On uskallettava olla yksin

Oon aina luullut, että mussa on jotain todella pahasti vialla. Ja niin onkin, mutta alan hiljalleen tajuta, että pilalla ei ole se asia, minkä oon luullut olevan, vaan toinen asia. On siis ollut olemassa, kauan, kauan, yksi ONGELMA, ja oon luullut, että se johtuu siitä, että minussa on vialla asia X, mutta vialla onkin asia Y.  Eli kun olin teini ahdistuin aina, jos yritin "seurustella" jonkun kanssa. Tukehduin siis ahdistukseen ja juoksin pakoon todella lujaa. Tästä aloin sitten luulla, että minussa on jotain pahasti vialla, kun en pysty oleen kenenkään kanssa, ja että tulen olemaan loppuelämäni ajan yksin.

Ja sama homma on jatkunut tähän asti. Olen kyllä oppinut paremmin käsitteleen ahdistustani ja tunteitani, mutta kun oon seurustellut, musta on tuntunut sen koko ajan pahalta (kaikki ne VUODET siinä suhteessa). On koko ajan tuntunut, että en halua olla siinä ja haluan pois. Mutta sit oon ajatellut, että voi ei, se on se vika mikä minussa on, kun en pysty oleen kenenkään kanssa enkä tykkään kestään ja sitten oon vaan yrittänyt kestää.

NYT vasta minun arvoisat aivoni ovat valmiita ymmärtämään, missä se vika OIKEASTI on. Siinä, että en oo uskaltanut olla yksin.

Kun silloin teininä ahdistuin aina kun kävin treffeillä tai tapailin jotakuta ja keksin sen, että mussa on jotain vialla, mä menin paniikkiin, kun aloin kuvitella, että joudun oleen ikuisesti yksin enkä pysty koskaan oleen kenenkään kanssa. Ja sitten mulle tuli joku pakkomielle siitä, että mun on PAKKO löytää joku, jonka kanssa pystyn oleen, todistaakseni itselleni, ettei se kaamea ennustus, jonka ylleni olin langettanut, toteudu.

Ja mihin muuhun TUOLLAINEN sitten voi johtaa kuin juuri tähän. Eli että jos olen sinkku, olen paniikissa, ja minun on PAKKO löytää joku, jonka kanssa voin olla. Ja kun löydän sellasen, niin vaikka se tuntuisi jollain lailla väärältä, minä vaan sitkeästi olen siinä, koska luulen, että mua ahdistaa siksi, että olen kykenemätön läheisyyteen tms.

Miksi sitten ALUNPERIN kävin treffeillä sellaisten kanssa, jotka ei OIKEASTI kiinnosta? Siksi, että koska pojat inhosi minua minun luokalla 3. luokasta asti, minulle tuli siitä taas sellainen pakkomielle, että halusin VALLOITTAA mieshenkilöitä todistaakseni itselleni, etten ole oksettava. Ja mihin SE taas johtaa? Siihen, että yritän valloittaa kaikkia vähänkään kiinnostavia mieshenkilöitä. Eli ne ei ole OIKEASTI kiinnostavia vaan VALLOITUKSIA. Sulkia hattuun.

Koko kuvio on varsin looginen.

Vasta NYT alan eheytyä tuosta sonnasta, kun vihdoin olen valmis tajuaan nää asiat. Olen valmis tajuaan ne ehkä siksi, että oon valmis uskaltaan olla yksin. Se pelottaa minua, mutta oon valmis siihen.

Kun ajattelen yksin olemista, eroamista tästä suhteestani, tunnen kauhua ja paniikkia, mutta olen vihdoin valmis kestään ne ja kohtaan ne. Mun aivot huutaa, että jään loppuelämäkseni yksin, koska mussa on joku outo vika, se on taas se epärationaalinen osa, mutta rationaalinen osa sanoo, että "hei, sä et oo mikään ennustaja, sä et tiedä, että jäät yksin, se on vain tulkinta ja uskomus ja NEGATIIVINEN sellainen, voit ihan yhtä hyvin sepittää itsellesi toisenlaisen tarinan ja uskoa siihen, ja se tarina on: löydän vielä joskus sellaisen ihmisen, joka sopii mulle todella hyvin, jota pystyn oikeasti rakastaan ja jonka kaa on IHANA olla". Kummatkin on sepitelmiä. Tarinoita. Mutta sillä, kumpaa kerron itelleni, on iso vaikutus siihen, miltä musta tuntuu. Tähän asti se edellinen versio on hallinnut elämääni, mutta aion alkaa kertoa uutta tarinaa.

Vaikka sit jäisinkin yksin, elin onnellisempana kuin jos olisin kertonut sitä surkeaa tarinaa.

Ja musta eka kertaa elämässäni alkaa tuntua, että ehkä mussa EI oikeasti oo sellasta vikaa kun oon kuvitellut. Mä en oo koskaan rakastanut ketään poikaystävääni ja oon luullut, että oon jotenkin pilallinen enkä KYKENE rakastaan ketään. Mutta jos vika onkin, kuten kuulostaisi aika loogiselta, se, etten oo uskaltanut olla yksin ja oon siksi ollut väärien ihmisten kanssa, on LOOGISTA, etten oo tuntenut rakkautta ja että oon halunnut lähteä. Se tarkoittaisi, että mulla ON kyky rakastaa ja HALUTA olla suhteessa, jos kohtaan oikeanlaisen ihmisen.

Mä vaan oon niin.... erikoinen, että maailmassa ei oo kovin montaa sellasta ihmistä, jotka voisi olla oikeanlaisia minulle. Suomi on vielä pieni maa. Mutta ei tätä auta ajatella. En mä voi lähteä ETSIIN jotain ihmistä ties mistä. Tai mistään. Koska etsiminen on väärin. Ihmisen kuuluu elää elämäänsä onnellisena ja tehä asioitaan ja toteuttaa itseään ja asioiden kuulua tapahtua omalla painollaan.

