Ruuturiippuvuudesta

 Lähetin ystävälleni juuri seuraavan kirjeen: 

 

"Mä en kestä enää teknologiaa. Tai suhdettani siihen. Oon varma, että mun addiktio pahenee koko ajan ja on pahentunut merkittävästi viimeisen vuoden aikana. Olen myös melko varma, että tietyt asiat joita huomaan itsessäni johtuu siitä. Mm. se, että mua ei enää kiinnosta mikään tekeminen, jossa ei käytetä teknologiaa. Mun aivot haluaa sitä massiivista, helppoa dopamiiniryöpytystä, jota ne saa erilaisista addiktoivista teknologisista asioista, kuten viestittely, pelit, tv-sarjat jne, ja niitä ei huvita tehdä enää muuta.

 

VIHAAN tätä elämää.  Tätä orjuutta. Vihaan.

Tilasin äsken sellasen uuden vanhan puhelimen. 20e. Eli epä-älypuhelimen. Teen niin, että käytän yleensä sitä, mutta mulla on se helvetinkonekin käytössä siten, että mm. telegramiin tulevat viestit tulee siihen perille, mutta katon ne vain joskus. Pitää opetella käyttään nettipankkia sit lähinnä tietokoneella ja luopua google fitin käytöstä (seuraan sillä mun liikkumista).

Tv-sarjoista ja netflixeistä on tullut mulle helvetillinen addiktio, joka pilaa elämän ja riivaa minua kaiken aikaa ja voisin opetella luopumaan niistä KOKONAAN. Uskomatonta ajatella, että vielä joitain vuosia sitten tollasia netflixejä ei ollut OLEMASSA ja en katsellut koskaan elämässäni tv-sarjoja. Vielä kun eevi syntyi ja oli pieni ei ollut netflixejä yms ainakaan mulla ja muistan kun sain mun veljeltä lainaan dvd-bokseina yhden tv-sarjan ja se oli ekoja kertoja mun elämässä, kun katsoin jonkun tv-sarjan. Ja nyt katson niitä KOKO AJAN. Lähes päivittäin.

Voisin opetella takasin siihen, miten elin joskus, kun katsoin silloin tällöin elokuvan. Voisin lainata kirjastosta joskus leffailtaa varten levyn tai vuokrata netistä jonkun yhden maksullisen, irrallisen elokuvan. Esim kerran kuussa tms.

Mä en yksinkertaisesti kestä enää. Tästä on tullut yhtä helvettiä. Huomaan tän asian pahenemisen monista jutuista. Me herätään aamusin kun eevi menee kouluun ja teen sille aamupalan ja sit meen takasin sänkyyn ja sit eevi lähtee kouluun. Nykyään räplään puhelinta aina sen väliajan kun oon tehnyt aamupalan ja ootan et eevi lähtee kouluun, koska en pysty nukkuun siinä välissä, ja sit nykyään on alkanut yhä useammin käymään niin, et räplään tunninkin vielä kun eevi on lähtenyt kouluun, missä on se huomattava ongelma, että mun täytyy nukkua lisää ja sit mun nukkumaan meno venyy ja vastaavasti herääminen venyy ja sit jää vähemmän aikaa tehdä asioita ennen kun eevi tulee koulusta (mun ois hyvä esim tehä opiskelujuttuja eevin kouluaikana) jne. ja pahimmillaan oon jäänyt räplään jotain pariksikin tunniksi ja en saa enää unta ja sit oon ihan univelkainen ja voin paskasti.

En tiä mitä tein ennen, mutta tiedän että mä EN räplännyt tälleen puhelinta tossa väliaikana. Se on aika uusi ilmiö.

Samaten oon alkanut räplään puhelinta aina jos herään yöllä. Räplään myös sängyssä ennen kun nukun ja ekana kun herään. Kun herään aamusin, otan puhelimen, ja alan räplätä ja en jaksa nousta usein pariin tuntiin. Iltasin toisinaan jään räplään jotain typerää niin, että valvon sen takia tosi myöhään. Uusi ilmiö on myös se, että oon alkanut lukeen uutisia ja artikkeleita netistä. Saatan juurikin ennen nukkumaan menoa, yöllä tai sillon aamusin lukea jotain ihan ihmeellistä soopaa netistä parikin tuntia.

Oon yrittänyt välillä viedä puhelimen kellariin iltasin niin, etten voisi räplätä illalla, yöllä ja aamulla, mutta usein en saa vietyä.

Kotona vietän KAIKEN ajan koneella. Joko teen töitä/opiskelen tai tuijotan tv-sarjoja/elokuvia. Joskus pelaan. En tee oikeastaan mitään muuta ikinä. Mun aivoja ei huvita tehdä mitään missä ei käytetä konetta - paitsi sillon kun käyn jumpassa / poistun kotoa. Kotona en tee muuta. En pysty. En jaksa keskittyä muuhun. Mun addiktoituneet narkkiaivot haluaa sitä dopamiinia niistä laitteista.

Nyt oon pari päivää miettinyt, että miksi mulla on jo pitempään ollut sellanen megalaiska ja mukavuudenhaluinen olo, että en jaksaisi keskittyä opiskeleen, tekeen käännöstöitä ja oikeastaan MIKÄÄN ei huvita. Paitsi olla koneella. Ja lähinnä tuijottaa tv-sarjoja. Ja oon tullut tulokseen, että oon lähes varma, että kyse on siitä ruutuaddiktiosta. Addiktiosta kärsivä ihminen ei saa enää mielihyvää luonnollisesti palkitsevista asioista "natural rewards". Se haluaa VAIN sitä sen huumetta. Koska ne teknologiajutut tuottaa niin voimakasta dopamiiniryöppyä, mikään muu ei jaksa enää motivoida ja huvittaa mun aivoja. Ne ei jaksa keskittyä asioihin, joista sitä saa vähemmän tai jotenkin vaikeammin.

Viime kesänä mulla oli tosi outo olo, jollasta en oo ennen kokenut. Mua ei huvittanut enää mikään. Ei mikään. En jaksanut siivota, ei huvittanut syödä, oli semmoinen tosi tyhjä outo olo. Se oli hirveää enkä tajunnut moneen kuukauteen mikä mua vaivaa. Sitä kesti siis kesä-elokuu. Sit elokuussa tajusin laskea pari asiaa yhteen. Koko kesänä mua oli motivoinut ja huvittanut VAIN pelata yhtä tietokonepeliä ja jonkin verran myös tv-sarjat ja sitten koska mikään muu ei huvittanut, mä tein sitä enemmän vain noita asioita. Mut sit aloinkin elokuussa miettiin dopafastia (olet ehkä lukenut dopamiinipaastosta?) ja et ehkä se vois auttaa ja päätin kokeilla vähän aikaa niin, että poistan ne pahimmat dopamiiniryöpyttimet eli sen pelin mitä pelasin ja tv-sarjat/elokuvat, vaikka aattelin, että siitä tulee ihan kauheaa, kun en pysty keskittyyn muuhun ja mikään muu ei huvita. Mut sit kun alotin sen, viikon päästä se kauhea olo oli poissa. Se johtui siitä pelistä mitä pelasin sen kesän!!! Ihan SAIRASTA! Se sotki mun dopamiinit ja aivot ihan täydellisesti.

