How to find love?

Mitä tulee mieheen tutustumiseen, mulla se menee aika lailla niin päin, että ENSIN pitää herätä halu miestä kohtaan ja SITTEN tutustutaan ja katsotaan oisko siinä muutakin, koska toisinpäin se ei toimi. Luultavasti. Jos ei oo mitään halua ja tutustutaan, niin ei yhteensopiva persoonallisuus, arvot ja muut auta mitään. Mun halu ei aktivoidu persoonan kautta. Sillä syntyy vain kaverisuhteita. Seksuaalinen halu minulla kytkeytyy fyysisiin tekijöihin, tosin vielä sitäkin enemmän sellasiin kuin itsevarmuus, maskuliinisuus ja miten kantaa itsensä ja muuta sellasta, mikä ei suoraan ole ULKONÄKÖÄ tai FYYSISTÄ mutta välittyy kyllä heti rivien välistä habitukseen. Joten mä valitettavasti tiedän aika lailla heti onko ihminen seksuaalisesti puoleensavetävä vai ei ja jos ei, niin se ei sitä luultavasti tule olemaan.

En usko RAKKAUTEEN ensi silmäyksellä todellakaan, mutta jos seksuaalinen kemia toimii ja ihastutaan ja rakastutaan päätä pahkaa, se voi kehittyä rakkaudeksi. Ja rakkaus sitten taas rakentuu tietysti sen persoonan ja arvojen yms. varaan. Sitten ois whole package kasassa.

MUTTA on olemassa mieshenkilöitä, jotka herättää minussa jonkinlaisen kiinnostuksen, jolloin koen, että asiaa pitää tutkia. Että en ole VARMA haluaisinko sitä fyysisesti vai en. Gray area. Hiukan pelkään, et gray area kyllä ei lupaa hyvää. Mutta joka tapauksessa gray area -ihmisistä kannattaa ottaa selvää. Because there maybe some potential.

Neiti autistin keino selviytyä yöelämässä

Arvoisa alter egoni, josta olen täällä toisinaan raapustellut, palveleekin, nyt huomaan, ilmeisesti KAHTA tarkoitusta. Olen ollut tietoinen vain toisesta, siitä, joka on haitallinen. Eli se on ollut huonon itsetunnon kompensointikeino. Siis alter ego on se, kun kuvittelen olevani huikaisevan kaunis ja keskityn ulkonäköön ja olen addiktoitunut huomiosta. TARVITSEN huomiota, koska paska itsetunto tarvitsee sitä, jotta tuntisin olevani erinomainen ihminen.

Olen tämän takia pyrkinyt hankkiutumaan eroon alter egosta. Yritän opetella sisäistämään sen, että minä riitän sellaisena kuin olen. Eheyttää itsetuntoa.

Mutta nyt huomaan, että tarvin sitä alter egoani TOISEENKIN tarkoitukseen... Eli autismin kompensointiin. Voi sitä kai kutsua totaali-introverttiyden kompensoinniksi. Nimittäin nyt, kun oon yrittänyt lopettaa sen huomion hakemisen ja alter egoilun, en tajua, mitä ihmettä toimittaisin viihteellä. Ens viikolla ois tiedossa hyvät kemut, mutta jos olen vain OMA ITSENI, mua ei huvita mennä. Koska olen niin introvertti. Tai asperger. Miten vaan. Koen kontaktin ottamisen vieraisiin ihmisiin tosi raskaaksi ja uuvuttavaksi puuhaksi. Siksi pakenen yleensä tanssilattialle ja liimaudun sinne piiloon ihmiskontakteja. Mutta jos en jaksa tai ei huvita tanssia.... Ja olen oma itseni. En ymmärrä mitä siellä toimitan. Koska mun oma itse haluaa mennä vain kotiin ja olla yksin kotona ja tehä siellä jotain...... Mun oma itse EI MENE viihteelle. Koska sillä ei ole siellä mitään tekemistä. Koska mun oma itse ei oikein kykene oleen kontaktissa ihmisiin.

Ja sitten myös ADHD tuottaa ongelmia, nimittäin jos en juo ja polta viihteellä, mulla ei oo mitään tekemistä. Tämä on osaksi asperger-ongelma, koska voisin tietysti sosialisoida pää savuten. Mutta nyt en voi. Ja ADHD tekee sen, että tarvin JATKUVAA älyllistä ja henkistä stimulaatiota. Tulen hulluksi, jos ei ole mielekästä tekemistä. Juominen ja tupakointi on TEKEMISTÄ. Saan jotain puuhaa. Jotain ajateltavaa. Stimulaatiota. Virikkeitä. PLUS alkoholi tekee minusta sosiaalisen.

MUTTA siis alter ego on sellainen hommeli, josta saan ulospäinsuuntautuvaa energiaa. Iloa. Se auttaa tuleen ulos kuoresta. Eli kun laittaudun kauniiksi ja lähden ikään kuin ESIINTYMÄÄN, se piristää minua. Se on jotenkin sellanen leikki, joka saa minut innostumaan viihteelle lähtemisestä ja saa mut tuleen ulos kuoresta. Mun on siis luotava tällainen ROOLI ja teatteriesitys, jonka avulla voin olla yöelämässä ja pitää hauskaa. Se on pakollista, koska mun OMA ITSENI ei ole yöelämässä. Sillä ei ole siellä toimitettavaa.

Lisäksi mun ON juotava ja tupakoitava, etten pitkästy ja alkoholi myös auttaa olemaan sosiaalinen.

Tietysti voisi sitten kysyä, että pitääkö sinne viihteelle sitten lähteä? En tiedä. Mutta sinänsä on virkistävää joskus lähteä juhlimaan ja tuulettua ja pitää hauskaa ja olla tekemisissä ihmisten kanssa. Eikä vain homehdu yksin kotona AINA. Se vaan, että koska olen typerä asperger ja kaikkee, niin en voi lähteä sinne omana itsenäni vaan ROOLISSA. Hauskanpitoroolissa.

Nyt tiedostan alter egon kaksi erilaista käyttötarkoitusta ja voin korjata sen HAITALLISEN käyttötarkotuksen eli että en yritä olla kaunis, jotta minut hyväksyttäisiin eli en hae HYVÄKSYNTÄÄ enää alter egolla vaan annan sisäisen kauneuteni loistaa ja se riittää ja uskon että se riittää, MUTTA tarvin tämän sirkusesitykseni ja tietynlaisen valeminän, jotta saan itseni ulos kammiostani.

Itsetunnon perustaminen ulkoisiin asioihin

Nyt on käynyt niin, että kaikkien näiden pitkien vuosien jälkeen, olen vihdoin syvimmän haavani parantamisen äärellä. Ja vasta nyt, kun olin valmis parantumaan siitä, sain lopullisesti selvitettyä, mistä koko sotkussa on kysymys. Itsetunnosta.

Olen viime päivinä lukenut artikkeleita ja pohtinut ja saanut muodostettua selkeän käsityksen tästä syvimmästä vauriostani, joka tähän päivään asti on minua vainonnut (murrosiästä asti). Minulla on PASKA itsetunto. Olen ymmärtänyt, että olen perustanut itsetuntoni ja siis oman arvoni ulkoisiin asioihin. Minun tapauksessani tuo ulkoinen asia on ulkonäkö ja miehiltä saatu huomio. Joillain ihmisillä se voi olla jotain muuta: rahaa, menestystä, mitä milloinkin. Itsetunnon ei kuitenkaan pitäisi perustua ulkoisiin asioihin vaan sisäisiin. Kun se on riippuvaista jostain ulkoisesta asiasta, aina, kun meillä ei ole sitä ulkoista asiaa, minkä varaan oman arvomme olemme ripustaneet, tunnemme, ettei meillä ole arvoa. Silloin hirveä epävarmuus, jopa häpeä, täyttävät jokaisen huokosen. "En ole minkään arvoinen." Itsetunnon perustuminen ulkoisiin asioihin on uhka terveydelle (http://www.apa.org/monitor/dec02/selfesteem.aspx).

Itseluottamukseni on tämän takia ollut hyvin ailahtelevainen. Silloin, kun tunnen itseni kauniiksi ja saan huomiota, olen maailman huipulla. Tunnen itseni hienoksi ja onnistuneeksi ihmiseksi. Mutta jos tunnen itseni rumaksi ja en saa huomiota, tunnen, ettei minulla ole mitään arvoa, häpeän ja haluaisin suunnilleen kuolla pois.

Kuitenkaan se, mitä haen miesten huomiosta ulkonäölläni, vahvistus, jota haen yhä uudelleen, ei voi koskaan löytyä minun ulkopuoleltani. Haava ei parane KOSKAAN, jos haen vahvistusta omalle arvolleni ulkopuoleltani. Silloin joudun vain hakemaan tuota vahvistusta yhä uudelleen, koska haava sisällä pysyy auki, olen pysyvästi epävarma omasta arvostani ja joudun koko ajan suuntautumaan ulospäin, kysymään maailmalta: "Kelpaanko minä?" ja sitten taas uudestaan. Ja uudestaan.

AINOA keino korjata vaurioitunut itsetunto, on rakentaa se sisältäpäin. Perustaa se sisäisille asioille. Mitä se sitten tarkoittaakin. Joka tapauksessa vastaus löytyy SISÄLTÄ, ei ulkoa.

Olen lukenut tässä yhteydessä paljon artikkeleita naisten objektifioinnista ja myös itseobjektifioinnista ja tajunnut, että teen nimenomaan sitä. Minulla on taustalla itsetuntovaurion aiheuttaneita kokemuksia, ja sitten tämä nykykulttuuri oikein tehokkaasti vielä on antanut polttoainetta ongelmalle. Luulenkin, että ne naiset, jotka sairastuvat nykykulttuurin "naisten objektifiointi" -ilmiön seurauksena, ovat usein sellaisia, joilla syystä tai toisesta on valmiiksi heikko itsetunto ja epävarmuus ja hätä saavat sitten median vaikutuksesta kääntyämään näiden "tule seksikkääksi!" lääkkeiden puoleen. Eli kun on epävarma omasta arvostaan, takertuu ajatukseen siitä, että jos minusta tulee kaunis, minusta pidetään. Kenties ne, joilla on valmiiksi vahva ja terve itsetunto, eivät niin reagoi näihin ulkonäköpaineisiin, joita media ruokkii. Heillä ei ole tarvetta hakea vahvistusta kokemukselle omasta arvosta.

En halua olla objekti. En halua kaiken aikaa rakentaa arvoani sen varaan, saanko huomiota. En halua keskittyä koko ajan siihen, miltä näytän. Haluan vapautua. Jotenkin. Se vaan on hemmetin pelottavaa, koska kun kerran itsetuntoni on RIIPPUVAINEN ulkonäöstä tällä hetkellä, tarkoittaa se sitä, että jos ja kun alan tietoisesti purkamaan itseobjektifiointia eli teen itsestäni tahallani ei-objektin eli en korosta naisellisia muotojani, en yritä saada huomiota ulkonäölläni jne. muutun HYVIN epävarmaksi. Totta kai. Koska otan itseltäni pois sen, johon perustin oman arvoni. Jäljelle jää siis vain epävarmuus omasta arvosta, omasta kelpaavuudesta.

Mutta se tie on kai vain kuljettava. Rakennettava kokemus omasta arvosta niille sisäisille asioille. Jotenkin.

Rapakunnossa

Liityin gogohun (liikuntakeskus). Rakastan käydä siellä. Kävin joskus yli 10 vuotta sitten siellä muutaman vuoden ja pari votta sitten liityin pitkästä aikaa, mutta en sitten pystynyt käymään, koska asuin hankalassa paikassa ja yhteen jumppatuntiin matkoineen olisi mennyt aina 3 tuntia... Mutta NYT. Ja tarkoitus olisi nyt, että käyn siellä loppuelämäni.

Painan 61,5 kg ja siinä on yli 5 kg liikaa läskiä (koska lihaksia minulla tuskin on). On aika laittaa elämäntavat järjestykseen. Ruokavalio ja liikunta. Ja ideana siis PYSYVÄT elämäntapamuutokset, ei mikään kuuriluontoinen typeryys. Tähän asti oon ollut hot tekemättä asian eteen oikein mitään, mutta ikä painaa ja on alettava hommiin.

Tänä aamuna siis suuntasin bodysteppiin ja tiesin, että se on helvetin rankka tunti ja aivopesin itseäni valmiiksi ottaan sen löysästi, mutta ei siitä silti tullut mitään... Jaksoin 15 minuuttia ja sit olin IHAN raato ja valmis hautaan ja kituutin loput 45 minuuttia ja mietin, että mitä jos pyörryn. Just. Kun liityin viimeksi gogohun 2 vuotta sitten, jaksoin selvästi paremmin, vaikka en mitenkään optimaalisesti. Toisin kuin 10 vuotta sitten, jolloin vedin sen tunnin aina täysillä alusta loppuun. Kuntoni on rapautunut olemattomiin... AAARGGGG.

Outoa vaan, että mulla on tosi hyvä sellainen peruskestävyyskunto, koska jaksan tanssia monta tuntia baarissa ja lenkkeillä 30 minuutta putkeen KUULOKKEIDEN kanssa (en ilman). Mut jos syke nostetaan yhtään korkeammaksi ja on intervallityyppistä jne. niin mun elimistö on TÄYSIN valmistautumaton ja kykenemätön moiseen. Jaksan pitkään tasaisella, matalahkolla sykkeellä, mutta kaikilta muilta osin kunto on aivan paska. Mitä muuta voi tosin odottaa, jos ainoa liikuntamuoto on about kävely paikasta toiseen.

Nyt pitää sit vaan sitkeästi taistella, kunnes kuntoni on kohonnut pilviin. Ja havaitsin myös salin peilistä, missä on ainakin osa laardeista... REISISSÄ. En esiintyisi minisortseissa. Odotan mielenkiinnolla, koska tulee se päivä, että peilistä näkyy trimmatut ja kiinteät reidet.
Huomenaamulla uusi taisto, tosin onneksi kevyempi tunti ja sen päälle tunnin venyttely. IHANAA. Torstaina pidän taukoa.

harmi vaan, et noin rankasta tunnista EI tule loppupäiväksi energistä oloa vaan olen hirviömäisen väsynyt raato. Joten menen nyt päiväunille.

T: rapakuntoinen, mutta seksikäs pullataikinaolento

Identiteetti on valinta?