Mä en vaa kuollaksenikaan tajua, MITEN ikinä kohtaisin sellasen oikeanlaisen ihmisen, tai siis KOHTAAMINEN on vielä helppoa, mutta siis että MITEN se voisi edetä SUHTEEKSI, koska mä en halua enää käydä treffeillä. Luulisin. Siis EN halua. Mutta siis MITEN ihmeessä sitten voi tutustua? Mä en tosiaan tiedä mutta niin sen on mentävä. EN halua IKINÄ enää sellasta, et tapaa jonkun netissä tai baarissa ja sit menee TREFFEILLE. Se on väärin. Siinä tuntemattomaan ihmiseen kohdistuu liikaa odotuksia. Odotuksia, joita ei pitäs olla siinä kohtaa, koska toinen on TUNTEMATON. En pane painoarvoa KEMIALLE. Tai siis kemiaa on oltava, mutta se on erittäin toissijaista.

EN siis tosiaan tiedä MITEN ihmeessä mikään voisi edetä suhteeksi näiden ehtojen vallitessa, mutta sitäkään ei auta miettiä. Koska nää ehdot on. Ja niillä mennään.

On uskallettava olla yksin, kunnes jonain päivänä tapaa ihmisen, joka tuntuu OIKEALTA ja niin oikealta, että se asia muuttuu suhteeksi itsellään, jotenkin.

Tai sit olen yksin.

Eheytymisen tien pää näkyy jo

On oikeasti sopivaakin aloittaa uusi blogi ja saattaa tämä päätökseen, sillä tunnen sisälläni, että eheytymisen tie on pian kuljettu loppuun. Ei tietenkään koskaan muutu täydelliseksi tai kokonaan valmiiksi. Mutta ei epätäydellinen tarkoita eheytymätöntä. Se tarkoittaa vain sitä, että on, kuten kaikki muutkin täällä, inhimillisellä tavalla vajavainen olento. Koko tämä eheytymisen tie on liittynyt sisällä oleviin haavoihin ja vakavampaan rikkonaisuuteen. Se alkoi kauan sitten, kun olin suunnilleen 15-vuotias ja aloin miettiä, miksi minun on niin paha olo ja totesin, ettei voi olla normaalia, jos oi niin huonosti ja päätin selvittää, mikä minua vaivaa ja korjata sen. Siitä alkoi eheytymisen tie. Ja nyt minusta tuntuu, että se lähestyy loppuaan. Näen jo maalin, mutta en vielä ole siellä. Mutta koska näen sen, uskon, että pian saavutan sen.

Kun eheytymisen tie on kuljettu, se tarkoittaa, että olen vihdoin aidosti onnellinen ihminen, joka on korjannut sisäiset haavansa ja pahimmat solmunsa ja löytänyt rauhan itsensä kanssa ja jonka sisältä kumpuaa iloa. Ihminen, joka elää ilosta eikä pelosta.

Se ei tarkoita, että olen täydellinen. Hah, kaukana sitä. Päinvastoin se tarkoittaa, että olen sinut omien vikojeni kanssa. Niitä on, niitä saa olla ja se on ok.

Se ei tarkoita, etten enää kehitä itseäni. Mutta se tarkoittaa, että päätyö on tehty. Toki sitä jatkossakin oppii kokemuksistaan, hioo itseään ja kasvaa, mutta sitten se on sellaista... Terveen, tasapainoisen, onnellisen ihmisen elämisen ohessa tapahtuvaa luonnollista kasvutyötä.

Kerron nyt, mistä tiedän (koen), että maaliviiva näkyy jo.

No, olen ensinnäkin tietysti tehnyt tätä työtä itseni kanssa (itseterapiaa) jo parikymmentä vuotta. Olen oppinut paljon, korjannut paljon, muuttunut paljon, viisastunut paljon. Ja nyt, viime aikoina, olen alkanut vain huomata, että... Palat ovat ehkä asettumassa paikoilleen.

Laitoin tännekin tekstin, jonka kirjoitin uuteen blogiini, Onnellisen mummukan iloa, koska siinä kerrotaan paljon siitä, miksi olen alkanut tuntea, että eheytyminen on lähellä.

Olen löytänyt sisäisen ilon idun.

Mutta mistä minä nyt aloittaisin tämän tarinan..?

No, aloitetaan nyt vaikka siitä, että kun kirjoitin tuon yllä mainitun tekstin, olin käynyt juuri katsomassa vakavasti sairasta serkkuani saattokodissa. Serkku on minua pari vuotta nuorempi. Hänen sairastumisensa ja sairautensa on vaikuttanut minuun yllättävän paljon. Lisäksi olen viime vuosina yhä enemmän pohtinut vanhenemista ja kuolemaa, tuntenut tarvetta käsitellä niitä asioita, luoda suhdetta niihin. Ne ovat pelottaneet. Sekä oma että läheisten. Vanheneminen ja kuoleminen. Alle 30-vuotiaana sellaiset asiat ei käyneet oikeastaan mielessäkään. Ainakaan samalla tavalla. Ne eivät tuntuneet koskettavan minua. Tunsin itseni nuoreksi ja tunsin, että niin on aina. Tunsin itseni kuolemattomaksi. Mutta sitten, kun ikää alkoi kertyä 30 ja yli, kun omat vanhemmat lähenevät kuuttakymmentä (ja kummatkin ovat sairaita), alkoi sisällä herätä tietoisuus kaiken rajallisuudesta ja siitä, miten TODELLISTA se on. Se ei ollutkaan enää jotain kaukaista satua vaan jotain, mikä todella koskettaa MINUA ja on osa elämääni.

