Olen suhteellisen köyhä

Katselin kestävän kehityksen johdantokurssin luennon köyhyydestä (sen piti Oras Tynkkynen, joka vaikutti oikein hyvältä tyypiltä). Kun luennolla puhuttiin suhteellisesta köyhyydestä ja siitä, miksi se on paha asia, minulta meinasi tulla tippa. Olen toki jotenkin väkisinkin tiennyt olevani köyhä, mutta jotenkin en. Olen loppuviimein kuitenkin hyvin joustava ja positiivinen persoonallisuus ja olen sopeutunut elämään näin ihan suhteellisen hyvin. En siis kovinkaan paljon kaipaa muuta. Mutta kun Tynkkynen puhui osattomuudesta (siitä, kun ei pääse mukaan risteilyille tai voi käydä elokuvissa), haavoittuvuudesta (mitä tehdä, jos silmälasit yhtäkkiä hajoaa?) ja häpeästä (kun e ole varaa ostaa juhlavaatteita serkun häihin ja kun joutuu pyytämään aina apua sukulaisilta tai ystäviltä)... Se osui johonkin arkaan paikkaan.

Sillä niin. Minä nimittäin todella pelkään sitä päivää, kun silmälasini hajoavat. Se merkitsee taloudellista katastrofia. Tai kannettava tietokoneeni hajoaa. Onneksi sentään on keksitty osamaksut tai en selviytyisi millään. Ja entä sitten huonekalujen hankkiminen? No, suurimman osan voi hankkia käytettynä tai Ikeasta osamaksulla. Mutta patjaa en mielelläni hanki käytettynä ja ne on JÄRJETTÖMÄN kalliita. Ja minä oon vielä tosi herkkä ja tarvin todella hyvän patjan. No, en voi tällä hetkellä unelmoidakaan uusista patjoista, joten nukun tällä ihanalla kissan kusemalla patjalla hamaan tulevaisuuteen. Se kun sentään TUNTUU hyvältä nukkuessa, vaikka onkin pissattu täyteen... Jos ostaisin jonkun halvan patjan tilalle, ei minua paljon pissaton alusta ilahduta, jos en nuku hyvin.

Onneksi minä myös olen tällainen hippihyypiö ja voin pukeutua pelkkiin kirppisvaatteisiin. Tai kaipa nykyään kirppiksiltä saa millaisia vaatteita tahansa. Eli pukeutuminen on mahdollista hoitaa edullisesti. Osittain. Minun kokoa olevia naisten kenkiä ei juurikaan ole missään. Kumisaappaani hajosi pari vuotta sitten eikä oo ollut varaa ostaa uusia. Eikä selkäreppua. Tai kai sitä joku ruma repunrotjake olisi mahdollista löytää jostain puoli-ilmaiseksi, mutta...

Rahat menee lähinnä vuokraan ja laskuihin ja ruokaan. Siinä se. Onneksi oon sellanen ihminen, etten ees paljon muuta tarvitse. Nyt on ollut jonkinlainen tarve uudistaa pukeutumistyyliä, ja oon tilannut nettikirppiksiltä vaatteita ja voipi olla, että kuolen sen takia nälkään tässä kuussa.

Tarvisin myös polkupyörän enkä käsitä, millä rahalla sen ostan.

Mutta niin. Olen ollut näin köyhä jo kohta 15 vuotta ja ei se minua niin hirveästi haittaa. Olisi toki hienoa, jos voisi ostaa kumisaappaat, repun, polkupyörän tai muuta mitä TARVITSEE ilman, että sen seurauksena rahat ei sitten riitä ruokaan. Mutta. No jaa. Ei se minun ONNELLISUUS niistä kumisaappaista ole kiinni.

