi syntyy ainoastaan sen perusteella, mikä minua huvittaa. En pysty keskittymään asioihin, jotka minua eivät huvita. En vain pysty.

Mutta en ole laiska, koska saatan olla menossa elokuviin ystäväni kanssa, jolla on auto, ja hän haluaisi kyyditä minut, mutta sanon ei, haluan pyöräillä, koska tykkään liikkua vain, kun siinä on jotain järkeä. Ehdotan, että pyöräilemme elokuviin. 20km sinne ja 20km takaisin.

Ni.

Tunneohjautuvuus ohjaa motivaatiota ja motivaatio tarkkaavaisuutta ja toimintaa. Siellä missä ei ole motivaatiota ei voi olla toimintaa. Simple as that. Ja ADHD on motivaatiohäiriö ja aikomushäiriö. Ei pysty muuttamaan ajatuksia toiminnaksi ellei HUVITA.

Ymmärrättekö? EI PYSTY. IMPOSSIBLE. Tajutkaa tämä, kiitos.

Onko tunneohjautuvuus välttämättä häiriö?

Ystäväni kirjoitteli minulle tässä aamulla tekstiviestejä tunneohjautuvuudesta, jota käsittelen aiemmassa kirjoituksessani ADHD ja tunneohjautuvuus. Hän kirjoitti, ettei tunneohjautuvuus ole hänelle häiriö. "Mun PITÄÄ tehdä sitä mikä huvittaa. Mun ongelma on tarkkaavaisuus mut sekin vaan sillon kun en halua tehdä jotain. Ne asiat joita en halua tehdä niin kadottaa mun tarkkaavaisuuden ja oon kaaos. Jos teen ihan mitä huvittaa niin kaikki toimii".

Niin. Meidän ADD/ADHD-ihmisten kuuluu elää itseään kuunnellen ja tehden sitä, mikä huvittaa. Asia, jota nenttien ja muiden norminmukaisten on mahdotonta sulattaa. Täysin mahdotonta. Mutta heidän mahdottomuutensa ei saa estää meitä elämästä niin, koska vain ja ainoastaan tämän asian ymmärtäminen, tekee ADD/ADHD-ihmisestä onnellisen. Se on avain elämässä onnistumiseen ilman helvetillistä kärsimystä.

Kuitenkaan tunneohjautuvuudella eläminen ei ole aivan täysin synonyymi mielihyväperiaatteelle. Mielihyväperiaate on psykologinen termi, joka tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii joka ikinen hetki elämään niin, että hän maksimoi välittömän mielihyvän kokemuksen. Se on melkein sama asia, mutta ei aivan. Tai no, tavallaan se on sama asia, mutta kun tämä tunneohjautuva ADD/ADHD ihminen kehittyy psykologisesti – Dabrowskin positiivinen disintegraatio, jossa yksilö uudelleen ohjelmoi aivonsa ja tulee tietoisesti elämäänsäa rvojensa perusteella ohjaavaksi yksilöksi – ja hänen tietoisuutensa sekä tajuntansa ovat hyvin kehittyneitä, hän alkaa saada tätä tunneohjautuvuutta hallintaansa. Tämä ei tarkoita sitä, että hän onnistuisi kumoamaan tunneohjautuvuutensa vaan sitä, että hän oppii valjastamaan sen käyttöönsä mahdollisimman tietoisella tasolla.

Dabrowski puhuu siitä, että sekundaarisesti integroitunut persoonallisuus ohjaa elämäänsä omien arvojensa pohjalta mahdollisimman tietoisena. Tällaisen tunneohjautuvan ADD/ADHD-yksilön kohdalla tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä (peilaan omiin kokemuksiini), että kun yksilö tulee erittäin tietoiseksi itselleen tärkeistä arvoista ja elämän tavoitteista, hänen motivaationsa näitä asioita kohtaan kasvaa, tai saattaa kasvaa, niin suureksi, että vaikka hän on edelleen tunneohjautuva, niin häntä huvittaa tehdä asioita, jotka palvelevat pitkän tähtäimen suunnitelmia tai syvempiä arvoja eikä hänen toimintansa ole ainoastaan viettiminän (id) primitiivistä mielihyvähakuisuutta.

ADD/ADHD-ihminen ei kykene motivoitumaan asioihin ellei hänellä ole tunne mukana asiassa. Aitoa halua. Näin ollen hänen täytyy oppia huijaamaan tahtoaan.

Otetaanpa konkreettisia esimerkkejä.