Mutta silloin, kun kirjoitin mummukka-tekstin, käytyäni saattokodissa, mieleni oli pohtinut näitä asioita syvällisesti ja jotain oli niksahtanut paikoilleen. Koin unta odotellessani, pimeässä sängyssäni, syvällisen oivalluksen siitä, että minä TULEN kuolemaan. Minä TULEN vanhenemaan (ellen kuole sitä ennen). Minä en voi vaikuttaa asioihin. En voi hallita tapahtumia. Tunsin ja oivalsin syvällä, elämyksellisellä tavalla, että mitä vaan voi tapahtua ja koska vain ja en voi vaikuttaa siihen, hallita sitä. Olen kohtalon armoilla ja niin se vain on. Pelkään laitoksia tai siis niihin joutumista. En halua vanhainkotiin, jossa pissaan vaippaani eikä kukaan vaihda sitä. Jossa on pahaa laitosruokaa. Joka ei ole yhtään kodikas. Tai saattokotiin, joka on samanlainen laitos. Mutta tajusin, etten voi päättää. Voin joutua sellaiseen paikkaan pitkäksi ajaksi elämäni lopulla ja siihen on vain sopeuduttava. Serkkuni sairastumisen myötä olen syvällisellä tavalla ymmärtänyt, että loppu voi tulla koska vaan. Ihan koska tahansa. Voin sairastua vakavasti jo tänään (tai saada tietää asiasta tänään). Minun vanhempani TULEVAT kuolemaan, kun minä elän (ellen kuole ennenaikaisesti), ja joudun käymään sen läpi. Minä TULEN menettämään heidät. Tulee aika, jolloin heitä ei ole.

Ymmärsin, että en voi hallita elämää. Ymmärsin, että mitä vaan voi tapahtua, koska vain ja parasta on vaan hyväksyä se. Ja minä HYVÄKSYIN tämän kaiken. Minä todella hyväksyn.

Ymmärsin myös, että en halua olla sellainen vanheneva nainen (tai ihminen), joka itkee ryppyjään ja katoavaa nuoruuden kauneuttaan ja stressaa asiasta. Haluan olla sellainen vanheneva ihminen, joka hyväksyy asian ja keskittyy sisältään kumpuavaan iloon ja ammentaa siitä.

Tämä taas johtaa siihen vakavimpaan vaurioon psyykessäni eli ulkonäköstressiin, joka siis on oire eikä se vaurio vaan vaurio on hyväksynnän hakeminen miehiltä. Kirjoitin siitä eilen tekstin Tavoitteena rauha oman olemuksen kanssa. Mutta tuo vaurio oireilee selvimmin ulkonäköstressinä.


Nyt kerron sisäisestä ilosta.

Olen löytänyt sisältäni aivan uudenlaisen lähteen. Sinä päivänä, kun kävin saattokodissa ja pohdin paljon asioita, löysin sisältäni ilon lähteen. Se löytyi sillä tavalla, että kun tajusin, etten OIKEASTI aio olla sellainen vanheneva nainen, joka stressaa koko ajan rypyistään ja katoavasta nuoruuden kauneudestaan, tajusin, että ulkonäöllä ei ole väliä, sillä voin keskittyä sisälläni oleviin kivoihin asioihin ja ammentaa NIISTÄ oman onnellisuuteni. Silloin tajusin, että sisälläni todellakin on tuollainen sisäisen ilon lähde! Se on aina ollut siellä, mutta en ole tajunnut sitä!

Siksi kutsun sitä onnellisen mummukan iloksi. Koska kun kuvittelen mielessäni mummelin, joka on ryppyinen ja "kadottanut kauneutensa", tai siis ITSENI tuollaiseksi mummeliksi, ja kuvittelen, että haluan olla ONNELLINEN niin, minä automaattisesti alan hakea onnellisuuttani silloin SISÄLTÄNI. Asioista, jotka tuottavat minulle iloa. Voin keskittyä niihin ja iloon, jota ne tuottavat ja silloin olen täydellisen onnellinen. Eikä ole mitään väliä millään rypyillä. Tai ulkonäöllä.

Ja tämä on ollut minulle aivan uusi oivallus. Koska minähän voin tehdä noin jo nyt! Voin alkaa jo nyt elää onnellisen mummukan iloista elämää.


Tästä pääsemme sitten siihen, että ehdottomasti suurin este eheytymiselleni on se, että haen miesten hyväksyntää. Syvällä rakenteissani on syvä vaurio ja vamma, jonka takia suhteeni vastakkaiseen sukupuolen sekä minuuteni ne osat, jotka kytkeytyvät kyseiseen kontekstiin, ovat aivan vituroillaan. Tämä on se vaurio, joka minun on saatava korjattua, että voin eheytyä. Ja nyt olen löytänyt avaimen, tai työkalut, joilla voin ratkaista ongelman. Sisäinen ilo ja siihen keskittyminen.

Minun täytyy muuttua siksi onnelliseksi mummukaksi, jolle ulkonäöllä ei ole merkitystä, koska hän ammentaa onnellisuutensa sisäisestä ilostaan, sisäisen ilon lähteestä. Kun ammentaa onnellisuuden sisäisen ilon lähteestä, ei ole enää mitään väliä sillä, mitä muut ajattelevat, koska onnellisuus on täydellisesti omissa käsissä, pulppuaa itsestä.

Käytännössä teen kai jonkinlaista mielikuvaharjoittelua, koska pystyn nyt mielikuvien avulla palauttamaan tuon sisäisen ilon lähteen aina mieleeni ja ammentamaan siitä. Se on kuin itävä pieni kasvi, ota olen alkanut kastella, että se vahvistuisi. Tiedän, että nyt kun olen löytänyt sen, se tulee vahvistumaan ja jonakin päivänä se on niin iso, että se täyttää minut ja elämäni kokonaan.

Siksi tiedän, että tulen eheytymään.


Luulen, että se toinen trauma ja vaurio, joka on kaivannut eheyttämistä, alkaa myös ratketa tässä prosessissa. Se on se, joka syntyi aikanaan huumeiden takia, kun mieleni niksahti oudolle raiteelle ja pelkäsin katoavani ja seurasi dissosiatiivinen häiriö (kadotin minätunteeni) ja luultavasti kokemuksesta jäi posttraumaattinen stressireaktio, tuhotumisen pelko ja pakkomielteinen tarve yrittää hallita asioita, jotta en tuhoudu, katoa tms.

