Raportti: elämäni meikittömänä päivä 1

Eilen oli ensimmäinen päivä meikittä. Jännitystä lisäsi se, että minulla oli illalla tiedossa illanistujaiset täynnä ennestään tuntemattomia ihmisiä - joukossa mahdollisesti myös kiinnostavia miehiä. Vaikka minusta miehet eivät ole tällä hetkellä oikeastaan kiinnostavia romanttisessa mielessä, koska vietän kaapuaikaa - ja siksipä meikitön elämä sopiikin hyvin tähän kohtaan, kun minulle on oikeastaan yhdentekevää kiinnostanko ketään.

En tunne itseäni kauniiksi

Meikittömyys herätti hyvin paljon uusia ajatuksia ja tunteita. En tuntenut itseäni kauniiksi. Se on ainoa negatiivinen asia. Vaikka toisaalta se voi olla myös hyvä asia, koska se tarkoittaa, että olen alkanut rakentaa kokemusta omasta sosiaalisesta arvostani jollekin muulle kuin ulkoiselle kauneudelle. Mutta tämä on ainoa aspekti, joka poikii negatiivisia tuntemuksia ja ajatuksia, jotka ainakin nyt vielä ovat pysyneet suht lievinä ja jääneet reippaasti positiivisten asioiden varjoon. Ja ei tämän helppoa pitänytkään olla - muutenhan olisin tehnyt tämän jo ajat sitten! Olen meiaknnut, koska pelkään. Olen meikkaamalla paennut pelkojani, ja nyt ne tietysti tulevat esiin paljaina ja joudun kohtaamaan ne. Joudun kohtaamaan hyvinkin paljon vaikeita asioita, jotka nousevat sisältäni, kun olen meikitön. Se on osa prosessia.

Mutta siis niin, en tuntenut itseäni kauniiksi. Puhutaan ensin siitä. Ystäväni Isla sanoi minulle illanistujaisissa, kun pienen hetken ajan sorrui ruikuttamaan, että näytän inhottavalta, että minun pitäisi hokea peilikuvani edessä, että "olen kaunis", jotta oppisin pitämään itseäni kauniina. No, minä en tarvitse tuollaista, kerron miksi.

Minä tunnen olevani hauskannäköinen - myös ilman meikkiä. Minä pidän itsestäni vilpittömästi. MUTTA minä olen epävarma siitä, mitä MUUT ajattelevat minusta. Tai siis mitä MIEHET ajattelevat minusta. Koska en ole romanttisesti kiinnostunut naisista tai yritä saada naisia kiinnostumaan itsestäni ei-platonisessa mielessä, ulkonäköni ei ole ongelma suhteessa naisiin. Naisseurassa olen aivan tyytyväinen itseeni ilman meikkiäkin. Se pidänkö itse itsestäni ja se tunnenko itseni miesten silmissä viehättäväksi ovat kaksi aivan erillistä asiaa.

Annan esimerkin. Kuvitellaan maailma, jossa miehet tuntevat seksuaalista ja romanttista vetoa yksinomaan naisiin, joilla on MUSTAT hiukset, ja vain hyvin harva mies pitää naisia, joilla on muun väriset hiukset puoleensavetävinä. Jos olen tuossa maailmassa ja syntynyt vaaleahiuksisena, voin aivan hyvin ITSE pitää itsestäni ja rakastaa itseäni ja jopa pitää itseäni ihan kivan näköisenä, MUTTA samalla voin TIEDOSTAA, etten hyvin luultavasti näytä miesten silmissä kiinnostavalta ja voin tuntea tämän takia ahdistusta ja pelkoja ja epävarmuutta ja stressiä. Ja sitten voi käydä niin, että värjään hiukseni mustiksi. Mutta jos jonain päivänä päätän, että haluan rakastaa itseäni sellaisena kuin olen ja olla rehellisesti OMA ITSENI, joudun kohtaamaan sen asian, etten ehkä enää ole miesten silmissä kovin puoleensavetävä.

Kun tiedostaa, ettei ehkä ole vallitsevien kauneusihanteiden mukainen, joutuu kohtaamaan pelon siitä, että jää ilman rakkautta - että juuri se ihminen, jonka haluaisi rakastavan itseään, ei tunnekaan mitään sinua kohtaan.

Juuri tästä on kysymys.

Minkä tasoinen olen?

En pidä itseäni rumana. Minusta olen ilman meikkiä ihan hauskannäköinen. Mutta en todellakaan koe olevani mikään suuri kaunotar. Pidän itseäni aika mitäänsanomattoman näköisenä kasvoistani.
Korkeintaan pikkuisen nättinä. Hyvin vähän. Minä itse tykkään itsestäni tällaisena, mutta tiedostan erittäin selvästi sen, etten välttämättä ole miesten silmissä kovinkaan kiinnostava. Jonkun harvan silmissä voin olla. Sen sijaan jos meikkaan, ja laitan tukkaani jne. tunnen olevani näyttävä ja ainakin kokemusteni mukaan saan miehen kuin miehen kiinnostumaan itsestäni.

Kiinnostava kokemus meikittömyydessä onkin se, etten enää tiedä omaa tasoani. Kun meikkaan ja laittaudun pidän tasoani hyvin korkeana, koska voin aivan helposti iskeä parhaimman näköisiä miehiä hyvällä menestyksellä (enkä puhu heidän iskemisestään sänkyyni, koska en harrasta sellaista, vaan ihan oikean kiinnostuksen herättämisestä). Mutta ilman tuota naamiota olen täysin tietämätön siitä, minkälaisia miehiä voin kiinnostaa, kiinnostanko minä edes miehiä ulkonäköni puolesta - ollenkaan. En tiedä YHTÄÄN. Minulla ei ole asiasta minkäänlaista käsitystä, koska en ole koskaan elänyt ilman meikkiä ja laittamattomana.

Paljon, paljon hyvää

 Enimmäkseen meikittömyys oli positiivinen kokemus. Olen tiennyt varmaan jo vuosia, että lopullinen eheytymiseni vaatii tämän asian läpikäymistä, piilottelen niin monien asioiden kohtaamista meikkaamisen ja laittautumisen taakse.

Parasta oli rehellisyys. Vaikka en tuntenut itseäni kauniiksi (tällä tarkoitan miesten mielestä kauniiksi), tunsin itseni rehelliseksi. Oli jollain lailla syvästi helpottavaa olla rehellisesti sitä mitä on. "Tässä minä olen, olen täsmälleen tällainen." En piilotellut mitään, en yrittänyt näyttää paremmalta kuin olen. Olin vain MINÄ.


Juuri tämä rehellisyyden kokemus, niin koen, tulee ajan myötä aiheuttamaan eheytymistä. Opin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Opin tuntemaan, että kelpaan sellaisena kuin olen. Opin, ettei minun tarvitse olla MITÄÄN MUUTA kuin juuri tämä, mitä minä olen. Minä KELPAAN ja RIITÄN ihan vaan omana itsenäni.

Meikkaamisessa on jotain pahasti vialla. En voi sanoa millaisia tuntemuksia MUIDEN ihmisten sisällä on meikkaamisen yhteydessä, joten en voi sanoa, että meikkaaminen on aina huono asia. Mutta oman kokemuksen pohjalta meikkaaminen tarkoittaa sitä, että en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen. Minä MAALAAN omat kasvoni piiloon, koska ne eivät ole tarpeeksi hyvät sellaisenaan.