Oon hyvin varma, et tää outo juttu mikä mulla nyt on, on jotain vastaavaa.

Mä VIHAAN tätä paskateknologiaelämää. Se pilaa mun elämän. Olen orja. Pelkkä dopamiininarkki. Tahdoton riepunukke.

Nyt laadin suunnitelman ja muutoksia. (ja hienosti tälleen kun heräsin keskellä yötä ja olin tosi ahdistunut tästä asiasta niin nousin kaivaan tietokoneen syliini ja googlettaan aiheesta ja RÄPLÄÄMÄÄN tätä teknologiaa)

En aio alistua tähän. Mun elämä ja en laatu on arvokkaampia asioita."

Täydellisen vapaa ja riippumaton

Musta alkaa hitaasti tuntua siltä, että oon läpimurron kynnyksellä. En tiedä kuinka paljon tää ADHD-lääke eilen vaikutti asiaan ja vaikuttiko ollenkaan vai oonko muuten vaan lähestymässä ratkaisevaa niksahdusta aivoissani, jossa oon valmis VAPAUTUMAAN mun elämääni pahiten riivaanneesta painajaisesta ja eilen siis ekaa kertaa elämässäni mä NÄIN ja KOIN, millasta olisi, kun olen VAPAA.

Mä olen siis jo pitkään ollut tietoinen siitä, että mulla on luultavasti vakava addiktio. Se mistä olen riippuvainen on miesten huomio ja sit se kaikki jännitys, mikä liittyy uuden ihmisen tapaamiseen ja flirttailuun ja niihin kemikaaleihin, joita irtoaa noissa prosesseissa ja tietysti siinä kun pääsee iholle ja pussaileen ja seksiä jne. Oon kokenut että toi estää mua ehkä sitoutumasta, koska kun sen tyypin kanssa se kemikaalicoctail laimenee, en saa sitä mun fiksausta enää siitä suhteesta ja alan haluta vapauteen etsimään sitä muualta. Ja sit kun oon sinkku... Sithän se helvetti vasta alkaakin, koska toi addiktio alkaa hallita mun koko elämää. Mä vaan haen mun fiksausta koko ajan jostain. Koko ajan ajattelen, et kunpa joku viestittäisi mulle, joku MIES. Ja jos viestittelen jonkun maukkaan miehen kanssa, kaipaan koko ajan enemmän. Haluan siirtää viestittelyn romanttiseksi/seksuaalissävytteiseksi, jotta siitä saisi kunnon kiksit. Mut sen viestittelyn jälkeen... Koenko rauhaa? Ei. Haluan lisää. HETI. Haluan nähdä. Jos näen, riittääkö se? Ei. Haluan kosketuksia ja läheisyyttä ja seksiä. No, sain niitä, auttaako se? Ei. Haluan taas viestejä ja näkemistä ja koskemista. Ja taas. Ja koko ajan. Mun pää vaan on totaalijumissa tossa addiktiokierteessä.

Mietin sitäkin, et kn se on sinänsä ihan sama KUKA se toinen ees on, kunhan se aktivoi mussa sen kemiallisen coctailin eli on KIINNOSTAVA. Mut se voi olla kuka vaan periaatteessa. Haluan vaan sitä fiksausta. (En nyt seurusteleen alkaisi kenenkä kaa vaan tietysti, mut fiksaukseen käy kuka vaan, joka niitä kemikaaleja saa minussa aikaan.)

Mutta EILEN ensimmäistä kertaa elämässäni koin päässäni, miltä tuntuisi olla VAPAA. Illalla mietin kuumeisesti, et koska joku maukas mies kirjottaa mulle jotain, miksi ei kirjoita, kirjoitanko minä haluan nyt sitä fiksausta. Mut ekaa kertaa koskaan mä tavotin aivoissani sellasen olon, että päästän irti. Että entä jos keskityn vaan mun omaan elämään ja siinä oleviin juttuihin ja UNOHDAN täydellisesti miehet ja fiksaukset enkä enää tarvi niitä mihinkään vaan PÄÄSTÄN IRTI. Ja oli hyvin lähellä, et olisin eilen elänyt niin, mutta sit mua hämmensi muutama asia ja palasin vanhoihin kaavoihini (menin viestitteleen).

Mun tarvii kysyä neuvoa ihmisiltä, jotka jo on täydellisen riippumattomia ja vapaita. Lähinnä en ymmärrä sitä, että MITEN sellaset ihmiset tapaa ketään, jotka on täydellisen riippumattomia ja vapaita? Miten? Koska jos mä lähtisin siihen vapauden tilaan, se tarkoittaisi, että mulle on ihan sama näenkö mä jotain tyyppiä vai en. Tai siis et jos se ihminen kiinnostaisi mua, mut olisin täysin riippumaton ja vapaa eikä mulla ole TARVETTA nähdä sitä niin miten sitä sit näkee sen toisen kanssa koskaan?

Apinaenergian muuntaminen produktiiviseksi energiaksi

Olen aika intoutunut! Jostain syystä olen vasta nyt havahtunut tiedostamaan, että olen KOKO AJAN levoton. Olen aina ollut koko ajan levoton ja tietysti jollain tasolla tietoinen asiasta, mutta vasta nyt tiedostan sen selkeästi ja että OIKEASTI se levottomuus on PITKÄSTYNEISYYTTÄ eli alistimulaatiota (eli dopamiinivaje eli ADHD). Aivoni ovat kaiken aikaa pitkästyneet kuoliaiksi. Ja sitten tulen levottomaksi. Ja sitten alan riehua. Eli kehittää impulsiivisia päähänpistoja ja pöllöillä ja minun oma ERIKOISADDIKTIONI, jolla olen lääkinnyt ääretöntä pitkästyneisyyttä, on ollut MIEHET. Mikä olisi jännempää kuin uusi valloitus!! Flirttailu ja uuden suhteen jännitys. Uuuuuuuuuuuuuuu, se jos jokin on JÄNNÄÄ ja tylsyys on pois pyyhitty. Mutta en halua enää hankkia elämääni miehiä siksi, että olen pitkästynyt. Se on typerä syy.

Mutta nyt kun tajuan tämän kuvion, voin alkaa lääkitä sitä paremmilla keinoilla. Tai siis ainoa keino, mitä keksin on se LIIKUNTA. Minä olen aika varma, että se myös toimii aika hyvin. Teoriani on sellanen, että kun puran tätä levotonta energiaa liikkumiseen, aivoni rauhoittuvat ja sitten pystyn KESKITTYMÄÄN johonkin järkevään ja produktiiviseen tekemiseen. Eli kyseessä on muuntoprosessi. Muutan tämän hyödyttömän apinaenergian liikunnan avulla (konvertteri) produktiiviseksi energiaksi ja sitten voin kanavoida energiani mielekkääseen tekemiseen. Kun olen apinaenergiatilassa, en pysty keskittymään oikein mihinkään. Se on sellasta turhaa, levottomuusenergiaa.

