Normit ja odotukset helvettiin

En ois osannu uskoa et facebook voi olla terapeuttinen väline. Olen siellä oma itseni ja kavereissani on ihmisiä joille en koskaan ole näyttänyt omaa itseäni vaan on ROOLEJA. Rooli perustuu kuitenkin nöyristelyyn ja miellyttämiseen. Siihen, että pelkää, ettei tulisi hyväksytyksi omana itsenään. Joissain tapauksissa tämä on ehkä järkevää. Työnantajan ei ehkä tarvitsekaan tietää, millainen joku oikeasti on. Vai tarvisiko? Toisaalta ideaalimaailmassa viisas työnantaja arvostaa työntekijäänsä vaikka tietäisi tästä kaikenlaista outoa, jos nämä oudot asiat ei vaikuta tai liity työsuoritukseen. Suoraan sanottuna inhoan kaikkea keinotekoista sievistelyä. Miksi pitää nuolla jonkun työnantajan persettä. Koska tämä ei ole ihannemaailma niin valitettavasti voi pitää.

Mutta noin pääasiassa miksi tarvisi mielistellä ja nöyristellä? Tietysti siksi jos haluaa miellyttää. Ehkä minä en enää halua. Ja kun facebookissa paljastan sen kuka olen, joudun miettimään tätä asiaa. Että haluanko tehdä niin. Ja kyllä. Taidan haluta. Suoraan sanottuna vituttaa joku nöyristely. En ole mikään puhdas pulmunen ja siveydensipuli ja kiltti kuorotyttö. Minussa asuu aika iso pimeä puoli. Olen aika kaukana jostain norminmukaisen ihmisen ihanteesta. Tai kunnon nuhteettomasta kristitystä, joita sukuni on pullollaan. Olen yrittänyt survoa itseäni kaikenlaisiin odotusten mukaisiin muotteihin. Olen yrittänyt puristaa itseäni kristityn ihmisen muottiin ja aivopestä itseni olemaan joku perinteinen kristitty. Se oli KAMALAA. Ei olisi saanut ajatella itse. Olisi pitänyt uskoa auktoriteetteja, ja kuitenkin nämä auktoriteetit on vain toisia ihmisiä. Miksi hitossa uskoisin jonkun TOISEN näkemystä jos se ei tunnu oikealta? En miksikään. Joten hylkäsin sen tien. Rakennan omaa tietäni.

Yritin myös puristaa itseni norminmukaisiin odotuksiin parisuhteesta ja perheestä. Että pitää löytää joku ja SITOUTUA jne. Sekin oli KAMALAA. En tiedä enää haluanko naimisiin koska en tiedä voinko LUVATA etten ikinä lähde. Jos täytyy lähteä täytyy lähteä. En halua olla mikään vanki ja uhrata itseäni normien ja kulttuuristen ihanteiden alttarille. Toki haaveilen rakkaudesta, mutta minkä muodon se ottaa, en tiedä.

Olen nyt pisteessä, jossa heitän normit ja odotukset helvettiin. Kuljen rakkauden tietä ja se riittää. Muovaan itse oman elämäni. Minulle sopivan.

Olen yli 10 vuotta pelännyt pimeää puoltani, koska kun se aikanaan rehotti vapaana, meinasin tuhota itseni. Olen siksi ollut kahtiajakautunut. Yrittänyt kieltää sen villin osan itsessäni. Olen nyt päättänyt alkaa tutustua siihen, päästää sen irti, mutta nyt olen aikuinen ja järkevämpi ja ehkä pärjään sen kanssa. Yhdistän sen itseeni. Ainakin yritän.

On siis tullut aika olla oma itsensä. Minulla vaan on aika pelottava persoona. Iso persoona. Iso villi estoton räiskyvä epäsovinnainen kuriton äänekäs jne. Olen aina yrittänyt kutistaa sitä. Tullakseni hyväksytyksi tai koska pelkään sitä osaa itsessäni.

Loppu.

Yhteiskunnallinen status

Poikaystäväni on nentti. Neurologisesti kohtuullisen normaali ihminen. Tasapainoinen, työssä käyvä jne. Mutta ongelmaksi koen sen, että monessa asiassa esiin tulee se, miten hänelle on tärkeää luoda mielikuvaa tietynlaisesta yhteiskunnallisesta statuksesta, niin että ihmiset ajattelisivat hänestä, että hän omaa tietyn menestyneen ihmisen statuksen ja hän luo tätä vaikutelmaa ulkoisilla tunnusmerkeillä. Hän ei halua asua, pukeutua, elää niin, että se viestisi alemmasta yhteiskunnallisesta statuksesta.