Onneksi en oo kovin ekstrovertti vaan tällanen kotona viihtyvä kirjatoukka. Eli en ole kovin innokas matkustelija tai muutenkaan en kaipaa kauheasti kodin ulkopuolista aktiviteettia. Suoraan sanottuna en haluaisi kovinkaan paljon suurempia tuloja. Koska en vilpittömästi tarvitse juuri mitään enempää. En esimerkiksi ole tippaakaan kiinnostunut omakotitalossa asumisesta. Tai oikeastaan edes asunnon ostamisesta. En ole viehättynyt velan ottamisen ajatuksesta. En myöskään halua autoa. Enkä isoa kotia, oli se sitten mikä asumismuoto tahansa. Enkä jaksa kauheasti matkustella, VAIKKA olisi rahaa. Vaatteisiin voisin käyttää nykyistä enemmän rahaa. Olisi ihan kivaa, jos voisi shoppailla kivoja kenkiä ja vaatteita ja luoda oman tyylinsä vapaammin. Lähinnä siis, että olisi esimerkiksi rahaa ostaa uusia rintaliivejä ja kenkiä tarpeen mukaan. Ja ruokaan saisin kyllä rahaa meneen enemmänkin. Mutta sepä se. Kun OIKEASTI ne ASIAT, joita rahalla saa, ei tuo sitä onnellisuutta. Ei ne lisävaatteet ja muut lisää onnellisuutta. Pikemminkin pelkään, et jos ois enemmän "löysää rahaa", alkaisi multa mennä enemmän energiaa, ajatuksia ja aikaa SHOPPAILEMISEN ja OSTAMISEN ja HALUAMISEN kaltaisiin toimintoihin. Siksi en halua juurikaan tämän enempää rahaa. Olen onnellinen nyt ja koen, että raha voisi jopa vähentää sitä. Kun vaan olisi varaa ostaa se, mitä TARVITSEE, aina kun jotain tarvitsee.

Hyvin pitkälti kirjat, koti, mukava sänky, ihmissuhteet ja hyvä ruoka riittää mukavaan elämään.

Identiteetti on valinta?

Olen jotenkin ihan pihalla. Ollut jo pidempään. Eli siis en enää oikein tiedä, mikä minun identiteettini on. Hyvin suuressa määrin tämä koskee ulkoista olemustani. En tiedä, miltä mun "kuuluisi" näyttää. Imago, brandi tms. Kuka MINÄ olen suhteessa tähän kysymykseen? Millainen on minun imagoni/brandini? Yritin jotenkin kaivaa esiin jotain synnynnäistä olemusta, joka minun kuuluisi kaivaa esiin ja ilmaista vaatteillani jne. mutta sitten ymmärsin, ettei ole olemassa mitään SYNNYNNÄISTÄ minua tässä suhteessa. Voin olla mitä tahansa itse päätän.

Valinta on vapaa ja yksin minun.

No, mistä hitsistä sitten lähtisin liikkeelle? Siitä, mitä tiedän, etten varmasti ole? Jos aikka ajtellaan, että minä VOISIN alkaa pukeutua mustaan ja värjätä hiukset mustiksi jne. ja luoda ulkoisen gootti-imagon, se olisi älytöntä, koska 1) en koe olevani gootti 2) en ole gootti sisäisesti 3) en kuuntele sellaista musiikkia. Ja minusta olisi kamalaa pukeutua koko ajan mustaan. Tai oikeastaan ikinä.

Entä arvot? Jos lähdetään arvoista, minun tulisi pukeutua kierrätys- ja ekovaatteisiin. No, tätä hyvin pitkälti jo teen, koska vaatteeni alkaa olla kirpputoreilta ja vastaavista paikoista. Mutta entä sitten värit ja mallit jne. Se kaikki MUU. Voisin tietysti tietoisesti valita, että identifioidun erilaisiin hippeihin ja maailmanparantajiin ja voisin tutkia, miten he pukeutuvat ja ottaa mallia, ilmaistakseni sillä maailmalle, että kuulun tuohon joukkoon arvojeni osalta. Mutta... Ei nyt huvita. Tapanani ei koskaan ole ollut etsiä mallia itseni ulkopuolelta vaan etsin vastauksia sisältäni.


MIKSI minä mietin tätä asiaa? Koska minulle on aina ollut tärkeää se, miltä näytän. Ja haluaisin, että ulkoinen olemukseni jotenkin resonoisi sisäisen olemukseni kanssa ja heijastaisi maailmalle jonkinlaista viestiä siitä, mitä sisälläni on, mutta tällä hetkellä olen jotenkin hukassa tämän asian suhteen, koska olen yrittänyt vapautua alter egostani (asiaa alter egosta), mutta.......