Olen jotenkin ihan pihalla. Ollut jo pidempään. Eli siis en enää oikein tiedä, mikä minun identiteettini on. Hyvin suuressa määrin tämä koskee ulkoista olemustani. En tiedä, miltä mun "kuuluisi" näyttää. Imago, brandi tms. Kuka MINÄ olen suhteessa tähän kysymykseen? Millainen on minun imagoni/brandini? Yritin jotenkin kaivaa esiin jotain synnynnäistä olemusta, joka minun kuuluisi kaivaa esiin ja ilmaista vaatteillani jne. mutta sitten ymmärsin, ettei ole olemassa mitään SYNNYNNÄISTÄ minua tässä suhteessa. Voin olla mitä tahansa itse päätän.

Valinta on vapaa ja yksin minun.

No, mistä hitsistä sitten lähtisin liikkeelle? Siitä, mitä tiedän, etten varmasti ole? Jos aikka ajtellaan, että minä VOISIN alkaa pukeutua mustaan ja värjätä hiukset mustiksi jne. ja luoda ulkoisen gootti-imagon, se olisi älytöntä, koska 1) en koe olevani gootti 2) en ole gootti sisäisesti 3) en kuuntele sellaista musiikkia. Ja minusta olisi kamalaa pukeutua koko ajan mustaan. Tai oikeastaan ikinä.

Entä arvot? Jos lähdetään arvoista, minun tulisi pukeutua kierrätys- ja ekovaatteisiin. No, tätä hyvin pitkälti jo teen, koska vaatteeni alkaa olla kirpputoreilta ja vastaavista paikoista. Mutta entä sitten värit ja mallit jne. Se kaikki MUU. Voisin tietysti tietoisesti valita, että identifioidun erilaisiin hippeihin ja maailmanparantajiin ja voisin tutkia, miten he pukeutuvat ja ottaa mallia, ilmaistakseni sillä maailmalle, että kuulun tuohon joukkoon arvojeni osalta. Mutta... Ei nyt huvita. Tapanani ei koskaan ole ollut etsiä mallia itseni ulkopuolelta vaan etsin vastauksia sisältäni.


MIKSI minä mietin tätä asiaa? Koska minulle on aina ollut tärkeää se, miltä näytän. Ja haluaisin, että ulkoinen olemukseni jotenkin resonoisi sisäisen olemukseni kanssa ja heijastaisi maailmalle jonkinlaista viestiä siitä, mitä sisälläni on, mutta tällä hetkellä olen jotenkin hukassa tämän asian suhteen, koska olen yrittänyt vapautua alter egostani (asiaa alter egosta), mutta.......

Eli olen luullut, että alter egoni on sairas konstruktio ja selviytymiskeino eikä osa todellista minuuttani. Ja että siitä olisi hyvä parantua. Parisuhteessa hormonitoimintani aina nukahtaa ja muutun sammaloituneeksi horroksessa makaavaksi kiveksi, ja silloin alter ego hautautuu syvälle maan uumeniin ja tuntuu vieraalta. Mutta nyt kun olen sinkku, huomaan, että suhteeni alter egoon on PALJON monimutkaisempi kuin olen luullut. Se ei ehkä olekaan itsestäänselvästi jokin valheellinen osa minua vaan OIKEA osa minua. Sillä sinkkuna hormonitoimintani aktivoituu, alan kaivata läheisyyttä ja unelmoida pussailusta ja halimisesta ja muutun aivan eri ihmiseksi kuin se sammaloitunut ja koteloitunut olio parisuhteessa. Ja kun hormonitoimintani ja läheisyydenkaipuuni aktivoituu, intensiivisenä tunneihmisenä se tarkoittaa, että suuntaudun hyvin INTENSIIVISESTI läheisyysasioihin ja miehiin ja sen sellaiseen. Minusta tulee varsin väkisin flirttaileva ja villiintynyt. Ja alan kuunnella musiikkia ja haluan kuntoilla näyttääkseni hyvältä (motivaatio asiaa kohtaan kasvaa niin suureksi, että alan jopa saada jotain aikaan). Eli alter ego ryömii esiin.

Ja nyt olen hämmentynyt, että kuka minä edes olen. Se sammaloitunut kotelo-olio? Villiintynyt flirttaileva ja intensiivinen hirmulisko? Ja kun nämä todella ovat kuin kaksi eri ihmistä ja ne myös pukeutuisivat varsin eri lailla. Sammaloitunut kotelo-olio ajattelee, että olisi viisasta lakata meikkaamasta ja värjäämästä hiuksia ja muuttua näkymättömäksi jne. Villiintynyt hirmulisko taas haluaa olla hemaiseva ja seksikäs ja näyttää hyvältä.

Tietysti KUULOSTAISI henkisen kasvun näkökulmasta optimaalisemmalta tuon sammaloituneen kotelo-olion jutut, mutta jos minulla oikeasti on intensiivinen tunne-elämä ja muuta, ei minusta ole viisasta tai tervettä tukahduttakaan sitä itsessään ja yrittää väkisin olla näkymätön, jos se ei huvita.

Mutta kun minä en TIEDÄ, mitä tämä kaikki merkitsee. Kuka minä olen ja miksi.

Ja sitten on vielä paljon muuta. Olen alkanut kyseenalaistaa kaikenlaisia asioita. Ensinnäkin olen alkanut KYLLÄSTYÄ rakentamaani identiteettiin (puhun nyt niistä osista, jotka ovat edelleen varsin selkeitä ja varmoja). Olen oivaltanut, että olen rakentanut hyvin väkevän identiteetin ja puristanut itseni sen sisään ja tehnyt siitä eräänlaisen vankilan. Koska minua ei hyväksytty sellaisena kuin olen, aloin ylikorostaa tunnetta erilaisuudesta ja olen identifioitunut alakulttuureihin ja undreground-maailmaan ja kaikenlaiseen vaihtoehtoiseen ja julistanut (itsekseni mielessäni), että olen ERILAINEN ja sitten alkanut pitää tietynlaisia asioita HYVINÄ ja sitten niitten vastakohdat on tietysti HUONOJA. Hyvää on vihreät arvot, kiinnostus henkisiin asioihin, viisaus, sosiaaliset taidot, kierrätys jne. Mutta myös on cool ja hienoa, että on köyhä eikä tavoittele materialistisia asioita, kuten rahaa tai korkeampaa elintasoa ja ostaa käytettyjä asioita ja luomua jne. Ei siinä mitään, mutta olen huomannut, että tunnen HÄPEÄÄ, jos rikkoisin näitä luomiani normeja. Ja myös tuomitsen, jos jotkut ovat näiden suhteen ihan erilaisia (esim. keskittyvät keräämään rahaa ja syytävät rahaa kalliisin laukkuihin tai kosmetiikkaan).

Olen alkanut nähdä identiteettini itse rakentamanani konstruktiona, jonka voisin koska tahansa niin halutessani murskata ja alkaakin tehdä toisenlaisia valintoja. Ihan vaikka vain piruuttani. Ja olenkin alkanut tehdä niin. Olen esim. välillä laittanut röyhkeästi KAIKKI roskat keittiön tasoilta tavalliseen roskikseen. Kartongit, biojätteet jne. Se on ollut henkisesti hyvin vaikeaa, olen tuntenut, että olen äärimmäisen huono ihminen, mutta samalla olen sanonut itselleni, että maailma ei nyt tuhoudu tähän. Olen alkanut tehdä tuhmuuksia. Haluan rikkoa rajojani. Mennä niiden toiselle puolen.

Tänään mietin pukeutumis- ja imagokysymystä. Miten minua hävettäisi, jos pukeutuisin jotenkin minulle vieraalla tavalla. Siis jos pukeutuisin vaikka todella tylsiin vaatteisiin, vaikka tylsiin, puolihuonosti istuviin farkkuihin ja johkin typerään poolopaitaan. Ja tuulipukuun :D. Tai jos pukeutuisin kuin joku ihmeen "bimbo" vaaleanpunaisiin, todella tyttömäisiin vaatteisiin ja laittaisin pinkit korkokengät ja kalliin design-laukun kainaloon, silloin vasta kuolisinkin häpeästä! Ja ajattelin, että typerää. Koska ihan sama mitä puen, olen sisältä yhä MINÄ. Jos joku tuomitsisi minut ulkoisen olemukseni perusteella, tuomitseminen johtuisi ennakkoluuloista.

Toisaalta tietysti on siksi mukavaa pukeutua siten, että kokee ulkoisen olemuksen heijastavan arvojaan ja sisintä olemustaan, jotta ennakkoluulot, joita ihmisille muodostuu, osuisivat lähellä totuutta.

Hmmmm. Tätä pitää miettiä.

Tietysti identiteetissä on osia, joita ei voi valita, kuten rotu tai sukupuoli. Hmmm. Tai voi sukupuolen valita tavallaan. Mutta voiko identiteettiä sittenkään valita? Vai kohtaako identiteettiään kyseenalaistaessaan omat arvonsa ja huomaa, ettei niitä voi muuttaa? Että arvot luovat identiteetin perustan? Synnyttävätkö arvot sen, kuka minä olen? Tosin esim. sukupuolen tapauksessa valinnanmahdollisuudessa ei ole kyse arvoista vaan omasta sisäisestä kokemuksesta – mitä sukupuolta kokee olevansa. Tuota kokemusta ei liene mahdollista valita.

Eheytyvä minuus

Kirjoittelen tänne vielä jonkun aikaa. Aina jos aiheeni koskevat selvästi eheytymistä. Uusi blogini on iloisen ja eheytyneen minän blogin. Nyt nämä hetken kulkevat osittain rinnakkain.


Kirjoitin äsken eheytymisen etenevästä prosessista.

"Tää on niin jännää, kun oon alkanut eheytyä! Siis tapahtumat on lähteneet vyöryämään kuin lumivyöryssä, kuin olisin saanut jotkut oleelliset palapelin palat loksahtamaan paikoilleen ja siitä on käynnistynyt lumivyöry, jossa loput palat solahtelevat itsekseen omille paikoilleen ja katselen ihmetellen uutta esiin kuoriutuvaa minuuttani. Sisälläni on vaan alkanut tapahtua monenlaisia muutoksia, jotka vielä ovat nupullaan, mutta tunnen niiden hiljaisen avautumisen etenevän sisälläni.

Äsken googletin hakusanoilla: "i get nervous when someone flirts". On vaikea kuvata muille ihmisille, miten mullistavaa se minulle on. Kun tein niin, tajusin, että olen muuttumassa. Eheytymässä.

Kauan sitten opin, etten ole ok omana itsenäni ja aloin hävetä itseäni. Aloin rakentaa kuorta, sosiaalista minuutta, jonka ajattelin miellyttävän muita. Eritoten miehiä, sillä heidän hyväksyntäänsä kaipasin ja juuri he, vastakkainen sukupuoli, oli ilmaissut, etten ole ok. Yritin siis konstruoida itsestäni sellaisen, joka miellyttäisi miehiä. Rakensin alter egon. Minusta tuli kahtiajakautunut. Alla oli todellinen minäni, joka oli epävarma ja häpesi itseään helposti. Päälle tuli flirttaileva femme fatale, joka uskoi olevansa häikäisevän kaunis ja lumovoimainen. Itsetunnon osalta ne olivat kuin yö ja päivä. Toinen osa minua uskoi, että olen suunnattoman ruma ja vastenmielinen. Toinen uskoi olevansa maailman kaunein ja houkuttelevin olento.

Se, että googlasin noilla sanoilla johtuu siitä, että alter egoni, joka on jo vuosia hitaasti tehnyt kuolemaa, on lopullisesti häviämässä. Alter egoni ei ole hermostunut, jos joku katselee häntä ja flirttailee. Alter egoni on sivupersoona. Varma viehätysvoimastaan. Ja ennen alter egoni aktivoitui heti, jos paikalle ilmestyi miehiä. Tai jos olin ilman meikki ja silmälaseissa ja kykenemätön siirtymään alter egooni, tunsin äärimmäisen syvää häpeää ja halusin vajota maan alle. Mutta nyt... Kahden täydellisen ääripään sijaan on sisälläni syntymässä jotain uutta. Ihminen, joka on epävarma ja tuntee myös häpeää, mutta kohtuullisessa määrin. Hän on epävarma viehätysvoimastaan ja kelpaavuudestaan ja tulee siksi hermostuneeksi, jos joku mies katselee häntä ja osoittaa kiinnostusta. Mutta hän ei häpeä niin paljon, että sitä on mahdoton kestää. Tai ehkä hän on vain oppinut hyväksymään oman epävarmuutensa ja uskaltaa nyt kohdata sen.

Se, että googletin tietoa asiasta kertoo, että minusta on tulossa ehjä ihminen. Ihminen, joka uskaltaa olla epävarma ja pelokas, jonka ei tarvitse paeta itsevarman roolin taakse. Se, että haen tietoa tarkoittaa, että etsin uusia keinoja kohdata pelkoni ja epävarmuuteni. Terveitä keinoja. Ei mitään sivupersoonaa. On normaalia olla epävarma, hermostunut ja peloissaan. Monista tuntuu siltä erilaisissa tilanteissa. Nyt haluan vain tietää... Mitä ihmiset yleensä tekevät, kun heistä tuntuu siltä. Siinä tilanteessa.

Olen miettinyt, miten minä HALUAISIN toimia siinä tilanteessa. Haluaisinko flirttailla takaisin? Pääsääntöisesti vastaus on ei. En halua flirttailla, jos en ole kiinnostunut tutustumaan ja aloittamaan hypoteettisesti suhdetta. Joten ei, en halua flirttailla. Minulla ei ole nyt tarvetta tutustua kehenkään.

Jos ei halua flirttailla... Mitä silloin pitää tehdä, jos joku katselee ja hakee huomiotani? Ilmeisesti ignoorata. Se vain tuntuu jotenkin tylyltä. Mutta ehkä se on oikea tapa toimia. Ennen minä vaan... Olin riippuvainen miesten huomiosta, koska tarvitsen vakuutusia siitä, että olen kelvokas. Luulen. Mutta en enää. Nyt voin varmaan vain ignoorata."

