Tarvisin intohimon

Aika lailla tiedän, mitä tarvisin ollakseni ERITTÄIN onnellinen. Suuren intohimon. Eli syvän intressin. Lapsena ja nuorena mulla oli aina sellaisia. Sillon elämä oli IHANAA.
3.-6. luokalla olin FANAATTISEN kiinnostunut eläimistä ja luonnosta ja niiden suojelusta. Bongasin lintuja, kirjotin vihkoon ylös lajihavaintoja, pidin luontopäiväkirjaa, tarkkailin luonnonilmiöitä, ötököitä, kasveja, eläimiä... Tilasin Animaliasta kaikenlaisia addresseja, joita kierrätin luokassa. Tein ystäväni kanssa luonnonsuojelulehteä, jota myytiin ovelta ovelle. Koulussa halkesin innosta biologian tunneilla. It was my life.

Sitten kiinnostus siirtyi yliluonnollisiin asioihin (yläasteaika). Ahmin KAIKKI aihetta käsittelevät kirjat kirjastosta. Minut löysi kirjastosta aina seisomasta kohdasta "Parapsykologia". Tutkin kädestä ennustamista, astrologiaa, yritin harjoitella ruumiista irtautumista. Uskoin, että ihmissusia ja vampyyreita on olemassa ja kuvittelin joskus iltaisin kuulevani ihmissuden seuraavan minua... Koulussa kirjoitin JOKAISESTA äidinkielen aineesta kauhutarinan. Opettaja valitti asiasta, kun väänsin mm. otsikon "Kaunis kesäpäivä" kauhutarinaksi 😂. Kuvaamataidon tunneilla piirsin KAIKISTA aiheista kauhukuvia. Ihmissusia, hautausmaita, noitia. Ahmin myös fantasia- ja kauhukirjoja. Tämän kiinnostuksen hautasin, kun tajusin joutuvani liian syvälle. Tunsin jonkinlaisen pahuuden saavan minusta otetta. Aistin pahoja voimia, jotka tunkivat elämääni. Löin siis tämän oven kiinni enkä ole taakse katsellut.

Sitten alkoikin se aika, kun omistauduin oman pääni tutkimiselle ja korjaamiselle ja sille tielle olen jäänyt. En pääse tästä puuhasta pois, vaikka alan olla kyllästynyt. Haluaisin taas jonkun SUUREN intohimon ja kiinnostuksen kohteen, johon voisin UPOTA ja unohtaa kaiken muun (etenkin itseni). Onko se vielä mahdollista? MISTÄ voisin olla fanaattisen kiinnostunut?

Luonto ja eläimet... Tai niiden suojelu... En valitettavasti kykene enää siihen lapselliseen naiiviuteen. En kykene tutkimaan ötököitä yms. omaksi huvikseni. Aivoni kokevat: "Mitä järkeä tässä on?" JOS eläisimme alkukantaisia aikoja eikä Suomen luontoa olisi juurikaan tutkittu, omistautuisin riemumielin tutkimustyölleni ja alkaisin koota tietoja. Mutta nyt... Turhaa.

Koenkin yhdeksi suureksi ongelmaksi sen, että tieteet on nykypäivänä niin pitkälle kehittyneitä ja ollakseen tutkija, pitäisi hankkia joku typerä koulutus ja sitten fokusoitua tietylle alalle ja vieläpä alan sisällä varsin spesifiin kysymykseen. PASKAA. Silloin joskus vanhoina aikoina joku tutkijamielinen ihminen saattoi vain alkaa tutkia oman pihansa kasveja ja tehdä niistä tieteellisiä havaintoja ja tiirailla sitten tähtiä ja seuraavaksi edistää matematiikkaa jne. Jos saisin elää sellaisella ajalla, minusta tulisi ehdottomasti tiedemies. Luonnontutkija ainakin. Mutta nyt... Pointless. Kaikki on jo tutkittu. Ainakin kaikki isommat asiat. Ihan turhaa alkaa havainnoimaan jäniksen elämää ja tutkia sen pipanoita.

Eläinten ja luonnon suojelu. Sama juttu. En tunne, että voin vaikuttaa asioihin. Voisin osallistua mielenosoituksiin ja kirjottaa nimeni addresseihin... Ihmiset tekee niin koko ajan ja turkistarhausta, eläinten tehotuotantoa jne. harrastetaan koko ajan ihan samalla lailla kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Silloin lapsena pystyin naiivisti kokemaan, että voin tehdä jotain merkityksellistä tai kokemaan sen mitä tein MIELEKKÄÄKSI. Nyt en. En koe voivani vaikuttaa.