Luulen, että tuo alkaa ratketa nyt itsekseen, sillä kun syvällisesti ymmärsin, että en voi vaikuttaa asioihin ja siihen, mitä elämässäni tapahtuu, koska sairastun tai kuolen ja missä jne. ja HYVÄKSYIN sen, se tarkoittaa väkisinkin sitä, että sisälläni en enää kuvittele, että voin hallita asioita ja estää pahoja asioita tapahtumasta kontrolloimalla.


Jotenkin nyt on vaan palat niksahtelemassa päässäni paikoilleen.

Mutta kauan sen eteen on tehty töitäkin. Minusta kyllä ansaitsisinkin jo saada työn päätökseen ja alkaa nauttimaan elämästä iloisena ja onnellisena ja hyvinvoivana.


Nyt kun olen löytänyt sisäisen ilon lähteen ja maistanut siitä ja tiedän, miltä elämä VOISI tuntua koko ajan, miltä tuntuisi elää eheytyneenä, tajuan, että olen ollut varmaan nämä yli 20 vuotta kroonisesti masentunut. Että nämä vauriot psyykessäni ovat aiheuttaneet pysyvän, matala-asteisen masennustilan, joka on ilmennyt jatkuvana väsymyksenä. Ja ilottomuutena. Sisäisen ilon puutteena. En ole elänyt ilosta käsin vaan pelosta. Pelännyt koko ajan kaikkea mahdollista, stressannut, ollt ahdistunut.

On aika alkaa elää ilosta käsin!! Iloista elämää!! Ja uusi blogini tulee olemaan siksi iloisen elämän blogi.

Peloista vapautuminen ja oman epätäydellisyyden kohtaaminen

Raahasin itseni sitten kuitenkin töihin aamulla. En jaksaisi enempää epäonnistumisen kokemuksia. Jos en kykene tässä elämäntilanteessa käymään töissä, haluan sitten lopettaa sen edes jotenkin kauniisti eli esim tekemällä sovitun työkokeiluajan loppuun. Vaikka hampaat irvessä. En tiedä, kannattaako työllistymsiestä kyseiseen puljuun enää haaveilla, kun synkät ja labiilit puoleni ovat paljastuneet, nöyrästi hyväksyn tämän ja otan vastaan sen, mitä tulee.

Tein tänään pohdintoja.

Minusta tuntuu, että en kestä ollenkaan negatiivisia tunteita. Kyseessä on ehkä siis psykologinen vaurio. Negatiivisia tunteita ei saisi olla. En kestä niitä. En kestä ollenkaan pahaa oloa tai kärsimystä. Toleranssi nolla.

Tämä heijastuu myös siihen, etten kestä negatiivisia tunteita myöskään toisten taholta.

Negatiivisten tunteiden edessä olen avuton kuin pikkulapsi.

Mistä tämä voisi johtua?

POhdin sitä, mistä keskustelin mieshenkilöni kanssa eilen. En osaa nöyrtyä. Jos minua moititaan tai joku suuttuu minulle, vedän defenssit päälle. En kestä minuun kohdistuvia moitteita. Haluan torjua viestin: "Sinussa on jotain vikaa". Vastaanotan kyllä sanoman ja oitan jatkossa huomioida toista paremmin asiassa, joka on tullut esille, mutta tunnetasolla torjun asian täysin.

Uskon tämän kaiken kulminoituvan täydellisyyden tavoitteluuni. Yritän olla täydellinen. En kestä epätäydellisyyttä. Luultavasti en kestä negatiivisia tunteita siksi, että en pysty olemaan täydellinen, jos koen negatiivisia tunteita. Tai ainakin pelkään, että teen jonkun virheen tai käyttäydyn jotenkin epätäydellisesti negatiivisessa tunnetilassa (vaikka väsymys).

Tämä taas on aivan suora defenssi koulukiusaamisajoilta. En suostunut koskaan vastaanottamaan tunnetasolla viestiä: "Sinussa on jotain vikaa". Torjuin sen. Kieltäydyin siitä. Aloin sen sijaan rakentaa illuusiota täydellisyydestä. Pelkään virheitä, epäonnistumista ja epätäydellisyytta, koska pelkään... Torjutuksi tulemista? Pelkään, etten kelpaa. Kaikki nämä vuodet olen paennut emotionaalista kokemusta omasta vakavasta viallisuudestani.

Haluaisin oppia nyt kohtaamaan nämä asiat. Alkaa hyväksyä vikoja, epätäydellisyyttä itsessäni. Nöyrtyä. Lakata pelkäämästä.

Usein mielessäni käy, että jos kiusaaminen vahingoitti psyykeäni näin paljon ja syvästi ja tuhoten niin monia asioita elämästäni aina tähän päivään saakka, miten hirveitä vaurioita onkaan niillä, joita on kiusattu paljon pahemmin? Minun kohdallani kiusaaminen oli vain henkistä eikä edes erityisen aggreessivista, systemaattista tai kiihkeää. Se oli "vain" ympäristön taukomatta tykittämä viesti: "Sinussa on vikaa", "Et kelpaa", "Olet epämiellyttävä". Aivopesua.

Miten ihmeessä ne selviävät, joita on kiusattu paljon rankemmin?



Olen varma myös siitä, että se traumaattinen hetki elämässäni, jolloin kohtasin oman kuolevaisuuteni ja tajusin, että ihan oikeasti voin tuhoutua (meillä kaikillahan on jonkinlainen alitajuinen kokemus siitä, että me emme oikeasti kuole ja olemme suojassa kaikelta pahalta, kunnes tapahtuu jotain kamalaa, mikä särkee tämän illuusion), vaikuttaa hyvin paljon nykyisiin pelkoihini. Pelkään tuhoutumista. Pelkään sitä, että voin tuhoutua. Aivoihini on voinut jäädä vakavakin psykologinen trauma läpikäymästäni kokemuksesta (en ehkä ole kirjoittanut siitä tänne...), sillä en ehkä ole osannut sitä kohdata ja käsitellä täydellisesti. Joten siinä, etten kestä mitään negatiivisia tunteita, voi olla mukana hyvin paljon myös sitä, että pelkään tuhoutumista. Jos minulle tulee paha olo, alan pelätä, että tuhoudun, ellen tee korjausliikettä. Vain, kun voin hyvin, tiedän, että olen turvassa.