Siksi minä EN nyt mene sinne hiton tinderiin vain siksi, että saisin vähän JÄNNITYSTÄ aikaan vaan menen nukkumaan ja HUOMENNA pääsen vihdoin liikkumaan. VIHDOINKIN. Jos tää turhautuneisuus alkaisi sitten taas purkautua.

Kaapuaika alkaa nyt

Elämässäni alkaa nyt äärettömän jännittävä aikakausi. Aivan ennennäkemätön.

En ole koskaan ollut yksin. Olen joko ETSINYT koko ajan jotain tai seurustellut. Mun aivoissa on ihan jäätävä addiktio kaiken tuohon liittyvän suhteen. En ole koskaan tullut riippuvaiseksi mistään aineesta, kuten tupakasta, mutta tuo onkin sitten hoitanut osuuteni addiktioista varsin hyvin. Rotilla on tehty sellaisia kokeita joskus, että kun ne painoi vipua, ne sai sähköiskun aivoihin, sinne oli laitettu siis joku elektrodi tms. Ja yllättäen ne rotat alkoikin painella sitä vipua heikkopäisinä. Tutkijat löysivät näin aivoista mielihyväkeskuksen, jonka stimulointi tuottaa mielihyvää ja lisää dopamiinia aivoissa. Tuo järjestelmä liittyy nimenomaan HALUAMISEEN. Kun meillä on visio tai muisto mielihyvää tuottavasta asiasta, me aletaan HALUTA ja HIMOITA ja KAIVATA sitä asiaa ja tuo alue aktivoituu. Näin syntyy riippuvuudet.

Saan järjettömiä dopamiinikiksejä kun pyörin etsimässä rakkautta tai jotain suurta tunnekuohua. Se on äärettömän addiktoivaa. Koko typerä elämä alkaa pyöriä sen homman ympärillä niin, etten voi keskittyä muuhun. Tän takia seurustelin varmaan 9 vuotta siinä huonossa suhteessa, kun voin silti paremmin kuin yksin, kun en voinut harjoittaa addiktiokäytöstäni (olen ehdottoman uskollinen). Pystyin ekaa kertaa elämässäni keskittymään itseni toteuttamiseen ja asioiden tekemiseen.... Pläääääh. Tämä addiktio vaikeuttaa myös sitoutumista, sillä kun seurustelen, aivoni alkavat alkuhuuman jälkeen kaivata sitä "vivun painelemista" ja dopamiinia ja ETSIMISTÄ ja IHASTUMISTA.

Nyt kun minusta tuli taas sinkku, aloitin tietysti heti addiktiotoiminnan. Olen käynyt muutamilla treffeillä ja tapaillut yhtä ihmistä, mutta huomannut, että en kykene kiinnostumaan kenestäkään. Olen emotionaalisesti "kiinni". Kun kuuntelen itseäni, huomaan, että en missään luoja  nimessä halua nyt miestä elämääni. En kuollaksenikaan jaksa treffailemista, tapailemista, ihastumista, kaikkea sitä hemmetin säätöä ja tutustumista. En jaksa.

Osasyy on varman se, että kun on käynyt läpi pitkiä suhteita ja ne päättyvät, niin sitä väsyy. Jokainen suhde on valtava emotionaalinen investment, täynnä unelmia ja haaveita ja toiveita ja uskoa ja ihmiset tekee töitä sen eteen ja ajatellaan, että se kestäisi ehkä ikuisesti. Ja sitten kun se loppuukin, tietyssä mielessä se panostus meni hukkaan. Tavallaan ei, koska jokaisesta suhteesta oppii ja niissä kasvaa, mutta silti se on jotenkin tosi raskasta laittaa aina kaikki peliin ja sitten se tyssähtääkin. Luulen, että mulla ainakin on nyt väsymys sen takia. Ehkä alkaa hiljalleen tulla mieleen sellanen ajatus tai pelko tai joku, että jos sen kaiken TAAS alkaa alusta, niin se loppuu kuitenkin taas, ja sen takia ei jaksaisi alottaa enää sitä valtavaa prosessia... Tai ei jaksa enää jotenkin täysillä uskoa siihen, että "wau, tää on nyt oikea ihminen ja tässä olen loppuelämäni". Väsymys ja kyllästyminen.

Joten kaapu esiin. Nyt on loistava tilaisuus ja ajankohta eheytymiselle.

Olen kirjoitellut tänne moneenkin otteeseen siitä, miten rakensin sosiaalisen itsetuntoni ulkonäön varaan ja elämäni on pyörinyt miesten miellyttämisen ja hurmaamisen ympärillä ja miten minun pitäisi jotenkin eheytyä tuon  asian suhteen. Ja nyt, kun en aidosti halua kenenkään kiinnostuvan minusta ja olen lopen kyllästynyt romanssiasioihin, on loistava ajankohta tälle asialle.

Verhoudun siis oranssiin munkin kaapuun ja aloitan hiljaisuudessa eheytymisen. Keskityn mielenrauhan saavuttamiseen ja ylläpitämiseen. Alan ehkä meditoida ja kulkea metsissä. Nukkua paljon. Keskityn hoitamaan itseäni. Keskityn hyviin asioihin. YKSIN.

Eilen huomasin kiinnostavan asian. Joka aamu, kun pitäisi lähte kouluun, minulla on hirveä kiire ja yritän meikata ja sukia tukkaani ja pukea ja en ehdi syödä ja ryntään ulos. Mutta eilen jostain syystä tein toisin ja halusin nauttia kivan aamiaisen ja päätin keskittyä siihen. Silloin huomasin, että teen sen kaiken meikkaamisen ja sähläämisen pelon ja ahdistuksen takia. Teen niin, koska tunnen, että on PAKKO, ei siksi, että haluaisin. Jos kuvittelen, että söisin rauhassa ja sitten vaan lähtisin, meikittä ja sen näköisenä kuin olen, tunnen PELKOA siitä, että en näytä tarpeeksi hyvältä.

Miksi pelkään sellaista? Se kytkeytyy paljon ainakin siihen, miten olen 20 vuotta rakentanut itseluottamukseni ulkonäön varaan ja keskittynyt olemaan joku hitsin miesten unelma. Pelkään, että sitten en enää ole. Mutta entä sitten jos en ole? Miksi pitäisi olla? Minua se ei ainakaan tee onnelliseksi. Se on samanlaista toimintaa kuin se, jos joku kuvittelee löytävänsä onnen rahasta ja omistaa elämänsä rahan keräämiselle.

Mutta nyt kun on kaapuaika, niin ehkä sen ei ole väliä, olenko näyttävä vai vain luonnollisen näköinen ihminen. Ehkä siis voin saada itseni ajattelemaan, ettei sen ole väliä, koska en kaipaa nyt kenenkään kiinnostuksia.

