Suhteeni kauneuteen ja meikkaamiseen -projekti jatkuu...
Tänään olen tullut varsin päinvastaiseen ratkaisuideaan kuin aiempi meikittömyysprojekti. Kirjoitin eilen(kö se oli?): "En siis pidä itseäni rumana, mutta en sitten tosiaankaan koe olevani näyttävä,
jos olen ilman meikkiä ja tukka litteänä." (Meikittömyysprojekti) Kirjoitin myös siitä, miten kyse on sosiaalisesta paineesta. Jos vallitseva kauneusihanne olisi meikkaamaton, lättätukkainen olento, ehkä minä tuntisinkin itseni suunnattoman kauniiksi. Kyse on minusta vallitsevista kauneusihanteista, jotka OVAT iskostuneet ihmisten aivoihin, ja jotka vaikttavat siihen, mitä pidetään kauniina, ja johon minä en VOI vaikuttaa. Jos minä lähden ulos kotoani ilman meikkiä, tukka lytyssä ja niin päin pois, minä en kyllä tosiaankaan voi kuvitella, että näytän tyrmäävältä tai että ihmiset minua katsoessaan ajattelisivat: "Onpa kaunis nainen!" jne. En koe olevani varsinaisesti RUMA vaan vain tylsän ja mitäänsanomattoman näköinen. Voin toki olemalla oma itseni saada jonkun miehen hurmattua tutustumisen kautta, en epäile sitä. Mutta minä HALUAN näyttää kauniilta!!! Minä HALUAN. Ja valitettavasti MINÄ en voi määritellä sitä, mitä muut ihmiset pitävät kauniina ja näyttävänä. Voin valita, että astun kauneusihanteiden ja sen sellaisen ulkopuolelle, mutta silloin joudun hyväksymään sen, ettei ihmiset minua katsoessaan koe alkeellisimpiakaan wau-elämyksiä.
En koe olevani siihen valmis. En halua olla harmaa seinäruusu. En vaan HALUA.
Löysin tällaisen jutun tänään netistä: What Men Think of You Without Makeup. "Men understand that you aren't going to be as beautiful without your
makeup on and hair done. This is expected, and it is factored in to
their evaluation of your attractiveness." Suomeksi: "Miehet ymmärtävät, että et ole yhtä kaunis ilman meikkiä ja hiukset laitamattomina. Mutta he ovat ottaneet tämän huomioon arvioidessaan viehättävyyttäsi."
Artikkelissa mies kirjoittaa rehellisesti siitä, miten naiset ovat tietysti kauniimpia meikattuina ja hiukset laitettuina. "When I've seen my ex-girlfriends without their hair and makeup done,
I've had two thoughts: (a) she is less attractive, but (b) it is nice
that I get to see this side of her." Suomeksi: "Kun olen nähnyt ex-tyttöystäväni ilman meikkiä ja hiukset laittamattomina, minulla on ollut kaksi ajatusta: a) hän ei ole yhtä viehättävä mutta b) on mukavaa, että saan nähdä myös tämän puolen hänestä.
Täytyy kyllä sanoa, että tuon artikkelin kuvissa esiintyvät naiset ovat huomattavasti kauniimpia ilman meikkiä kuin meikattuina... En pidä tuollaisesta luonnottomasta ja liian runsaasta meikistä. Jos on kaunis ja hehkuva iho, sen maalaaminen PIILOON ei todellakaan kaunista ihmistä. Sitä en sitten tiedä, että jos nämä naiset olisi meikattu hyvin hillitysti, olisiko meikitön vai meikattu parempi.
Tänään sainkin uudenlaisia oivalluksia. Ehkä koko ongelma onkin siinä, että minä EN laittaudu, jos olen vain kotona. Jos olen todellakin vain kotona, mitään ongelmaa ei tietenkään ole, mutta hyvin usein lähden käymään JOSSAIN, jos olen kotona. Tänään saatoin Eevin kaverin synttäreille ja kävin kaupassa esimerkiksi. Ja SILLOIN kärsin suunnattomasti harmaavarpuslookistani. En jaksa alkaa laittautumaan siinä välissä, kun olen lähdössä suorittamaan pikku asiaa ulkomaailmaan, koska se voi tapahtua aika spontaanistikin, joten ehkä ratkaisu voisikin löytyä siitä, että olen AINA laittautuneena.
Aina laittautuneena oleminen ei tarkoita mitään täydessä tällingissä keekoilua. Suurin vitutuksen aihe taitaa olla HIUKSET!!!! VIHAAAAAN niitä, jos ne makaavat sileinä letkuina päässä. HYI. Vihaan litteää tukkaa. V-I-H-A-A-N. Hiukseni akavat olla kasvatusprosessissa siinä vittumaisimmassa vaiheessa, jossa ne roikkuvat jo niin painavina, että ne ovat ällöttävä, ylisuora, sileä lätty päässä, eikä niissä ole myöskään PITKIEN hiusten upeutta. Ne on vaan KAUHEAT. HYI. Tässä kohtaa alan aina haaveilla poikatukasta, koska se on helppo laittaa. Olen HYVIN laiska hiusten laittaja enkä jaksaisi yhtään paneutua sellaiseen ja lyhyet hiukset saa todella helposti ja vaivattomasti näyttäviksi ja ei-litteiksi. Pitkä tukka on OKSETTAVA, jos en tee sille mitään ja sille ei voi tehdä mitään ilman suurehkoa projektia.
Ratkaisuni tulee olemaan 1) upea lyhyt rock-tukka, leikattu Victoria Becham tyyliin, mutta oisin kokeilla siiliä toiselle puolelle ja värjään tietysti tummanruskeiksi. Jos tämän teen, olen aina näyttävä ja persoonallisen näköinen ja en vihaa peilikuvaani. 2) permanentti - ei enää sitä HELVATAN litteää lättyä 3) pakotan itseni jaksamaan hiusten laittamisen vaivannäön.
Aina laittautuneena tarkoittaisi sitä, että hiukset on aina laitettu niin, että pidän siitä, miltä ne näyttävät. Yllä olevat kohdat 1 ja 2 olisi ne helpoimmat. En ole varma, pystynkö kolmoseen. Lisäksi minulla voisi aina olla vähän meikkiä. Siis VÄHÄN. Hyvin vähän.
Jos järjestäisin asiat niin, etten koskaan ihmisten ilmoilla näytä "OKSETTAVALTA" eli suomeksi harmaavarpuselta, niin ehkä mitään ongelmaa ei enää olekaan!
Siirryn kokeilemaan tätä. Surin este asialle on minun suuri laiskuuteni suhteessa hiusten laittamiseen ja laittautumiseen. Haluaisin vaan olla ja unohtaa koko asian, mutta se ei oikein toimi. Tai voisi toimia, jos tukka olisi jotenkin mystisesti aina hyvin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetutkiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetutkiskelu. Näytä kaikki tekstit
lauantai 16. huhtikuuta 2016
Ylin intohimoni on itseni kehittäminen
Sain juuri Suuren Oivalluksen. Minulla on ollut viime aikoina ongelmia itseni kanssa johtuen raskaista tapahtumista ihmissuhderintamalla. Tämä eräs ihminen, jonka ansiota enemmän tai vähemmän kaikki on, ei halua olla ystäväni mm. siksi, kun puhun aina ongelmista ja tuntuu, etten etene mihinkään ja ne samat ongelmat on AINA ja olen negatiivinen ihminen, koska puhun ongelmista. Olen tämän takia epäillyt itseäni, ja kokenut, että minussa on jotain vikaa, kun puhun aina itsestäni ja ongelmistani jne jne.
Mutta NYT minä olen valaistunut!
Ymmärsin, että minä HARRASTAN itsensä kehittämistä. Se on ihan oikeasti suurin intohimoni ja valtavan HAUSKAA puuhaa.
Se, miksi henkilö X:n mielestä junnaan paikoillani ongelmieni kanssa, johtuu siitä, että minä en edes HALUA, että ongelmani loppuvat. Tai siis ne eivät VOI loppua, koska kun harrastaa itsensä kehittämistä, työtä riittää loppuelämäksi. Valmiiksi ei tule koskaan. Ja kehitystä ja tuloksia tulee koko ajan. Kuten nytkin juuri TÄMÄ oivallus on yksi ratkaistu ongelma. Silti on monia asioita, jotka eivät ratkea välttämättä vuosiin, tai KOSKAAN, koska no, edelleenkin, tämä on ikuisuusprojekti ja silloin tietysti haen ratkaisua noihin ongelmiin aina vaan. En kuvittele tulevani valmiiksi tämän elämän aikana.
En kyllä millään muotoa myöskään kutsu tätä NEGATIIVISEKSI toiminnaksi, sillä ensinnäkin se on minulle suurta iloa ja tyydytystä tuova harrastus ja toiseksi hallitsevinta asiassa on positiivinen usko siihen, että VOIN kehittyä, VOIN saavuttaa kaikki unelmani, jos vain haluan ja tarpeeksi yritän. Minusta tämä on siis varsin POSITIIVINEN asia.
Enkä kyllä muutenkaan osaa kuvitella, että varmaan kukaan muu ihminen pitäisi minua NEGATIIVISENA kuin henkilö X... Minähän olen aina iloinen ja aurinkoinen ja hupsu.
Jos jonkun mielestä olen itsekeskeinen, koska suurin intohimoni ja hauskin harrastukseni on itseni kehittäminen, niin se on voi voi. Minusta ei olisi yhtään huono asia, jos ihmiset enemmänkin harrastaisivat sellaista. Sitä paitsi hyvin oleellisesti tähän projektiin sisältyy halu tulla Dalai Laman, Äiti Teresan tms. kaltaiseksi (siinä määrin kuin nyt kykenen...), koska haluan tehdä hyvää ja säteillä kaikkea rakkaudellista maailmaan. En minä tiedä sitten, onko se itsekeskeistä. Paradoksaalisesti juuri tällaisesta itsekeskeisyydestä voi kasvaa suurinta altruismia.
Minun kannattaakin hengailla pääasiassa sellaisten ihmisten kanssa, joiden suuri intohimo MYÖS on itsensä kehittäminen, koska tällöin minun ikuiset pohdiskeluni voivat antaa tälle toiselle kasvuaineksia ja hänen höpinänsä minulle. Minusta juuri tällaiset keskustelut ovat mitä suurin nautinto elämässä! Eivätkä tällaiset keskustelut ole kyllä minusta missään mielessä NEGATIIVISIA, vaikka niissä ONGELMISTA puhuttaisiinkin. Ongelmista phutaan niissä positiivisessa hengessä, ratkaisukeskeisesti, motiivina halu oppia, kasvaa ja kehittyä.
Ni. Minulla saa olla tällainen harrastus ja intohimo. Aivojen uudelleenohjelmointi ei ole sen huonompi harrastus kuin omistaa elämänsä jääkiekon pelaamiselle.
torstai 14. huhtikuuta 2016
Blogi heräsi kuolleista
Otin siipeeni jokin aika sitten ja sen seurauksena olen viettänyt suurta hiljaiseloa jonkin aikaa. Poistin tapahtuneen seurauksena myös blogini (ja Facebook-profiilini, google-tilini ja puhelinnumeroni). Iski vain jokin suuri... Tarve katkaista itseni irti siitä, mitä on ollut tai KUKA olen ollut tai ainakin jostain OSASTA itseäni joka on ollut.
Facebookin suhteen olen kyseenalaistanut kasvavassa määrin ylettömän avoimuuteni ja sen, että jaan niin paljon itsestäni siellä. Ei siksi, että minulla varsinaisesti olisi salaisuuksia tai että häpeäisin mitään itsessäni, mutta minusta on alkanut tuntua, etten halua ihmisten muodostavan käsitystä minusta sen perusteella, mitä lätisen jossain Facebookissa. Olen siis jo ainakin vuosi sitten suorittanut tempauksen, jossa poistin fb-kavereista kaikki, joiden kanssa en ole oikeasti tekemisissä elämässäni eli jätin vain sukulaiset, oikeat ystävät yms. Mutta jotenkin on alkanut tuntua siltä, että haluan ihmisten muodostavan käsityksen minusta live-tapaamisten perusteella enkä ylettömän facebook-avoimuuden perusteella. On monia ihmisiä, joita näen hyvin harvoin ja jotka saavat hyvin vähän informaatiota siitä, kuka olen, ja minusta asia saa olla niin. Heidän ei tarvitse tietää ulkonäkökriiseistäni tai mistään muustakaan ellemme joskus livenä ala aiheesta keskustella. Joten poistin profiilini miettiäkseni asioita. Suhdettani kyseiseen foorumiin. Koska käytän fb-kirpputoreja jouduin melkein heti pystyttämään salaprofiilin, ja olen hiljaleen hiukan kutsunut sinne kavereita ja otan sen nyt käyttöön vakituiseksi profiilikseni, mutta asenteeni Facebookiin on pysyvästi muuttunut.
Blogin poistin, koska olen kyseenalaistanut myös sen, MIKSI haluan kirjoittaa tekstejä julkisesti. En ole löytänyt vastausta. Ehkä olen jotenkin ajatellut, että kyse on jonkinlaisesta viasta. Esimerkiksi siitä, että haen hyväksyntää. Tosin en tiedä mitä ihmeen hyväksyntää minä siitä saan, kun olen usein laittanut asetuksista kommentointimahdollisuudenkin pois... Yksi mahdollinen motiivi on halu auttaa muita, jotka miettivät samoja asioita kuin minä tai painivat samojen ongelmien kanssa. Se on varmasti yksi motiivi. Ja ehkä minä vaan tykkään puhua jollekulle mieluummin kuin yksinäni. En tiedä. Ja nyt on sitten alkanut tuntua siltä, että ehkä siinä onkin kyse jostain viasta, jos kiellän itseäni kirjoittamasta... Niin tai näin en nyt tajua asiasta enempää, joten olkoon sitten niin, että kirjoitan.
Tapasin tänään henkilön, jonka takia otin siipeeni. Keskustelu ei mennyt aivan kuten toivoin, mutta kyllä se silti jotain auttoi. Ystävyytemme rikkoutuminen on peruuttamaton, ja vaikka tämä tapahtui hänen aloitteestaan ja toiveestaan, on pakko myöntää, että se on varmasti paras ratkaisu, koska olemme liian erilaisia ja meidän on vaikea tulla kunnolla toimeen. Minä vaan en oikein mielellään koskaan luovuta. Tai siis minä haluaisin, että ihmisten kanssa voisi aina keskustella super analyyttisesti ja rationaalisesti ja syvällisesti kaikista ongelmista, joita suhteessa tulee eteen, ja kun niistä keskustellaan riittävästi, tilanteeseen löytyy aina jokin ratkaisu. Valitettavasti olen törmännyt yhä uudelleen siihen, että ihmiset ovat haluttomia keskustelemaan ongelmista. Silloin koen, että toinen osapuoli pystyttää seinän, ja en millään tahdo uskoa, ettei se oikeasti suostu keskustelemaan ja ratkaisemaan ongelmia. Mutta niin se vaan yleensä on. Ihmiset haluavat lakaista ongelmat maton alle ja esittää, että niitä ei ole tai katkaista välit mieluummin kuin keskustella.
Kun poistin fb-tilin ja blogin, nautin ensin hiljaisuudesta ja rauhasta, jotka elämääni laskeutuivat, mutta nyt alan huomata, että olen voinut huonosti koko tämän ajan. Olen lojunut lähinnä yksin kotona ja alkanut masentua. On alkanut tuntua, että ehkä olen yrittänyt kieltää sellaisia osia itsessäni, jotka kuuluvat minuun. Facebookin kautta olen yhteydessä moniin ihmisiin ja blogissa kirjoittelen kaikkea. Ehkä niin kuuluu olla. Jatkan kyseenalaistamista ja motiivien tarkastelua, mutta en kiellä itseltäni enää näitä asioita ainakaan nyt.
Facebookin suhteen olen kyseenalaistanut kasvavassa määrin ylettömän avoimuuteni ja sen, että jaan niin paljon itsestäni siellä. Ei siksi, että minulla varsinaisesti olisi salaisuuksia tai että häpeäisin mitään itsessäni, mutta minusta on alkanut tuntua, etten halua ihmisten muodostavan käsitystä minusta sen perusteella, mitä lätisen jossain Facebookissa. Olen siis jo ainakin vuosi sitten suorittanut tempauksen, jossa poistin fb-kavereista kaikki, joiden kanssa en ole oikeasti tekemisissä elämässäni eli jätin vain sukulaiset, oikeat ystävät yms. Mutta jotenkin on alkanut tuntua siltä, että haluan ihmisten muodostavan käsityksen minusta live-tapaamisten perusteella enkä ylettömän facebook-avoimuuden perusteella. On monia ihmisiä, joita näen hyvin harvoin ja jotka saavat hyvin vähän informaatiota siitä, kuka olen, ja minusta asia saa olla niin. Heidän ei tarvitse tietää ulkonäkökriiseistäni tai mistään muustakaan ellemme joskus livenä ala aiheesta keskustella. Joten poistin profiilini miettiäkseni asioita. Suhdettani kyseiseen foorumiin. Koska käytän fb-kirpputoreja jouduin melkein heti pystyttämään salaprofiilin, ja olen hiljaleen hiukan kutsunut sinne kavereita ja otan sen nyt käyttöön vakituiseksi profiilikseni, mutta asenteeni Facebookiin on pysyvästi muuttunut.
Blogin poistin, koska olen kyseenalaistanut myös sen, MIKSI haluan kirjoittaa tekstejä julkisesti. En ole löytänyt vastausta. Ehkä olen jotenkin ajatellut, että kyse on jonkinlaisesta viasta. Esimerkiksi siitä, että haen hyväksyntää. Tosin en tiedä mitä ihmeen hyväksyntää minä siitä saan, kun olen usein laittanut asetuksista kommentointimahdollisuudenkin pois... Yksi mahdollinen motiivi on halu auttaa muita, jotka miettivät samoja asioita kuin minä tai painivat samojen ongelmien kanssa. Se on varmasti yksi motiivi. Ja ehkä minä vaan tykkään puhua jollekulle mieluummin kuin yksinäni. En tiedä. Ja nyt on sitten alkanut tuntua siltä, että ehkä siinä onkin kyse jostain viasta, jos kiellän itseäni kirjoittamasta... Niin tai näin en nyt tajua asiasta enempää, joten olkoon sitten niin, että kirjoitan.
