Poikaystäväni on ateisti. En halua, että eroaisimme niin typerän asian kuin erilaisten maailmankuvien takia tai että niin typerä asia vaikuttaisi haitallisesti väleihimme. Loppujen lopuksihan kyse on vain
mielipiteistä, näkemys- ja tulkintaeroista. Me emme
tiedä vastausta moniin perimmäisiin kysymyksiin, kuten siihen, onko Jumala olemassa vai ei tai onko meillä jonkinlainen sielu tai ei. Ihmiset muodostavat kuka milläkin perusteilla oman tulkintansa tällaisista asioista. Pohjimmiltani olenkin agnostikko, sillä tiedostan sen, etten tiedä mitään. Kuitenkin kallistun teismiin, sillä pidän Jumalan olemassaoloa todennäköisempänä asiana kuin sitä, ettei Jumalaa ole. Poikaystäväni on onneksi myös älykäs ja tällaiset asiat tiedostava ihminen, mutta toisin kuin minä, hän on ateismiin kallistuva agnostikko.
Jotta parisuhteeni ei kuitenkaan kärsisi näkemyseroistamme, olen saanut tilaisuuden laajentaa kykyäni hyväksyä erilaisia näkemyksiä ja opetella suhtautumaan niihin kunnioittavasti. Parisuhteen takia on tärkeää, että voisimme suhtautua niin kunnioittavasti toistemme näkemyksiin, että voimme keskustella mistä tahansa meille tärkeästä asiasta, myös Jumalaan yms. liittyvistä asioista ilman ongelmia. Tämä edellyttää minusta sitä, että ei ainoastaan pintapuolisesti hyväksy ja yritä kunnioittaa toisen erilaista näkemystä vaan parhaansa mukaan yrittää aidosti
ymmärtää, miksi toinen tekee sellaisia tulkintoja kuin tekee ja tämän ymmärryksen kautta saavuttaa aidon ja täydellisen hyväksynnän ja kunnioituksen.
Koska suhteeni on minulle tärkeä, ja koska oma rajoittuneisuuteni vituttaa minua, olen päättänyt laajentaa horisonttiani ja avata itseäni erilaisille tulkinnoille aiempaakin ennakkoluulottomammin.
Poikaystäväni sanoi, että koska hänellä ei ole mitään sisäistä kokemusta tai tunnetta Jumalan olemassaolota (kuten minulla on), eikä hän koe/tunne sisällään yhteyttä mihinkään yliluonnolliseen todellisuuteen (kuten minä), hänelle jäävät vain faktat ja tiede. Eli hän muodostaa käsityksensä hankkimansa tiedon perusteella, puhtaan rationaalisesti. Minulla ja muilla minunkaltaisillani vahvan intuitiivisilla ihmisillä taas asiaan vaikuttavat vahvasti subjektiiviset tunteet ja intuitio rationaalisuuden ohella.
Minusta oli kiinnostavaa eläytyä sellaisen ihmisen asemaan, jolta tämä tunneperäinen kokemus Jumalasta ja muista yliluonnollisista asioista puuttuu. Pystyn todella saavuttamaan hetkellisesti sellaisen kokemuksellisen tilan, jossa tätä Jumala/yliluonnollisuus-kokemusta ei ole, ja miten silloin todellakin on vain TIETO ja faktat ja tiede ja rationaaliet perusteet, joihin nojautua ja joilla on merkitystä.
Miten erilaisia me ihmiset olemmekaan!
Luen juuri Coynen kirjaa
Miksi evoluutio on totta. Se on todella hyvä kirja. Kiinnostavasti kirjoitettu ja kattava. Minulla ei ole mitään ongelmaa evoluutioteorian kanssa. En vain usko, että se yksistään
riittää.
Kuitenkin on hyvin kiehtova ajatus, että jos Jumalaa/elävää universumia/älykästä suunnittelijaa ei ole, ja on vain... Tarkoituksettomuus. Sieluttomuus. Sattuma. Miten erilainen tulkintamalli kaikelle se onkaan! Pystyn nyt hetkittäin saavuttamaan tilan, jossa katselen maailmaa tästä uudesta näkökulmasta. Voin ikään kuin vaihtaa kanavaa ja katsella asioita Jumala-tarkoitus-jne.-näkökulmasta tai tästä uudesta sattuma-tarkoituksettomuus-näkökulmasta. Se on hyvin kiinnostavaa. Silloin ei olisi johdatusta, ei sen kummempaa tarkoitusta elämällä, ei yhtään mitään muuta kuin ihmislihakasoja pysyttelemässä hengissä...
Uskon älykkääseen suunnitteluun. Mutta pystyn myös katselemaan ja tulkitsemaan todellisuutta siitä näkökulmasta, että ei ole muuta kuin sattuma ja aistein havaittava maailma.
Kuitenkin viimeistään palaan puhtaasta agnostisismista teismin puolelle aina siinä kohtaa, kun muistan oman olemassaoloni. Minäkokemus on mystisin kaikista tietämistäni asioista. Mikä MINÄ olen? Miksi olen vain tässä yhdessä kehossa? Olen sen sisällä. Kuka on se
minä, joka on tämän kehon sisällä? Minä. En ole kenenkään muun sisällä. Ja jokaisen ihmisen sisällä on samanlainen arvoituksellinen minä (oletettavasti). Minäkokemus on valtava ihme. Minä. On todella outoa ajatella, että joskus minä en ollut olemassa. Maailma oli tyhjä minusta. Sitten tänne syttyi pieni lamppu pienen ihmisen sisällä ja minä olin täällä tekemässä havaintoja. Minä. Ja jonain päivänä se lamppu sammuu. Vai sammuuko?
Miksi on minäkokemus. Miksei täällä vaella vain jotain liharobotteja? Mikä on tämä subjektiivinen ja outo minuus? Elämän henki sisälläni?
Se on minulle suurin todiste siitä, että henkinen todellisuus on olemassa. Jotain suurempaa kuin vain käsin kosketeltava maailmamme.
Mutta silti en tiedä mitään. Ja on hauskaa vaihdella tulkintatapaa ja katsoa miltä asiat näyttävät siitä toisesta vinkkelistä.