Let's see. Nyt käännyn joka tapauksessa sisäänpäin ja hiljennyn. Ehkä ostan oikean kaavun ja vaellan siinä kuin haamu.

Totaalinen dopamiinivaje

Tämän alistimulaatiotilan on pakko olla "äärimmäinen" dopamiinivajetila. Ja tämä tosiaan muistuttaa täydellisesti masennusta, vaikka siitä ei ole kysymys. Alistimulaatiotilassa motivaatio, aloitekyky ja toimintakyky katoavat. En pysty edes syömään. Kaikki on mahdotonta.

Olisi HYVIN mielenkiintoista kokeilla, mitä tapahtuisi, jos tässä tilassa ottaisi tyrosiinia. Harmi, ettei minulle ole sitä. Eikä sitä saa lähitienoilta. Muutaman kilometrin päästä saisi, jos sinne pyöräilisi. Mutta ei ole rahaa.

Auttaisikohan se tähän.

Fysiologinen minä ja henkinen minä

Minulle tuli äsken oivallus. Se ei kyllä kuulosta kummoiselta näin jollekin toiselle lausuttuna.

Minun tekee joka päivä mieli herkkuja. Se on sellainen jäytävä tunne takaraivossa. Tarve. Riippuvuus. Mutta kun sitten vaellan kauppaan, minun ei välttämättä tee mieli mitään, mitä siellä on. Vaellan siellä keksihyllyltä karkkihyllylle ja jätskihyllylle ja leipomohyllylle ja taas takaisin. Aivoni haluavat jotakin, mutta se halu ei konkretisoidu mihinkään todelliseen.

Koska kyse on nimenomaan vain siitä. Halusta. Aivojen mielihyväjärjestelmä. Dopamiini. Aivot ovat oppineet yhdistämään herkut mielihyvään ja ne vaativat sitä lisää. Ne vaativat toistoa."Lisää sitä samaa!" Se on kuin paikoilleen juuttunut levy. Juuri siitä riippuvuuksissa on kyse.

Olen myös viime päivinä tehnyt sellaista, että erotan toisistaan tunteen ja ajatuksen. Saatan ajatella, että haluaisin mennä lenkille, mutta minusta tuntuu siltä, että en halua. Ajatus ja tunne ovat eri asiat. Olen lohkonut niitä erilleen viime päivinä. Teoriassa, mitä paremmin kykenen erottamaan ne toisistaan, sitä paremmin kykenen tulevaisuudessa valitsemaan vapaasti, kumpaa seuraan.

Nyt sitten istuskelen tietokoneella, katselen Orphan Blackia ja aistin sen jäytävän tunteen. "Herkkuja!" Se on alati läsnä. Päivästä toiseen. Aamusta iltaan.

Ja yhtäkkiä tuli sellainen kirkastumisen hetki, kun selvästi NÄIN MINUT erillisenä tästä biologisesta halusta, aivoistani, fysiologiastani.

Jotkut kutsunevat sitä egoksi, minä en, koska se on minusta harhaanjohtavaa. Kyse kun on yksinkertaisesti biologiasta. Aivojen toiminnasta, hemostosta, kemiasta, elimistön toiminnasta jne.

Minä biologisena olentona on "täysin" irrallaan minusta henkisenä olentona.

Ja se pirun biologinen kapistus, jossa olen kiinni, on hyvin alkeellinen, primitiivinen, vajavainen ja haluaa kaikenlaisia vääriä asioita ja pyrkii hyvin pitkälti terrorisoimaan aina oikean minäni tavoitteita.

Niiden kahden välillä on jatkuva taistelu.

 Freudilaisittain kyse lienee idistä ja egosta+super egosta. Id vs. ego


Ja sitten ne ties mitkä buddhalaistyypit taas kutsuu egoksi sitä, mikä freudilla lienee id.


No, minä kutsun niitä biologiseksi minäksi ja henkiseksi minäksi. Minä ajatuksena ja minä vietteinä, tunteina, biologiana.

Minun henkeni räytyy tämän kurjan ruumiin sisällä, joka parhaansa mukaan estää henkeäni olemasta sellainen, kuin se haluaisi olla.

Hmph.

Mutta itseasiassa myös Freudin superegoksi nimeämä osa voi johtaa harhaan. Siellä sijaitsevat ihanteet, jotka voivat olla ulkoapäin omaksuttuja tai itse asennettuja. Ihanteet eivät läheskään aina ole oikeita eli hyviä. Voi esimerkiksi jatkuvasti haaveilla laihuudesta ja stressata asiasta ja olla hyväksymättä itseään. Tämä voi olla hyvä tavoite ja ihanne tai huono. Riippuu ihan tilanteesta ja ihmisestä. Ihanteitakin tulee tarkastella kriittisesti ja kyseenalaistaen.

Mutta superego lienee osa biologista ja fysiologista rakennelmaa. Kysehän on aivoihin tallentuneista ohjelmista. Ohjelmoinnista. Ohjelmoidut asiat voivat olla hyviä, perustua oikeille arvoille, tai vääriä, perustua ihan vaan ympäristön aivopesuun, suodattamattomaan oppimiseen tms.

Hirveää tasapainoilua kaikki.

Egon, minuuden, henkisen minän, pitäisi sitten idin ja superegon seassa etsiä totuutta. Tasapainoa. Itse valittujen, oikeaksi kokemieen arvojen mukaista elämää.

Kun ei koskaan halua tehdä mitään

Olen vuosien vuosien ajan tapellut väsymykseni kanssa. Olen kokeillut ties mitä korjatakseni asian. Turhaan.

Eevi on ollut nyt viikon mökillä ja nämä päivät hiljaisuudessa ovat opettaneet minulle jotakin. Minä en ole väsynyt. Kyse on kemiallisesta epätasapainotilasta. Letargiasta. Motivaation puutteesta. Haluttomuudesta. Laiskuudesta. Se on jotain, mille en voi tehdä mitään, jotian, mikä vain ON minussa, aina, ja se on kirous, painajainen ja helvetti.

Se on ADD.

Kirjoitin pari päivää sitten dopamiinivajeesta. Juuri siitä on kysymys. Hyvin oletettavasti.

Luin eilen Amenin kirjaa Healing ADD. Amen on kuvannut AD(H)D-potilaiden aivoja SPECT-kuvauksella ja huomannut, että AD(H)D:tä on eri tyyppejä. Yhteensä 7 erilaista tyyppiä. Poikkeava aivotoiminta on eri tyypeillä hieman eri alueilla. Normaaleissa aivoissa aktiivisuus jakautuu tasaisesti ympäri aivoja. ADD:ssä aivot ovat lepotilassa melko normaalit, mutta kun henkilö yrittää keskittyä johonkin tehtävään, aivojen etuotsalohkoissa näkyy epätavallista aliaktiivisuutta. Tämä on tavanomaisin AD(H)D-tyyppi.

Amenin klinikan verkkosivuilla voi tehdä testin, jonka avulla voi yrittää selvittää omaa tyyppiä, jos ei pääse kuvauttamaan aivojaan...