Yliluonnolliset asiat kiinnostaisi edelleen, mutta niihin liittyy pelottavia asioita. Siitä VOISI tulla suuri intressini, jolla omistan elämäni, mutta en halua, että sieltä jostain luikertelee mitään pahuuden voimia kimppuuni.

Joten mitä muuta? Paitsi oma typerä pääni ja ihmismieli yleensäkin. Tarvisin intressin. MISTÄ. Jotenkin tässä ihmismielessäkään ei enää ole tarpeeksi mitään hirveän kiinnostavaa. Been there done that.

Puran tylsistymistäni miettimällä itseäni, lillumalla ongelmissa ja tuijottamalla tosi-tv:tä. Aivoni tarvitsevat INTRESSIN.

P.S. Ne, jotka eivät tiedä, nämä tällaiset ovat aspergereille tyypillisiä ekkoja eli erityisiä kiinnostuksen kohteita. Aspergerit ovat usein fanaattisen kiinnostuneita jostain asiasta ja paneutuvat sen tutkimiseen kaikella tarmollaan. Nämä mainitaan jopa diagnostisissa kriteereissä, jos oikein muistan. Asperger-mieli onkin varmaan tutkijan mieli.

Uusi suunta: biologia

En keväällä osallistunut filosofian pääsykokeeseen. Syy oli se, että koin olevani murroskohdassa, jossa minun täytyi pohtia, kuka olen nyt ja mitä haluan tulevaisuudeltani sitten, kun olen päivittänyt käsitykseni itsestäni ja elämästäni. Tunsin olevani rajalla, jossa taakse jää vanha elämä ja edessä on jotain uutta.

Nyt tuntuu, että alan siirtyä tuolta rajalta kohti uutta elämääni ja alan hamottaa milalinen se tulee olemaan - tai mitä siltä haluan, millaisia tavoitteita.

Ymmärrän nyt, miksi en halunnut osallistua pääsykokeeseen. Minusta alkoi keväällä tuntua siltä, etten halua opiskella psykologiaa, ettei se enää olekaan se, minne kuulun. Tämä tunne on vahvistunut. Psykologia oli minulle väline, jonka avulla opettelin tuntemaan itseäni ja joka auttoi minua eheytymään. Sen aika on jäädä nyt taakse. Jo jonkin aikaa on tunutunut siltä, ettei sen piiristä löydy enää oikein mitään uutta tutkittavaa. Loppuunkaluttu luu. Lisäksi olen yhä vahvemmin tullut tietoiseksi siitä, että resurssirajoittuneisuuteni liittyy vahvati muihin IHMISIIN, ja jos haluan jaksaa työelämässä, minun on parasta etsiä työ, joka ei ole turhan sosiaalista. En koskaan ajatellut psykologian opiskelua tulevan ammatin kannalta eli onko se, mihin siitä valmistuu, sellaista työtä, joka minulle sopii, se oli vain opiskeluaineena intohimoni. Hiljalleen kuitenkin aloin varmistua siitä, ettei ne AMMATIT, joihin pykologiaa opiskelemalla voi hakeutua, sovi minulle. Psykologia on IHMIStiede. Psykologin työ on läpeensä sosiaalista, samoin opettajan työ.

Ei.

Olen kyllästynyt penkomaan pääkoppaani. Nyt voisi siirtyä jo johonkin muuhun.

Mutta mihin?

Vähän aikaa sitten mietin, että koska eräänlainen "maailman pelastaminen" on aina ollut minulle sydämen asia, ehkä voisin jotenkin omistaa elämäni luonnonsuojelulle tms. Olihan ensimmäinen intohimo (ja asperger ekko) elämässäni luonto ja eläimet sekä niiden suojeleminen.

Minulla on aina ollut 3 kategoriaa, joiden sisällä intohimoni ovat sijainneet. Luonto ja eläimet sekä niiden suojelu; yliluonnolliset asiat ja Jumalakysmys; psykologia ja ihmismieli. Yliluonnollisista asioista ja Jumalasta on vaikea luoda ammattia... Ainakaan sellaista, minkä minä kokisin mielekkääåksi. Jäljelle siis selvästi jää vain luonto ja eläimet (ja suojelu).