Noin 3 vuotta sitten ymmärsin kristallinkirkaasti, etten ikinä tule saavuttamaan elämässä sitä, mitä eniten haluan (kääntämään kirjoja, kirjoittamaan kirjoja, pääse yliopsitoon lukemaan psykologiaa), jos en opettele sitoutumaan asioihin pitkäjänteisesti. Siihen asti olin elänyt impulsiivisesti ja lyhytjänteisesti. Aloitin kirjoittamaan kirjoja, kääntämään kirjoja, lukemaan pääsykokeisiin – kaikki jäi kesne siinä vaiheessa, kun alkuinnostus sammui. Motivaatio pysyi yllä vain niin kauan kuin olin innostuksen vallassa ja asia huvitti minua.

Ymmärsin, että tämän on muututtava. Siinä kohtaa elämässäni tajusin niin syvällisesti noiden elämäntavoitteideni merkityksen, tärkeyden, että halua sitoutua kasvoi suuremmaksi kuin halu jättää asiat kesken. Koska kuitenkin samalla kyse oli asioita, jotka ovat minulle ekkoja (erityisiä kiinnostuksen kohteita) ja intohimoja, vastaavat luonnollisia kykyjäni ja synnyttävät helposti flown ja hyperfokuksen, pystyin äärimmäisen motivaation löydettyäni valjastamaan huvituksen pitkäjänteisen työskentelyn palvelijaksi. Minua huvitti sitoutua, minua huvitti yhä uudestaan palata projektini pariin, kunnes sain sen valmiiksi.

Kun jokin asia muuttuu riittävän tärkeäksi, motivaatiosta tulee niin suuri, että huvitus asettuu päämäärän palvelukseen.

Mutta se edellyttää riittävän hyvää itsetuntemusta. Ehkä kunnianhimoa. Se edellyttää jotain sellaista, mikä saa yksilön ymmärtämään asian suunnattoman merkityksen itselle.

Tässä kohtaa siirrymme oikeastaan mielihyväperiaatteen sijaan puhumaan realiteettiperiaatteesta, joka on Freudin termi. Sen mukaan ihminen ymmärtää, että välittömän mielihyvän lykkääminen voi tuottaa tulevaisuudessa suurta onnea, kun taas jatkuva pelkän välittömän mielihyvän vallassa tapahtuva juoskenetelu, voi pitkällä tähtäimellä aiheuttaa suunnatonta kärsimystä. Eli kun ADD(ADHD-ihminen alkaa pitää jotain asiaa äärettömän tärkeänä olemassaololleen ja onnellisuudelleen, sisäinen motivaatio aksava riittävän suureksi ylittääkseen tunneohjautuvuuden. Vaikka tavallaan kyse on edelleen tunneohjautuvuudesta, sillä minä ainakin teen niitä asioita, kuten käännä kirjaa pitkäjänteisesti, koska jotenkin konkreettisesti tiedostan, että jos luovuttaisin, voisin saman tien ampua itseni, koska jos luovutan, osoitan, etten kykene pitkäjänteiseen työskentelyyn, mikä taas tarkoittaa, etten tule koskaan saavuttamaan asioita, joita pidän tärkeimpinä koko elämässäni – puhun sellaisista asioista, jotka ihmisen täytyy  saavuttaa tai kokea, jotta hän on valmis kuolemaan rauhassa. Sellaisia asioita, että jos niitä ei saavuttanut tai kokenut ja jonain päivänä on 86-vuotias ja toteaa: "Saatana!!!! Minä en ehtinyt!!!" ja tajuaa, että aika on lopussa ja ne jäi tekemättä, murskautuu täysin, koska elämä meni hukkaan.

Puhun siitä tärkeydestä. Tuon asian ymmärtämisestä kumpuavaa äärimmäistä motivaatiota.

Vain silloin saa tunneohjautuvuuden yhteistyöhön.

Mitä tulee tunneohjautuvuuden huijaamiseen tilanteissa, joissa jokin asia ei ole niin tärkeä, että koko olemassaolon mielekkyys rakentuu sen varaan, ja jota ei saa kirveelläkään tunneohjautuvuuden kanssa pelaamaan, niin sekin on tietyissä rajoissa mahdollista. Pitää pohtia, olisiko löydettävissä sellaisia tapoja suorittaa asia, että ne huvittavat.

Minulla esimerkkinä liikunnan harrastaminen. Pidän sitä hyvin tärkeänä asiana, koska haluan pysyä notkeana, ketternä ja vetreänä ja hyväkuntosiena ja timminä. Mutta valitettavasti tämän asian suhteen en löydä sellaista mielipuolista sisäistä paloa ja motivaatiota kuin elämäntavoitteiden suhteen, joten mitään ei tapahdu...

