Asperger ja strukturoimattomien sosiaalisten ryhmätilanteiden aiheuttama ahdistus

Oon kuvitellut, että en ole ujo ihminen, koska olen (mul on diagnosoimaton ADHD) todella estoton ja ulospäinsuuntaunut ja oon monenlaisissa tilanteissa PALJON keskivertoihmistä rohkeampi ja äänekkäämpi ja otan esim. ryhmätöissä tilanteen haltuuni ja alan koordinoida toimintaa jne. MUTTA kärsin kuitenkin tietynlaisissa tilanteissa hirveästä sosiaalisesta ahdistuksesta ja kun luin jokin aka sitten ujoudesta (tutkin, mitä se nyt sitten todella on), niin ujouden ja sosiaalisten tilanteiden pelon välinen ero on ainoastaan aste-ero. Kyse siis ihan samasta asiasta, mutta ujous on vaan lievempi versio. Eli vaikuttaisi siltä, että olen kuin olenkin ujo! Tosin joissain tilanteissa se on niin paha, että arvelisin sen kallistuvan patologisen ahdistuksen/pelon puolelle.

MUTTA oon pohtinut asiaa ja musta tuntuu, ettei kyse ole "normaalista" ujoudesta vaan jostain asperger-ilmiöstä, jota ei ehkä VOI korjata koskaan millään keinolla. Oon vuosien aikana eheytynyt tosi paljon ja oppinut hyväksyyn itseäni sellasena kuin oon, oppinut sosiaalisia taitoja jne. Mä en oo ujo siksi, et pelkäisin tekeväni jotain väärin -ainakaan en tiedosta, et näin olisi, koska se ahdistus on päällä KOKO AJAN niissä tilanteissa, vaikka istusin vaan hiljaa ja kokisin, et on ok olla hiljaa. Ja POINTTI on mulla se, et oon alkant tulla siihen tulokseen, että se, mikä ton olotilan mulla tekee on HÄMMENNYS. Olen HÄMMENTYNYT tietynlaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Puhun nyt strukturoimattomista ryhmätilanteista. Eli paikalla on useampia ihmisiä ja sillä tilanteella ei oo MITÄÄN selkeää struktuuria. Eli vapaamuotoista hengailua, tutustumista, olemista. Niin mä koen, että se on vaan mun aivoille täysin LUONNOTON tilanne ja se tuntuu luonnottomalta ja olen hämmentynyt. Ja kyse ei ees sinänsä oo siitä, etten tietäisi, mitä mun pitää tehdä, koska sen voi opetella ja oon opetellut. Sitähän VOI vaikka istua vaan hiljaa. Mutta jotenkin koen, että se kontakin ottaminen ja vuorovaikutuksessa oleinen noissa tilanteissa on niin kovaa mentaalista työtä ja ponnistelua, että en oikein jaksaisi, ja sit vajoan helposti vaan jotenkin itseeni ja johkin autistiseen kuplaan ja oon yksin, mut sit taas ei oo mitään järkeä olla SIINÄ TILANTEESSA, koska HALUAISIN olla ihmisten kanssa ja jos olen YKSIN olen sitä mieluummin kotona kuin ihmisten tuijotettavana. Ja adhd tekee mulle siis vielä en, että pitkästyn kuoliaaksi, jos mulla ei ole mielekästä tekemistä eli se, et istun paikoillaan ja en jaksa sosialisoida on tappavan tylsää ja oon mieluummin yksin KOTONA, jossa voin tehdä kiinnostavia asioita.

Mutta siis jännää on, et HETI jos tohon tuodaan joku peli tai ryhmätyö tai mun kehittämät keskustelukortit, jotka muuttaa keskuslteutilanteen strukturoiduksi, mun kaikki ahdistus ja ujous ja hämmennys katoaa ja oon super ulopäinsuuntautunut ja eloisa ja äänekäs jne.
Mutta elämässä on hyvin paljon sosiaalisia tilanteita, joissa haluisin ehkä olla mukana, mut se on sitä strukturoimatonta oleskelua, ja se ei vaan suju... Siis lähtien ihan yöelämässä viihteellä käymisestä. Pitkästyn siellä kuoliaaksi ja oon hyvin ahdistunut, koska sehän ON just tollanen strukturoimaton hengailutilanne. Ja sit tarvin päihteitä (lähinnä alkoholi), joilla pakenen sitä ahdistusta ja hämmennystä. TAI pakenen tanssilattialle ja oon piilossa siellä koko yön. Mikä taas ei oo kiva juttu, koska tulin sinne siksi, et HALUSIN nähä ihmisiä ja tavata ihmisiä...

Huokaus. Mut oon tullut siihen tulokseen, että tota EI voi korjata vaan se johtuu aspergerista ja on jotenkin vaan osa minua. Niinku silmien väri. Eli et kyse ei oo peloista sinänsä vaan tilanteen luonnottomuuden ja struktuurin puutteen aiheuttamasta hämmentyneisyydestä.

Tietoisesti opeteltu sosiaalisuus

Toimiminen sosiaalisissa tilanteissa perustuu minulla TIETOON. Olen opetellut säännöt. "Kun joku puhuu sinulle, katso häntä tarkasti ja näytä hyvin kiinnostuneelta. Nyökyttele, ääntele, reagoi ja tee kaikkea, mikä lmaisee, että olet kiinnostunut ja kuuntelet. Esitä kysymyksiä. Se osoittaa, että olet kiinnostunut." Sitten olen opetellut tarkasti niitä erilaisia tapoja joilla voi sitä kiinnostusta ilmentää ja osoittaa, kun kuuntelee. Nyökytä oikeassa kohdassa. Hymyile kiinnostuneena oikeassa kohdassa. Sano "voi ei" oikeassa kohdassa.

Olen opetellut ton kaiken. Ja joka kerta kun sosialisoin, ajattelen noita sääntöjä ja toimin niitten mukaan. Ja aina ei vaan jaksa. Sosialisoida. Kun ei jaksa miettiä. Ja haluaa vaan olla.

Mut sit toisaalta sen autismin takia olen aina rehellinen ja sanon mitä ajattelen ja olen oma itseni. En yritä sanoa, mitä toinen haluaa kuulla, jos en todella voi tarkoittaa sitä, mitä sanon. Sellaista en ole opetellut enkä aio opetella. Ne, jotka ei kestä tapaani olla rehellinen, saavat suksia suohon. En kaipaa teennäisyyttä.

Toi mitä OLEN opetellut, se on vaan sosiaalisia taitoja eli etten ois totaalisen itsekeskeinen kusipää. Oon opetellut ymmärtämään, mitä ihmisten mielessä voi liikkua ja yritän sitten ottaa sen huomioon. Autisteillahan sanotaan kognitiivisen empatian olevan alikehittynyt eli ei TIEDÄ, mitä muut ajattelee jne. ja juuri sitä olen opetellut. Tietämään.