Asia kuitenkin siirtyi hetkeksi taka-alalle kun intouduin taas tutkimaan Jumala-asiaa. Olen viime aikoina lukenut taas evoluutiosta, ja minua kiinnostaa tällä hetkellä koittaa selvittää, voitaisiinko kaiken olemassaolevan kehittyminen ja olemassaoleminen selittää ilman asioihin puuttunutta/puuttuvaa älyllistä voimaa. Se on kysymys, joka minua kiinnostaa juuri nyt.

Ja tästä pääsinkin kätevästi yhdistämään biologian JA Jumalan.

Ja nyt olen vakuuttunut siitä, että biologia on se, mihin nyt fokusoidun ja jota haen opiskelemaan. Biologiassa on valtavasti erikoistumisvaihtoehtoja ja löydän sieltä varmasti jotain, minkä koen mielekkääksi. Oli se sitten evoluutiota tai geenejä tai vaikka matojen käyttäytymisen tutkimista. Ja nyt tiedän, että biologia ja luonnontieteet voivat olla minulle samalla keino tutkia Jumala-kysymystä. Nämä kaksi voidaan yhdistää. Poissuljettua ei ole sekään, että jos ottaisin psykologian sivuaineeksi, saisin aikaan ehkä varsin kiinnostavan coctailin, sillä psykologiassa minua kiinnosti ehkä eniten aivojen tutkimus ja tietoisuuden tutkiminen, ja biologia tarjoaa erinomaisia eväitä myös sille saralle.

Joten aloitin lukemaan ensi kevään pääsykokeisiin (lukion 5 kurssia) ja haen avoimeen yliopistoon suorittamaan biologiaa etäopintoina.

Hauskaa, kun on taas tavoite ja suunta.

Miksi minä uskon Jumalaan?

Uskoni ON älyllisesti perusteltua. Filosofian pääsykoekirjassa oli joku juttu. Kaivetaanpas. Joku TERMI. Tai teoria.

Teorioiden ja todellisuuden vertaaminen toisiinsa. "Ehdottomien totuuksien etsinnän aika on ohi. Tiedollisen epävarmuuden kanssa on tultava toimeen".

"(Metodologinen) instrumentalismi on tieteenfilosofinen näkemys, jonka mukaan käsitteet ja teoriat ovat hyödyllisiä instrumentteja ja niiden arvoa ihmisille ei mitata sillä, ovatko ne tosia vai epätosia (tai kuvastavatko ne totuutta), vaan sillä kuinka tehokkaasti ne selittävät ja ennustavat ilmiöitä." wikipedia

"Paras teoria jäsentää havainnot paremmin." (Määttä s. 139) "Instrumentalistin kanta avaruuden kaarevuuteen on samanlainen. Ei ole mitään syytä etsiä riippumatonta suoraviivaisuuden kriteeriä. Sellaista ei tarvita, eikä sellista edes ole. Teoriat vain jäsentävät kerätyt havainnot eri tavalla. Suhteellisuusteoria jäsentää havainnot kattavammin ja tehokkaammin, sen selitysvoima on parempi. Tämän vuoksi sitä on pidettävä parempana, ei sen vuoksi, että se olisi todenmukaisempi kuva maailmasta."

Jumala selittää tällä hetkellä kaiken parhaiten. Jumala-teoria ON paras teoria tällä hetkellä. Se jäsentää kerätyt havainnot parhaiten. Se selittää ne kattavimmin ja tehokkaammin. Itse asiassa vaihtoehtoisia teorioita ei oikestaan ole. On vain AUKKOJA.

Tieteen ja empirisimin fanaattisilla kannatajilla on ainoastaan suuri määrä AUKKOJA, joihin heillä ei ole mitään selitystä ja heidän uskontonsa on ODOTTAA jääräpäisesti, USKOA jääräpäisesti ja kärsivällisesti, että tiede ja empiria tulevat aikanaan täyttämään aukot. In the meantime on vain AUKKOJA.

Jumala-teoria selittää KAIKKI aukot. Se siis selittää havainnot kattavammin ja tehokkaammin ja on minusta siksi PALJON parempi teoria ja valinta kuin roikkua kiinni jossain tietede ja empiria ihanteessa.