Ahdistuksen käsittely (self-soothing skills)

Niin paljon on päässä korjattavaa. Uusin "oppiaineeni" on ahdistuksen käsittely. Spesifimmin ilmaistuna tavoitteena on päästä eroon tarpeesta hakea vakuutteluja ja vahvistusta muilta ihmisiltä silloin, jos olo on epävarma. Englanninkielinen termi on "reassurance". Ahdistushäiriöistä ja pakko-oireisista häiriöistä kärsivät ihmiset etsivät yleisesti itsensä ulkopuolelta jonkinlaista vahvistusta sille, että kaikki on OK, koska sisimmässään he tuntevat, että kaikki ei ole OK, mistä seuraa hätääntynyt, turvaton ja pelokas olo. Vahvistuksia on kolmenlaisia OCD Center of Los Angeles -blogin artikkelin mukaan (Reassurance Seeking in OCD and Anxiety). Itsevahvistamisessa henkilö tarkistaa yhä uudelleen jonkin asian mielessään (käy esimerkiksi yhä uudelleen läpi tiettyä tilannetta) tai konkreetissa todellisuudessa (onko hän varmsti sammuttanut lieden). Henkilö voi hakea vahvistusta myös muilta ihmisiltä eli tavalla tai toisella kalastaa joltain toiselta ihmiseltä vakuutteluja sille, että kaikki on ok. Henkilö saattaa myös hakea vahvistusta hakemalla tietoa internetistä tai kirjoista.

Todellisuudessa vahvistuksen hakeminen edellä mainituilla tavoilla vain ruokkii ahdistusta. Se saattaa tuoda tilapäisen, hyvin lyhytaikaisen helpotksen, mutta sitten ahdistus palaa ja tarvitaan LISÄÄ vakuutteluja. Tämä johtuu (edellä mainitun artikkelin mukaan) mm. siitä, että hakemalla ratkaisuja itsensä ulkopuolelta, henkilö opettaa aivoilleen, ettei hän selviä ahdistuksen tunteista; että hän ei kykene rauhoittamaan itseään vaan hän TARVITSEE ulkopuolisia apukeinoja selviytyäkseen. Vakuuttelujen hakeminen heikentää itseluottamusta, koska henkilön aivot alkavat uskoa, etteivät ne selviä itse edessä olevasta haasteesta (Gagnon). Ja mitä tapahtuu, kun itseluottamus alkaa laskea? Henkilöstä tulee epävarma. Epä varma tarkoittaa pelokasta ja ahdistunutta... Ja jos henkilö on oppinut kyseisessä tilassa hakemaan VAHVISTUSTA itsensä ulkopuolelta... Kierre on valmis.

Ratkaisu ongelmaan onkin se, että pitäisi oppia sietämään ahdistusta ja opetella keinoja, joilla voi itse rauhoittaa itsensä.

"...you cannot always rely on others to relieve your fear and stress.  You have to learn to cope and manage your anxiety.  In effect, you must learn to “deal with it”." –Dooley

Kun luen näitä artikkeleja, minusta alkaa tuntua... tai ainakin minua alkaa kiinnostaa pohtia, että missä määrin pakonomainen tarpeeni koko ajan olla yhteydessä muihin ihmisiin johtuu siitä, etten osaa muuta tapaa käsitellä ahdistustani? Toisin sanoen haen aina ahdistuneena vakuutteluja ja "lohdutusta" muilta ihmisiltä enkä osaa lohduttaa itse itseäni eli palauttaa ITSE turvallisuudentunnettani. Piileekö tässä syy siihen, etten osaa oikeastaan olla "yksin". Viihdyn kyllä fyysisesti yksin, mutta koen pakonomaista tarvetta koko ajan olla yhteydessä muihin. Voisiko olla niin, että tietämättäni olen koko ajan ahdistunut, minulla on turvaton olo ja haen vahvistuksia... Ehkä olen opettanut aivoni olemaan pärjäämättä yksin.

Aion korjata asian. Alan siis opetella ahdistuksen käsittelyä. Seuraava askel on ruveta kehittämään uusia keinoja itsen rauhoittamiseen (self-soothing). Luulen, että ahdistuneena voisin esimerkiksi laittaa musiikin soimaan ja ruveta SIIVOAMAAN. Jynssätä ja jynssätä. Mieluummin kuin vaivaan muita ihmisiä loputtomasti ja haen vakuutteluja siihen, että kaikki on OK, etenkin, jos TIEDÄN, että kaikki on ok, mutta typerät aivoni ovat vaan ahdistuneet siitä huolimatta. Alan opetella YKSIN OLEMISTA. Ja tällä tarkoitan sitä, etten saa edes ottaa YHTEYTTÄ kehenkään. Tutkin, millaisia tuntemuksia se minussa herättää ja opettelen käsittelemään niitä.

Alla olevassa linkkilistassa on oikein hyvä artikkeli, jossa esitellään ahdistuksen hallintakeinoja. Minä tulostan sen heti paikalla ja alan opetella uusia taitoja.


Aiheesta lisää:

• Dooleyn artikkeli Why we always seek reassurance
• STOP SEEKING REASSURANCE AND REGAIN CONFIDENCE IN YOURSELF
• The 10 best ever anxiety management techniques
• From reassurance to self-assurance (henkilökohtainen kertomus My Anxiety Journey -blogista)

Minä TODELLAKIN olen asperger

nyt iski masennus... Tai ei. Suru. Joku. Olen tähän asti epäillyt, että onko mulla nyt OIKEASTI mitään aspergeria, ja miettinyt, että ehkä olen vaan sellanen luova, herkkä ja erikoinen taiteilijaluonne. Mutta. Nyt olen saanut varmistuksen. Olin ala-asteella musiikkiluokalla, ja olen tässä hiljattain kerännyt entisiä luokkakavereitani facebookista ystävikseni ja kurkkinut niiden profiileja ja tajuan, että suuri osa niistä on ei-niin-norminmukaisia herkkiä, luovia ihmisiä, sellasia, joiden kanssa NYT, kun olen eheytynyt, tulisin varmaan tosi hyvin juttuun, mutta silloin kouluaikana olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti ÄÄRIMMÄISEN jälkeenjäänyt ja poikkeava ja mua kiusattiin/syrjittiin/jäin ulkopuolelle (näiden samojen ihmisten toimesta). He olivat SOSIAALISESTI ihan normaaleja. Minä en.

Ja nyt suuri osa niistä on muusikoita, taitelijoita jne. Menestyvät elämässä sekä työn että perheasioiden ja ihmissuhteiden suhteen.

Minä olen erilainen.

Minä OLEN asperger.

Tosin nyt kun alan olla "parantunut" alan muistuttaa "vain" tuollaista luovaa, herkkää henkilöä enkä eroa sellaisista enää kovin paljon.

Asperger ei ehkä enää olekaan ajankohtainen diagnoosi minulle, siis en enää tavallaan ole asperger, vaikka eihän se katoa, mutta se on se, mikä selittää minulle lapsuuteni ja nuoruuteni. Se selittää menneisyyteni.

Nyt se on vain värinä persoonassa. Vahvana värinä. Mutta ei enää radikaalisti poikkea introversiosta, herkkyydestä, luovuudesta yms. ominaisuuksista, joita on ei-aspergereilla.

Joten tuli suru omaa menneisyyttä kohtaan. Ja nykyisyyttä. Kun kaikki on ollut niin VITUN vaikeaa ja kaikki on mennyt päin HELVETTIÄ ja edelleen olen ihan alisuoriutuja joka vitun osa-alueella. Vaikka nyt kun alan olla ehjä, tästä ehkä vielä noustaan...

Parantuminen

Olen nyt saanut itseni korjattua. Olen ehjä.

Uskomaton tunne.

Näin juuri unen, johon heräsin. Se oli hautamuistomerkki. Menneisyydelle, jonka nyt olen jättänyt taakseni.

Olen todellakin tehnyt sen. Korjannut oman pääni. Mieletön fiilis. Ja jos minä pystyn tekemään sen, siihen pystyy kuka tahansa.

Omistan elämäni tälle asialle. Muiden kaltaisteni auttamiselle. Se on kutsumukseni ja se, miksi olen syntynyt.

Ny jatkan uniani.

Koulukiusaamisen jäljet

On uskomatonta, miten syvästi kiusaaminen vaurioittaa ihmisen persoonallisuutta ja psyykeä. Se jättää ikuiset jäljet ja vaikuttaa henkilön koko myöhempään elämään, sen kaikkiin osa-alueisiin. Koko elämäni on ollut täydellisesti kiusaamiskokemusten jättämien jälkien määrittämää. Se on vaikuttanut kaikkeen ja määrittänyt sen, millaiseksi elämäni on muodostunut. On järkyttävää tajuta, että vielä tänäänkin, melkein 15 vuotta sen jälkeen, kun kiusaamisesta pääsi eroon, se hallitsee koko elämää ja sen jättämät vauriot ja jäljet ovat kiinteä osa persoonallisuutta.

Onko täydellinen eheytyminen edes mahdollista? Voiko syntyneitä vaurioita koskaan kokonaan korjata?

Toisaalta en tiedä, olisiko minulla koskaan ollut muita vaihtoehtoja kuin tulla kiusatuksi aspergerin oireyhtymän takia. Jos olisin ollut kotiopetuksessa ja säästynyt kouluvuosien ajan sosiaalisista kärsimyksiltä, olisin ennemmin tai myöhemmin joutunut astumaan sosiaaliseen todellisuuteen ja opettelemaan, miten siellä toimitaan eikä tämä olisi mitenkään voinut sujua (luulen) ilman kärsimystä, epäonnistumisia ja psyykkistä hajoamista.

Joten sosiaalisen kärsimyksen kautta on tieni määrätty kuljettavaksi, tuskin siitä olisi mitenkään mihinkään päässyt. Toisaalta sosiaalinen kärsimys ja sosiaalisen sopeutumisen vaikeudet ovat syy siihen, että olen kääntynyt sisäänpäin tutkimaan itseäni ja saavuttanut henkisesti sen kehitystason, jolla nyt olen, ja se on asia, josta todella pidän itsessäni. Itsetietoisuuden ja koko ajan suuremmaksi kasvavan tietoisen itsehallinnan avulla pystyn ehkä korjaamaan vaurioituneen minuuteni.

Ehkä elämästä vielä joskus tulee hyvää ja haavat parantuvat ja ihminen oppii toimimaan tässä maailmassa.

Näin ohjelmoit aivosi uudelleen! (opi uusia tapoja/hankkiudu eroon huonoista)

Aihetta sivutaan jo yhdessä tekstissä tässä blogissa, Rutiinikyvyttömyyden neurologinen tausta, mutta nyt asetetaan tämä kiehtova asia valokeilaan.

Lontoossa tehdyn tutkimuksen mukaan aivoilta vie 18-254 päivää omaksua uusi tapa. Vaihteluväli on suuri, koska erilaiset tekijät vaikuttavat siihen, miten nopeasti asia ohjelmoituu aivoihin. Tähän vaikuttaa se, mitä yritetään ohjelmoida, kuinka usein harjoitellaan (vahvistetaan uutta kytkentää/heikennetään vanhaa kytkentää) ja retkahdusten määrä yms. Yleensä uusi kytkentä aivoissa syntyy 66 päivässä. (lähde: This is your brain on habits)

Mistä uuden tavan omaksumisessa todella on kyse? Tietysti aivojen uudelleen ohjelmoinnista. Ajan kuluessa aivosi ovat ohjelmoituneet täyteen mitä erilaisimpia kytkentöjä, jotka ovat automatisoituneet. Jos haluat ruveta muuttamaan näitä yksittäisiä kytkentöjä, siitä vain!

