Heliumpallopää

Olen hämmästynyt, sillä olen huomannut, että jotkut ihmiset ovat niin realistisia ja kiinni todellisuudessa, että on aivan kuin heidät olisi asetettu maahan makaamaan ja teipattu siihen kiinni. Minä taas olen kuin heliumpallo. Siis olen todella heikosti kiinni todellisuudessa, tavallaan, mulla on aina pää jossain pilvissä tai vieläkin kauempana muissa galakseissa ja minut kiinnittää maahan (todellisuuteen) vain pieni naru. Iän myötä olen kyllä oppinut tiedostamaan jatkuvasti tuon narun olemassaolon ja tekemään todellisuustestausta ja tavallaan olen siis kyllä ihan kiinni todellisuudessa koko ajan, mutta minulla se ilmenee jotenkin niin, että pääni rakentaa loputtomasti erilaisia skenaarioita asioista ja koska olen superidealisti ja superoptimisti ja teen kaiken koko ajan TÄYSILLÄ ja olen niin vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä, käytännössä tartun siihen minun mielestäni PARHAASEEN skenaarioon ja alan elää sitä todeksi, vaikka samalla TIEDOSTAN muiden skenaarioiden olemassaolon ja vierailen niissäkin ja TIEDÄN kyllä, missä maan pinta on.

Nuorempana olin kyllä IHAN hukassa heliumpalloni kanssa.

Nyt alan osata hallita sitä.

Koska olen heliumpallo, olen myös hyvin "yliluonnollinen ihminen". Olen niin heikosti kiinni TÄSSÄ todellisuudessa. Ja koen, että Jung ja Iris Johansson olivat myös heliumpäitä (ainakin joissain suhteissa) ja hekin kokivat nämä yliluonnolliset ja muut asiat sen takia hyvin todellisiksi. Silti TIEDOSTAN koko ajan, että on myös mahdollista, että kuvittelen kaiken (siis kaikki elämässäni olevat yliluonnolliset asiat) ja luon ne vain itse päässäni, mutta toisaalta saan niin paljon ULKOPUOLISTA vahvistusta sille kaikelle, että olen valinnut uskoa että se kaikki on todellista.

Todellisuuden, oman mieleni ja yliluonnollisen maailman väliset rajat sekoittuvat toisiinsa. Kuitenkin olen aina ja joka hetki tietoinen myös todellisuudesta. Jos esimerkiksi puhutaan tuosta yliluonnollisesta ja esimerkiksi siitä, miten vahvasti koen Jumalan, kyseisen elämänmuodon läsnänolon, ja miten koen sen "puhuvan" minulle koko ajan ja ohjaavan elämääni, ja koen saavani viestejä jne. niin olen VALINNUT uskoa ne todeksi. Samalla mielessäni ON olemassa skenaario, jossa kyseenalaistan ne ja totean, että ne ovatkin vain mieleni tuotetta ja illuusio, ja aika ajoin puen tämän "todellisuustestaus"-skenaarion ylleni kuin asun ja tutkin sitä, mietin, valitsisinko sen tai pitäisikö valita se, mutta olen kokenut, lukemieni kirjojen ja tekemäni tutkimuksen perusteella, että se kaikki on totta ja valitsen uskoa niin.

Mun on ollut ja osin vieläkin vaikea erottaa mielikuviani todellisuudesta, tajuta missä todellisuus sijaitsee pääni luomien visioiden alla.

Nykyään se on jo paremmin hallussa. Kun olin nuorempi, jouduin melkoisiin vaikeuksiin... Parhaita esimerkkejä on mun ulkomaanmatkustelu. Hohhoijaa. Heliumpallopääni laati ihan uskomattomia seikkailuskenaarioita ja ryntäsi sitten suinpäin toteuttamaan niitä. Varattiin kaverin kanssa lento Prahaan ja paluulento 3 viikon kuluttua Budapestiin ja ei MITÄÄN suunnitelmia sen lisäksi, paitsi Prahasta oltiin varattu eka majapaikka. Mulla ei ollut ees rahaa. Kaveri kävi töissä kesän matkaa varten ja lainasin siltä.