Mulla ei ole YHTÄÄN syytä, miksi AUKOT olisi parempi asia kuin Jumala. Miksi IHMEESSÄ mieluummin eläisin äärettömän ihmeellisessä todellisuudessa, joka on monelta osin aivan selittämätön ja täynnä ilmiöitä, joiden edessä tiede on ihan avuton, eikä ole mitään takeita, että tiede KOSKAAN tulee näitä aukkoja täyttämään. Evoluutioteorian VAKAVAT puutteet, kuolemanrajakokemukset, tietoisuus, kvanttifysiikka ja havaitsijan ongelma, ihmisten kokemukset uskosta ja Jumalasta, luonnon ja ympäröivän todellisuuden sanoinkuvaamaton ihmeellisyys ja monimutkaisuus, joka muka perustuisi SATTUMALLE tai muulle yhtä AIVOTTOMALLE kasalle yhteensattumia tai luonnonvalinnalle tms aivan älytöntä skeidaa.....

Jumala-teoria ratkaisee JOKAISEN aukon. Se selittää kaiken. Ja vieläpä HELVETIN hyvin. Ihmisten pitäisi lukea amit goswamin god is not dead, koska siinä perustellaan kvanttifysiikan pohjalta Jumalan olemassaoloa ja myös kvanttifysiikka on ajautumassa umpikujiin, joihin Jumala tuo ratkaisun.

Mitä pidemmälle tieteet kehittyvät, sitä lähemmäs Jumalaa ne tulevat. Ne ajautuvat umpikujiin, joihin EI OLE muuta ratkaisua kuin Jumala. Tähän hyvä kirja on Lee Strobelin Case for Creator.

Jumalaa ei koskaan saada mikroskoopin alle. Ihminen EI VOI havainnoida Jumalaa empriisesti. Koskaan. IKINÄ. Ainoa tapa todistaa Jumalan olemassaolo on LOGIIKKA. Se, että KAIKKI olemassaoleva tieto, havainnot tukevat Jumala-teoriaa enemmän kuin mitään muuta teoriaa ja että jumala-teori SELITTÄÄ kaikki aukot ja vieläpä helvetin loogisesti hyvin ja uskottavasti (paitsi jääräpäisille empiristeille). Ehkä voisi sanoa, että Jumala on rationaalinen ei empiirinen vastaus.

Kun tieteet, joka ikinen tiede, kehittyy pisteeseen, jossa edessä on vain aukkoja, joit ei kerta kaikkiaan voida selittää muulla kuin Jumalalla... Mitä se tarkoittaa?

Minusta Jumalan olemassaolo on silloin todistettu. Koska Jumalaa EI VOI havainnoida suoraan ja empiirisesti. On vain aihetodisteita. On palapeli, joka rakentuu Jumalan, puuttuvan palan ympärille, mutta KAIKKI PALAT viittaavat Jumalaan ja tukevat Jumala-teoriaa.

Eli ei. Minulla ei ole YHTÄÄN syytä ajatella, että Jumalaa ei olemassa. Ei ensimmäistäkään. Pidän koko ajatusta järjettömänä. Se on vain nykyajan empirismi-fanaatikoiden pakkomielle. Takertua empiriaan.

Empiria my ass. Olen rationalisti ja idealisti ja intuitivisti ja loogisisti. Mitä tahansa mutta empiria on vain yksi väline, ei mikään helvetin kuningas.
Kaikkien elämässäni keräämien todisteiden, tiedon ja havaintojen alossa Jumala-teoria ON ylivoimaisesti paras teoria, koska se selittää todellisuuden, tehdyt havainnot, tieteelliset aukot (kuten evoluutioteoria, kvanttifysiikka jne) jne.

Ja siihen päälle kun lisätään vielä se, että mitä enemmän olen alkanut uskoa, sitä paremmaksi elämäni muuttuu. Mitä totaalisemmin uskallan heittäytyä siihen uskoon ja antaa sen ohjata elämäni, sitä paremmin kaikki menee. Se on viimeinen, subjektiivinen todiste minulle.

Minulle, kaikkien yllä esiteltyjen rationaalisten perusteluiden lisäksi, Jumala TUNTUU todelliselta saan viestejä, koen sen puhuvan minulle intuition kautta ja tunnen saavani ohjausta, johon luotan joka päivä enemmän.

Miksi en uskoisi Jumalaan?

En ole koskaan löytänyt moiselle järjettömyydelle mitään hyviä perusteluita. Joten Jumala-teoria on minun valintani.