Eheytymisen tien pää näkyy jo

On oikeasti sopivaakin aloittaa uusi blogi ja saattaa tämä päätökseen, sillä tunnen sisälläni, että eheytymisen tie on pian kuljettu loppuun. Ei tietenkään koskaan muutu täydelliseksi tai kokonaan valmiiksi. Mutta ei epätäydellinen tarkoita eheytymätöntä. Se tarkoittaa vain sitä, että on, kuten kaikki muutkin täällä, inhimillisellä tavalla vajavainen olento. Koko tämä eheytymisen tie on liittynyt sisällä oleviin haavoihin ja vakavampaan rikkonaisuuteen. Se alkoi kauan sitten, kun olin suunnilleen 15-vuotias ja aloin miettiä, miksi minun on niin paha olo ja totesin, ettei voi olla normaalia, jos oi niin huonosti ja päätin selvittää, mikä minua vaivaa ja korjata sen. Siitä alkoi eheytymisen tie. Ja nyt minusta tuntuu, että se lähestyy loppuaan. Näen jo maalin, mutta en vielä ole siellä. Mutta koska näen sen, uskon, että pian saavutan sen.

Kun eheytymisen tie on kuljettu, se tarkoittaa, että olen vihdoin aidosti onnellinen ihminen, joka on korjannut sisäiset haavansa ja pahimmat solmunsa ja löytänyt rauhan itsensä kanssa ja jonka sisältä kumpuaa iloa. Ihminen, joka elää ilosta eikä pelosta.

Se ei tarkoita, että olen täydellinen. Hah, kaukana sitä. Päinvastoin se tarkoittaa, että olen sinut omien vikojeni kanssa. Niitä on, niitä saa olla ja se on ok.

Se ei tarkoita, etten enää kehitä itseäni. Mutta se tarkoittaa, että päätyö on tehty. Toki sitä jatkossakin oppii kokemuksistaan, hioo itseään ja kasvaa, mutta sitten se on sellaista... Terveen, tasapainoisen, onnellisen ihmisen elämisen ohessa tapahtuvaa luonnollista kasvutyötä.

Kerron nyt, mistä tiedän (koen), että maaliviiva näkyy jo.

No, olen ensinnäkin tietysti tehnyt tätä työtä itseni kanssa (itseterapiaa) jo parikymmentä vuotta. Olen oppinut paljon, korjannut paljon, muuttunut paljon, viisastunut paljon. Ja nyt, viime aikoina, olen alkanut vain huomata, että... Palat ovat ehkä asettumassa paikoilleen.

Laitoin tännekin tekstin, jonka kirjoitin uuteen blogiini, Onnellisen mummukan iloa, koska siinä kerrotaan paljon siitä, miksi olen alkanut tuntea, että eheytyminen on lähellä.

Olen löytänyt sisäisen ilon idun.

Mutta mistä minä nyt aloittaisin tämän tarinan..?

No, aloitetaan nyt vaikka siitä, että kun kirjoitin tuon yllä mainitun tekstin, olin käynyt juuri katsomassa vakavasti sairasta serkkuani saattokodissa. Serkku on minua pari vuotta nuorempi. Hänen sairastumisensa ja sairautensa on vaikuttanut minuun yllättävän paljon. Lisäksi olen viime vuosina yhä enemmän pohtinut vanhenemista ja kuolemaa, tuntenut tarvetta käsitellä niitä asioita, luoda suhdetta niihin. Ne ovat pelottaneet. Sekä oma että läheisten. Vanheneminen ja kuoleminen. Alle 30-vuotiaana sellaiset asiat ei käyneet oikeastaan mielessäkään. Ainakaan samalla tavalla. Ne eivät tuntuneet koskettavan minua. Tunsin itseni nuoreksi ja tunsin, että niin on aina. Tunsin itseni kuolemattomaksi. Mutta sitten, kun ikää alkoi kertyä 30 ja yli, kun omat vanhemmat lähenevät kuuttakymmentä (ja kummatkin ovat sairaita), alkoi sisällä herätä tietoisuus kaiken rajallisuudesta ja siitä, miten TODELLISTA se on. Se ei ollutkaan enää jotain kaukaista satua vaan jotain, mikä todella koskettaa MINUA ja on osa elämääni.

Mutta silloin, kun kirjoitin mummukka-tekstin, käytyäni saattokodissa, mieleni oli pohtinut näitä asioita syvällisesti ja jotain oli niksahtanut paikoilleen. Koin unta odotellessani, pimeässä sängyssäni, syvällisen oivalluksen siitä, että minä TULEN kuolemaan. Minä TULEN vanhenemaan (ellen kuole sitä ennen). Minä en voi vaikuttaa asioihin. En voi hallita tapahtumia. Tunsin ja oivalsin syvällä, elämyksellisellä tavalla, että mitä vaan voi tapahtua ja koska vain ja en voi vaikuttaa siihen, hallita sitä. Olen kohtalon armoilla ja niin se vain on. Pelkään laitoksia tai siis niihin joutumista. En halua vanhainkotiin, jossa pissaan vaippaani eikä kukaan vaihda sitä. Jossa on pahaa laitosruokaa. Joka ei ole yhtään kodikas. Tai saattokotiin, joka on samanlainen laitos. Mutta tajusin, etten voi päättää. Voin joutua sellaiseen paikkaan pitkäksi ajaksi elämäni lopulla ja siihen on vain sopeuduttava. Serkkuni sairastumisen myötä olen syvällisellä tavalla ymmärtänyt, että loppu voi tulla koska vaan. Ihan koska tahansa. Voin sairastua vakavasti jo tänään (tai saada tietää asiasta tänään). Minun vanhempani TULEVAT kuolemaan, kun minä elän (ellen kuole ennenaikaisesti), ja joudun käymään sen läpi. Minä TULEN menettämään heidät. Tulee aika, jolloin heitä ei ole.

Ymmärsin, että en voi hallita elämää. Ymmärsin, että mitä vaan voi tapahtua, koska vain ja parasta on vaan hyväksyä se. Ja minä HYVÄKSYIN tämän kaiken. Minä todella hyväksyn.

Ymmärsin myös, että en halua olla sellainen vanheneva nainen (tai ihminen), joka itkee ryppyjään ja katoavaa nuoruuden kauneuttaan ja stressaa asiasta. Haluan olla sellainen vanheneva ihminen, joka hyväksyy asian ja keskittyy sisältään kumpuavaan iloon ja ammentaa siitä.

Tämä taas johtaa siihen vakavimpaan vaurioon psyykessäni eli ulkonäköstressiin, joka siis on oire eikä se vaurio vaan vaurio on hyväksynnän hakeminen miehiltä. Kirjoitin siitä eilen tekstin Tavoitteena rauha oman olemuksen kanssa. Mutta tuo vaurio oireilee selvimmin ulkonäköstressinä.


Nyt kerron sisäisestä ilosta.

Olen löytänyt sisältäni aivan uudenlaisen lähteen. Sinä päivänä, kun kävin saattokodissa ja pohdin paljon asioita, löysin sisältäni ilon lähteen. Se löytyi sillä tavalla, että kun tajusin, etten OIKEASTI aio olla sellainen vanheneva nainen, joka stressaa koko ajan rypyistään ja katoavasta nuoruuden kauneudestaan, tajusin, että ulkonäöllä ei ole väliä, sillä voin keskittyä sisälläni oleviin kivoihin asioihin ja ammentaa NIISTÄ oman onnellisuuteni. Silloin tajusin, että sisälläni todellakin on tuollainen sisäisen ilon lähde! Se on aina ollut siellä, mutta en ole tajunnut sitä!

Siksi kutsun sitä onnellisen mummukan iloksi. Koska kun kuvittelen mielessäni mummelin, joka on ryppyinen ja "kadottanut kauneutensa", tai siis ITSENI tuollaiseksi mummeliksi, ja kuvittelen, että haluan olla ONNELLINEN niin, minä automaattisesti alan hakea onnellisuuttani silloin SISÄLTÄNI. Asioista, jotka tuottavat minulle iloa. Voin keskittyä niihin ja iloon, jota ne tuottavat ja silloin olen täydellisen onnellinen. Eikä ole mitään väliä millään rypyillä. Tai ulkonäöllä.

Ja tämä on ollut minulle aivan uusi oivallus. Koska minähän voin tehdä noin jo nyt! Voin alkaa jo nyt elää onnellisen mummukan iloista elämää.


Tästä pääsemme sitten siihen, että ehdottomasti suurin este eheytymiselleni on se, että haen miesten hyväksyntää. Syvällä rakenteissani on syvä vaurio ja vamma, jonka takia suhteeni vastakkaiseen sukupuolen sekä minuuteni ne osat, jotka kytkeytyvät kyseiseen kontekstiin, ovat aivan vituroillaan. Tämä on se vaurio, joka minun on saatava korjattua, että voin eheytyä. Ja nyt olen löytänyt avaimen, tai työkalut, joilla voin ratkaista ongelman. Sisäinen ilo ja siihen keskittyminen.

Minun täytyy muuttua siksi onnelliseksi mummukaksi, jolle ulkonäöllä ei ole merkitystä, koska hän ammentaa onnellisuutensa sisäisestä ilostaan, sisäisen ilon lähteestä. Kun ammentaa onnellisuuden sisäisen ilon lähteestä, ei ole enää mitään väliä sillä, mitä muut ajattelevat, koska onnellisuus on täydellisesti omissa käsissä, pulppuaa itsestä.

Käytännössä teen kai jonkinlaista mielikuvaharjoittelua, koska pystyn nyt mielikuvien avulla palauttamaan tuon sisäisen ilon lähteen aina mieleeni ja ammentamaan siitä. Se on kuin itävä pieni kasvi, ota olen alkanut kastella, että se vahvistuisi. Tiedän, että nyt kun olen löytänyt sen, se tulee vahvistumaan ja jonakin päivänä se on niin iso, että se täyttää minut ja elämäni kokonaan.

Siksi tiedän, että tulen eheytymään.


Luulen, että se toinen trauma ja vaurio, joka on kaivannut eheyttämistä, alkaa myös ratketa tässä prosessissa. Se on se, joka syntyi aikanaan huumeiden takia, kun mieleni niksahti oudolle raiteelle ja pelkäsin katoavani ja seurasi dissosiatiivinen häiriö (kadotin minätunteeni) ja luultavasti kokemuksesta jäi posttraumaattinen stressireaktio, tuhotumisen pelko ja pakkomielteinen tarve yrittää hallita asioita, jotta en tuhoudu, katoa tms.

Luulen, että tuo alkaa ratketa nyt itsekseen, sillä kun syvällisesti ymmärsin, että en voi vaikuttaa asioihin ja siihen, mitä elämässäni tapahtuu, koska sairastun tai kuolen ja missä jne. ja HYVÄKSYIN sen, se tarkoittaa väkisinkin sitä, että sisälläni en enää kuvittele, että voin hallita asioita ja estää pahoja asioita tapahtumasta kontrolloimalla.


Jotenkin nyt on vaan palat niksahtelemassa päässäni paikoilleen.

Mutta kauan sen eteen on tehty töitäkin. Minusta kyllä ansaitsisinkin jo saada työn päätökseen ja alkaa nauttimaan elämästä iloisena ja onnellisena ja hyvinvoivana.


Nyt kun olen löytänyt sisäisen ilon lähteen ja maistanut siitä ja tiedän, miltä elämä VOISI tuntua koko ajan, miltä tuntuisi elää eheytyneenä, tajuan, että olen ollut varmaan nämä yli 20 vuotta kroonisesti masentunut. Että nämä vauriot psyykessäni ovat aiheuttaneet pysyvän, matala-asteisen masennustilan, joka on ilmennyt jatkuvana väsymyksenä. Ja ilottomuutena. Sisäisen ilon puutteena. En ole elänyt ilosta käsin vaan pelosta. Pelännyt koko ajan kaikkea mahdollista, stressannut, ollt ahdistunut.

On aika alkaa elää ilosta käsin!! Iloista elämää!! Ja uusi blogini tulee olemaan siksi iloisen elämän blogi.

Onnellisen mummukan iloa

Kirjoitin jokin aika sitten uuteen blogiini tekstin Onnellisen mummukan iloa. Laitan sen nyt tännekin.

Minun elämässä on menossa murros, olen isojen kysymysten ja asioiden äärellä, kohtaan elämän rajallisuutta syvällisellä tavalla oman ja myös omien vanhempien vanhenemisen ja läheisen, oman ikäisen ihmisen vakavan sairauden kautta... Pohdin sitä, miten vähän aikaa meillä on, miten nopeasti se aika hujahtaa loppuun, pohdin kuolemaa, ryppyjä, onnellisuutta ryppyisenä, sairautta, vanhempien kuolemaa, hyvän ystäväni ja tätini vanhenemista ja jo näkyviä ryppyjä ja sitä, miten 10 vuoden kuluttua olen itse sen ikäinen kuin hän nyt... Pohdin, että jos tekisin nyt kuolemaa, olisin tyytyväinen elämääni. Olen saavuttanut asioita, joita olen halunnut saavuttaa ja on Eevi. Olen tehnyt parhaani. Mutta en haluaisi vielä lähteä, varsinkin, koska on Eevi. Haluan olla Eevin kanssa.

Tuntuu, että sisälläni on asiat muuttumassa. Taidan liittyä mummukka-klubiin. Sitten kun on ryppyinen ja harmaa, on parasta osata ammentaa onnellisuus ja ilo ja rakkaus itseen sisäisistä asioista. En halua olla sellainen, joka itkee ryppyjään ja yrittää killua kiinni nuoruuden kauneudessa. Siksi voin aloittaa jo nyt. Alan ammentaa iloa sisältäni. Asioista, joista pidän. Ihmisistä. Kaikesta minkä voi tuntea sydämellä. Onnellisen mummukan iloa.

Litteän tukan VIHA

Omistan nyt oman kirjoituksen aiheelle LITTEÄ TUKKA ja sitä kohtaan tuntemalleni inholle.

Minulla on hypersuora, sileä tukka. Hyvin suomalainen tukka, joskin paksu ja ruskea (ei elovena). Tosin maantienharmaus lienee aika suomalaista sekin.

Aikanaan ostin taukoamatta uusia shampoita ja hoitoaineita, koska JOKAINEN oli perseestä – joka ikinen shampoo ja hoitoaine tekivät hiuksistani super sileät, liukkaat, pehmeät ja LITTEÄT. VIHASIN hiuksiani syvästi.