Tapasin tänään henkilön, jonka takia otin siipeeni. Keskustelu ei mennyt aivan kuten toivoin, mutta kyllä se silti jotain auttoi. Ystävyytemme rikkoutuminen on peruuttamaton, ja vaikka tämä tapahtui hänen aloitteestaan ja toiveestaan, on pakko myöntää, että se on varmasti paras ratkaisu, koska olemme liian erilaisia ja meidän on vaikea tulla kunnolla toimeen. Minä vaan en oikein mielellään koskaan luovuta. Tai siis minä haluaisin, että ihmisten kanssa voisi aina keskustella super analyyttisesti ja rationaalisesti ja syvällisesti kaikista ongelmista, joita suhteessa tulee eteen, ja kun niistä keskustellaan riittävästi, tilanteeseen löytyy aina jokin ratkaisu. Valitettavasti olen törmännyt yhä uudelleen siihen, että ihmiset ovat haluttomia keskustelemaan ongelmista. Silloin koen, että toinen osapuoli pystyttää seinän, ja en millään tahdo uskoa, ettei se oikeasti suostu keskustelemaan ja ratkaisemaan ongelmia. Mutta niin se vaan yleensä on. Ihmiset haluavat lakaista ongelmat maton alle ja esittää, että niitä ei ole tai katkaista välit mieluummin kuin keskustella.
Kun poistin fb-tilin ja blogin, nautin ensin hiljaisuudesta ja rauhasta, jotka elämääni laskeutuivat, mutta nyt alan huomata, että olen voinut huonosti koko tämän ajan. Olen lojunut lähinnä yksin kotona ja alkanut masentua. On alkanut tuntua, että ehkä olen yrittänyt kieltää sellaisia osia itsessäni, jotka kuuluvat minuun. Facebookin kautta olen yhteydessä moniin ihmisiin ja blogissa kirjoittelen kaikkea. Ehkä niin kuuluu olla. Jatkan kyseenalaistamista ja motiivien tarkastelua, mutta en kiellä itseltäni enää näitä asioita ainakaan nyt.
torstai 4. kesäkuuta 2015
Olemisesta (ja kumoon kellahtamisesta)
Sain tällaisen kirjeen (sähköisen). Se sisälsi hyviä ajatuksia, jotka jäivät muhimaan mieleeni, ja ajattelin, että ehkä joku muukin voisi saada tästä ajateltavaa, joten pyysin luvan julkaista tämän täällä.
Mira !
...ei jaksa, mutta silti on. Elokuussa 2011 olin tosi kyykyssä, mustikkametsässä, itkin ja totesin, etten tarvitse enää mitään, enkä halua enää mitään...sitten jatkoin pomimista. Asuin silloin kaupungissa (Lahessa), olin sairaslomalla töistä, olin paisuhteessa, josta halusin eroon. Syyskuun alussa pinnistin viimeiset voimani ja tartuin tuttavan tarjoamaan tilaisuuteen; -kesämökki maaseudulla. Ajattelin, että lepäilen siellä muutaman viikon ja etsin sitten oman asunnon kaupungista. Mökki on tosi syrjäisessä paikassa (Arrakoski) kaukana asutuksesta. Mökkejä on, mutta syksyisin siellä ei ole ketään. Minä yksin, tyynen järven rannalla, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta,kanttarelleja ja suppilovahveroita, hiljaisuus, kuutamo ja tähtitaivas,takkatuli, hiljaisuus...luonto otti syliin.
Meni kuukausi, meni toinen, tuli kylmä, muutin vanhaan maalaistaloon, yksin isoon tupaan leivinuunia lämmittämään. Sitten hain tavarat Lahesta! Kesällä muutin lähemmäs asutusta, naapuriin vain pari kilometriä. Täällä olen edelleen, en jaksamassa, vaan olemassa.
Toissa kesänä väsyin jaksamisen kanssa rimpuilemiseen. Vaikka kuinka ajatteli positiivisesti ja teki vain niitä asioita joita todella halusi ja jotka oli innostavia, niin ei siltikään jaksanut. En sitten tehnyt mitään, istuin sohvalla, tai kellahdin kumoon. Ihmettelin mikä vie voimat. Siispä, kun olin rauhaton (mitähän puuhailis) istuin sohvalle...huomasin että puuhailun tarve hävisi. Jihuu, sain rauhassa OLLA. Sitten kun innostuin jostain,huomasin että innostumista pitääkin varoa, istuin siis taas sohvalle...ja innostus hävisi! Sain taas OLLA.
Olen siis tarkkana innostumisista ja puuhailun tarpeesta. Olen siis harjoitellut sohvalla istumista, jota voisi kutsua myös meditaatioksi.
Siinä hiljaa istuessa havaitsee, kuinka älyllinen, looginen ajattelu "nousee" ja siitä seuraa innostuminen ja tekemisen suunnittelu...-sitä pitää varoa, antaa vaan innostuksen haihtua ja ajattelun mennä menojaan. Mutta sitten yllättäen, huomaamatta tapahtuu jotain jota en oikein osaa selittää; jonkinlainen mielikuva esimerkiksi sämpylästä, samalla hetkellä nousen ylös ja alan leipomaan sämpylöitä! Eikä looginen ajattelu ole ehtinyt mukaan ollenkaan!
Silloin tekeminen on ilo, vaivatonta, helppoa, ihmeellistä. Tätä "metodia" olen harjoitellut ja keskittynyt vain minulle ominaiseen luovaan tekemiseen.
Tämäkään ei mullista elämää...mutta jatkan "harjoittelua", en odotakaan mullistuksia. Ja kun ei jaksa, niin ON. Eli ei lillu jaksamisessa, vaan lilluu Olemisessa.
Niinkuin On
Rakkaus, joka syttyy, sammuu.
Elämä, joka alkaa, loppuu.
Ja hurmaava kauneus,
joka silmää miellyttää,
katoaa silmän ummetessa,
silmänräpäyksessä.
Mutta Luonnollinen Kauneus
on ääretön,
mittaamaton ja loputon,
niinkuin Rakkaus on.
Eikä Luonnolliseen Kauneuteen
ole mitään lisättävää,
ei väriä,
ei valoa,
ei varjoa,
eikä mitään silmäähivelevää,
joka muuksi muuttaisi.
Sillä Rakkaus On,
niinkuin On.
Jukka Olavi Koskela
keskiviikko 21. tammikuuta 2015
Peloista vapautuminen ja oman epätäydellisyyden kohtaaminen
Raahasin itseni sitten kuitenkin töihin aamulla. En jaksaisi enempää epäonnistumisen kokemuksia. Jos en kykene tässä elämäntilanteessa käymään töissä, haluan sitten lopettaa sen edes jotenkin kauniisti eli esim tekemällä sovitun työkokeiluajan loppuun. Vaikka hampaat irvessä. En tiedä, kannattaako työllistymsiestä kyseiseen puljuun enää haaveilla, kun synkät ja labiilit puoleni ovat paljastuneet, nöyrästi hyväksyn tämän ja otan vastaan sen, mitä tulee.
Tein tänään pohdintoja.
Minusta tuntuu, että en kestä ollenkaan negatiivisia tunteita. Kyseessä on ehkä siis psykologinen vaurio. Negatiivisia tunteita ei saisi olla. En kestä niitä. En kestä ollenkaan pahaa oloa tai kärsimystä. Toleranssi nolla.
Tämä heijastuu myös siihen, etten kestä negatiivisia tunteita myöskään toisten taholta.
Negatiivisten tunteiden edessä olen avuton kuin pikkulapsi.
Mistä tämä voisi johtua?
POhdin sitä, mistä keskustelin mieshenkilöni kanssa eilen. En osaa nöyrtyä. Jos minua moititaan tai joku suuttuu minulle, vedän defenssit päälle. En kestä minuun kohdistuvia moitteita. Haluan torjua viestin: "Sinussa on jotain vikaa". Vastaanotan kyllä sanoman ja oitan jatkossa huomioida toista paremmin asiassa, joka on tullut esille, mutta tunnetasolla torjun asian täysin.
Uskon tämän kaiken kulminoituvan täydellisyyden tavoitteluuni. Yritän olla täydellinen. En kestä epätäydellisyyttä. Luultavasti en kestä negatiivisia tunteita siksi, että en pysty olemaan täydellinen, jos koen negatiivisia tunteita. Tai ainakin pelkään, että teen jonkun virheen tai käyttäydyn jotenkin epätäydellisesti negatiivisessa tunnetilassa (vaikka väsymys).
Tämä taas on aivan suora defenssi koulukiusaamisajoilta. En suostunut koskaan vastaanottamaan tunnetasolla viestiä: "Sinussa on jotain vikaa". Torjuin sen. Kieltäydyin siitä. Aloin sen sijaan rakentaa illuusiota täydellisyydestä. Pelkään virheitä, epäonnistumista ja epätäydellisyytta, koska pelkään... Torjutuksi tulemista? Pelkään, etten kelpaa. Kaikki nämä vuodet olen paennut emotionaalista kokemusta omasta vakavasta viallisuudestani.
Haluaisin oppia nyt kohtaamaan nämä asiat. Alkaa hyväksyä vikoja, epätäydellisyyttä itsessäni. Nöyrtyä. Lakata pelkäämästä.
Usein mielessäni käy, että jos kiusaaminen vahingoitti psyykeäni näin paljon ja syvästi ja tuhoten niin monia asioita elämästäni aina tähän päivään saakka, miten hirveitä vaurioita onkaan niillä, joita on kiusattu paljon pahemmin? Minun kohdallani kiusaaminen oli vain henkistä eikä edes erityisen aggreessivista, systemaattista tai kiihkeää. Se oli "vain" ympäristön taukomatta tykittämä viesti: "Sinussa on vikaa", "Et kelpaa", "Olet epämiellyttävä". Aivopesua.
Miten ihmeessä ne selviävät, joita on kiusattu paljon rankemmin?
Olen varma myös siitä, että se traumaattinen hetki elämässäni, jolloin kohtasin oman kuolevaisuuteni ja tajusin, että ihan oikeasti voin tuhoutua (meillä kaikillahan on jonkinlainen alitajuinen kokemus siitä, että me emme oikeasti kuole ja olemme suojassa kaikelta pahalta, kunnes tapahtuu jotain kamalaa, mikä särkee tämän illuusion), vaikuttaa hyvin paljon nykyisiin pelkoihini. Pelkään tuhoutumista. Pelkään sitä, että voin tuhoutua. Aivoihini on voinut jäädä vakavakin psykologinen trauma läpikäymästäni kokemuksesta (en ehkä ole kirjoittanut siitä tänne...), sillä en ehkä ole osannut sitä kohdata ja käsitellä täydellisesti. Joten siinä, etten kestä mitään negatiivisia tunteita, voi olla mukana hyvin paljon myös sitä, että pelkään tuhoutumista. Jos minulle tulee paha olo, alan pelätä, että tuhoudun, ellen tee korjausliikettä. Vain, kun voin hyvin, tiedän, että olen turvassa.
Tein tänään pohdintoja.
Minusta tuntuu, että en kestä ollenkaan negatiivisia tunteita. Kyseessä on ehkä siis psykologinen vaurio. Negatiivisia tunteita ei saisi olla. En kestä niitä. En kestä ollenkaan pahaa oloa tai kärsimystä. Toleranssi nolla.
Tämä heijastuu myös siihen, etten kestä negatiivisia tunteita myöskään toisten taholta.
Negatiivisten tunteiden edessä olen avuton kuin pikkulapsi.
Mistä tämä voisi johtua?
POhdin sitä, mistä keskustelin mieshenkilöni kanssa eilen. En osaa nöyrtyä. Jos minua moititaan tai joku suuttuu minulle, vedän defenssit päälle. En kestä minuun kohdistuvia moitteita. Haluan torjua viestin: "Sinussa on jotain vikaa". Vastaanotan kyllä sanoman ja oitan jatkossa huomioida toista paremmin asiassa, joka on tullut esille, mutta tunnetasolla torjun asian täysin.
Uskon tämän kaiken kulminoituvan täydellisyyden tavoitteluuni. Yritän olla täydellinen. En kestä epätäydellisyyttä. Luultavasti en kestä negatiivisia tunteita siksi, että en pysty olemaan täydellinen, jos koen negatiivisia tunteita. Tai ainakin pelkään, että teen jonkun virheen tai käyttäydyn jotenkin epätäydellisesti negatiivisessa tunnetilassa (vaikka väsymys).
Tämä taas on aivan suora defenssi koulukiusaamisajoilta. En suostunut koskaan vastaanottamaan tunnetasolla viestiä: "Sinussa on jotain vikaa". Torjuin sen. Kieltäydyin siitä. Aloin sen sijaan rakentaa illuusiota täydellisyydestä. Pelkään virheitä, epäonnistumista ja epätäydellisyytta, koska pelkään... Torjutuksi tulemista? Pelkään, etten kelpaa. Kaikki nämä vuodet olen paennut emotionaalista kokemusta omasta vakavasta viallisuudestani.
Haluaisin oppia nyt kohtaamaan nämä asiat. Alkaa hyväksyä vikoja, epätäydellisyyttä itsessäni. Nöyrtyä. Lakata pelkäämästä.
Usein mielessäni käy, että jos kiusaaminen vahingoitti psyykeäni näin paljon ja syvästi ja tuhoten niin monia asioita elämästäni aina tähän päivään saakka, miten hirveitä vaurioita onkaan niillä, joita on kiusattu paljon pahemmin? Minun kohdallani kiusaaminen oli vain henkistä eikä edes erityisen aggreessivista, systemaattista tai kiihkeää. Se oli "vain" ympäristön taukomatta tykittämä viesti: "Sinussa on vikaa", "Et kelpaa", "Olet epämiellyttävä". Aivopesua.
Miten ihmeessä ne selviävät, joita on kiusattu paljon rankemmin?
Olen varma myös siitä, että se traumaattinen hetki elämässäni, jolloin kohtasin oman kuolevaisuuteni ja tajusin, että ihan oikeasti voin tuhoutua (meillä kaikillahan on jonkinlainen alitajuinen kokemus siitä, että me emme oikeasti kuole ja olemme suojassa kaikelta pahalta, kunnes tapahtuu jotain kamalaa, mikä särkee tämän illuusion), vaikuttaa hyvin paljon nykyisiin pelkoihini. Pelkään tuhoutumista. Pelkään sitä, että voin tuhoutua. Aivoihini on voinut jäädä vakavakin psykologinen trauma läpikäymästäni kokemuksesta (en ehkä ole kirjoittanut siitä tänne...), sillä en ehkä ole osannut sitä kohdata ja käsitellä täydellisesti. Joten siinä, etten kestä mitään negatiivisia tunteita, voi olla mukana hyvin paljon myös sitä, että pelkään tuhoutumista. Jos minulle tulee paha olo, alan pelätä, että tuhoudun, ellen tee korjausliikettä. Vain, kun voin hyvin, tiedän, että olen turvassa.
perjantai 1. elokuuta 2014
Psykologia on kaluttu luu
En mennyt keväällä filosofian pääsykokeisiin (tarkoitus oli tehdä psykologiaa sivuaineena ja vaihtaa se myöhemmin pääaineeksi), koska minulla oli alitajuinen, intuitiivinen ja epämääräinen olo, joka sanoi, että elämäni on aika ottaa uusi suunta, jossa psykologia ei enää ole se, mitä haluan opiskella. Siinä vaiheessa en vielä ymmärtänyt tätä olotilaa sen tarkemmin. Minulla oli vain epämääräinen olo siitä, että jotain on jäänyt taakse ja uusi aika elämässäni on alkamassa. Minun piti pohtia motiivejani eri elämäntavoitteiden suhteen ja kuunnella sisintäni, kunnes vastaukset nousevat pintaan ja selkiytyvät.
Nyt niin on käynyt.
Mietin ehkä kuukausi sitten sitä, että jos luovun psykologiasta, jota olen lukiosta asti kokenut haluavani opiskella, mitä ihmettä sen tilalle voisi tulla. Kiinnostuksen kohteeni ovat aina kuuluneet johonkin seuraavista kategorioista: 1) luonto ja eläimet (ja niiden suojelu) 2) psykologia, ihmismieli, itsetuntemus ja 3) yliluonnollinen, Jumala yms. Jos hylkäisin psykologian, minun pitäisi löytää uusi fokus elämälleni jommasta kummasta jäljelle jäävästä vaihtoehdosta. Erilaiset tekijät saivat aikaan sen, että aloin taas tutkia Jumala-kysymystä, se taas johti minut lukemaan ja ja tutkimaan evoluutioasioita. Ja yhtäkkiä oivalsin, että biologia on vastaus. Sen täytyy olla.
Biologiassa on paljon suuntautumis- ja erikoistumisvaihtoehtoja. Minusta myös tuntuu, että biologian avulla voin ehkä yhdistää eri kategorioihin kuuluvia kiinnostuksen kohteitani. Jos otan psykologian sivuaineeksi (en kyllä usko), voisin ehkä jonain päivänä alkaa tutkia tietoisuutta. Siinä yhdistyisivät KAIKKI kiinnostuksen kohteeni ja biologia ja psykologia tarjoavat täydellisen pohjan kyseisen asian tutkimiselle. Toisaalta psykologiassa minua ehkä eniten kiinnostaisi joka tapauksessa neuropsykologia, ja biologia tarjoaa hyvän pohjan sillekin suunnalle.
Myös evoluutioteoria kuuluu biologiaan. Se kiinnostaa minua todella paljon, ja evoluutiokysymysten tutkimisessa voin yhdistää biologian Jumala-kysymykseen.
Haluaisin myös todella paljon oppia kaiken mahdollisen solusta ja geeneistä yms. Loppujen lopuksi kaikki todellisuudessa perustuu molekyylitason toimintaan, ja jos haluaa OIKEASTI ymmärtää todellisuutta ja sitä, miten eri asiat toimivat, pitää tietää, miten kaikki toimii molekyylitasolla. Joten on mahdollista, että biokemia voisi olla uusi suuri intohimoni. Biokemian avulla voisin perehtyä evoluutiokysymyksiin molekyylitasolla, joka on juuri se taso, jossa kaikki evoluutioteoriaan liittyvät asiat tulee pystyä selittämään, jos haluaa tieteellisesti pystyä perustelemaan sen, toimiiko kyseinen teoria vai ei.
En ole varma, pidänkö kemiasta tai paremminkin kestänkö sitä. Kävin lainaamassa tänään kirjastosta yläasteen ja lukion kemian kirjoja ja alan tutkia niitä. Alkusilmäilyjen jälkeen tunsin sisälläni intohimoa. Haluan tietää, miten kaikki toimii!!! Mutta katsotaan, miltä se kemia maistuu.
Biologiassa on erikoistumisvaihtoehtona myös joku soluihin ja genetiikkaan liittyvä kokonaisuus, joka voisi olla hyvä vaihtoehto, jos kemia menee yli sietokyvyn.
Mutta koen todellakin löytäneeni suuntani!
