Normit ja odotukset helvettiin

En ois osannu uskoa et facebook voi olla terapeuttinen väline. Olen siellä oma itseni ja kavereissani on ihmisiä joille en koskaan ole näyttänyt omaa itseäni vaan on ROOLEJA. Rooli perustuu kuitenkin nöyristelyyn ja miellyttämiseen. Siihen, että pelkää, ettei tulisi hyväksytyksi omana itsenään. Joissain tapauksissa tämä on ehkä järkevää. Työnantajan ei ehkä tarvitsekaan tietää, millainen joku oikeasti on. Vai tarvisiko? Toisaalta ideaalimaailmassa viisas työnantaja arvostaa työntekijäänsä vaikka tietäisi tästä kaikenlaista outoa, jos nämä oudot asiat ei vaikuta tai liity työsuoritukseen. Suoraan sanottuna inhoan kaikkea keinotekoista sievistelyä. Miksi pitää nuolla jonkun työnantajan persettä. Koska tämä ei ole ihannemaailma niin valitettavasti voi pitää.

Mutta noin pääasiassa miksi tarvisi mielistellä ja nöyristellä? Tietysti siksi jos haluaa miellyttää. Ehkä minä en enää halua. Ja kun facebookissa paljastan sen kuka olen, joudun miettimään tätä asiaa. Että haluanko tehdä niin. Ja kyllä. Taidan haluta. Suoraan sanottuna vituttaa joku nöyristely. En ole mikään puhdas pulmunen ja siveydensipuli ja kiltti kuorotyttö. Minussa asuu aika iso pimeä puoli. Olen aika kaukana jostain norminmukaisen ihmisen ihanteesta. Tai kunnon nuhteettomasta kristitystä, joita sukuni on pullollaan. Olen yrittänyt survoa itseäni kaikenlaisiin odotusten mukaisiin muotteihin. Olen yrittänyt puristaa itseäni kristityn ihmisen muottiin ja aivopestä itseni olemaan joku perinteinen kristitty. Se oli KAMALAA. Ei olisi saanut ajatella itse. Olisi pitänyt uskoa auktoriteetteja, ja kuitenkin nämä auktoriteetit on vain toisia ihmisiä. Miksi hitossa uskoisin jonkun TOISEN näkemystä jos se ei tunnu oikealta? En miksikään. Joten hylkäsin sen tien. Rakennan omaa tietäni.

Yritin myös puristaa itseni norminmukaisiin odotuksiin parisuhteesta ja perheestä. Että pitää löytää joku ja SITOUTUA jne. Sekin oli KAMALAA. En tiedä enää haluanko naimisiin koska en tiedä voinko LUVATA etten ikinä lähde. Jos täytyy lähteä täytyy lähteä. En halua olla mikään vanki ja uhrata itseäni normien ja kulttuuristen ihanteiden alttarille. Toki haaveilen rakkaudesta, mutta minkä muodon se ottaa, en tiedä.

Olen nyt pisteessä, jossa heitän normit ja odotukset helvettiin. Kuljen rakkauden tietä ja se riittää. Muovaan itse oman elämäni. Minulle sopivan.

Olen yli 10 vuotta pelännyt pimeää puoltani, koska kun se aikanaan rehotti vapaana, meinasin tuhota itseni. Olen siksi ollut kahtiajakautunut. Yrittänyt kieltää sen villin osan itsessäni. Olen nyt päättänyt alkaa tutustua siihen, päästää sen irti, mutta nyt olen aikuinen ja järkevämpi ja ehkä pärjään sen kanssa. Yhdistän sen itseeni. Ainakin yritän.

On siis tullut aika olla oma itsensä. Minulla vaan on aika pelottava persoona. Iso persoona. Iso villi estoton räiskyvä epäsovinnainen kuriton äänekäs jne. Olen aina yrittänyt kutistaa sitä. Tullakseni hyväksytyksi tai koska pelkään sitä osaa itsessäni.

Loppu.

Ihailu pysyvän rakkauden edellytyksenä

Se on nyt kirkastunut ja käynyt selväksi, että jos vielä joskus seurustelen, on kumppanin oltava ihminen, jota IHAILEN. Se on puuttunut aiemmista suhteista ja uskon, että se on syynä rakkauden puuttumiseen minun puoleltani. Haluan elää ihmisen kanssa, jolla on sellaisia ominaisuuksia, joita syvästi ihailen ja arvostan. Sitä kaipaan. Ja tarvitsen. Ja se, MITÄ ihailen ja arvostan kytkeytyy tietysti vahvasti ARVOIHIN. Ja haluan tuntea JÄÄTÄVÄÄ ihailua. Vilpitöntä ja syvää kunnioitusta.