Opeteltu sosiaalisuus

Möröt ovat nousseet esiin sisimpäni pimeästä. Ne nousi esiin minun syvyyksistä viime aikaisten tapahtumien seurauksena. Mun on mietittävä itteeni ja käyttäytymistäni.

Olen patologinen flirttailija. En voi sille mitään tai siis en osaa olla toisenlainen. Saan pojat ihastuun helposti ihastuun itteeni ja kyl mä varmaan suoraan sanottuna teen sen "tahallani" eli "manipuloin" ihmisiä pitään itestäni. Eli HALUAN, että kaikki tykkää musta ja käyttäydyn tavalla, jolla saan sen aikaan.

Ja yöllä iski masennus, koska aiheutan sotkua olemalla tällanen ja yritin miettiä, että miten voisin olla olematta. Mut en minä osaa olla muunlainen. Ymmärsin myös miksi.

Olin lapsena umpiautistinen. En räpytellyt käsiä tms. mutta en ottanut mitään kontaktia ihmisiin. Varsinkaan siis ikätovereihin. Yleensä aspergerit on yksin ja ilman kavereita, mutta koska olen myös ADHD hankin aina yhden symbioottisen ystävän suorasukaisella ja estottomalla lähestymistyylilläni (en sosiaalisilla taidoilla) ja sit elin syvällä jossain kuplassa sen yhden ihmisen kanssa enkä ottanut juurikaan kontaktia muihin tai tajunnut, että on olemassa joku sosiaalinen todellisuus ja että pitäs jotenkin miettiä, mitä muut musta aattelee jne.

Niin murrosiässä kun kiinnostuin pojista ja halusin poikaystävän, mun oli pakko tulla ULOS sieltä mun umpiautistisesta mestasta ja OPETELLA että mikä helvetti on sosiaalinen todellisuus, miten ihmisten kanssa ollaan tekemisissä ja koska mua nimenomaan kiinnosti saada poikaystävä minä aloin opetella sosiaalisuutta siitä näkökulmasta, että miten saa pojat kiinnostuun itsestä. Ja oon imenyt tietoa kuin sieni ympäristöstä, mediasta, kirjoista, KAIKKIALTA ja opetellut. Ja siksi minä siis konstruoin sellaisen sosiaalisen olemuksen, jolla saan pojat kiinnostumaan minusta.

Mulla ei siis OLE muunlaista sosiaalista tapaa olla olemassa. Ei se mene niin, että "en ole oma itseni" kun teen sitä mitä teen, koska ei ole mitään "omaa itseä". Mun oma itse ei ole kontaktissa muihin. Kun olen kontaktissa, se on opeteltua. Olen opetellut SÄÄNNÖT. Tiedon kautta kasannut sen, miten ihmisten kanssa ollaan.

Tän kaiken takia mun elämästä on mennyt suurin osa siihen, että imen tietoa ihmisistä, ihmismielestä jne. Koska mä yhä edelleen yritän opetella, että miten hemmetissä tässä maailmassa ollaan niin, että ollaan tekemisissä muitten kanssa. Se ei taida loppua koskaan. En osaa vieläkään niin, että se sujuisi kunnolla. Ehkä se ei koskaan suju, jos on autistinen apina.

Mutta siis, en OSAA olla muunlainen ja en minä toisaalta näe järkeä siinäkään, et alkasin opetella, että miten ollaan tekemisissä ihmisten kanssa niin, että on toisten mielestä ei-kiinnostava tai kiva mutta ei LIIKAA. Luoja. Joten ehkä minä en voi sille juuri nyt mitään, että oon patologinen flirttailija, mutta mun täytyy opetella nyt oleen varovaisempi. Mun pitää tiedostaa, että saan ihmiset ihastuun ja en missään nimessä saa ROHKAISTA ketään luuleen, et mun suunnalta asiassa olisi kyse enemmästä kuin on. Pitää olla selkeät rajat ja yrittää pitää selvänä toiselle osapuolelle, että se on mulle vain KAVERI enkä halua mitään enempää. Erehdyin, kun luulin tässä syksyllä, että mulla voisi olla poikia kavereina nin, että voi joskus olla kainalossa ja halailla. Ei se ole mahdollista, koska ihmisillä on kuiienkin tunteita ja sit asiat menee helposti monimutkaisiksi ja satuttaa jotakuta.  Joskus se vain on vaikeaa, koska jos on poikia kavereina ja käyttäytyy lämpimästi ja kivasti ja toisella on jo olemassa kiinnostuksen/ihastumisen itu, se ottaa helposti ravintoa ihan omin päin eli alkaa kuvitteleen asioita, joita ei ole.

Tän kaiken takia mun täytyy alkaa jotenkin miettiin nyt omaa olemistani ja selkiyttään rajoja, että ihmiset tietäisi missä mennään. Ja en voi enää käyttää alkoholia, koska sit mä vasta alankin flirttaileen, koska minusta tulee puhdas id, viettiminä, joka haluaa vain pussailla ja kaikkea ja sitten vasta pulassa ollaankin, kun kehitän romanssin ja asiat etenee liian nopeasti, koska jos vielä seurustelen, haluan, että se perustuu rakkauteen eikä kemiaan ja ihastumiseen. Eli mun on tunnettava joku kauan ja sen tuntemisen myötä kasvaa kahden ihmisen välille rakkaus, jos kasvaa, ja SITTEN voi seurustella. En tiedä vielä oikein, miten tämä käytännössä menee, koska kun ihastun, tekee mieli pussailla ja jotain, vaikka ei vielä tuntisi yhtään. Huokauksien huokaus. Mutta yritän ottaa selvää. Jotenkin.



Tää minun sosiaalisuus on silleen hassu asia, että kyse on vähän samasta kuin sosiopaateilla, joilla on erittäin kehittynyt kognitiivinen empatia mutta ei empatiaa ja ne voi OPETELLA hurmaan ihmisiä ja manipuloimaan jne. mutta ne ei välitä kestään. Autisteilla on taas kehittynyt emotionaalinen empatia mutta ei kognitiivista empatiaa. Mutta kognitiivinen empatiahan liittyy TIETOON. Minusta sen voi opetella. Tai voi ainakin opetella miten ihmiset toimii, mitä sosiaaliset säännöt on jne jne. ja sitten kun ne on opetellut ja niitä käyttää, se muistuttaa tuota sosiopaatin toimintaa, koska se on tiedon ja älyn varassa tapahtuvaa sosialisoimista, jossa voi kehittyä todella lahjakkaaksi. Mutta mulla on hyvin, hyvin, hyvin vahva emotionaalinen empatia ja välitän syvästi toisten tunteista enkä ikinä manipuloisi tietoisesti tai hyödyntääkseni muita, vaikka osaisinkin. Ja mun on opeteltava oleen olemassa niin, etten satuta ketään.

Mun pitää nyt miettiä. Ja jatkaa tätä ikuista työtä typerän itseni kanssa.