Aina kun meikkaan, viestitän itselleni: "En ole hyvä. En kelpaa. Minun on oltava parempi kuin olen kelvatakseni." Siksi aina kun olen meikannut, muutun stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi, koska koen, etten OIKEASTI ole niin näyttävä ja kaunis kuin miksi olen itseni naamioinut. Astun epärehellisyyden ja valheen tilaan, jota motivoi pelko. Pelkään sitä, mitä yritän piilottaa. Pelkään, että se tulee esille. Sen takia, kun olen laittautunut, stressaan koko ajan siitä, mitä muut ajattelevat minusta ja siitä, olenko nyt varmasti tarpeeksi kaunis, ja tarkistan peilikuvaani kaikista peileistä, että näytänkö varmasti nyt riittävän hyvältä... Olen stressaantunut, koko ajan tietoinen omasta ulkonäöstäni, ahdistunut ja vertailen itseäni muihin.

On hassua, että kun minulla ei ole meikkiä, kaikki tuo katoaa - lähes kokonaan. En kuvittele olevani kaunis, kun en ole meikannut, joten en odota peiliin katsoessani näkeväni mitään erityisen kaunista, enkä siis pety. En vertaa itseäni muihin, koska en pidä itseäni erityisen kauniina eikä minun tarvitse silloin stressata siitä, olenko kaunis, koska en YRITÄ olla kaunis.

Olikin kiinnostavaa huomata, että kun en ole meikannut, en ole kateellinen kauniille naisille. Koska en pidä itseäni kauniina, en vertaa itseäni heihin, en koe kilpailevani heidän kanssaan, tunnen sisälläni ikään kuin ANTAVANI heille heidän kauneutensa. Tunnen itseni sanovan hiljaa sisälläni: "annan hänen olla kaunis". Tunnen ehkä toivovani, että minäkin olisin hyvin kaunis, mutta koska olen siinä, meikittä, rehellisenä, enkä yritä olla mitään muuta kuin olen, voin kohdata todellisuuden rehellisesti ja hyväksyä asiat niin kuin ne ovat. "No, minä näytän juuri tältä ja asialle ei mahda mitään" ja se siitä sitten.

Laittautuneena vertailen itseäni  muihin kauniisiin naisiin enkä pysty "antamaan heille heidän kauneuttaan", koska meikkaamalla olen astunut siihen illuusioon, jossa yritän tehdä itsestäni "maailman kauneimman ja houkuttelevimman naisen", ja pidän muita kauniita naisia uhkana omalle "täydellisyydelleni".

Kun olen ilman meikkiä, en ole koko ajan ahdistunut ja stressaantunut ulkonäöstäni. Tämä johtuu siitä, että olen valinnut rehellisyyden ja en yritä olla mitään muuta kuin olen, en yritä rakentaa ILLUUSIOTA siitä, että olen kauniimpi ja näyttävämpi kuin oikeasti olen.

Rehellisyys on hyvä.

Luopuminen

Vaikeinta on luopua siitä (missä määrin kyse sitten on illuusiosta ja missä määrin oikeasta asiasta), että olen kaunis ja näyttävä. On addiktoivaa kulkea näyttävänä ja laittautuneena, kengät kopisten, tuntien itsensä hyvin kauniiksi ja kuvitella kaikkien katselevan ihailevasti, kuvitella olevansa joku miesten ruumiillistunut unelma tai jotain muuta ihmeellistä. On luonnollisesti hienoa rypeä omassa erinomaisuudessaan - kuvitellussa tai todellisessa. On vaikeaa luopua siitä, kun tuntee olevansa todella kaunis ja puoleensavetävä ja muuttua sen sijaan ihan vaan rivikansalaiseksi, varsin mitäänsanomattoman näköiseksi, vaatimattomaksi.

Mutta henkisen kasvun tiellä tämä kyllä varmasti on välttämätöntä. Tulee luopua ylpeydestä. Tulee luopua valheellisuudesta, illuusioista, epärehellisyydestä... On aika kohdata pelkoja ja päästä niistä vapaaksi.

Pelottavaa. Pelkojen kohtaaminen on HYVIN pelottavaa!

Dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö

En ole tajunnut, että mulla on ehkä bdd... body dysmorphic disorder.

"Henkilö myös kokee ulkonäkönsä vastenmieliseksi, sosiaalisia suhteita haittaavaksi, rumaksi tai jopa toisissa inhoa herättäväksi. Oletettu poikkeavuus ja yritykset peitellä sitä saattavat viedä valtaosan yksilön ajatusmaailmasta ja ajankäytöstä, ja johtavat usein vetäytymiseen sosiaalisista kontakteista."

Tunnen vilpittömästi, ettei minua voi rakastaa, koska olen niin ruma. Samalla tappelen tätä jatkuvaa tunnetta vastaan, mutta se on aika turhaa. Ja vaikka joku miten kehuu kasvoani, sivelee niitä rakastavasti ja pitää niistä, en ymmärrä, tunnen itse vain vihaa ja inhoa.

"People with BDD also tend to do things compulsively to hide what they hate. They may avoid mirrors or constantly check their appearance in a mirror. They may try to hide the offending trait with hats, makeup, hairstyles, or certain clothes, or by positioning their body for camouflage."

Olen aina välillä peittänyt kaikki peilit kankailla tai teipannut paperilla umpeen, etten näe itseäni. Nuorempana sain hirveitä raivokohtauksia ja heittelin tavaroita ympäriinsä, kun vihasin rumuuttani enkä kestänyt elää sen kanssa. Minulla on pakonomainen tarve tuijottaa jokaiseen peiliin ja heijastavaan pintaan, kun yritän tarkistaa, olenko ruma. Olen hyvin pakkomielteinen ulkonäöstäni. Ajattelen sitä hyvin paljon. Ja se ei ole mukavaa ajattelua vaan täynnä ahdistusta. Jos minulta vietäisiin meikit ja minulla olisi treffit, en menisi paikalle, koska olisin varma, että mies, jota menen tapamaan oksentaisi rumuuteni päälle. Tähän riittää melkein jo se, ettei ole piilolinssejä. Onneksi olen hiljalleen oppinut hyväksymään silmälasit ja jopa pitämään niistä.

Olen väsynyt vihaamaan naamaani.

Aika varmasti ensimmäinen tai ainakin yksi askel olisi se, että lakkaan meikkaamasta, koska aina kun levitän sen naamion naamaani, olen "suojannut" itseni... Ja pysyn hiukan paremmin kasassa.

Artikkeleita:

How university stopped me hating my face 

When You Hate Your Appearance — Living With Body Dysmorphic Disorder

I have body dysmorphic disorder

Haavojen vääristämä persoonallisuus

Minä TIEDÄN, mikä minun päässä on vialla, mutta minä en tiedä, miten se korjataan. Tai voisin tietääkin, mutta... :(

Olen ymmärtänyt sen merkillisen asian, että minlla ei ole hajuakaan siitä, kuka minä olen. Olen sosiaalinen kameleontti. En sanoisi, että näyttelen vaan kyse on konstruktiosta. Olen konstruoinut persoonallisuuden, jolla saavutan maksimaalisen määrän sosiaalista hyväksyntää. Sosiopaateilla on hyvä kognitiivinen empatia, ja sen avulla he voivat varsin taitavasti näytellä aivan eri ihmistä eri tilanteissa saadakseen asiat sujumaan haluamallaan tavalla. Minä taas olen integroinut oppimani asiat osaksi persoonallisuuttani niin, että minulla ei ole enää hajuakaan siitä, kuka minä oikeasti olisin ilman tätä suurta muiden miellyttämiseksi luotua taideteosta.

Olen käynyt läpi täydellisen transformaation useampaankin kertaan. Ensimmäinen oli, kun vaihdoin koulua 7. luokan jälkeen ja halusin aloittaa alusta. En halunnut, että minua kiusataan enää, halusin, että pojat pitävät minusta, ja koska se, kuka olin ollut, ei ollut kelvannut, minun oli muututtava. Muutin tyylini täydellisesti. Aiemmin en ollut kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä minulla oli päälläni, olin käyttänyt rumia silmälaseja ja ollut täysin välinpitämätön ulkonäköni suhteen. Kun aloitin uudessa koulussa käytin meikkiä, silmälaseja en suostunut käyttämään, puin kireitä housuja ja napapaitoja. Halusin näyttää hyvältä. Mietin, mistä pojat voisivat tykätä, ja muovasin itsestäni ulkoisesti sellaisen.