Hain postista tänään hillittömän painavan ja mammuttimaisen kirjan, Campbellin biologian kirjan, joka on avoimen yliopiston oppikirjana. Aion suorittaa biologian perusopinnot seuraavan vuoden aikana. Käyn tekemässä tentit Turussa, muuten opiskelu hoituu etänä.
Luen myös lukion biologian ja kemian kurssikirjoja (kunnes osaan ne todella hyvin) ja haen ensi keväänä biologiaan ja biokemiaan.
Huraa!!!
Miksi ei enää psykologiaa? Koska koen sen olevan kaluttu luu. En ole aikoihin löytänyt sen piiristä mitään todella uutta ja kiehtovaa. Olen myös kyllästynyt keskittymään itsetutkiskeluun ja oman mielen penkomiseen. Psykologia oli väline, jonka avulla tutustuin itseeni ja korjasin itseäni. Nyt en enää tarvitse sitä. Olen eheytynyt. Riittävästi. Olen myös tullut tietoiseksi siitä, että vaikka minua kiehtoi psykologian opiskelu, en ollut yhtään varma siitä, valmistuisinko psykologian maisterina sellaiseen ammattiin, jota jaksaisin tehdä (kun huomioidaan asperger-rajoitteeni). Keväällä taisin lopullisesti ymmärtää, että sekä opettajan että terapeutin työ on minulle liian sosiaalista ja todennäköisesti ylikuormittuisin ja en pystyisi hoitamaan työtäni. On aika suuntautua johonkin vähemmän sosiaaliseen ulottuvuuteen.
Nyt menen tekemään kasvissosekeittoa ja lukemaan kemiaa.
Nyt niin on käynyt.
Mietin ehkä kuukausi sitten sitä, että jos luovun psykologiasta, jota olen lukiosta asti kokenut haluavani opiskella, mitä ihmettä sen tilalle voisi tulla. Kiinnostuksen kohteeni ovat aina kuuluneet johonkin seuraavista kategorioista: 1) luonto ja eläimet (ja niiden suojelu) 2) psykologia, ihmismieli, itsetuntemus ja 3) yliluonnollinen, Jumala yms. Jos hylkäisin psykologian, minun pitäisi löytää uusi fokus elämälleni jommasta kummasta jäljelle jäävästä vaihtoehdosta. Erilaiset tekijät saivat aikaan sen, että aloin taas tutkia Jumala-kysymystä, se taas johti minut lukemaan ja ja tutkimaan evoluutioasioita. Ja yhtäkkiä oivalsin, että biologia on vastaus. Sen täytyy olla.
Biologiassa on paljon suuntautumis- ja erikoistumisvaihtoehtoja. Minusta myös tuntuu, että biologian avulla voin ehkä yhdistää eri kategorioihin kuuluvia kiinnostuksen kohteitani. Jos otan psykologian sivuaineeksi (en kyllä usko), voisin ehkä jonain päivänä alkaa tutkia tietoisuutta. Siinä yhdistyisivät KAIKKI kiinnostuksen kohteeni ja biologia ja psykologia tarjoavat täydellisen pohjan kyseisen asian tutkimiselle. Toisaalta psykologiassa minua ehkä eniten kiinnostaisi joka tapauksessa neuropsykologia, ja biologia tarjoaa hyvän pohjan sillekin suunnalle.
Myös evoluutioteoria kuuluu biologiaan. Se kiinnostaa minua todella paljon, ja evoluutiokysymysten tutkimisessa voin yhdistää biologian Jumala-kysymykseen.
Haluaisin myös todella paljon oppia kaiken mahdollisen solusta ja geeneistä yms. Loppujen lopuksi kaikki todellisuudessa perustuu molekyylitason toimintaan, ja jos haluaa OIKEASTI ymmärtää todellisuutta ja sitä, miten eri asiat toimivat, pitää tietää, miten kaikki toimii molekyylitasolla. Joten on mahdollista, että biokemia voisi olla uusi suuri intohimoni. Biokemian avulla voisin perehtyä evoluutiokysymyksiin molekyylitasolla, joka on juuri se taso, jossa kaikki evoluutioteoriaan liittyvät asiat tulee pystyä selittämään, jos haluaa tieteellisesti pystyä perustelemaan sen, toimiiko kyseinen teoria vai ei.
En ole varma, pidänkö kemiasta tai paremminkin kestänkö sitä. Kävin lainaamassa tänään kirjastosta yläasteen ja lukion kemian kirjoja ja alan tutkia niitä. Alkusilmäilyjen jälkeen tunsin sisälläni intohimoa. Haluan tietää, miten kaikki toimii!!! Mutta katsotaan, miltä se kemia maistuu.
Biologiassa on erikoistumisvaihtoehtona myös joku soluihin ja genetiikkaan liittyvä kokonaisuus, joka voisi olla hyvä vaihtoehto, jos kemia menee yli sietokyvyn.
Mutta koen todellakin löytäneeni suuntani!
Hain postista tänään hillittömän painavan ja mammuttimaisen kirjan, Campbellin biologian kirjan, joka on avoimen yliopiston oppikirjana. Aion suorittaa biologian perusopinnot seuraavan vuoden aikana. Käyn tekemässä tentit Turussa, muuten opiskelu hoituu etänä.
Luen myös lukion biologian ja kemian kurssikirjoja (kunnes osaan ne todella hyvin) ja haen ensi keväänä biologiaan ja biokemiaan.
Huraa!!!
Miksi ei enää psykologiaa? Koska koen sen olevan kaluttu luu. En ole aikoihin löytänyt sen piiristä mitään todella uutta ja kiehtovaa. Olen myös kyllästynyt keskittymään itsetutkiskeluun ja oman mielen penkomiseen. Psykologia oli väline, jonka avulla tutustuin itseeni ja korjasin itseäni. Nyt en enää tarvitse sitä. Olen eheytynyt. Riittävästi. Olen myös tullut tietoiseksi siitä, että vaikka minua kiehtoi psykologian opiskelu, en ollut yhtään varma siitä, valmistuisinko psykologian maisterina sellaiseen ammattiin, jota jaksaisin tehdä (kun huomioidaan asperger-rajoitteeni). Keväällä taisin lopullisesti ymmärtää, että sekä opettajan että terapeutin työ on minulle liian sosiaalista ja todennäköisesti ylikuormittuisin ja en pystyisi hoitamaan työtäni. On aika suuntautua johonkin vähemmän sosiaaliseen ulottuvuuteen.
Nyt menen tekemään kasvissosekeittoa ja lukemaan kemiaa.
torstai 17. heinäkuuta 2014
Sosiaalinen status
En voi meikata paljon ja näyttää superseksikkäältä, koska mulla se tarkoittaa heti sitä, että asetun roolin taakse enkä ole oma itseni. Olen vuosien ajan yrittänyt irrottaa tuota alter egoa itsestäni ja kuoria oman itseni sen alta esiin. Mulle se on kulissi ja esitys, jos meikkaan ja olen tosi näyttävä. Kauan sitten olin ihan oma itseni ja opin, että olen sosiaalisesti vastenmielinen ja oksettava, jos olen oma itseni. Aloin opetella rakentamaan itsestäni sellaista versiota, jolla sosiaalinen statukseni nousisi ja miehet pitäisi musta ja olisin sosiaalisesti arvokas. Pystyn ESITTÄMÄÄN näyttävää ja sosiaalisesti tasokasta, mutta totuus on... En tiedä mikä totuus on nyt, kun ollaan aikuisia, koska sosiaalisella statuksella ei ole enää ihan samanlaista valtaa ja voimaa kuin nuorena. Mutta totuus on, että EN kuulu sosiaaliseen kermaan vaan olen sosiaaliselta arvoltani varsin pohjasakkaa. Ulkonäköäni boostaamalla ja pukeutumalla seksikkäästi yms. pystyn ESIINTYMÄÄN sosiaalisesti tasokkaampana kuin oikeasti olen. Kirjoja lukevat asperger-nörtit ei ole sosiaalisesti tasokkaita. Sosiaalisesti tasokkaaksi voi kuitenkin tekeytyä ja luoda sellaisen roolin.
En ole koskaan ennen tajunnut, että jotkut ihmiset ehkä OIKEASTI on sellasia, että ne meikkaa paljon ja keskittyy täysin ulkonäköönsä jne, kuten ne ihmeen aurinkorannan tähtöset yms. Sellaiset ihmiset on niitä OIKEASTI sosiaalisesti tasokkaita.
Oikeasti sosiaalisesti tasokkaat ihmiset on sellaisia, joilla on aika köyhä sisäinen elämä. Tai kai siellä sisällä voi olla paljon kaikenlaista, mutta se on yleensä varmaan aika pinnallista sisältöä. Siis ei mitään valtavia filosofisia rakennelmia tms. Ne on sellasia, joille elämässä tärkeintä on sosiaaliset suhteet ja oma sosiaalinen asema. Ne on hyviä noudattaan normeja, pelaan sosiaalisilla säännöillä, osaavat noudattaa pukeutumisessa koodeja jne.
Ne tytöt, jotka OIKEASTI meikkaa paljon ja huolehtii älyttömästi ulkonäöstä jne. on OIKEASTI sosiaaliselta statukseltaan korkealla ja kuuluu siihen "sosiaalisesti suuntautuneeseen" ihmisrotuun.
Minä en kuulu. Olen sosiaaliselta statukselta täysi paska. Ainakin nuorena olin.
Munlaiset tytöt ei ole kovin kiinnostuneita meikeistä ja tälläytymisestä yms. koska meille sisäinen maailma on tärkein. Olen aika harvinainen poikkeushybridi siinä, että tällaiseksi ihmeen nörttihipiksi ulkonäöllä on ollut mulle suuri merkitys ja olen rakentanut itsestäni oudon sekoituksen tuollaista OIKEASTI sosiaalisesti tasokasta naista ja nörttiä, joka oikeasti olen.
Mutta en ole sellainen näyttävä seksibeibe oikeasti. Nostan sillä vain statustani, koska pelkään, etten kelpaa omana itsenäni. Ja en kelpaakaan. Kaikille. Sosiaalisesti tasokkaimmat pojat ei OIKEASTI varmaan vilkaisisikaan muhun, jos olisin aidosti täysin oma itseni. Ja tosiasiahan on, ettei sellaiset pojat kyllä OIKEASTI edes kiinnosta minua tai sovi minulle, koska niitten päässä ei liiku kauheasti mitään syvällisiä ajatusrakennelmia.
Se vaan on niin. Rikas sisäinen elämä, nörttiys tms. on sosiaalisen kerman vastakohta. Kyseessä on ihan eri ihmistyypit. Toinen menestyy sosiaalisesti super hyvin. Toinen ei. Mutta se toinen voi menestyä muunlaisissa asioissa.
Ja tietysti nämä sosiaalisesti suuntautuneet ihmiset voivat olla hyvin älykkäitä, mutta he käyttävät sitä älyään sitten jotenkin erilailla, ei-nörtteihin asioihin.
Pitäisi pohtia ja laatia jokin perinpohjainen määritelmä siitä sosiaalisesti suuntautuneesta, pinnallisesta ihmistyypistä, että osaisi puhua asiasta paremmin. Mutta ne on niitä, jotka koulussa suuntautuu urheiluun ja kaikkeen, mikä nyt sillä hetkellä sattuukaan olemaan IN tai muotia tai suosittua, pukeutuvat sen hetkisen tyylin mukaisesti ja no, niille on luontaista seurata kaikkea SUOSITTUA ja omaksua se osaksi omaa itseä. Ja sitten he ovat suosittuja. Se on joku ihmeen kehä. Kuka määrittelee alunperin sen, mikä on suosittua ja in?
En tajua tuollaisesta mitään. Miksi ei voi etsiä vastauksia SISÄLTÄÄN?
Varmaan voi, mutta jos ohjautuu vahvasti sisältäpäin, voi olla VARMA, että on sosiaalisesti aivan OUT ja perseestä.
Ihme maailma.
Sen olen oppinut, että sosiaalinen arvo on eri asia kuin IHMISARVO. Tiedän, että sosiaalinen arvoni on melkoisen paska. Sosiaalisesti olen aika epäonnistunut yksilö. Mutta monella muulla tavalla olen tosi huippu tyyppi ja hieno ihminen ja MINÄ pidän itsestäni, vaikka en varmastikaan miellytä norminmukaisia ihmisiä ja ole IN. Silti on tosi vaikea arvostaa itseään, jos sosiaalinen arvo on paska, koska silloin muiden ihmisten peili heijastaa koko ajan itselle viestiä: "olet paska, olet paska". Se on aivopesua. Siinä erinomaisen helposti uskoo sitten olevansa paska. Vaikka ei ole. Sosiaalisesti voi olla, mutta ei muuten.
En ole koskaan ennen tajunnut, että jotkut ihmiset ehkä OIKEASTI on sellasia, että ne meikkaa paljon ja keskittyy täysin ulkonäköönsä jne, kuten ne ihmeen aurinkorannan tähtöset yms. Sellaiset ihmiset on niitä OIKEASTI sosiaalisesti tasokkaita.
Oikeasti sosiaalisesti tasokkaat ihmiset on sellaisia, joilla on aika köyhä sisäinen elämä. Tai kai siellä sisällä voi olla paljon kaikenlaista, mutta se on yleensä varmaan aika pinnallista sisältöä. Siis ei mitään valtavia filosofisia rakennelmia tms. Ne on sellasia, joille elämässä tärkeintä on sosiaaliset suhteet ja oma sosiaalinen asema. Ne on hyviä noudattaan normeja, pelaan sosiaalisilla säännöillä, osaavat noudattaa pukeutumisessa koodeja jne.
Ne tytöt, jotka OIKEASTI meikkaa paljon ja huolehtii älyttömästi ulkonäöstä jne. on OIKEASTI sosiaaliselta statukseltaan korkealla ja kuuluu siihen "sosiaalisesti suuntautuneeseen" ihmisrotuun.
Minä en kuulu. Olen sosiaaliselta statukselta täysi paska. Ainakin nuorena olin.
Munlaiset tytöt ei ole kovin kiinnostuneita meikeistä ja tälläytymisestä yms. koska meille sisäinen maailma on tärkein. Olen aika harvinainen poikkeushybridi siinä, että tällaiseksi ihmeen nörttihipiksi ulkonäöllä on ollut mulle suuri merkitys ja olen rakentanut itsestäni oudon sekoituksen tuollaista OIKEASTI sosiaalisesti tasokasta naista ja nörttiä, joka oikeasti olen.
Mutta en ole sellainen näyttävä seksibeibe oikeasti. Nostan sillä vain statustani, koska pelkään, etten kelpaa omana itsenäni. Ja en kelpaakaan. Kaikille. Sosiaalisesti tasokkaimmat pojat ei OIKEASTI varmaan vilkaisisikaan muhun, jos olisin aidosti täysin oma itseni. Ja tosiasiahan on, ettei sellaiset pojat kyllä OIKEASTI edes kiinnosta minua tai sovi minulle, koska niitten päässä ei liiku kauheasti mitään syvällisiä ajatusrakennelmia.
Se vaan on niin. Rikas sisäinen elämä, nörttiys tms. on sosiaalisen kerman vastakohta. Kyseessä on ihan eri ihmistyypit. Toinen menestyy sosiaalisesti super hyvin. Toinen ei. Mutta se toinen voi menestyä muunlaisissa asioissa.
Ja tietysti nämä sosiaalisesti suuntautuneet ihmiset voivat olla hyvin älykkäitä, mutta he käyttävät sitä älyään sitten jotenkin erilailla, ei-nörtteihin asioihin.
Pitäisi pohtia ja laatia jokin perinpohjainen määritelmä siitä sosiaalisesti suuntautuneesta, pinnallisesta ihmistyypistä, että osaisi puhua asiasta paremmin. Mutta ne on niitä, jotka koulussa suuntautuu urheiluun ja kaikkeen, mikä nyt sillä hetkellä sattuukaan olemaan IN tai muotia tai suosittua, pukeutuvat sen hetkisen tyylin mukaisesti ja no, niille on luontaista seurata kaikkea SUOSITTUA ja omaksua se osaksi omaa itseä. Ja sitten he ovat suosittuja. Se on joku ihmeen kehä. Kuka määrittelee alunperin sen, mikä on suosittua ja in?
En tajua tuollaisesta mitään. Miksi ei voi etsiä vastauksia SISÄLTÄÄN?
Varmaan voi, mutta jos ohjautuu vahvasti sisältäpäin, voi olla VARMA, että on sosiaalisesti aivan OUT ja perseestä.
Ihme maailma.
Sen olen oppinut, että sosiaalinen arvo on eri asia kuin IHMISARVO. Tiedän, että sosiaalinen arvoni on melkoisen paska. Sosiaalisesti olen aika epäonnistunut yksilö. Mutta monella muulla tavalla olen tosi huippu tyyppi ja hieno ihminen ja MINÄ pidän itsestäni, vaikka en varmastikaan miellytä norminmukaisia ihmisiä ja ole IN. Silti on tosi vaikea arvostaa itseään, jos sosiaalinen arvo on paska, koska silloin muiden ihmisten peili heijastaa koko ajan itselle viestiä: "olet paska, olet paska". Se on aivopesua. Siinä erinomaisen helposti uskoo sitten olevansa paska. Vaikka ei ole. Sosiaalisesti voi olla, mutta ei muuten.
sunnuntai 22. kesäkuuta 2014
Buddhalaiset opit egosta vapautumisesta yms. ovat yhtä potaskaa
En oikein käsitä erästä asiaa. Singer kirjoittaa, että meidän tulisi oppia olemaan pelkäämättä tuskaa tai levottomuutta ja suhtautua niihin rauhallisesti. Se, että pelkäämme tuskaa, on ongelma, koska alamme kehittää keinoja, joilla voimme välttää kokemasta tuskaa ja vähitellen elämästämme tulee valtava tuskan välttelylle omistettu rakennelma. Tuskaa ei saisi pitää ongelmana. Voimme kokea tuskaa, mutta voimme katsella tuota tunnekokemusta rauhallisesti. "Viisaat olennot eivät halua jäädä tuskan pelon orjuuttamiksi. He antavat maailman olla sellainen kuin se on sen sijaan, että pelkäisivät sitä...jos elämä tekee jotain sisintäsi häiritsevää, anna sen mennä lävitsesi kuin tuuli sen sijaan, että vetäytyisit pois...Jos haluat olla vapaa, sinun on lakattava taistelemasta näistä inhimillisiä tunteita vastaan." Jos ei pelkää tuskaa, on vapaa. (Asiasta voi lukea tarkemmin Singerin kirjasta Kahleeton sielu) Olen käsitellyt tätä aihetta jo tekstissä: Olen suuri ego-hirviö
Mutta.