Pitää opetella nyt varomaan, mitä teen. Oleen varovainen. Ja jos mahdollista, alkaa opetteleen, miten voin kytkeä flirttailun pois päältä. En minä halua edes enää, että kaikki ihastuu muhun. Se on lähinnä rasittavaa, vaikka tuntuu myös hauskalta tietysti narsistisen osan mielestä. Mut en halu sitä enää. Halun vaan olla.

Helvetin vaikeaa elää tän pään kanssa. Ja mulla siis menee tosiaan aina 90% energiasta ja ajasta TÄHÄN työhön ja opiskeluun. Kun yritän selvittää, miten helvetissä eläisin oman itseni kanssa. Eli suomeksi korjaan aspergeria ja adhd:ta.

Toivon, että voin jonain päivänä auttaa muita kaikella sillä, mitä oon tehnyt ja oppinut. Jotenkin.

Että siitä ois hyötyä muillekin eikä vaan mulle.

Elän nuoruutta uudestaan...

Käyttäydyn koulussa (yliopistossa ja sen oheiselämässä) kuin 20-vuotias. Olen tullut siihen tulokseen, että se johtuu siitä, että aspergerin takia menetin koko nuoruuteni eli toisin sanoen en voinut kokea positiivisia sosiaalisia kokemuksia ja elää normaalia sosiaalista elämää silloin. Kaikki oli lähinnä PASKAA. Joten nyt otan takasin. Nyt, kun oon eheytynyt tooooosi paljon ja kykenen oleen melkein kuin normaali ihminen. Haluan NYT kaikkia niitä sosiaalisia kokemuksia, ja kokea yhteenkuuluvuutta ja elää asioita, joita en koskaan saanut elää ja kokea.

Joten olen nyt kuin 20-vuotias. Ihan sama. Saan olla. Minä leikin. Elämällä. Huvittelen. Teen mitä tykkään. Oma on elämäni.

Ainoo, että bilettämistä ja sen sellasta sekoilua harrastin nuorena ihan tarpeeksi ja niiten suhteen oon leikkinyt ihan riittävästi. Mut ennen en pystynyt tunteen mitään yhteenkuuluvuutta muitten kanssa ja ottaan normaalia kontaktia jne jne. Niiltä osin otan nyt takasin ja paikkaan aukkoja ja eheydyn lisää. Harmi vaan etten OIKEASTI oo 20. Tää vanha muinainen käpy menee siellä nuttura täristen ja luulee olevansa vasta lapsi...

Kun haluaa, mutta ei jaksa

Eräs ihminen ajatteli, että kun minulla on vaikeuksia sosiaalisessa tilanteessa, siihen liittyisi se, että tunnen itseni ulkopuoliseksi ja minulla on valtavat paineet sosiaalisuudesta. Kirjoitin hänelle vastauksen.

"Haluisin korjata sen, että sanoit, että tuntisin olevani ulkopuolinen. En tunne. En tiä luitko sitä, mitä kirjotin eilen aspergerista ja sosialisoinnista. Kyse ei oo siitä, et mulla ois ulkopuolinen olo tai olisin edes epävarma. Olen OLLUT sellanenkin joskus, mutta oon lakannut pelkäämästä ihmisiä ja yliopistolla ekaa kertaa huomannut, että pystyn tunteen kuuluvani. Se on vaan aspergeria. Sitä, että tilanne tuntuu luonnottomalta. Että minä en kuulu sellaseen tilanteeseen ominaisuuksiltani. Ja koko ajan on epämukava ja vaikea olo, joka aiheuttaa sitten ahdistusta ja itkuista oloa. Vähän sellasta, kuin jos ois alaruumiista halvaantunut ja silti rakastaa vuorikiipeilyä ja korkealla vuorella maisemien ihailua ja raahaa ittensä sinne.

Se, jos katselen muita, kun ne nauttii juttelemisesta ja niillä on mukavaa, kuin ulkopuolelta, ei tarkoita, että mulla ois kokemus ulkopuolisuudesta vaan se on vaan aitoa surua siitä, että näen muilla olevan jotain, mikä multa puuttuu. Kun minusta puuttuu aspergerin takia jotain sosiaalisuuteen liittyviä palikoita. Ja katselen niitä muita siksi, että tarkkailen sitä outoa palikkaa, mikä multa puuttuu ja miten ne kykenee johonkin, mihin en kykene. En pysty keskittyyn tollasissa tilanteissa ihmisten kanssa keskustelemiseen. En jaksa kuunnella tai osallistua, tulen levottomaksi ja pitkästyn ja haluan pois. Ihmiset puhuu usein tylsistä aiheista tms. Siksi en pysty osallistuun juurikaan keskustelemiseen ja harrastan vain pöllöilyä.

Jotkut alustetut keskustelutilanteet on pahimpia. Niinkun platoninen painiseura. Ihan KAMALAA. Joku fiksattu puheenaihe, josta ihmiset esittää usein pitkästyttäviä kommentteja ja se keskustelu ei VOI siirtyä koskaan kiehtovilla poluille. Tai vaikka aihe ois kiinnostava, silti se on niin fiksoitunutta ja jäykkää kun se ei saa polveilla POIS fiksatusta aiheesta, että yök. Ja se, että paikalla on niin paljon puhujia. En jaksa kuunnella muitten kommentteja jotka enimmäkseen ei kiinnosta minua tai sisällä mielestäni kiinnostavaa sisältöä ja niitä joutuu kuunteleen LOPUTTOMASTI, kun paikalla on paljon ihmisiä ja itse pystyy hyvin vähän osallistuun väenpaljouden takia. Jossain pikkuryhmässä alustettu keskustelu vois olla jees. joku 4 ihmistä. tai 3. tms. Mut siltikin tällanen toimintamuoto on mulle luonnoton. Jos haluan oppia uutta ja hankkia informaatiota, haluan lukea kirjoja yksinäisyydessä. TAI keskustella intensiivisesti yhden ihmisen kanssa.
 .
Ja kyllä sekin on totta, että näytän iloiselta ja että on hauskaa. Mulla voi olla yhtä aikaa se ja paha olo... Se paha olo on sitä, että tilanne tuntuu luonnottomalta ja ominaisuuksilleni väärältä ja energia ei oikein riitä sosialisointiin, mutta saatan silti saada puserrettua itsestäni ulos kohtaamisen hetkiä, yhteyttä ja kommunikaatiota ja on hauskaa, vaikka se on suuren ponnistelun takana.

Voin huonosti jo heti päivällä seminaarissa ja mietin lähdenkö vaan kotiin, mut oon AINA kotona yksin ja en halunnut taas.

Joskus jos on enemmän energiaa ja parempi vireystaso, sitä energiaa riittää paremmin siihen kontaktin ottamiseen, sosiaalisen informaation käsittelyyn ja kaikkeen siihen raskaaseen työhön, mitä ihmisten kaa oleminen sisältää. Sillon voi olla, et on jopa oikeasti hauskaa ilman, että on kovin paha olo taustalla.