Toisen kerran tein täydellisen muodonmuutoksen lukion ensimmäisen luokan jälkeen. Ensimmäinen muodonmuutos oli mennyt mönkään. Olin liian tyrkyn näköinen ja läheisriippuvuudesta ja rajaongelmista johtuen en osannut sanoa pojille ei mihinkään kysymykseen, joten sain huonon maineen. Sitten suuri ihastukseni sanoi jotakin, joka lopulta sai minut luovuttamaan. Olin jääräpäisesti jatkanut liian seksikkäiden vaatteiden käyttämistä ja turhan tyrkkyä käytöstä, vaikka olin toki moneen kertaan saanut todeta, etten ollut niillä saavuttanut toivomaani suosiota. Sain kyllä paljon huomiota pojilta, mutta minua kiusattiin taas ja herätin liikaa vääränlaista huomiota. Kun olin sitten äärettömän ihastunut erääseen poikaan, joka jollakin tapaa piti minusta, mutta ei kuitenkaan ollut kiinnostunut seurustelemisesta, tämä sanoi lopulta, että jos en halua sellaista mainetta itselleni, miksi en lakkaa käyttämästä sellaisia vaatteita kuin käytin.

Silloin tajusin, että minun on luovutettava. Olin valinnut väärin, kun olin tehnyt ensimmäisen muodon muutokseni. Mutta millainen minun sitten pitäisi olla? Kun olin ollut täysin oma itseni, se ei ollut kelvannut. Muodonmuutokseni ei kelvannut. Millainen minun pitäisi olla? Minulla ei ollut enää hajuakaan. Aloin pohtia päiväkirjassani tuota kysymystä, hakea siihen vastausta. Aluksi vedin taas toiseen ääripäähän, käytin löysiä vaatteita, huppareita, ja lakkasin lähes kokonaan meikkaamasta. Mutta ei se tuntunut hyvältä tai omalta. Aloin hakea jonkinlaista omaa tyyliäni, joka lopulta tuli olemaan sekoitus ensimmäistä ja toista muodonmuutosta eli halusin yhä herättää poikien huomion ja olla houkutteleva, mutta olin oppinut, että sitä ei saanut tehdä liian selvästi. Sisäinen rikkinäisyyteni, masennus, kipu sisälläni halusivat ilmaista itsensä myös ulkokuoressani ja niistä tyyliini tuli mukaan underground-asennetta, rosoisuutta, särmää.

Opettelin vuodesta toiseen, millainen minun pitää olla, että pojat pitävät minusta ja saan poikaystävän ja löydän rakkauden. Kun tein virheitä, painoin opin syvälle mieleeni enkä koskaan toistanut samaa virhettä sen jälkeen, kun olin huomannut mokanneeni. Hioin, työstin ja kehitin rakennelmaani yhä täydellisemmäksi.

Mutta nyt olen ansassa. Loukussa. Vanki. Täydellisyyden tavoittelun ja illuusion vanki.

Minä en pysty sitoutumaan suhteeseen, koska sitten en voi kiertää tekemässä uusia valloituksia. Haluan testata viehätysvoimaani - tuon suurenmoisen luomukseni tehoa - yhä uudelleen, sillä joka kerta kun teen valloituksen, I feel validated. Joka kerta, kun teen uuden valloituksen, kuulen ihailevat sanat, saan jonkun hurmattua, lumottua, saan tuntea onnistuneeni, saan rypeä omassa erinomaisuudessani. Mutta sitten tarvitsen sitä taas lisää. Ja lisää. Koska syvällä kaiken alla oleva epävarmuus, arvottomuuden tunteet, itseinho eivät poistu. Ne ovat ikuisesti palava tuli, jota täytyy ruokkia. Siinä ei ole mitään järkeä. Se on kuin haava, jota yritän hoitaa pistelemällä sitä veitsellä, josta revin ruven aina pois ja viillän haavan veitsellä uudestaan auki. Se vain vuotaa ja vuotaa ja jatkaa vuotamistaan ja minä juoksen hakemassa laastareita ja revin sitä auki ja mikään ei koskaan lopu.

En pysty sitoutumaan, koska näen kumppanissani vikoja ja projisoin arvottomuuden tunteeni kumppaniini. Haluan täydellisen kumppanin, jotta ihmiset ajattelisivat, että minun täytyy olla uskomattoman mahtava tyyppi, kun minulla on niin uskomattoman mahtava ihminen.

Haluan hurmata ja vietellä tunteakseni, että olen hyvä ja kelvokas.

Sisällä loputon jäytävä pelko - en ole tarpeeksi hyvä.

Olen niin totaalisen hajalla ja sekaisin. Tiedän ongelmani, mutta miten voin muuttua, eheytyä?

Minulla on yksi ajatus, mutta en ole koskaan uskaltanut tehdä sitä... Mutta entä jos se on ainoa keino? Se on sellainen, että minun pitäisi tehdä se, mitä pelkään eniten. Minun pitäisi tehdä muodonmuutos 3. Tyhjentää koko vaatekaappi, viedä ne toistaiseksi vaikka kellariin, ja hankkia tilalle ihan uusia vaatteita. En tiedä oikein tarkalleen millaisia, mutta niiden pitäisi olla sellaisia, että en tunne itseäni niissä ainakaan TÄYDELLISEKSI. Varmaan siis jotain aika tavallisia vaatteita. Sellaisia, joissa tunnen itseni epäseksikkääksi. Ja sitten minun pitäisi käyttää koko ajan silmälaseja eli viedä myös piilolinssit pois. Ja olla myös ilman meikkiä tai ainakin lähes ilman meikkiä.

Jos minulta riistetään se, mihin turvaudun - kokemus omasta suuresta erinomaisuudesta, tyylikkyydestä ja kauneudesta - joudun kasvotusten pelkojeni kanssa. Joudun kohtaamaan ne. En voi jatkaa sen haavan laastarointia ja repimistä vaan joudun katselemaan avuttomana sitä, miten se vuotaa ja - ehkä - hiljalleen alkaa parantua.

Mutta kun MINÄ EN HALUA luopua minun hienosta kauniista olemuksestani!

:(

But I don't know if there is any other way. Niin kauan kuin jatkan egoni pönkittämistä ulkoisilla apukeinoilla, haava ei parane.

Yhyy.

En halua näyttää tylsältä ja rumalta!!!

Yhyy.

Ja minun pitäisi opetella uskaltamaan tehdä virheitä sosiaalisissa tilanteissa. Ihan tahallaan kokeilla välillä vähän tehdä pikku virheitä ja huomata, ettei siihen kuole.

Yhyy.

En tiedä mitä tehdä. Toivottavasti se pikku hiljaa pala palalta aukeaa.

Ja sitten on vielä se kysymys, että kuka minä olen? Kuka on se oikea minä kaiken alla? Jos mietitään buddhalaisuutta, sillä ei ole väliä, koska kaikki se, mitä minällä tässä tarkoitan on egoa ja todellisella minuudellani ei ole mitään erityisiä ominaisuuksia, kuten vaikkapa "pitää vihreästä" tai "haluaa opiskella yliopistossa", sielullinen osani vain ON. Joten onko sillä väliä, mikä on minua ja mikä konstruktiota? Ja onhan konstruktio minä - juuri nyt. Se ei ehkä ole autenttista minua eli persoonallisuuteni ei ilmene luonnollisena ja vapaana vaan on peloista ja haavoista lähtevien voimien vääristämä. Miten sen saa suoraan?

Millainen olisin ilman niitä haavoja ja pelkoja? Saanko koskaan tietää?