Ystäväni alkoi jotenkin heti ensimmäisinä päivinä väsyä seuraani, oltiin sillon tosi erilaisia kiinnostuksen kohteiden yms. suhteen, mä halusin bailata ja katella miehiä ja kaikkea muuta typerää ja alle viikon kuluttua sovittiin, että jatketaan eri suuntiin. Siellä sit pyörin yksin ilman rahaa ja en tiennyt yhtään mitä tekisin ja meinasin jäädä ekana yönä kadulle, mutta sitten pillitin hostellin aulassa, kun siellä ei ollut tilaa ja ihmiset sääli mua ja alko järjestää mulle yöpaikkaa ja jossain hostellin lähellä oli joku opiskelija-asuntola jossa jonkun pojan huoneessa oli toinen sänky tyhjänä ja menin sinne...

Seuraavana aamuna sain idean lähteä Italiaan... Joten eikun junaan. Venetsiassa totesin, ettei mulla o rahaa yöpyä siä, hintataso oli korkeampi kun tsekissä ja joku hostelli siä oli mutta siellä oli vaan sellasia yhteishuoneita, missä kaikki nukkuu samassa huoneessa ja totesin, ettei pää kestä ja soitin etelä-ranskaan yhelle miehelle, jonka olin tavannut siellä tsekissä ja sanoin, etä tulen sinne...

Joten etelä-ranskaan vielä samana iltana. Hengasin vkolopun sen miehen luona ja se maksoi kaiken (eikä saanut mitään vastineeksi) ja olin NIIN hajalla psyykkisesti ja soitin kotiin ja mun vanhemmat osti mulle maanantaiksi lipun kotiin...

tästä en vielä tullut järkiini vaan seuraavana vuonna olin lähdössä yksin 3 viikoksi espanjaan. Kuitenkin kun saavuin sinne, jo bussissa lentokentältä Malagaan, tajusin, että haluan kotiin. Kaikki oli niin vierasta, olin yksin, koin, etten pysty saamaan mistään kiinni, ei ole turvallisuudentankkauskohtaa missään (koska mun koti on mun latausasema). Siellä oli HELVETN kuumaa ja en kestä hellettä. Mun hostellihuone oli hiton kuuma ja en voinut olla sielläkään. Pyörin ympäriinsä ihan sekopäisenä ja sain paniikkikohtauksia ja ryntäsin järjestään lippua kotiin.... Olin siä 3 päivää.

Mutta siinä kyllä tehokkaasti alkoi oppia ottaan huomioon TODELLISUUTTA sen sijaan, että lentäisi vaan pää pilvissä...

Realismi.... Sellanen geeni on kyllä ollut vähissä kun mulle geenejä jaettiin.

Iän myötä kehityn koko ajan ja opin hallitsemaan tätä. Mutta vaikeaa se usein on edelleen.

Elän kai niin vahvasti sisäisessä maailmassa, että yhteys ulkoiseen maailmaan joskus katoaa.

Naiiviuden perikuva

Alan tajuta elämästä yhden asian, joka jostain syystä on tähän asti pysynyt minulta pimennossa, luoja tietää miksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan NYT, juuri tällä hetkellä (no, viimeiset 24h) että ihmisten kanssa kannattaa olla varovainen.

En tajua, miten ihmeessä voin tajuta sen vasta NYT. Miten ihmeessä sen tajuaminen on voinut viedä näin kauan.

Olen AINA ollut sellainen, että lähden kaikkeen mukaan TÄYSILLÄ ensimmäisestä hetkestä alkaen ja levitän kaikki tunteeni ja sieluni ja joka ikisen murun itsestäni siihen HETI, ei mitään itsesuojeluvaistoa, ja juuri sen takia olen hajottanut itseni niin totaalisesti elämän aikana, kun olen ollut niin naiivi, hyväuskoinen, ylioptimistinen ja suojaton. Ja kun vielä kaiken huipuksi olin ennen niin sairaalloisen epäkypsä ja sosiaalisesti ja emotionaalisesti valovuosien päässä normaaleista sen ikäisistä ihmisistä ja ihastuin aivan JÄRJETTÖMIIN tapauksiin, pahimpiin mahdollisiin tapauksiin, joista normaalijärkinen olisi heti nähnyt, että "PYSY HELVETIN KAUKANA", sellasiin päihdeongelmaisiin, sitoutumiskyvyttömiin, hirveisiin naistenmiehiin tai niin TOTAALISIIN paskaläjiin. Ja sitten olen sellasten kanssa naiivisti laittanut itseni täysillä likoon heti ja siinä sitä ollaan... Niin totaalisen raadeltuna, kun mahdollista.

Varovaisuus. Minulle ihan uusi asia. Miten voi olla ollut näin kauan niin naiivi ja niin hyväuskoinen ja lapsellinen ja superoptimistinen, vaikka on jo sata tuhatta kertaa nähnyt, miten sillä vain saa itsensä raadelluksi.