Meidät on rakennettu (fyysinen kehomme, joka sisältää myös egon) sellaisiksi, että jos koemme jotain, mikä uhkaa meitä, fyysisesti tai psyykkisesti, tallennamme aivoihimme muistoja tästä kokemuksesta, että osaisimme varoa samaa asiaa keuraavalla kerralla. Usein tämä on hyvinkin järkevää. Jos kuljemme suolla ja kohtaamme krokotiilin, joka nappaa meidät suuhunsa ja yrittää syödä meidät, mutta pelästyy paikalle saapuvaa elefanttilaumaa ja jättää meidät raadeltuna lojumaan, on erittäin hyvä asia oppia pelkäämään krokotiileja ja niiden kitoja. Tuskin on tarkoitus oppia suhtautumaan kaikkeen suurella hyväksyvällä tyyneydellä ja olla oppimatta lainkaan välttelemään tilanteita, jotka vahingoittavat meitä. Vaikka tietysti on ehkä miellyttävämpää tulla pureskelluksi buddhalaisen tyyneyden tilassa kuin pakokauhun vallassa.
Psyykkiset uhat eivät läheskään aina ole sen vähemmän vakavasti otettavia. Jos kumppanimme hakkaa meitä, tuskin on tarkoitus ajatella: "Ooh, miten ihastuttava tilaisuus tämä onkaan opetella suurta tyyneyttä ja tuskan hyväksymistä".
Miten siis sovitetaan toisiinsa jämäkkyys ja omien rajojen tunnistaminen ja niistä huolehtiminen ja toisaalta tämä buddhalainen näkemys antautumisesta ja egosta vapautumisesta?
En voi uskoa, että on tarkoitus oppia elämään niin, ettei koskaan enää ajattele itseään (egoaan) ja on täydellisesti muiden käytettävissä ja täysin rajaton ja vailla minkäänlaista omaa tahtoa... Meidät kuitenkin ON sidottu täällä tähän ruumiiseen ja aivoihin, emme ole aineettomia henkiolentoja ainakaan juuri tällä hetkellä.
Ymmärrän, että suuri osa ehdollistumistamme ja psyykkisistä tuskan välttelypyrkimyksistämme ja peloistamme on turhia, ja niistä on hyvä vapautua. Ymmärrän, että on hyvä oppia suhtautumaan tuskaan niin, että tarvittaessa sitä voi vain katsella reagoimatta tai käynnistämättä pakenemis- ja välttelemismalleja, ja hyväksyy sen ja antaa sen kulkea lävitseen ja vapautuu siitä. Jos olet sopinut ystäväsi kanssa, että menette elokuviin, ja hän ei saavukaan paikalle eikä ole ilmoittanut mitään, joskus jotain tämänkaltaisia asioita on hyvä oppia vain antamaan anteeksi ilman, että reagoi. Mutta jos joku tekee näin TOISTUVASTI, minusta on syytä miettiä, haluaako tällaisen ihmisen kanssa olla tekemisissä? Minulta ainakin vie energiaa yrittää KOKO AJAN suhtautua tyynesti ja anteeksiantavasti sellaiseen ihmiseen, joka käyttäytyy epäkypsästi, epäempaattisesti tms. ja alituiseen aiheuttaa tuskaa teoillaan. En myöskään ymmärrä sitä, että MIKSI minun täytyisi olla tällaisen ihmisen ystävä? Miksi?
Aluksi tämä koko valaistumis- ja egosta vapautumisjuttu vaikutti hyvältä, mutta sitten tajusin, että tämähän on sitä iänikuista buddhalaista juttua, josta ajat sitten, sitä lueskeltuani, tulin siihen tulokseen, etten ole sen kanssa samaa mieltä asioista.
Miten esimerkiksi minun pitäisi toimia tilanteessa, jossa minulle ei riitä alle 9h yöuni, ja jos nukun alle 9h, muutun ärtyneeksi ja alan oireilla psyykkisesti, pahastikin, riippuen siitä, miten paljon alle 9 tunnin yöuni jää. Oletetaan myös, että en kirveelläkään saa itseäni joko sänkyyn tai nukahtamaan ennen kello 22 illalla. Ja oletetaan että saan työn, johon pitäisi herätä kello 05 aamulla. Jos jotenkin onnistuisin nukahtamaan kello 22, saisin 7 tunnin yöunet. Alkaisin oireilla vahvasti psyykkisesti, olisin ärtynyt ihmisten seurassa jne jne.
Minun ei kuitenkaan kuuluisi pelätä tätä tuskaa? Minun ei kuuluisi rajoittaa elämääni siten, että yritän välttää tämän tuskan kokemista? Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Hyväksyä kärsimys ja väsymys? Ja mitä se tarkoittaa? Että käytän kaiken aikani sen hokemiseen, että "ei haittaa, että olen väsynyt", vaikka se haittaa, koska en jaksa mitään.
Tai sitten se, että jos keskityn johonkin asiaan, tulen ärtyneeksi, jos minua häiritään. En mahda tälle mitään. Aivoni reagoivat siten. Jos lapseni keskeyttää minun keskittymiseni 10 kertaa minuutissa ja pyytää minua tulemaan tekemään jotain tai katsomaan jotain toiset 10 kertaa minuutissa, vaikka olen väsynyt ja yritän keskittyä ja en JAKSA, ja jokainen päivä on kaiken aikaa sellaista, miten hitossa suhtaudun tällöin buddhalaisella tyyneydellä?
Ymmärrän kertaluontoisista ja nopeasti kohdalle tulevista ja menevistä asioista, että niiden suhteen voi valita, että kokee tuskan ja antaa sen sitten mennä, mutta miten hitossa voi suhtautua välinpitämättömästi tuskaan, joka on jatkuvaa tai kestää tuntikausia joka ikinen päivä? Miten sellaisesta tuskasta voi olla välittämättä?
En ymmärrä monia asioita ja voi olla, että en vain tajua jotain, koska en ole vielä lukenut selitystä mistään kirjasta tai kuullut sitä yhdeltäkään suurelta gurulta, tai sitten buddhalaiset teoriat ovat hyvin pitkälti pelkkää potaskaa.
Ylipäätään se koko touhu, jossa yritetään erottaa ego ja puhdas minuus toisistaan, tuntuu, nyt kun muutaman päivän sitä ole pohtinut ja yrittänyt, todella väkinäiseltä.
Artikkeli internetissä: Reconsidering Ego Death and the False Self:
"I’ve recently been considering these often promoted notions of ego death, the false self, and staying only in the present, while inquiring into my experience on the spiritual path over the last 30 years. I’ve discovered something very different than what these ideas seem to be pointing to.
I long believed these ideas to be true and spent years obsessed and battling with my conditioning. My obsession became a kind of spiritual narcissism as I tried to transcend or eradicate my false self, to stay in the present and hold onto the experience of an open non-dual vastness as the only true reality.
...I believed the spiritual ideology that the painful patterns developed in me through childhood dysfunction and trauma were the ego that must die, and that the self I took myself to be was false. I didn’t notice how this harshness in my relationship with myself created a deep and painful schism within me that would last for years.
...Eventually my attempts to force my spiritual ideas on myself failed. Feeling lost and defeated, I found an exceptional therapist with a spiritual background. But I was suspicious of teachers and authority figures whom, for years, I had blindly followed...
...In the course of psychotherapy I discovered that much of my suffering and confusion is a result of a lack of a necessary self-knowledge that only psychological introspection and investigation make possible. I began to recognize psychology as an essential aspect of spirituality... And I began to witness with compassionate understanding aspects of myself I had previously labeled my ego and believed merely needed to die.
My attention gently began to turn toward actively loving myself unconditionally, no matter what I did, what I said, or how I felt ...It was hard to let go of the anti-ego, self-as-an-illusion teachings I had so long embraced. I now call it my awakening out of non-dual ideology.
...I am saying that deep psychological integration requires deep introspection and self- examination that includes the past as well as the present. When this is bypassed, the result is often an un-integrated or theoretical spirituality.
...Now terms like “ego death”, “dissolving the false self,” and even “living only in the present”, seem naïve to me.
I’ve discovered that it’s healthier and more spiritual to include and love “me” as I am, rather than try to eradicate “me.”"
Joku kommentoi tätä ylläolevaa englanninkielistä tekstiä:
" Your article really resonates with me and confirms some of my doubts about the current fashionable thinking. I would like to rephrase that old adage “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.”
AMEN. “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.” Meidän ei TODELLAKAAN kuulu vapautua egosta. Naurettava koko ajatuskin, kun sitä enemmän miettii. Me OLEMME nyt kiinni tässä kehossa ja näissä aivoissa ja meidän on opeteltava elämään niiden kanssa. Absurdia ajatella, että meidän kuuluisi opetella elämään kuin niitä ei olisi.
Buddhalaisuus suksikoon puolestani suohon. Kiitos aspergerin, olen kykenemätön seuraamaan sokeasti auktoriteetteja ja perehdyn tällaisiin asioihin aina kriittisesti ja luottaen omiin vaistoihini ja intuitiooni.
Mutta.
Meidät on rakennettu (fyysinen kehomme, joka sisältää myös egon) sellaisiksi, että jos koemme jotain, mikä uhkaa meitä, fyysisesti tai psyykkisesti, tallennamme aivoihimme muistoja tästä kokemuksesta, että osaisimme varoa samaa asiaa keuraavalla kerralla. Usein tämä on hyvinkin järkevää. Jos kuljemme suolla ja kohtaamme krokotiilin, joka nappaa meidät suuhunsa ja yrittää syödä meidät, mutta pelästyy paikalle saapuvaa elefanttilaumaa ja jättää meidät raadeltuna lojumaan, on erittäin hyvä asia oppia pelkäämään krokotiileja ja niiden kitoja. Tuskin on tarkoitus oppia suhtautumaan kaikkeen suurella hyväksyvällä tyyneydellä ja olla oppimatta lainkaan välttelemään tilanteita, jotka vahingoittavat meitä. Vaikka tietysti on ehkä miellyttävämpää tulla pureskelluksi buddhalaisen tyyneyden tilassa kuin pakokauhun vallassa.
Psyykkiset uhat eivät läheskään aina ole sen vähemmän vakavasti otettavia. Jos kumppanimme hakkaa meitä, tuskin on tarkoitus ajatella: "Ooh, miten ihastuttava tilaisuus tämä onkaan opetella suurta tyyneyttä ja tuskan hyväksymistä".
Miten siis sovitetaan toisiinsa jämäkkyys ja omien rajojen tunnistaminen ja niistä huolehtiminen ja toisaalta tämä buddhalainen näkemys antautumisesta ja egosta vapautumisesta?
En voi uskoa, että on tarkoitus oppia elämään niin, ettei koskaan enää ajattele itseään (egoaan) ja on täydellisesti muiden käytettävissä ja täysin rajaton ja vailla minkäänlaista omaa tahtoa... Meidät kuitenkin ON sidottu täällä tähän ruumiiseen ja aivoihin, emme ole aineettomia henkiolentoja ainakaan juuri tällä hetkellä.
Ymmärrän, että suuri osa ehdollistumistamme ja psyykkisistä tuskan välttelypyrkimyksistämme ja peloistamme on turhia, ja niistä on hyvä vapautua. Ymmärrän, että on hyvä oppia suhtautumaan tuskaan niin, että tarvittaessa sitä voi vain katsella reagoimatta tai käynnistämättä pakenemis- ja välttelemismalleja, ja hyväksyy sen ja antaa sen kulkea lävitseen ja vapautuu siitä. Jos olet sopinut ystäväsi kanssa, että menette elokuviin, ja hän ei saavukaan paikalle eikä ole ilmoittanut mitään, joskus jotain tämänkaltaisia asioita on hyvä oppia vain antamaan anteeksi ilman, että reagoi. Mutta jos joku tekee näin TOISTUVASTI, minusta on syytä miettiä, haluaako tällaisen ihmisen kanssa olla tekemisissä? Minulta ainakin vie energiaa yrittää KOKO AJAN suhtautua tyynesti ja anteeksiantavasti sellaiseen ihmiseen, joka käyttäytyy epäkypsästi, epäempaattisesti tms. ja alituiseen aiheuttaa tuskaa teoillaan. En myöskään ymmärrä sitä, että MIKSI minun täytyisi olla tällaisen ihmisen ystävä? Miksi?
Aluksi tämä koko valaistumis- ja egosta vapautumisjuttu vaikutti hyvältä, mutta sitten tajusin, että tämähän on sitä iänikuista buddhalaista juttua, josta ajat sitten, sitä lueskeltuani, tulin siihen tulokseen, etten ole sen kanssa samaa mieltä asioista.
Miten esimerkiksi minun pitäisi toimia tilanteessa, jossa minulle ei riitä alle 9h yöuni, ja jos nukun alle 9h, muutun ärtyneeksi ja alan oireilla psyykkisesti, pahastikin, riippuen siitä, miten paljon alle 9 tunnin yöuni jää. Oletetaan myös, että en kirveelläkään saa itseäni joko sänkyyn tai nukahtamaan ennen kello 22 illalla. Ja oletetaan että saan työn, johon pitäisi herätä kello 05 aamulla. Jos jotenkin onnistuisin nukahtamaan kello 22, saisin 7 tunnin yöunet. Alkaisin oireilla vahvasti psyykkisesti, olisin ärtynyt ihmisten seurassa jne jne.
Minun ei kuitenkaan kuuluisi pelätä tätä tuskaa? Minun ei kuuluisi rajoittaa elämääni siten, että yritän välttää tämän tuskan kokemista? Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Hyväksyä kärsimys ja väsymys? Ja mitä se tarkoittaa? Että käytän kaiken aikani sen hokemiseen, että "ei haittaa, että olen väsynyt", vaikka se haittaa, koska en jaksa mitään.
Tai sitten se, että jos keskityn johonkin asiaan, tulen ärtyneeksi, jos minua häiritään. En mahda tälle mitään. Aivoni reagoivat siten. Jos lapseni keskeyttää minun keskittymiseni 10 kertaa minuutissa ja pyytää minua tulemaan tekemään jotain tai katsomaan jotain toiset 10 kertaa minuutissa, vaikka olen väsynyt ja yritän keskittyä ja en JAKSA, ja jokainen päivä on kaiken aikaa sellaista, miten hitossa suhtaudun tällöin buddhalaisella tyyneydellä?
Ymmärrän kertaluontoisista ja nopeasti kohdalle tulevista ja menevistä asioista, että niiden suhteen voi valita, että kokee tuskan ja antaa sen sitten mennä, mutta miten hitossa voi suhtautua välinpitämättömästi tuskaan, joka on jatkuvaa tai kestää tuntikausia joka ikinen päivä? Miten sellaisesta tuskasta voi olla välittämättä?
En ymmärrä monia asioita ja voi olla, että en vain tajua jotain, koska en ole vielä lukenut selitystä mistään kirjasta tai kuullut sitä yhdeltäkään suurelta gurulta, tai sitten buddhalaiset teoriat ovat hyvin pitkälti pelkkää potaskaa.
Ylipäätään se koko touhu, jossa yritetään erottaa ego ja puhdas minuus toisistaan, tuntuu, nyt kun muutaman päivän sitä ole pohtinut ja yrittänyt, todella väkinäiseltä.
Artikkeli internetissä: Reconsidering Ego Death and the False Self:
"I’ve recently been considering these often promoted notions of ego death, the false self, and staying only in the present, while inquiring into my experience on the spiritual path over the last 30 years. I’ve discovered something very different than what these ideas seem to be pointing to.
I long believed these ideas to be true and spent years obsessed and battling with my conditioning. My obsession became a kind of spiritual narcissism as I tried to transcend or eradicate my false self, to stay in the present and hold onto the experience of an open non-dual vastness as the only true reality.
...I believed the spiritual ideology that the painful patterns developed in me through childhood dysfunction and trauma were the ego that must die, and that the self I took myself to be was false. I didn’t notice how this harshness in my relationship with myself created a deep and painful schism within me that would last for years.
...Eventually my attempts to force my spiritual ideas on myself failed. Feeling lost and defeated, I found an exceptional therapist with a spiritual background. But I was suspicious of teachers and authority figures whom, for years, I had blindly followed...
...In the course of psychotherapy I discovered that much of my suffering and confusion is a result of a lack of a necessary self-knowledge that only psychological introspection and investigation make possible. I began to recognize psychology as an essential aspect of spirituality... And I began to witness with compassionate understanding aspects of myself I had previously labeled my ego and believed merely needed to die.
My attention gently began to turn toward actively loving myself unconditionally, no matter what I did, what I said, or how I felt ...It was hard to let go of the anti-ego, self-as-an-illusion teachings I had so long embraced. I now call it my awakening out of non-dual ideology.
...I am saying that deep psychological integration requires deep introspection and self- examination that includes the past as well as the present. When this is bypassed, the result is often an un-integrated or theoretical spirituality.
...Now terms like “ego death”, “dissolving the false self,” and even “living only in the present”, seem naïve to me.
I’ve discovered that it’s healthier and more spiritual to include and love “me” as I am, rather than try to eradicate “me.”"
Joku kommentoi tätä ylläolevaa englanninkielistä tekstiä:
" Your article really resonates with me and confirms some of my doubts about the current fashionable thinking. I would like to rephrase that old adage “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.”
AMEN. “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.” Meidän ei TODELLAKAAN kuulu vapautua egosta. Naurettava koko ajatuskin, kun sitä enemmän miettii. Me OLEMME nyt kiinni tässä kehossa ja näissä aivoissa ja meidän on opeteltava elämään niiden kanssa. Absurdia ajatella, että meidän kuuluisi opetella elämään kuin niitä ei olisi.
Buddhalaisuus suksikoon puolestani suohon. Kiitos aspergerin, olen kykenemätön seuraamaan sokeasti auktoriteetteja ja perehdyn tällaisiin asioihin aina kriittisesti ja luottaen omiin vaistoihini ja intuitiooni.
torstai 19. kesäkuuta 2014
Syökö valaistunut minä epäterveellisesti?
Alan kerätä blogiini kirjoituksia egoni osista sitä mukaa kuin tunnistan niitä. Minä vasta opettelen erottamaan sitä, mikä on egoa, siitä, mikä on puhdasta henkeä. Jo nyt, tehtyäni tätä tutkimusta vasta noin vuorokauden, olen huomannut, että egoni on koko ajan äänessä ja sillä on koko ajan jotain murehdittavaa ja stressattavaa. Ja minä olen luullut olevani kovinkin kehittynyt henkisesti!! Olen aivan naurettava, egoistinen pelle. Kyllä vain. Onneksi osaan nauraa itselleni.
Illalla aloin pohtia, mitä ei-ego syö? Kun stressaan liikkumisesta ja ruokavalioasioista, onko se ego, joka niin tekee? Kyllä vain on. Sillä puhdas minuus ei stressaa ja murehdi. Se vain on. Mutta jos minun pitää vapautua egosta, minun pitäisi lakata stressaamasta ja murehtimasta siitä, paljonko liikun ja miten syön. Mitä sitten tapahtuu? Syökö valaistunut minäni sitten huonosti ja ei harrasta liikuntaa?