Olen vain asperger. Sitä ei voi korjata. Oon kuitenkin päässyt jo pitkälle, kun oon lakannut pelkäämästä ihmisiä ja oppinut paljon sosiaalisia taitoja yms. Olen vaan surullinen siitä, kun muut pystyy istuun tuntikausia pöydän ääressä ja keskusteleen porukalla keskenään. Se ois hauskaa kyetä sellaseen, mutta en kykene. Mua ei haittaisi olla hiljaa ja vaan kuunnella, jos en osaa osallistua, mutta kun se ei tunnu kivalta eli pitkästyn ja energia ei riitä siihen ja halun vaan pois.

Kontaktin ottaminen on raskasta. Ja on raskasta miettiä puheenaiheita ja miettiä kaikkea. on raskasta pelkästään vastaanottaa ihmisistä irtoavaa informaatiota. Sosiaalisuus on raskasta työtä. Siksi on paha olo. varsinkin aikoina, jollon on alavireinen ja huono energiataso.

Ehkä kyse oli siitä, että en jaksanut olla siellä mutta halusin olla siellä. Aspergerin takia useimmiten en jaksa olla ihmisten kanssa Energia ei riitä sen kaiken käsittelyyn. Silti voin haluta olla ihmisten kanssa. Se on juurikin sitä, miksi asperger invalidisoi. Me ei JAKSETA. Vaikka voisi haluta niin resurssit ym ei riitä.

Se on kaamea tunne. Kun haluisi olla niitten ihmisten kaa, kaipaa yhteyttä, haluaa olla mukana ja vuorovaikutuksessa, mutta sisällä ei oo voimia siihen ja ei yhtään jaksaisi ja sitten pakottaa ja puristaa itseään siihen kuitenkin. Niin sit tulee itku. ei sille voi mitään.

Ne kamalat paineet sosiaalisuudesta tulee siis tuosta, että en jaksa mutta haluan. Mä en oikeasti jaksaisi YHTÄÄN olla ihmisten kanssa, siis edes samassa tilassa ihmisten kanssa, vaan ihan yksin kotona, mutta samalla HALUAN olla niitten ihmisten kanssa. Niin kyllä sillon on paineita . Kun yrittää jaksaa jotain mitä ei jaksa. Mut ne on ihan mun sisäisiä paineita ja sisäisten tilojen kamppailua. Mulla ei oo epävarma olo suhteessa ihmisiin tms. tiedän miltä sekin tuntuu, kun ennen olin vielä sitäkin tähän päälle.

Revelation: olen vanha harppu - MINÄ!!!! eli Sielu ei vanhene

Olen ymmärtänyt jotain merkittävää. Koskien nykyisyyttä että samalla menneisyyttä. Olen ymmärtänyt elämäni nykytilanteesta jotakin sellaista, joka samalla avaa minulle yhden menneisyyteni suurimman arvoituksen salaisuuden. Tiedän nyt, miksi olin nuorena sosiaalisesti sokea, sillä sama ilmiö toistui taas elämässäni, joskin lievässä mittakaavassa.

Sosiaalisen sokeuteni selitys

Olen siitä merkillinen olento, että elän niin syvällä sisäisessä maailmassani tai olen niin suuntautunut sisäiseen maailmaani eli mentaaliseen, etten yksinkertaisesti lapsena/nuorena NÄHNYT, että sen ulkopuolella on olemassa erilaisia sosiaalisia asioita, jota ihmisen kuuluisi ottaa huomioon, koska nämä sosiaaliset asiat olivat täysin ULKOISIA, ne sijaitsivat sisäisen maailmani ulkopuolella, eivät sisältyneet mentaaliseen todellisuuteeni, joten en kerta kaikkiaan tiennyt/nähnyt niiden olemassaoloa. Elin niin totaalisen antautuneena sisäiselle maailmalleni, etten tiennyt, että sen ulkopuolella on asioita, jotka minun pitäisi ottaa huomioon, ymmärtää ja tietää.

Tällaisia sosiaalisia asioita ovat mm.:

• normit
• kaikki sellaiset asiat, jotka ihmisen täytyy tietää tullakseen hyväksytyksi
• se, että kouluiässä on hyvin tärkeää jäljitellä muita tai yrittää olla kuten muut
• se, että ottamalla mallia muista, saa tietää, mikä on cool ja in ja siten sellaista, mikä ihmisellä täytyy olla, jos haluaa sosiaalista hyväksyntää ja arvostusta
• että on OLEMASSA asioita, jotka cool ja in ja tekevät ihmisestä suositun
• että on olemassa asioita, joita ei saa tehdä tai on epäsuosittu

Nuo kaikki tuollaiset sosiaaliset asiat sijaitsivat itseni ulkopuolella ja vei kauan ennen kuin ymmärsin, että on hyvin tärkeää tulla tietoisiksi niistä ja ottaa selvää siitä, miten ihmisten kanssa kuuluu maailmassa olla.

Vasta murrosiässä, kun vastakkainen sukupuoli alkoi vakavasti kiinnostaa, ja halusin poikien pitävän minusta, nousi jokin itseni ulkopuolella oleva asia niin tärkeäksi, että kurotin ulos omasta maailmastani ja aloin selvittää, että mitä hittoa muut ihmiset minusta oikein haluavat ja millainen minun oikein pitää olla, että olisin sosiaalisesti hyväksytty. Aloin opetella. Aloin hankkia tietoa. Aloin kasvaa sosiaalisesti.

Niin minä sitten opin.

Mutta yllättäen olen nyt joutunut elämässäni sellaiseen vaiheeseen, jossa huomaan tuon vanhan taipumukseni olevan yhä olemassa, sillä nyt on tapahtunut jotain UUTTA, mitä ei ollut ennen ja mikä kuuluu tuohon sosiaaliseen ja minun ulkopuolellani olevaan maailmaan, ja jota en yhtään tajunnut olevan olemassa, koska elelin taas täysillä sisäisestä maailmastani käsin eikä tuota asiaa siellä sijaitse. Joten olin sille sokea.

Vanhenemisen sosiaalinen merkitys

Olen hämmentynyt, sillä eräiden seikkojen vuoksi olen yhtäkkiä herännyt tajuamaan, että olen tullut vanhaksi (eli en ole enää vähän yli 20). Olen syvästi hämmentynyt siksi, että tällainen VANHENEMINEN ei sisälly minun mentaaliseen olemukseeni. Minun sieluni/mieleni ei vanhene. Se kyllä kehittyy ja muokkautuu oppimisen kautta, tulee tietoisemmksi ja viisaammaksi jne. Mutta se e VANHENE. Sisälläni olen aina se sama ihminen nyt kuin eilen tai 10 vuotta sitten.