Heliumpallopää

Olen hämmästynyt, sillä olen huomannut, että jotkut ihmiset ovat niin realistisia ja kiinni todellisuudessa, että on aivan kuin heidät olisi asetettu maahan makaamaan ja teipattu siihen kiinni. Minä taas olen kuin heliumpallo. Siis olen todella heikosti kiinni todellisuudessa, tavallaan, mulla on aina pää jossain pilvissä tai vieläkin kauempana muissa galakseissa ja minut kiinnittää maahan (todellisuuteen) vain pieni naru. Iän myötä olen kyllä oppinut tiedostamaan jatkuvasti tuon narun olemassaolon ja tekemään todellisuustestausta ja tavallaan olen siis kyllä ihan kiinni todellisuudessa koko ajan, mutta minulla se ilmenee jotenkin niin, että pääni rakentaa loputtomasti erilaisia skenaarioita asioista ja koska olen superidealisti ja superoptimisti ja teen kaiken koko ajan TÄYSILLÄ ja olen niin vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä, käytännössä tartun siihen minun mielestäni PARHAASEEN skenaarioon ja alan elää sitä todeksi, vaikka samalla TIEDOSTAN muiden skenaarioiden olemassaolon ja vierailen niissäkin ja TIEDÄN kyllä, missä maan pinta on.

Nuorempana olin kyllä IHAN hukassa heliumpalloni kanssa.

Nyt alan osata hallita sitä.

Koska olen heliumpallo, olen myös hyvin "yliluonnollinen ihminen". Olen niin heikosti kiinni TÄSSÄ todellisuudessa. Ja koen, että Jung ja Iris Johansson olivat myös heliumpäitä (ainakin joissain suhteissa) ja hekin kokivat nämä yliluonnolliset ja muut asiat sen takia hyvin todellisiksi. Silti TIEDOSTAN koko ajan, että on myös mahdollista, että kuvittelen kaiken (siis kaikki elämässäni olevat yliluonnolliset asiat) ja luon ne vain itse päässäni, mutta toisaalta saan niin paljon ULKOPUOLISTA vahvistusta sille kaikelle, että olen valinnut uskoa että se kaikki on todellista.

Todellisuuden, oman mieleni ja yliluonnollisen maailman väliset rajat sekoittuvat toisiinsa. Kuitenkin olen aina ja joka hetki tietoinen myös todellisuudesta. Jos esimerkiksi puhutaan tuosta yliluonnollisesta ja esimerkiksi siitä, miten vahvasti koen Jumalan, kyseisen elämänmuodon läsnänolon, ja miten koen sen "puhuvan" minulle koko ajan ja ohjaavan elämääni, ja koen saavani viestejä jne. niin olen VALINNUT uskoa ne todeksi. Samalla mielessäni ON olemassa skenaario, jossa kyseenalaistan ne ja totean, että ne ovatkin vain mieleni tuotetta ja illuusio, ja aika ajoin puen tämän "todellisuustestaus"-skenaarion ylleni kuin asun ja tutkin sitä, mietin, valitsisinko sen tai pitäisikö valita se, mutta olen kokenut, lukemieni kirjojen ja tekemäni tutkimuksen perusteella, että se kaikki on totta ja valitsen uskoa niin.

Mun on ollut ja osin vieläkin vaikea erottaa mielikuviani todellisuudesta, tajuta missä todellisuus sijaitsee pääni luomien visioiden alla.

Nykyään se on jo paremmin hallussa. Kun olin nuorempi, jouduin melkoisiin vaikeuksiin... Parhaita esimerkkejä on mun ulkomaanmatkustelu. Hohhoijaa. Heliumpallopääni laati ihan uskomattomia seikkailuskenaarioita ja ryntäsi sitten suinpäin toteuttamaan niitä. Varattiin kaverin kanssa lento Prahaan ja paluulento 3 viikon kuluttua Budapestiin ja ei MITÄÄN suunnitelmia sen lisäksi, paitsi Prahasta oltiin varattu eka majapaikka. Mulla ei ollut ees rahaa. Kaveri kävi töissä kesän matkaa varten ja lainasin siltä.

Ystäväni alkoi jotenkin heti ensimmäisinä päivinä väsyä seuraani, oltiin sillon tosi erilaisia kiinnostuksen kohteiden yms. suhteen, mä halusin bailata ja katella miehiä ja kaikkea muuta typerää ja alle viikon kuluttua sovittiin, että jatketaan eri suuntiin. Siellä sit pyörin yksin ilman rahaa ja en tiennyt yhtään mitä tekisin ja meinasin jäädä ekana yönä kadulle, mutta sitten pillitin hostellin aulassa, kun siellä ei ollut tilaa ja ihmiset sääli mua ja alko järjestää mulle yöpaikkaa ja jossain hostellin lähellä oli joku opiskelija-asuntola jossa jonkun pojan huoneessa oli toinen sänky tyhjänä ja menin sinne...