Ahaa!!!! Huomaatteko? Kuka kysyy tuollaisia kysymyksiä? Kuka pelkää sitä, mitä voi seurata, jos en vahdi syömisiäni tai liikkumisiani? Kuka pelkää ja mitä?
Ego pelkää!!
Ego pelkää hallinnan menettämistä. Ego pelkää kauneuden menettämistä. Ego pelkää terveyden menettämistä. Ego pelkää!
Joten egosta vapautumien ei tarkoita ainoastaan sitä, että vapautuu ruokavaliosta ja liikkumisesta stressaamisesta vaan se tarkoittaa myös sitä, että päästää irti asioista, joihin yrittää takertua, joita yrittää varmistaa itselleen stressaamisen avulla (kauneus, terveys tms.).
Siksi sanotaan: let go let god.
Kun päästää irti egosta, on alettava luottaa. Mihin? Siihen, että tulee kannetuksi. Siihen, että kaikki tulee olemaan hyvin. On uskallettava antaa elämä Jumalan käsiin. On uskallettava irrottaa hallinnan tarpeesta ja heittäydyttävä.
Se ON pelottavaa!
Ego ei pidä sellaisesta. Ego haluaa hallita. Ego huolehtii, murehtii ja stressaa.
Jossain internet-artikkelissa sanottiin, että ego yrittää miellyttää muita ihmisiä ja ego haluaa yrittää hallita asioita. Egolle hallinnan tunne on tärkeä.
Minulla tulee olemaan todella paljon tekemistä ylipaisuneen, valtavan ja hypermammuttimaisen egoni poistamisessa. Hitaasti aloitan siivousurakan.
Ja minä olen kuvitellut olevani jo henkisesti varsin kehittynyt??? Sallikaa minun nauraa!!! HAHHAHAHHAHAAAAAA. Olen paksuegoinen ameeba.
Illalla aloin pohtia, mitä ei-ego syö? Kun stressaan liikkumisesta ja ruokavalioasioista, onko se ego, joka niin tekee? Kyllä vain on. Sillä puhdas minuus ei stressaa ja murehdi. Se vain on. Mutta jos minun pitää vapautua egosta, minun pitäisi lakata stressaamasta ja murehtimasta siitä, paljonko liikun ja miten syön. Mitä sitten tapahtuu? Syökö valaistunut minäni sitten huonosti ja ei harrasta liikuntaa?
Ahaa!!!! Huomaatteko? Kuka kysyy tuollaisia kysymyksiä? Kuka pelkää sitä, mitä voi seurata, jos en vahdi syömisiäni tai liikkumisiani? Kuka pelkää ja mitä?
Ego pelkää!!
Ego pelkää hallinnan menettämistä. Ego pelkää kauneuden menettämistä. Ego pelkää terveyden menettämistä. Ego pelkää!
Joten egosta vapautumien ei tarkoita ainoastaan sitä, että vapautuu ruokavaliosta ja liikkumisesta stressaamisesta vaan se tarkoittaa myös sitä, että päästää irti asioista, joihin yrittää takertua, joita yrittää varmistaa itselleen stressaamisen avulla (kauneus, terveys tms.).
Siksi sanotaan: let go let god.
Kun päästää irti egosta, on alettava luottaa. Mihin? Siihen, että tulee kannetuksi. Siihen, että kaikki tulee olemaan hyvin. On uskallettava antaa elämä Jumalan käsiin. On uskallettava irrottaa hallinnan tarpeesta ja heittäydyttävä.
Se ON pelottavaa!
Ego ei pidä sellaisesta. Ego haluaa hallita. Ego huolehtii, murehtii ja stressaa.
Jossain internet-artikkelissa sanottiin, että ego yrittää miellyttää muita ihmisiä ja ego haluaa yrittää hallita asioita. Egolle hallinnan tunne on tärkeä.
Minulla tulee olemaan todella paljon tekemistä ylipaisuneen, valtavan ja hypermammuttimaisen egoni poistamisessa. Hitaasti aloitan siivousurakan.
Ja minä olen kuvitellut olevani jo henkisesti varsin kehittynyt??? Sallikaa minun nauraa!!! HAHHAHAHHAHAAAAAA. Olen paksuegoinen ameeba.
Olen valtavan suuri EGO-hirviö
Kaikki on hyvin jännittävää! En todellakaan kuvitellut, että voisin valaistua vielä tämän elämän aikana. Voi olla, etten valaistukaan (vapaudu egosta), mutta olen selvästi siirtynyt lähemmäs kyseistä päämäärää ja valmis etenemään kasvussani. Vielä muutama kuukausi sitten en voinut kuvitellakaan, että pystyisin luopumaan egostani. Tai oikeastaan, vielä muutama viikko sitten. Mutta itseasiassa huomaan nyt useita merkkejä, jotka kertovat siitä, että alitajuisesti muutosprosessi on ollut käynnissä jo aika kauankin. Ja se nimenomaan on jännittävää! Miten tietämättäni olen alkanut luopua egosta jo ennen kuin aloin tehdä sitä tietoisesti.
Se, miksi olen ajautunut identiteettikriisiin, johtuu juuri siitä, kuten nyt ymmärrän, että olen alkanut luopua egosta eikä minulla ole ollut mitään tilalle. Saavuin vaiheeseen, jossa aloin kyseenalaistaa tekemiäni valintoja, tavoitteita, minuuteni osia, koska, tiedostamattani, aloin tajuta, että ne eivät ole todellista minua vaan vääristyneitä egon osia. Egon haluja.
Absurdia on sekin, että kuvittelin jo olevani aika valaistunut ja viisas ja henkisesti kehittynyt olento ja nyt tajuan, että en todellakaan ole ollut vaan lähinnä ameeban tasolla. Täysin egon vallassa, egon orja. Pelkkää egoa egoa egoa.
Pidän artikkelista Enlightenment is a failure. Valaistuminen on egon käsitys häviöstä. Se on hyvin sanottu. Sillä ego haluaa tuntea olevansa erityinen. Ego haluaa mainetta ja kunniaa ja rikkauksia ja kauneutta. Valaistumisessa ihminen luopuu sellaisten asioiden tavoittelusta. Niillä ei ole merkitystä. Valaistunut ihminen ei ajattele olevansa spesiaali. Jumala voi ohjata hänet tekemään työtä, josta ei saa mainetta, ei ehkä edes kiitosta. Egolle se on kamalaa. Ego haluaa olla SUURI.
Mitä on valaistuminen? Tässä hyvä kohta artikkelista. Ylempi (kylmää) kuvaa olotilaa, jossa olen viettänyt viime vuodet. Alempi (lämpimämpää) kuvaa sitä, mitä valaistuminen oikeasti muistuttaa.
Cold
I am experiencing a tremendous spiritual growth. My God given abilities are strengthening rapidly. At this point I am a very Strong Empath. I have other wonderful God given gifts, but the Empath is the strongest. I have known since I was very small that I was special and always had a Guardian Angel with me. I was not taught this by my parents or anyone, I just knew. Of course, at that age I wasn't sure what all this meant. However, I now know what my purpose on this Earth in this lifetime is through Meditation.
Warm
I've been struggling to rise beyond ego, and to have the faith necessary to turn my life over to the Divine energy that is God. It is a constant preoccupation and I am repeatedly filled with a sense of failure and doubt. I know that my ego is wounded much too easily, and that I then act defensively and purely in the service of ego. I think that I also need to learn to be gentler with myself and my human failings. In fact, I believe that my preoccupation with whether I am acting egoistically reflects my egocentricity.
Olen ollut täysi ääliö. Nyt näen, että olen vain valtavan suuri EGO. Ego ohjaa elämääni. Yök.
Mutta olen iloinen siitä, että nyt näen sen. Ja kirja, jota nyt luen (Singerin Kahleeton sielu), on kuin suoraan kirjoitettu minulle, se vastaa kaikkiin kysymyksiin, jotka juuri nyt ovat ajankohtaisia, ja joiden kaikkien olemassaoloa en edes tiedostanut ennen kuin näin akuuteimmat ongelmani kirjassa kuvattuina ja sain myös vastaukset siihen, miten pääsen eteenpäin.
Kirja auttoi minua ymmärtämään, että minä en ole ego. Ego kuuluu ruumisminääni (minun termini, jota käytän puhuessani itselleni). Ego on kiinni kehossani, sen tarpeissa, ehdollistumissa, aivojen virheohjelmoinneissa. Mutta egon takana on puhtaan kokemuksen tila, minä, joka vain on. Se on minun henkeni, sieluni. Se olen minä. Ego on täysin irrallinen tuosta henkisestä minästä. Ja nyt osaan erottaa ne kaksi toisistaan ja osaan mennä tuohon puhtaan kokemuksen tilaan, jossa voin aistia puhtaan minuuteni ja katsella sieltä egon puuhia, ajatuksia ja tunteita ja jossa ymmärrän, ettei niillä ole merkitystä, ei oikeasti.
Mutta olen vielä aivan heikko ja vasta tieni alussa. Minä alan vasta opetella. Nyt olen kuitenkin vain suuri ego-hirviö. Valtava mätäpaise. Ei ihme, ettei minulla koskaan ole energiaa ja olen aina väsynyt. Vaikka olen kuvitellut olevani kovinkin nerokas ongelmieni ratkaisemisessa ja pitkällä kasvussani, näen nyt, että olen pelkkä raakile ja TÄYNNÄ ongelmia, tukkeutunutta energiaa. Keskeneräisiä energiamuodostelmia, kuten Singer nimeää kirjassaan. Sanskritin kielessä niitä kutsutaan samskaroiksi, vaikutelmiksi. Samskarat ovat tukoksia, menneisyydestä peräisin olevia vaikutelmia, jotka hallitsevat elämää.
Kirjan luku Sisäisen piikin poistaminen oli hyvinkin ravistava. Se puhui kuin suoraan minusta. Siinä puhutaan vertauskuvallisesti käsivarressa olevasta piikistä. Sen voi joko ottaa pois tai sitten voi yrittää elää sen kanssa niin, että koko ajan varoo sitä. Singer kirjoittaa, miten henkilö, joka elää piikin kanssa, kehittää mitä mielikuvituksellisimpia ratkaisuja, ettei mikään osuisi piikkiin ja tuottaisi kipua. Nukkuessa hän yrittää pysyä asennossa, jossa piikki ei tuota kipua. "Ehkäpä voisit rakentaa jopa jonkinlaisen telineen, joka toimii suojalaitteena. Jos todella paneudut asiaan ja saat rakennettua toimivan laitteen, arvelet ratkaisseesi ongelman. Sanoisit: ”Nyt voin nukkua. Ja arvaapa mitä? Minua pyydettiin televisio-ohjelmaan kertomaan tapauksestani. Kaikki, joilla on piikkiongelma, voivat saada suojalaitteeni, ja minulle maksetaan jopa tekijänoikeusmaksuja’."
Totuus on, että ongelmaa ei ole ratkaistu. Piikki hallitsee kyseisen henkilön elämää täydellisesti. "Se vaikuttaa kaikkiin päätöksiisi: minne menet, kenen kanssa voit olla, kuka voi olla kanssasi. Se päättää, missä voit työskennellä, millaisessa talossa asua... Piikki kerta kaikkiaan hallitsee elämäsi kaikkia puolia."
Se olen minä. Piikki-ihminen. Sillä mitä muuta minä olenkaan tehnyt viime vuodet kuin rakentanut elämääni piikkini ympärille, luovuttanut kaiken sen hallintaan. Olen asperger ja erityisherkkä ja minulla on adhd-piirteitä. Sen takia olen invalidi. Minulla on resurssirajoitteita. En pysty siihen tähän ja tuohon. Koko elämäni pyörii piikkini ympärillä. Se hallitsee elämääni.
Ja sitten jos keksin ratkaisuja piikin kanssa elämiseen, olen kuin esimerkin henkilö, joka pääsee televisioon. Haluan kertoa kaikille, joilla on piikkiongelma, suojalaitteista, joita olen rakentanut.
Aivojen uudelleenohjelmointi, josta olen ollut niin tohkeissani. Mitä se on? Se on vain egon ympärillä pyörimistä. Egon muokkaamista. Sillä ego on ruumiini minä. Ruumisminä. Voin muokata egoani.
Mutta puhtaan minuuteni kannalta tällä millään ei ole mitään merkitystä. Puhdas minuuteni on ehjä. Valmis. Kaunis. Se vain on. Sitä ei voi muokata tai muuttaa.
Pitää päästä egon taakse.
Minä en ole asperger. Minä en ole erityisherkkä. Ne ovat ruumiini ominaisuuksia. Ne kuuluvat egooni. Minä en ole egoni. Ne eivät siis määritä minua, ne määrittävät vain egoani. Niillä on merkitystä vain egoni kannalta, ei minun puhtaan minuuteni kannalta.
Kun vapautuu egosta, sellaisilla asioilla ei enää ole merkitystä.
Egosta vapautuminen tosin ei ole helppoa. Periaatteessa on, mutta ei silti ole. Sitä, mitä ego on, erittelen seuraavassa kirjoituksessa.
Se, miksi olen ajautunut identiteettikriisiin, johtuu juuri siitä, kuten nyt ymmärrän, että olen alkanut luopua egosta eikä minulla ole ollut mitään tilalle. Saavuin vaiheeseen, jossa aloin kyseenalaistaa tekemiäni valintoja, tavoitteita, minuuteni osia, koska, tiedostamattani, aloin tajuta, että ne eivät ole todellista minua vaan vääristyneitä egon osia. Egon haluja.
Absurdia on sekin, että kuvittelin jo olevani aika valaistunut ja viisas ja henkisesti kehittynyt olento ja nyt tajuan, että en todellakaan ole ollut vaan lähinnä ameeban tasolla. Täysin egon vallassa, egon orja. Pelkkää egoa egoa egoa.
Pidän artikkelista Enlightenment is a failure. Valaistuminen on egon käsitys häviöstä. Se on hyvin sanottu. Sillä ego haluaa tuntea olevansa erityinen. Ego haluaa mainetta ja kunniaa ja rikkauksia ja kauneutta. Valaistumisessa ihminen luopuu sellaisten asioiden tavoittelusta. Niillä ei ole merkitystä. Valaistunut ihminen ei ajattele olevansa spesiaali. Jumala voi ohjata hänet tekemään työtä, josta ei saa mainetta, ei ehkä edes kiitosta. Egolle se on kamalaa. Ego haluaa olla SUURI.
Mitä on valaistuminen? Tässä hyvä kohta artikkelista. Ylempi (kylmää) kuvaa olotilaa, jossa olen viettänyt viime vuodet. Alempi (lämpimämpää) kuvaa sitä, mitä valaistuminen oikeasti muistuttaa.
Cold
I am experiencing a tremendous spiritual growth. My God given abilities are strengthening rapidly. At this point I am a very Strong Empath. I have other wonderful God given gifts, but the Empath is the strongest. I have known since I was very small that I was special and always had a Guardian Angel with me. I was not taught this by my parents or anyone, I just knew. Of course, at that age I wasn't sure what all this meant. However, I now know what my purpose on this Earth in this lifetime is through Meditation.
Warm
I've been struggling to rise beyond ego, and to have the faith necessary to turn my life over to the Divine energy that is God. It is a constant preoccupation and I am repeatedly filled with a sense of failure and doubt. I know that my ego is wounded much too easily, and that I then act defensively and purely in the service of ego. I think that I also need to learn to be gentler with myself and my human failings. In fact, I believe that my preoccupation with whether I am acting egoistically reflects my egocentricity.
Olen ollut täysi ääliö. Nyt näen, että olen vain valtavan suuri EGO. Ego ohjaa elämääni. Yök.
Mutta olen iloinen siitä, että nyt näen sen. Ja kirja, jota nyt luen (Singerin Kahleeton sielu), on kuin suoraan kirjoitettu minulle, se vastaa kaikkiin kysymyksiin, jotka juuri nyt ovat ajankohtaisia, ja joiden kaikkien olemassaoloa en edes tiedostanut ennen kuin näin akuuteimmat ongelmani kirjassa kuvattuina ja sain myös vastaukset siihen, miten pääsen eteenpäin.
Kirja auttoi minua ymmärtämään, että minä en ole ego. Ego kuuluu ruumisminääni (minun termini, jota käytän puhuessani itselleni). Ego on kiinni kehossani, sen tarpeissa, ehdollistumissa, aivojen virheohjelmoinneissa. Mutta egon takana on puhtaan kokemuksen tila, minä, joka vain on. Se on minun henkeni, sieluni. Se olen minä. Ego on täysin irrallinen tuosta henkisestä minästä. Ja nyt osaan erottaa ne kaksi toisistaan ja osaan mennä tuohon puhtaan kokemuksen tilaan, jossa voin aistia puhtaan minuuteni ja katsella sieltä egon puuhia, ajatuksia ja tunteita ja jossa ymmärrän, ettei niillä ole merkitystä, ei oikeasti.
Mutta olen vielä aivan heikko ja vasta tieni alussa. Minä alan vasta opetella. Nyt olen kuitenkin vain suuri ego-hirviö. Valtava mätäpaise. Ei ihme, ettei minulla koskaan ole energiaa ja olen aina väsynyt. Vaikka olen kuvitellut olevani kovinkin nerokas ongelmieni ratkaisemisessa ja pitkällä kasvussani, näen nyt, että olen pelkkä raakile ja TÄYNNÄ ongelmia, tukkeutunutta energiaa. Keskeneräisiä energiamuodostelmia, kuten Singer nimeää kirjassaan. Sanskritin kielessä niitä kutsutaan samskaroiksi, vaikutelmiksi. Samskarat ovat tukoksia, menneisyydestä peräisin olevia vaikutelmia, jotka hallitsevat elämää.
Kirjan luku Sisäisen piikin poistaminen oli hyvinkin ravistava. Se puhui kuin suoraan minusta. Siinä puhutaan vertauskuvallisesti käsivarressa olevasta piikistä. Sen voi joko ottaa pois tai sitten voi yrittää elää sen kanssa niin, että koko ajan varoo sitä. Singer kirjoittaa, miten henkilö, joka elää piikin kanssa, kehittää mitä mielikuvituksellisimpia ratkaisuja, ettei mikään osuisi piikkiin ja tuottaisi kipua. Nukkuessa hän yrittää pysyä asennossa, jossa piikki ei tuota kipua. "Ehkäpä voisit rakentaa jopa jonkinlaisen telineen, joka toimii suojalaitteena. Jos todella paneudut asiaan ja saat rakennettua toimivan laitteen, arvelet ratkaisseesi ongelman. Sanoisit: ”Nyt voin nukkua. Ja arvaapa mitä? Minua pyydettiin televisio-ohjelmaan kertomaan tapauksestani. Kaikki, joilla on piikkiongelma, voivat saada suojalaitteeni, ja minulle maksetaan jopa tekijänoikeusmaksuja’."
