Tiedän minne kuulun

Mä tajuan sen nyt. Mä en vaan kuulu sinne niitten... "Normaalien"? maailmaan. Mä en tiä sille sanaa. Et mitä ne on ja mitä me ollaan. Mut me ollaan TOSI erilaisia keskenämme. Ihan jäätävän erilaisia. Ja mä tunnistan omani, kun niitä tapaan, ja sitten niitten TOISTEN kanssa... Tulee sellanen outo, vaivaantunut ja paha olo, kun ei oo oikeen puhuttavaa ja aivot ja kommunikointi toimii vaan ihan erilailla. Tosin ei tuokaan aina noin selkeetä ole. Ja hassua kyllä tiän useampia ADHD-ihmisiä, jotka EI oo mun maailman ihmisiä. Et ei nekään siis "normaaleja" voi jossain mielessä olla. Onko kukaan NORMAALI? Tuskin. Mut mä en tiedä mikä hitsin TERMI asialle olisi. Ehkä ne on SOSIAALISESTI normaaleja. Se vois olla. Ja ne ei taida kyl puhua hippipohdintapaskaa (kuten eräs asian ilmaisi). Ne ei ole menninkäisiä eikä keijukaisia ja hippejä. Luulisin.

Mut nyt mä tajuan. Jotain, mitä oon kyl jollain tiedollisella tasolla tiennyt ennenkin, mut nyt on avautunut joku kokonainen uus todellisuuden taso päässä.

MIKSI oon yrittänyt hakea niitten TOISENLAISTEN hyväksyntää kaikki nää vuodet? Se on turhaa. Mä en kuulu sinne. Niitten maailmaan. Eikä ne minun. Me ei ymmärretä toisiamme. Aivot, ajatukset, kieli, kommunikaatio... Ne vaan toimii ihan erilailla.

Niitten TOISTEN kanssa saan aina tuntea, et olen huono. Ne ei ymmärrä mua, kommunikointi ei toimi, ne pitää mua outona, jopa hulluna. Käyttäydyn väärin. Olen käsittämätön. Niin on aina ollut ja tulee olemaan.

Ja ymmärrän nyt sitäkin, miksi musta ei pidetty kouluaikoina. Se loputon torjunta ja kokemus siitä, et olen täysin vääränlainen, viallinen, teen kaiken väärin ja en kuulu.. Mihinkään. Olen oksettava. Mä olin vaan niitten TOISTEN seassa. Niitä oli joka puolella. Eikä ne ymmärtäneet mua. Ei silloin kuten ei nytkään. Olin erilainen, ajattelen erilailla, teen asiat erilailla ja ne ei tajua. Eikä ne pidä erilaisuudesta. Niitten mielestä teen asiat VÄÄRIN.


Mut nyt MINÄ TAJUAN. Minne kuulun. On olemassa MUNLAISIA ihmisiä. Mun oma maailma, jossa en ole yksin. Meitä on monta. Sinne mä kuulun. Se on mun paikka. En enää yritä... Kuulua sinne niitten toisten joukkoon. Saada niitten hyväksyntää. I'm a different species. Totally.

Haavojen vääristämä persoonallisuus

Minä TIEDÄN, mikä minun päässä on vialla, mutta minä en tiedä, miten se korjataan. Tai voisin tietääkin, mutta... :(

Olen ymmärtänyt sen merkillisen asian, että minlla ei ole hajuakaan siitä, kuka minä olen. Olen sosiaalinen kameleontti. En sanoisi, että näyttelen vaan kyse on konstruktiosta. Olen konstruoinut persoonallisuuden, jolla saavutan maksimaalisen määrän sosiaalista hyväksyntää. Sosiopaateilla on hyvä kognitiivinen empatia, ja sen avulla he voivat varsin taitavasti näytellä aivan eri ihmistä eri tilanteissa saadakseen asiat sujumaan haluamallaan tavalla. Minä taas olen integroinut oppimani asiat osaksi persoonallisuuttani niin, että minulla ei ole enää hajuakaan siitä, kuka minä oikeasti olisin ilman tätä suurta muiden miellyttämiseksi luotua taideteosta.

Olen käynyt läpi täydellisen transformaation useampaankin kertaan. Ensimmäinen oli, kun vaihdoin koulua 7. luokan jälkeen ja halusin aloittaa alusta. En halunnut, että minua kiusataan enää, halusin, että pojat pitävät minusta, ja koska se, kuka olin ollut, ei ollut kelvannut, minun oli muututtava. Muutin tyylini täydellisesti. Aiemmin en ollut kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä minulla oli päälläni, olin käyttänyt rumia silmälaseja ja ollut täysin välinpitämätön ulkonäköni suhteen. Kun aloitin uudessa koulussa käytin meikkiä, silmälaseja en suostunut käyttämään, puin kireitä housuja ja napapaitoja. Halusin näyttää hyvältä. Mietin, mistä pojat voisivat tykätä, ja muovasin itsestäni ulkoisesti sellaisen.

Toisen kerran tein täydellisen muodonmuutoksen lukion ensimmäisen luokan jälkeen. Ensimmäinen muodonmuutos oli mennyt mönkään. Olin liian tyrkyn näköinen ja läheisriippuvuudesta ja rajaongelmista johtuen en osannut sanoa pojille ei mihinkään kysymykseen, joten sain huonon maineen. Sitten suuri ihastukseni sanoi jotakin, joka lopulta sai minut luovuttamaan. Olin jääräpäisesti jatkanut liian seksikkäiden vaatteiden käyttämistä ja turhan tyrkkyä käytöstä, vaikka olin toki moneen kertaan saanut todeta, etten ollut niillä saavuttanut toivomaani suosiota. Sain kyllä paljon huomiota pojilta, mutta minua kiusattiin taas ja herätin liikaa vääränlaista huomiota. Kun olin sitten äärettömän ihastunut erääseen poikaan, joka jollakin tapaa piti minusta, mutta ei kuitenkaan ollut kiinnostunut seurustelemisesta, tämä sanoi lopulta, että jos en halua sellaista mainetta itselleni, miksi en lakkaa käyttämästä sellaisia vaatteita kuin käytin.