Seuraavana aamuna sain idean lähteä Italiaan... Joten eikun junaan. Venetsiassa totesin, ettei mulla o rahaa yöpyä siä, hintataso oli korkeampi kun tsekissä ja joku hostelli siä oli mutta siellä oli vaan sellasia yhteishuoneita, missä kaikki nukkuu samassa huoneessa ja totesin, ettei pää kestä ja soitin etelä-ranskaan yhelle miehelle, jonka olin tavannut siellä tsekissä ja sanoin, etä tulen sinne...

Joten etelä-ranskaan vielä samana iltana. Hengasin vkolopun sen miehen luona ja se maksoi kaiken (eikä saanut mitään vastineeksi) ja olin NIIN hajalla psyykkisesti ja soitin kotiin ja mun vanhemmat osti mulle maanantaiksi lipun kotiin...

tästä en vielä tullut järkiini vaan seuraavana vuonna olin lähdössä yksin 3 viikoksi espanjaan. Kuitenkin kun saavuin sinne, jo bussissa lentokentältä Malagaan, tajusin, että haluan kotiin. Kaikki oli niin vierasta, olin yksin, koin, etten pysty saamaan mistään kiinni, ei ole turvallisuudentankkauskohtaa missään (koska mun koti on mun latausasema). Siellä oli HELVETN kuumaa ja en kestä hellettä. Mun hostellihuone oli hiton kuuma ja en voinut olla sielläkään. Pyörin ympäriinsä ihan sekopäisenä ja sain paniikkikohtauksia ja ryntäsin järjestään lippua kotiin.... Olin siä 3 päivää.

Mutta siinä kyllä tehokkaasti alkoi oppia ottaan huomioon TODELLISUUTTA sen sijaan, että lentäisi vaan pää pilvissä...

Realismi.... Sellanen geeni on kyllä ollut vähissä kun mulle geenejä jaettiin.

Iän myötä kehityn koko ajan ja opin hallitsemaan tätä. Mutta vaikeaa se usein on edelleen.

Elän kai niin vahvasti sisäisessä maailmassa, että yhteys ulkoiseen maailmaan joskus katoaa.

Kuolemanrajakokemukset

Olen siirtynyt agnostikosta teistiksi. Tulen aina keikkumaan noiden kahden välisellä rajalla, sillä viime kädessä en usko, että voimme tietää mitään, mutta tästä huolimatta uskon tietäväni, että Jumala on olemassa.

Siirtymiseni sinetöi kirja. Bernard Jacobyn Tie tuolle puolen – Miltä kuoleminen tuntuu on kirja, joka voi mullistaa elämän. Jacoby on tutkinut 30 vuotta kuolemaa ja kuolemanrajakokemuksia. Kuolemanrajakokemukset todistavat miltei tieteellisesti, että Jumala ON todellinen ja että kuoleman jälkeen tietoisuutemme (sielumme) jatkaa elämää.

Bernard Jacoby

Bernard Jacobyn haastattelu niille, jotka haluavat perehtyä tarkemmin kirjan kirjoittajaan.




Kuolemanrajakokemuksia (near-death experiences) tutkitaan nykyään tieteellisesti, ja käynnissä on mm. mielenkiintoinen AWARE-tutkimus, jossa selvitetään ihmismielen, tietoisuuden ja aivojen suhdetta toisiinsa. Sydänpysähdyksen kokeneista potilaista osa kertoo toivuttuaan irtaantuneensa ruumistaan ja kertoo nähneensä ja kuulleensa toimenpidehuoneessa olevia asioita tänä aikana. Tutkimuksessa kätketään toimenpidehuoneeseen merkkejä (esimerkiksi valkoinen paperi, jossa on iso punainen rasti) esimerkiksi korkeiden kaappien päälle, jotta voidaan selvittää, näkevätkö potilaat sydänpysähdyksen aikana nuo merkit (vaikka sen ei fysiologisesti pitäisi olla mahdollista).