Todellisen eheytymisen aika on tullut

Kyllä. Olen aika varma. Että vika ei ole exässäni tai meidän edesmenneessä suhteessa vaan minun PÄÄSSÄ. 

 

Luulen olevani täydellinen. Se on se viallinen, pilallinen alter ego osuus minussa. Ja se on syntynyt aikanaan täsmälleen alla mainitussa artikkelissa kuvatulla tavalla:

Thinking you're better than other people is a good way for your ego to defend itself from being damaged. It would sting to consider the possibility that you're not doing well socially because you have weak spots or that you've been going about things the wrong way. It feels better to tell yourself things like:

• "It's not me, it's them."
• "I'm not doing anything wrong. I'm a victim of other people's screwed up value systems."
• "I don't fit in because I'm a misunderstood genius."

Is Thinking You're Better Than Other People Holding You Back Socially?

 

Muistan hyvin, miten ajattelin aina tollasia ajatuksia kouluaikana. Aloin ajatella, että olen muita parempi ja ne ei vaan tajua mua, se oli mun kompensointikeino.

Ja aloin rakentaa sosiaalisesti täydellistä versiota itsestäni. Siksi en myöskään ole ylimielinen tai vaikuta ylpeältä tästä pääviasta huolimatta, koska eihän ylimielinen ihminen ole sosiaalisesti täydellinen. Olen hitaasti ja huolella kerännyt tietoa kaikista niistä ominaisuuksista, jotka ovat sosiaalisesti optimaalisia ja sitten integroinut ne itseeni. Olen työstänyt ja työstänyt, kehittänyt itseäni. Ja pakettiin kuuluu, että olen kiltti ja ystävällinen kaikille.

Mutta tämän takia en pysty sitoutuun ja rakastaan, koska ajattelen, että kukaan ei ole mulle tarpeeksi hyvä. Etsin jotain yli-ihmistä, joka olisi niin täydellinen ja mahtava että kaikki ihailisi minua, koska kertoohan niin täydellisen saaliin nappaaminen, että MINÄ olen siis täydellinen.

Toi on se ongelma.

Mun on tullut aika päästää irti. Alter egosta. Tuosta vammasta. Täydellisesti. Mutta se pelottaa minua.... Pelkään olla keskinkertainen. Normaali. Tai kuka tahansa. Pelkään olla yhtä hyvä kuin kaikki muut. Samanlainen. Samalla tasolla. Ei yhtään parempi.

Olen 20 vuotta ollut joko täydellinen ja kaikkein mahtavin nainen maailmassa. Tai täysin vastenmielinen. Mun pää on ihan sekasin. Todellisin kokemus on arvottomuuden tunne. Ja sitä kompensoin täydellisyyden illuusiolla.

 

Ei enää. On vaan päästettävä irti. Jotenkin.

Olen parantunut huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä!!!!!

Helpotus ja huokaus!

Olen kirjoittanut aiemmin huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä ja alter egostani (aiemmat kirjoitukset). Vuosien ajan olen kamppaillut eheytyäkseni (myös tästä). Ja nyt voin ilokseni todeta, että olen vapautunut alter egostani ja huomionhakuisuudesta!

Olin lauantaina pitkästä aikaa viihteellä. Miesystäväni opiskelutoverilla oli kolmekymppiset ja kotibileet. Halusin lähteä siksi, että 1) kärsin dopamiinivajeesta, kun Eevi on ollut viikon mökillä ja minulla on ollut liian vähän aktiviteetteja ja 2) halusin harjoitella ihmisten kanssa puhumista.

Ilokseni sain tuolloin todeta useammanlaistakin edistymistä eheytymisessäni.

Minä todella pystyin juttelemaan ihmisten kanssa, tutustumaan, olemaan ihan normaalisti vuorovaikutuksessa. Se on sanoin kuvaamaton saavutus. En enää ole pimeässä. Pystyn kohtaamaan ihmisiä. (Tätä voisin käsitellä lisää omassa tekstissään).

 Tämän jutun aiheena on kuitenkin tuo toinen asia.

Jo valmistautuessani iltaan, huomasin, miten paljon olen muuttunut. Siinä tuttuun tapaan tuhersin meikkejä naamaani, mutta jossain kohtaa tuota tuherrusprosessia minua alkoi vituttaa. Minä siis aikoinaan rakensin itselleni alter egon, huomionhakuisen persoonallisuuden osan, joka on ollut harhainen, epärealistinen ja sairas, mutta jolla olen saanut kaipaamaani huomiota. Rakensin aikanaan sosiaalisen itsetuntoni ulkonäön varaan ja tarvitsin huomiota ja miesten ihailua itsetuntoni pönkitykseksi. Minulle oli elintärkeää kokea, että olin kaunis. Eikä vain kaunis, vaan osapuilleen universumin kaunein. Olin hyvin epävakaa, sillä silloin, kun en ollut alter egossani, pidin itseäni maailman rumimpana ja ällöttävimpänä olentona. Alter egossa taas universumin kauneimpana ja vastustamattomimpana. Melkoinen ristiriita...

Eheytyminen on tietysti tapahtunut vuosien myötä, hitaasti, askel askeleelta. Esimerkiksi ero noiden kahden hullun ääripään välissä on loiventunut. Vähitellen opin hyväksymään itseni ilman meikkiä ja sitten silmälasit päässä. Pystyin kulkemaan ihmisten ilmoilla edellä mainituilla tavoilla tuntematta enää häpeää tai itseinhoa.

Mutta nyt olen eheytynyt lopullisesti.

Kun siis meikkasin, alkoi samalla rituaali, jossa ennen olen valanut alter egon ylleni ja vaihtanut persoonallisuutta. Mutta nyt joku tökki. En halunnut vaihtaa persoonallisuutta. Yritin siinä tuhertaa ja luoda itselleni illuusiota siitä, että olen maailman kaunein, mutta moinen ajatus tuntui pahalta enkä halunnut sitä itseeni. Tulin vihaiseksi ja vittuunnuin. Pesin naamani ja meikkasin uudestaan enkä siirtynyt mihinkään alter egoon vaan olin vain minä. Sitten aloin kiukkuisena pukea ja ennen halusin pukeutua mahdollisimman näyttävästi ja olla erinomaisen upea ja häikäisevä (ja HUOMATTAVA), mutta nyt kun sovitin sellaisia vaatteita ylleni, aloin voida huonosti. Vitutus kasvoi ja aloin raivota ja äristä ja tiuksia (itsekseni), että "Mää en jaksa enää tätä vitun ulkonäköpelleilyä! Haluan olla oma itseni!"

Menin sohvalle istumaan ja murjottamaan.

Aikani mökötettyäni valitsin vaan jotkut kivat vaatteet ja lähdettiin. Alter ego ei tullut mukaan.

Bileissä join mahdollisimman vähän, etten pääsisi vajoamaan tyypilliseen "pakenemistilaani", jossa en kohtaa ihmisiä, en ota oikeastaan kontaktia kehenkään vaan häröilen ympäriinsä ja pompin ja olen levoton ja tarkkailen ja jossa iskee biletysvaihde ja haluan vain tanssimaan. Halusin nyt harjoitella ihmisten kohtaamista. Puhumista.

Se oli aika jännittävää. Halusin opetella kohtaamaan ihmisiä omana itsenäni. Halusin uskaltaa. Kohdata.

Helpon alun asiaan toi se, että paikalla oli super ekstrovertti naisihminen, joka heti puheli minulle kuin vanhalle tutulle, joten aluksi yritin keskustella hänen kanssaan. Tai siis keskustelin. Keräsin salaa tietoa ekstroversiosta. Eli kuuntelin, kun hän kertoi itsestään ja imin saamani informaation itseeni.

Juttelin myös yhden miespuolisen ihmisen kanssa. Siis keskustelin. Se oli hyvin jännittävää.