Silloin tajusin, että minun on luovutettava. Olin valinnut väärin, kun olin tehnyt ensimmäisen muodon muutokseni. Mutta millainen minun sitten pitäisi olla? Kun olin ollut täysin oma itseni, se ei ollut kelvannut. Muodonmuutokseni ei kelvannut. Millainen minun pitäisi olla? Minulla ei ollut enää hajuakaan. Aloin pohtia päiväkirjassani tuota kysymystä, hakea siihen vastausta. Aluksi vedin taas toiseen ääripäähän, käytin löysiä vaatteita, huppareita, ja lakkasin lähes kokonaan meikkaamasta. Mutta ei se tuntunut hyvältä tai omalta. Aloin hakea jonkinlaista omaa tyyliäni, joka lopulta tuli olemaan sekoitus ensimmäistä ja toista muodonmuutosta eli halusin yhä herättää poikien huomion ja olla houkutteleva, mutta olin oppinut, että sitä ei saanut tehdä liian selvästi. Sisäinen rikkinäisyyteni, masennus, kipu sisälläni halusivat ilmaista itsensä myös ulkokuoressani ja niistä tyyliini tuli mukaan underground-asennetta, rosoisuutta, särmää.

Opettelin vuodesta toiseen, millainen minun pitää olla, että pojat pitävät minusta ja saan poikaystävän ja löydän rakkauden. Kun tein virheitä, painoin opin syvälle mieleeni enkä koskaan toistanut samaa virhettä sen jälkeen, kun olin huomannut mokanneeni. Hioin, työstin ja kehitin rakennelmaani yhä täydellisemmäksi.

Mutta nyt olen ansassa. Loukussa. Vanki. Täydellisyyden tavoittelun ja illuusion vanki.

Minä en pysty sitoutumaan suhteeseen, koska sitten en voi kiertää tekemässä uusia valloituksia. Haluan testata viehätysvoimaani - tuon suurenmoisen luomukseni tehoa - yhä uudelleen, sillä joka kerta kun teen valloituksen, I feel validated. Joka kerta, kun teen uuden valloituksen, kuulen ihailevat sanat, saan jonkun hurmattua, lumottua, saan tuntea onnistuneeni, saan rypeä omassa erinomaisuudessani. Mutta sitten tarvitsen sitä taas lisää. Ja lisää. Koska syvällä kaiken alla oleva epävarmuus, arvottomuuden tunteet, itseinho eivät poistu. Ne ovat ikuisesti palava tuli, jota täytyy ruokkia. Siinä ei ole mitään järkeä. Se on kuin haava, jota yritän hoitaa pistelemällä sitä veitsellä, josta revin ruven aina pois ja viillän haavan veitsellä uudestaan auki. Se vain vuotaa ja vuotaa ja jatkaa vuotamistaan ja minä juoksen hakemassa laastareita ja revin sitä auki ja mikään ei koskaan lopu.

En pysty sitoutumaan, koska näen kumppanissani vikoja ja projisoin arvottomuuden tunteeni kumppaniini. Haluan täydellisen kumppanin, jotta ihmiset ajattelisivat, että minun täytyy olla uskomattoman mahtava tyyppi, kun minulla on niin uskomattoman mahtava ihminen.

Haluan hurmata ja vietellä tunteakseni, että olen hyvä ja kelvokas.

Sisällä loputon jäytävä pelko - en ole tarpeeksi hyvä.

Olen niin totaalisen hajalla ja sekaisin. Tiedän ongelmani, mutta miten voin muuttua, eheytyä?

Minulla on yksi ajatus, mutta en ole koskaan uskaltanut tehdä sitä... Mutta entä jos se on ainoa keino? Se on sellainen, että minun pitäisi tehdä se, mitä pelkään eniten. Minun pitäisi tehdä muodonmuutos 3. Tyhjentää koko vaatekaappi, viedä ne toistaiseksi vaikka kellariin, ja hankkia tilalle ihan uusia vaatteita. En tiedä oikein tarkalleen millaisia, mutta niiden pitäisi olla sellaisia, että en tunne itseäni niissä ainakaan TÄYDELLISEKSI. Varmaan siis jotain aika tavallisia vaatteita. Sellaisia, joissa tunnen itseni epäseksikkääksi. Ja sitten minun pitäisi käyttää koko ajan silmälaseja eli viedä myös piilolinssit pois. Ja olla myös ilman meikkiä tai ainakin lähes ilman meikkiä.

Jos minulta riistetään se, mihin turvaudun - kokemus omasta suuresta erinomaisuudesta, tyylikkyydestä ja kauneudesta - joudun kasvotusten pelkojeni kanssa. Joudun kohtaamaan ne. En voi jatkaa sen haavan laastarointia ja repimistä vaan joudun katselemaan avuttomana sitä, miten se vuotaa ja - ehkä - hiljalleen alkaa parantua.

Mutta kun MINÄ EN HALUA luopua minun hienosta kauniista olemuksestani!

:(

But I don't know if there is any other way. Niin kauan kuin jatkan egoni pönkittämistä ulkoisilla apukeinoilla, haava ei parane.

Yhyy.

En halua näyttää tylsältä ja rumalta!!!

Yhyy.

Ja minun pitäisi opetella uskaltamaan tehdä virheitä sosiaalisissa tilanteissa. Ihan tahallaan kokeilla välillä vähän tehdä pikku virheitä ja huomata, ettei siihen kuole.

Yhyy.

En tiedä mitä tehdä. Toivottavasti se pikku hiljaa pala palalta aukeaa.