Minua ei ole koskaan voinut kiinnostaa yhteiskunnallinen status, koska olen yhteiskunnallisessa mielessä pilallinen ihminen. Minulla on hyvin paska status yhteiskunnallisesti ja yleissosiaalisesti (eli norminmukaisten ihmisten maailman mittapuulla). Siksi mulla on oma viiteryhmäni, eli toiset tällaiset oudot laitapuolen kulkijat. Meillä on erilaiset arvot kuin valtaväestöllä, ja eletään omassa kulttuurissamme. Mut hyväksytään siinä viiteryhmässä. Normittomien viiteryhmässä.

Outojen naisten lehti

Sain jonkun hepulin pari päivää sitten ja ostin lähikaupasta monta naistenlehteä/terveys- ja liikuntalehteä (en erityisesti harrasta lehtien ostamista/tilaamista). Minusta oli kivaa lukea kertomuksia erilaisista ihmisistä. Auto-onnettomuudessa halvaantuneesta sisupussista, Marttojen jostain toiminnanjohtajasta tai vastaavasta jne. Mielenkiintoista saada perspektiiviä toisten ihmisten elämiin. Ajattelin, että olisi kivaa tilata joku sellainen lehti. Kauneus ja terveys tai Menaiset.

Mutta sitten alkoi tulla kurja olo. Lehdissä kerrotaan ei-minunlaisistani ihmisistä. "Normaaleista" ihmisistä, joilla on hirveästi henkisiä voimavaroja ja energiaa ja resursseja. Järjestään kaikki ovat oikeita tehopakkauksia, jotka menestyvät elämässään, toteuttavat unelmiaan työelämässä, osallistuvat ties minkä järjestöjen toimintaan, vapaaehtoistyöhön ja harrastavat tietysti liikuntaakin kaiken aikaa.

Tulee loppujen lopuksi vaan paha olo, kun joo, oishan se hienoa ja ihailen niitä ihmisiä ja sitä kaikkea, mihin ne pystyy ja mitä niillä on, mutta se kaikki on minun ulottumattomissani. Minulla ei tosiaankaan riitä resurssit juuri mihinkään, hyvä jos 10% siitä, mihin ne kaikki ihmeelliset tehoihmiset kykenevät. Jos opiskelen ja minulla on lapsi, en pysty harrastamaan aktiivisesti liikuntaa tai ylikuormitun. Tai harjoittamaan vapaaehtoisjuttuja ja järjestöjuttuja ja ties mitä. Olisi kiva kokeilla yliopiston johkin hallitukseen ja tuutorihommaan osallistumista, mutta pelkään pahoin, että aiheutan sillä vain ylikuormituksen. Tosin ei ole kiva, jos antaa pelon lamauttaa. Voisihan sitä uskaltautua kokeilemaan ja lopettaa, jos tuntuu, ettei jaksa. Mutta kun minä aika lailla TIEDÄN, etten jaksa. Kun opiskelussa on jo tarpeeksi tekemistä ja sitten vielä on lapsi. Kyllä minunlainen ihminen tarvitsee niistä jäävän ylimääräisen ajan (onko sellaista?) lepäilyyn. Lepäily on siis sitä, että saa ihan vapaasti loikoilla kotona ja palautua. Ei esim liikunnan harrastamista.

Liikunnaksi täytyy sitten riittää taas vaan hyötyliikunta eli koulumatkat ja sellaiset. Harkitsen kyllä, että jos saisin kammettua itseni yliopiston kuntosalille.

Mutta niin. Olisipa olemassa sellainen outojen naisten lehti, jossa kerrottaisiin outojen naisten ihan normaalista elämästä. Me oudot naiset. Sellasia hsp ihmisiä, aspergereita ja mielenterveysongelmaisia. Kerrottas elämästä ja asioista niitten perspektiivistä. Ihan tavallinen lehti, mutta sellasille toisenlaisille naisille. Joitten kotona on sotkua, ja jotka ei löydä paikkaansa työelämässä ja jotka on liian herkkiä ja joille elämän perusasiasta ei aina olekaan niin yksinkertaisia.