Against ateism

Lueskelin Bagginin ohuen teoksen nimeltä Ateismi - lyhyt johdanto. Se sattui eteeni kirjastossa ja halusin perehtyä kyseisen käsitteen sisältöön. Minä en siis todellakaan ole ateisti enkä toivottavasti koskaan tule olemaan.

Ateisti, lyhyesti sanottuna, ei siis usko Jumalan tai minkään muunkaan yliluonnollisen asian (keijut, aaveet tai vaikkapa telepatia) olemassaoloon. Ateistit ovat naturalisteja eli he uskovat, että on olemassa vain luonnollinen maailma. Ateistit kuitenkin (ainakin pääsääntöisesti) uskovat sellaisten ei-fysikaalisten asioiden olemassaoloon kuin tunteet ja mieli ja ajatukset. (Baggini, 2003.)

Olen joskus myös tutkaillut Dawkinsin teosta Jumalharha. En lukenut sitä tuolloin kokonaan ja haluaisin joskus palata sen pariin.

En lue tuon kaltaisia teoksia siksi, että etsisin yhä omaa maailmankatsomustani tai siksi, että epäilisin omaa maailmankatsomustani. Olen oman tieni valinnut, mutta minulla on avoin ja utelias mieli ja minusta kertoo jonkinlaisesta ajatusrakenteiden vinoutumisesta, jos ei uskalla lukea sellaisista asioista, jotka uhkaavat omia näkemyksiä. Silloin ihminen pelkää kuollakseen, että jokin loisi säröjä hänen uskomustensa tarkasti varjeltuun panssariin. Tai sitten hän on niin dogmaattinen ja suvaitsematon, että suorastaan vihaa eriäviä mielipiteitä ja tuomitsee ne suoralta kädeltä. En ole dogmaattinen eikä minulla ole pelkoja omien uskomusjärjestelmieni suhteen. Minusta on kiehtovaa haastaa omat näkemykseni ja katsoa, pitävätkö ne yhä, jos vähän koettelen niitä.

Hyvin ovat pitäneet.

Jumalharhan ja koko ateismin vika, minun silmissäni, on järjen ja tieteen liiallinen korostaminen. Kun aloin lukea Jumalharhaa, tuli heti ensi sivujen aikana täysin selväksi, mikä on kirjoittajan lähtökohta sille väitteelle, ettei Jumalaa ole ja sitä myöten totesin saman tien, ettei tämä kirjoittaja ainakaan pysty koskaan vakuuttamaan minua Jumalan olemattomuudesta. Dawkinsin maailmankatsomus perustuu siis siihen, että mitään mitä ei voida todistaa tieteellisesti ja empiirisesti todeksi, ei ole olemassa (ainakaan sellaisen olemassaoloon ei kannata uskoa).

Minusta on huono asia, että ihmiset ovat niin fanaattisen kiinni tieteessä, empirismissä ja järjen käytössä. Elämästä katoaa paljon kiehtovia tasoja. Minä olen lapsesta asti aistinut jonkinlaista yhteyttä yliluonnolliseen todellisuuteen. En puhu uskonnosta. Vastustin jyrkästi kristinuskoa koko lapsuuden ja nuoruuden (enkä siis edelleenkään kytke itseäni siihen). Olen vain aina aistinut, että täällä on muutakin kuin vain luonnollinen maailma. Nykyaikana sellaiseen ei kuitenkaan sovi uskoa tai se on lapsellista, tyhmää tai hulluutta.

Mikä ihmeen tiedepakkomielle ihmisillä on? Aivan varmasti on olemassa asioita, jotka ovat ihmisjärjen ulottumattomissa, joita meillä ei ole kykyä ymmärtää, eikä koskaan tule olemaankaan. Näin ollen emme koskaan saa noita asioita pyydystettyä tieteellämme. Tarkoittaako se, ettei noita asioita ole olemassa? Ei. Kuvittelevatko ihmiset, että pystymme selvittämään minkä tahansa asian tieteen avulla? Ettei ole käsityskykymme ylittäviä asioita? Aika ylimielinen ajatus. Ihminen todella kuvittelee olevansa maailmankaikkeuden edistynein luomus.