Mitä tarkoitan, kun sanon, että ei koskaan halua tehdä mitään? Sitä, että ajatuksissani haluan tehdä monenlaisia asioita, mutta sitten kun oikeasti ajattelen jonkin asian tekemistä (eli ajatus pitäisi muuttaa toiminnaksi), jokainen soluni huutaa: "EN HALUA TEHDÄ MITÄÄN!"

Jokin minussa vetää koko ajan kohti tekemättömyyttä. Jokin hirvittävä haluttomuus, velttous, vetelyys.

Mutta sitten on olemassa sellaista flow-tekemistä, jolloin kaikki vain virtaa, ja silloin minun ei tarvitse yrittää saada itseäni tekemään jotakin vaan kuljen virran mukana. Koko eilinen päivä oli sellainen. Se oli hauskaa.

Joskus aina mietin, että mitä jos irrottaisin hallinnasta ja katsoisin, mitä tapahtuu, jos heittäydyn vain siihen virtaan ja en yritä pakottaa itseäni tekemään koko ajan jotain vaan... Muutun virraksi.

Mutta pelkään, että sitten imeydyn vain jonnekin sänkyyn lopulta ja homehdun sinne.

Löysin artikkelin, jossa käsitellään juuri tätä asiaa: When You Don’t Feel Like Doing Anything.

"Doing nothing is natural. But doing nothing doesn’t mean doing nothing...When I talk about doing nothing, what I truly mean is an inner state. A state of not pushing, not trying, and not forcing. It’s a state of allowing things to be as they are."

Henri kirjoittaa siitä, mitä tapahtuu, jos uskaltaa lopettaa suorittamisen ja heittäytyä virran vietäväksi. Hän kuvailee samoja pelkoja, joita minulla on: "Entä jos sitten en saa koskaan aikaan mitään?" "Entä jos en koskaan saavuta unelmiani?". Henri vastaa: "Eventually it became obvious to me that if I am meant to do something, it will happen."

Henrin sivustolla on ihan hyviä juttuja.

Hmmm... Mutta jos minulla on ADD ja olen siksi tällainen apina, voinko luottaa siihen, että se, minkä on tarkoitus tapahtua, tapahtuu?

En vielä tiedä. En vielä tiedä. En vielä tiedä. Voi hyvin olla, ettei tuo vaihtoehto tule toimimaan.

Siksi yritän tutkia myös keinoja kemiallisen epätasapainon korjaamiseen.

Motivaation puute ja letargia on hyvin yleinen ADD-oire.Olen kuullut käytettävän mm. sellaista termiä kuin "paralysis of will".

ADHD and motivation ja toinen juttu samalla nimellä: ADHD and motivation

Dr. Russell Barkley says that ADHD is more about loss of interest and motivation than attention and concentration. This makes sense, as we know ADHDers can pay attention for hours  on tasks they love.

 Motivation is a characteristic that makes us want to ‘do’ an activity.

Minulla on todella surkea motivaatiotaso. :(

Ja tämä on siis ollut ongelma vähintään 15 vuotta. Lapsena sitä ongelmaa ei ollut, koska elin mielikuvitusmaailmoissani ja minulla oli hauskaa, kun leikin, tutkin minua kiinnostavia asioita ja ei ollut tyhmiä velvollisuuksia, joista huolehtia (en koskaan lukenut kokeisiin tai tehnyt läksyjä).

Ja se on yksinkertaisesti minun ADD:ni. Se ei ole väsymystä vaan motivaation puutetta. Toisaalta en ole varma, onko vika motivaatiossakaan, koska usein HALUAN tosi paljon tehdä jotain, mutta minun kehoni ei halua muuttaa tuota ajatushalua toiminnaksi. Minun kehoni ei halua tehdä mitään, minun mieleni haluaa.

 ...in recent years studies have found evidence that motivation is more about brain chemistry, than will power. It has been found that motivation problems in people with ADHD are due to lower levels of dopamine in their brains. The larger the disruption of the dopamine pathway, the greater the ADHD symptoms and the lower the  levels of motivation. (Sinfield)

Ongelma on erittäin oletettavasti dopamiini. Dopamiinivajeesta kärsivän ihmisen pitäisi rakentaa koko elämänsä tuon ongelman ympärille eli rakentaa elämästään "dopamiinipumppaamo".

Olen tähän astisten tutkimusteni perusteella saanut selville, että seuraavat asiat voivat auttaa lisäämään dopamiinia (tulen etsimään näistä tieteellisiä todisteita myöhemmin):

Meditointi lisää dopamiinin määrää aivoissa.

Liikunta lisää dopamiinin määrää aivoissa.

Terveellinen ruokavalio (vältä sokeria, valkoisia vehnäjauhoja, jne.)

Omega 3 -rasvahapot: Huom! Omega 3 -rasvahappoja on kolmenlaisia: ALA, EPA ja DHA. Aivot tarvitsevat erityisesti DHA:ta ja sitä ei saa kasvikunnasta. Kasvikunnan omega 3:set ovat ALA-muodossa eikä elimistö pysty muuttamaan sitä DHA:ksi. EPA:sta taas elimistö tekee helposti DHA:ta. Olen lukenut tästä muualtakin, mutta aiheesta myös täällä.

C-vitamiini auttaa dopamiini synapseja toimimaan hyvin

Rauta ja B6-vitamiini auttavat elimistöä muuttamaan fenyylianaliinin dopamiiniksi. "The first step on the road from tyrosine to dopamine and norepinephrine requires an enzyme called tyrosine hydroxylase, and this enzyme needs iron in order to do its job.  Iron is also important in regulating dopamine function. "

Sinkki: " It is essentially a natural “dopamine reuptake inhibitor.” Sinkki auttaa synapsista vapautunutta dopamiinia pysymään synapsien välisessä raossa pidempään, jolloin se ehtii olla aktiivisena kauemmin.

Tyrosiini tai fenyylialaniini -ravintolisä. Nämä ovat dopamiinin esiasteita (aminohappoja). Fenyylialaniinista valmistuu elimistössä tyrosiinia. Tyrosiini toimii mm. dopamiinin esiasteena. Näistä lisää esim. täällä.

Näistä kerrotaan monissa lähteissä, yksi on tämä. Saatte etsiä itse lisää lähteitä ja tarkistaa yllä mainittujen ehdotusten pätevyyden :).

Kannattaa myös huolehtia D-vitamiinista! Se vaikuttaa todella paljon serotoniinin tuotantoon. (tutkimus: Vitamin D hormone regulates serotonin synthesis. Part 1: relevance for autism.)

Letargia (my ADD is killing me)

Eevi on mökillä. Koko tämän viikon. Ja kaikki nämä päivät, hiljaisuudessaan, pitkästä aikaa palauttavat mieleeni elämäni suurimman kirouksen. Letargian. Aikani asiaa netistä taas tutkailtuani, ymmärrän, että se johtuu ADD:stä. Minulla on sata varmasti ADD.