Eli olen luullut, että alter egoni on sairas konstruktio ja selviytymiskeino eikä osa todellista minuuttani. Ja että siitä olisi hyvä parantua. Parisuhteessa hormonitoimintani aina nukahtaa ja muutun sammaloituneeksi horroksessa makaavaksi kiveksi, ja silloin alter ego hautautuu syvälle maan uumeniin ja tuntuu vieraalta. Mutta nyt kun olen sinkku, huomaan, että suhteeni alter egoon on PALJON monimutkaisempi kuin olen luullut. Se ei ehkä olekaan itsestäänselvästi jokin valheellinen osa minua vaan OIKEA osa minua. Sillä sinkkuna hormonitoimintani aktivoituu, alan kaivata läheisyyttä ja unelmoida pussailusta ja halimisesta ja muutun aivan eri ihmiseksi kuin se sammaloitunut ja koteloitunut olio parisuhteessa. Ja kun hormonitoimintani ja läheisyydenkaipuuni aktivoituu, intensiivisenä tunneihmisenä se tarkoittaa, että suuntaudun hyvin INTENSIIVISESTI läheisyysasioihin ja miehiin ja sen sellaiseen. Minusta tulee varsin väkisin flirttaileva ja villiintynyt. Ja alan kuunnella musiikkia ja haluan kuntoilla näyttääkseni hyvältä (motivaatio asiaa kohtaan kasvaa niin suureksi, että alan jopa saada jotain aikaan). Eli alter ego ryömii esiin.

Ja nyt olen hämmentynyt, että kuka minä edes olen. Se sammaloitunut kotelo-olio? Villiintynyt flirttaileva ja intensiivinen hirmulisko? Ja kun nämä todella ovat kuin kaksi eri ihmistä ja ne myös pukeutuisivat varsin eri lailla. Sammaloitunut kotelo-olio ajattelee, että olisi viisasta lakata meikkaamasta ja värjäämästä hiuksia ja muuttua näkymättömäksi jne. Villiintynyt hirmulisko taas haluaa olla hemaiseva ja seksikäs ja näyttää hyvältä.

Tietysti KUULOSTAISI henkisen kasvun näkökulmasta optimaalisemmalta tuon sammaloituneen kotelo-olion jutut, mutta jos minulla oikeasti on intensiivinen tunne-elämä ja muuta, ei minusta ole viisasta tai tervettä tukahduttakaan sitä itsessään ja yrittää väkisin olla näkymätön, jos se ei huvita.

Mutta kun minä en TIEDÄ, mitä tämä kaikki merkitsee. Kuka minä olen ja miksi.

Ja sitten on vielä paljon muuta. Olen alkanut kyseenalaistaa kaikenlaisia asioita. Ensinnäkin olen alkanut KYLLÄSTYÄ rakentamaani identiteettiin (puhun nyt niistä osista, jotka ovat edelleen varsin selkeitä ja varmoja). Olen oivaltanut, että olen rakentanut hyvin väkevän identiteetin ja puristanut itseni sen sisään ja tehnyt siitä eräänlaisen vankilan. Koska minua ei hyväksytty sellaisena kuin olen, aloin ylikorostaa tunnetta erilaisuudesta ja olen identifioitunut alakulttuureihin ja undreground-maailmaan ja kaikenlaiseen vaihtoehtoiseen ja julistanut (itsekseni mielessäni), että olen ERILAINEN ja sitten alkanut pitää tietynlaisia asioita HYVINÄ ja sitten niitten vastakohdat on tietysti HUONOJA. Hyvää on vihreät arvot, kiinnostus henkisiin asioihin, viisaus, sosiaaliset taidot, kierrätys jne. Mutta myös on cool ja hienoa, että on köyhä eikä tavoittele materialistisia asioita, kuten rahaa tai korkeampaa elintasoa ja ostaa käytettyjä asioita ja luomua jne. Ei siinä mitään, mutta olen huomannut, että tunnen HÄPEÄÄ, jos rikkoisin näitä luomiani normeja. Ja myös tuomitsen, jos jotkut ovat näiden suhteen ihan erilaisia (esim. keskittyvät keräämään rahaa ja syytävät rahaa kalliisin laukkuihin tai kosmetiikkaan).