Mitä minä sitten voisin ihailla ja arvostaa? Älykkyyttä ja älyllistä suuntautumista, älyllisiä intohimoja, pyrkimyksiä ja tavoitteita. Helvetin hyvää itsesäätelykykyä TAI ainakin vilpitöntä pyrkimystä elämän tietoiseen hallintaan. Inhoan passiivisuutta ja henkistä velttoutta ja sitä, että ihmisillä ei ole tavoitteita ja agendoja ja ne ajelehtii ajopuina ja ulkoisten voimien ohjaamina. Siis ihmiset saa olla sellasia, mut en IHAILE sellasta. Itselleni tietoinen itsehallinta ja kyky ITSE määrätä omasta elämästä, ITSE valita elämäni sisältö, itsensä toteuttaminen ja loputon ponnistelu kohti omien arvojen ja sisäisten totuuksien mukaista elämää on kenties ylin prioriteetti. Ja hyvyys. Sisäinen viisaus sisältäen myötätunnon tärkeyden ymmärtämisen eli kulkeminen rakkauden tiellä. Ja päihteettömyys. Se, että arvostaa selvin päin olemista ja pyrkii siihen enimmän osan aikaa ja suhtautuu päihtymiseen yms. melko nihkeästi ja turhana toimintana. Arvostaa todellisuuden kohtaamista omana itsenään.

Ainakin ne. On ehdottomia. Ihailulle.

Uskon, että ihailu on pysyvän rakkauden edellytys romanttisessa suhteessa. Muuten katson toista jollain lailla alaspäin ja toivon koko ajan, että se kasvaisi ja muuttuisi ja olen tyytymätön ja kaipaan jotain MUUTA. Ei niinku TOSIAAN riitä sellanen, et joku on valinnut jonkun itselleen merkityksettömän työn, jossa pakertaa 8h pvässä täyttäen norminmukaisen kansalaisvelvollisuutensa ja kerätäkseen RAHAA ja sit iltasin käy salilla tai avaa television. Ja that's it. Pretty much. Kuolen TYLSYYYTEEENNNNN. Sellasen ihmisen kanssa.

Pitää olla AGENDOJA! Ideoita. Suunnitelmia. Älyllisiä pyrkimyksiä ja intressejä ja intohimon kohteita. Pitää asettaa itselleen haasteita ja pyrkiä niitä kohti. Ja ei mitään sellasia haasteita, että "kasvatanpa upeat lihakset ja hankin omakotitalon" vaan kykyä kehittää itseään SISÄISESTI, haluta kasvaa paremmaksi ihmiseksi, halua löytää oma kutsumus, halua parantaa maailmaa, halua tehdä hyvää... Jne. Uskallusta elää köyhyydessä, jos tärkeämmät arvot ja agendat sitä vaatii. Kykyä näyttää keskaria normeille ja tehdä elämästä oman näköisensä.

Virallisuus on olemassaoloni antiteesi

En kyllä KOSKAAN enää rupea yrittäjäksi. Tämä äärettömän boheemi, leväperäinen, itsevaltainen ADHD-pää EI sovi siihen. YHTÄÄN. JOS mukana on käytännön ihmisiä, jotka hoitavat KAIKKI käytännön asiat ja saan keskittyä pelkkään luovaan osuuteen, sitten voi harkita. Mutta olen silloinkin epäluotettava, koska voin koska tahansa esim. keksiä, etten jaksa tai kykene tekemään mitään ja sitten vaan häivyn.

VASTUU ei sovi minulle. Olen äärimmäisen vastuuntuntoinen MUTTA kun sisäinen ääneni ilmoittaa jotain, SE on aina se, jota viime kädessä kuuntelen. Ja muutenkin tulkitsen asioita usein omituisesti. Ei. Kaikkien kannalta on parasta, jos minulle ei anneta vastuuta mistään – paitsi ehkä työn tuloksista TAI lyhytaikaista vastuuta, sillä tiedän kyllä milloin pystyn sitoutumaan ja panostamaan johonkin asiaan HETKELLISESTI.