Välillä ahdistuin ja pakenin vessaan hetkeksi keräämään itseäni.

Sitten aloinkin tulla humalaan ja kadotin kuhekykyni ja aloin koikkelehtia ympäriinsä ja tanssia ja biletysvaihde iski päälle ja odotin vain baariin siirtymistä.

Baarissa huomasin suurimman muutoksen.

Olen aina tanssinut näyttävästi ja erikoisella tavalla, kiitos aspergerin, en ole koskaan (edes osannut) välittää siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat, joten olen aina tanssinut hyvin vapautuneesti. Silmät kiinni elän musiikkia kehollani todeksi. Saan aina paljon huomiota sen takia. Ja myös haluan huomiota. Mieluiten tanssin jossain lavalla näkyvillä.

Mutta nyt jokin ei ollut kohdallaan.

Mietin sen illan jälkeen, miksi minulla oli paska olo. Paska olo alkoi siis jo silloin yöllä baarissa.

Tajusin, että paska olo tuli siitä, että en HALUNNUT enää kiinnittää sillä tavalla ihmisten huomiota. En halua, että miehet kuolaavat, kun näkevät minun tanssivan, en pidä siitä, että kun tanssin ja olen baarissa, tunnen itseni jotenkin erityiseksi, kuin olisin jokin puolijumalatar ja jotain todella ihmeellistä.

En halua.

En halua enää sellaista huomiota.

Haluan olla rauhassa. Haluan olla vain minä. En halua mitään erityishuomiota. Haluan, että kohtaan ihmisiä ihan normaalisti ja minusta pidetään ihan vain siksi, mikä olen, sisältä, kokonaisuutena.

En halua, että ihmiset, jotka eivät tunne minua, ihailevat minua ylettömästi ulkonäön tai jonkun typerän tanssimisen takia ja muodostavat niiden perusteella minusta jotain suureellisia käsityksiä. YÖK, ei kiitos. Haluan, että minusta muodostetaan käsityksiä hitaasti, tutustumisen kautta. Kun persoonallisuuteni hitaasti ja rehellisesti avautuu jollekulle. Vain sitä kautta.

Olen siis parantunut. Vihdoin. En enää tarvitse huomiota. En enää HALUA huomiota. Se oksettaa minua. Hyi.

Ruma avautuminen

Facebook-viesti:

"Nyt tulee suuri ja RUMA avautuminen. Mä en tiedä mitä teen, koska VIHAAN, V-I-H-A-A-N peilikuvaani nyt koko ajan ja niin paljon, että meinaan tukehtua. Näytän mielestäni silmittömän rumalta ja oksettavalta ja vastenmieliseltä ja mun on tosi paha olla. Ja se johtuu tästä vitun tukasta, joka on nyt kasvanut pitkähköksi. Jos en aherra peilin edessä ja meikkaa ja laita hiuksiani, VIHAAN silmittömästi kuvottavaa naamaani.

Ja tää tuntuu varmaan sen takia vielä pahemmalta, että en oo pitkään aikaan tuntenut näitä tunteita. Kun leikkasin sen poikatukan, musta tuli tyytyväinen ja mun oli hyvä olla. Tähän asti.
En ite ees niin selkeästi tajunnut sitä, miten parempi olla mulla oli lyhyessä tukassa, mutta Emilia sanoi, että kun mulla oli pitkä tukka, haukuin koko ajan itseäni ja vihasin itseäni ja olen ollut paljon tyytyväisempi.

VIHAAN sellaista litteää ja laittamattomana roikkuvaa rättiä päässä. Näytän mielestäni koulun rumimmalta nörtiltä ja perunanaamaiselta oksetukselta ja joltain vitun rumalta paskalta. Tykkään tukasta, jossa on asennetta. Joka on jotenkin pörrössä ja pullea ja sekasin ja villi. Kun mulla oli lyhyt tukka, siinä oli vähemmän painovoimaa roikottamassa sitä ja kun se on leikattu kerroksittain, se oli aina kiva. Nyt sitä alkaa olla tosi vaikea saada kivasti. Kohta se mun hiustenlaittolaite ei enää tehoa. Sillä saa latvaosat kiharaan, mutta kun latvat on pitkät, ei sillä enää saa tukkaa kiharaan vaan vain latvat ja muuten on litteä paska.

Mun on TOSI paha olla.

Hirveän paha olla.

Nyt muistan millasta mulla oli ennen, siis ennen kun leikkasin sen lyhyen. Tällasta. Koko ajan. Koko ajan paha olo. Koko ajan. Ja olen vuosien aikana yrittänyt ties mitä psyykkaysta ja kaikkea mitä keksin enkä pysty tuntemaan oloani hyväksi. Olen peittänyt peilit. Olen yrittänyt aivopestä itseäni. Mutta ei mikään auta.

Siis se auttaisi jos en enää koskaan katso peiliin enkä välitä enää yhtään siitä, miltä näytän ja olen vaan ja keskityn siihen, mitä TUNNEN sisälläni. Koska mä tunnen itseni kauniiksi. Niin kauan kunnes näen peilin.

Mutta pelkään, että jos en enää koskaan katso peiliin, näytän sitten koko ajan kamalalta tietämättäni, koska en enää meikkaa enkä laita hiuksia tms ja olen vaan mikä olen.

Jos tää jatkuu tälläsenä, mä leikkaan nää hiukset enkä koskaan enää kasvata niitä.

Sä voit sitten etsiä pitkähiuksisen naisen jostain ja mä elän koko elämäni yksin, koska kukaan ei halua lyhyttukkaista naista.

Ihan vitun sama, kunhan mun ei ole näin paha olo.

Jos mulla on pitkä tukka, en keksi yhtään mitään muuta kuin 1) sen, että en enää ikinä katso peiliin enkä välitä enää siitä, miltä näytän ulospäin, koska sisällä tunnen olevani kaunis ja elän vain siinä tunteessa 2) laitan permanentin, sitä en oo vielä kokeillut, mutta jos mun tukka on kihara, se on pörröinen ja pöyheä eikä kamala tiskirätti, joka roikkuu päätä pitkin ja oksettaa mua.

Vaihtoehto 1 kävisi varmaan mulle itselleni muuten, mutta siihen liittyy hirveän voimakas PELKO siitä, että sitten en enää voi kontrolloida ulkonäköäni ja pelkään, että näytän tietämättäni jotenkin paskalta ja miehet ei enää pidä musta. Tässä tapauksessa tosin lähinnä vain sinä mies mielipiteinesi merkitset. Tai kyllä siihen liittyy enemmänkin, siis sen koulukiusaamisen takia häpeän itseäni ja mulle on tosi tärkeää näyttää koko ajan helvetin hyvältä ja tyylikkäältä ja pelkään sen menettämistä, koska sisälläni koen, että sitten mua halveksitaan ja ihmiset oksentaa mun päälle eikä arvosta mua.
Sillä ulkonäöllä koitan koko ajan varmistaa oman ihmisarvoni muiden silmissä.

Ja pelottaa, että irrottaisin siitä. Sen asian hallitsemisesta ja vaan olisin. Mikä olen. Vaikka tietysti erikoispäivinä voisi ottaa sen peilin esiin, eli silloin, kun on aikaa ja jaksaa laittautua. Mutta en o sellanen ihminen, joka pystyy joka vitun hetki ja sekunti laittaan tukkaansa ja naamaansa ja tämä pitkä tiskirätti tukka tekee sen, että jos en ole laittautunut, VIHAAN itseäni.

Taas olen tämän ongelman edessä. Joko leikkaan takasin lyhyeksi tai yritän keksiä jonkun muun ratkaisun eli kohdan 1 tai 2.