Totuus on, että ongelmaa ei ole ratkaistu. Piikki hallitsee kyseisen henkilön elämää täydellisesti. "Se vaikuttaa kaikkiin päätöksiisi: minne menet, kenen kanssa voit olla, kuka voi olla kanssasi. Se päättää, missä voit työskennellä, millaisessa talossa asua... Piikki kerta kaikkiaan hallitsee elämäsi kaikkia puolia."
Se olen minä. Piikki-ihminen. Sillä mitä muuta minä olenkaan tehnyt viime vuodet kuin rakentanut elämääni piikkini ympärille, luovuttanut kaiken sen hallintaan. Olen asperger ja erityisherkkä ja minulla on adhd-piirteitä. Sen takia olen invalidi. Minulla on resurssirajoitteita. En pysty siihen tähän ja tuohon. Koko elämäni pyörii piikkini ympärillä. Se hallitsee elämääni.
Ja sitten jos keksin ratkaisuja piikin kanssa elämiseen, olen kuin esimerkin henkilö, joka pääsee televisioon. Haluan kertoa kaikille, joilla on piikkiongelma, suojalaitteista, joita olen rakentanut.
Aivojen uudelleenohjelmointi, josta olen ollut niin tohkeissani. Mitä se on? Se on vain egon ympärillä pyörimistä. Egon muokkaamista. Sillä ego on ruumiini minä. Ruumisminä. Voin muokata egoani.
Mutta puhtaan minuuteni kannalta tällä millään ei ole mitään merkitystä. Puhdas minuuteni on ehjä. Valmis. Kaunis. Se vain on. Sitä ei voi muokata tai muuttaa.
Pitää päästä egon taakse.
Minä en ole asperger. Minä en ole erityisherkkä. Ne ovat ruumiini ominaisuuksia. Ne kuuluvat egooni. Minä en ole egoni. Ne eivät siis määritä minua, ne määrittävät vain egoani. Niillä on merkitystä vain egoni kannalta, ei minun puhtaan minuuteni kannalta.
Kun vapautuu egosta, sellaisilla asioilla ei enää ole merkitystä.
Egosta vapautuminen tosin ei ole helppoa. Periaatteessa on, mutta ei silti ole. Sitä, mitä ego on, erittelen seuraavassa kirjoituksessa.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Rakkaus on toisen vapauden kunnioittamista
Yksin oleminen on minulle tärkeä asia. Se on tarve ja suurimman onnellisuuteni lähde. Jos joku, esimerkiksi poikaystäväni, yrittäisi estää minua olemasta yksin (koska haluaisi, että vietän aikaa hänen kanssaan), hän ei rakastaisi minua vaan olisi jollain lailla takertunut minuun ja ajattelisi itseään, omia tarpeitaan. Aina kun yrittää rajoittaa toisen vapautta ei rakasta vaan vangitsee ja ajattelee itseään. Silti on tärkeää etsiä kumppani/ystävä, jonka tarpeita ja arvoja oma vapaus ja itsen toteuttaminen ei tallo. Ja myös toisinpäin. Voi olla, että joku ei hyväksyisi yksin olemistani, koska se on ristiriidassa hänen läheisyyden tarpeensa kanssa liian pahasti. Silloin emme sovi yhteen ja tämä tulee myöntää ja etsiä kumppani/ystävä, joka ollessaan oma itsensä, sopii riittävän hyvin tarpeisiimme ja vastaa riittävästi arvojamme.
Jos toisen valinnoista tulee paha mieli, sitä ei saisi kaataa toisen päälle. Eli ei saisi alkaa syyllistämään, koska syyllistäminen on yritys rajoittaa toisen vapautta ja onnellisuutta. Jos ei pidä toisen valinnoista, tavasta viettää aikaa tai toteuttaa itseään ja/tai jos ne jotenkin vahingoittavat omia tarpeita tai arvoja, se on hyvä tuoda esiin, mutta ei syyllistämällä eikä muulla epäkypsällä tavalla eikä pidä jankuttaa ja yrittää muuttaa toista vaan lähteä sitten, jos vaikuttaa siltä, että omat tarpeet eivät suhteessa täyty tai se on liikaa omien arvojen vastainen (suhde tai toisen käytös).
Rakkaus on toisen vapauden kunnioittamista. Se on myös oman vapauden kunnioittamista.
Jos toisen valinnoista tulee paha mieli, sitä ei saisi kaataa toisen päälle. Eli ei saisi alkaa syyllistämään, koska syyllistäminen on yritys rajoittaa toisen vapautta ja onnellisuutta. Jos ei pidä toisen valinnoista, tavasta viettää aikaa tai toteuttaa itseään ja/tai jos ne jotenkin vahingoittavat omia tarpeita tai arvoja, se on hyvä tuoda esiin, mutta ei syyllistämällä eikä muulla epäkypsällä tavalla eikä pidä jankuttaa ja yrittää muuttaa toista vaan lähteä sitten, jos vaikuttaa siltä, että omat tarpeet eivät suhteessa täyty tai se on liikaa omien arvojen vastainen (suhde tai toisen käytös).
Rakkaus on toisen vapauden kunnioittamista. Se on myös oman vapauden kunnioittamista.
tiistai 17. kesäkuuta 2014
Uuden identiteetin rakentaminen
Huoh. Blogi oli hetken piilossa. Koska minä mietin. Mietin. Elämäni on jotenkin kummallisessa vaiheessa ja käyn läpi jotain identiteettikriisiä. Olen kenties luomassa nahkaani ja syntymässä uudelleen. Ja en enää ole varma, miksi pidän blogia. Kuten en ole varma monesta muustakaan asiasta. Että mitkä ne todelliset motiivit ovat ja palvelevatko ne, tietyt asiat, rikkinäisen minuuteni tarkoitusperiä, vai ovatko ne osa ehjää minuuttani. Näitä selvittelen. Sillä olen alkanut syvällisellä tasolla ymmärtää, että monet asiat, joita olen elämässäni tavoitellut, tai joita olen pitänyt tärkeinä, ovatkin "vääriä" eivätkä palvele aitoa, eheää minuuttani vaan ovat ehdollistumien ja virheohjelmointien, haavojen, selviytymiskeinojen yms. tuotosta. Haluan eroon sellaisista. Olen esimerkiksi aina halunnut yliopistoon ja suurimpia syitä asialle on, että koulukiusaamisen takia olen halunnut jotenkin todistaa, että olen älykäs ja hieno ihminen, ja olen ruoskinut itseäni mahdollisimman korkeaan älylliseen asemaan yhteiskunnassa tästä syystä. Jonkinlaista julkisuutta taas olen tavoitellut siitä syystä (julkisuutta älyn tms. kautta), että jokin osa minussa toivoo, että kiusaajani lukisivat lehtihaastattelujani, kirjoittamiani kirjoja tms. ja toteaisivat, että olen sittenkin tosi hyvä tyyppi.
En ole varma, kuka olen, ja mitä haluan, jos kitken tuollaiset väärät motivaatiotekijät. Mitä MINÄ todella itse haluan elämältä? Kuka olen? Mitä haluan opiskella? Mitä tehdä työkseni? Haluanko oikeasti pitää blogia? Haluanko oikeasti kirjoittaa kirjoja? Haluanko oikeasti esiintyä lehtihaastatteluissa?
Kuka minä olen?
Kysyin näitä kysymyksiä itseltäni yhtä suurella intensiteetillä noin 16-vuotiaana. Toki olen pohtinut tuota kysymystä kaiken aikaa, mutta niin, että kyseessä on selkeä identiteettikriisi, valtava tarve selkeyttää itselleen, että KUKA MINÄ OLEN, koska en enää ole varma. Koska se, mitä on ollut, on jollain tapaa romahtanut, ja en tiedä, mitä rakentaisin tilalle.
Hämmennys.
En ole varma, kuka olen, ja mitä haluan, jos kitken tuollaiset väärät motivaatiotekijät. Mitä MINÄ todella itse haluan elämältä? Kuka olen? Mitä haluan opiskella? Mitä tehdä työkseni? Haluanko oikeasti pitää blogia? Haluanko oikeasti kirjoittaa kirjoja? Haluanko oikeasti esiintyä lehtihaastatteluissa?
Kuka minä olen?
Kysyin näitä kysymyksiä itseltäni yhtä suurella intensiteetillä noin 16-vuotiaana. Toki olen pohtinut tuota kysymystä kaiken aikaa, mutta niin, että kyseessä on selkeä identiteettikriisi, valtava tarve selkeyttää itselleen, että KUKA MINÄ OLEN, koska en enää ole varma. Koska se, mitä on ollut, on jollain tapaa romahtanut, ja en tiedä, mitä rakentaisin tilalle.
Hämmennys.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Elämä menossa kokonaan uusiksi?
Heräsin viime yönä 4 jälkeen. Viestiuneen. Saan ajoittain viestiunia. Ne ovat hyvin voimakkaita unia, joiden jälkeen herään. Herään HETI unen jälkeen eli viestin saatuani, ja oloni on herätessä outo ja ravistettu. Merkityksellinen. Nämä unet välittävät minulle aina uutta informaatiota elämästäni, jostakin asiasta ja unen jälkeen suhteeni tuohon asiaan, tai johonkin siihen liittyvään asiaan, muuttuu merkittävästi ja pysyvästi. Silmäni aukeavat. Ymmärrän jotain, mitä en aiemmin ymmärtänyt. Näen asioita, joita en aiemmin nähnyt. Näkökulma muuttuu. Viestiunilla on voimaa muuttaa elämääni ja minua. Ja sen ne aina tekevät.
Tällä kertaa uni itsessään ei ole merkityksellinen. Usein kyse ei olekaan unen tapahtumista vaan jostain salaperäisestä, mikä välittyy unen kautta. Tässä unessa oli kissani, jonka hiljattain annoin pois. Nainen, joka sen otti, tuli kylään luokseni, ja hänellä oli mukanaan sekä minun ex-kissani ja oma kissansa. Tajusin, miten ikävöin kissaani (en hereillä ollessani ole tuntenut lainkaan ikävää, surua tai mitään muutakaan) ja unessa mietin, haluaisinko sen takaisin. Saisinko sen takaisin? Mutta samalla mietin, että ehkä se on nyt onnellisempi. Se todella piti uudesta kissakaveristaan. Uni taisi päättyä siihen, että tulin siihen tulokseen kuitenkin, että jääköön sinne missä on.
Tämä uni sai minut ymmärtämään, että ikävöin kissaani. Enhän antanut sitä pois siksi, ettenkö pitäisi siitä, vaan koska olen liian kuormittunut. Herättyäni pohdin hetken, hakisinko sen takaisin, voisinko hakea. Sitten tajusin tuon, mitä jo kirjoitin. Että annoin sen pois, koska olen kuormittunut. Ja ymmärsin, että ratkaisu oli oikea.
Mutta jotenkin tämä uni ja sen herättämät ajatukset johdattivat minut ymmärtämään, että olen liian uupunut. Liian kuormittunut. Koko ajan.
Ja TÄMÄ lopulta johdatti minut suuriin oivalluksiin, joiden seurauksena koko elämäni voi muuttua perustavanlaatuisella tavalla. Ei oikeastaan ulkoinen elämäni, vaan tavoitteet, joita olen asettanut itselleni koskien jopa koko elämääni. Elämänsuunnitelmani. Haaveeni. Tavoitteeni. Pyrkimykseni. Ajankäyttöni. Jne.
Olen lukiosta asti rakastanut psykologiaa ja kokenut, että kuulun yliopistoon ja lukemaan psykologiaa. Se on yksi niistä asioista, jotka haluan saavuttaa tässä elämässä: päästä yliopistoon ja valmistua psykologian maisteriksi. EHKÄ väitellä tohtoriksi asti.
Lukion jälkeen en pystynyt saavuttamaan tätä tavoitetta, koska olin emotionaalinen sekasotku. hajalla. Epäkypsä. En vielä valmis. Kykenemätön lukemaan pääsykokeisiin. Kykenemätön pitkäjänteiseen työskentelyyn.
Monta vuotta meni siinä, kun tein kaikenlaisia "hanttihommia", joilla tienasin elantoni. Sitten opiskelin sosiaalialaa, koska ajattelin, että ehkä se jotenkin vastaisi psykologiaa, mutta käytännön muodossa (pääsin kiertämään pääsykokeen, joka oli kompastuskiveni, koska en pystynyt lukemaan siihen [ADHD?]. Alavalinta oli järkyttävän väärä. Opinnot jäi kesken.
Sitten olin äitinä monta vuotta (ja olen edelleen).
Viime vuonna hain ensimmäistä kertaa yliopistoon niin, että osallistuin pääsykokeeseen. Pystyin VIHDOIN lukemaan siihen. Jäin 4. varasijalle. Tänä vuonna uusi yritys.
MUTTA. Tänään ensimmäistä kertaa kyseenalaistin tämän tavoitteeni. Minulla ei ole hajuakaan siitä, pystynkö tekemään niitä TÖITÄ, joihin kyseinen koulutus valmistaa. Opettajan työ, psykologin työ... Paljon paineita. Sosiaalista kuormitusta. En mitenkään voi tietää, kestäisinkö. Tutkijan työ taas sisältää omat ongelmansa.
Vuosien vuosien ajan kuvittelin, etten koskaan löydä rakkautta. Aspergerin takia vaikutti siltä, että jään yksin. Aluksi olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti liian jälkeenjäänyt, kypsyin niiltä osin myöhään seurustelukypsäksi (yli 20-vuotiaana). Sitten taas olin liian rikkinäinen. Ja huonossa parisuhteessa. Joten ajattelin aina, valmistelin itseäni siihen, että jos jään yksin (tai huonoon suhteeseen, jossa olin yksin), tarvitsen jotain, millä täytän elämäni. Jotain, mikä korvaa rakkauden. Ja täytin elämäni projekteillani ja psykologiahaaveillani.
Mutta nyt olen löytänyt sen, mitä aina eniten kaipasin. Rakkauden. Oikean ihmisen. Oikean suhteen.
Ja nyt minun ei tarvitse enää hukuttaa itseäni omiin kiinnostuksen kohteisiini. Hakea täyttymystä ja merkitystä elämälle opiskelusta, urasta tms.
Koska resurssini ovat rajalliset, joudun valitsemaan. En saa kaikkea. Tulen koko ajan yhä tietoisemmaksi rajallisista resursseistani. Ja ymmärrän, miten tärkeää minun on koko ajan tiedostaa resurssieni rajallisuus, heikko stressinsietokykyni, ja huomioida ne koko ajan ja kaikessa. Näin opin lopulta elämään itselleni optimaalisimmalla tavalla.
Haluan, että energiani on rakkaideni käytössä. Lapseni. Ja nyt myös mieheni. Ja myöhemmin yhteisten lapsemme. Tarvitsen resurssini heille. Ihmissuhteisiini. Haluan antaa ne heille.
Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy luopua lähes kaikesta muusta.
Olen monta vuotta miettinyt, että tykkäisin aika varmasti työskennellä kaupassa. Varsinkin täyttää hyllyjä. Se olisi IHANAA. Tänään kävin S-marketissa ja valitsin hiusväriä. Hiusvärit olivat hyllyssä AIVAN sekaisin. Siis ihan sikin sokin kuin niitä ei olisi kuukauteen järjestelty. Syvennyin järjestelemään niitä varmaan vartiksi. Nautin siitä. Ja minua ei yhtään kiinnostanut ihmetteleekö joku. Siinähän ihmettelee.
Luulen, että resurssini riittäisivät osa-aikaiseen työskentelyyn kaupassa. Tai sitten voisin pohtia, mikä muu työ voisi olla sellainen, että voisin aloittaa sen jo pian ja se ei kuormittaisi liikaa. Johon voisin opetella vaikka oppisopimuksella.
Tärkeintä olisi ehkä miettiä työtä kuormituksen kannalta.
Sillä vaikka olisin älykäs ja luova ja monella tapaa kyvykäs, alan VIHDOIN myöntää kolikon toisen puolen. Rajallisuuteni. "Sairauteni". Olen invalidi. Siitä ei yksinkertaisesti pääse mihinkään. Kapasiteettini on olemattoman pieni. Ylikuormitun kaikesta. Resursseja on todella vähän.
Paula Tillin kirja Toisin oli minulle suunnattoman tärkeä juuri siinä, että se sai minut lopullisesti ymmärtämään, että Aspergerin oireyhtymän takia asia on niin. Olin toki jotenkin tiennyt, että jaksamisongelmani ja ylikuormittumiseni liittyvät aspergeriin, mutta vasta kun Tilli selosti tarkasti omista jaksamisongelmistaan, ymmärsin asian täydellisesti. Ymmärsin, miten tärkeää minun on koko ajan tiedostaa ja ottaa huomioon tämä rajoitteeni.
Voisin sitten ehkä jaksamiseni mukaan joskus omalla ajallani kääntää ja julkaista kirjoja. Silloin kun on aikaa ja se tuntuu hyvältä. Ja opiskella psykologiaa avoimessa ja ehkä joskus, vaikka kun lapset ovat lentäneet pesästä, hakea yliopistoon. Koska siinä ei ole koskaan ollut tärkeää ammatin hankkiminen vaan yksinkertaisesti vain näyttää itselle, että pystyn siihen. Tai saada se kokemus. Haluan vain kokea sen asian tässä elämässä. Ihan sama vaikka olisin silloin 50.
On aika miettiä kaikkea uusiksi.
Aika alkaa hyväksyä se, että minä OLEN invalidi. Ja jos vaikuttaa todella pahalta, hakea eläkettä. Mutta se on edessä vasta sitten, jos yritän ja hajoan ja luovutan. Nyt minä vielä yritän.
Tällä kertaa uni itsessään ei ole merkityksellinen. Usein kyse ei olekaan unen tapahtumista vaan jostain salaperäisestä, mikä välittyy unen kautta. Tässä unessa oli kissani, jonka hiljattain annoin pois. Nainen, joka sen otti, tuli kylään luokseni, ja hänellä oli mukanaan sekä minun ex-kissani ja oma kissansa. Tajusin, miten ikävöin kissaani (en hereillä ollessani ole tuntenut lainkaan ikävää, surua tai mitään muutakaan) ja unessa mietin, haluaisinko sen takaisin. Saisinko sen takaisin? Mutta samalla mietin, että ehkä se on nyt onnellisempi. Se todella piti uudesta kissakaveristaan. Uni taisi päättyä siihen, että tulin siihen tulokseen kuitenkin, että jääköön sinne missä on.