Suurin ongelma on pyrokraattisuus? En tiedä, onko se oikea termi asialle. Eli se, että olen hyvin luotettava ja vastuuntuntoinen ihminen, mutta sen voi tietysti tietää vain ihminen, joka TUNTEE minut. Tämän takia, koska tekemisissä ollaan yleensä tuntemattomien ihisten kanssa, yritysmaailmassa, työelämässä ja muissa vastaavissa instansseissa luotettavuutta ja uskottavuutta ilmaistaan toimimalla tiukasti protokollan, erilaisten sääntöjen yms. mukaan. Ja sellaiseen en pysty. En sitten MITENKÄÄN. Se on olemassaoloni täydellinen antiteesi. Minä kuljen aina oman rumpuni tahtiin ja tulkitsen sääntöjä joustavasti ja ajattelen tehdä asiat omalla tavallani ENKÄ protokollan tms. mukaan.

Ulospäin en siksi anna tällöin kovin luotettavaa vaikutelmaa missään virallisissa instansseissa. Luotettavuuden voi kyllä havaita tavastani viestiä, mutta se on hyvin epävirallinen eikä sovell VIRALLISEEN kanssakäymiseen.

Kenties suurimman "vikani" tässä suhteessa voisi siis ilmaista sanalla EPÄVIRALLISUUS. Olen hyvin epävirallinen ihminen ja virallisuus on olemassaoloni antiteesi.

Joten ei. Minä yrittäjänä = katastrofi. Siksi lopetinkin moisen touhun. Aavistin, etten kauan kykene enää kannattelemaan pystyttämiäni kulisseja ja ongelmia on varmasti tulossa, jos jatkan. Kaikkien käytännön asioiden hoitaminen oli yhtä tuskaa ja yhteydenpitoni er tahojen kanssa hyvn EPÄVIRALLISTA ja puutteellista ja arveluttavaa.

Nyt ne ongelmat sitten posahtivatkin eteeni, nyt, kun olen jo lopettanut. Eräs yhteistyötaho oli lähettänyt todella kiihtyneen sähköpostin täynnä syytöksiä... Mitä ne olivatkaan? Tietojen pimittämisestä ja vääristelystä ja olen muka velkaa heille ties mitä jne. Ja ottavat kuulemma tuota pikaa yhteyttä poliisiin.

Olisiat tietysti voineet ENSIN puhua kanssani ja odottaa, että toimitan kirjanpitotiedot, ennen kuin alkavat syytellä ja vaahdota. Sillä kaiken pitäisi kyllä olla kunnossa. Ja se alkoi heillekin kyllä jo selvitä, kun asiaa lähdettiin käymään läpi.

Ongelma ei siis ole luotettavuus vaan yksinkertaisesti se, että olen liian boheemi ja leväperäinen ja epäselvä ajoittain tai usein (virallisissa asioissa).

Mutta osasin odottaa ongelmia, koska tiedän, ettei toimintani ole ollut mallikasta kaikilta osin ja parempaan en tällä persoonalla pysty. Olen epäkäytännöllinen, super luova, teoreettinen asperger/ADHD idealisti. Käytännöllisyyteni rajoittuu hyllyjen järjestelemiseen (mikä on todella hauskaa, paitsi ei kotona).

Toivottavasti minulle joskus vielä maksetaan ajattelemisesta...

Arvaa, kumpi olen MINÄ?

Erillisyys ja oma tila parisuhteessa

Sen perusteella mitä tiedän oman kokemukseni ja kuulemani perusteella, yhdessä asuvien pariskuntien elämä muuttuu varsin pian nysväämiseksi. Tällä tarkoitan sitä, että pariskunta, joka haluaa viettää aikaa yhdessä, nysvää television edessä suurimman osan illoistaan ja kenties ajastaan. Kun asutaan yhdessä, elokuien ja sarjojen toljottamisesta tulee pian se tapa, jolla ollaan yhdessä. Mitä muuta sitä nyt sitten tekisi yhdessä kaiken aikaa? Voi tietysti käydä kävelyllä tai pelata lautapelejä tai tehdä ruokaa ja syödä yhdessä. Mutta sitten taas nysvätään. Käsittääkseni suuri osa pariskunnista viettää todella paljon aikaa yhdessä television edessä.

Olen vajonnut tähän kamalaan ansaan, ja rimpuilen siitä irti.