Ja sitten on vielä se kysymys, että kuka minä olen? Kuka on se oikea minä kaiken alla? Jos mietitään buddhalaisuutta, sillä ei ole väliä, koska kaikki se, mitä minällä tässä tarkoitan on egoa ja todellisella minuudellani ei ole mitään erityisiä ominaisuuksia, kuten vaikkapa "pitää vihreästä" tai "haluaa opiskella yliopistossa", sielullinen osani vain ON. Joten onko sillä väliä, mikä on minua ja mikä konstruktiota? Ja onhan konstruktio minä - juuri nyt. Se ei ehkä ole autenttista minua eli persoonallisuuteni ei ilmene luonnollisena ja vapaana vaan on peloista ja haavoista lähtevien voimien vääristämä. Miten sen saa suoraan?

Millainen olisin ilman niitä haavoja ja pelkoja? Saanko koskaan tietää?

Todellisen eheytymisen aika on tullut

Kyllä. Olen aika varma. Että vika ei ole exässäni tai meidän edesmenneessä suhteessa vaan minun PÄÄSSÄ. 

 

Luulen olevani täydellinen. Se on se viallinen, pilallinen alter ego osuus minussa. Ja se on syntynyt aikanaan täsmälleen alla mainitussa artikkelissa kuvatulla tavalla:

Thinking you're better than other people is a good way for your ego to defend itself from being damaged. It would sting to consider the possibility that you're not doing well socially because you have weak spots or that you've been going about things the wrong way. It feels better to tell yourself things like:

• "It's not me, it's them."
• "I'm not doing anything wrong. I'm a victim of other people's screwed up value systems."
• "I don't fit in because I'm a misunderstood genius."

Is Thinking You're Better Than Other People Holding You Back Socially?

 

Muistan hyvin, miten ajattelin aina tollasia ajatuksia kouluaikana. Aloin ajatella, että olen muita parempi ja ne ei vaan tajua mua, se oli mun kompensointikeino.

Ja aloin rakentaa sosiaalisesti täydellistä versiota itsestäni. Siksi en myöskään ole ylimielinen tai vaikuta ylpeältä tästä pääviasta huolimatta, koska eihän ylimielinen ihminen ole sosiaalisesti täydellinen. Olen hitaasti ja huolella kerännyt tietoa kaikista niistä ominaisuuksista, jotka ovat sosiaalisesti optimaalisia ja sitten integroinut ne itseeni. Olen työstänyt ja työstänyt, kehittänyt itseäni. Ja pakettiin kuuluu, että olen kiltti ja ystävällinen kaikille.

Mutta tämän takia en pysty sitoutuun ja rakastaan, koska ajattelen, että kukaan ei ole mulle tarpeeksi hyvä. Etsin jotain yli-ihmistä, joka olisi niin täydellinen ja mahtava että kaikki ihailisi minua, koska kertoohan niin täydellisen saaliin nappaaminen, että MINÄ olen siis täydellinen.

Toi on se ongelma.

Mun on tullut aika päästää irti. Alter egosta. Tuosta vammasta. Täydellisesti. Mutta se pelottaa minua.... Pelkään olla keskinkertainen. Normaali. Tai kuka tahansa. Pelkään olla yhtä hyvä kuin kaikki muut. Samanlainen. Samalla tasolla. Ei yhtään parempi.

Olen 20 vuotta ollut joko täydellinen ja kaikkein mahtavin nainen maailmassa. Tai täysin vastenmielinen. Mun pää on ihan sekasin. Todellisin kokemus on arvottomuuden tunne. Ja sitä kompensoin täydellisyyden illuusiolla.

 

Ei enää. On vaan päästettävä irti. Jotenkin.

Ryhmä ulkonäköpaineista kärsiville

Perustin Facebookiin vertaistukiryhmän ulkonäköpaineista kärsiville. Ryhmä löytyy täältä.

Järkyttävää. Eräs ystäväni kommentoi tätä profiilissani jakamaa kuvaa näin: "Mun mielestä tällainen kuvajournalismi ja sen tukeminen on kiusaamista. Tarkoituksena on usein vain pönkittää omaa itsetuntoa. Itse en näe mitään pahaa siinä, jos nainen tai mies haluaa kohentaa ulkonäköään, eli korostaa omia kauniita piirteitään ja maskata pois esim. tummia silmänalusia. Meikki tekee kauniista kauniimman ja rumasta siedettävän. ;) Onko se feikkiä, sillä ei mielestäni ole väliä. Kunhan ihmiset kunnioittavat ihmisiä riippumatta siitä, ovatko he meikissä tai ilman. Peace."

Tässä maailmassa meille esitetään jatkuvasti naisia hirveässä meikissä ja photoshopissa ja sitten naiset vertaavat itseään niihin kuviin ja on tärkeää, että ihmisille näytetään kuvia siitä, että siellä meikin ja photoshopin ym alla, ne "kauneusesikuvatkin" on ihan tavallisia ihmisiä.

Minusta olisi TODELLA tärkeää, että naisten roolimallit maailmassa olisivat sellaisia, ettei niiden (ihanteiden) saavuttamiseksi vaadittaisi yliepäinhimillisiä ponnisteluja. Anoreksia, plastiikkakirurgia, hiusten pidennykset... Suuri osa naisista yrittää täällä epätoivoisesti saada peilikuvaansa näyttämään siltä, mikä on median välittämä ihanne. On todellakin OIKEIN ja TÄRKEÄÄ, että tuodaan esille sitä, mikä on TOTUUS sen illusorisen kauneusihanteen takana. Naisten tulisi verrata itseään noihin LUONNOLLISIIN versioihin tähdistä. Ei niihin illusorisiin.

Kiusaamisena voidaan toki pitää sitä, jos joku käyttää tuollaisia kuvia siihen, että haukkuu kuvassa olevan lyttyyn. Itse en sellaista harrasta. En yritä kokea, että olen PAREMPI kuin kuvan meikitön henkilö. Korostan nimenomaan sitä, miten ne super beibetkin on ihan TAVALLISIA ihmisiä. Sellaista ei minusta voi mitenkään sanoa KIUSAAMISEKSI. Yritän hahmottaa tällaisten kuvien kautta sitä, että ne naiset, joihin vertaan itseäni, näyttävät laittamattomina ihan yhtä tavallisilta kuin minäkin. Että ollaan samalla viivalla. Ne ei ole minua parempia enkä minä niitä.