Lueskelin netistä mm. täältä ADD-ihmisten kokemuksia aiheesta: Motivational difficulties

Tämä letargisuus on suurin ja tuhoisin neurologisista vaurioistani. Se tuhoaa koko elämäni. Ja on tuhonnut tähän asti. Ja tuhoaa edelleen. Se vaikuttaa kaikkeen koko ajan, mutta selvimmin se tulee esiin näin, kun on monta päivää hyvin hiljaista, ei mitään mihin pitäisi mennä ja mitä pitäisi tehdä. Silloin alan hitaasti kuolla pois.

Kun saan olla yhden päivän yksin, kotona, rauhassa, olen onnellinen ja puuhailen kaikenlaista innostuneesti. Lataudun. Mutta seuraavana päivänä letargia alkaa vallata alaa.

Hyvin nopeasti olen tilassa, jossa makaan halvaantuneena paikoillani, kykenemättä tekemään mitään. Yhtään mitään. Ymmärrän, että olen joutunut tuohon totaalisen halvaantuneeseen, lähes katatoniseen tilaan, olemalla liikaa kotona, alisimulaatio kohmettaa aivoni ja motivaationi, ymmärrän, että asiaa auttaisi, jos lähden kotoa pois, menen jonnekin, tapaan ihmisiä, mutta tässä vaiheessa se on myöhäistä. Sisältäni on kadonnut kaikki motivaatio kaikkea kohtaan. En pysty liikuttamaan raajojani. En pysty syömään, koska olen liian letarginen. En saa liikutettuani ruumistani valmistamaan mitään syötäväksi kelpaavaa, en jaksa keskittyä syömiseen, en jaksa syödä.

Nyt, tässä hiljaisuudessa, kasvotusten letargiani kanssa, ymmärrän myös sen, miten se tuhoaa elämääni silloinkin, kun minulla on ulkoisia aktiviteetteja, jotka pitävät minut väkisin liikkeessä, kuten Eevistä huolehtiminen tai työ. Mutta avainsana on väkisin. Ne pitävät minut väkisin liikkeessä.

Heti jos saan valita, letargia tuhoaa sisältäni kaiken motivaation ja tekee minusta pohjattoman laiskan, toimintakyvyttömän, tuhoutuneen ja hyydyn hiljalleen paikoilleni enkä pysty enää tekemään mitään. En edes katsomaan elokuvaa, koska sekään ei motivoi minua. Mikään ei motivoi,


Some of the primary symptoms of ADD-PI include excessive daydreaming, zoning out, restlessness/fidgeting, and constant fatigue/tired feeling, (The lesser known ADD)

The stimulants provide dopamine to the ADD brain.  The ADD brain then doesn’t have to continuously “jump around” trying to find a thought, idea, or activity that will provide it with the dopamine it needs.  This is how the stimulants calm the ADD brain, as opposed to creating hyperactivity...Those with ADD-PI especially benefit because the stimulants also aid the excessive fatigue most of them struggle with.


Kyse on dopamiinivajeesta. Jos vertaa ADD-oireita tähän listaan dopamiinivajeen oireista, ne täsmäävät lähes 100% (linkki).

• Reduced ability to feel pleasure
• Flat, bored, apathetic and low enthusiasm
• Depressed
• Low drive and motivation
• Difficulty getting through a task even when interesting
• Procrastinator/little urgency
• Difficulty paying attention and concentrating
• Slowed thinking and/or slow to learn new ideas
• Crave uppers (e.g. caffeine/nicotine/diet soft drinks)
• Use these to improve energy/motivation/mood
• Prone to addictions (e.g. alcohol)/addictive personality
• Shy/introvert
• Low libido or impotence
• Mentally fatigued easily and physically fatigued easily
• Sleep too much and trouble getting out of bed
• Put on weight easily
• Family history of alcoholism/ADD/ADHD

Kiinnostavaa, että myös "Lacking the feeling of attachments or love" mainitaan toisessa lähteessä dopamiinivajeen oireeksi.

Tämä samainen lähde mainitsee, että luovuus voisi olla dopamiinivajeen aiheuttaja... 

Creativeness
One of the most unfathomable causes of dopamine deficiency includes the high creativeness. People who are highly creative often suffer from low dopamine levels in their brains. Although they produce high dopamine levels yet they lack dopamine D2 receptors in their thalamus. Because of this particular reason their brains resembles to that of a Schizophrenic. Schizophrenic also suffer from low density of D2 receptors in thalamus. This low level of D2 receptors affects the patient’s ability to filter out information. The low density of D2 receptors causes more information to come from thalamus which enables creative people to see connections that normal people cannot. It may be a gift in problem solving conditions but can be dangerous as the patient can misinterpret intentions of other people. (linkki)

Hitsi, ja siellä sanotaan, että se voi aiheuttaa myös katsekontaktin puutetta. Missä määrin voisi myös aspergerissa olla kyse dopamiinivajeesta...

Kiinnostava artikkeli masennuksesta ja siitä, johtuuko se serotoniini vai dopamiini vajeesta: täällä. "The type of depressive-feeling caused by a lack of dopamine in the brain is a very low energy depression, with a complete lack of motivation, (and feeling depressed). You may feel frustrated that you don't have any energy. "

Oliskohan mitään muuta keinoa korjata dopamiiniongelma kuin lääkitys.

Addiktiot, dopamiini ja mielihyväjärjestelmä (ja ADHD)

"Riippuvuus ilmenee kolmella tavalla: himoitsemme riippuvuuden kohteena olevaa asiaa, emme enää hallitse käyttöä ja jatkamme toimintaa siitäkin huolimatta, että sillä on negatiivisia seurauksia. "(Understanding addiction)

Aivoissa on ns. mielihyväkeskus (pleasure center). Rotilla on tehty sellaisia kivoja pikku kokeita, joissa niiden aivoihin on kiinnitetty elektrodeja, ja rotat ovat voineet antaa itselleen pieniä sähköisiä ärsytyksiä niihin kohtiin aivoja, joissa elektrodi on kiinni. Rotat tulevat ihan sekopäisiksi ja painelevat vipua lakkaamatta, jos elektrodi on kiinni mielihyväkeskuksessa. "Lopputulos oli, että rotta painoi katkaisijaa jopa seitsemänsataa kertaa tunnissa. Tilanteen salliessa rotta oli valmis jatkamaan stimulaatiota syömisen ja juomisen kustannuksella kuolemaansa saakka." (J. Koistinen)

HUOM! Mielihyväkeskuksen aktivoituminen saa meidät nimenomaan haluamaan jotakin ja pyrkimään jotakin kohti; se saa aikaan himon, halun, kaipauksen, mutta ei itse mielihyvää. "Ja juuri voiton janoaminen on aktivoiva tekijä, ei itse voiton realisoituminen" (J. Koistinen).

Juuri tähän perustuvat addiktiotkin. Sitä voi tehdä jotain, mitä ei halua tehdä; jotain, mikä ei oikeastaan enää edes tunnu hyvältä, mutta ei vain pysty lopettamaan - koska kyseinen asia stimuloi mielihyväkeskusta.