Tämä uni sai minut ymmärtämään, että ikävöin kissaani. Enhän antanut sitä pois siksi, ettenkö pitäisi siitä, vaan koska olen liian kuormittunut. Herättyäni pohdin hetken, hakisinko sen takaisin, voisinko hakea. Sitten tajusin tuon, mitä jo kirjoitin. Että annoin sen pois, koska olen kuormittunut. Ja ymmärsin, että ratkaisu oli oikea.
Mutta jotenkin tämä uni ja sen herättämät ajatukset johdattivat minut ymmärtämään, että olen liian uupunut. Liian kuormittunut. Koko ajan.
Ja TÄMÄ lopulta johdatti minut suuriin oivalluksiin, joiden seurauksena koko elämäni voi muuttua perustavanlaatuisella tavalla. Ei oikeastaan ulkoinen elämäni, vaan tavoitteet, joita olen asettanut itselleni koskien jopa koko elämääni. Elämänsuunnitelmani. Haaveeni. Tavoitteeni. Pyrkimykseni. Ajankäyttöni. Jne.
Olen lukiosta asti rakastanut psykologiaa ja kokenut, että kuulun yliopistoon ja lukemaan psykologiaa. Se on yksi niistä asioista, jotka haluan saavuttaa tässä elämässä: päästä yliopistoon ja valmistua psykologian maisteriksi. EHKÄ väitellä tohtoriksi asti.
Lukion jälkeen en pystynyt saavuttamaan tätä tavoitetta, koska olin emotionaalinen sekasotku. hajalla. Epäkypsä. En vielä valmis. Kykenemätön lukemaan pääsykokeisiin. Kykenemätön pitkäjänteiseen työskentelyyn.
Monta vuotta meni siinä, kun tein kaikenlaisia "hanttihommia", joilla tienasin elantoni. Sitten opiskelin sosiaalialaa, koska ajattelin, että ehkä se jotenkin vastaisi psykologiaa, mutta käytännön muodossa (pääsin kiertämään pääsykokeen, joka oli kompastuskiveni, koska en pystynyt lukemaan siihen [ADHD?]. Alavalinta oli järkyttävän väärä. Opinnot jäi kesken.
Sitten olin äitinä monta vuotta (ja olen edelleen).
Viime vuonna hain ensimmäistä kertaa yliopistoon niin, että osallistuin pääsykokeeseen. Pystyin VIHDOIN lukemaan siihen. Jäin 4. varasijalle. Tänä vuonna uusi yritys.
MUTTA. Tänään ensimmäistä kertaa kyseenalaistin tämän tavoitteeni. Minulla ei ole hajuakaan siitä, pystynkö tekemään niitä TÖITÄ, joihin kyseinen koulutus valmistaa. Opettajan työ, psykologin työ... Paljon paineita. Sosiaalista kuormitusta. En mitenkään voi tietää, kestäisinkö. Tutkijan työ taas sisältää omat ongelmansa.
Vuosien vuosien ajan kuvittelin, etten koskaan löydä rakkautta. Aspergerin takia vaikutti siltä, että jään yksin. Aluksi olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti liian jälkeenjäänyt, kypsyin niiltä osin myöhään seurustelukypsäksi (yli 20-vuotiaana). Sitten taas olin liian rikkinäinen. Ja huonossa parisuhteessa. Joten ajattelin aina, valmistelin itseäni siihen, että jos jään yksin (tai huonoon suhteeseen, jossa olin yksin), tarvitsen jotain, millä täytän elämäni. Jotain, mikä korvaa rakkauden. Ja täytin elämäni projekteillani ja psykologiahaaveillani.
Mutta nyt olen löytänyt sen, mitä aina eniten kaipasin. Rakkauden. Oikean ihmisen. Oikean suhteen.
Ja nyt minun ei tarvitse enää hukuttaa itseäni omiin kiinnostuksen kohteisiini. Hakea täyttymystä ja merkitystä elämälle opiskelusta, urasta tms.
Koska resurssini ovat rajalliset, joudun valitsemaan. En saa kaikkea. Tulen koko ajan yhä tietoisemmaksi rajallisista resursseistani. Ja ymmärrän, miten tärkeää minun on koko ajan tiedostaa resurssieni rajallisuus, heikko stressinsietokykyni, ja huomioida ne koko ajan ja kaikessa. Näin opin lopulta elämään itselleni optimaalisimmalla tavalla.
Haluan, että energiani on rakkaideni käytössä. Lapseni. Ja nyt myös mieheni. Ja myöhemmin yhteisten lapsemme. Tarvitsen resurssini heille. Ihmissuhteisiini. Haluan antaa ne heille.
Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy luopua lähes kaikesta muusta.
Olen monta vuotta miettinyt, että tykkäisin aika varmasti työskennellä kaupassa. Varsinkin täyttää hyllyjä. Se olisi IHANAA. Tänään kävin S-marketissa ja valitsin hiusväriä. Hiusvärit olivat hyllyssä AIVAN sekaisin. Siis ihan sikin sokin kuin niitä ei olisi kuukauteen järjestelty. Syvennyin järjestelemään niitä varmaan vartiksi. Nautin siitä. Ja minua ei yhtään kiinnostanut ihmetteleekö joku. Siinähän ihmettelee.
Luulen, että resurssini riittäisivät osa-aikaiseen työskentelyyn kaupassa. Tai sitten voisin pohtia, mikä muu työ voisi olla sellainen, että voisin aloittaa sen jo pian ja se ei kuormittaisi liikaa. Johon voisin opetella vaikka oppisopimuksella.
Tärkeintä olisi ehkä miettiä työtä kuormituksen kannalta.
Sillä vaikka olisin älykäs ja luova ja monella tapaa kyvykäs, alan VIHDOIN myöntää kolikon toisen puolen. Rajallisuuteni. "Sairauteni". Olen invalidi. Siitä ei yksinkertaisesti pääse mihinkään. Kapasiteettini on olemattoman pieni. Ylikuormitun kaikesta. Resursseja on todella vähän.
Paula Tillin kirja Toisin oli minulle suunnattoman tärkeä juuri siinä, että se sai minut lopullisesti ymmärtämään, että Aspergerin oireyhtymän takia asia on niin. Olin toki jotenkin tiennyt, että jaksamisongelmani ja ylikuormittumiseni liittyvät aspergeriin, mutta vasta kun Tilli selosti tarkasti omista jaksamisongelmistaan, ymmärsin asian täydellisesti. Ymmärsin, miten tärkeää minun on koko ajan tiedostaa ja ottaa huomioon tämä rajoitteeni.
Voisin sitten ehkä jaksamiseni mukaan joskus omalla ajallani kääntää ja julkaista kirjoja. Silloin kun on aikaa ja se tuntuu hyvältä. Ja opiskella psykologiaa avoimessa ja ehkä joskus, vaikka kun lapset ovat lentäneet pesästä, hakea yliopistoon. Koska siinä ei ole koskaan ollut tärkeää ammatin hankkiminen vaan yksinkertaisesti vain näyttää itselle, että pystyn siihen. Tai saada se kokemus. Haluan vain kokea sen asian tässä elämässä. Ihan sama vaikka olisin silloin 50.
On aika miettiä kaikkea uusiksi.
Aika alkaa hyväksyä se, että minä OLEN invalidi. Ja jos vaikuttaa todella pahalta, hakea eläkettä. Mutta se on edessä vasta sitten, jos yritän ja hajoan ja luovutan. Nyt minä vielä yritän.
torstai 27. maaliskuuta 2014
Identiteettikriisi
Olen jonkinlaisessa murroskohdassa. Identiteettikriisi. Ja sen sellaista. Se, mitä on ollut, ei jotenkin tunnu enää oikealta, eikä uutta vielä ole. Puhun erityisesti ulkoisesta tyylistä. Imago. Habitus. Hiustyyli, pukeutuminen... Mulle sellaiset on tosi tärkeitä ja isoja asioita, koska se, millaista ulkokuorta kannan, vaikuttaa todella paljon siihen, millaiseksi tunnen oloni ja miten käyttäydyn. Siis ulospäin persoonallisuudessani ei välttämättä näy mitään suurta eroa, mutta minä itse... Tunnen oloni hyvin erilaiseksi silloin, jos hiukset on mustat ja pukeudun mustiin ja synkkiin vaatteisiin tai jos on pitkät, punaiset hulmuavat hiukset ja pitkiä hameita ja hippiasuja tai sitten jotain... Konservatiivisempaa. Ulkoinen olemus heijastaa jotain sisäiseen olemukseeni. Ja toisinpäin. Ulkoisen olemuksen avulla voin heijastaa tiettyjä aspekteja sisäisestä maailmastani ulospäin.
Aikoinaan käytin kaikenlaisia hipahtavia ja rentuhtavia vaatteita. Pidin pitkistä hameista, leveistä housuista, napapaidoista. En myöskään tajunnut välittää siitä, kuinka kuluneilta ja nuhjuisilta vaatteeni ehkä näyttivät. Jos tykkäsin jostain vaatteesta käytin sen puhki ja vielä senkin jälkeen... En ymmärtänyt, etteivät reiät ja nukkaisuus ja kulumisen jäljet näytä tyylikkäiltä... Niillä ei ollut merkitystä. Sitten muutama vuosi sitten eräs ystäväni, joka on varsin toisenlainen kuin minä tällaisissa asioissa, siis pukeutuu varsin tavallisesti ja siististi, sanoi jotain, taisi puhua lasten sukkahousuista, miten ne muuttuvat tosi nopeasti kulahtaneen näköisiksi, jolloin havahduin ensi kertaa tiedostamaan, että vaatteet voivat näyttää kulahtaneilta ja ymmärsin, etten halua käyttää kulahtaneita vaatteita. Silloin otin ja heitin roskiin kaiken, missä on reikiä ja mikä on liian kulunutta.
Samoihin aikoihin alkoi sisälläni muutenkin herätä halu muutokseen. Halu pukeutua jotenkin aikuisemmin. Siistimmin. Olinhan sisäisesti kypsynyt, aikuistunut ja eheytynyt, joten aloin kaivata sen näkymistä myös ulkopuolelle. Pitkät hameet ja hippityyli alkoi tuntua jotenkin aikansa eläneeltä. Samoin leveät housut. Siis sellaiset reisitaskuhousuntapaiset. Työnsin ne jonnekin komeroon, myin pois.
Kun erosin viime elokuussa ja aloin etsiä uutta miestä, halusin aikuisen, kypsän miehen. En missään nimessä enää mitään renttuja ja epäkypsiä, keskenkasvuisia, epätasapainoisia tai rikkinäisiä ihmisiä. Halunnut enää katsella. Ja löysinkin sitten ihanan tasapainoisen, kypsän ja aikuisen miehen. Ja jollakin tapaa sisäinen tarpeeni ulkoiseen muutokseen on sen myötä kasvanut.
Haluaisin uudistaa pukeutumistyylini, hiustyylini, koko ulkoisen tyylini, mutta minussa on vielä säikeitä kiinni vanhassa ja toisaalta en oikein vielä tiedä, millainen uusi tyylini olisi. Ja minulla ei ole rahaa ostaa vaatteita.
Aikoinaan kehitin itselleni alter egon. Se edustaa haavoittunutta puoltani. Haavojani. Se puoli tekee persoonastani kahtiajakautuneen. Ja juuri tämän alter egon säikeet roikkuvat vielä minussa kiinni. Se puoli haluaa ulkoiseen olemukseen synkkyyttä, street-asennetta, "kovuutta"... Tatuointeja, lävistyksiä, mustat hiukset... Se haluaa julistaa maailmalle: "Olen erilainen". Se on huomionhakuinen häiriö minussa.
Mutta jotenkin siitä hyvin erillään on toinen osa persoonaani, joka on kiltti ja pehmeä ja hyvin luonnollinen. Koen, että tämä on aito minä. Mutta koska alter egoni on ollut niin kauan osa minua, siitäkin on tullut osa minua.
Mutta jollain tapaa olisi ehkä aika päästää siitä irti. Tällä hetkellä tunnen oloni hyvin kahtiajakautuneeksi. Tunnen näiden kahden minuuteni osan repivän minua eri suuntiin. Alter egoni haluaa, että minulla on musta tukka. Toinen puoli haluaa, että minulla on vaaleampi tukka, luonnollisen punasävyinen tai sitten ihan oman hiukseni värinen.
Ristiriitainen olo. Identiteettikriisi. Kuka olen nyt?
Viimeksi olin tämäntapaisessa tienhaarassa identiteettini kanssa noin 16-vuotiaana. Aloin silloin rakentaa tietoisesti itselleni identiteettiä, ulkoista olemusta, joka heijastaisi ulospäin sisintäni. Ja kun sain sen valmiiksi, se on kulkenut mukanani viime vuosiin asti, kunnes sisäinen todellisuuteni on aikuistumisen, kypsymisen ja eheytymisen myötä muuttunut niin paljon, että on syntynyt tarve heijastaa tämä sisäinen muutos ulospäin. Jotenkin.
Hämmennys. Rahattomuus (tarvin uusia vaatteita). Sekavuus. Kuka olen nyt?
Aikoinaan käytin kaikenlaisia hipahtavia ja rentuhtavia vaatteita. Pidin pitkistä hameista, leveistä housuista, napapaidoista. En myöskään tajunnut välittää siitä, kuinka kuluneilta ja nuhjuisilta vaatteeni ehkä näyttivät. Jos tykkäsin jostain vaatteesta käytin sen puhki ja vielä senkin jälkeen... En ymmärtänyt, etteivät reiät ja nukkaisuus ja kulumisen jäljet näytä tyylikkäiltä... Niillä ei ollut merkitystä. Sitten muutama vuosi sitten eräs ystäväni, joka on varsin toisenlainen kuin minä tällaisissa asioissa, siis pukeutuu varsin tavallisesti ja siististi, sanoi jotain, taisi puhua lasten sukkahousuista, miten ne muuttuvat tosi nopeasti kulahtaneen näköisiksi, jolloin havahduin ensi kertaa tiedostamaan, että vaatteet voivat näyttää kulahtaneilta ja ymmärsin, etten halua käyttää kulahtaneita vaatteita. Silloin otin ja heitin roskiin kaiken, missä on reikiä ja mikä on liian kulunutta.
Samoihin aikoihin alkoi sisälläni muutenkin herätä halu muutokseen. Halu pukeutua jotenkin aikuisemmin. Siistimmin. Olinhan sisäisesti kypsynyt, aikuistunut ja eheytynyt, joten aloin kaivata sen näkymistä myös ulkopuolelle. Pitkät hameet ja hippityyli alkoi tuntua jotenkin aikansa eläneeltä. Samoin leveät housut. Siis sellaiset reisitaskuhousuntapaiset. Työnsin ne jonnekin komeroon, myin pois.
Kun erosin viime elokuussa ja aloin etsiä uutta miestä, halusin aikuisen, kypsän miehen. En missään nimessä enää mitään renttuja ja epäkypsiä, keskenkasvuisia, epätasapainoisia tai rikkinäisiä ihmisiä. Halunnut enää katsella. Ja löysinkin sitten ihanan tasapainoisen, kypsän ja aikuisen miehen. Ja jollakin tapaa sisäinen tarpeeni ulkoiseen muutokseen on sen myötä kasvanut.
Haluaisin uudistaa pukeutumistyylini, hiustyylini, koko ulkoisen tyylini, mutta minussa on vielä säikeitä kiinni vanhassa ja toisaalta en oikein vielä tiedä, millainen uusi tyylini olisi. Ja minulla ei ole rahaa ostaa vaatteita.
Aikoinaan kehitin itselleni alter egon. Se edustaa haavoittunutta puoltani. Haavojani. Se puoli tekee persoonastani kahtiajakautuneen. Ja juuri tämän alter egon säikeet roikkuvat vielä minussa kiinni. Se puoli haluaa ulkoiseen olemukseen synkkyyttä, street-asennetta, "kovuutta"... Tatuointeja, lävistyksiä, mustat hiukset... Se haluaa julistaa maailmalle: "Olen erilainen". Se on huomionhakuinen häiriö minussa.
Mutta jotenkin siitä hyvin erillään on toinen osa persoonaani, joka on kiltti ja pehmeä ja hyvin luonnollinen. Koen, että tämä on aito minä. Mutta koska alter egoni on ollut niin kauan osa minua, siitäkin on tullut osa minua.
Mutta jollain tapaa olisi ehkä aika päästää siitä irti. Tällä hetkellä tunnen oloni hyvin kahtiajakautuneeksi. Tunnen näiden kahden minuuteni osan repivän minua eri suuntiin. Alter egoni haluaa, että minulla on musta tukka. Toinen puoli haluaa, että minulla on vaaleampi tukka, luonnollisen punasävyinen tai sitten ihan oman hiukseni värinen.
Ristiriitainen olo. Identiteettikriisi. Kuka olen nyt?
Viimeksi olin tämäntapaisessa tienhaarassa identiteettini kanssa noin 16-vuotiaana. Aloin silloin rakentaa tietoisesti itselleni identiteettiä, ulkoista olemusta, joka heijastaisi ulospäin sisintäni. Ja kun sain sen valmiiksi, se on kulkenut mukanani viime vuosiin asti, kunnes sisäinen todellisuuteni on aikuistumisen, kypsymisen ja eheytymisen myötä muuttunut niin paljon, että on syntynyt tarve heijastaa tämä sisäinen muutos ulospäin. Jotenkin.
Hämmennys. Rahattomuus (tarvin uusia vaatteita). Sekavuus. Kuka olen nyt?
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Oletko introvertti vai ekstrovertti?
Loistoartikkeli siitä, miten selvität, oletko introvertti vai ekstrovertti.
23 Signs You're Secretly An Introvert
maanantai 21. lokakuuta 2013
Tietoisuuteen siirtyminen
”Etsi...korkein itseäsi koskeva ajatuksesi. Kuvittele millainen olisit, jos eläisit sitä ajatusta joka päivä. Kuvittele, mitä ajattelisit, tekisit ja sanoisit ja miten vastaisit siihen, mitä muut tekevät ja sanovat... Kun nyt olet nähnyt eron sen välillä mitä olet ja mitä haluat olla, ala tietoisesti muuttaa ajatuksiasi, sanojsi ja tekojasi siten, että ne sopivat yhteen suuren visiosi kanssa. Se vaatii suunnattomia henkisiä ja ruumiillisia ponnistuksia. Se tarkoittaa jatkuvaa, joka ikisen ajatuksen, sanan ja teon tarkkailemista. Tietoisia valintoja on tehtävä herkeämättä. Koko prosessi merkitsee mullistavaa siirtymistä tietoisuuteen.”