Peloista vapautuminen ja oman epätäydellisyyden kohtaaminen

Raahasin itseni sitten kuitenkin töihin aamulla. En jaksaisi enempää epäonnistumisen kokemuksia. Jos en kykene tässä elämäntilanteessa käymään töissä, haluan sitten lopettaa sen edes jotenkin kauniisti eli esim tekemällä sovitun työkokeiluajan loppuun. Vaikka hampaat irvessä. En tiedä, kannattaako työllistymsiestä kyseiseen puljuun enää haaveilla, kun synkät ja labiilit puoleni ovat paljastuneet, nöyrästi hyväksyn tämän ja otan vastaan sen, mitä tulee.

Tein tänään pohdintoja.

Minusta tuntuu, että en kestä ollenkaan negatiivisia tunteita. Kyseessä on ehkä siis psykologinen vaurio. Negatiivisia tunteita ei saisi olla. En kestä niitä. En kestä ollenkaan pahaa oloa tai kärsimystä. Toleranssi nolla.

Tämä heijastuu myös siihen, etten kestä negatiivisia tunteita myöskään toisten taholta.

Negatiivisten tunteiden edessä olen avuton kuin pikkulapsi.

Mistä tämä voisi johtua?

POhdin sitä, mistä keskustelin mieshenkilöni kanssa eilen. En osaa nöyrtyä. Jos minua moititaan tai joku suuttuu minulle, vedän defenssit päälle. En kestä minuun kohdistuvia moitteita. Haluan torjua viestin: "Sinussa on jotain vikaa". Vastaanotan kyllä sanoman ja oitan jatkossa huomioida toista paremmin asiassa, joka on tullut esille, mutta tunnetasolla torjun asian täysin.

Uskon tämän kaiken kulminoituvan täydellisyyden tavoitteluuni. Yritän olla täydellinen. En kestä epätäydellisyyttä. Luultavasti en kestä negatiivisia tunteita siksi, että en pysty olemaan täydellinen, jos koen negatiivisia tunteita. Tai ainakin pelkään, että teen jonkun virheen tai käyttäydyn jotenkin epätäydellisesti negatiivisessa tunnetilassa (vaikka väsymys).

Tämä taas on aivan suora defenssi koulukiusaamisajoilta. En suostunut koskaan vastaanottamaan tunnetasolla viestiä: "Sinussa on jotain vikaa". Torjuin sen. Kieltäydyin siitä. Aloin sen sijaan rakentaa illuusiota täydellisyydestä. Pelkään virheitä, epäonnistumista ja epätäydellisyytta, koska pelkään... Torjutuksi tulemista? Pelkään, etten kelpaa. Kaikki nämä vuodet olen paennut emotionaalista kokemusta omasta vakavasta viallisuudestani.

Haluaisin oppia nyt kohtaamaan nämä asiat. Alkaa hyväksyä vikoja, epätäydellisyyttä itsessäni. Nöyrtyä. Lakata pelkäämästä.

Usein mielessäni käy, että jos kiusaaminen vahingoitti psyykeäni näin paljon ja syvästi ja tuhoten niin monia asioita elämästäni aina tähän päivään saakka, miten hirveitä vaurioita onkaan niillä, joita on kiusattu paljon pahemmin? Minun kohdallani kiusaaminen oli vain henkistä eikä edes erityisen aggreessivista, systemaattista tai kiihkeää. Se oli "vain" ympäristön taukomatta tykittämä viesti: "Sinussa on vikaa", "Et kelpaa", "Olet epämiellyttävä". Aivopesua.

Miten ihmeessä ne selviävät, joita on kiusattu paljon rankemmin?



Olen varma myös siitä, että se traumaattinen hetki elämässäni, jolloin kohtasin oman kuolevaisuuteni ja tajusin, että ihan oikeasti voin tuhoutua (meillä kaikillahan on jonkinlainen alitajuinen kokemus siitä, että me emme oikeasti kuole ja olemme suojassa kaikelta pahalta, kunnes tapahtuu jotain kamalaa, mikä särkee tämän illuusion), vaikuttaa hyvin paljon nykyisiin pelkoihini. Pelkään tuhoutumista. Pelkään sitä, että voin tuhoutua. Aivoihini on voinut jäädä vakavakin psykologinen trauma läpikäymästäni kokemuksesta (en ehkä ole kirjoittanut siitä tänne...), sillä en ehkä ole osannut sitä kohdata ja käsitellä täydellisesti. Joten siinä, etten kestä mitään negatiivisia tunteita, voi olla mukana hyvin paljon myös sitä, että pelkään tuhoutumista. Jos minulle tulee paha olo, alan pelätä, että tuhoudun, ellen tee korjausliikettä. Vain, kun voin hyvin, tiedän, että olen turvassa.

Ihastuttavat trollaajat

Olen yllättynyt siitä, ettei blogissani ole pahemmin näkynyt trollaajia tai vittuilua tai muutakaan rasittavaa. Koko blogin olemassaolon aikana täällä on heilunut vain yksi ainoa veemäinen henkilö, joka onkin kyllä sitkeää sorttia. Aikanaan se oksenteli täällä päälleni, kunnes tiuksensin kommentointi asetuksia niin, että sain sen pois täältä, sitten se alkoi lähetellä sähköpostia. No, ne ohjasin suoraan roskikseen. Ajan myötä se sitten luovutti, kun en lukenut sen typeriä juttuja enkä vastannut mitään. Mutta eikös se nyt ole palannut. Suprise! Oletan, että tämä samainen myötätuntoinen, viisas ja lempeä ihminen on vastuussa myös tästä:

Sinua muuten haukutaan netissä, käypä kattomassa mitä ne idiootit on sulle keksiny ja kyseenalaistavat sinun kykyä äitiyteen ja pitävät sinua syvästi kehitysvammaisena autistina joka ei saa koskeakaan lapsiin. tuossa linkki keskusteluun, ne ovat sairaita ihmisiä jotka tuolleen sinua haukkuu, hulluja, mielisairaita idiootteja http://www.vauva.fi/keskustelu/4218026/ketju/asperger_naisen_blogi_huh_huh

Olen kuitenkin saavuttanut hiljalleen sellaisen pisteen psyykkisessä kasvussani, että en halua enkä jaksa enää kadottaa mielenrauhaani muiden ihmisten mielipiteiden ja sanomisten takia. Parempi antaa niiden valua pois kuin veden hanhen selästä. Tunnen itse oman arvoni ja tiedän, että olen myös monien ihmisten silmissä arvokas ja hieno ihminen. Kaikkia ei voi miellyttää ja vihaa ja halveksuntaa ja kaikenlaista paskaa tihkuvia ihmisiä tässä maailmassa riittää. Heillä ei voi olla asiat kovin hyvin, sillä sellainen käytös ja sellaisten tunteiden (viha, halveksunta, iva jne) ilmaiseminen kertoo epäkypsyydestä ja sisäisestä kehittymättömyydestä, joka väistämättä heijastuu elämässä monille alueille.

Kaikkein viisaimmat ja kypsimmät ihmiset ovat niitä, joista huokuu suuri myötätunto ja rakkaus kaikkea kohtaan. He ansaitsevat kunnioitukseni ja ihailuni.

:)

Koulukiusaamisen jäljet

On uskomatonta, miten syvästi kiusaaminen vaurioittaa ihmisen persoonallisuutta ja psyykeä. Se jättää ikuiset jäljet ja vaikuttaa henkilön koko myöhempään elämään, sen kaikkiin osa-alueisiin. Koko elämäni on ollut täydellisesti kiusaamiskokemusten jättämien jälkien määrittämää. Se on vaikuttanut kaikkeen ja määrittänyt sen, millaiseksi elämäni on muodostunut. On järkyttävää tajuta, että vielä tänäänkin, melkein 15 vuotta sen jälkeen, kun kiusaamisesta pääsi eroon, se hallitsee koko elämää ja sen jättämät vauriot ja jäljet ovat kiinteä osa persoonallisuutta.

Onko täydellinen eheytyminen edes mahdollista? Voiko syntyneitä vaurioita koskaan kokonaan korjata?

Toisaalta en tiedä, olisiko minulla koskaan ollut muita vaihtoehtoja kuin tulla kiusatuksi aspergerin oireyhtymän takia. Jos olisin ollut kotiopetuksessa ja säästynyt kouluvuosien ajan sosiaalisista kärsimyksiltä, olisin ennemmin tai myöhemmin joutunut astumaan sosiaaliseen todellisuuteen ja opettelemaan, miten siellä toimitaan eikä tämä olisi mitenkään voinut sujua (luulen) ilman kärsimystä, epäonnistumisia ja psyykkistä hajoamista.

Joten sosiaalisen kärsimyksen kautta on tieni määrätty kuljettavaksi, tuskin siitä olisi mitenkään mihinkään päässyt. Toisaalta sosiaalinen kärsimys ja sosiaalisen sopeutumisen vaikeudet ovat syy siihen, että olen kääntynyt sisäänpäin tutkimaan itseäni ja saavuttanut henkisesti sen kehitystason, jolla nyt olen, ja se on asia, josta todella pidän itsessäni. Itsetietoisuuden ja koko ajan suuremmaksi kasvavan tietoisen itsehallinnan avulla pystyn ehkä korjaamaan vaurioituneen minuuteni.

Ehkä elämästä vielä joskus tulee hyvää ja haavat parantuvat ja ihminen oppii toimimaan tässä maailmassa.

Huomionhakuinen persoonallisuushäiriö

Olen vuosien ajan ajoittain pohtinut, onko minulla huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ja tavallaan tiennyt, että on, mutta viime aikaiset tapahtumat ovat saaneet minut vihdoin tajuamaan asian koko merkityksen ja persoonallisuuteni häiriintymisen koko todellisuuden. Minulla on huominhakuinen persoonallisuushäiriö. Kun olin 18-vuotias, psykiatrisissa arvioinneissa epäiltiin epävakaata persoonallisuushäiriötä (impulsiivinen alatyyppi), mutta persoonallisuushäiriöiden diagnooseja ei yleensä tehdä niin nuorille, joten se jätettiin vain epäilyksi. Sittemmin olen ajatellut, että ADHD selittää epävakaaseen persoonallisuushäiriöön viittaavat piirteet. Kuitenkin nyt, ymmärrettyäni, että minulla todella on huomionhakuinen persoonallisuushäiriö, ja alettuani lukea siitä tarkemmin, olen yllätyksekseni huomannut, että oikeastaan kaikki ominaisuudet, jotka olen itsessäni luokitellut ADHD-piirteiksi, voivatkin juontua tästä häiriöstä eikä minulla välttämättä siis ole ADHD:ta lainkaan (vaan pelkkä asperger). Lisäksi ne piirteet minussa, jotka tekevät minusta huomattavan ekstrovertin, vaikka muuten olen introvertti, kytkeytyvät mahdollisesti kaikki tähän persoonallisuushäiriöön.

ovat ylitunteellisia ja impulsiivisia, mutta heidän tunteenomainen innostuksensa on tilapäistä ja heidän mielialansa on epävakaa (http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/huomionhakuinen.html)

Kuitenkin on huomattava, ettei kyseinen persoonallisuushäiriö ilmene minulla niin vakavana kuin se "kirjallisuudessa" esitetään vaan lievemmässä muodossa ja lisäksi siihen kytkeytyy sellainen erityinen piirre, että se aktivoituu vain miessukupuolen läsnäollessa. Se ei siis ole "päällä" (ainakaan erityisen voimakkaana), jos olen esimerkiksi ystävieni kanssa tai jos paikalla on vain naisia.