Sitten löysin Linna-shampoon! Aaah, hiuksistani tuli selvästi tuuheammat. Poissa oli kuvottava sileä litteys. Jätin lopulta hoitoaineenkin pois ja se vasta hyvä ratkaisu olikin!

Nyt minulla on jostain syystä ollut muita shampoita. Syy on itseasiassa se, että kävin tammikuussa kampaajalla, ja se sattui kysymään shampoostani (puhuttiin värin kestävyydestä hiuksissa) ja kauhisteli Linna-shampoota, ja päädyin sitten vähän sen jälkeen ostamaan jotain kampaamoshampoota, jos se auttaisi väriä pysymään paremmin. No, vihasin sitä shampoota ja meni rahat hukkaan, koska en taatusti käytä sitä sontaa. Nyt minulla on XZ:n tuheuttava shampoo ja se on ehkä aika ok. Ostin myös Linna-shampoon, mutta vihreän koivu-uuteversion, koska sen ph on 6 (perus-Linnassa on 7). Ja tuo vihreä Linna-shampoo on HIRVEÄÄ. Hiuksista tuli ihan SUPERlitteät ja sileät.

Lueskelin shampoiden ph-asioista ja hui kauhistus!! Päänahan ja hiusten ph on about 4-4,5, ja shampoon olisi periaatteessa hyvä olla ph:lta samaa luokkaa. SILLÄ tällainen optimaalinen ph shampoossa vaikuttaa siten, että hiuksista tulee pehmeämmät, sileämmät ja liukkaammat – eli OKSETTAVAT. Linnan koivushampoo on siis ph:ltaan litistävä JA koostumukseltaan hoitavampi kuin perus-Linna, ja senkin puolestava litistävä. Lopputulos on KAUHEA.

Koska hius on kuollutta sontaa, minulle on ihan sama, onko hiukset hyvässä kunnossa vai eivät niin kauan, kuin ne NÄYTTÄvÄT UPEILTA. Eli tuuheilta. Eli vähän pörröisiltä. Linna-shampoo ei ole hoitavaa, ja se ph on vähän turhan karu ja JUURI SIKSI se tekee hiuksistani vähän karheammat ja pörhöisemmät. Ja olen onnellinen.

Haluan HETI Linna-shampoota!!!

Entä jos sen valmistus joskus lopetetaan... Mitä SITTEN teen??? Yhyy.

En halua olla harmaavarpunen

 Suhteeni kauneuteen ja meikkaamiseen -projekti jatkuu...

Tänään olen tullut varsin päinvastaiseen ratkaisuideaan kuin aiempi meikittömyysprojekti. Kirjoitin eilen(kö se oli?): "En siis pidä itseäni rumana, mutta en sitten tosiaankaan koe olevani näyttävä, jos olen ilman meikkiä ja tukka litteänä." (Meikittömyysprojekti) Kirjoitin myös siitä, miten kyse on sosiaalisesta paineesta. Jos vallitseva kauneusihanne olisi meikkaamaton, lättätukkainen olento, ehkä minä tuntisinkin itseni suunnattoman kauniiksi. Kyse on minusta vallitsevista kauneusihanteista, jotka OVAT iskostuneet ihmisten aivoihin, ja jotka vaikttavat siihen, mitä pidetään kauniina, ja johon minä en VOI vaikuttaa. Jos minä lähden ulos kotoani ilman meikkiä, tukka lytyssä ja niin päin pois, minä en kyllä tosiaankaan voi kuvitella, että näytän tyrmäävältä tai että ihmiset minua katsoessaan ajattelisivat: "Onpa kaunis nainen!" jne. En koe olevani varsinaisesti RUMA vaan vain tylsän ja mitäänsanomattoman näköinen. Voin toki olemalla oma itseni saada jonkun miehen hurmattua tutustumisen kautta, en epäile sitä. Mutta minä HALUAN näyttää kauniilta!!! Minä HALUAN. Ja valitettavasti MINÄ en voi määritellä sitä, mitä muut ihmiset pitävät kauniina ja näyttävänä. Voin valita, että astun kauneusihanteiden ja sen sellaisen ulkopuolelle, mutta silloin joudun hyväksymään sen, ettei ihmiset minua katsoessaan koe alkeellisimpiakaan wau-elämyksiä.

En koe olevani siihen valmis. En halua olla harmaa seinäruusu. En vaan HALUA.

Löysin tällaisen jutun tänään netistä:  What Men Think of You Without Makeup. "Men understand that you aren't going to be as beautiful without your makeup on and hair done. This is expected, and it is factored in to their evaluation of your attractiveness." Suomeksi: "Miehet ymmärtävät, että et ole yhtä kaunis ilman meikkiä ja hiukset laitamattomina. Mutta he ovat ottaneet tämän huomioon arvioidessaan viehättävyyttäsi."

Artikkelissa mies kirjoittaa rehellisesti siitä, miten naiset ovat tietysti kauniimpia meikattuina ja hiukset laitettuina. "When I've seen my ex-girlfriends without their hair and makeup done, I've had two thoughts: (a) she is less attractive, but (b) it is nice that I get to see this side of her." Suomeksi: "Kun olen nähnyt ex-tyttöystäväni ilman meikkiä ja hiukset laittamattomina, minulla on ollut kaksi ajatusta: a) hän ei ole yhtä viehättävä mutta b) on mukavaa, että saan nähdä myös tämän puolen hänestä.

Täytyy kyllä sanoa, että tuon artikkelin kuvissa esiintyvät naiset ovat huomattavasti kauniimpia ilman meikkiä kuin meikattuina... En pidä tuollaisesta luonnottomasta ja liian runsaasta meikistä. Jos on kaunis ja hehkuva iho, sen maalaaminen PIILOON ei todellakaan kaunista ihmistä. Sitä en sitten tiedä, että jos nämä naiset olisi meikattu hyvin hillitysti, olisiko meikitön vai meikattu parempi.

Tänään sainkin uudenlaisia oivalluksia. Ehkä koko ongelma onkin siinä, että minä EN laittaudu, jos olen vain kotona. Jos olen todellakin vain kotona, mitään ongelmaa ei tietenkään ole, mutta hyvin usein lähden käymään JOSSAIN, jos olen kotona. Tänään saatoin Eevin kaverin synttäreille ja kävin kaupassa esimerkiksi. Ja SILLOIN kärsin suunnattomasti harmaavarpuslookistani. En jaksa alkaa laittautumaan siinä välissä, kun olen lähdössä suorittamaan pikku asiaa ulkomaailmaan, koska se voi tapahtua aika spontaanistikin, joten ehkä ratkaisu voisikin löytyä siitä, että olen AINA laittautuneena.

Aina laittautuneena oleminen ei tarkoita mitään täydessä tällingissä keekoilua. Suurin vitutuksen aihe taitaa olla HIUKSET!!!! VIHAAAAAN niitä, jos ne makaavat sileinä letkuina päässä. HYI. Vihaan litteää tukkaa. V-I-H-A-A-N. Hiukseni akavat olla kasvatusprosessissa siinä vittumaisimmassa vaiheessa, jossa ne roikkuvat jo niin painavina, että ne ovat ällöttävä, ylisuora, sileä lätty päässä, eikä niissä ole myöskään PITKIEN hiusten upeutta. Ne on vaan KAUHEAT. HYI. Tässä kohtaa alan aina haaveilla poikatukasta, koska se on helppo laittaa. Olen HYVIN laiska hiusten laittaja enkä jaksaisi yhtään paneutua sellaiseen ja lyhyet hiukset saa todella helposti ja vaivattomasti näyttäviksi ja ei-litteiksi. Pitkä tukka on OKSETTAVA, jos en tee sille mitään ja sille ei voi tehdä mitään ilman suurehkoa projektia.

Ratkaisuni tulee olemaan 1) upea lyhyt rock-tukka, leikattu Victoria Becham tyyliin, mutta oisin kokeilla siiliä toiselle puolelle ja värjään tietysti tummanruskeiksi. Jos tämän teen, olen aina näyttävä ja persoonallisen näköinen ja en vihaa peilikuvaani. 2) permanentti - ei enää sitä HELVATAN litteää lättyä 3) pakotan itseni jaksamaan hiusten laittamisen vaivannäön.

Aina laittautuneena tarkoittaisi sitä, että hiukset on aina laitettu niin, että pidän siitä, miltä ne näyttävät. Yllä olevat kohdat 1 ja 2 olisi ne helpoimmat. En ole varma, pystynkö kolmoseen. Lisäksi minulla voisi aina olla vähän meikkiä. Siis VÄHÄN. Hyvin vähän.

Jos järjestäisin asiat niin, etten koskaan ihmisten ilmoilla näytä "OKSETTAVALTA" eli suomeksi harmaavarpuselta, niin ehkä mitään ongelmaa ei enää olekaan!

Siirryn kokeilemaan tätä. Surin este asialle on minun suuri laiskuuteni suhteessa hiusten laittamiseen ja laittautumiseen. Haluaisin vaan olla ja unohtaa koko asian, mutta se ei oikein toimi. Tai voisi toimia, jos tukka olisi jotenkin mystisesti aina hyvin.

Meikittömyysprojekti

Olen ollut hyvin pitkälti ilman meikkiä kuukauden verran. Mutta olen kyllä lojunut kotona suuren osan tästä ajasta, joten eipä se ole kovin jännittävää – tai haastavaa – ollut (koska en koskaan meikkaa, jos olen vain kotona ja käyn kaupassa tms.). Kerran intouduin lähtemään psykebileisiin ja alter ego aktivoitui ja vedin kaikki pakkelit ja sotamaalit ja haarniskat ylle, mutta ekaa kertaa elämässäni kävikin sitten niin, että alkoi ahdistaa se alter egossa oleminen niin paljon, että jäinkin kotiin ja menin pesemään sen kaiken sonnan naamastani. En enää halua alter egoa. Hauan olla vaan minä enkä yrittää survoutua johonkin super seksikkääseen pikku mekkoon ja maalata kasvojani ja vääntää tukkaani ja samalla aivoni siirtyvät virheohjelmointitilaan, jossa kuvittelen olevani suunnattoman kaunis ja vastustamaton ja ryven omassa erinomaisuudessani. Minusta tulee ylpeä (vaikka en onneksi käyttäydy ylpeästi), ulkonäkökeskeinen, flirttaileva, virheellinen olento. Ei kiitos enää sitä.

Jos en osaa lähteä baariin ja tanssimaan olemalla oma itseni, en sitten mene. Jompikumpi.

Tuon tempauksen lisäksi olen pari kertaa laittanut olemattoman vähän meikkiä, kun olen mennyt ihmisten ilmoille.

Mutta meikittömyysprojektin kanssa on käymässä nyt samoin kuin Facebook-profiilin poistamisen ja blogin poistamisenkin kanssa. En löydä vastauksia, joita toivoin löytäväni ja näyttää väistämättömältä, että palaan entiseen – tosin en täysin entiseen, sillä matkan varella olen oppinut jotain ja palaan siis entiseen, mutta eri tavalla kuin ennen. En siis luopunut kokonaan jostain asiasta, mutta suhteeni kyseiseen asiaan on muuttunut.

Meikittömyyden kanssa kävi siis sillä tavalla, että en pysty lakkaamaan välittämästä siitä, näytänkö kauniilta. En vain kykene suhtautumaan täysin välinpitämättömästi siihen, miltä näytän. Tarkoitus ei toki ollutkaan alkaa näyttää suohirviöltä, mutta jos haluaisin elää täydellisessä rauhassa itseni kanssa ja kokea, että ulkoinen olemukseni on TÄYSIN ok sellaisena kuin se sattuu olemaan kun herään ja ehkä suin pahimmat töyhdöt veks ja sitten vaan lähden maailmalle, niin minä nyt en vaan NÄYTÄ silloin niin kauniilta kuin haluan näyttää. Se vaan on fakta.

Olen oppinut, että en suinkaan pidä itseäni rumana ilman meikkiä. Kyse ei ole siitä. Vaan kyse on sosiaalisesta paineesta. Siitä, miltä haluan näyttää muiden silmissä, ei niinkään siitä, miltä näytän omissa silmissäni. Jos hengaan vaan erakkona kotonani eikä minua näe kukaan muu kuin lapseni tai joku äiti tms., minulle on oikeastaan ihan sama miltä näytän. Asialla ei ole minulle merkitystä silloin. Ja oikeastaan näytän ihan hauskalta omissa silmissäni kotilookissani. Mutta jos lähden ihmisten ilmoille, asia muuttuu. Voin mennä lähikauppaan kotilookissa, mutta tunnen silloin häpeää, jonka kanssa koitan vaan kestää sen hetken.

En siis pidä itseäni rumana, mutta en sitten tosiaankaan koe olevani näyttävä, jos olen ilman meikkiä ja tukka litteänä. Ja en pidä siitä, jos koen näyttäväni totaalisen mitäänsanomattomalta. Ihan super tavalliselta. Tylsältä. Vaatimattomalta. Haluan olla kaunis.

Niin kauan kuin aivoissani on tuollainen asetus, en voi elää niin, etten meikkaa ja laittaudu. Ja juuri nyt en ainakaan tiedä yhtään, miten muuttaisin tuota asetusta. Se nyt vaan ON.

En osaa korjata tuota asiaa. Laittautuminen ja meikkaaminen olisi toki ok, jos ne eivät olisi oire jostakin, mutta ne ovat. Tunnen pysyvästi ahdistusta, riittämättömyyden tunteita, pelkoja, stressiä jne. suhteessa ulkonäkööni. En ole tyytyväinen siihen, miltä näytän. Toivoin, että meikittömyys auttaisi korjaamaan asian, mutta minusta alkaa tuntua, ettei se ehkä auta. Koska se, että olen meikittä, ei muuta sitä asiaa sisältäni, mikä saa minut pitämään tärkeänä sitä, että näyttää supermallilta tai Jennifer Lopezilta tai joltain. En osaa korjata sitä. En vain osaa. Jos siis vain lakkaan meikkaamasta, vihaan koko ajan sitä miltä näytän ja haluan näyttää paremmalta. Se ongelman ydin ei muutu siitä mihinkään. En ainakaan usko. En ole havainnut mitään merkkejä sellaisesta.

