Tehdääs nyt semmoinenkin harvinaisuus kuin elokuva-arvostelu. Kävin tiistaina katsomassa Terrence Malickin ohjaaman elokuvan To the Wonder. Ajattelin elokuvateatterin pimeydessä, että onkohan tämä jonkun ranskalaisen ohjaajan tekele, kun tuli jotenkin mieleen ranskalaiset taide-elokuvat, joita en voi sietää. No, ei ollut vaan ohjaaja on joku yhdysvaltalainen maineikas heppu. Ne pari arvostelua, jotka jälkikäteen luin netistä, mainitsivat, että To the Wonder on ohjaajan kehnoin työ. No, sen voin uskoa.
Elokuva oli kuolettavan pitkästyttävä. Henkilöhahmoihin ei pystynyt eläytymään, sillä niistä oli tehty unenomaisia satuhahmoja, jotka lipuivat äänettöminä paikasta toiseen. Taustalla höpötti koko ajan joku kertomuksen avainhenkilöistä raukealla äänellä ajatuksiaan, kuka ranskaksi, kuka englanniksi kuin olisi lukenut päiväkirjastaan tekstiä. Varsinaista vuoropuhelua ei elokuvassa käyty. Vitsailin tädilleni, jonka kanssa elokuvissa olin, että Ben Affleck voisi saada Oscarin suorituksestaan... Hän kun ei koko elokuvan aikana tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin patsasteli ilmeettömänä taustalla – tosin ilmeettömyyden taidon hän hallitsee kyllä muissakin elokuvissa ja oli ehkä tietoisesti valittu juuri tämän ihailtavan ominaisuutensa vuoksi elokuvaan. Esimerkiksi Leonardo DiCaprio olisi ollut mahdoton valinta rooliin, kun hän ei olisi millään kyennyt pysymään riittävän passiivisena ja apaattisena vaan olisi väkisinkin tuonut hahmoonsa syvyyttä.
Naispääosaa näyttelee Olga Kurylenko, jonka roolihahmossa oli sentään vähän enemmän eloa. Tosin ensimmäisen 15 minuutin aikana hän oli pompsahdellut ja tanssahdellut joka ikisessä kohtauksessa eikä tuntunut hallitsevan muunlaisia liikkumistapoja. Jossain vaiheessa teki mieli kuristaa koko nainen, kun se ei voinut ikinä kävellä normaalisti. Toisaalta kuitenkin pidin Marinasta, vaikka hänen luonnonlapseutensa tuotiinkin välillä ylikorostetusti esille. Silloin kun jatkuva pompsahtelu ja tanssahtelu ja lapsekas käytös ei ärsyttänyt (koska se oli liioiteltua ja luonnotonta), koin Marinan suloiseksi, olenhan samanlainen luonnonlapsi itsekin. Vaikken pompsahtele koko ajan.
Lisäksi elokuvassa oli mukana aivan irrallinen henkilöhahmo, pappi, joka esiintyi aina välillä puuhailemassa omiaan ja pohti suhdettaan Jumalaan. Tähän hahmoon yritettiin tuoda jonkinlaista syvyyttä ja merkitystä, en tiedä miksi, koska se oli kaikesta aivan irrallaan, yksinäinen hahmo, joka ei liittynyt kunnolla mihinkään.
Elokuvan naiset esitettiin äärimmäisen heikkoina, säälittävinä ja epätoivoisina miehiin takertujina.
Luontokuvauskohtaukset eivät tehneet minuun vaikutusta, vaikka jotkut arvostelijat niitä kehuivat. Ensinnäkin, jos haluan katsella upeita luontokuvauksia, katson luontodokumentteja. Toiseksi koin esimerkiksi yhdessä kohtaa esitetyn kohtauksen, jossa kuvattiin vettä ja esiteltiin sen solinaa ja liplatusta, todella kliseiseksi. Joo, joo. Veden solina ja liplatus on hienoa. So what. Move on. Jos haluan ihastella veden liikettä ja liplatusta, menen metsään puron äärelle. Elokuvassa siihen ei tarvi jäädä.
Ihmettelen, miksei kukaan poistunut kesken elokuvan. No, en minäkään poistunut. Katsoin moisen tylsän kuvaelman sitkeästi loppuun. En saanut siitä mitään. Onneksi en toisaalta myöskään vitutusta tai pahaa oloa. Se oli yksinkertaisesti vain turha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti