Elämäkerta: Kiusaaminen alkaa

Varhaislapsuus ja sukutaustat

Leikkiminen

Lapsuuden ystävyyssuhteet

Kiusaaminen alkaa

Kiusaaminen alkoi vaihdettuani musiikkiluokalle. Jos olisin pysynyt entisessä koulussani, minua ei ehkä koskaan olisi kiusattu, sillä siellä ongelmia ei esiintynyt, tai sitten kiusaaminen olisi alkanut vasta myöhemmin, yläasteella. Vaikka kiusaaminen ei missään tapauksessa ole koskaan hyväksyttävää, ymmärrän kyllä miksi minua kiusattiin. Syitä oli useita. Yksi näistä oli se, miten itse kohtelin muita ihmisiä. Oikeastaan olin itse kiusaaja ennen kuin minusta tuli kiusattu. Luokkatoverini eivät pitäneet siitä, miten kohtelin ystävääni Susannea. Sen lisäksi luokallamme oli poika, joka oli mielestäni käsittämättömän ruma. Myöhemmin olen ihmetellyt sitä, miten voimakkaasti reagoin hänen ulkonäköönsä, sillä ei hän minusta enää näytä lainkaan rumalta (edes sen ajan valokuvissa). Ihan tavallisen näköinen poika. Silloin kuitenkin reagoin miltei fyysisesti havaitsemaani rumuuteen. Luulen, että kyse oli visuaalisesta yliherkkyydestäni. Reagoin edelleen todella voimakkaasti visuaalisiin ärsykkeisiin etenkin esteettisiin elämyksiin ja väreihin. En kuitenkaan muista elämästäni toista kertaa, jolloin olisin reagoinut noin vahvasti visuaalisesti epämiellyttävään asiaan. Rumuus, jota näin tuossa pojassa, aiheutti minussa puistatuksia, ja jos istuin luokassa hänen takanaan, näin hänen lyhyen tukansänkensä läpi luomia hänen päänahassaan ja ne kuvottivat minua. Koska temperamenttini on mikä on, ilmaisin tuntemukseni ääneen... Haukuin häntä ja ilmaisin vastenmielisyyteni. Tästä luokkamme pojat eivät pitäneet. Kerran he heittelivät minua lumipalloilla, kun odotimme linja-autoa koulun jälkeen. Luultavasti kohtaamani sosiaalisen vastarinnan vuoksi lopetin kiusanteon lyhyeen ja sen jälkeen puistattelin vain omassa mielessäni. Seitsemännellä luokalla en enää pitänyt häntä rumana ja olin huomannut, että hän oli luokkamme pojista ehkä kiltein ja mukavin. Muut pojat eivät pitäneet minusta ja kiusasivat minua, mutta mikäli muistan oikein, tämän pojan kanssa olin kohtuullisen hyvissä väleissä. Sinänsä aika paradoksaalista.

Sosiaalinen ja emotionaalinen kehittymättömyyteni näkyi myös monissa muissa tilanteissa. Kuudennella luokalla valitsimme luokkasormusta katalogista. Minä selailin kuvastoa ja valitsin sieltä omasta mielestäni kivoimman sormuksen. Kun muut yrittivät päästä yhteisymmärrykseen ja etsiä sellaista sormusta, jonka kaikki hyväksyisivät, minä vain yritin tuputtaa omaa mielipidettäni ja suutuin totaalisesti, kun minun haluamaani sormusta ei valittu. Kieltäydyin ottamasta muiden valitsemaa sormusta.

Oli muitakin kertoja, jolloin vastustin yleistä mielipidettä. Joskus syynä oli pelkkä halu kapinoida yleisiä käytäntöjä vastaan. Kun ala-asteella piti valita menikö ”rättikässyyn” vai puukäsitöihin, minua raivostutti se, että tytöt valitsevat aina ”rättikässyn” ja pojat puukäsityöt, joten ihan piruuttani valitsin jälkimmäisen. Valinta, jota sain sen jälkeen katua monta kertaa, sillä ensinnäkään en pitänyt puukäsitöistä, varsinkin pelkäsin sirkkeliä enkä uskaltanut käyttää sitä. Toiseksi siellä olivat kaikki pojat, ja juuri he eivät pitäneet minusta. Järjestin itseni siis kiusaajieni keskelle. Siellä oli yksi tyttö minun lisäkseni, ja hänestä sain vähän turvaa. Puukäsitöissä viettämämme yhteisen ajan vuoksi Jennistä tuli minulle vähän läheisempi kuin luokkamme muista tytöistä, joiden kanssa en muista olleeni koskaan oikeastaan missään tekemisissä. Hänestä ei tullut ystävääni emmekä tavanneet koulun ulkopuolella, mutta luokaltamme hän oli ainoa henkilö Susannen, ja myöhemmin Annan, lisäksi, jonka kanssa olin jossain tekemisissä.

Jostain syystä persoonallisuudestani – tai aivoistani – puuttuu täydellisesti se sosiaalinen elementti, joka saa ”normaalit” ihmiset hakemaan muiden hyväksyntää. Sosiaalisen yhdenmukaisuuden elementti. Social conformity. Se puuttuu minusta vieläkin ja tulee aina puuttumaan, koska sitä ei kerta kaikkiaan ole asennettuna virtapiireihini. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi monet ihmiset ovat kokeneet ja kokevat tänäkin päivänä, että minun seurassani he voivat ensimmäistä kertaa elämässään olla aidosti omia itsejään. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten ihmisten pitäisikäyttäytyä, he saavat minun puolestani käyttäytyä aivan kuten haluavat (kunhan eivät loukkaa minua).

Opiskelin muutama vuosi sitten psykologian perusopintoja avoimessa yliopistossa ja suorittaessani kehityspsykologian kurssia luin yhdestä kurssikirjasta, että tavallisille lapsille ja nuorille tärkein asia elämässä on ikätoverien hyväksynnän saaminen ja yhdenmukaisuuteen pyrkiminen. Mitä vähemmän erottuu muista, sitä parempi. Olin siis melkein 30-vuotias, kun opin tällaisen asian todellisuudesta. Minussa ei kerta kaikkiaan ole tuollaista elementtiä. Minä en ole KOSKAAN yrittänyt olla samanlainen kuin muut tai katsonut mallia, pukeutumiseeni sen paremmin kuin mihinkään muuhunkaan, muista ihmisistä. Olen aina ollut sisältäpäin ohjautuva.

Oli siis ilmeisen väistämätöntä, että minusta tuli koulukiusattu. Sosiaalisesti sopimattoman käytöksen lisäksi en muutenkaan käyttäytynyt vallitsevien standardien mukaisesti. Pukeutumisestani huomauteltiin usein. Housuni olivat ainakin vääränlaisia. ”Sillä on vieläkin verkkarit, vaikka muilla on farkut”, pojat naljailivat. ”Katto nyt sen housujakin”. Tällaisten kommenttien takia tiesin, että pukeutumisessani oli jotain vikaa, mutta koska aivoistani puuttuu joku palanen, mieleeni ei koskaan juolahtanutkaan katsoa muiden pukeutumista ja jäljitellä sitä. En muista KOSKAAN kiinnittäneeni mitään huomiota siihen, mitä muilla lapsilla oli päällään. En usko kiinnittäneeni mitään huomiota siihenkään, mitä minulla oli päälläni. Luultavasti vaatteeni olivat enimmäkseen äitini valitsemia. Minusta vaatteet olivat täysin merkityksetön asia elämässä. Ne olivat jotain, mikä vedettiin päälle, jottei oltaisi alasti tai ettei tulisi kylmä. Ne eivät kiinnostaneet minua. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä.

Joskus luokkani tytöt kysyivät pojilta, mikseivät he pidä minusta. ”Eihän se koskaan puhukaan mitään” oli vastaus. Totta. Kaiken edellämainitun lisäksi olin itse ulkopuolinen, omasta tahdostani, jos niin voidaan sanoa, sillä oikeastaan en olisi kyennyt muuhun – enkä kykene vieläkään.