Aionkin nyt jatkaa siten, että en hypi aivan meikittä maailmalla, mutta en palaa entiseenkään. Minua on ahdistanut suuresti se, kun joka ikinen kouluaamu on pitänyt vetää se hitsin maali naamaan ja puhun nyt siis meikkivoiteesta ja IHON sutimisesta maalikerroksen alle. Jätän sen siis tekemättä. Enkä ala muutella silmiäni sen kummemmin toisen näköisiksi. Mutta en tykkää siitä, miltä silmänympärysihoni näyttää ilman meikkiä. Turvonneelta, tummat silmänaluset jne. Hyi. Laitan siis silmien alueelle meikkivoidetta ja tasoitan värin, kynäilen kulmakarvat siisteiksi ja laitan vähän ripsaria, jotta saan silmiin ilmettä. Ripseni eivät ole ihan vaaleat ja en kaipaa ripsaria ripsien takia vaan silmieni muoto ilman mitään meikkiä on ankean pallomainen pöllö. En osaa selittää... Ne on vaan... Ankeat ja tylsät ilman mitään meikkiä. Vähän ripsaria tms. tekee niistä heti hiukan kissamaisemmat.

Aion siis jatkaa lähes meikitöntä olemista ja hyvin luonnollisella linjalla, koska jatkan näiden asioiden pohtimista ja tutkimista. Yritän keksiä, MITEN voisin eheytyä tässä asiassa.

Ja sitten jos on spesiaali-event, voin meikata enemmän. Mutta EI mitään alter ego -lookkeja... HYI ei.

Elän kyseenalaistamiskautta. Monessakin asiassa.

Raportti: elämäni meikittömänä päivä 1

Eilen oli ensimmäinen päivä meikittä. Jännitystä lisäsi se, että minulla oli illalla tiedossa illanistujaiset täynnä ennestään tuntemattomia ihmisiä - joukossa mahdollisesti myös kiinnostavia miehiä. Vaikka minusta miehet eivät ole tällä hetkellä oikeastaan kiinnostavia romanttisessa mielessä, koska vietän kaapuaikaa - ja siksipä meikitön elämä sopiikin hyvin tähän kohtaan, kun minulle on oikeastaan yhdentekevää kiinnostanko ketään.

En tunne itseäni kauniiksi

Meikittömyys herätti hyvin paljon uusia ajatuksia ja tunteita. En tuntenut itseäni kauniiksi. Se on ainoa negatiivinen asia. Vaikka toisaalta se voi olla myös hyvä asia, koska se tarkoittaa, että olen alkanut rakentaa kokemusta omasta sosiaalisesta arvostani jollekin muulle kuin ulkoiselle kauneudelle. Mutta tämä on ainoa aspekti, joka poikii negatiivisia tuntemuksia ja ajatuksia, jotka ainakin nyt vielä ovat pysyneet suht lievinä ja jääneet reippaasti positiivisten asioiden varjoon. Ja ei tämän helppoa pitänytkään olla - muutenhan olisin tehnyt tämän jo ajat sitten! Olen meiaknnut, koska pelkään. Olen meikkaamalla paennut pelkojani, ja nyt ne tietysti tulevat esiin paljaina ja joudun kohtaamaan ne. Joudun kohtaamaan hyvinkin paljon vaikeita asioita, jotka nousevat sisältäni, kun olen meikitön. Se on osa prosessia.

Mutta siis niin, en tuntenut itseäni kauniiksi. Puhutaan ensin siitä. Ystäväni Isla sanoi minulle illanistujaisissa, kun pienen hetken ajan sorrui ruikuttamaan, että näytän inhottavalta, että minun pitäisi hokea peilikuvani edessä, että "olen kaunis", jotta oppisin pitämään itseäni kauniina. No, minä en tarvitse tuollaista, kerron miksi.

Minä tunnen olevani hauskannäköinen - myös ilman meikkiä. Minä pidän itsestäni vilpittömästi. MUTTA minä olen epävarma siitä, mitä MUUT ajattelevat minusta. Tai siis mitä MIEHET ajattelevat minusta. Koska en ole romanttisesti kiinnostunut naisista tai yritä saada naisia kiinnostumaan itsestäni ei-platonisessa mielessä, ulkonäköni ei ole ongelma suhteessa naisiin. Naisseurassa olen aivan tyytyväinen itseeni ilman meikkiäkin. Se pidänkö itse itsestäni ja se tunnenko itseni miesten silmissä viehättäväksi ovat kaksi aivan erillistä asiaa.

Annan esimerkin. Kuvitellaan maailma, jossa miehet tuntevat seksuaalista ja romanttista vetoa yksinomaan naisiin, joilla on MUSTAT hiukset, ja vain hyvin harva mies pitää naisia, joilla on muun väriset hiukset puoleensavetävinä. Jos olen tuossa maailmassa ja syntynyt vaaleahiuksisena, voin aivan hyvin ITSE pitää itsestäni ja rakastaa itseäni ja jopa pitää itseäni ihan kivan näköisenä, MUTTA samalla voin TIEDOSTAA, etten hyvin luultavasti näytä miesten silmissä kiinnostavalta ja voin tuntea tämän takia ahdistusta ja pelkoja ja epävarmuutta ja stressiä. Ja sitten voi käydä niin, että värjään hiukseni mustiksi. Mutta jos jonain päivänä päätän, että haluan rakastaa itseäni sellaisena kuin olen ja olla rehellisesti OMA ITSENI, joudun kohtaamaan sen asian, etten ehkä enää ole miesten silmissä kovin puoleensavetävä.

Kun tiedostaa, ettei ehkä ole vallitsevien kauneusihanteiden mukainen, joutuu kohtaamaan pelon siitä, että jää ilman rakkautta - että juuri se ihminen, jonka haluaisi rakastavan itseään, ei tunnekaan mitään sinua kohtaan.

Juuri tästä on kysymys.

Minkä tasoinen olen?

En pidä itseäni rumana. Minusta olen ilman meikkiä ihan hauskannäköinen. Mutta en todellakaan koe olevani mikään suuri kaunotar. Pidän itseäni aika mitäänsanomattoman näköisenä kasvoistani.
Korkeintaan pikkuisen nättinä. Hyvin vähän. Minä itse tykkään itsestäni tällaisena, mutta tiedostan erittäin selvästi sen, etten välttämättä ole miesten silmissä kovinkaan kiinnostava. Jonkun harvan silmissä voin olla. Sen sijaan jos meikkaan, ja laitan tukkaani jne. tunnen olevani näyttävä ja ainakin kokemusteni mukaan saan miehen kuin miehen kiinnostumaan itsestäni.

Kiinnostava kokemus meikittömyydessä onkin se, etten enää tiedä omaa tasoani. Kun meikkaan ja laittaudun pidän tasoani hyvin korkeana, koska voin aivan helposti iskeä parhaimman näköisiä miehiä hyvällä menestyksellä (enkä puhu heidän iskemisestään sänkyyni, koska en harrasta sellaista, vaan ihan oikean kiinnostuksen herättämisestä). Mutta ilman tuota naamiota olen täysin tietämätön siitä, minkälaisia miehiä voin kiinnostaa, kiinnostanko minä edes miehiä ulkonäköni puolesta - ollenkaan. En tiedä YHTÄÄN. Minulla ei ole asiasta minkäänlaista käsitystä, koska en ole koskaan elänyt ilman meikkiä ja laittamattomana.

Paljon, paljon hyvää

 Enimmäkseen meikittömyys oli positiivinen kokemus. Olen tiennyt varmaan jo vuosia, että lopullinen eheytymiseni vaatii tämän asian läpikäymistä, piilottelen niin monien asioiden kohtaamista meikkaamisen ja laittautumisen taakse.

Parasta oli rehellisyys. Vaikka en tuntenut itseäni kauniiksi (tällä tarkoitan miesten mielestä kauniiksi), tunsin itseni rehelliseksi. Oli jollain lailla syvästi helpottavaa olla rehellisesti sitä mitä on. "Tässä minä olen, olen täsmälleen tällainen." En piilotellut mitään, en yrittänyt näyttää paremmalta kuin olen. Olin vain MINÄ.


Juuri tämä rehellisyyden kokemus, niin koen, tulee ajan myötä aiheuttamaan eheytymistä. Opin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Opin tuntemaan, että kelpaan sellaisena kuin olen. Opin, ettei minun tarvitse olla MITÄÄN MUUTA kuin juuri tämä, mitä minä olen. Minä KELPAAN ja RIITÄN ihan vaan omana itsenäni.

Meikkaamisessa on jotain pahasti vialla. En voi sanoa millaisia tuntemuksia MUIDEN ihmisten sisällä on meikkaamisen yhteydessä, joten en voi sanoa, että meikkaaminen on aina huono asia. Mutta oman kokemuksen pohjalta meikkaaminen tarkoittaa sitä, että en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen. Minä MAALAAN omat kasvoni piiloon, koska ne eivät ole tarpeeksi hyvät sellaisenaan.

Aina kun meikkaan, viestitän itselleni: "En ole hyvä. En kelpaa. Minun on oltava parempi kuin olen kelvatakseni." Siksi aina kun olen meikannut, muutun stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi, koska koen, etten OIKEASTI ole niin näyttävä ja kaunis kuin miksi olen itseni naamioinut. Astun epärehellisyyden ja valheen tilaan, jota motivoi pelko. Pelkään sitä, mitä yritän piilottaa. Pelkään, että se tulee esille. Sen takia, kun olen laittautunut, stressaan koko ajan siitä, mitä muut ajattelevat minusta ja siitä, olenko nyt varmasti tarpeeksi kaunis, ja tarkistan peilikuvaani kaikista peileistä, että näytänkö varmasti nyt riittävän hyvältä... Olen stressaantunut, koko ajan tietoinen omasta ulkonäöstäni, ahdistunut ja vertailen itseäni muihin.

On hassua, että kun minulla ei ole meikkiä, kaikki tuo katoaa - lähes kokonaan. En kuvittele olevani kaunis, kun en ole meikannut, joten en odota peiliin katsoessani näkeväni mitään erityisen kaunista, enkä siis pety. En vertaa itseäni muihin, koska en pidä itseäni erityisen kauniina eikä minun tarvitse silloin stressata siitä, olenko kaunis, koska en YRITÄ olla kaunis.

Olikin kiinnostavaa huomata, että kun en ole meikannut, en ole kateellinen kauniille naisille. Koska en pidä itseäni kauniina, en vertaa itseäni heihin, en koe kilpailevani heidän kanssaan, tunnen sisälläni ikään kuin ANTAVANI heille heidän kauneutensa. Tunnen itseni sanovan hiljaa sisälläni: "annan hänen olla kaunis". Tunnen ehkä toivovani, että minäkin olisin hyvin kaunis, mutta koska olen siinä, meikittä, rehellisenä, enkä yritä olla mitään muuta kuin olen, voin kohdata todellisuuden rehellisesti ja hyväksyä asiat niin kuin ne ovat. "No, minä näytän juuri tältä ja asialle ei mahda mitään" ja se siitä sitten.

Laittautuneena vertailen itseäni  muihin kauniisiin naisiin enkä pysty "antamaan heille heidän kauneuttaan", koska meikkaamalla olen astunut siihen illuusioon, jossa yritän tehdä itsestäni "maailman kauneimman ja houkuttelevimman naisen", ja pidän muita kauniita naisia uhkana omalle "täydellisyydelleni".

Kun olen ilman meikkiä, en ole koko ajan ahdistunut ja stressaantunut ulkonäöstäni. Tämä johtuu siitä, että olen valinnut rehellisyyden ja en yritä olla mitään muuta kuin olen, en yritä rakentaa ILLUUSIOTA siitä, että olen kauniimpi ja näyttävämpi kuin oikeasti olen.

Rehellisyys on hyvä.

Luopuminen

Vaikeinta on luopua siitä (missä määrin kyse sitten on illuusiosta ja missä määrin oikeasta asiasta), että olen kaunis ja näyttävä. On addiktoivaa kulkea näyttävänä ja laittautuneena, kengät kopisten, tuntien itsensä hyvin kauniiksi ja kuvitella kaikkien katselevan ihailevasti, kuvitella olevansa joku miesten ruumiillistunut unelma tai jotain muuta ihmeellistä. On luonnollisesti hienoa rypeä omassa erinomaisuudessaan - kuvitellussa tai todellisessa. On vaikeaa luopua siitä, kun tuntee olevansa todella kaunis ja puoleensavetävä ja muuttua sen sijaan ihan vaan rivikansalaiseksi, varsin mitäänsanomattoman näköiseksi, vaatimattomaksi.

Mutta henkisen kasvun tiellä tämä kyllä varmasti on välttämätöntä. Tulee luopua ylpeydestä. Tulee luopua valheellisuudesta, illuusioista, epärehellisyydestä... On aika kohdata pelkoja ja päästä niistä vapaaksi.

Pelottavaa. Pelkojen kohtaaminen on HYVIN pelottavaa!

Dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö

En ole tajunnut, että mulla on ehkä bdd... body dysmorphic disorder.

"Henkilö myös kokee ulkonäkönsä vastenmieliseksi, sosiaalisia suhteita haittaavaksi, rumaksi tai jopa toisissa inhoa herättäväksi. Oletettu poikkeavuus ja yritykset peitellä sitä saattavat viedä valtaosan yksilön ajatusmaailmasta ja ajankäytöstä, ja johtavat usein vetäytymiseen sosiaalisista kontakteista."

Tunnen vilpittömästi, ettei minua voi rakastaa, koska olen niin ruma. Samalla tappelen tätä jatkuvaa tunnetta vastaan, mutta se on aika turhaa. Ja vaikka joku miten kehuu kasvoani, sivelee niitä rakastavasti ja pitää niistä, en ymmärrä, tunnen itse vain vihaa ja inhoa.

"People with BDD also tend to do things compulsively to hide what they hate. They may avoid mirrors or constantly check their appearance in a mirror. They may try to hide the offending trait with hats, makeup, hairstyles, or certain clothes, or by positioning their body for camouflage."

Olen aina välillä peittänyt kaikki peilit kankailla tai teipannut paperilla umpeen, etten näe itseäni. Nuorempana sain hirveitä raivokohtauksia ja heittelin tavaroita ympäriinsä, kun vihasin rumuuttani enkä kestänyt elää sen kanssa. Minulla on pakonomainen tarve tuijottaa jokaiseen peiliin ja heijastavaan pintaan, kun yritän tarkistaa, olenko ruma. Olen hyvin pakkomielteinen ulkonäöstäni. Ajattelen sitä hyvin paljon. Ja se ei ole mukavaa ajattelua vaan täynnä ahdistusta. Jos minulta vietäisiin meikit ja minulla olisi treffit, en menisi paikalle, koska olisin varma, että mies, jota menen tapamaan oksentaisi rumuuteni päälle. Tähän riittää melkein jo se, ettei ole piilolinssejä. Onneksi olen hiljalleen oppinut hyväksymään silmälasit ja jopa pitämään niistä.