Kun asuin yksin, ja edellisessä suhteessani, jossa elin käytännössä yksin, en katsellut mitään ohjelmia tai elokuvia juuri koskaan. Saatoin katsoa elokuvan kerran kuussa tai en edes silloin. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä.

Nyt nysvään miekkoseni kanssa sen typerän toosan edessä ja toljotan ties mitä ihmeen sarjoja. Ja vihaan elämääni ja vihaan vankilaa, joksi parisuhteen tällä hetkellä koen, koska se on riistänyt vapauteni ja kykyni olla erillinen, oma itseni. Ja TELEVISIO on se demooni, johon kaikki paha kulminoituu.

Haluaisin kodin, jossa ei ole televisiota ollenkaan. Sitä en ilmeisesti tule saamaan, koska mieshenkilöni rakastaa televisiotaan.

Olemmekin siirtäneet television olohuoneesta erilliseen huoneeseen ja olen yrittänyt olla toljottamatta sitä Miikan kanssa ja edistynytkin. Mutta ahdistus on ja pysyy. Kaipaan erillisyyttä ja tilaa olla oma itseni.

Parisuhde on minusta sellainen outo juttu, että alussa on rakastunut ja symbioosissa, enemmän tai vähemmän, mutta itse en ainakaan pidä siitä olotilasta kauheasti, koska olen itsenäinen ja yksin viihtyvä ihminen, ja parisuhteen outous, ainakin itselleni, tulee siitä, että jotenkin pitäisi oppia olemaan erillinen ja hakemaan se oma tila ja kyky olla aidosti oma erillinen itsensä samalla kun on läheisessä suhteessa toiseen. Läheisyyden ja erillisyyden yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi.

Nysvääminen television edessä, tai missä tahansa yhdessä nysvääminen, edustaa symbioositilaa, jossa halutaan sulautua toiseen ja olla kaiken aikaa toisen kanssa.

En siedä sellaista.

Mutta minua pelottaa repiä itseäni irti erillisyyteen. Siksi luultavasti hain nuorempana etäisiä miehiä. Kun mies pysyi etäällä, en joutunut kohtaamaan tätä ongelmaa. Erillisyyden ongelma ratkesi sillä, mutta silloin olin aina surullinen ja yksinäinen. Läheisyys puuttui. Nyt olenkin ensimmäistä kertaa uskaltautunut läheiseen parisuhteeseen, mutta nyt joudun jotenkin hakemaan ratkaisua erillisyyden ongelmaan.

En missään luojan nimessä halua tollottaa typeriä sarjoja ja elokuvia montaa kertaa viikossa. Se en ole minä. Minulla on parempaakin tekemistä. Teen sitä vain, koska olen jumissa. E ole uskaltautunut irti symbioosista. Varmaankin, koska pelkään, että kelpaanko enää sen jälkeen, jos se toinen vaikka haluaisikin suhteen, jossa nysvätään aina yhdessä. Mutta sittenhän me ei vain sovita toisillemme ja aina on jompikumpi onneton. Nyt se olen minä.

En vain tiedä, miten paljon tarvitsen omaa tilaa ja erillisyyttä. Lähes kaikki asiat, mitä tykkään tehdä, on sellaisia, joita teen yksin ja joita ei edes voi tehdä toisen ihmisen kanssa (kuten opiskelu, kirjojen lukeminen, kääntäminen tai vaikka kirjan kirjoittaminen) tai joita en halua tehdä kenenkään kanssa (kuten jumpassa käyminen tai elokuvien katselu). Minusta on todella hauskaa katsoa joskus yksin joku elokuva. Silloin saa ihan vapaasti valita fiiliksensä mukaisen elokuvan, ei tarvi tippaakaan ottaa jotain muuta ihmistä huomioon valinnan eikä katselun aikana. Saa olla vaan syvällä omassa kuplassaan, rauhassa, nauttia. Pidän siitä. Pidän yksin olemisesta. Eniten maailmassa.

En mitenkään hirveästi kaipaa sosiaalista kanssakäymistä kovin usein. En vielä tiedä, paljonko kaipaisin sitä siinä olotilassa, jossa olisin oma itseni ja saavuttanut sopivan erillisyyteni. Ei oikeastaan hajuakaan. Nyt tuntuu, että voisin mielelläni hengata yksin pari viikkoa ja sitten olla vuorovaikutuksessa kumppanini kanssa ja tehtäisiin jotain yhdessä, mutta tämä voi johtua siitä, että olen nyt niin deprivoitunut, että en kykene kaipaamaan ja haluamaan mitään muuta kuin ERILLISYYTTÄ.