Histrionics sexualize everyone and every situation. They constantly act flirtatious, provocative, and seductive (http://samvak.tripod.com/personalitydisorders17.html)

Tiedän täydellisesti, miksi tämä häiriö on kehittynyt ja koska se on saanut alkunsa.

Kun olin ala-asteella, musiikkiluokalla, minusta ei pidetty ja erityisesti luokan pojat eivät pitäneet minusta ollenkaan. He suorastaan inhosivat minua. Kun sitten murrosiässä aloin kiinnostua aiempaa vakavammin pojista, sai persoonallisuushäiriö alkunsa sopeutumiskeinona kiusaamisen jättämiin jälkiin. Vaihdoin koulua seitsemännen luokan jälkeen, koska olin saanut uuden ystävän, joka kävi eri yläasteella kuin minä ja koin koulunvaihdon tarjoavan tilaisuuden uuden elämän aloittamiseen. Täsmälleen tässä kohdassa huomionhakuinen persoonallisuushäiriö tuli osaksi minua. En tiennyt, miten saisin pojat pitämään minusta, joten ainoa asia mitä osasin tehdä oli keskittyä ulkonäköön. Minusta tuli patologinen flirttailija, rakensin sosiaalisen itsetuntoni (suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen) täydellisesti ulkonäön, flirttailun ja seksuaalisen puoleensavetävyyden varaan. Rakensin siitä selviytymiskeinon. Siitä tuli sosiaalinen rooli, jonka vedin ylleni (ja teen edelleen niin) aina, kun paikalla oli vastakkaisen sukupuolen edustajia. Siitä tuli alter ego. Persoonallisuuteni jakautui tavallaan kahtia.

“People develop this disorder because they have a need to be appreciated and to feel valued and worthwhile and special,” (Nadine Kaslow)

En ole koskaan (ala-asteen jälkeen) ollut oma itseni vastakkaisen sukupuolen seurassa. Katoan huomionhakuisen persoonallisuushäiriön muodostamaan rooliin. Tuon roolin, häiriön ja valepersoonan alla on pelkäävä minä. Siellä on se tyttö, joka aikoinaan oppi olevansa käsittämättömän ruma (sisältä ja ulkoa) poikien mielestä. Totaalisen kelpaamaton. Tuon emotionaalisen kokemuksen torjuakseen, ihminen (minä) rakensi persoonallisuuteensa häiriön, vääristymän. Suojan.

For these people, self-esteem doesn't come from true feelings of self worth, but rather from the approval from other people (http://thechart.blogs.cnn.com/2012/06/11/what-is-histrionic-personality-disorder/)

Kun hän (minä) oli huomionhakuisen persoonallisuushäiriön sisällä, hän sai huomiota ja tuli tästä huomiosta riippuvaiseksi ja halusi sitä lisää, mikä entisestään vahvisti roolin käyttöä.

Kun menen baariin, huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ilmenee minussa täydellisenä ja täysin oppikirjan mukaisena.

He kiinnittävät toisten huomiota pukeutumisella, eloisuudella, dramaattisuudella, flirttailevuudella tai hurmaavuudella. He saattavat olla epäasiallisesti seksuaalisesti vietteleviä ulkoasultaan tai käyttäytymiseltään... Vaikka nämä henkilöt saattavat olla luovia, energisiä ja vaikuttaa avoimilta, usein lähellä olevat ihmiset väsyvät heidän itsekeskeiseen käyttäytymiseensä. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F604.aspx

Luojan kiitos tuota itsekeskeistä käyttäytymistä ei esiinny kuin baarissa, jossa häiriö on täydellisimmillään. Siellä minulle ei ole olemassa enää mitään muuta kuin huomion saaminen ja välittömän mielihyvän tavoittelu. Olen pitänyt baarikäytöstäni jonkinlaisena ADHD:n ääri-ilmentymänä, mutta nyt ymmärrän, että kyse on tästä persoonallisuushäiriöstä. Baariympäristö on minun yksityinen teatterini, jonne menen esiintymään. Alter egoni esiinmarssi. Sulaa hulluutta.

Henkilö kokee ihmissuhteensa läheisemmäksi kuin ne todellisuudessa ovat (https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F604.aspx)

Yllä mainittu pitää myös paikkansa. Koska sosiaalinen itsetuntoni rakentuu täydellisesti saamani huomion varaan, aivoni elävät jatkuvassa harhassa ja liioittelevat omaa sosiaalista merkitystäni. Kuvittelen olevani universumin lumoavin olento. Samalla paradoksaalisesti sisimmässäni koen olevani koko universumin vastenmielisin olento. Juuri tästä sairaalloisesta kahtiajakoisuudesta johtuu minuuden loputon epävakaus, tunne-elämän ailahtelevuus, minäkuvan ja itsetunnon heittely äärilaidasta toiseen. Milloin luulen olevani universumin kiehtovin ja hurmaavin olento ja kaikkien paras ystävä ja milloin taas tunnen syvää epävarmuutta ja itseinhoa ja häpeää.

Tämä persoonallisuushäiriö selittää myös sen, miksi en ole koskaan pystynyt olemaan luontevasti sellaisten vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa, joissa en halua herättää sukupuolista kiinnostusta. Koska en osaa miesssukupuolen aikana olla muuta kuin flirttaileva ja yliseksuaalinen olento, ahdistun, jos olen tekemisissä sellaisten mieshenkilöiden kanssa, joissa en halua herättää "sen suuntaisia" ajatuksia. Tällöin yritän tukahduttaa häiriöni ilmenemistä, mutta ei se mene pois, vain hieman vaimenee. Tilanne on hyvin ahdistava.


Missä minä olen kaiken tämän alla? Miten voin kuoria tämän sairaan ja saastuneen osan persoonallisuudestani pois? En halua sitä enää. En halua olla kaksi, haluan olla yksi. Ei kahtiajakautunutta minuutta. Ei sairautta. Ei ruusunpunaisia laseja, joiden läpi katselen maailmaa ja elän fantasiassa, jossa kaikki ovat lumoutuneita minusta. Ei enää tätä sairautta.