Erillisyys ja oma tila parisuhteessa

Sen perusteella mitä tiedän oman kokemukseni ja kuulemani perusteella, yhdessä asuvien pariskuntien elämä muuttuu varsin pian nysväämiseksi. Tällä tarkoitan sitä, että pariskunta, joka haluaa viettää aikaa yhdessä, nysvää television edessä suurimman osan illoistaan ja kenties ajastaan. Kun asutaan yhdessä, elokuien ja sarjojen toljottamisesta tulee pian se tapa, jolla ollaan yhdessä. Mitä muuta sitä nyt sitten tekisi yhdessä kaiken aikaa? Voi tietysti käydä kävelyllä tai pelata lautapelejä tai tehdä ruokaa ja syödä yhdessä. Mutta sitten taas nysvätään. Käsittääkseni suuri osa pariskunnista viettää todella paljon aikaa yhdessä television edessä.

Olen vajonnut tähän kamalaan ansaan, ja rimpuilen siitä irti.

Kun asuin yksin, ja edellisessä suhteessani, jossa elin käytännössä yksin, en katsellut mitään ohjelmia tai elokuvia juuri koskaan. Saatoin katsoa elokuvan kerran kuussa tai en edes silloin. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä.

Nyt nysvään miekkoseni kanssa sen typerän toosan edessä ja toljotan ties mitä ihmeen sarjoja. Ja vihaan elämääni ja vihaan vankilaa, joksi parisuhteen tällä hetkellä koen, koska se on riistänyt vapauteni ja kykyni olla erillinen, oma itseni. Ja TELEVISIO on se demooni, johon kaikki paha kulminoituu.

Haluaisin kodin, jossa ei ole televisiota ollenkaan. Sitä en ilmeisesti tule saamaan, koska mieshenkilöni rakastaa televisiotaan.

Olemmekin siirtäneet television olohuoneesta erilliseen huoneeseen ja olen yrittänyt olla toljottamatta sitä Miikan kanssa ja edistynytkin. Mutta ahdistus on ja pysyy. Kaipaan erillisyyttä ja tilaa olla oma itseni.

Parisuhde on minusta sellainen outo juttu, että alussa on rakastunut ja symbioosissa, enemmän tai vähemmän, mutta itse en ainakaan pidä siitä olotilasta kauheasti, koska olen itsenäinen ja yksin viihtyvä ihminen, ja parisuhteen outous, ainakin itselleni, tulee siitä, että jotenkin pitäisi oppia olemaan erillinen ja hakemaan se oma tila ja kyky olla aidosti oma erillinen itsensä samalla kun on läheisessä suhteessa toiseen. Läheisyyden ja erillisyyden yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi.

Nysvääminen television edessä, tai missä tahansa yhdessä nysvääminen, edustaa symbioositilaa, jossa halutaan sulautua toiseen ja olla kaiken aikaa toisen kanssa.

En siedä sellaista.

Mutta minua pelottaa repiä itseäni irti erillisyyteen. Siksi luultavasti hain nuorempana etäisiä miehiä. Kun mies pysyi etäällä, en joutunut kohtaamaan tätä ongelmaa. Erillisyyden ongelma ratkesi sillä, mutta silloin olin aina surullinen ja yksinäinen. Läheisyys puuttui. Nyt olenkin ensimmäistä kertaa uskaltautunut läheiseen parisuhteeseen, mutta nyt joudun jotenkin hakemaan ratkaisua erillisyyden ongelmaan.

En missään luojan nimessä halua tollottaa typeriä sarjoja ja elokuvia montaa kertaa viikossa. Se en ole minä. Minulla on parempaakin tekemistä. Teen sitä vain, koska olen jumissa. E ole uskaltautunut irti symbioosista. Varmaankin, koska pelkään, että kelpaanko enää sen jälkeen, jos se toinen vaikka haluaisikin suhteen, jossa nysvätään aina yhdessä. Mutta sittenhän me ei vain sovita toisillemme ja aina on jompikumpi onneton. Nyt se olen minä.

En vain tiedä, miten paljon tarvitsen omaa tilaa ja erillisyyttä. Lähes kaikki asiat, mitä tykkään tehdä, on sellaisia, joita teen yksin ja joita ei edes voi tehdä toisen ihmisen kanssa (kuten opiskelu, kirjojen lukeminen, kääntäminen tai vaikka kirjan kirjoittaminen) tai joita en halua tehdä kenenkään kanssa (kuten jumpassa käyminen tai elokuvien katselu). Minusta on todella hauskaa katsoa joskus yksin joku elokuva. Silloin saa ihan vapaasti valita fiiliksensä mukaisen elokuvan, ei tarvi tippaakaan ottaa jotain muuta ihmistä huomioon valinnan eikä katselun aikana. Saa olla vaan syvällä omassa kuplassaan, rauhassa, nauttia. Pidän siitä. Pidän yksin olemisesta. Eniten maailmassa.