Olen väsynyt vihaamaan naamaani.

Aika varmasti ensimmäinen tai ainakin yksi askel olisi se, että lakkaan meikkaamasta, koska aina kun levitän sen naamion naamaani, olen "suojannut" itseni... Ja pysyn hiukan paremmin kasassa.

Artikkeleita:

How university stopped me hating my face 

When You Hate Your Appearance — Living With Body Dysmorphic Disorder

I have body dysmorphic disorder

Kaapuaika alkaa nyt

Elämässäni alkaa nyt äärettömän jännittävä aikakausi. Aivan ennennäkemätön.

En ole koskaan ollut yksin. Olen joko ETSINYT koko ajan jotain tai seurustellut. Mun aivoissa on ihan jäätävä addiktio kaiken tuohon liittyvän suhteen. En ole koskaan tullut riippuvaiseksi mistään aineesta, kuten tupakasta, mutta tuo onkin sitten hoitanut osuuteni addiktioista varsin hyvin. Rotilla on tehty sellaisia kokeita joskus, että kun ne painoi vipua, ne sai sähköiskun aivoihin, sinne oli laitettu siis joku elektrodi tms. Ja yllättäen ne rotat alkoikin painella sitä vipua heikkopäisinä. Tutkijat löysivät näin aivoista mielihyväkeskuksen, jonka stimulointi tuottaa mielihyvää ja lisää dopamiinia aivoissa. Tuo järjestelmä liittyy nimenomaan HALUAMISEEN. Kun meillä on visio tai muisto mielihyvää tuottavasta asiasta, me aletaan HALUTA ja HIMOITA ja KAIVATA sitä asiaa ja tuo alue aktivoituu. Näin syntyy riippuvuudet.

Saan järjettömiä dopamiinikiksejä kun pyörin etsimässä rakkautta tai jotain suurta tunnekuohua. Se on äärettömän addiktoivaa. Koko typerä elämä alkaa pyöriä sen homman ympärillä niin, etten voi keskittyä muuhun. Tän takia seurustelin varmaan 9 vuotta siinä huonossa suhteessa, kun voin silti paremmin kuin yksin, kun en voinut harjoittaa addiktiokäytöstäni (olen ehdottoman uskollinen). Pystyin ekaa kertaa elämässäni keskittymään itseni toteuttamiseen ja asioiden tekemiseen.... Pläääääh. Tämä addiktio vaikeuttaa myös sitoutumista, sillä kun seurustelen, aivoni alkavat alkuhuuman jälkeen kaivata sitä "vivun painelemista" ja dopamiinia ja ETSIMISTÄ ja IHASTUMISTA.

Nyt kun minusta tuli taas sinkku, aloitin tietysti heti addiktiotoiminnan. Olen käynyt muutamilla treffeillä ja tapaillut yhtä ihmistä, mutta huomannut, että en kykene kiinnostumaan kenestäkään. Olen emotionaalisesti "kiinni". Kun kuuntelen itseäni, huomaan, että en missään luoja  nimessä halua nyt miestä elämääni. En kuollaksenikaan jaksa treffailemista, tapailemista, ihastumista, kaikkea sitä hemmetin säätöä ja tutustumista. En jaksa.

Osasyy on varman se, että kun on käynyt läpi pitkiä suhteita ja ne päättyvät, niin sitä väsyy. Jokainen suhde on valtava emotionaalinen investment, täynnä unelmia ja haaveita ja toiveita ja uskoa ja ihmiset tekee töitä sen eteen ja ajatellaan, että se kestäisi ehkä ikuisesti. Ja sitten kun se loppuukin, tietyssä mielessä se panostus meni hukkaan. Tavallaan ei, koska jokaisesta suhteesta oppii ja niissä kasvaa, mutta silti se on jotenkin tosi raskasta laittaa aina kaikki peliin ja sitten se tyssähtääkin. Luulen, että mulla ainakin on nyt väsymys sen takia. Ehkä alkaa hiljalleen tulla mieleen sellanen ajatus tai pelko tai joku, että jos sen kaiken TAAS alkaa alusta, niin se loppuu kuitenkin taas, ja sen takia ei jaksaisi alottaa enää sitä valtavaa prosessia... Tai ei jaksa enää jotenkin täysillä uskoa siihen, että "wau, tää on nyt oikea ihminen ja tässä olen loppuelämäni". Väsymys ja kyllästyminen.

Joten kaapu esiin. Nyt on loistava tilaisuus ja ajankohta eheytymiselle.

Olen kirjoitellut tänne moneenkin otteeseen siitä, miten rakensin sosiaalisen itsetuntoni ulkonäön varaan ja elämäni on pyörinyt miesten miellyttämisen ja hurmaamisen ympärillä ja miten minun pitäisi jotenkin eheytyä tuon  asian suhteen. Ja nyt, kun en aidosti halua kenenkään kiinnostuvan minusta ja olen lopen kyllästynyt romanssiasioihin, on loistava ajankohta tälle asialle.

Verhoudun siis oranssiin munkin kaapuun ja aloitan hiljaisuudessa eheytymisen. Keskityn mielenrauhan saavuttamiseen ja ylläpitämiseen. Alan ehkä meditoida ja kulkea metsissä. Nukkua paljon. Keskityn hoitamaan itseäni. Keskityn hyviin asioihin. YKSIN.

Eilen huomasin kiinnostavan asian. Joka aamu, kun pitäisi lähte kouluun, minulla on hirveä kiire ja yritän meikata ja sukia tukkaani ja pukea ja en ehdi syödä ja ryntään ulos. Mutta eilen jostain syystä tein toisin ja halusin nauttia kivan aamiaisen ja päätin keskittyä siihen. Silloin huomasin, että teen sen kaiken meikkaamisen ja sähläämisen pelon ja ahdistuksen takia. Teen niin, koska tunnen, että on PAKKO, ei siksi, että haluaisin. Jos kuvittelen, että söisin rauhassa ja sitten vaan lähtisin, meikittä ja sen näköisenä kuin olen, tunnen PELKOA siitä, että en näytä tarpeeksi hyvältä.

Miksi pelkään sellaista? Se kytkeytyy paljon ainakin siihen, miten olen 20 vuotta rakentanut itseluottamukseni ulkonäön varaan ja keskittynyt olemaan joku hitsin miesten unelma. Pelkään, että sitten en enää ole. Mutta entä sitten jos en ole? Miksi pitäisi olla? Minua se ei ainakaan tee onnelliseksi. Se on samanlaista toimintaa kuin se, jos joku kuvittelee löytävänsä onnen rahasta ja omistaa elämänsä rahan keräämiselle.

Mutta nyt kun on kaapuaika, niin ehkä sen ei ole väliä, olenko näyttävä vai vain luonnollisen näköinen ihminen. Ehkä siis voin saada itseni ajattelemaan, ettei sen ole väliä, koska en kaipaa nyt kenenkään kiinnostuksia.

Let's see. Nyt käännyn joka tapauksessa sisäänpäin ja hiljennyn. Ehkä ostan oikean kaavun ja vaellan siinä kuin haamu.

Pikku Mira Dalai Lama

Olen pönttö. Ymmärsin tänään, että ei mun enää tarvi rakentaa itsetuntoani ulkonäön varaan. Kauan, kauan sitten sain sen avulla huomiota ja selviydyn sosiaalisessa maailmassani jotenkin eteenpäin itseni kanssa, mutta asiat ovat jo ihan toisin. Ei se ole enää mikään minun ulkonäkö, jolla saan sosiaalista hyväksyntää, vaan se, mitä olen sisällä. SE on parasta minussa. Se, että olen kiva, ystävällinen, lämmin, empaattinen, viisas, ymmärtäväinen, mukava, rento ja huippu tyyppi.

Minussa on joku sellainen erityisominaisuus, että ihmiset tuntevat seurassani, että he voivat olla omia itsejään. Minun kanssa ei tarvitse esittää tai piilotella omia outouksiaan, en tuomitse vaan hyväksyn ja välitän sellaisena kuin toinen on. Toisaalta välttelen sellaisten ihmisten seuraa, joista vaistoan, että en kestä niiden arvomaailmaa tms. koska jos olisin sellaisten kanssa lähemmissä tekemisissä, tuntisin pakottavaa tarvetta aloittaa kasvatustyön ja silloin tietysti olisin tuomitseva ja ei-hyväksyvä. En hyväksy esim. sitä, jos joku ajattelee koko ajan muista pahaa. Minulle tulee paha olo, jos joku tekee sellaista, ja voin toki yrittää olla hiljaa ja antaa toisen olla sellainen, alikehittynyt, mutta en kyllä mitenkään jaksa sellaisen ihmisen seuraa.

Mutta noin niinkun pääsääntöisesti olen hyvin hyväksyvä ja välittävä ihminen. Ja koitan koko ajan kehittyä siinä yhä paremmaksi - onhan Dalai lama ihanteeni ja esikuvani.

Oli ihan hauska huomata yksi päivä, kun eräs varsin alkoholisoituneen oloinen mies hoiperteli luokseni kaupungilla, miten aidosti tunsin sisälläni, että "hei, tuo ihminen ansaitsee arvokasta kohtelua siinä missä muutkin" ja hymyilin ja olin ystävällinen, ja kun hän kyseli rahaa (50 senttiä) saadakseen oluen viereisestä pubista, jouduin valitettavasti sanomaan, ettei minulle ole kuin seteli, joten en voinut auttaa. Käyttäydyin kiireettömästi ja ystävällisesti ja hymyilin, ja tämä ukkeli tietysti riemastui juttelemaan, ja vaikka tunsin ihmisten katselevan meitä, ajattelin, että tuijottakoot, minä voin ihan hyvin jutella tämän ihmisen kanssa vähän aikaa. Kun sanoin opiskelevani filosofiaa, se intoutui esittelemään tietämystään ja yllätyksekseni se vaikutti lukeneelta mieheltä ja sillä oli ihan fiksuja ajatuksia. Lopulta totesin, että tarvii mennä bussiin, ja se kertoi minulle sähköpostiosoitteensa, jos haluaisin joskus jutella. No, en minä valitettavasti ehdi jutella enkä halua siitä nyt ystävää, mutta oli hauska huomata, että olen taas kehittynyt hiukan eteenpäin.

Ehkä voisin ulkonäköpakkomielteiden sijaan alkaa keskittyä vain olemaan sisältä hyvä ihminen. Rupean pikku Mira-dalai lamaksi, joka vaeltaa kaavussa ja hymyilee ja säteilee rakkausaaltoja ympäristöönsä.

Haavojen vääristämä persoonallisuus

Minä TIEDÄN, mikä minun päässä on vialla, mutta minä en tiedä, miten se korjataan. Tai voisin tietääkin, mutta... :(

Olen ymmärtänyt sen merkillisen asian, että minlla ei ole hajuakaan siitä, kuka minä olen. Olen sosiaalinen kameleontti. En sanoisi, että näyttelen vaan kyse on konstruktiosta. Olen konstruoinut persoonallisuuden, jolla saavutan maksimaalisen määrän sosiaalista hyväksyntää. Sosiopaateilla on hyvä kognitiivinen empatia, ja sen avulla he voivat varsin taitavasti näytellä aivan eri ihmistä eri tilanteissa saadakseen asiat sujumaan haluamallaan tavalla. Minä taas olen integroinut oppimani asiat osaksi persoonallisuuttani niin, että minulla ei ole enää hajuakaan siitä, kuka minä oikeasti olisin ilman tätä suurta muiden miellyttämiseksi luotua taideteosta.

Olen käynyt läpi täydellisen transformaation useampaankin kertaan. Ensimmäinen oli, kun vaihdoin koulua 7. luokan jälkeen ja halusin aloittaa alusta. En halunnut, että minua kiusataan enää, halusin, että pojat pitävät minusta, ja koska se, kuka olin ollut, ei ollut kelvannut, minun oli muututtava. Muutin tyylini täydellisesti. Aiemmin en ollut kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä minulla oli päälläni, olin käyttänyt rumia silmälaseja ja ollut täysin välinpitämätön ulkonäköni suhteen. Kun aloitin uudessa koulussa käytin meikkiä, silmälaseja en suostunut käyttämään, puin kireitä housuja ja napapaitoja. Halusin näyttää hyvältä. Mietin, mistä pojat voisivat tykätä, ja muovasin itsestäni ulkoisesti sellaisen.

Toisen kerran tein täydellisen muodonmuutoksen lukion ensimmäisen luokan jälkeen. Ensimmäinen muodonmuutos oli mennyt mönkään. Olin liian tyrkyn näköinen ja läheisriippuvuudesta ja rajaongelmista johtuen en osannut sanoa pojille ei mihinkään kysymykseen, joten sain huonon maineen. Sitten suuri ihastukseni sanoi jotakin, joka lopulta sai minut luovuttamaan. Olin jääräpäisesti jatkanut liian seksikkäiden vaatteiden käyttämistä ja turhan tyrkkyä käytöstä, vaikka olin toki moneen kertaan saanut todeta, etten ollut niillä saavuttanut toivomaani suosiota. Sain kyllä paljon huomiota pojilta, mutta minua kiusattiin taas ja herätin liikaa vääränlaista huomiota. Kun olin sitten äärettömän ihastunut erääseen poikaan, joka jollakin tapaa piti minusta, mutta ei kuitenkaan ollut kiinnostunut seurustelemisesta, tämä sanoi lopulta, että jos en halua sellaista mainetta itselleni, miksi en lakkaa käyttämästä sellaisia vaatteita kuin käytin.

Silloin tajusin, että minun on luovutettava. Olin valinnut väärin, kun olin tehnyt ensimmäisen muodon muutokseni. Mutta millainen minun sitten pitäisi olla? Kun olin ollut täysin oma itseni, se ei ollut kelvannut. Muodonmuutokseni ei kelvannut. Millainen minun pitäisi olla? Minulla ei ollut enää hajuakaan. Aloin pohtia päiväkirjassani tuota kysymystä, hakea siihen vastausta. Aluksi vedin taas toiseen ääripäähän, käytin löysiä vaatteita, huppareita, ja lakkasin lähes kokonaan meikkaamasta. Mutta ei se tuntunut hyvältä tai omalta. Aloin hakea jonkinlaista omaa tyyliäni, joka lopulta tuli olemaan sekoitus ensimmäistä ja toista muodonmuutosta eli halusin yhä herättää poikien huomion ja olla houkutteleva, mutta olin oppinut, että sitä ei saanut tehdä liian selvästi. Sisäinen rikkinäisyyteni, masennus, kipu sisälläni halusivat ilmaista itsensä myös ulkokuoressani ja niistä tyyliini tuli mukaan underground-asennetta, rosoisuutta, särmää.

Opettelin vuodesta toiseen, millainen minun pitää olla, että pojat pitävät minusta ja saan poikaystävän ja löydän rakkauden. Kun tein virheitä, painoin opin syvälle mieleeni enkä koskaan toistanut samaa virhettä sen jälkeen, kun olin huomannut mokanneeni. Hioin, työstin ja kehitin rakennelmaani yhä täydellisemmäksi.

Mutta nyt olen ansassa. Loukussa. Vanki. Täydellisyyden tavoittelun ja illuusion vanki.

Minä en pysty sitoutumaan suhteeseen, koska sitten en voi kiertää tekemässä uusia valloituksia. Haluan testata viehätysvoimaani - tuon suurenmoisen luomukseni tehoa - yhä uudelleen, sillä joka kerta kun teen valloituksen, I feel validated. Joka kerta, kun teen uuden valloituksen, kuulen ihailevat sanat, saan jonkun hurmattua, lumottua, saan tuntea onnistuneeni, saan rypeä omassa erinomaisuudessani. Mutta sitten tarvitsen sitä taas lisää. Ja lisää. Koska syvällä kaiken alla oleva epävarmuus, arvottomuuden tunteet, itseinho eivät poistu. Ne ovat ikuisesti palava tuli, jota täytyy ruokkia. Siinä ei ole mitään järkeä. Se on kuin haava, jota yritän hoitaa pistelemällä sitä veitsellä, josta revin ruven aina pois ja viillän haavan veitsellä uudestaan auki. Se vain vuotaa ja vuotaa ja jatkaa vuotamistaan ja minä juoksen hakemassa laastareita ja revin sitä auki ja mikään ei koskaan lopu.

En pysty sitoutumaan, koska näen kumppanissani vikoja ja projisoin arvottomuuden tunteeni kumppaniini. Haluan täydellisen kumppanin, jotta ihmiset ajattelisivat, että minun täytyy olla uskomattoman mahtava tyyppi, kun minulla on niin uskomattoman mahtava ihminen.

Haluan hurmata ja vietellä tunteakseni, että olen hyvä ja kelvokas.

Sisällä loputon jäytävä pelko - en ole tarpeeksi hyvä.

Olen niin totaalisen hajalla ja sekaisin. Tiedän ongelmani, mutta miten voin muuttua, eheytyä?

Minulla on yksi ajatus, mutta en ole koskaan uskaltanut tehdä sitä... Mutta entä jos se on ainoa keino? Se on sellainen, että minun pitäisi tehdä se, mitä pelkään eniten. Minun pitäisi tehdä muodonmuutos 3. Tyhjentää koko vaatekaappi, viedä ne toistaiseksi vaikka kellariin, ja hankkia tilalle ihan uusia vaatteita. En tiedä oikein tarkalleen millaisia, mutta niiden pitäisi olla sellaisia, että en tunne itseäni niissä ainakaan TÄYDELLISEKSI. Varmaan siis jotain aika tavallisia vaatteita. Sellaisia, joissa tunnen itseni epäseksikkääksi. Ja sitten minun pitäisi käyttää koko ajan silmälaseja eli viedä myös piilolinssit pois. Ja olla myös ilman meikkiä tai ainakin lähes ilman meikkiä.

Jos minulta riistetään se, mihin turvaudun - kokemus omasta suuresta erinomaisuudesta, tyylikkyydestä ja kauneudesta - joudun kasvotusten pelkojeni kanssa. Joudun kohtaamaan ne. En voi jatkaa sen haavan laastarointia ja repimistä vaan joudun katselemaan avuttomana sitä, miten se vuotaa ja - ehkä - hiljalleen alkaa parantua.

Mutta kun MINÄ EN HALUA luopua minun hienosta kauniista olemuksestani!

:(

But I don't know if there is any other way. Niin kauan kuin jatkan egoni pönkittämistä ulkoisilla apukeinoilla, haava ei parane.

Yhyy.

En halua näyttää tylsältä ja rumalta!!!

Yhyy.

Ja minun pitäisi opetella uskaltamaan tehdä virheitä sosiaalisissa tilanteissa. Ihan tahallaan kokeilla välillä vähän tehdä pikku virheitä ja huomata, ettei siihen kuole.

Yhyy.

En tiedä mitä tehdä. Toivottavasti se pikku hiljaa pala palalta aukeaa.

Ja sitten on vielä se kysymys, että kuka minä olen? Kuka on se oikea minä kaiken alla? Jos mietitään buddhalaisuutta, sillä ei ole väliä, koska kaikki se, mitä minällä tässä tarkoitan on egoa ja todellisella minuudellani ei ole mitään erityisiä ominaisuuksia, kuten vaikkapa "pitää vihreästä" tai "haluaa opiskella yliopistossa", sielullinen osani vain ON. Joten onko sillä väliä, mikä on minua ja mikä konstruktiota? Ja onhan konstruktio minä - juuri nyt. Se ei ehkä ole autenttista minua eli persoonallisuuteni ei ilmene luonnollisena ja vapaana vaan on peloista ja haavoista lähtevien voimien vääristämä. Miten sen saa suoraan?

Millainen olisin ilman niitä haavoja ja pelkoja? Saanko koskaan tietää?

Todellisen eheytymisen aika on tullut

Kyllä. Olen aika varma. Että vika ei ole exässäni tai meidän edesmenneessä suhteessa vaan minun PÄÄSSÄ. 

 

Luulen olevani täydellinen. Se on se viallinen, pilallinen alter ego osuus minussa. Ja se on syntynyt aikanaan täsmälleen alla mainitussa artikkelissa kuvatulla tavalla:

Thinking you're better than other people is a good way for your ego to defend itself from being damaged. It would sting to consider the possibility that you're not doing well socially because you have weak spots or that you've been going about things the wrong way. It feels better to tell yourself things like:

• "It's not me, it's them."
• "I'm not doing anything wrong. I'm a victim of other people's screwed up value systems."
• "I don't fit in because I'm a misunderstood genius."

Is Thinking You're Better Than Other People Holding You Back Socially?

 

Muistan hyvin, miten ajattelin aina tollasia ajatuksia kouluaikana. Aloin ajatella, että olen muita parempi ja ne ei vaan tajua mua, se oli mun kompensointikeino.

Ja aloin rakentaa sosiaalisesti täydellistä versiota itsestäni. Siksi en myöskään ole ylimielinen tai vaikuta ylpeältä tästä pääviasta huolimatta, koska eihän ylimielinen ihminen ole sosiaalisesti täydellinen. Olen hitaasti ja huolella kerännyt tietoa kaikista niistä ominaisuuksista, jotka ovat sosiaalisesti optimaalisia ja sitten integroinut ne itseeni. Olen työstänyt ja työstänyt, kehittänyt itseäni. Ja pakettiin kuuluu, että olen kiltti ja ystävällinen kaikille.

Mutta tämän takia en pysty sitoutuun ja rakastaan, koska ajattelen, että kukaan ei ole mulle tarpeeksi hyvä. Etsin jotain yli-ihmistä, joka olisi niin täydellinen ja mahtava että kaikki ihailisi minua, koska kertoohan niin täydellisen saaliin nappaaminen, että MINÄ olen siis täydellinen.

Toi on se ongelma.

Mun on tullut aika päästää irti. Alter egosta. Tuosta vammasta. Täydellisesti. Mutta se pelottaa minua.... Pelkään olla keskinkertainen. Normaali. Tai kuka tahansa. Pelkään olla yhtä hyvä kuin kaikki muut. Samanlainen. Samalla tasolla. Ei yhtään parempi.

Olen 20 vuotta ollut joko täydellinen ja kaikkein mahtavin nainen maailmassa. Tai täysin vastenmielinen. Mun pää on ihan sekasin. Todellisin kokemus on arvottomuuden tunne. Ja sitä kompensoin täydellisyyden illuusiolla.

 

Ei enää. On vaan päästettävä irti. Jotenkin.

Naisen sisäisiä kokemuksia omasta kauneudestaan sekä vanhenemisesta

Ooooooh!! Löysin niin hyvän jutun netistä!! Siitä, mitä on olla nainen, joka tajuaa olevansa kaunis, mitä se merkitsee ja millaisa on vanhentua ja tajuta, etteivät miehet enää katsele.

Kohta 50-vuotias nainen kertoo kokemuksistaan.

Men’s gazes don’t rest upon me any more. To most, I elicit indifference. I’m a mum, a wife and, most of all, I am old.

("Miehet eivät enää katsele minua. Olen heille pääasiassa yhdentekevä. Olen äiti, vaimo ja, ennen kaikkea vanha.")

Hän ei haluaisi vaihtaa paikkoja parikymppisen minänsä kanssa, vaikka saikin nuorena kuulla lukemattomia kertoja olevansa niin kaunis, että saisi kenet miehen hyvänsä.

Beauty can be a curse. It’s only now, coming up to 50, that I realise it, and that I appreciate how free a woman can feel when her beauty fades.

Kauneus voi olla kirous. Nyt, melkein 50-vuotiaana, Eve ymmärtää, miten vapaa nainen voi olla, kun hänen kauneutensa hiipuu pois.


HYVIN kiinnostavaa on myös se, kun Eve kertoo siitä, miten hän nuorena sai tietää olevansa kaunis. Hän ei ollut tiennyt näyttävänsä kovinkaan kummoiselta ennen kuin hän kieltäytyi eräästä työpaikasta ja sai kuulla, että: "‘It wouldn’t have worked anyhow,’ he told me. ‘We all fancy you. It’s the only reason we offered you the job. You’d be too much of a distraction.’ I was speechless. Then he came out with the ‘you’re too pretty for your own good’ line." (Ei siitä  olisikaan tullut mitään. Me kaikki pidämme sinua hyvännäköisenä. Siksi tarjosimme paikkaa. Olet liian hyvännäköinen omaksi hyväksesi."

No, pari vastaavaa juttua ja Eve tajusi olevansa miesten mielestä kaunis. Ja alkoi elää tämän käsityksen mukaisesti. "I never thought I was much to look at. When I became aware of this new found attention, I started to need and dislike it in equal measure. And I began acting up to it." ("En ollut pitänyt itseäni mitenkään kauniina. Kun tulin tietoiseksi saamastani huomiosta, aloin yhtä aikaa tarvita ja inhota sitä. Ja aloin käyttäytyä odotusten mukaisesti.")

Eve kertoo, miten hän tunsi olevansa niden odotusten vanki. Hän pynttäsi ja laittautui, hän tarvitsi kehuja ja oli onneton, jos niitä ei tullut.

Mutta sitten hänestä tuli vaimo ja äiti ja sitten keski-ikäinen.

Many women find this difficult. I can’t say I embraced it at first. It is hard to lose your looks if you depend on them.

Once drivers would honk their car horns and builders would wolf-whistle, but now it would be nice just to be acknowledged.

("Monille naisille tämä on vaikeaa. On kova paikka menettää ulkoinen viehätysvoimansa,  jos siitä on ollut hyvin riippuvainen. Aikoinaan autoilijat tuuttailivat ja rakennustyömiehet viheltelivät, kun kuljit ohi, mutta nyt saat olla iloinen, jos sinut edes huomataan.")

Mutta vähitellen Eve tajusi, että vanheneminen teki hänet vapaaksi. Kasvoista ja artalosta tulee vain kokonaisuuden osia, ei KAIKKI mitä olet. Eve on pahoillaan nuoren minänsä puolesta, joka oli suljettu kauneuden vankilaan. Hän on onnellinen siitä, että tuon anilan ovi on nyt auki ja hän on vapaa.

Read more: http://www.dailymail.co.uk/femail/article-2205735/Why-Im-glad-Im-young-beautiful-EVE-AHMED-looks-hindered-career.html#ixzz3spMTuPCn
Follow us: @MailOnline on Twitter | DailyMail on Facebook

Revelation: olen vanha harppu - MINÄ!!!! eli Sielu ei vanhene

Olen ymmärtänyt jotain merkittävää. Koskien nykyisyyttä että samalla menneisyyttä. Olen ymmärtänyt elämäni nykytilanteesta jotakin sellaista, joka samalla avaa minulle yhden menneisyyteni suurimman arvoituksen salaisuuden. Tiedän nyt, miksi olin nuorena sosiaalisesti sokea, sillä sama ilmiö toistui taas elämässäni, joskin lievässä mittakaavassa.

Sosiaalisen sokeuteni selitys

Olen siitä merkillinen olento, että elän niin syvällä sisäisessä maailmassani tai olen niin suuntautunut sisäiseen maailmaani eli mentaaliseen, etten yksinkertaisesti lapsena/nuorena NÄHNYT, että sen ulkopuolella on olemassa erilaisia sosiaalisia asioita, jota ihmisen kuuluisi ottaa huomioon, koska nämä sosiaaliset asiat olivat täysin ULKOISIA, ne sijaitsivat sisäisen maailmani ulkopuolella, eivät sisältyneet mentaaliseen todellisuuteeni, joten en kerta kaikkiaan tiennyt/nähnyt niiden olemassaoloa. Elin niin totaalisen antautuneena sisäiselle maailmalleni, etten tiennyt, että sen ulkopuolella on asioita, jotka minun pitäisi ottaa huomioon, ymmärtää ja tietää.