Siksi syntyy outo ristiriita, kun minun maallinen tomumajani alkaa vanhentua. Hämmentävintä minulle tässä kaikessa on se, että tämä asia pitäisi ottaa SOSIAALISESTI HUOMIOON. Ja juuri TÄMÄ on se asia, jota en lainkaan tajunnut. Tämä on aivan uusi tällainen merkillinen sosiaalinen juttu, joka sijaitsee ulkopuolellani sosiaalisessa todellisuudessa, ja joka on tärkeää oppia, ymmärtää ja sisäistää, kun elää ja toimii muiden ihmisten kanssa.

Sillä vanheneminen ei liity pelkästään yksinkertaisesti tomumajan rapistumiseen. Siihen liittyy paljon enemmän. Eri ikäiset ihmiset ovat ehtineet kerätä eri pituisen ajan elämänkokemuksia ja ovat elämässään eri vaiheissa. Tämä ei ole vähäpätöinen asia vaan synnyttää erilaisia SOSIAALISESTI HUOMIOONOTETTAVIA asioita.

Lähdetään liikkeelle nyt siitä, mitä tapahtui, kun elin syvällä mentaalisessa maailmassani enkä tiedostanut ollenkaan näitä asioita (eli tähän asti). Elän niin vahvasti mentaalisesta olemuksestani käsin, että en ole tajunnut, että minun on otettava muuttunut ikäni huomioon sosiaalisessa todellisuudessa. Kun olen nyt aloittanut opiskeluni, ja osapuilleen kaikki muut yliopiston nyt aloittaneet ovat nippa nappa 20-vuotiaita, en oikeastaan lainkaan tajua olevani heitä vanhempi. Sielu ei vanhene. Sisäisesti olen se sama kuin olin 10 vuotta sitten, toki kypsempi ja viisastuneempi, mutta muuten ihan se sama. Tavallaan tämä ei ole ongelmallista. Mutta se, mikä minut lopulta herätti unestani on se, että hiukan ihastuin yhteen tällaiseen 20-vuotiaaseen poikaan, ja toki jollain tavalla tiedostin ikäeron, mutta silti en kuitenkaan aivan tajunnut, että olen ehdottomasti ihan totaalisen out of date. Jotenkin koen, että olen kuitenkin vielä melkein 26... Tai 25. Tai 24. Kyllähän tämä ikäero jollain lailla tietysti tuntui esteeltä myös tähän toiseen suuntaan eli voisinko kuvitella mitään vakavaa romanssia niiiiiiiiiin nuoren ihmisen kanssa. Luultavasti en. Vaikka periaatteessa ikä on vain numeroita ja aivan hyvin joku selvästi eri ikäinen voi olla henkisesti ja arvoiltaan jne. yhteensopiva. Usein eri-ikäiset ihmiset ovat kuitenkin eri elämänvaiheissa ja ehtineet kokea ja elää eri verran ja tämä vaikuttaa moniin asioihin, ja luo esteitä ja kuiluja ihmisten väliin ainakin joillakin tavoilla.

Mutta en ole täysin tajunnut sitä, ettei jotkut selvästi nuoremmat missään tapauksessa enää kiinnostu minusta tai ihastu minuun tms., vähän niin kuin minä en katsele vanhainkodissa olevia harmaita pappoja potentiaalisina romanttisen kiinnostuksen kohteina. Olen niin tottunut siihen, että pojat AINA tykkää minusta. Ennen olin aina sellainen ihmeen flirttailija ja minusta oli itsestään selvää, että pojat aina ihastui minuun. Se vaan oli niin. Voi tosin olla, että pojat vaan on sellaisia, että ne tykkää tosi paljon tytöistä ja ihastuu yleensäkin melkein kehen tahansa tyttöön, joka on hymyilevä ja kiva ja ystävällinen ja edes vähän söpö. Mutta nyt olen kokenut hyvin hämmentäväksi sen, että en enää tiedä, mitä tuollaiset nuoremmat miespuoleiset ihmiset minusta miettivät. Milloin nainen on sen ikäinen, että sen markkina-arvo on mennyttä? Ja suhteessa KEHEN eli minkä ikäisiin? Tietysti markkina-arvoa löytyy aina jonkun ikäisten joukossa. Mutta minkä ikäisten?

Nainen on vielä paljon pahemmassa asemassa kuin mies. Koska nainen aivan oikeasti muuttuu mahoksi ja jollain tapaa käyttökelvottomaksi ja se tapahtuu jo aika nuorena (MISSÄ VAIHEESSA aloin pitää yli 40-vuotiasta nuorena?) Ja sitä paitsi olen havainnut, että aika monet miehet muuttuvat KOMEAMMIKSI vanhetessaan... Naisille ei kyllä juuri koskaan käy näin. Aivan epäreilua. Jos siis on esimerkiksi 50-vuotias mies, ja on komeassa kunnossa, ei minusta ole yhtään mahdotonta ajatella, että tällainen mies voi yhä katsella jopa 25-vuotiaita naisia ja hänellä voi olla ihan todellista saumaa sellaisten suhteen. Mutta 50-vuotias nainen ja 25-vuotias mies.......... Tuskinpa!

Minulle on nyt siis tapahtunut jonkinlainen hämmentävä oman ikääntymisen kohtaminen, kun tämä eräänlainen ihastuminen on ollut täysin yksipuolinen ja en ole koskaan havainnut ALKEELLISINTAKAAN merkkiä siitä, että tämä toinen ihminen olisi TIPPAAKAAN kiinnostunut minusta "siinä mielessä" ja se on minulle uusi kokemus. Joka on väistämättä johtanut nyt sen tajuamiseen, että "hei OIKEESTI, sää oot 15 VUOTTA sitä vanhempi! Ei kai se nyt tosiaankaan pidä sua mitenkään kiinnostavana vaan lähinnä mukavana vanhana harppuna."

Minä. VANHA HARPPU!!

Jos en olisi tätä tajunnut nyt, niin ehkä olisin posottanut vielä 60-vuotiaana menemään tuolla maailmalla luullen, että olen vielä 26 ja luullut, että joku 20-vuotias ihastuu muhun...

En ole enää nuori. En vaan ole. Olen tietysti tavallaan. En NUORI mutta nuorehko aikuinen. Mutta en enää joku 20-kymppinen.

Aivan hiton outoa.

En vaan tajua sitä.

Vanheneminen myös pelottaa. Elämän lyhyys pelottaa. Lähestyvä kuolema pelottaa.

Toisaalta on myös alkanut tulla hetkiä, jolloin tajuan, etten voi taistella niitä asioita vastaan ja että olen onnellisempi sitten, kun löydän rauhan niiden suhteen ja hyväksyn ne. Mutta silti tunnen surua. Sillä sekä vanheneminen että kuoleminen sisältävät menetyksiä. Vanheneminen on prosessi, jossa hitaasti luopuu omasta elämästään.

Tällaisia asioita ei miettinyt YHTÄÄN, kun oli alle 30. Mutta sitten kaikki alkoi muuttua. 30 oli jonkinlainen outo rajapyykki. Silloin tajusi, että on siirtynyt ihan uuteen vaiheeseen ja jotain on auttamattomasti jäänyt taakse.