Olen alkanut nähdä identiteettini itse rakentamanani konstruktiona, jonka voisin koska tahansa niin halutessani murskata ja alkaakin tehdä toisenlaisia valintoja. Ihan vaikka vain piruuttani. Ja olenkin alkanut tehdä niin. Olen esim. välillä laittanut röyhkeästi KAIKKI roskat keittiön tasoilta tavalliseen roskikseen. Kartongit, biojätteet jne. Se on ollut henkisesti hyvin vaikeaa, olen tuntenut, että olen äärimmäisen huono ihminen, mutta samalla olen sanonut itselleni, että maailma ei nyt tuhoudu tähän. Olen alkanut tehdä tuhmuuksia. Haluan rikkoa rajojani. Mennä niiden toiselle puolen.

Tänään mietin pukeutumis- ja imagokysymystä. Miten minua hävettäisi, jos pukeutuisin jotenkin minulle vieraalla tavalla. Siis jos pukeutuisin vaikka todella tylsiin vaatteisiin, vaikka tylsiin, puolihuonosti istuviin farkkuihin ja johkin typerään poolopaitaan. Ja tuulipukuun :D. Tai jos pukeutuisin kuin joku ihmeen "bimbo" vaaleanpunaisiin, todella tyttömäisiin vaatteisiin ja laittaisin pinkit korkokengät ja kalliin design-laukun kainaloon, silloin vasta kuolisinkin häpeästä! Ja ajattelin, että typerää. Koska ihan sama mitä puen, olen sisältä yhä MINÄ. Jos joku tuomitsisi minut ulkoisen olemukseni perusteella, tuomitseminen johtuisi ennakkoluuloista.

Toisaalta tietysti on siksi mukavaa pukeutua siten, että kokee ulkoisen olemuksen heijastavan arvojaan ja sisintä olemustaan, jotta ennakkoluulot, joita ihmisille muodostuu, osuisivat lähellä totuutta.

Hmmmm. Tätä pitää miettiä.

Tietysti identiteetissä on osia, joita ei voi valita, kuten rotu tai sukupuoli. Hmmm. Tai voi sukupuolen valita tavallaan. Mutta voiko identiteettiä sittenkään valita? Vai kohtaako identiteettiään kyseenalaistaessaan omat arvonsa ja huomaa, ettei niitä voi muuttaa? Että arvot luovat identiteetin perustan? Synnyttävätkö arvot sen, kuka minä olen? Tosin esim. sukupuolen tapauksessa valinnanmahdollisuudessa ei ole kyse arvoista vaan omasta sisäisestä kokemuksesta – mitä sukupuolta kokee olevansa. Tuota kokemusta ei liene mahdollista valita.

Ruma avautuminen

Facebook-viesti:

"Nyt tulee suuri ja RUMA avautuminen. Mä en tiedä mitä teen, koska VIHAAN, V-I-H-A-A-N peilikuvaani nyt koko ajan ja niin paljon, että meinaan tukehtua. Näytän mielestäni silmittömän rumalta ja oksettavalta ja vastenmieliseltä ja mun on tosi paha olla. Ja se johtuu tästä vitun tukasta, joka on nyt kasvanut pitkähköksi. Jos en aherra peilin edessä ja meikkaa ja laita hiuksiani, VIHAAN silmittömästi kuvottavaa naamaani.

Ja tää tuntuu varmaan sen takia vielä pahemmalta, että en oo pitkään aikaan tuntenut näitä tunteita. Kun leikkasin sen poikatukan, musta tuli tyytyväinen ja mun oli hyvä olla. Tähän asti.
En ite ees niin selkeästi tajunnut sitä, miten parempi olla mulla oli lyhyessä tukassa, mutta Emilia sanoi, että kun mulla oli pitkä tukka, haukuin koko ajan itseäni ja vihasin itseäni ja olen ollut paljon tyytyväisempi.

