Uusi suhde elokuviin

Nyt kun meillä on Netflix ja voin katsella suuria määriä elokuvia mieleni mukaan (joskin jossain määrin varsin rajallisesta valikoimasta) olen havainnut suhteeni elokuviin muuttuneen kiinnostavalla tavalla. Ennen en katsonut juuri yhtään elokuvia, ehkä kerran kuussa jos sitäkään. Mutta nyt katson monta elokuvaa viikossa.

Olen aina ennen valinnut elokuvat, joita katson, hyvin pinnallisilla perusteilla ja pääasiassa mielialan mukaan. Taas tämä tunneohjautuvuus... Olen vaeltanut Makuunissa tunnin ajan hyllyltä tosielle ja tuijottanut elokuvia ja pohinut, mikä sopisi parhaiten sen hetkiseen mielentilaani. Tuloksena on yleensä ollut kevyttä hömppää, jotain jonka viihteellisyysarvo on ollut korkea, koska silloin harvoin, kun olen elokuvaa katsellut, kyse on ollut suuresta rentoutumis- ja viihtymistapahtumasta.

Mielenkiintoista kyllä tämä suhde on nyt muuttunut. Olen alkanut suhtautua elokuviin samanlaisen älyllisen uteliaisuuden ja tutkimushengen vallassa kuin muuhunkin elämässäni. Se alkoi oikeastaan elokuvasta To the wonder, jonka katsoin elokuvissa. Googlasin sen ohjaajan netistä ja minua alkoi kiinnostaa katsoa saman ohjaajan muita töitä vertailun vuoksi, koska en pitänyt elokuvasta To the wonder ja sitä sanottiin ohjaajan huonoimmaksi työksi. Halusin siis antaa ohjaajalle mahdollisuuden ja nähdä, pitäisinkö hänen muista töistään. No, Netflixissä ei ole hänen muita töitään, joten siirryin sitten Woody Allenin pariin. Olen nyt katsonut pelkästään Allenin elokuvia. Syy Woody Allenin valintaan oli seuraava: 1) minulle on jäänyt vaikutelma, etten pidä hänen töistään ja halusin haastaa tämän muodostuneen käsityksen ja antaa herralle mahdollisuuden 2) minua oli jo jonkun aikaa huvittanut katsoa Match Point.

Minua kiinnostaa tällä hetkellä tutkia siis eri ohjaajien töitä, jonkun ohjaajan koko tuotanto (siinä määrin kuin saan niitä käsiini Netflixistä ja todennäköisesti, jos menetän hermoni valikoiman rajallisuuteen, hankin niitä muualtakin) ja alan tutkia, miten eri ohjaajien tyyli tulee esiin.

Lisäksi minua kiinnostaa tutkia joidenkin näyttelijöiden elokuvia. Varsinkin tällä hetkellä minua huvittaisi katsoa Leonardo DiCaprion kaikki elokuvat, koska DiCaprio on jotenkin erikoinen näyttelijä – äärettömän intensiivinen ja aivan käsittämättömän lahjakas. Siis helvetin hyvä.

Lisäksi tykkään haastaa itseäni ja olen alkanut valita elokuvia kummallisilla kriteereillä. Ensinnäkin olen huomannut, että on typerää valita elokuvaa mielialan mukaan, koska eläydyn ja uppoudun mihin tahansa elokuvaan sen aloitettuani (elleis e ole todella paska), joten alkanut valita niitä uudenlaisilla kriteereillä ja erityisesti haastaa itseäni. Eli katson sellaisia elokuvia, joihin suhtaudun jostain syystä epäluuloisesti. Mustavalkoisia elokuvia (kuten Woody Allenin Celebrity); elokuvia, jotka olen joskus jo nähnyt – en ole ikinä pystynyt katsomaan elokuvia kahteen kertaan, koska maailmassa on niin paljon elokuvia ja valitsen aina mieluummin uuden kuin jo nähdyn – ja joista olen pitänyt, mutta jotka olen jo suurimmaksi osaksi unohtanut...

Woody Allenilta olen katsonut nyt 3 elokuvaa. Match Point, You will meet a tall dark stranger ja Celebrity (tai tämä on vielä kesken). En pitänyt keskimmäisestä. Siinä oli surkea käsikirjoitus (yleensä en osaa erottaa, onko vika käsikirjoituksessa vai ohjauksessa, koska olen totaalinen amatööri, mutta Woody Allenin ohjaus on aina laadukasta ja tässä tapauksessa vian syy oli ilmeinen). Siinä ei ollut oikeastaan juonta, vain sekalainen joukko ihmisiä ja ikään kuin esitettiin ote heidän elämästään ja siinä se. Match Point oli hyvä. En tiedä, voiko yksikään Woody Allenin työ saada minua haukkomaan henkeäni ja hihkumaan riemusta tai kokemaan mitään sen suurempaa, ne ovat jotenkin niin tasapaksuja. Woody Allen rakastaa selvästi ihmisiä. Joka ikisessä kuvassa on ihmisiä ja pääsääntöisesti läheltä kuvattuna. Elokuvat on yleensä ilmeisesti myös Allenin kirjoittamia. Hän tykkää luoda syviä, realistisia ihmishahmoja. Voisikohan sanoa, että hänen elokuvansa ovat psykologisesti syviä? Mutta samalla jotenkin tasapaksuja. En tiedä, kuinka monta jaksan katsoa putkeen, kun niistä välittyvä tunnemaailma on jotenkin aina ihan samanlainen. Sitä alkaa kaivata välillä enemmän äksöniä, enkä tarkoita mitään toimintaelokuvia vaan vain suurempaa kepeyttä, naurua, vauhtia, liikettä... No, ehkä enemmän sitä viihdekertointa mukaan. :) Ei jaksa aina olla niin vakava.

Ja huom! Olen todella surkea puhumaan elokuvista... I know. Ei saa nauraa.