Tulen varmaan aina olemaan jonkinlainen lapsinainen. Mutta jos ei yhtään tajua sosiaalisesti ottaa huomioon omaa vanhenemistaan, se alkaa luultavasti jossain vaiheessa tai ainakin joissain tilanteissa, aiheuttaa... Ongelmia. Tai häiriöitä. Epäsuhtaa itsen ja todellisuuden välillä.

Mutta kyllä se silti on hitsin outoa, että sielu/mieli ei vanhene ja silti se oma vanheneminen pitää osata ottaa huomioon. Kerron esimerkin.

Jos kuvitellaan 65-vuotias mies, en osaisi olla sellaisesta romanttisesti kiinnostunut. Mutta jos minä olisin sokea ja ilman tuntoaistia (etten tunne esim. ryppyjä) ja en tietäisi miehen ikää eikä sitä kuulisi hänen äänestään, olisi mahdollista, että kun vain meidän sielumme kohtaisivat ja keskustelisimme, kohtaisimme täydellisesti ja kokisin löytäneeni sielunkumppanini. Sielumme voivat sopia täydellisesti yhteen. Iällä ei ole merkitystä, kun kyse on sieluista tai kahden mielen kohtaamisesta.

Mutta kun kuvaan otetaan kehot ja kaikki iän mukanaan tuomat erilaiset tekijät (esim. se, että toinen on vanha ja mahdollisesti kuolee pian ja jos vaikka itse on 25-vuotias nuori nainen, joka haluaisi vielä perheen jne.), nämä sielut eivät pääsekään kohtaamaan, koska niin paljon tulee väliin.

Mietin joskus myös hyvin vanhoja naisia tai miehiä katsellessani, että hekin ovat sisältä ehkä vielä nuoria ja että miltä se mahtaa tuntua, kun ei enää ole vastakkaisen sukupuolen silmissä romanttisesti kiinnostava. Hekin ovat joskus olleet nuoria ja ehkä kauniita tai komeita. Mutta ainakin nuoria ja he ovat ihastuneet ja heihin on ihastuttu. Miltä tällaisesta vanhasta tädistä tai mummosta tuntuu, kun hän näkee vaikka komean nuoren miehen. Joskus oli aika, jolloin tuo nuori mies olisi voinut ihastua häneen, he olisivat voineet tutustua, rakastua. Mutta ei enää. Ja kuitenkin sen vanhan tädin sisällä on se sama sielu/mieli kuin nuorena. Samat toiveet rakkaudesta. Sama kyky ihastua ja tuntea.

Miltä se tuntuu, kun ei enää ole miesten mielestä kiinnostava? Kun on auttamattomasti tullut liian vanhaksi? Siinä katoaa iso pala omaa identiteettiä. Minulla ainakin.

Vaikka kaipa sitä voi sitten vielä olla hehkeä oman ikäisten miesten silmissä. Edes.


Maailma on hyvin outo paikka. Eikä se tästä kyllä vähemmän oudoksi tule muuttumaan.

Millainen on Asperger-nainen?

Löysin ihanan blogin Aspergerin oireyhtymästä naisilla!! Iiiiiiiihana.

Täältä löytyy kattava lista oireista, jotka ovat tyypillisiä Asperger-naisille:

Aspienwomen: Adult Women with Asperger Syndrome. Moving towards a female profile of Asperger Syndrome


Ja täältä löytyy 8 myyttiä:

Top 8 Diagnostic myths for Adult Females with Asperger Syndrome: A Brief Look

Siinä on niin ihania kohtia! Alla osa:


MYTH: You can’t have Asperger Syndrome because you are able to have a conversation.
(Et voi olla Asperger, koska pystyt keskustelemaan muiden ihmisten kanssa)

FACT: Females on the Spectrum can and do make conversation. As children, generally speaking, they have better linguistic and verbal skills than boys do.
(Asperger-naiset osaavat keskustella ja keskustelevat. Yleisesti ottaen lapsena heillä on paremmat kielelliset taidot kuin pojilla.)


MYTH: You can’t have Aspergers because you can socialize
(Et voi olla Aspeger, koska osaat sosialisoida)                                        

FACT: Many females can socialize quite well for short periods of time. However, they are emotionally drained and then need solitude to restore and recharge. The period of time for solitude varies, depending on the female’s social needs or social cup and where they are on the “social spectrum”.
(Monet Asperger-naiset osaavat sosialisoida oikein hyvin lyhyitä aikoja. Se kutienkin uuvuttaa heidät emotionaalisesti ja heidän täytyy sen jälkeen latautua yksinäisyydessä. Latautumisajan pituus riippuu naisen sosiaalisista tarpeista tai "sosiaalisesta kupista".)


MYTH: You can’t have Aspergers because you have friends
(Et voi olla Asperger, koska sinulla on ystäviä)
FACT: Many females I have spoken to have a best friend or one or two close friends. Interestingly, some females have reported that they are very popular and struggle with the amount of social invitations they receive, often saying “yes” and then later making up a reason for why they then cannot attend.
(Monilla naisilla, joiden kanssa olen puhunut, on paras ystävä tai yksi tai kaksi läheistä ystävää. Kiinnostavaa kyllä, jotkut naiset ovat kertoneet olevat hyvin suosittuja, ja heillä on vaikeuksia saamiensa sosiaalisten kutsujen määrässä.)

MYTH: You cant have Aspergers because you don’t have traditional special interests
Et voi olla asperger, koska sinulla ei ole erityisiä kiinnostuksen kohteita perinteisessä mielessä.)                                                                                                                                                                                               

FACT: As children, girls with Aspergers generally have similar special interests as their female peers. However, it is the quality and intensity of the interest that is different. Just some of the child and/or adult female special interests include: psychology, philosophy, self-help, animals, fantasy and sci-fi, reading, books and text-books, life-long learning, computers, writing, art, acting and music

(Lapsena Asperger-tytöt ovat yleensä kiinnostuneita aika lailla samoista asioista kuin ikätoverinsa. Ero on kiinnostuksen laadussa ja intensiivisyydessä. Joitain tyttöjen/naisten erityiskiinnostuksenkohteita voivat olla: psykologia, filosofia, itseapu, eläimet, fantasia ja scifi, lukeminen, kirjat, elinikäinen oppiminen, tietokoneet, kirjoittaminen, taide, näytteleminen ja musiikki)

Haluatko oppia kohtaamaan muiden ihmisten kanssa?

Teal Swanilla sattuu olemaan video, jossa käsitellään täsmälleen tätä aihetta, joka minulla on nyt hyvin ajankohtainen. Hän pukee sanoiksi kaiken sen, mitä ajattelen ja käyn parhaillaan läpi.

En tiedä, mikä minua vaivasi nuorena. Tai siis onhan sille nimi. Asperger. Mutta en löytänyt mitään tietä muiden ihmisten luokse. Tosin aluksi en sellaista kaivannutkaan.