Neale Donald Walsch: Keskusteluja Jumalan kanssa 1
lauantai 19. lokakuuta 2013
Särkyminen on kaunista – yksi näkökulma mielenongelmiin
Upea teksti.
http://maanhalla.wordpress.com/2012/06/11/sarkyminen-on-kaunista-yksi-nakokulma-mielenongelmiin/
http://maanhalla.wordpress.com/2012/06/11/sarkyminen-on-kaunista-yksi-nakokulma-mielenongelmiin/
"Nähtyäni mielen rikkoutumista ja siihen liittyvää oivaltamista, olen tullut huomaamaan rikkimenemisen kauneuden, ja sen, etteivät täydellisyys ja eheys ole hyveitä. Mittaamme vahvuutta ihmisen pärjäämisellä, mutta mitä jos vahvin onkin hän, joka on mennyt rikki." Maanhalla
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Huomionhakuinen persoonallisuushäiriö 2
Mutta toisaalta en halua kyllä kokonaan eroon huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstäni. Eikä se varmaan olisi edes mahdollista, kun se on integroitunut osaksi todellista persoonaani, ja oikeastaan on niin, että oikea ratkaisu on kyseisen asian tiedostaminen. Eli on hyvä tiedostaa se, sen vaikutus käyttäytymiseeni, koska se aktivoituu ja tietoisesti hallita sitä ja myös lieventää sen överiksi meneviä ilmenemismuotoja.
Mutta on siinä hauskojakin puolia.
Mutta on siinä hauskojakin puolia.
Koulukiusaamisen jäljet
On uskomatonta, miten syvästi kiusaaminen vaurioittaa ihmisen persoonallisuutta ja psyykeä. Se jättää ikuiset jäljet ja vaikuttaa henkilön koko myöhempään elämään, sen kaikkiin osa-alueisiin. Koko elämäni on ollut täydellisesti kiusaamiskokemusten jättämien jälkien määrittämää. Se on vaikuttanut kaikkeen ja määrittänyt sen, millaiseksi elämäni on muodostunut. On järkyttävää tajuta, että vielä tänäänkin, melkein 15 vuotta sen jälkeen, kun kiusaamisesta pääsi eroon, se hallitsee koko elämää ja sen jättämät vauriot ja jäljet ovat kiinteä osa persoonallisuutta.
Onko täydellinen eheytyminen edes mahdollista? Voiko syntyneitä vaurioita koskaan kokonaan korjata?
Toisaalta en tiedä, olisiko minulla koskaan ollut muita vaihtoehtoja kuin tulla kiusatuksi aspergerin oireyhtymän takia. Jos olisin ollut kotiopetuksessa ja säästynyt kouluvuosien ajan sosiaalisista kärsimyksiltä, olisin ennemmin tai myöhemmin joutunut astumaan sosiaaliseen todellisuuteen ja opettelemaan, miten siellä toimitaan eikä tämä olisi mitenkään voinut sujua (luulen) ilman kärsimystä, epäonnistumisia ja psyykkistä hajoamista.
Joten sosiaalisen kärsimyksen kautta on tieni määrätty kuljettavaksi, tuskin siitä olisi mitenkään mihinkään päässyt. Toisaalta sosiaalinen kärsimys ja sosiaalisen sopeutumisen vaikeudet ovat syy siihen, että olen kääntynyt sisäänpäin tutkimaan itseäni ja saavuttanut henkisesti sen kehitystason, jolla nyt olen, ja se on asia, josta todella pidän itsessäni. Itsetietoisuuden ja koko ajan suuremmaksi kasvavan tietoisen itsehallinnan avulla pystyn ehkä korjaamaan vaurioituneen minuuteni.
Ehkä elämästä vielä joskus tulee hyvää ja haavat parantuvat ja ihminen oppii toimimaan tässä maailmassa.
Onko täydellinen eheytyminen edes mahdollista? Voiko syntyneitä vaurioita koskaan kokonaan korjata?
Toisaalta en tiedä, olisiko minulla koskaan ollut muita vaihtoehtoja kuin tulla kiusatuksi aspergerin oireyhtymän takia. Jos olisin ollut kotiopetuksessa ja säästynyt kouluvuosien ajan sosiaalisista kärsimyksiltä, olisin ennemmin tai myöhemmin joutunut astumaan sosiaaliseen todellisuuteen ja opettelemaan, miten siellä toimitaan eikä tämä olisi mitenkään voinut sujua (luulen) ilman kärsimystä, epäonnistumisia ja psyykkistä hajoamista.
Joten sosiaalisen kärsimyksen kautta on tieni määrätty kuljettavaksi, tuskin siitä olisi mitenkään mihinkään päässyt. Toisaalta sosiaalinen kärsimys ja sosiaalisen sopeutumisen vaikeudet ovat syy siihen, että olen kääntynyt sisäänpäin tutkimaan itseäni ja saavuttanut henkisesti sen kehitystason, jolla nyt olen, ja se on asia, josta todella pidän itsessäni. Itsetietoisuuden ja koko ajan suuremmaksi kasvavan tietoisen itsehallinnan avulla pystyn ehkä korjaamaan vaurioituneen minuuteni.
Ehkä elämästä vielä joskus tulee hyvää ja haavat parantuvat ja ihminen oppii toimimaan tässä maailmassa.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Huomionhakuinen persoonallisuushäiriö
Olen vuosien ajan ajoittain pohtinut, onko minulla huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ja tavallaan tiennyt, että on, mutta viime aikaiset tapahtumat ovat saaneet minut vihdoin tajuamaan asian koko merkityksen ja persoonallisuuteni häiriintymisen koko todellisuuden. Minulla on huominhakuinen persoonallisuushäiriö. Kun olin 18-vuotias, psykiatrisissa arvioinneissa epäiltiin epävakaata persoonallisuushäiriötä (impulsiivinen alatyyppi), mutta persoonallisuushäiriöiden diagnooseja ei yleensä tehdä niin nuorille, joten se jätettiin vain epäilyksi. Sittemmin olen ajatellut, että ADHD selittää epävakaaseen persoonallisuushäiriöön viittaavat piirteet. Kuitenkin nyt, ymmärrettyäni, että minulla todella on huomionhakuinen persoonallisuushäiriö, ja alettuani lukea siitä tarkemmin, olen yllätyksekseni huomannut, että oikeastaan kaikki ominaisuudet, jotka olen itsessäni luokitellut ADHD-piirteiksi, voivatkin juontua tästä häiriöstä eikä minulla välttämättä siis ole ADHD:ta lainkaan (vaan pelkkä asperger). Lisäksi ne piirteet minussa, jotka tekevät minusta huomattavan ekstrovertin, vaikka muuten olen introvertti, kytkeytyvät mahdollisesti kaikki tähän persoonallisuushäiriöön.
Kuitenkin on huomattava, ettei kyseinen persoonallisuushäiriö ilmene minulla niin vakavana kuin se "kirjallisuudessa" esitetään vaan lievemmässä muodossa ja lisäksi siihen kytkeytyy sellainen erityinen piirre, että se aktivoituu vain miessukupuolen läsnäollessa. Se ei siis ole "päällä" (ainakaan erityisen voimakkaana), jos olen esimerkiksi ystävieni kanssa tai jos paikalla on vain naisia.
Tiedän täydellisesti, miksi tämä häiriö on kehittynyt ja koska se on saanut alkunsa.
Kun olin ala-asteella, musiikkiluokalla, minusta ei pidetty ja erityisesti luokan pojat eivät pitäneet minusta ollenkaan. He suorastaan inhosivat minua. Kun sitten murrosiässä aloin kiinnostua aiempaa vakavammin pojista, sai persoonallisuushäiriö alkunsa sopeutumiskeinona kiusaamisen jättämiin jälkiin. Vaihdoin koulua seitsemännen luokan jälkeen, koska olin saanut uuden ystävän, joka kävi eri yläasteella kuin minä ja koin koulunvaihdon tarjoavan tilaisuuden uuden elämän aloittamiseen. Täsmälleen tässä kohdassa huomionhakuinen persoonallisuushäiriö tuli osaksi minua. En tiennyt, miten saisin pojat pitämään minusta, joten ainoa asia mitä osasin tehdä oli keskittyä ulkonäköön. Minusta tuli patologinen flirttailija, rakensin sosiaalisen itsetuntoni (suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen) täydellisesti ulkonäön, flirttailun ja seksuaalisen puoleensavetävyyden varaan. Rakensin siitä selviytymiskeinon. Siitä tuli sosiaalinen rooli, jonka vedin ylleni (ja teen edelleen niin) aina, kun paikalla oli vastakkaisen sukupuolen edustajia. Siitä tuli alter ego. Persoonallisuuteni jakautui tavallaan kahtia.
En ole koskaan (ala-asteen jälkeen) ollut oma itseni vastakkaisen sukupuolen seurassa. Katoan huomionhakuisen persoonallisuushäiriön muodostamaan rooliin. Tuon roolin, häiriön ja valepersoonan alla on pelkäävä minä. Siellä on se tyttö, joka aikoinaan oppi olevansa käsittämättömän ruma (sisältä ja ulkoa) poikien mielestä. Totaalisen kelpaamaton. Tuon emotionaalisen kokemuksen torjuakseen, ihminen (minä) rakensi persoonallisuuteensa häiriön, vääristymän. Suojan.
Kun hän (minä) oli huomionhakuisen persoonallisuushäiriön sisällä, hän sai huomiota ja tuli tästä huomiosta riippuvaiseksi ja halusi sitä lisää, mikä entisestään vahvisti roolin käyttöä.
Kun menen baariin, huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ilmenee minussa täydellisenä ja täysin oppikirjan mukaisena.
Luojan kiitos tuota itsekeskeistä käyttäytymistä ei esiinny kuin baarissa, jossa häiriö on täydellisimmillään. Siellä minulle ei ole olemassa enää mitään muuta kuin huomion saaminen ja välittömän mielihyvän tavoittelu. Olen pitänyt baarikäytöstäni jonkinlaisena ADHD:n ääri-ilmentymänä, mutta nyt ymmärrän, että kyse on tästä persoonallisuushäiriöstä. Baariympäristö on minun yksityinen teatterini, jonne menen esiintymään. Alter egoni esiinmarssi. Sulaa hulluutta.
Yllä mainittu pitää myös paikkansa. Koska sosiaalinen itsetuntoni rakentuu täydellisesti saamani huomion varaan, aivoni elävät jatkuvassa harhassa ja liioittelevat omaa sosiaalista merkitystäni. Kuvittelen olevani universumin lumoavin olento. Samalla paradoksaalisesti sisimmässäni koen olevani koko universumin vastenmielisin olento. Juuri tästä sairaalloisesta kahtiajakoisuudesta johtuu minuuden loputon epävakaus, tunne-elämän ailahtelevuus, minäkuvan ja itsetunnon heittely äärilaidasta toiseen. Milloin luulen olevani universumin kiehtovin ja hurmaavin olento ja kaikkien paras ystävä ja milloin taas tunnen syvää epävarmuutta ja itseinhoa ja häpeää.
Tämä persoonallisuushäiriö selittää myös sen, miksi en ole koskaan pystynyt olemaan luontevasti sellaisten vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa, joissa en halua herättää sukupuolista kiinnostusta. Koska en osaa miesssukupuolen aikana olla muuta kuin flirttaileva ja yliseksuaalinen olento, ahdistun, jos olen tekemisissä sellaisten mieshenkilöiden kanssa, joissa en halua herättää "sen suuntaisia" ajatuksia. Tällöin yritän tukahduttaa häiriöni ilmenemistä, mutta ei se mene pois, vain hieman vaimenee. Tilanne on hyvin ahdistava.
Missä minä olen kaiken tämän alla? Miten voin kuoria tämän sairaan ja saastuneen osan persoonallisuudestani pois? En halua sitä enää. En halua olla kaksi, haluan olla yksi. Ei kahtiajakautunutta minuutta. Ei sairautta. Ei ruusunpunaisia laseja, joiden läpi katselen maailmaa ja elän fantasiassa, jossa kaikki ovat lumoutuneita minusta. Ei enää tätä sairautta.
Jotenkin aion eheytyä.
Ei enää tätä.
ovat ylitunteellisia ja impulsiivisia, mutta heidän tunteenomainen innostuksensa on tilapäistä ja heidän mielialansa on epävakaa (http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/huomionhakuinen.html)
Kuitenkin on huomattava, ettei kyseinen persoonallisuushäiriö ilmene minulla niin vakavana kuin se "kirjallisuudessa" esitetään vaan lievemmässä muodossa ja lisäksi siihen kytkeytyy sellainen erityinen piirre, että se aktivoituu vain miessukupuolen läsnäollessa. Se ei siis ole "päällä" (ainakaan erityisen voimakkaana), jos olen esimerkiksi ystävieni kanssa tai jos paikalla on vain naisia.
Histrionics sexualize everyone and every situation. They constantly act flirtatious, provocative, and seductive (http://samvak.tripod.com/personalitydisorders17.html)
Tiedän täydellisesti, miksi tämä häiriö on kehittynyt ja koska se on saanut alkunsa.
Kun olin ala-asteella, musiikkiluokalla, minusta ei pidetty ja erityisesti luokan pojat eivät pitäneet minusta ollenkaan. He suorastaan inhosivat minua. Kun sitten murrosiässä aloin kiinnostua aiempaa vakavammin pojista, sai persoonallisuushäiriö alkunsa sopeutumiskeinona kiusaamisen jättämiin jälkiin. Vaihdoin koulua seitsemännen luokan jälkeen, koska olin saanut uuden ystävän, joka kävi eri yläasteella kuin minä ja koin koulunvaihdon tarjoavan tilaisuuden uuden elämän aloittamiseen. Täsmälleen tässä kohdassa huomionhakuinen persoonallisuushäiriö tuli osaksi minua. En tiennyt, miten saisin pojat pitämään minusta, joten ainoa asia mitä osasin tehdä oli keskittyä ulkonäköön. Minusta tuli patologinen flirttailija, rakensin sosiaalisen itsetuntoni (suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen) täydellisesti ulkonäön, flirttailun ja seksuaalisen puoleensavetävyyden varaan. Rakensin siitä selviytymiskeinon. Siitä tuli sosiaalinen rooli, jonka vedin ylleni (ja teen edelleen niin) aina, kun paikalla oli vastakkaisen sukupuolen edustajia. Siitä tuli alter ego. Persoonallisuuteni jakautui tavallaan kahtia.
“People develop this disorder because they have a need to be appreciated and to feel valued and worthwhile and special,” (Nadine Kaslow)
En ole koskaan (ala-asteen jälkeen) ollut oma itseni vastakkaisen sukupuolen seurassa. Katoan huomionhakuisen persoonallisuushäiriön muodostamaan rooliin. Tuon roolin, häiriön ja valepersoonan alla on pelkäävä minä. Siellä on se tyttö, joka aikoinaan oppi olevansa käsittämättömän ruma (sisältä ja ulkoa) poikien mielestä. Totaalisen kelpaamaton. Tuon emotionaalisen kokemuksen torjuakseen, ihminen (minä) rakensi persoonallisuuteensa häiriön, vääristymän. Suojan.
For these people, self-esteem doesn't come from true feelings of self worth, but rather from the approval from other people (http://thechart.blogs.cnn.com/2012/06/11/what-is-histrionic-personality-disorder/)
Kun hän (minä) oli huomionhakuisen persoonallisuushäiriön sisällä, hän sai huomiota ja tuli tästä huomiosta riippuvaiseksi ja halusi sitä lisää, mikä entisestään vahvisti roolin käyttöä.
Kun menen baariin, huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ilmenee minussa täydellisenä ja täysin oppikirjan mukaisena.
He kiinnittävät toisten huomiota pukeutumisella, eloisuudella, dramaattisuudella, flirttailevuudella tai hurmaavuudella. He saattavat olla epäasiallisesti seksuaalisesti vietteleviä ulkoasultaan tai käyttäytymiseltään... Vaikka nämä henkilöt saattavat olla luovia, energisiä ja vaikuttaa avoimilta, usein lähellä olevat ihmiset väsyvät heidän itsekeskeiseen käyttäytymiseensä. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F604.aspx
Luojan kiitos tuota itsekeskeistä käyttäytymistä ei esiinny kuin baarissa, jossa häiriö on täydellisimmillään. Siellä minulle ei ole olemassa enää mitään muuta kuin huomion saaminen ja välittömän mielihyvän tavoittelu. Olen pitänyt baarikäytöstäni jonkinlaisena ADHD:n ääri-ilmentymänä, mutta nyt ymmärrän, että kyse on tästä persoonallisuushäiriöstä. Baariympäristö on minun yksityinen teatterini, jonne menen esiintymään. Alter egoni esiinmarssi. Sulaa hulluutta.
Henkilö kokee ihmissuhteensa läheisemmäksi kuin ne todellisuudessa ovat (https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F604.aspx)
Yllä mainittu pitää myös paikkansa. Koska sosiaalinen itsetuntoni rakentuu täydellisesti saamani huomion varaan, aivoni elävät jatkuvassa harhassa ja liioittelevat omaa sosiaalista merkitystäni. Kuvittelen olevani universumin lumoavin olento. Samalla paradoksaalisesti sisimmässäni koen olevani koko universumin vastenmielisin olento. Juuri tästä sairaalloisesta kahtiajakoisuudesta johtuu minuuden loputon epävakaus, tunne-elämän ailahtelevuus, minäkuvan ja itsetunnon heittely äärilaidasta toiseen. Milloin luulen olevani universumin kiehtovin ja hurmaavin olento ja kaikkien paras ystävä ja milloin taas tunnen syvää epävarmuutta ja itseinhoa ja häpeää.
Tämä persoonallisuushäiriö selittää myös sen, miksi en ole koskaan pystynyt olemaan luontevasti sellaisten vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa, joissa en halua herättää sukupuolista kiinnostusta. Koska en osaa miesssukupuolen aikana olla muuta kuin flirttaileva ja yliseksuaalinen olento, ahdistun, jos olen tekemisissä sellaisten mieshenkilöiden kanssa, joissa en halua herättää "sen suuntaisia" ajatuksia. Tällöin yritän tukahduttaa häiriöni ilmenemistä, mutta ei se mene pois, vain hieman vaimenee. Tilanne on hyvin ahdistava.
Missä minä olen kaiken tämän alla? Miten voin kuoria tämän sairaan ja saastuneen osan persoonallisuudestani pois? En halua sitä enää. En halua olla kaksi, haluan olla yksi. Ei kahtiajakautunutta minuutta. Ei sairautta. Ei ruusunpunaisia laseja, joiden läpi katselen maailmaa ja elän fantasiassa, jossa kaikki ovat lumoutuneita minusta. Ei enää tätä sairautta.
Jotenkin aion eheytyä.
Ei enää tätä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)