Mielihyväkeskus ja dopamiini kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Dopamine release in the nucleus accumbens is so consistently tied with pleasure that neuroscientists refer to the region as the brain’s pleasure center. (Understanding addiction)

Korostan jälleen! Dopamiini ja mielihyväkeskus EIVÄT tuota mielihyvää vaan himoa, kaipausta, halua. Pohjimmiltaan kyse on siis aika raastavastakin tuntemuksesta. Näet esimerkiksi kaupassa jotain, mitä alat haluta aivan hirvittävästi, sinä HALUAT sen, himoitset sitä, juuri nyt, heti. Se on dopamiini ja aivojen mielihyväkeskus aktiivisena.

"All drugs of abuse, from nicotine to heroin, cause a particularly powerful surge of dopamine in the nucleus accumbens. The likelihood that the use of a drug or participation in a rewarding activity will lead to addiction is directly linked to the speed with which it promotes dopamine release, the intensity of that release, and the reliability of that release." (Understanding addiction)

On esitetty että käytännöllisesti katsoen kaikkien riippuvuutta aiheuttavien aineiden addiktoiva vaikutus selittyy viime kädessä niiden kyvyllä vapauttaa dopamiinia aivojen nk. mielihyväkeskuksessa nucleus accumbensissa.
(Aivojen mielihyväkeskuksendopamiinitransportteritiheys alkoholisteilla)

Eli mitä enemmän ja nopeammin jokin asia vapauttaa dopamiinia mielihyväkeskuksessa, sitä enemmän ihminen jää koukkuun kyseiseen asiaan. Sitä halutaan LISÄÄ. Lisää dopamiinia. Uudestaan! Vaellamme orjallisesti painelemaan vipua yhä uudelleen. Lisää, lisää, lisää. Meistä tulee dopamiinin orjia.

Aivotutkimus osoittaa, että valinta välittömän palkkion ja tulevaisuudessa saatavan suuremman palkkion välillä sytyttää aivoissa kaksi eri osaa (McClure, et. al. 2004). Kehityshistoriallisesti vanhempi limbinen järjestelmä huutaa tarttumaan heti saatavaan palkkioon, kun taas kehityshistorian tuore tuote etuotsalohkon kuori (prefrontal cortex) arvioi myöhemmän palkkion edullisuutta. (J. Koistinen)

Ja tästä pääsemme tietysti ADHD:hen. Mikäs muukaan siinä on keskeinen ongelma kuin toiminnanohjaus ja tietoinen itsehallinta, joista vastaa juurikin etuotsalohkot. Ovatko ADHD-ihmiset limbisen järjestelmän armoilla? Olemmeko jotenkin primitiivisempiä?

Toisaalta tämä ehkä mahdollistaa suuremman luovuuden ja intuition käytön, sillä meitä ohjaavat, Lara Honos-Webbin sanoin "päähänpistot, tunteet ja impulssit".

Minulla on ainakin ihan hitonmoisia ongelmia dopamiiniratani kanssa. Addiktoidun ja jään jumiin kaiken aikaa ties mihin, mihin en halua. Minun on hyvin vaikea hallita itseäni.

Tuorein esimerkki taas typerät tietokonepelit. Tai konsolipelit. Varsinkin konsolipeleissä on se vika, ettei ne oikeasti edes ole kovin kiinnostavia vaan alkavat hyvin pian toistamaan itseään. Mutta aivoni jäävät silti jumiin. Peleissä on aina kaikenlaisia tehtäviä ja tavoitteita, ja addiktoidun ja jään jumiin niiden suorittamiseen ja ties mihin aarteiden etsimiseen, vaikka oikeasti minua ei yhtään huvittaisi pelata ja se suorastaan vituttaa minua ja olisi paljon muutakin, mielekkämpää, hauskempaa ja järkevämpää tekemistä, niin ei. Hinaudun orjallisesti koneen ääreen. Siksi teenkin sitten niin, että poistan pelitalletukseni siinä kohtaa, kun vitutus kasvaa huomattavasti pelinautintoa suuremmaksi TAI jos elämässäni on sellainen vaihe, että pitäisi saada aikaan muutakin kuin pelaamista (eli nykyään aina). Se on varma keino vapautua addiktiosta. En todellakaan jaksa aloittaa koko peliä ALUSTA. Joskus olen senkin tehnyt, mutta sitten poistan pelini uudestaan :D. Hahhahhahhaaa. Niin kyllä siinä aika pian kyllästyy ja lakkaa pelaamasta.

Tämän takia pääsääntöisesti en enää ALOITA pelaamaan, koska tiedän, että addiktoidun, enkä halua sitä alun alkaenkaan.

Sama ongelma minulla on tv-sarjoissa. Jos katselen niitä dvd-levyiltä, istun kuin tatti ja katson jakson toisensa perään ja minun on hyvin, hyvin vaikea lopettaa tai tehdä mitään muuta ennen kuin saan koko sarjan tai kauden loppuun.

Siksi en mielelläni aloita katsomaan niitäkään.

Kun itsehallintaa ei ole, addiktion aktivoiduttua (ja eikös itsehallinnan puute SISÄLLY addiktion määritelmään), paras keino on välttää koko kyseistä, addiktion aiheuttavaa, toimintaa.

Addiktoidun hyvin helposti milloin mistäkin.

Minusta addiktiot ovat hyvin läheistä sukua pakkomielteille ja impulsiivisuudelle. Kaikissa niissä on kyse hallinnan menettämisestä, orjuudesta. Tekee asioita, joita ei välttämättä yhtään haluisi tai joilla on rumat seuraukset.

Tämä typerä osa aivoissani on viallinen. Dopamiinirata. Ilmeisesti olen yliherkkä dopamiinille. Tai jotain sen suuntaista.

Jossain artikkelissa muuten luki, että masentuneilla tai kivuista kärsivillä mielihyväkeskuksen stimulointi tuottaa voimakkaampaa mielihyvää kuin muilla. (The pleasure centers)

Jos ADHD-ihmisillä on dopamiinia aivoissa liian vähän (kuten kai väitetään), voisiko tämä selittää sitä, miksi ADHD-ihmiset (kenties) addiktoituvat niin helposti asioihin, ovat hedonistisia ja etsivät välitöntä mielihyvää (eli juoksevat dopamiinilähteiden perässä). "Dopamiinia!!!" aivomme huutavat?

"people with low dopamine activity may be more prone to addiction" (psychology today)

Kuriositeetti:

"Kun koehenkilöille tarjotaan testitilanteessa korkeariskistä ja matalariskistä vaihtoehtoa, aktivoituu aivoissa joko edellä mainittu NAcc, joka käskee heti tarttumaan mahdolliseen suurempaan palkkioon tai insula cortex, alue jolla käsitellään tunteista mm. pelkoa, vihaa ja inhoa.