Ala-asteen ajan elin, kuten itse asiaa kuvaan, saippuakuplassa. En ollut siellä kylläkään yksin, minulla oli aina yksi bestis, joka hengaili kuplassa kanssani, joten minulla oli kyky olla yhteydessä ihmisen kanssa. Mutta kuplan ulkopuolelle jäivät kaikki muut ihmiset. En ollut millään tavalla kiinnostunut luokkatovereistani, en ottanut heihin kontaktia, en tiennyt mitään heistä tai heidän maailmastaan. Olin sokea sosiaaliselle todellisuudelle toisin sanoen normeille ja kaikelle sille, mitä piti tietää ja osata, jotta olisi suosittu.

Sosiaalinen todellisuus oli minulle yhdentekevä, koska sitä ei minulle ollut olemassa. Elin syvällä omassa maailmassani, minulla oli intensiivisiä kiinnostuksen kohteita, jotka jaoin ystäväni kanssa, ja ne täyttivät maailmani. Muulla ei ollut merkitystä.

Mutta sitten kaikki muuttui.

Tulin murrosikäiseksi. Ja siitä seuraa tietysti se, että kiinnostuu vastakkaisesta sukupuolesta ja yhtäkkiä onkin hirveän tärkeää se, mitä mieltä muut ovat sinusta, koska et saa ketään poikaa kiinnostumaan itsestäsi muuten. Tai no, minulla taustalla oli psykologinen vaurio, joka tuli siitä, kun luokkani pojat inhosivat minua koko ala-asteen ajan, joten murrosiässä huolestuin tosissani siitä, että jos pojat eivät pidä minusta ja omistin siitä pitäen elämäni poikien hyväksynnän hakemiselle.

Tuo tarve avasi minut sosiaaliselle todellisuudelle ja kuplani puhkesi. Putosin maailmaan, joka oli minulle täysin tuntematon. En tiennyt sen säännöistä mitään. En tiennyt, miten ihmisten kanssa tulee olla. En tiennyt mistään mitään.

Kun aloitin tieni ("Miten tulen toimeen muiden ihmisten kanssa, saan ystäviä, miehiä ja minusta pidetään"), seisoin absoluuttisessa pimeydessä. En tiennyt, että kouluiässä lapsille ja nuorille elämän tärkein asia on muiden hyväksyntä ja sen seurauksena jokainen yrittää olla samanlainen kuin muut omassa viiteryhmässä. Ihmiset yleensä tietävät, että normeista poikkeaminen tarkoittaa hylätyksi tulemista, torjuntaa, kiusaamista, ja siksi normit ovat heille hyvin tärkeitä. En tiennyt, että he katsovat toisistaan mallia.

Kun aloin siis konstruoida itsestäni uudenlaista versiota (koska oli käynyt varsin selväksi, että jos olen vain oma itseni, en kelpaa), en tiennyt, että minun pitäisi katsoa mallia muista. Katsoin, jälleen kerran, ainoaan tuntemaani suuntaan – sisälleni. Logiikkani meni jotakuinkin näin: haluan poikien pitävän minusta. Pojat pitävät kauniista tytöistä. Minun pitää olla kaunis. Mutta koska en osannut etsiä vastauksia itseni ulkopuolelta, päättelin omassa päässäni, mitä minun pitää tehdä ollakseni kaunis. Aloin meikata, käyttää tiukkoja vaatteita ja napapaitoja enkä suostunut enää pitämään silmälaseja.

En jotenkin huomannut, etteivät muut tytöt pukeudu niin. Olin liian seksikäs. Mutta en osannut tehdä muutakaan., joten sillä mentiin. Aloin tietysti saada huomiota pojilta ja kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni jonkun kehuvan minua kauniiksi. "Minä? Kaunis? Enpä ollut tiennytkään." En ollut koskaan miettinyt ulkonäköä. Sellaista asiaa ei ollut ennen ollut minulle olemassakaan. Vaatteet olivat olleet minulle aina vain jotain, mikä vedetään päälle, ettei oltaisi alasti. Luultavasti äitini oli aina valinnut vaatteeni. Mutta tästä eteenpäin ulkonäöstä ja poikien antamasta huomiosta tuli koko elämäni.

Yrityksen ja erehdyksen tietä opettelin muokkaamaan itsestäni sosiaalisesti kelvollista yksilöä. Muistin, miten ala-asteella luokan tytöt joskus kysyivät pojilta, miksi he eivät pidä minusta. "Eihän se edes puhu meille mitään."

Muistan ikuisesti jokaisen tuollaisen "opetuksen", jonka kuulen, joka kertoo minulle, mitä sosiaalisesti menestyvältä ihmiseltä edellytetään.

Kun siis murrosiässä aloitin transformaationi, yksi tärkeä tehtävä oli opetella puhumaan pojille. Olin kuorejuhlilla Nokian Siurossa, kun päätin, että no, opetellaan nyt sitten. Marssin lähimmän pojan luokse ja aloin puhua jotain.

Olen kuitenkin tähän päivään asti elänyt pimeässä. En ole osannut kohdata ihmisiä. En ole osannut löytää yhteyttä. En ole osannut oikeasti tutustua ja keskustella. Olen ollut kaikkialla ulkopuolinen. Kykenemätön ryhmäytymään ja olemaan osa minkäänlaista ryhmää. Erillinen. Avuton.

Minulla on tutka, ja tunnistan ihmisten joukosta kaltaiseni ja osaan mennä heidän luokseen ja ystävystyä. Tämä on ainoa poikkeus. Mutta muuten ihmisten kanssa oleminen ja sosiaalisuus on ollut minulle pelkkää pimeyttä. Tuntematon alue.

Kun aloitan uudessa koulussa tai kun kävin reiveissä, muut tutustuvat toisiinsa, muodostavat klikkejä, porukoita, ystävystyvät. Minä en. En kykene yhteyteen. En osaa puhua ihmisten kanssa. Olen vaivaantunut. Haluan pois. Olen yksin, ulkopuolinen. Usein löydän joukosta yhden kaltaiseni ja saan ystävän ja hän on kuten minä ja olemme kaksin ulkopuolisia.

Tämän takia olen yöelämässä ja reiveissä turvautunut päihteisiin. Olen paennut niillä sosiaalista todellisuutta ja sen mukanaan tuomaa ahdistusta. Olen paennut avuttomuuttani. Kun saa pään sekaisin, voi rauhassa häröillä itsekseen. Kotibileissä ja jatkoilla olen istunut yksin ja tarkkaillut muita tai tanssinut tuntikausia, kun muut istuvat halaillen ja sylityksin katsomassa aamun tunteina Teletappeja. Olen ollut surullinen siitä, etten kykene sellaiseen yhteyteen. En ole löytänyt tietä muiden luokse.