En mitenkään hirveästi kaipaa sosiaalista kanssakäymistä kovin usein. En vielä tiedä, paljonko kaipaisin sitä siinä olotilassa, jossa olisin oma itseni ja saavuttanut sopivan erillisyyteni. Ei oikeastaan hajuakaan. Nyt tuntuu, että voisin mielelläni hengata yksin pari viikkoa ja sitten olla vuorovaikutuksessa kumppanini kanssa ja tehtäisiin jotain yhdessä, mutta tämä voi johtua siitä, että olen nyt niin deprivoitunut, että en kykene kaipaamaan ja haluamaan mitään muuta kuin ERILLISYYTTÄ.

Mittani on tulossa täysin täyteen. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä. Mietin usein, että pitäisikö muuttaa omaan asuntoon tai jopa erota, mutta en usko, että ne ovat oikeita ratkaisuja. Ne ovat varmastikin pakokeinoja. Oikea ratkaisu on uskaltaa hakea se oma tila, vaikka toinen olisikin paikalla. Se vaatii paljon, koska se vaatii 1) miellyttämisenhalusta vapautumista ja 2) uskallusta repiä rikki konservatiiviset ja norminmukaiset käsitykset parisuhteesta ja luoda siitä jotain ihan omanlaistaan. Vaikka sitten sitä, että meillä on molemmilla omat huoneet ja nukutaan ehkä välillä eri huoneissa, että saan olla pidempiäkin aikoja välillä omissa oloissani.

Yhdessä kiinnostavassa artikkelissa puettiin kokemukseni sanoiksi:

"Contrary to what some think, Asperger people do indeed get married and have families. However, these living arrangements or the state of the household may be a little different than your neurotypical situation. Due to the Asperger’s intense need for solitude and being left alone for a good portion of the day, Asperger people may not interact with their neurotypical or even fellow Asperger partner in what is normally expected.

For example, one Asperger may say to his/her partner, “I like to have a lot of alone time. So, Just because we’re in the house together, doesn’t mean we have to interact.” There may be arrangements of sleeping in separate beds, eating alone versus together, and in some cases even having 2 completely separate homes or apartments even though they are married."

(http://stuffaspergerpeoplelike.com/tag/aspergers-syndrome/page/3/)


Nyt olen tehnyt sellaisen päätöksen, että en katso yhtäkään elokuvaa tai ohjelmaa Miikan kanssa 3 kuukauteen. Koska elokuvailta ei enää ole kiva tapahtuma, sellainen special ohjelmanumero, joka tuntuu tosi hauskalta ja rikkoo arjen, vaan oltain ylikulutetulta ja yliarkiselta paskalta. Haluaisin palauttaa teeveen katselun tilaan, jossa satunnaisesti voisi pitää elokuvaillan ja se tuntuisi juhlavalta erityistapahtumalta, jolloin ehkä leivotaan ja sydään jotain tosi hyvää samalla. Tällöin sellainen tulisi järjestää maks keran kuussa, mutta nyt tarvin TODELLA pitkän tauon, että se voisi enää yhtään tuntua muulta kuin nysväämiseltä. En tiiä riittääkö 3 kuukauttakaan. Ehkä pidetään vuoden taukoa ja käydään vaan parin kolmen kuukauden välein elokuvateatterissa. Siellä se sentään on vielä jotenkin tavallisuudesta poikkeavaa.

Ja nyt me tehään niin, että siirretään se typerä televisiohuone alakertaan. Sitten alakerrassa on se (Miikan huone) ja Eevin huone ja yläkerrassa olkkari, keittiö ja makkari. Toivon, että se auttas mua kokemaan tän paikan kodiksi, kun kaikki ne "mun huoneet" on ylhäällä, ihan kuin yläkerta ois mun koti, ja se kamala televisio on viety mahdollisimman kauas minusta ja miikka hengailee sitten vrmaan enimmäkseen alakerrassa kammiossaan, niin jos voisin sitten kokea jotenkin olevani rauhassa täällä yläkerrassa.

Kokeillaan.