 Absurdeinta on jotenkin se, että se paha olo tulee siitä, kun NÄEN itseni. Vihaan sitä mitä näen ja sitten tulen epävarmaksi ja ahdistuneeksi ja häpeän itseäni ja vihaan itseäni. Mutta jos en näkisi itseäni, tuntisin itseni kauniiksi ja pitäisin itsestäni. Tavallaan siis ylläpidän jotakin sairautta itsessäni, kun takerrun siihen peilikuvaan ja koko ajan siitä varmistelen ihmisarvoani. Eli voisi olla TERVETTÄ, jos heittäisin peilit helvettiin ja alkaisin rakastaa itseäni, ihan sama rakastaako sitten kukaan muu.

Ehkä minun pitäisi tehdä se. Lakata välittämästä ja antaa itseni rakastaa itseäni.

Mutta se on pelottavaa. Koska jos irrotan siitä, en voi enää meikata tms. koska meikkaaminen ja kaikki laittautuminen perustuu ajatukseen siitä, että en ole tarpeeksi kaunis ja hyvä tällaisena kuin olen, ja koitan PARANTAA itseäni meikeillä yms. Jos alkaisin vain rakastaa itseäni ja ajatella, että olen hyvä juuri tällaisena ja minua ei tarvitse parantaa, en enää näytä niin hyvältä ja sitten seuraa taas niitä sosiaalisia ongelmia. Ehkä. Tai sitten pitäisi etsiä mies, joka pitää naamastani ja ulkokuorestani sellaisenaan.

On tää jotenkin tosi sairasta, että oman typerän ulkokuoren pitää merkitä näin paljon ja tuottaa näin paljon stressiä ja päänvaivaa ja kärsimystä ja ahdistusta. Tekisi mieli kyllä tosissaan sanoutua irti kaikesta tästä paskasta.

Mä peitän peilit ja kokeilen, miltä tuntuisi elää niin, että arvotan itseäni sen perusteella, miltä mun SISÄLLÄ tuntuu enkä sen perusteella, mitä näen. Ehkä voin meikata katsomatta peiliin.

Ja tähän liittyy se, miksi olen usein unelmoinut siitä, että olisin sokea. Ja miettinyt, että pitäisi puhkaista silmät. Jos en enää näkisi, mun sisälle laskeutuisi ennennäkemätön rauha."

Kauneus ja dopamiini (eli Identiteettikriisin ratkaisu)

Huraa! Outolintu, erilainen on nyt valmis ja matkaa pian painoon. Sen piti ilmestyä jo viime vuoden lopulla, mutta elämäntilanne on ollut niin kaoottinen (ero, sinkkuaika, uusi suhde), että aikaansaamistahti on ollut hidas, kun energia mennyt ties minne kummallisuuksiin. Ja sitten tarviikin syventyä pääsykokeisiin valmistautumiseen. Onneksi taoin sitä samaa kirjaa jo viime kevään. Kesäkuussa olisi pitänyt saada myös julkastua kirja lahjakkaiden ihmisten virhe- ja kaksoisdiagnooseista, mutta se on aivan kesken ja levällään ja toivon mukaan saan lisäaikaa.

Olen ratkaissut myös identiteettikriisini. Koko sekamelska eräällä tavalla alkoi, kun kynin viime vuoden keväällä hiukseni ihan lyhyiksi ja värjäsin miltei mustiksi. Tällöin keksin, että "hei, mustahan sopii minulle" (mustat vaatteet siis). En ollut ennen käyttänyt ollenkaan mustia vaatteita, koska minusta ne eivät sovi minulle. Mutta kun pää muuttui mustaksi, sopi mustat vaatteetkin. Aloin rakentaa jotain mustaa lookia. Ongelmaksi tässä tuli se, että, kun aloin kerätä mustia vaatteita ja rakentaa sitä mustaa lookkia, minut vangittiin mustiin hiuksiin, koska ne mustat vaatteet ja se look eivät sovi muiden hiusvärieni kanssa. Arg. Vielä pahempi ongelma oli se, että kyseinen look edusti, kuten vasta aivan lopuksi tajusin, sairasta puolta persoonassani.

Koulukiusaamisesta yms. johtuen minulle on kehittynyt alter ego. Se on huomionhakuinen osa minua. Mutta kyseisessä persoonallisuudessa oleminen tuntuu väärältä, pahalta ja sairaalta ja se kuluttaa minua. Koska silloin keskityn liikaa ulkonäköön ja näyttämään hyvältä. Niin. Minulla on sellainen hassu juttu, että en halua näyttää liian hyvältä/näyttävältä. Jos pukeudun todella näyttävästi ja oikein laittaudun, tiedostan koko ajan oman ulkonäköni ja jollain lailla fokukseni siirtyy ulkonäköön, huomionhakemiseen ja kaikkeen rasittavaan. En pidä siitä olotilasta. Jos taas olen luonnollisempi, voin keskittyä sisäiseen maailmaani ja olla vaan rauhassa. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Totta kai peiliin voi katsoa, mutta siinä on silti iso ero laittautuuko viimeisen päälle ja pukeutuu todella näyttäväti kuin jos pukeutuu arkisemmin vaikkakin söpösti ja ei niin laittaudu. Ainakin itsen sisällä ero on valtava.

Joten lopulta tajusin, että se musta lookki ruokki huomionhakuisuutta ja kaikkea sairasta ja tuntui pahalta ja vapautin itseni siitä.

Pictures of my dark alter ego:

Pictures of my normal ego:

Minulla itseasiassa on hieman outo suhde kaikkeen visuaaliseen. Arvelen, että kyse on ehkä visuaalisesta yliherkkyydestä. Saan valtavia kiksejä kaikesta kauniista, mutta usein tuntuu, että aistin visuaaliset asiat LIIAN voimakkaasti ja nautinto muuttuukin kärsimykseksi. Saatan esimerkiksi nähdä nettikaupassa niin järjettömän ihanan värisen kirjekuoren (tämä tapahtui kerran, se oli mielettömän upea, poltettu oranssi), että alan tuntea valtavaa ahdistusta, koska kyseinen esine vaikuttaa minuun LIIAN voimakkaasti. Haluan saada sen värin itselleni. Tai sen asian. Jollakin tapaa addiktoidun siitä, mitä näen. Kissanpennut aiheuttavat saman reaktion. Ne näyttävät niin täydellisisltä, että se sattuu. Kun pelasin sims-peliä, keksin kerran, että internetistä voi ladata loputtomasti upeita ihonvärejä, hiuksia, meikkejä, vaatteita jne. joilla sims-hahmoista saattoi tehdä TODELLA upean ja aidon näköisiä, ja tästä seurasi hillitön pakkomielle, jossa visuaalisen täydellisyyden tavoittelu otti minut täysin valtaansa, ja imin netitä loputtomasti tavaraa ja menin aivan sekaisin koko jutusta. Se aiheutti valtavaa ahdistusta, kunnes tajusin, että se tekee minut sairaaksi ja myin ne pelit. Nyt olen pohtinut, josko voisin pelata niitä niin, että en saa ladata netistä MITÄÄN. Ehkä kokeilen.

Ja sama juttu kävi nyt oman lookini suhteen. En ole koskaan kokenut olevani kauniimpi tai tyylikkäämpi tai niin lähellä visuaalisen täydellisyyden tavoitettani, kun siinä mustassa lookissani. Mutta samalla se teki minut sairaaksi. Kuten käy aina, kun minkä tahansa asian suhteen juutun visuaalisen täydellisyyden ansaan. Ainoa lääke tähän sairauteen on luopuminen. Mutta se on vaikeaa, koska haluaisin pitää kiinni KAUNEUDESTA.