Noin vuonna 2007 olin työharjoittelussa Tampereen kaupunkilähetyksen perheryhmässä. Se oli minunlaiselleni totaalisen epäsopiva paikka. Äidit tulivat vauvojensa kanssa paikalle ja sitten siellä hengailtiin sohvilla, syötiin ateria, hengailtiin lisää ja äidit lähtivät. Työntekijän rooli oli vain hengailla niiden äitien kanssa. Small talkia. Tutustumista. Yhteyden luomista. Normaalisti olen sellaisessa tilanteessa hiljaa, istun jossain nurkassa ja tarkkailen muita. Se ei tietysti käynyt päinsä, kun olin työharjoittelijana. Minun oli pakko yrittää puhua ihmisille. Silloin keksin, että voin esittää ihmisille kysymyksiä. Ihmiset pitävät siitä, kun joku on kiinnostunut heistä. Minun ei tarvitse itse keksiä sanottavaa vaan voin kysyä kysymyksiä ja saan ihmiset puhumaan.

Ylitin itseni moninkertaisesti, mutta sain harjoittelusta hylätyn... Olin silti ohjaajieni mielestä ulkopuolinen, en kiinnostunut muka muista jne. Olin tehnyt parhaani ja olin silti ihmisten mielestä etäinen ja tavoittamaton.

Viime vuosien aikana olen kasvanut paljon ihmisenä ja huomannut yllätyksekseni positiivisia muutoksia omassa sosiaalisuudessani. Joskus pari vuotta sitten tajusin yhtäkkiä, että "hei, en ole enää ahdistunut ihmisten seurassa".

Vuonna 2013 olin viikon työharjoittelussa päiväkodissa ja siellä huomasin, että osaan puhua ihmisille! Minä juttelin ryhmässä olevan lastentarhanopettajan ja lastenhoitajan kanssa välillä ihan luontevasti.

Viime aikoina olen kiinnittänyt tähän yhä enemmän huomiota. Olen paljon tekemisissä toisten lasten äitien kanssa ja olen huomannut, että minun on ihan helppo ja luonteva jutella heidän kanssaan.

Kun menin viime lauantaina kotibileisiin, menin sinne harjoitellakseni ihmisten kohtaamista ja puhumista. Olen aina viihteellä paennut sosiaalista ahdistusta ja ihmisten kohtaamista juomalla ja tanssimalla. Sekoillut vain ympäriinsä ja jos olenkin puhunut ihmisten kanssa, se on ollut sellaista aika aivotonta läpänheittoa poikien kanssa.

Varsinkaan miessukupuolen edustajien kanssa en ole koskaan pystynyt keskustelemaan normaalisti ja luontevasti ja tutustumaan puhumalla. Totta kai olen seurustelusuhteissani saavuttanut normaalin keskustelutason, mutta koska en ole osannut tutustua keskustelemalla, olen aina suhteen alussa yliepäinhimillisen vaivaantunut ja haluan äkkiä sänkyyn, koska sitten voi keskittyä luomaan sitä fyysistä läheisyyttä ja täyttää ajan sillä ja sitten siinä samalla hiljalleen opetella avautumaan myös muilla tasoilla.

Lauantaina kotibileissä en siis halunnut juoda, koska tiedän, että sitten aktivoituu bilevaihde ja alan vaan ryntäillä ympäriinsä kuin päätön kana. Join hyvin hitaasti, vähän ja mietoja juomia. Paikalla oli onneksi yksi hyper ekstrovertti naisihminen, jonka kanssa aloitin juttelemisharjoitukseni. Yritin keskittyä olemaan juhlissa oma itseni, läsnä, tiedostaa muiden ihmisten olemassaolon ja olla avoin kohtaamisille. Loppujen lopuksi juttelin vain kahden ihmisen kanssa. Toinen oli mies. Se on melkoinen saavutus. Että keskustelin ihan normaalisti miessukupuolen edustajan kanssa. Meillä on kummallakin lapsi ja ollaan yksinhuoltajia, joten saimme siitä keskustelun aihetta.

Illan edetessä humala tuli kuitenkin aivoihini, ja kyllästyin harjoitukseeni ja aloin häröillä entiseen tapaan. Baarissa tanssin yksin enkä enää ollut tekemisissä muiden kanssa. Kutienkin tulin tehneeksi jotain, mitä en koskaan ennen ole elämässäni tehnyt. Olin paikalla ihan kuten kaikki muutkin. Kohtaamassa ihmisiä. Avoimena tutustumiselle. Avoimena ihmisille.

Huomasin myös, että monille kohtaaminen ja tutustuminen on vaikeaa. Ei vain minulle. Mutta muilla ihmisillä (jotka eivät ole aspergereita ja tällaisia outoja olioita) on kyky olla silti läsnä siinä sosiaalisessa todellisuudessa, avoimena muille, vaikka eivät herkästi usklataisikaan itse olla niitä, jotka aloittavat keskustelun, he ovat valmiina kontaktiin, valmiina tutustumaan, ja heillä on kyky tutustua ja bondata ja rakentua osaksi ryhmää, kyky saada kavereita. Minulla ei ole ollut.

Minusta on hirveän jännittävää huomata, että olen avautumassa sosiaaliselle todellisuudelle tavalla, joka minulle on tähän asti ollut tuntematon.

Voinko todella oppia elämään yhteydessä ihmisten kanssa?


Postauksen alussa oleva Tealin videi kertoo kaikesta siitä, minkä olen itsekin oppinut matkani varrella. Kaikki, jotka haluavat oppia kohtaamaan muiden ihmisten kanssa, se on todella hyvä video. En itse osaa tuolla tavalla ruveta opettamaan muita. Osaan kertoa kokemuksistani ja pohdiskella ääneen, mutta en osaa pukea niitä noin hienosti opetukseksi kuin Teal.

Mutta jos siis haluat oppia tutustumaan ihmisiin, oppia kohtaamaan muiden kanssa, kuten Teal sanoo, ole kiinnostunut toisesta ihmisestä. On paljon helpompaa luoda yhteys olemalla kiinnostunut toisesta kuin yrittämällä saada toinen kiinnostumaan itsestä. Me kaikki rakastamme puhua itsestämme ja rakastamme sitä, kun joku haluaa kuunnella ja on aidosti kiinnostunut. Mene siis ihmisten luo, esitä kysymyksiä, kysymykset on tosi hyvä juttu, ja ole kiinnostunut, aidosti kuuntele mitä toinen vastaa.

Voit kysymysten valinnalla vaikuttaa siihen, mihin suuntaan keskustelu ohjautuu. Yritä saada toinen puhumaan sellaisista aiheista, joista sinullakin voisi olla kerrottavaa. Yritä löytää yhteistä kosketuspintaa, yhteistä säveltä, yhteisiä juttuja. Tällöin voit saada aikaan kiinnostavan keskustelun.

Kysy. Ole kiinnostunut. Mutta ole myös avoin.

Ja uskalla olla se, joka menee toisen luokse.

Mutta jos viihdyt yksin ja omissa oloissasi, se on täysin fine!!! :)