Mittani on tulossa täysin täyteen. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä. Mietin usein, että pitäisikö muuttaa omaan asuntoon tai jopa erota, mutta en usko, että ne ovat oikeita ratkaisuja. Ne ovat varmastikin pakokeinoja. Oikea ratkaisu on uskaltaa hakea se oma tila, vaikka toinen olisikin paikalla. Se vaatii paljon, koska se vaatii 1) miellyttämisenhalusta vapautumista ja 2) uskallusta repiä rikki konservatiiviset ja norminmukaiset käsitykset parisuhteesta ja luoda siitä jotain ihan omanlaistaan. Vaikka sitten sitä, että meillä on molemmilla omat huoneet ja nukutaan ehkä välillä eri huoneissa, että saan olla pidempiäkin aikoja välillä omissa oloissani.

Yhdessä kiinnostavassa artikkelissa puettiin kokemukseni sanoiksi:

"Contrary to what some think, Asperger people do indeed get married and have families. However, these living arrangements or the state of the household may be a little different than your neurotypical situation. Due to the Asperger’s intense need for solitude and being left alone for a good portion of the day, Asperger people may not interact with their neurotypical or even fellow Asperger partner in what is normally expected.

For example, one Asperger may say to his/her partner, “I like to have a lot of alone time. So, Just because we’re in the house together, doesn’t mean we have to interact.” There may be arrangements of sleeping in separate beds, eating alone versus together, and in some cases even having 2 completely separate homes or apartments even though they are married."

(http://stuffaspergerpeoplelike.com/tag/aspergers-syndrome/page/3/)


Nyt olen tehnyt sellaisen päätöksen, että en katso yhtäkään elokuvaa tai ohjelmaa Miikan kanssa 3 kuukauteen. Koska elokuvailta ei enää ole kiva tapahtuma, sellainen special ohjelmanumero, joka tuntuu tosi hauskalta ja rikkoo arjen, vaan oltain ylikulutetulta ja yliarkiselta paskalta. Haluaisin palauttaa teeveen katselun tilaan, jossa satunnaisesti voisi pitää elokuvaillan ja se tuntuisi juhlavalta erityistapahtumalta, jolloin ehkä leivotaan ja sydään jotain tosi hyvää samalla. Tällöin sellainen tulisi järjestää maks keran kuussa, mutta nyt tarvin TODELLA pitkän tauon, että se voisi enää yhtään tuntua muulta kuin nysväämiseltä. En tiiä riittääkö 3 kuukauttakaan. Ehkä pidetään vuoden taukoa ja käydään vaan parin kolmen kuukauden välein elokuvateatterissa. Siellä se sentään on vielä jotenkin tavallisuudesta poikkeavaa.

Ja nyt me tehään niin, että siirretään se typerä televisiohuone alakertaan. Sitten alakerrassa on se (Miikan huone) ja Eevin huone ja yläkerrassa olkkari, keittiö ja makkari. Toivon, että se auttas mua kokemaan tän paikan kodiksi, kun kaikki ne "mun huoneet" on ylhäällä, ihan kuin yläkerta ois mun koti, ja se kamala televisio on viety mahdollisimman kauas minusta ja miikka hengailee sitten vrmaan enimmäkseen alakerrassa kammiossaan, niin jos voisin sitten kokea jotenkin olevani rauhassa täällä yläkerrassa.

Kokeillaan.

Sosiaaliset jyvät ja akanat

Tämä maailma on hyvin kummallinen paikka. Osapuilleen yläasteiässä on eräs seikka pahimmillaan. Sosiaalinen eriarvoisuus. Ihmisten jaotteleminen sosiaalisiin jyviin ja akanoihin. On ne, jotka kuuluvat sosiaalisesti suosittuihin. Sosiaalinen kerma. Johon en todellakaan kuulunut. Kuuluin superakanoihin. Sitten on jonkinlainen keskisarja, sellaisia nörtihtäviä/nörttejä henkilöitä. Ja sitten on sellaisia todella poikkeavia ja erikoisia persoonallisuuksia. Kuten minä.