Mitä sitten tarkoittaa, jos sanotaan, että uuden tavan omaksuminen vie, sanotaan nyt vaikkapa 66 päivää? Sitä, että uuden kytkennän muodostuminen aivoihisi vie sen verran aikaa.

Jos siis haluat vaikkapa oppia pyyhkimään keittiön tasot heti, kun niihin ilmestyy sotkua, sinun täytyy pakottaa itsesi toistamaan tätä asiaa 18-254 päivän ajan, jonka jälkeen uusi kytkentä on muodostunut ja toiminto automatisoituu osaksi sinua.

Ennen kuin uusi kytkentä muodostuu, joudut taistelemaan, koska toimit vanhaa kytkentääsi vastaan. Toimit vastoin aivojesi sen hetkistä ohjelmointia. Aivosi eivät halua toimia niin. Sinun täytyy siksi olla sitkeä. Kirjoita ylös kalenteriin tai jonnekin numeroita, kauanko olet harjoitellut, ja taistele, ole sitkeä! Kerää ainakin 66 merkintää, sillä useimmiten uusi kytkentä on syntynyt siihen mennessä.

Minusta tämä on kiehtovaa! Olen usein (kuten varmaan moni muukin) yrittänyt omaksua uusia tapoja/oppia pois vanhoista, mutta siitä ei ole tullut mitään – koska olen jatkanut korkeintaan 14 päivää, yleensä en sitäkään. No, 14 päivän aikana uutta kytkentää ei todellakaan ole syntynyt.

Minä en ainakaan ole kyennyt jatkamaan taistelua pidempään siksi, ettei minulla ole ollut konkreettista tietoa siitä, miten tällainen aivojen uudelleen ohjelmointi toimii, että uusia kytkentöjä voidaan muodostaa ja se vie tämän ja tämän verran aikaa. Kun pystyy hahmottamaan mielessään tämän prosessin, että uusien kytkentöjen muodostuminen vie ainakin sen 66 päivää, on mahdollista löytää motivaatio taisteluun.

Alan siis ohjelmoida aivojani uudelleen. Miten kiehtovaa!

Toiminnanohjauksen kehittäminen

Hyviä uutisia!!! Tahdonvoima on kuin lihas, jota voi vahvistaa! Jos tahdonvoima on heikko, se väsähtää helposti. Harjoittelemalla se kuiienkin vahvistuu!

Tahdonvoimalla tarkoitamme tässä itsehallintaa/itsehillintää/kykyä itsesäätelyyn eli henkilön kykyä tietoisesti hallita tunteitaan, ajatuksiaan ja tekojaan.

Tietysti, arvoista ADD/ADHD- ja asperger-kansalaiset, tämä kytkeytyy täydellisesti yhteen toiminnanohjauksen kanssa. Voivatko neurologisesti poikkeavat, joilla tunnetusti on ongelmia toiminnanohjauksessa, myös vahvistaa tätä kallisarvoista lihasta? Sanoisin, omakohtaisen kokemukseni perusteella, kyllä.

Toiminnanohjaus ja itsehallinta kehittyvät aina, kun niitä käytetään. Voit aloittaa pienistä asioista ja lihaksen vahvistuessa, pystyt siirtymään suurempiin asioihin.

What is something you can start doing today to put more self-regulation into your life? You can create more structure. Whether you decide that you will pre-pack your lunch so you don’t have something unhealthy at the local café. Or whether you schedule out exercise time for the remainder of the week. Or whether you clean your room. Or whether you decide to pay attention to posture. Or decide that you will open your email only every three hours – 9am, noon, 3pm, 6pm, 9pm – for no more than a half hour each time. Structure something concrete into your life. That’s the best way to develop self-regulation. Structure something simple into your life so it doesn’t turn everything in your life upside down but so that it does create some structure.

Lähde:

Create new habits: Self-regulation

Ainoa asia, mikä meidät voi tehdä terveiksi

Me olemme täynnä tuhoisia solumuistoja (katso tekstini Solumuistot). Nämä kielteiset solumuistot saavat aikaan negatiivista energiavärähtelyä (kvanttienergiaa) ja fysiologista stressiä lamauttaen solujen sekä immuunijärjestelmän toimintaa. Optimaalisesti toimiva immuunijärjestelmä olisi immuuni kaikille sairauksille väittää Alexander Loyd. Kielteiset solumuistot kuitenkin kuormittavat systeemimme stressillä eikä immuunijärjestelmä pääse toimimaan kunnolla. Tästä tilasta on seurauksena kaikki sairaudet, fyysiset ja psyykkiset. Siitä johtuvat myös ihmissuhdeongelmat jne.

Me ihmiset olemme niin täynnä kielteisiä solumuistoja. Olemme kaikki täynnä negatiivista energiaa.

Eikä parannuskeinoa ole. Vai onko?

Itsekukin varmaan tietää, miten vaikeaa tai mahdotonta on parantua kaikista kokemistaan pahoista asioista. Traumoista. Kiusaamisesta. Siitä, että vanhemmat suosivat veljeä. Pienistä ja isoista pahoista asioista. Ne kulkevat mukanamme ja vaikuttavat elämäämme.

Jos meillä ei olisi kielteisiä solumuistoja olisimme kuin Kristus tai Gandhi tai Dalai Lama. Täynnä myötätuntoa, rakkautta ja hyvyyttä. Niin lempeitä ja kärsivällisiä. Mutta ei. Olemme kärsimättömiä, meidän on vaikea antaa anteeksi vaikka kuinka yrittäisimme, tunnemme pelkoa, vihaa, saamme raivokohtauksia, meidän on vaikea hillitä itseämme. Olemme täynnä ongelmia.