Knutsonin mukaan näiden aivoalueiden aktiivisuudesta voidaan päätellä valitseeko koehenkilö riskipitoisen vai turvallisen vaihtoehdon jo ennen kuin henkilö tekee valinnan tietoisella tasolla. Jos NAcc-alue aktivoituu se ennakoi korkeariskistä vaihtoehtoa, kun taas insulan aktivoituminen ennustaa matalariskistä valintaa." (J. Koistinen)

Kauneus ja dopamiini (eli Identiteettikriisin ratkaisu)

Huraa! Outolintu, erilainen on nyt valmis ja matkaa pian painoon. Sen piti ilmestyä jo viime vuoden lopulla, mutta elämäntilanne on ollut niin kaoottinen (ero, sinkkuaika, uusi suhde), että aikaansaamistahti on ollut hidas, kun energia mennyt ties minne kummallisuuksiin. Ja sitten tarviikin syventyä pääsykokeisiin valmistautumiseen. Onneksi taoin sitä samaa kirjaa jo viime kevään. Kesäkuussa olisi pitänyt saada myös julkastua kirja lahjakkaiden ihmisten virhe- ja kaksoisdiagnooseista, mutta se on aivan kesken ja levällään ja toivon mukaan saan lisäaikaa.

Olen ratkaissut myös identiteettikriisini. Koko sekamelska eräällä tavalla alkoi, kun kynin viime vuoden keväällä hiukseni ihan lyhyiksi ja värjäsin miltei mustiksi. Tällöin keksin, että "hei, mustahan sopii minulle" (mustat vaatteet siis). En ollut ennen käyttänyt ollenkaan mustia vaatteita, koska minusta ne eivät sovi minulle. Mutta kun pää muuttui mustaksi, sopi mustat vaatteetkin. Aloin rakentaa jotain mustaa lookia. Ongelmaksi tässä tuli se, että, kun aloin kerätä mustia vaatteita ja rakentaa sitä mustaa lookkia, minut vangittiin mustiin hiuksiin, koska ne mustat vaatteet ja se look eivät sovi muiden hiusvärieni kanssa. Arg. Vielä pahempi ongelma oli se, että kyseinen look edusti, kuten vasta aivan lopuksi tajusin, sairasta puolta persoonassani.

Koulukiusaamisesta yms. johtuen minulle on kehittynyt alter ego. Se on huomionhakuinen osa minua. Mutta kyseisessä persoonallisuudessa oleminen tuntuu väärältä, pahalta ja sairaalta ja se kuluttaa minua. Koska silloin keskityn liikaa ulkonäköön ja näyttämään hyvältä. Niin. Minulla on sellainen hassu juttu, että en halua näyttää liian hyvältä/näyttävältä. Jos pukeudun todella näyttävästi ja oikein laittaudun, tiedostan koko ajan oman ulkonäköni ja jollain lailla fokukseni siirtyy ulkonäköön, huomionhakemiseen ja kaikkeen rasittavaan. En pidä siitä olotilasta. Jos taas olen luonnollisempi, voin keskittyä sisäiseen maailmaani ja olla vaan rauhassa. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Totta kai peiliin voi katsoa, mutta siinä on silti iso ero laittautuuko viimeisen päälle ja pukeutuu todella näyttäväti kuin jos pukeutuu arkisemmin vaikkakin söpösti ja ei niin laittaudu. Ainakin itsen sisällä ero on valtava.

Joten lopulta tajusin, että se musta lookki ruokki huomionhakuisuutta ja kaikkea sairasta ja tuntui pahalta ja vapautin itseni siitä.

Pictures of my dark alter ego:

Pictures of my normal ego:

Minulla itseasiassa on hieman outo suhde kaikkeen visuaaliseen. Arvelen, että kyse on ehkä visuaalisesta yliherkkyydestä. Saan valtavia kiksejä kaikesta kauniista, mutta usein tuntuu, että aistin visuaaliset asiat LIIAN voimakkaasti ja nautinto muuttuukin kärsimykseksi. Saatan esimerkiksi nähdä nettikaupassa niin järjettömän ihanan värisen kirjekuoren (tämä tapahtui kerran, se oli mielettömän upea, poltettu oranssi), että alan tuntea valtavaa ahdistusta, koska kyseinen esine vaikuttaa minuun LIIAN voimakkaasti. Haluan saada sen värin itselleni. Tai sen asian. Jollakin tapaa addiktoidun siitä, mitä näen. Kissanpennut aiheuttavat saman reaktion. Ne näyttävät niin täydellisisltä, että se sattuu. Kun pelasin sims-peliä, keksin kerran, että internetistä voi ladata loputtomasti upeita ihonvärejä, hiuksia, meikkejä, vaatteita jne. joilla sims-hahmoista saattoi tehdä TODELLA upean ja aidon näköisiä, ja tästä seurasi hillitön pakkomielle, jossa visuaalisen täydellisyyden tavoittelu otti minut täysin valtaansa, ja imin netitä loputtomasti tavaraa ja menin aivan sekaisin koko jutusta. Se aiheutti valtavaa ahdistusta, kunnes tajusin, että se tekee minut sairaaksi ja myin ne pelit. Nyt olen pohtinut, josko voisin pelata niitä niin, että en saa ladata netistä MITÄÄN. Ehkä kokeilen.

Ja sama juttu kävi nyt oman lookini suhteen. En ole koskaan kokenut olevani kauniimpi tai tyylikkäämpi tai niin lähellä visuaalisen täydellisyyden tavoitettani, kun siinä mustassa lookissani. Mutta samalla se teki minut sairaaksi. Kuten käy aina, kun minkä tahansa asian suhteen juutun visuaalisen täydellisyyden ansaan. Ainoa lääke tähän sairauteen on luopuminen. Mutta se on vaikeaa, koska haluaisin pitää kiinni KAUNEUDESTA.

Kyse lienee jostain riippuvuudesta. Saan kauneudesta MIELIHYVÄÄ, mutta samalla se tuntuu pahalta. Sellaisiahan huumeet ovat. Ilmeisesti visuaalisesti kauniit asiat aktivoivat dopamiinin tuotannon aivoissani ja kunnolla. Minun on pitäånyt kirjoittaa tänne artikkeli dopamiinista. Voisin koittaa saada sen aikaan. Dopamiini liittyy siis mielihyvän tavoitteluun. Kun jokin asia saa dopamiinin tuotannon aivojen mielihyväkeskuksessa aktivoitumaan, alamme tuntea valtavaa HALUA kyseistä asiaa kohtaan. Dopamiini saa meidät pyrkimään KOHTI sitä asiaa, joka dopamiinia tuottaa. Mutta kyse on nimenomaan HALUSTA. Haluamme jotain. Mutta tyydytyksen tunne puuttuu. Ja siksi se tuntuu oikeastaan pahalta. Koko ajan tuntuu siltä, että edessä on LUPAUS suuresta tyydytyksen tunteesta, mutta sitä ei tulekaan. Riivattu olotila.

Joten revin itseni irti siitä.

Ja olen mieluummin luonnollinen ja vaatimattomamman näköinen. Tavallinen. Ja sisälläni on rauha.

Ja nyt hommiin (pääsykokeet)!