Tyhmä minä. Typerä heliumpallopää.

En tiedä varovaisuudesta mitään, sitä alan nyt opetella. En tiedä, miten se tehdään, mutta ehkä opin. Täytyy opetella suojelemaan itseään. Tajuta, ettei se ylioptimistinen mieli ole todellisuutta ja todellisuus ei todellakaan mene aina niiden ruusunpunaisten ajatusten mukaisesti - jos on koskaan mennyt. Ei ainakaan miesten kanssa. Ehkä joissain muissa asioissa.

Ihminen siis alkaa nyt pohtia varovaisuutta ja opetella varovaiseksi ja suojelemaan itseään. En vielä tiedä, mitä ihmettä se voi käytännössä olla, mutta vähitellen se selviää.

Ihminen oppii uusia asioita (vaikka joskus hieman hitaasti). Miten HITOSSA olen voinut pysyä näin naiivina NÄIN kauan? Miten? Luulisi, että elämä olisi jo opettanut ajat sitten jotain kyynisyyttä tai varovaisuutta tai JOTAIN mutta ei. Aina yhtä hyväuskoinen ääliö.

Tuuliviirin logiikka

Olen huomannut, että näennäinen ailahtelevuuteni on kanssaihmisilleni yksi käsittämättömimpiä sekä raivostuttavimpia piirteitäni. Itse en koe lainkaan olevani ailahteleva, joskin tiedän kyllä, miksi muut ajattelevat niin.

Olen äärimmäisen intensiivinen ja eläväinen ihminen sekä suuri idealisti, taivaanrannan maalari. Mieleni on vilkas ja aina liikkeessä. Pääni tulvii ajatuksia ja ideoita. Kun saan idean, minun täytyy toteuttaa se. Minua ei siinä vaiheessa pysäytä juuri mikään. Jo pelkkä asian ajatteleminenkin (ja yleensä nimenomaan vain sen ajatteleminen eikä suinkaan sen tekeminen) saa minut sinkoamaan kuuraketin lailla housuistani. Kun valtavaan idealismiin ja intensiivisyyteen yhdistetään rajaton optimismi saadaan tulokseksi seuraavaa: en näe asiassa mitään negatiivista. En kykene kiinnittämään huomiota asian huonoihin puoliin, jos ne ovat sellaisia, joita en vielä ole kokenut, ja ne mitätöityvät. Havainnollistetaan tätä esimerkin avulla (muunnetaan abstrakti liirumlaarum joksikin konkreettiseksi): kun olin nuori eli noin 18-vuotias, suunnittelin mielessäni maailman valloitusta. Siis maailman valloittamista matkustamalla. Koska en ollut matkustellut, minulla ei ollut omakohtaista kokemusta siitä, mitä matkustelu on. Itsetuntemukseni alueella oli olematon. Tällöin idealismini, intoni ja optimismini jyräävät kaiken järjen koko touhusta. Olen kokematon sanan täydellisimmässä merkityksessä ja ryntään hakemaan kokemuksia kuin sekopäinen kettu, joka syöksyy kanalaumaan innosta täristen, mitään näkemättä, mitään tajuamatta.

Kun sitten syöksyn toteuttamaan jotakin ideaani, saan kokemuksia. Kun saan kokemuksia, opin. Ja näin sitä vähitellen viisastuu. Esimerkiksi huomaa, ettei matkusteleminen sovi itselle. Tai ainakin se sopii huonosti. Siinä missä aluksi suunnittelin aivan päättömiä reissuja, joissa varasimme menoliput Prahaan ja paluuliput Budapestiin kuukauden päähän vailla mitään käsitystä siitä, mitä ja missä sen kuukauden viettäisimme (= maksimaalinen stressi) olen nyt siirtynyt aivan päinvastaiseen laitaan: ymmärrän, että stressin sietokykyni on yksi maailman heikoimmista ja sen takia matkusteleminen on minulle melkein mahdotonta. Kuitenkin se voi onnistua, jos matkan kesto on lyhyt (3 päivää) ja kaikki (majoitus, miten lentokentältä pääsee majapaikkaan ja mitä se maksaa jne.) on suunniteltu etukäteen niin, että matkustaessa stressin määrä on mahdollisimman pieni. Ainakin kun teimme pari vuotta sitten tällaisen reissun Italiaan, pystyin ensimmäsitä kertaa elämässäni nauttimaan matkustamisesta. Koko reissu suunniteltiin olemattoman stressinsietokykyni pohjalta.

Miten tämä kaikki liittyy ailahteluun? Näin:

Saan ideoita ja ryntään toteuttamaan niitä ELLEI minulla vielä ole omakohtaista kokemusta, jonka avulla tietäisin, ettei jokin asia sovi minulle.

Kun elän ja teen asioita, toteutan ideoitani, opin koko ajan lisää itsestäni ja koska tahansa voi tulla hetki, jolloin saamani uusi informaatio itsestäni saa minut ymmärtämään, että minun täytyy kääntää kelkkani. Jos jokin asia uhkaa olemtonta stressinsietokykyäni ja altistaa minut ylikuormitukselle (mikä on hyvin vaarallinen asia), joudun kääntämään kelkkani välittömästi. HETI. Koska intensiivisenä ihmisenä kaikki on aina niin voimakasta ja kun alan kuormittua, se etenee todella nopeasti ja toimintakykyni romahtaa. Mitä kauemmin tilanne kestää, sitä kauemmin romahduksesta kestää toipua. Pahimmillaan seurauksena on vakava ja pitkäkestoinen masennus, josta toivun vain lääkkeillä.

Joten tämän takia olen ihmisten mielestä ailahteleva, vaikka minun sisälläni kaikessa mitä teen on selvä logiikka, jota noudatan ja kaikki on perusteltua. Saatan olla sitä mieltä, että minun täytyy hankkia koira, vaikka se ei vaikutakaan kovin hyvältä idealta monestakin syystä, mutta koska itsetuntemukseni asian suhteen ei ole vielä tarpeeksi hyvä, en ole varma, sujuisiko se hyvin vai ei, ja koska se voi sujua hyvin, minun pitää kokeilla. Tarvitsen sen kokemuksen. No, sitten käykin niin, että se on kamalaa. Sitten joudun pohtimaan, miksi se on kamalaa ja opin itsestäni. Se mitä tässä koiratapauksessa opin, on toinen tarina, jonka kirjoitan omaan kohtaansa (Kodin merkitys).

Tai sitten saatan lupautua mukaan johonkin projektiin ja sitten huomaankin, etteivät resurssini riitä, ja joudun perumaan asian.

Tai sitten voisi ihan hyvin käydä niin, että ostaisin mieheni kanssa omakotitalon ja sitten huomaankin, siellä asuessani, etten haluakaan sitä, että se oli vain haavekuva päässäni. Voi tulla jotain, mikä auttaa minua tuntemaan itseäni taas vähän paremmin ja opin enemmän siitä, mitä todella haluan ja tarvitsen ja niin minun sitten täytyykin myydä se talo ja muuttaa muualle (tämä on hypoteettinen tulevaisuudenkuva). Tästä taas päästään siihen, miksi minun ei ehkä ole hyvä asua kenenkään kanssa (mitä käsitellään tekstissä Kirottu sukupuolisuus).

Ihmisten mielestä toimintani on irrationaalista ja käsittämätöntä. "Ei noin voi toimia". Miksi ei voi? Hä? Jos minä esimerkiksi haluan muuttaa asumaan eri asuntoihin (mutta siis niin, että jatkamme suhdettamme) mieheni kanssa tietyistä syistä johtuen, ja sitten palaammekin 2 vuoden päästä takaisin saman katon alle tietyistä syistä johtuen ja sitten huomaan, ettei se vieläkään toimi ja haluan taas muuttaa erilleen tietyistä syistä johtuen, niin so what? Tai jos muutan vuoden välein tietyistä syistä johtuen. Tai jos saan hysteerisen kohtauksen ja ilmoitan tekstiviestillä työpaikalle, etten tule sinne enää koskaan niin so what? Miksi en saisi tehdä asioita, jotka koen hyvinvointini kannalta välttämättömiksi?

Sitä tekee huonoja päätöksiä, koska ei tunne itseään vielä riittävän hyvin. Sitten saa uutta todistusaineistoa, joka osoittaa, että päätös oli joko huono tai hyvä ja toimii sen mukaan. Toimintani on aina perusteltua ja rationaalista sitä kokemusmaailmasta käsin, jossa päätöksentekohetkellä olen, vaikkakin norminmukaisten ihmisten mielestä se on aivan käsittämätöntä.

Minun on pakko elää itseäni kuunnellen, mistä päästäänkin sitten taas yhden toisen tekstin (Mukavuusalueella pysymisen tärkeys) aiheeseen eli siihen, miten neurologisesti poikkeavien ihmisten täytyy pysyä elämässään omalla mukavuusalueellaan tai he romahtavat.