Jotenkin aion eheytyä.

Ei enää tätä.

Vita Thais

Lähetin sähköpostia nettipoliisille, ja toimitan kaikki sinulta jatkossa tulevat kirjoitukset suoraan sinne. Mikäli kriteerit täyttyvät, nostan syytteen kunnianloukkauksesta.

Minun työssäkäyntini tai sen puuttuminen ei kuulu sinulle. Hakisin nyt töitä, jos se olisi mahdollista, mutta tällä hetkellä yritykseni työllistää minua niin, etten voi. Minulla on kirjoja käännettävänä ja taitettavana ja opiskelen psykologiaa. En ymmärrä tuollaista pakkomiellettä, mikä sinulla on minun työttömyyttäni kohtaan. Minä elän omaa elämääni enkä varmasti jonkun tuntemattoman ihmisen mielipiteiden mukaan.

Elämäkerta: Kiusaaminen alkaa

Varhaislapsuus ja sukutaustat

Leikkiminen

Lapsuuden ystävyyssuhteet

Kiusaaminen alkaa

Kiusaaminen alkoi vaihdettuani musiikkiluokalle. Jos olisin pysynyt entisessä koulussani, minua ei ehkä koskaan olisi kiusattu, sillä siellä ongelmia ei esiintynyt, tai sitten kiusaaminen olisi alkanut vasta myöhemmin, yläasteella. Vaikka kiusaaminen ei missään tapauksessa ole koskaan hyväksyttävää, ymmärrän kyllä miksi minua kiusattiin. Syitä oli useita. Yksi näistä oli se, miten itse kohtelin muita ihmisiä. Oikeastaan olin itse kiusaaja ennen kuin minusta tuli kiusattu. Luokkatoverini eivät pitäneet siitä, miten kohtelin ystävääni Susannea. Sen lisäksi luokallamme oli poika, joka oli mielestäni käsittämättömän ruma. Myöhemmin olen ihmetellyt sitä, miten voimakkaasti reagoin hänen ulkonäköönsä, sillä ei hän minusta enää näytä lainkaan rumalta (edes sen ajan valokuvissa). Ihan tavallisen näköinen poika. Silloin kuitenkin reagoin miltei fyysisesti havaitsemaani rumuuteen. Luulen, että kyse oli visuaalisesta yliherkkyydestäni. Reagoin edelleen todella voimakkaasti visuaalisiin ärsykkeisiin etenkin esteettisiin elämyksiin ja väreihin. En kuitenkaan muista elämästäni toista kertaa, jolloin olisin reagoinut noin vahvasti visuaalisesti epämiellyttävään asiaan. Rumuus, jota näin tuossa pojassa, aiheutti minussa puistatuksia, ja jos istuin luokassa hänen takanaan, näin hänen lyhyen tukansänkensä läpi luomia hänen päänahassaan ja ne kuvottivat minua. Koska temperamenttini on mikä on, ilmaisin tuntemukseni ääneen... Haukuin häntä ja ilmaisin vastenmielisyyteni. Tästä luokkamme pojat eivät pitäneet. Kerran he heittelivät minua lumipalloilla, kun odotimme linja-autoa koulun jälkeen. Luultavasti kohtaamani sosiaalisen vastarinnan vuoksi lopetin kiusanteon lyhyeen ja sen jälkeen puistattelin vain omassa mielessäni. Seitsemännellä luokalla en enää pitänyt häntä rumana ja olin huomannut, että hän oli luokkamme pojista ehkä kiltein ja mukavin. Muut pojat eivät pitäneet minusta ja kiusasivat minua, mutta mikäli muistan oikein, tämän pojan kanssa olin kohtuullisen hyvissä väleissä. Sinänsä aika paradoksaalista.

Sosiaalinen ja emotionaalinen kehittymättömyyteni näkyi myös monissa muissa tilanteissa. Kuudennella luokalla valitsimme luokkasormusta katalogista. Minä selailin kuvastoa ja valitsin sieltä omasta mielestäni kivoimman sormuksen. Kun muut yrittivät päästä yhteisymmärrykseen ja etsiä sellaista sormusta, jonka kaikki hyväksyisivät, minä vain yritin tuputtaa omaa mielipidettäni ja suutuin totaalisesti, kun minun haluamaani sormusta ei valittu. Kieltäydyin ottamasta muiden valitsemaa sormusta.

Oli muitakin kertoja, jolloin vastustin yleistä mielipidettä. Joskus syynä oli pelkkä halu kapinoida yleisiä käytäntöjä vastaan. Kun ala-asteella piti valita menikö ”rättikässyyn” vai puukäsitöihin, minua raivostutti se, että tytöt valitsevat aina ”rättikässyn” ja pojat puukäsityöt, joten ihan piruuttani valitsin jälkimmäisen. Valinta, jota sain sen jälkeen katua monta kertaa, sillä ensinnäkään en pitänyt puukäsitöistä, varsinkin pelkäsin sirkkeliä enkä uskaltanut käyttää sitä. Toiseksi siellä olivat kaikki pojat, ja juuri he eivät pitäneet minusta. Järjestin itseni siis kiusaajieni keskelle. Siellä oli yksi tyttö minun lisäkseni, ja hänestä sain vähän turvaa. Puukäsitöissä viettämämme yhteisen ajan vuoksi Jennistä tuli minulle vähän läheisempi kuin luokkamme muista tytöistä, joiden kanssa en muista olleeni koskaan oikeastaan missään tekemisissä. Hänestä ei tullut ystävääni emmekä tavanneet koulun ulkopuolella, mutta luokaltamme hän oli ainoa henkilö Susannen, ja myöhemmin Annan, lisäksi, jonka kanssa olin jossain tekemisissä.