VIHAAN sellaista litteää ja laittamattomana roikkuvaa rättiä päässä. Näytän mielestäni koulun rumimmalta nörtiltä ja perunanaamaiselta oksetukselta ja joltain vitun rumalta paskalta. Tykkään tukasta, jossa on asennetta. Joka on jotenkin pörrössä ja pullea ja sekasin ja villi. Kun mulla oli lyhyt tukka, siinä oli vähemmän painovoimaa roikottamassa sitä ja kun se on leikattu kerroksittain, se oli aina kiva. Nyt sitä alkaa olla tosi vaikea saada kivasti. Kohta se mun hiustenlaittolaite ei enää tehoa. Sillä saa latvaosat kiharaan, mutta kun latvat on pitkät, ei sillä enää saa tukkaa kiharaan vaan vain latvat ja muuten on litteä paska.

Mun on TOSI paha olla.

Hirveän paha olla.

Nyt muistan millasta mulla oli ennen, siis ennen kun leikkasin sen lyhyen. Tällasta. Koko ajan. Koko ajan paha olo. Koko ajan. Ja olen vuosien aikana yrittänyt ties mitä psyykkaysta ja kaikkea mitä keksin enkä pysty tuntemaan oloani hyväksi. Olen peittänyt peilit. Olen yrittänyt aivopestä itseäni. Mutta ei mikään auta.

Siis se auttaisi jos en enää koskaan katso peiliin enkä välitä enää yhtään siitä, miltä näytän ja olen vaan ja keskityn siihen, mitä TUNNEN sisälläni. Koska mä tunnen itseni kauniiksi. Niin kauan kunnes näen peilin.

Mutta pelkään, että jos en enää koskaan katso peiliin, näytän sitten koko ajan kamalalta tietämättäni, koska en enää meikkaa enkä laita hiuksia tms ja olen vaan mikä olen.

Jos tää jatkuu tälläsenä, mä leikkaan nää hiukset enkä koskaan enää kasvata niitä.

Sä voit sitten etsiä pitkähiuksisen naisen jostain ja mä elän koko elämäni yksin, koska kukaan ei halua lyhyttukkaista naista.

Ihan vitun sama, kunhan mun ei ole näin paha olo.

Jos mulla on pitkä tukka, en keksi yhtään mitään muuta kuin 1) sen, että en enää ikinä katso peiliin enkä välitä enää siitä, miltä näytän ulospäin, koska sisällä tunnen olevani kaunis ja elän vain siinä tunteessa 2) laitan permanentin, sitä en oo vielä kokeillut, mutta jos mun tukka on kihara, se on pörröinen ja pöyheä eikä kamala tiskirätti, joka roikkuu päätä pitkin ja oksettaa mua.

Vaihtoehto 1 kävisi varmaan mulle itselleni muuten, mutta siihen liittyy hirveän voimakas PELKO siitä, että sitten en enää voi kontrolloida ulkonäköäni ja pelkään, että näytän tietämättäni jotenkin paskalta ja miehet ei enää pidä musta. Tässä tapauksessa tosin lähinnä vain sinä mies mielipiteinesi merkitset. Tai kyllä siihen liittyy enemmänkin, siis sen koulukiusaamisen takia häpeän itseäni ja mulle on tosi tärkeää näyttää koko ajan helvetin hyvältä ja tyylikkäältä ja pelkään sen menettämistä, koska sisälläni koen, että sitten mua halveksitaan ja ihmiset oksentaa mun päälle eikä arvosta mua.
Sillä ulkonäöllä koitan koko ajan varmistaa oman ihmisarvoni muiden silmissä.

Ja pelottaa, että irrottaisin siitä. Sen asian hallitsemisesta ja vaan olisin. Mikä olen. Vaikka tietysti erikoispäivinä voisi ottaa sen peilin esiin, eli silloin, kun on aikaa ja jaksaa laittautua. Mutta en o sellanen ihminen, joka pystyy joka vitun hetki ja sekunti laittaan tukkaansa ja naamaansa ja tämä pitkä tiskirätti tukka tekee sen, että jos en ole laittautunut, VIHAAN itseäni.