Tällaisia sosiaalisia asioita ovat mm.:

• normit
• kaikki sellaiset asiat, jotka ihmisen täytyy tietää tullakseen hyväksytyksi
• se, että kouluiässä on hyvin tärkeää jäljitellä muita tai yrittää olla kuten muut
• se, että ottamalla mallia muista, saa tietää, mikä on cool ja in ja siten sellaista, mikä ihmisellä täytyy olla, jos haluaa sosiaalista hyväksyntää ja arvostusta
• että on OLEMASSA asioita, jotka cool ja in ja tekevät ihmisestä suositun
• että on olemassa asioita, joita ei saa tehdä tai on epäsuosittu

Nuo kaikki tuollaiset sosiaaliset asiat sijaitsivat itseni ulkopuolella ja vei kauan ennen kuin ymmärsin, että on hyvin tärkeää tulla tietoisiksi niistä ja ottaa selvää siitä, miten ihmisten kanssa kuuluu maailmassa olla.

Vasta murrosiässä, kun vastakkainen sukupuoli alkoi vakavasti kiinnostaa, ja halusin poikien pitävän minusta, nousi jokin itseni ulkopuolella oleva asia niin tärkeäksi, että kurotin ulos omasta maailmastani ja aloin selvittää, että mitä hittoa muut ihmiset minusta oikein haluavat ja millainen minun oikein pitää olla, että olisin sosiaalisesti hyväksytty. Aloin opetella. Aloin hankkia tietoa. Aloin kasvaa sosiaalisesti.

Niin minä sitten opin.

Mutta yllättäen olen nyt joutunut elämässäni sellaiseen vaiheeseen, jossa huomaan tuon vanhan taipumukseni olevan yhä olemassa, sillä nyt on tapahtunut jotain UUTTA, mitä ei ollut ennen ja mikä kuuluu tuohon sosiaaliseen ja minun ulkopuolellani olevaan maailmaan, ja jota en yhtään tajunnut olevan olemassa, koska elelin taas täysillä sisäisestä maailmastani käsin eikä tuota asiaa siellä sijaitse. Joten olin sille sokea.

Vanhenemisen sosiaalinen merkitys

Olen hämmentynyt, sillä eräiden seikkojen vuoksi olen yhtäkkiä herännyt tajuamaan, että olen tullut vanhaksi (eli en ole enää vähän yli 20). Olen syvästi hämmentynyt siksi, että tällainen VANHENEMINEN ei sisälly minun mentaaliseen olemukseeni. Minun sieluni/mieleni ei vanhene. Se kyllä kehittyy ja muokkautuu oppimisen kautta, tulee tietoisemmksi ja viisaammaksi jne. Mutta se e VANHENE. Sisälläni olen aina se sama ihminen nyt kuin eilen tai 10 vuotta sitten.

Siksi syntyy outo ristiriita, kun minun maallinen tomumajani alkaa vanhentua. Hämmentävintä minulle tässä kaikessa on se, että tämä asia pitäisi ottaa SOSIAALISESTI HUOMIOON. Ja juuri TÄMÄ on se asia, jota en lainkaan tajunnut. Tämä on aivan uusi tällainen merkillinen sosiaalinen juttu, joka sijaitsee ulkopuolellani sosiaalisessa todellisuudessa, ja joka on tärkeää oppia, ymmärtää ja sisäistää, kun elää ja toimii muiden ihmisten kanssa.

Sillä vanheneminen ei liity pelkästään yksinkertaisesti tomumajan rapistumiseen. Siihen liittyy paljon enemmän. Eri ikäiset ihmiset ovat ehtineet kerätä eri pituisen ajan elämänkokemuksia ja ovat elämässään eri vaiheissa. Tämä ei ole vähäpätöinen asia vaan synnyttää erilaisia SOSIAALISESTI HUOMIOONOTETTAVIA asioita.

Lähdetään liikkeelle nyt siitä, mitä tapahtui, kun elin syvällä mentaalisessa maailmassani enkä tiedostanut ollenkaan näitä asioita (eli tähän asti). Elän niin vahvasti mentaalisesta olemuksestani käsin, että en ole tajunnut, että minun on otettava muuttunut ikäni huomioon sosiaalisessa todellisuudessa. Kun olen nyt aloittanut opiskeluni, ja osapuilleen kaikki muut yliopiston nyt aloittaneet ovat nippa nappa 20-vuotiaita, en oikeastaan lainkaan tajua olevani heitä vanhempi. Sielu ei vanhene. Sisäisesti olen se sama kuin olin 10 vuotta sitten, toki kypsempi ja viisastuneempi, mutta muuten ihan se sama. Tavallaan tämä ei ole ongelmallista. Mutta se, mikä minut lopulta herätti unestani on se, että hiukan ihastuin yhteen tällaiseen 20-vuotiaaseen poikaan, ja toki jollain tavalla tiedostin ikäeron, mutta silti en kuitenkaan aivan tajunnut, että olen ehdottomasti ihan totaalisen out of date. Jotenkin koen, että olen kuitenkin vielä melkein 26... Tai 25. Tai 24. Kyllähän tämä ikäero jollain lailla tietysti tuntui esteeltä myös tähän toiseen suuntaan eli voisinko kuvitella mitään vakavaa romanssia niiiiiiiiiin nuoren ihmisen kanssa. Luultavasti en. Vaikka periaatteessa ikä on vain numeroita ja aivan hyvin joku selvästi eri ikäinen voi olla henkisesti ja arvoiltaan jne. yhteensopiva. Usein eri-ikäiset ihmiset ovat kuitenkin eri elämänvaiheissa ja ehtineet kokea ja elää eri verran ja tämä vaikuttaa moniin asioihin, ja luo esteitä ja kuiluja ihmisten väliin ainakin joillakin tavoilla.

Mutta en ole täysin tajunnut sitä, ettei jotkut selvästi nuoremmat missään tapauksessa enää kiinnostu minusta tai ihastu minuun tms., vähän niin kuin minä en katsele vanhainkodissa olevia harmaita pappoja potentiaalisina romanttisen kiinnostuksen kohteina. Olen niin tottunut siihen, että pojat AINA tykkää minusta. Ennen olin aina sellainen ihmeen flirttailija ja minusta oli itsestään selvää, että pojat aina ihastui minuun. Se vaan oli niin. Voi tosin olla, että pojat vaan on sellaisia, että ne tykkää tosi paljon tytöistä ja ihastuu yleensäkin melkein kehen tahansa tyttöön, joka on hymyilevä ja kiva ja ystävällinen ja edes vähän söpö. Mutta nyt olen kokenut hyvin hämmentäväksi sen, että en enää tiedä, mitä tuollaiset nuoremmat miespuoleiset ihmiset minusta miettivät. Milloin nainen on sen ikäinen, että sen markkina-arvo on mennyttä? Ja suhteessa KEHEN eli minkä ikäisiin? Tietysti markkina-arvoa löytyy aina jonkun ikäisten joukossa. Mutta minkä ikäisten?

Nainen on vielä paljon pahemmassa asemassa kuin mies. Koska nainen aivan oikeasti muuttuu mahoksi ja jollain tapaa käyttökelvottomaksi ja se tapahtuu jo aika nuorena (MISSÄ VAIHEESSA aloin pitää yli 40-vuotiasta nuorena?) Ja sitä paitsi olen havainnut, että aika monet miehet muuttuvat KOMEAMMIKSI vanhetessaan... Naisille ei kyllä juuri koskaan käy näin. Aivan epäreilua. Jos siis on esimerkiksi 50-vuotias mies, ja on komeassa kunnossa, ei minusta ole yhtään mahdotonta ajatella, että tällainen mies voi yhä katsella jopa 25-vuotiaita naisia ja hänellä voi olla ihan todellista saumaa sellaisten suhteen. Mutta 50-vuotias nainen ja 25-vuotias mies.......... Tuskinpa!

Minulle on nyt siis tapahtunut jonkinlainen hämmentävä oman ikääntymisen kohtaminen, kun tämä eräänlainen ihastuminen on ollut täysin yksipuolinen ja en ole koskaan havainnut ALKEELLISINTAKAAN merkkiä siitä, että tämä toinen ihminen olisi TIPPAAKAAN kiinnostunut minusta "siinä mielessä" ja se on minulle uusi kokemus. Joka on väistämättä johtanut nyt sen tajuamiseen, että "hei OIKEESTI, sää oot 15 VUOTTA sitä vanhempi! Ei kai se nyt tosiaankaan pidä sua mitenkään kiinnostavana vaan lähinnä mukavana vanhana harppuna."

Minä. VANHA HARPPU!!

Jos en olisi tätä tajunnut nyt, niin ehkä olisin posottanut vielä 60-vuotiaana menemään tuolla maailmalla luullen, että olen vielä 26 ja luullut, että joku 20-vuotias ihastuu muhun...

En ole enää nuori. En vaan ole. Olen tietysti tavallaan. En NUORI mutta nuorehko aikuinen. Mutta en enää joku 20-kymppinen.

Aivan hiton outoa.

En vaan tajua sitä.

Vanheneminen myös pelottaa. Elämän lyhyys pelottaa. Lähestyvä kuolema pelottaa.

Toisaalta on myös alkanut tulla hetkiä, jolloin tajuan, etten voi taistella niitä asioita vastaan ja että olen onnellisempi sitten, kun löydän rauhan niiden suhteen ja hyväksyn ne. Mutta silti tunnen surua. Sillä sekä vanheneminen että kuoleminen sisältävät menetyksiä. Vanheneminen on prosessi, jossa hitaasti luopuu omasta elämästään.

Tällaisia asioita ei miettinyt YHTÄÄN, kun oli alle 30. Mutta sitten kaikki alkoi muuttua. 30 oli jonkinlainen outo rajapyykki. Silloin tajusi, että on siirtynyt ihan uuteen vaiheeseen ja jotain on auttamattomasti jäänyt taakse.

Tulen varmaan aina olemaan jonkinlainen lapsinainen. Mutta jos ei yhtään tajua sosiaalisesti ottaa huomioon omaa vanhenemistaan, se alkaa luultavasti jossain vaiheessa tai ainakin joissain tilanteissa, aiheuttaa... Ongelmia. Tai häiriöitä. Epäsuhtaa itsen ja todellisuuden välillä.

Mutta kyllä se silti on hitsin outoa, että sielu/mieli ei vanhene ja silti se oma vanheneminen pitää osata ottaa huomioon. Kerron esimerkin.

Jos kuvitellaan 65-vuotias mies, en osaisi olla sellaisesta romanttisesti kiinnostunut. Mutta jos minä olisin sokea ja ilman tuntoaistia (etten tunne esim. ryppyjä) ja en tietäisi miehen ikää eikä sitä kuulisi hänen äänestään, olisi mahdollista, että kun vain meidän sielumme kohtaisivat ja keskustelisimme, kohtaisimme täydellisesti ja kokisin löytäneeni sielunkumppanini. Sielumme voivat sopia täydellisesti yhteen. Iällä ei ole merkitystä, kun kyse on sieluista tai kahden mielen kohtaamisesta.

Mutta kun kuvaan otetaan kehot ja kaikki iän mukanaan tuomat erilaiset tekijät (esim. se, että toinen on vanha ja mahdollisesti kuolee pian ja jos vaikka itse on 25-vuotias nuori nainen, joka haluaisi vielä perheen jne.), nämä sielut eivät pääsekään kohtaamaan, koska niin paljon tulee väliin.

Mietin joskus myös hyvin vanhoja naisia tai miehiä katsellessani, että hekin ovat sisältä ehkä vielä nuoria ja että miltä se mahtaa tuntua, kun ei enää ole vastakkaisen sukupuolen silmissä romanttisesti kiinnostava. Hekin ovat joskus olleet nuoria ja ehkä kauniita tai komeita. Mutta ainakin nuoria ja he ovat ihastuneet ja heihin on ihastuttu. Miltä tällaisesta vanhasta tädistä tai mummosta tuntuu, kun hän näkee vaikka komean nuoren miehen. Joskus oli aika, jolloin tuo nuori mies olisi voinut ihastua häneen, he olisivat voineet tutustua, rakastua. Mutta ei enää. Ja kuitenkin sen vanhan tädin sisällä on se sama sielu/mieli kuin nuorena. Samat toiveet rakkaudesta. Sama kyky ihastua ja tuntea.

Miltä se tuntuu, kun ei enää ole miesten mielestä kiinnostava? Kun on auttamattomasti tullut liian vanhaksi? Siinä katoaa iso pala omaa identiteettiä. Minulla ainakin.

Vaikka kaipa sitä voi sitten vielä olla hehkeä oman ikäisten miesten silmissä. Edes.


Maailma on hyvin outo paikka. Eikä se tästä kyllä vähemmän oudoksi tule muuttumaan.

Rumuusharjoitus

En näytä Pamela Andersonilta vaikka mitä tekisin. Enkä Sylvester Stallonelta. Enkä naapurin Eskolta. Enkä kissaltani. Enkä hyttyseltä. Näytän Miralta. En vaan oikein tiedä, miltä se sellainen Mira näyttää. Se, miltä oma itse näyttää ulkopuolisen silmissä, on ikuinen mysteerio. Inhoan mysteerioita. Siis en. Mutta haluan tietää VASTAUKSEN. Ja siihen ei ole vastausta, koska en voi olla objekti aan vain subjekti. Oman elämäni subjekti. Hmph.

Minusta olisi kivaa puhkoa silmät – (tavallaan). Ymmärrän van Goghia ja korvajuttuja. Silläkin oli ehkä ongelmia korva-aistin kanssa. Minulla on silmäaistin.

Siis olisi tavallaan ihan kivaa, jos ei näkisi mitään ja voisi keskittyä OLEELLISEMPIIN asioihin kuin ULKONÄKÖ. Oma tai muiden. Mutta minun silmäni aina NÄKEVÄT ulkokuoren ihmisissä ja itsessä ja ulkonäkö tuottaa tuntemuksia ja ajatuksia ja vaikutelmia ja en pidä siitä. Yhtään. Miten voisin olla näkemättä sitä mitä näen?

Miten se, mitä näen, voisi muuttua yhtä kuin näkymättömäksi`?

Pohdin jokin aika sitten, että alan tehdä rumuusharjoituksia. Jos pukeutuisin esim. kokonaan siniseen, tuntisin itseni rumaksi. Tai jos pukisin eri värisiä vaatteita, jotka eivät mielestäni sovi värien puolesta yhteen. Tai jos tekisin kaikenlaisia virheliikkeitä. Tuntisin olevani super ruma ja vihaisin itseäni. Ajattelin, että jos alkaisin tahallani tehdä itsestäni tällä tavalla ruman ja opettelisin vapautumaan... jostakin.

Tai jos tekisi tahallaan TÖYHDÖN tukkaan aamulla.