Minulla on sellainen ajatusleikki, että ihminen ei voi koskaan ymmärtää ihmistä itseään suurempia asioita (ihmistä edistyneempiä elämänmuotoja tai todellisuudentasoja tms.). Mietitäänpä muurahaista. Jos se saisi ihmisen älyn, niin tulisiko se koskaan tajuamaan mitä nuo massiiviset, liikkuvat asiat ovat, jotka tulla tömistelevät aika ajoin heidän tielleen (ihmiset)? Kuinka muurahainen alkaisi tutkia ihmistä tieteellisesti? Miten se pystyisi hahmottamaan niin valtavan olennon kokonaisuutena puhumattakaan tuon massiivisen olennon perinpohjaisesta anatomisesta tuntemisesta, hermoston ja aivojen toiminnasta, sielunelämästä jne. Voisiko muurahaiset saada selvää ihmisten puheesta ja oppia tulkitsemaan ja ymmärtämään ihmisten kieltä?

Pystyisikö muurahainen edes tajuamaan ihmistä eläväksi olennoksi valtavan koko eron takia? Tietysti jos ihminen seisoo paikallaan, muurahaiset voivat kiivetä ihmistä pitkin ja ottaa pieniä koepaloja ja viedä ne tutkittavaksi laboratorioihinsa. Mutta kuinka hyvin voisi ihmisen pikkuvarpaan kynttä pienempi olento koskaan käsittää ihmisen kokonaisuutta ja pyrkimyksiä?

Muurahaisen ja ihmisen välisessä suhteessa on kuitenkin se etu, että kumpikin on samanlainen carbon-based olento. Siis lihaa ja verta ja suolenpätkiä tai jotain sen suuntaista. Mutta entä jos on olemassa muunkinlaisia elämänmuotoja? Jotain mitä emme ikinä voi edes kuvitellakaan rajallisella käsityskyvyllämme?

Eräs ajatusleikki, josta pidän on sellainen, että mitäpä jos me olemme jonkinlaisia soluja jonkin valtavan olennon kehossa? Kaikki meidän pienet toimemme, kuten coca colan juominen ja lattian lakaiseminen ja jopa tieteen edistäminen liittyvätkin tuon jättimäisen olennon elintoimintoihin ja elämänkaaren toteutumiseen! Ja havaitsemamme planeetat ovat esimerkiksi tuon elimistön elimiä.

Mistä hitosta voimme tietää yhtään mitään? Muuta kuin ihmistä pienemmät asiat? Voimme oppia ymmärtämään meitä alempia elämänmuotoja (ehkä) ja omaa elinympäristöämme, mutta on hyvin todennäköistä, että emme koskaan pysty selittämään tyhjentävästi edes ihmistä itseään!

Sitä sietää miettiä, jos ruvetaan lässyttämään siitä, ettei Jumalaa voida todistaa tieteellisesti todeksi. Ei tietenkään voida! Kuvitteleeko ihminen voivansa ymmärtää Jumalan? Tutkivansa Jumalaa? Analysoivansa sitä tieteellisesti, ottavansa siitä koepaloja? Luojan tähden, Jumala ylittää inhimillisen käsityskyvyn tsiljoona kertaisesti. Emme voi edes alkaa ymmärtämään sen kaltaisia asioita näillä surkeilla ihmisen aivoillamme.

Se ei todista, että Jumala on olemassa. Mutta kuvittelevatko ihmiset todella olevansa korkein elämänmuoto? Suurin ja älykkäin olento maailmassa?

Ateistit saavat siihen puolestani uskoa. Minusta ateismi on kuitenkin typerää ja kuvastaa ihmisen ylimielisyyttä tai turhan suurta käsitystä itsestään. Minä en rajoita itseäni tieteen ja ihmisjärjen rajoilla vaan uskon, että on muutakin. Uskon, että voimme havaita vivahteita, vilauksia ja aavistuksia suuremmista voimista ja olennoista ja olemassaolon tasoista, mutta järjellä emme niitä pysty koskaan ymmärtämään eikä niin ole tarkoituskaan. Minusta on upeaa, kun ihminen on yhteydessä noihin vilauksiin ja kajastuksiin ja uskaltaa uskoa niihin! :)

Minä olen alkanut uskoa niihin omassa elämässäni. En ole uskonnollinen enkä kytke itseäni mihinkään uskontoon. Mutta uskon korkeampiin voimiin. Uskon "Jumalaan". Uskon kaikenlaiseen jännittävään.

Ja mitä enemmän uskallan uskoa ja uskallan heittäytyä ei-järjellisten asioiden vietäväksi, sitä parempia asioita on elämässäni alkanut tapahtua. Johdatus.

Elämä on hyvin jännittävää. :)