Taas olen tämän ongelman edessä. Joko leikkaan takasin lyhyeksi tai yritän keksiä jonkun muun ratkaisun eli kohdan 1 tai 2.

 Absurdeinta on jotenkin se, että se paha olo tulee siitä, kun NÄEN itseni. Vihaan sitä mitä näen ja sitten tulen epävarmaksi ja ahdistuneeksi ja häpeän itseäni ja vihaan itseäni. Mutta jos en näkisi itseäni, tuntisin itseni kauniiksi ja pitäisin itsestäni. Tavallaan siis ylläpidän jotakin sairautta itsessäni, kun takerrun siihen peilikuvaan ja koko ajan siitä varmistelen ihmisarvoani. Eli voisi olla TERVETTÄ, jos heittäisin peilit helvettiin ja alkaisin rakastaa itseäni, ihan sama rakastaako sitten kukaan muu.

Ehkä minun pitäisi tehdä se. Lakata välittämästä ja antaa itseni rakastaa itseäni.

Mutta se on pelottavaa. Koska jos irrotan siitä, en voi enää meikata tms. koska meikkaaminen ja kaikki laittautuminen perustuu ajatukseen siitä, että en ole tarpeeksi kaunis ja hyvä tällaisena kuin olen, ja koitan PARANTAA itseäni meikeillä yms. Jos alkaisin vain rakastaa itseäni ja ajatella, että olen hyvä juuri tällaisena ja minua ei tarvitse parantaa, en enää näytä niin hyvältä ja sitten seuraa taas niitä sosiaalisia ongelmia. Ehkä. Tai sitten pitäisi etsiä mies, joka pitää naamastani ja ulkokuorestani sellaisenaan.

On tää jotenkin tosi sairasta, että oman typerän ulkokuoren pitää merkitä näin paljon ja tuottaa näin paljon stressiä ja päänvaivaa ja kärsimystä ja ahdistusta. Tekisi mieli kyllä tosissaan sanoutua irti kaikesta tästä paskasta.

Mä peitän peilit ja kokeilen, miltä tuntuisi elää niin, että arvotan itseäni sen perusteella, miltä mun SISÄLLÄ tuntuu enkä sen perusteella, mitä näen. Ehkä voin meikata katsomatta peiliin.

Ja tähän liittyy se, miksi olen usein unelmoinut siitä, että olisin sokea. Ja miettinyt, että pitäisi puhkaista silmät. Jos en enää näkisi, mun sisälle laskeutuisi ennennäkemätön rauha."

Häpeästä

Olen miettinyt paljon häpeää viime aikoina (vuoden tms sisällä). Johtuu nimittäin ehkä siitä, että olen Asperger, tai sitten siitä, että olen luultavasti myös ADHD, että en tunne juuri ollenkaan häpeää ja olen vasta viimeisen noin vuoden aikana havahtunut tajuamaan, miten VALTAVAA osaa "normaaliväestön" keskuudessa häpeä näyttelee ja olen alkanut arvella, että häpeäntunne on ERITTÄIN keskeinen tekijä sosiaalistumisprosessin kannalta, ja miettinyt, että voisiko olla niin, että koska Aspergerit eivät tunne normaalilla tavalla häpeää, he juuri tämän vuoksi eivät sisäistä normeja samalla tavalla kuin muut eivätkä tunne painetta kulkea lauman mukana/olla samanlaisia kuin muut (eritoten kouluvuosina) vaan elelevät tyynesti (?) omissa maailmoissaan.

Toki tiedän, mitä häpeä on ja ajoittain sitä koen itsekin, mutta olemattoman vähän. Se lähes puuttuu elämästäni ja on aina puuttunut. Olen oma itseni. Olen aina ollut. En osaa hävetä. Juuri mitään.

Siksi häpeästä, kuten oikeastaan MISTÄ TAHANSA, puhuminenkin, on minulle todella helppoa. Voin puhua oikeastaan ihan mistä tahansa ihan kenen kanssa vain ja koska vain.

Estoton ihminen.

Kirjoitan aiheesta ehkä pidemmänkin pohtielman jokin kaunis päivä.