Kyse lienee jostain riippuvuudesta. Saan kauneudesta MIELIHYVÄÄ, mutta samalla se tuntuu pahalta. Sellaisiahan huumeet ovat. Ilmeisesti visuaalisesti kauniit asiat aktivoivat dopamiinin tuotannon aivoissani ja kunnolla. Minun on pitäånyt kirjoittaa tänne artikkeli dopamiinista. Voisin koittaa saada sen aikaan. Dopamiini liittyy siis mielihyvän tavoitteluun. Kun jokin asia saa dopamiinin tuotannon aivojen mielihyväkeskuksessa aktivoitumaan, alamme tuntea valtavaa HALUA kyseistä asiaa kohtaan. Dopamiini saa meidät pyrkimään KOHTI sitä asiaa, joka dopamiinia tuottaa. Mutta kyse on nimenomaan HALUSTA. Haluamme jotain. Mutta tyydytyksen tunne puuttuu. Ja siksi se tuntuu oikeastaan pahalta. Koko ajan tuntuu siltä, että edessä on LUPAUS suuresta tyydytyksen tunteesta, mutta sitä ei tulekaan. Riivattu olotila.

Joten revin itseni irti siitä.

Ja olen mieluummin luonnollinen ja vaatimattomamman näköinen. Tavallinen. Ja sisälläni on rauha.

Ja nyt hommiin (pääsykokeet)!

Identiteettikriisi

Olen jonkinlaisessa murroskohdassa. Identiteettikriisi. Ja sen sellaista. Se, mitä on ollut, ei jotenkin tunnu enää oikealta, eikä uutta vielä ole. Puhun erityisesti ulkoisesta tyylistä. Imago. Habitus. Hiustyyli, pukeutuminen... Mulle sellaiset on tosi tärkeitä ja isoja asioita, koska se, millaista ulkokuorta kannan, vaikuttaa todella paljon siihen, millaiseksi tunnen oloni ja miten käyttäydyn. Siis ulospäin persoonallisuudessani ei välttämättä näy mitään suurta eroa, mutta minä itse... Tunnen oloni hyvin erilaiseksi silloin, jos hiukset on mustat ja pukeudun mustiin ja synkkiin vaatteisiin tai jos on pitkät, punaiset hulmuavat hiukset ja pitkiä hameita ja hippiasuja tai sitten jotain... Konservatiivisempaa. Ulkoinen olemus heijastaa jotain sisäiseen olemukseeni. Ja toisinpäin. Ulkoisen olemuksen avulla voin heijastaa tiettyjä aspekteja sisäisestä maailmastani ulospäin.

Aikoinaan käytin kaikenlaisia hipahtavia ja rentuhtavia vaatteita. Pidin pitkistä hameista, leveistä housuista, napapaidoista. En myöskään tajunnut välittää siitä, kuinka kuluneilta ja nuhjuisilta vaatteeni ehkä näyttivät. Jos tykkäsin jostain vaatteesta käytin sen puhki ja vielä senkin jälkeen... En ymmärtänyt, etteivät reiät ja nukkaisuus ja kulumisen jäljet näytä tyylikkäiltä... Niillä ei ollut merkitystä. Sitten muutama vuosi sitten eräs ystäväni, joka on varsin toisenlainen kuin minä tällaisissa asioissa, siis pukeutuu varsin tavallisesti ja siististi, sanoi jotain, taisi puhua lasten sukkahousuista, miten ne muuttuvat tosi nopeasti kulahtaneen näköisiksi, jolloin havahduin ensi kertaa tiedostamaan, että vaatteet voivat näyttää kulahtaneilta ja ymmärsin, etten halua käyttää kulahtaneita vaatteita. Silloin otin ja heitin roskiin kaiken, missä on reikiä ja mikä on liian kulunutta.

Samoihin aikoihin alkoi sisälläni muutenkin herätä halu muutokseen. Halu pukeutua jotenkin aikuisemmin. Siistimmin. Olinhan sisäisesti kypsynyt, aikuistunut ja eheytynyt, joten aloin kaivata sen näkymistä myös ulkopuolelle. Pitkät hameet ja hippityyli alkoi tuntua jotenkin aikansa eläneeltä. Samoin leveät housut. Siis sellaiset reisitaskuhousuntapaiset. Työnsin ne jonnekin komeroon, myin pois.

Kun erosin viime elokuussa ja aloin etsiä uutta miestä, halusin aikuisen, kypsän miehen. En missään nimessä enää mitään renttuja ja epäkypsiä, keskenkasvuisia, epätasapainoisia tai rikkinäisiä ihmisiä. Halunnut enää katsella. Ja löysinkin sitten ihanan tasapainoisen, kypsän ja aikuisen miehen. Ja jollakin tapaa sisäinen tarpeeni ulkoiseen muutokseen on sen myötä kasvanut.

Haluaisin uudistaa pukeutumistyylini, hiustyylini, koko ulkoisen tyylini, mutta minussa on vielä säikeitä kiinni vanhassa ja toisaalta en oikein vielä tiedä, millainen uusi tyylini olisi. Ja minulla ei ole rahaa ostaa vaatteita.

Aikoinaan kehitin itselleni alter egon. Se edustaa haavoittunutta puoltani. Haavojani. Se puoli tekee persoonastani kahtiajakautuneen. Ja juuri tämän alter egon säikeet roikkuvat vielä minussa kiinni. Se puoli haluaa ulkoiseen olemukseen synkkyyttä, street-asennetta, "kovuutta"... Tatuointeja, lävistyksiä, mustat hiukset... Se haluaa julistaa maailmalle: "Olen erilainen". Se on huomionhakuinen häiriö minussa.

Mutta jotenkin siitä hyvin erillään on toinen osa persoonaani, joka on kiltti ja pehmeä ja hyvin luonnollinen. Koen, että tämä on aito minä. Mutta koska alter egoni on ollut niin kauan osa minua, siitäkin on tullut osa minua.

Mutta jollain tapaa olisi ehkä aika päästää siitä irti. Tällä hetkellä tunnen oloni hyvin kahtiajakautuneeksi. Tunnen näiden kahden minuuteni osan repivän minua eri suuntiin. Alter egoni haluaa, että minulla on musta tukka. Toinen puoli haluaa, että minulla on vaaleampi tukka, luonnollisen punasävyinen tai sitten ihan oman hiukseni värinen.

Ristiriitainen olo. Identiteettikriisi. Kuka olen nyt?

Viimeksi olin tämäntapaisessa tienhaarassa identiteettini kanssa noin 16-vuotiaana. Aloin silloin rakentaa tietoisesti itselleni identiteettiä, ulkoista olemusta, joka heijastaisi ulospäin sisintäni. Ja kun sain sen valmiiksi, se on kulkenut mukanani viime vuosiin asti, kunnes sisäinen todellisuuteni on aikuistumisen, kypsymisen ja eheytymisen myötä muuttunut niin paljon, että on syntynyt tarve heijastaa tämä sisäinen muutos ulospäin. Jotenkin.

Hämmennys. Rahattomuus (tarvin uusia vaatteita). Sekavuus. Kuka olen nyt?

Huomionhakuinen persoonallisuushäiriö 2

Mutta toisaalta en halua kyllä kokonaan eroon huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstäni. Eikä se varmaan olisi edes mahdollista, kun se on integroitunut osaksi todellista persoonaani, ja oikeastaan on niin, että oikea ratkaisu on kyseisen asian tiedostaminen. Eli on hyvä tiedostaa se, sen vaikutus käyttäytymiseeni, koska se aktivoituu ja tietoisesti hallita sitä ja myös lieventää sen överiksi meneviä ilmenemismuotoja.

Mutta on siinä hauskojakin puolia.