Olisiko mahdollista, että nämä tuhoisat solumuistot voitaisiin parantaa?

Miettikää, jos olisi mahdollista, että voisimme oikeasti parantua kokonaan. Kaikki virheohjelmoinnit, kielteiset tunteet, pahat muistot eheytyisivät. Todella paranisimme.

Alexander Loydin kirjassa Paranemisen avaimet sanotaan, että kaikki ongelmamme johtuvat negatiivisesta energiasta (jonka nuo tuhoisat solumuistot saavat aikaan). Kvanttienergia. Negatiivinen energia voidaan kumota täsmälleen vastakkaisella värähtelytaajuudella.

Rakkauden värähtelytaajuus on kaikkein suurin parantava voima maailmassa. "...puhtaan rakkauden energiavärähtely voi parantaa mitä tahansa - ja se saattaa hyvinkin olla ainoa voima, joka siihen pystyy" (Loyd).

Kyllä. Jumala on rakkaus. Jumala on kvanttienergiaa. Rakkauden energiavärähtely voi parantaa mitä tahansa ja kaiken. Jeesus pystyi parantamaan ihmisiä rakkauden energiavärähtelyllä. Se ei ole mystiikkaa. Se on kvanttifysiikkaa.

Kvanttifysiikka on tiede, joka voi yhdistää ihmisen ja Jumalan.

Solumuistot

"Nykyään monet tieteilijät uskovat, että muistot ovat varastoituneina soluihin eri puolille kehoa"

Wau. Siis kuinka siisti tämä kirja PYSTYY olemaan! Solumuistot. Meidän muistomme ovat soluissamme. Kaikkialla kehossa. Meihin tallentuu väistämättä myös tuhoisia muistoja, "kielteisiä ohjelmointeja", jotka aiheuttavat fysiologista stressiä, joka taas lamauttaa solujen ja immuunijärjestelmän toimintaa, mikä on syynä kaikkiin sairauksiimme.

HeartMath-instituutissa, jossa tehdään vaihtoehtolääketieteen kliinistä tutkimustyötä, on tehty kiehtova tutkimus, jossa ihmisen DNA:ta laitettiin koeputkeen ja kokeeseen osallistuvia henkilöitä pyydettiin pitämään putkea käsissään ja ajattelemaan kipeitä ajatuksia eli herättämään tuhoisia muistoja. Kun DNA:ta tämän jälkeen tutkittiin, se oli kirjaimellisesti vaurioitunut! Sitten sama toistettiin, mutta tällä kertaa kokeeseen osallistuvia pyydettiin ajattelemaan hyviä, onnellisia ajatuksia eli aktivoimaan hyviä muistoja. Kun DNA:ta tämän jälkeen tutkittiin, siinä havaittiin paranemista!

Wau.

"...hoito tällä hetkellä parantumattomina pidettyihin sairauksiin saattaa liittyä solumuistojen parantamiseen" (Southwestern-yliopistossa tehdyn tutkimuksen johtopäätös)

Positiivinen ajattelu ei kutienkaan paranna solumuistoja, koska "alitajunnassa on mekanismeja, jotka suojaavat noita musitoja parantumiselta".

Tämä siis Alexander Loydin kirjasta Paranemisen avain, josta olen kirjoittanut tänne aiemminkin (klikkaa linkkiä).

Mieletön kirja!!

Alexander Loydin ja Ben Johnsonin Paranemisen avain.

Alexander Loyd on sekä luonnonmukaisen lääketieteen että psykologian tohtori, joka keksi/vastaanotti paranemisen avaimet; Ben Johnson on lääketieteen ja luonnonmukaisen lääketieteen tohtori, joka parantui Lou Gehrigin taudista paranemisen avaimilla.

Tässä kirjassa on kaikki. Ainakin kaikki, mitä minun kuului saada tietää juuri nyt, jotta ajatukseni ja teoreemani menisivät eteenpäin. Ja sen ne tekivät. Harppasivat kvanttihypyn avaruuteen.

Kerron lyhyesti kirjan perusajatuksista ja sitten henkilö voi itse lukea tarkemmin kirjasta. En siis ole innostunut paranemisen avaimista (ainakaan vielä) vaan kirjan sisältämästä tiedosta. Olen lukenut vasta pari lukua, mutta sinkoilen jo kuin pieni apina ympäri kämppää tietoilotulituksen säihkeessä, että pakko kirjoittaa jo.

E=mc²

Kaikki on energiaa.

Kaikki sairaudet johtuvat stressistä. Ei sellaisesta stressistä, että "kauheaa, deadline on kohta" tai varmaan siitäkin, mutta enemmänkin nyt puhutaan fysiologisesta kroonisesta stressistä, joka estää immuunijärjestelmää toimimasta kunnolla ja lopulta elimistön heikoin lenkki romahtaa eli alkaa ilmaantua oireita, jotka sitten lääkäri diagnosoi joksikin sairaudeksi. Oireet ovat kuitenkin aina seurausta elimistön stressitilasta.

Optimaalisesti toimiva immuunijärjestelmä on immuuni sairauksille. Meidän immuunijärjestelmämme kykenee parantamaan minkä tahansa sairauden. Mutta stressi häiritsee sen toimintaa, jolloin alkaa kehittyä syöpäsoluja tai tulee flunssa tai närästystä tai uniongelmia. Mikä kenelläkin on se heikoin lenkki, sinne se iskee.

Tästä stressiasiasta on kaikenlaisia tutkimuksia, joihin on kirjassa viittauksia. En ala niihin paneutua tässä sen tarkemmin.

Luku, jota nyt aloin lukea, käsittelee energiaa. "Kaikki terveydelliset ongelmamme johtuvat tuhoisasta energiavärähtelystä... Kaiken terveyden ja sairauden juuret ovat aina kehon energiassa".

Siistiä.

Tämä kirja on NIIIIIN siisti.