Silloin on vain mietittävä kyseisen asian suhteen sellaisia ilmenemismuotoja, jotka huvittavat. Minä pidän hyötyliikunnasta. Jos liikkumisella on jokin muu logiikka kuin pelkkä liikkuminen, niin syntyy motivaatio. Toisin sanoen, jos liikunann avulla voi saavuttaa jotain konkreettista hyötyä, kuten siirtyä paikasta toiseen tai saada pihan haravoitua tyhjäksi lehdistä. Pelkkä liikkuminen, jonka ainoa motiivi on liikkuminen, ei jotenkin synnytä motivaatiota. Joten täytyy sitten keksiä keinoja, joilla maksimoin hyötyliikunnan elämässäni. Tämän takia minulla ei ole koskaan ollut autoa. Joudun kävelemään ja pyöräilemään joka paikkaan. Nyt kun tulee kesä, aion pyöräillä aina kuin mahdollista noin 20km matkan Tampereelle (ja takaisin).

Pitää vain sitten yrittää keksiä kiertoreittejä. Tai manata sitä, ettei pysty tekemään asioita, jotka eivät huvita.

ADHD ja tunneohjautuvuus

Minulla on uusi hypoteesi AD(H)D:sta. Voisiko olla niin, että ADD/ADHD:ssa olisi pohjimmiltaan kyse tunneohjautuvuudesta?

Olen vuosien aikana moneen otteeseen todennut kiroten, että tunteet hallitsevat elämääni.

Vuonna 2007 kirjoitin ystävälleni aiheesta kirjeen oivallettuani, että yksi tärkeimmistä asioista elämässä on tunteiden hallinta.

Onnellisuuden avain on tunteiden hallinnassa. TUNTEIDEN HALLINTA. Ime tuo lause. Ime. Se on erittäin tärkeää.  

Ihmisessä asuu jokin ruma olento nimeltä TUNNE. Se en ole MINÄ, koska TUNNE ohjaa elämääni, elämäni ei ole sellaista kuin MINÄ haluan. Olen alkanut vihata tunteita. Minä tapan ne. Tai sen olion. No ei. Mutta kuristan sen. Hakkaan sitä. Tungen sen jonnekin pieneksi läjäksi. Astun sen päälle. Hypin siinä. Sanon sille, että "S*****a, pidä naamas kiinni apina ja mene nukkumaan!" 

Ni. V***n tunteet. En ole enää niiden ystävä. Ne on huijanneet minua koko elämäni. ’Uskokaa minua, uskokaa minua. Minä tiedän mikä sinulle on hyväksi. Minä olen oikeassa. Kuuntele minua!’ Paskat. Tunteet on paskaan. Laitan ne henkariin.

...Se on valheellinen. Se mitä se sanoo, on yleensä väärin. Jos sitä tottelee, menettää elämänsä hallinnan ja muuttuu tahdottomaksi, heikoksi orjaksi, joka kärsii. 

Tunteet ovat kaunis asia. Parhaimmillaan. Mutta ne himoitsevat valtaa ja ovat kurittomia ja tuhmia ja tekevät pahaa, jos vain saavat. Tunteet elävät mielihyväperiaatteella. Ne tavoittelevat aina mielihyvää. Ja mukavuutta. Ja helppoa oloa. Helppoutta. Ne vihaavat uurastusta ja vaivannäköä ja välttelevät niitä parhaansa mukaan. Niitä on helppo uskoa ja tehdä niin kuin ne haluavat. "Ah, tämä tuntuu mukavalta, teen näin". "Pitäisi siivota keittiö, mutta en jaksa." "Voisin mennä lenkille, mutta en jaksa."

Ihminen antaa periksi. Tunne saa vallan. Paradoksaalista kyllä tästä seuraa kärsimystä.

Valitettavasti olen nyt, 6 vuotta myöhemmin, aivan samassa pisteessä... En ole edistynyt mihinkään tunteiden hallinnan suhteen. Tai ehkä hieman, koska pystyn nykyään työskentelemään pitkäjänteisesti ja viemään asioita loppuun. Kyllä, jonkinlaista edistymistä on tapahtunut. Mutta silti painin yhä edelleen saman ongelman kanssa.

Typerintä on, että joudun tekemään tämän saman oivalluksen aina uudestaan. Juuri nyt tämä on taas erittäin ajankohtaista. Elämääni ohjaa kaiken aikaa HUVITUS. Joka ikinen sekunti ja joka ikisen päätöksen ja valinnan kohdalla mietin, mikä minua HUVITTAA. Ajattelen, että voisin mennä lenkille, mutta totean, että minua ei HUVITA. Iltaisin mietin nukkumaan menemistä siltä pohjalta, että HUVITTAAKO minua mennä vielä nukkumaan.