Kummallisinta tässä kaikessa minusta on se, että se sosiaalinen high class, joka määrittelee sosiaaliset arvot, oikeasti juuri ne ihmiset ovat sisäiseltä ja älylliseltä elämältään kaikkein köyhimpiä. Juuri ne ihmiset, jotka sosiaaliselta statukseltaan ovat hylkiöitä, ovat oikeasti kaikkein kiehtovimpia, älykkäimpiä, luovimpia ja sisäisesti rikkaimpia ihmisiä. Eräs tuttavani, joka on älykäs, kirjoja lukeva ja hieman introvertti ihminen, on joutunut tietoisesti tekeytymään tyhmemmäksi mitä on, tullakseen paremmin hyväksytyksi tuossa sosiaalisten jyvien maailmassa. Siellä kun kirjojen lukemista ei arvosteta ja jos pukeutuu liian tyylikkäästi (hienosti), kuulee vittuilua ja missään nimessä ei saa vaikuttaa liian älykkäältä, syvälliseltä ja lukeneelta. Ei, pitää käyttää lenkkareita ja lippistä (jos sellaiset asusteet sattuvat kuulumaan kyseisessä porukassa suosittuun pukeutumistyyliin) ja kiroilla niin on cool. Luoja. Ja tietysti RYYPÄTÄ. Sehän vasta onkin hohdokasta ja hyvin coolia. Joukosta ei saa poiketa tai heti tuomitaan. Pukeudu kuten muut. Puhu kuten muut. Käyttäydy kuten muut. "Arvostamme vain sellaisia, jotka ovat samanlaisia kuin me olemme". Kuinka kehittynyttä... Henkinen kehitys ameeban tasolla.

Joten miksi ihmeessä juuri se tietty, kohtuullisen aivokuollut, ihmislajike on muka paras (eli SOSIAALISESTI arvostetuin??

Poikaystäväni sanoi, että hänen mielestään se johtuu siitä, että niitä on eniten. Kyllä, kuulostaa järkevältä. Enemmistö jyrää. Enemmistö määrittelee arvot, joilla kaikki tuomitaan. Ja asettaa tietysti itsensä kruunuksi, johon muita verrataan ja todetaan kelvottomiksi.

Ja sitten nämä sisäisesti rikkaimmat yksilöt, ne toisen ihmislajin edustajat, saavat lähes jokainen täyttyä kuka minkäkin asteisista vaurioista, joita sosiaalisena hylkiönä oleminen aiheuttaa. Kiusaamista tai tavalla tai toisella sen kokemista, ettei tule hyväksytyksi, ei riitä, on viallinen. Sosiaalisesti viallinen.

Vaikka oikeasti ei ole sosiaalisesti viallinen, on vain ERILAINEN kuin se sosiaalista valtaa hallussaan pitävä enemmistö.

Pyh, sanon minä. Miten tästä typeryydestä pääsisi eroon, etteivät kaikki kauniit, luovat, nörtihtävät, introvertit ihmiset täyty haavoista?

Pyh, pyh, pyh.

Häpeästä

Olen miettinyt paljon häpeää viime aikoina (vuoden tms sisällä). Johtuu nimittäin ehkä siitä, että olen Asperger, tai sitten siitä, että olen luultavasti myös ADHD, että en tunne juuri ollenkaan häpeää ja olen vasta viimeisen noin vuoden aikana havahtunut tajuamaan, miten VALTAVAA osaa "normaaliväestön" keskuudessa häpeä näyttelee ja olen alkanut arvella, että häpeäntunne on ERITTÄIN keskeinen tekijä sosiaalistumisprosessin kannalta, ja miettinyt, että voisiko olla niin, että koska Aspergerit eivät tunne normaalilla tavalla häpeää, he juuri tämän vuoksi eivät sisäistä normeja samalla tavalla kuin muut eivätkä tunne painetta kulkea lauman mukana/olla samanlaisia kuin muut (eritoten kouluvuosina) vaan elelevät tyynesti (?) omissa maailmoissaan.

Toki tiedän, mitä häpeä on ja ajoittain sitä koen itsekin, mutta olemattoman vähän. Se lähes puuttuu elämästäni ja on aina puuttunut. Olen oma itseni. Olen aina ollut. En osaa hävetä. Juuri mitään.

Siksi häpeästä, kuten oikeastaan MISTÄ TAHANSA, puhuminenkin, on minulle todella helppoa. Voin puhua oikeastaan ihan mistä tahansa ihan kenen kanssa vain ja koska vain.

Estoton ihminen.

Kirjoitan aiheesta ehkä pidemmänkin pohtielman jokin kaunis päivä.