Huomionhakuinen persoonallisuushäiriö

Olen vuosien ajan ajoittain pohtinut, onko minulla huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ja tavallaan tiennyt, että on, mutta viime aikaiset tapahtumat ovat saaneet minut vihdoin tajuamaan asian koko merkityksen ja persoonallisuuteni häiriintymisen koko todellisuuden. Minulla on huominhakuinen persoonallisuushäiriö. Kun olin 18-vuotias, psykiatrisissa arvioinneissa epäiltiin epävakaata persoonallisuushäiriötä (impulsiivinen alatyyppi), mutta persoonallisuushäiriöiden diagnooseja ei yleensä tehdä niin nuorille, joten se jätettiin vain epäilyksi. Sittemmin olen ajatellut, että ADHD selittää epävakaaseen persoonallisuushäiriöön viittaavat piirteet. Kuitenkin nyt, ymmärrettyäni, että minulla todella on huomionhakuinen persoonallisuushäiriö, ja alettuani lukea siitä tarkemmin, olen yllätyksekseni huomannut, että oikeastaan kaikki ominaisuudet, jotka olen itsessäni luokitellut ADHD-piirteiksi, voivatkin juontua tästä häiriöstä eikä minulla välttämättä siis ole ADHD:ta lainkaan (vaan pelkkä asperger). Lisäksi ne piirteet minussa, jotka tekevät minusta huomattavan ekstrovertin, vaikka muuten olen introvertti, kytkeytyvät mahdollisesti kaikki tähän persoonallisuushäiriöön.

ovat ylitunteellisia ja impulsiivisia, mutta heidän tunteenomainen innostuksensa on tilapäistä ja heidän mielialansa on epävakaa (http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/huomionhakuinen.html)

Kuitenkin on huomattava, ettei kyseinen persoonallisuushäiriö ilmene minulla niin vakavana kuin se "kirjallisuudessa" esitetään vaan lievemmässä muodossa ja lisäksi siihen kytkeytyy sellainen erityinen piirre, että se aktivoituu vain miessukupuolen läsnäollessa. Se ei siis ole "päällä" (ainakaan erityisen voimakkaana), jos olen esimerkiksi ystävieni kanssa tai jos paikalla on vain naisia.

Histrionics sexualize everyone and every situation. They constantly act flirtatious, provocative, and seductive (http://samvak.tripod.com/personalitydisorders17.html)

Tiedän täydellisesti, miksi tämä häiriö on kehittynyt ja koska se on saanut alkunsa.

Kun olin ala-asteella, musiikkiluokalla, minusta ei pidetty ja erityisesti luokan pojat eivät pitäneet minusta ollenkaan. He suorastaan inhosivat minua. Kun sitten murrosiässä aloin kiinnostua aiempaa vakavammin pojista, sai persoonallisuushäiriö alkunsa sopeutumiskeinona kiusaamisen jättämiin jälkiin. Vaihdoin koulua seitsemännen luokan jälkeen, koska olin saanut uuden ystävän, joka kävi eri yläasteella kuin minä ja koin koulunvaihdon tarjoavan tilaisuuden uuden elämän aloittamiseen. Täsmälleen tässä kohdassa huomionhakuinen persoonallisuushäiriö tuli osaksi minua. En tiennyt, miten saisin pojat pitämään minusta, joten ainoa asia mitä osasin tehdä oli keskittyä ulkonäköön. Minusta tuli patologinen flirttailija, rakensin sosiaalisen itsetuntoni (suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen) täydellisesti ulkonäön, flirttailun ja seksuaalisen puoleensavetävyyden varaan. Rakensin siitä selviytymiskeinon. Siitä tuli sosiaalinen rooli, jonka vedin ylleni (ja teen edelleen niin) aina, kun paikalla oli vastakkaisen sukupuolen edustajia. Siitä tuli alter ego. Persoonallisuuteni jakautui tavallaan kahtia.

“People develop this disorder because they have a need to be appreciated and to feel valued and worthwhile and special,” (Nadine Kaslow)

En ole koskaan (ala-asteen jälkeen) ollut oma itseni vastakkaisen sukupuolen seurassa. Katoan huomionhakuisen persoonallisuushäiriön muodostamaan rooliin. Tuon roolin, häiriön ja valepersoonan alla on pelkäävä minä. Siellä on se tyttö, joka aikoinaan oppi olevansa käsittämättömän ruma (sisältä ja ulkoa) poikien mielestä. Totaalisen kelpaamaton. Tuon emotionaalisen kokemuksen torjuakseen, ihminen (minä) rakensi persoonallisuuteensa häiriön, vääristymän. Suojan.

For these people, self-esteem doesn't come from true feelings of self worth, but rather from the approval from other people (http://thechart.blogs.cnn.com/2012/06/11/what-is-histrionic-personality-disorder/)

Kun hän (minä) oli huomionhakuisen persoonallisuushäiriön sisällä, hän sai huomiota ja tuli tästä huomiosta riippuvaiseksi ja halusi sitä lisää, mikä entisestään vahvisti roolin käyttöä.

Kun menen baariin, huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ilmenee minussa täydellisenä ja täysin oppikirjan mukaisena.

He kiinnittävät toisten huomiota pukeutumisella, eloisuudella, dramaattisuudella, flirttailevuudella tai hurmaavuudella. He saattavat olla epäasiallisesti seksuaalisesti vietteleviä ulkoasultaan tai käyttäytymiseltään... Vaikka nämä henkilöt saattavat olla luovia, energisiä ja vaikuttaa avoimilta, usein lähellä olevat ihmiset väsyvät heidän itsekeskeiseen käyttäytymiseensä. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F604.aspx

Luojan kiitos tuota itsekeskeistä käyttäytymistä ei esiinny kuin baarissa, jossa häiriö on täydellisimmillään. Siellä minulle ei ole olemassa enää mitään muuta kuin huomion saaminen ja välittömän mielihyvän tavoittelu. Olen pitänyt baarikäytöstäni jonkinlaisena ADHD:n ääri-ilmentymänä, mutta nyt ymmärrän, että kyse on tästä persoonallisuushäiriöstä. Baariympäristö on minun yksityinen teatterini, jonne menen esiintymään. Alter egoni esiinmarssi. Sulaa hulluutta.

Henkilö kokee ihmissuhteensa läheisemmäksi kuin ne todellisuudessa ovat (https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F604.aspx)

Yllä mainittu pitää myös paikkansa. Koska sosiaalinen itsetuntoni rakentuu täydellisesti saamani huomion varaan, aivoni elävät jatkuvassa harhassa ja liioittelevat omaa sosiaalista merkitystäni. Kuvittelen olevani universumin lumoavin olento. Samalla paradoksaalisesti sisimmässäni koen olevani koko universumin vastenmielisin olento. Juuri tästä sairaalloisesta kahtiajakoisuudesta johtuu minuuden loputon epävakaus, tunne-elämän ailahtelevuus, minäkuvan ja itsetunnon heittely äärilaidasta toiseen. Milloin luulen olevani universumin kiehtovin ja hurmaavin olento ja kaikkien paras ystävä ja milloin taas tunnen syvää epävarmuutta ja itseinhoa ja häpeää.

Tämä persoonallisuushäiriö selittää myös sen, miksi en ole koskaan pystynyt olemaan luontevasti sellaisten vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa, joissa en halua herättää sukupuolista kiinnostusta. Koska en osaa miesssukupuolen aikana olla muuta kuin flirttaileva ja yliseksuaalinen olento, ahdistun, jos olen tekemisissä sellaisten mieshenkilöiden kanssa, joissa en halua herättää "sen suuntaisia" ajatuksia. Tällöin yritän tukahduttaa häiriöni ilmenemistä, mutta ei se mene pois, vain hieman vaimenee. Tilanne on hyvin ahdistava.


Missä minä olen kaiken tämän alla? Miten voin kuoria tämän sairaan ja saastuneen osan persoonallisuudestani pois? En halua sitä enää. En halua olla kaksi, haluan olla yksi. Ei kahtiajakautunutta minuutta. Ei sairautta. Ei ruusunpunaisia laseja, joiden läpi katselen maailmaa ja elän fantasiassa, jossa kaikki ovat lumoutuneita minusta. Ei enää tätä sairautta.

Jotenkin aion eheytyä.

Ei enää tätä.