Minulla oli aina yksi ystävä, jonka kanssa elin jonkinlaisessa symbioosissa. Minulle muuta maailmaa ei ollut olemassa kuin se, jonka yhdessä loimme, ja se oli todella syvä ja rikas maailma. Meillä oli voimakkaita kiinnostuksen kohteita, milteipä intohimoja, joiden parissa puuhailimme. Elin syvällä tuossa maailmassa, eikä mitään muuta ollut. Juuri tuota maailmaa kuvaan saippuakuplaksi. Elin saippuakuplassa. Luulen, etteivät ystäväni kokeneet asiaa noin voimakkaasti, mutta mustasukkaisuudellani ja raivoamisellani pakotin heidät osaksi tuota intensiivistä todellisuutta, johon ei voinut kuulua muita ihmisiä kuin me kaksi.

En siis itse hakenut minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Mihin minä heitä olisin tarvinnut? Minulla oli jo ystävä. Muut olivat minulle yhdentekeviä. Sattuivat vain käymään samaa koulua ja istumaan päivisin samassa luokassa. Vihaan vieläkin koulujen ja työpaikkojen luomaa pakotettua ryhmäytymistä, sillä siinä ei voi kuin hävitä. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut joistakin ihmisistä vain sen takia, että he sattuvat käymään samaa koulua ja olemaan samalla luokalla kuin minäkin? En ole kiinnostunut ihmisistä. He eivät kiinnosta minua. Mutta jos en ota kontaktia, jään ulkopuolelle, ja vaikka se alunperin olisikin oma ”valintani”, muuttuu se pian myös toisten valinnaksi, ja silloin ilmiöstä tulee väistämättä itsetuntoa vahingoittava. Sen takia minusta on väärin pakottaa ihmiset osaksi ryhmiä. (aiheesta myös artikkelissa Pakotettujen yhteisöjen kirous)

Musiikkiluokalla luokkatovereideni kesken vallitsi todella hyvä ryhmähenki. He olivat kaikki kavereita keskenään. Luulen, että asiaan vaikutti luokan varsin homogeeninen kokoonpano. Kaikki lapset olivat jotenkin samasta puusta veistettyjä: kunnollisia, nuhteettomia, hyvien perheiden kasvatteja. Meitä oli vain kolme poikkeusta. Minä, Säde ja Jyrki. Jyrkillä oli MBD eikä kukaan pitänyt hänestä, sillä hän haisi ja hänen kanssaan ei kerta kaikkiaan voinut tulla toimeen. Minuakin hän joskus löi nyrkillä vatsaan ilman syytä. Säde asui lastenkodissa ja hänellä oli rikkinäisemmät lähtökohdat kuin meillä muilla. Sitten olin minä. Me emme kuuluneet tuohon suureen, iloiseen joukkoon. Luokkalaiseni järjestivät usein luokkabileitä koulun ulkopuolella ja monesti näin kutsukortteja pulpeteilla ja pilkottamassa repuista, mutta minä en koskaan saanut yhtäkään. Jopa symbioottinen ystäväni sai joskus kutsun. Se tuntui minusta pahalta. Vaikka ulkopuolelle jääminen alunperin olisi oma valinta, tuollaisessa pakotetussa ryhmätilanteessa se ennen pitkää kääntyy toisten taholta tulevaksi syrjinnäksi, joka viestittää: ”Sinussa on jotain vikaa, koska emme halua sinua mukaan”.

Kiusaamiseni ei siis ollut kovin pahaa siinä mielessä, että minua ei lyöty eikä minuun kajottu fyysisesti. Se ei myöskään ollut intensiivistä tai mitenkään hillitöntä, mutta se oli pitkäkestoista ja pysyvää. Ulkopuolelle jättämistä, huutelua ja torjuntaa. Ympäristöni lähetti minulle vastaansanomattomia viestejään: ”Sinussa on jotain vikaa”, ”Et kelpaa sellaisena kuin olet”. Minussa oli sosiaalissa mielessä jotain vialla.