Kirottu HUVITUS.

Yritän OPETTAA itselleni, että minä VOIN tehdä päätöksiä muillakin perusteilla kuin HUVITTAMISELLA. Mutta aivoni eivät jostain syystä millään oikein käsitä sitä. Aivoni eivät ymmärrä, että jotain voi tehdä, vaikka ei siltä tuntuisi. Vaikka ei huvita. Tai että jotain voi jättää tekemättä, vaikka se huvittaisi.

Tänään aloin pohtia, että voisiko itseasiassa olla niin, että ADD/ADHD:ssa olisi pohjimmiltaan kyse tunneohjautuvuudesta. Sillä mitä tunneohjautuvuus saa aikaan? Sen, että ihminen elää mielihyväperiaatteella. Tavoittelee välitöntä mielihyvää ja on kykenemätön lykkäämään sitä. Eikö impulsiivisuus kytkeydy hyvin läheisesti tähän? Ja tarkkaavaisuushäiriö. Jos jokin asia ei huvita, siihen ei kykene keskittymään. Mutta kun jokin asia huvittaa, siihen pystyy keskittymään. Tunteet ohjaavat tarkkaavaisuutta.

Russell Barkley sanoi luennollaan (löytyy YouTubesta), että tarkkaavaisuushäiriö on aivan liian suppea nimitys ja kyse on motivaatiohäiriöstä sekä aikomushäiriöstä. Pathway from thinking to action ei toimi. Tieto, ajatukset ja aikeet eivät muutu toiminnaksi. Ihmiseltä puuttuu kyky motivoida itseään. Jotain pitäisi tehdä, mutta ADD/ADHD-henkilö ei kykene motivoimaan itseään tekemään sitä, jos motivaatiota ei ole. Motivaatio joko on tai ei ole, mutta ADD/ADHD-henkilö ei pysty itse motivoimaan itseään tekemään jotain, mikä ei huvita.

Tunteet ja motivaatio ovat hyvin hyvin kiinteästi yhteydessä toisiinsa. Jos henkilö on täysin tunneohjautuva ja tunteidensa armoilla, tunteet ohjaavat hänen motivaatiotaan. Tällöin kyse no motivaatiohäirisötä, eikä henkilö kykene saamaan aikaiseksi tai suorittamaan sellaisia tehtäviä, jotka eivät häntä HUVITA. 

Eikä tieto muutu toiminnaksi, koska vaikka henkilöllä kuinka olisi listasiitä, mitä hänen pitäisi tehdä, hän ei tee niitä asioita, jos häntä ei huvita. Hän toimii aina tunteidensa pohjalta. Hän on motivoitunut siihen, mikä häntä huvittaa.

Tällainen tunneohjautuvuus on valtava kirous. Jumalaton taakka.

Olisi todella mielenkiintoista tietää, millä tapaa ohjautuneita muut ihmiset ovat. Yksi ystäväni on järkiohjautuva. Hän ei todellakaan mieti, mikä häntä huvittaa, vaan hän tekee päätökset sillä perusteella, mikä on järkevää. Kun pystyisikin...

Uskoisin, että monet neurologisesti normaalit ihmiset eli joilla ei ole aspergeria tai ADD/ADHD:ta, ohjautuvat sosiaalisesti. He ovat konformistisia ja heidän toimintansa on usein tiedostamatonta ja sosiaalisten normien ohjailemaa. He hakevat muiden hyväksyntää, haluavat olla samanlaisia kuin muut, pelkäävät kuollakseen sitä häpeän tunnetta, joka seuraa siitä, kun ei täytä kunnon kansalaisen mittoja... Sosialisaatio. Kasvatus ja ympäristön ohjelmointi ohjaavat suurelta osin heidän valintojaan ja tekojaan.

Vasta kun yksilö saavuttaa henkisessä kehityksessä tason, jossa hän alkaa tulla tietoiseksi tästä ulkoapäin tulleesta ohjelmoinnista ja purkaa sitä, uudelleenohjelmoida itse itseään, paljastuu selkeästi, ohjaako häntä... Mikä? Onko, kuten ystäväni, sellainen, että tultuaan tietoiseksi, voi ohjata valintojaan tämän tietoisuuden pohjalta, järjellä. Vai kuten minä, joka ei saa niitä kirottuja tunteita henkariin, vaikka miten yrittäisi.

En aio luovuttaa. Vaikka aika toivoton taistelu tämä on. Kirotut tunteet.