Jostain syystä persoonallisuudestani – tai aivoistani – puuttuu täydellisesti se sosiaalinen elementti, joka saa ”normaalit” ihmiset hakemaan muiden hyväksyntää. Sosiaalisen yhdenmukaisuuden elementti. Social conformity. Se puuttuu minusta vieläkin ja tulee aina puuttumaan, koska sitä ei kerta kaikkiaan ole asennettuna virtapiireihini. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi monet ihmiset ovat kokeneet ja kokevat tänäkin päivänä, että minun seurassani he voivat ensimmäistä kertaa elämässään olla aidosti omia itsejään. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten ihmisten pitäisikäyttäytyä, he saavat minun puolestani käyttäytyä aivan kuten haluavat (kunhan eivät loukkaa minua).

Opiskelin muutama vuosi sitten psykologian perusopintoja avoimessa yliopistossa ja suorittaessani kehityspsykologian kurssia luin yhdestä kurssikirjasta, että tavallisille lapsille ja nuorille tärkein asia elämässä on ikätoverien hyväksynnän saaminen ja yhdenmukaisuuteen pyrkiminen. Mitä vähemmän erottuu muista, sitä parempi. Olin siis melkein 30-vuotias, kun opin tällaisen asian todellisuudesta. Minussa ei kerta kaikkiaan ole tuollaista elementtiä. Minä en ole KOSKAAN yrittänyt olla samanlainen kuin muut tai katsonut mallia, pukeutumiseeni sen paremmin kuin mihinkään muuhunkaan, muista ihmisistä. Olen aina ollut sisältäpäin ohjautuva.

Oli siis ilmeisen väistämätöntä, että minusta tuli koulukiusattu. Sosiaalisesti sopimattoman käytöksen lisäksi en muutenkaan käyttäytynyt vallitsevien standardien mukaisesti. Pukeutumisestani huomauteltiin usein. Housuni olivat ainakin vääränlaisia. ”Sillä on vieläkin verkkarit, vaikka muilla on farkut”, pojat naljailivat. ”Katto nyt sen housujakin”. Tällaisten kommenttien takia tiesin, että pukeutumisessani oli jotain vikaa, mutta koska aivoistani puuttuu joku palanen, mieleeni ei koskaan juolahtanutkaan katsoa muiden pukeutumista ja jäljitellä sitä. En muista KOSKAAN kiinnittäneeni mitään huomiota siihen, mitä muilla lapsilla oli päällään. En usko kiinnittäneeni mitään huomiota siihenkään, mitä minulla oli päälläni. Luultavasti vaatteeni olivat enimmäkseen äitini valitsemia. Minusta vaatteet olivat täysin merkityksetön asia elämässä. Ne olivat jotain, mikä vedettiin päälle, jottei oltaisi alasti tai ettei tulisi kylmä. Ne eivät kiinnostaneet minua. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä.

Joskus luokkani tytöt kysyivät pojilta, mikseivät he pidä minusta. ”Eihän se koskaan puhukaan mitään” oli vastaus. Totta. Kaiken edellämainitun lisäksi olin itse ulkopuolinen, omasta tahdostani, jos niin voidaan sanoa, sillä oikeastaan en olisi kyennyt muuhun – enkä kykene vieläkään.

Minulla oli aina yksi ystävä, jonka kanssa elin jonkinlaisessa symbioosissa. Minulle muuta maailmaa ei ollut olemassa kuin se, jonka yhdessä loimme, ja se oli todella syvä ja rikas maailma. Meillä oli voimakkaita kiinnostuksen kohteita, milteipä intohimoja, joiden parissa puuhailimme. Elin syvällä tuossa maailmassa, eikä mitään muuta ollut. Juuri tuota maailmaa kuvaan saippuakuplaksi. Elin saippuakuplassa. Luulen, etteivät ystäväni kokeneet asiaa noin voimakkaasti, mutta mustasukkaisuudellani ja raivoamisellani pakotin heidät osaksi tuota intensiivistä todellisuutta, johon ei voinut kuulua muita ihmisiä kuin me kaksi.

En siis itse hakenut minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Mihin minä heitä olisin tarvinnut? Minulla oli jo ystävä. Muut olivat minulle yhdentekeviä. Sattuivat vain käymään samaa koulua ja istumaan päivisin samassa luokassa. Vihaan vieläkin koulujen ja työpaikkojen luomaa pakotettua ryhmäytymistä, sillä siinä ei voi kuin hävitä. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut joistakin ihmisistä vain sen takia, että he sattuvat käymään samaa koulua ja olemaan samalla luokalla kuin minäkin? En ole kiinnostunut ihmisistä. He eivät kiinnosta minua. Mutta jos en ota kontaktia, jään ulkopuolelle, ja vaikka se alunperin olisikin oma ”valintani”, muuttuu se pian myös toisten valinnaksi, ja silloin ilmiöstä tulee väistämättä itsetuntoa vahingoittava. Sen takia minusta on väärin pakottaa ihmiset osaksi ryhmiä. (aiheesta myös artikkelissa Pakotettujen yhteisöjen kirous)

Musiikkiluokalla luokkatovereideni kesken vallitsi todella hyvä ryhmähenki. He olivat kaikki kavereita keskenään. Luulen, että asiaan vaikutti luokan varsin homogeeninen kokoonpano. Kaikki lapset olivat jotenkin samasta puusta veistettyjä: kunnollisia, nuhteettomia, hyvien perheiden kasvatteja. Meitä oli vain kolme poikkeusta. Minä, Säde ja Jyrki. Jyrkillä oli MBD eikä kukaan pitänyt hänestä, sillä hän haisi ja hänen kanssaan ei kerta kaikkiaan voinut tulla toimeen. Minuakin hän joskus löi nyrkillä vatsaan ilman syytä. Säde asui lastenkodissa ja hänellä oli rikkinäisemmät lähtökohdat kuin meillä muilla. Sitten olin minä. Me emme kuuluneet tuohon suureen, iloiseen joukkoon. Luokkalaiseni järjestivät usein luokkabileitä koulun ulkopuolella ja monesti näin kutsukortteja pulpeteilla ja pilkottamassa repuista, mutta minä en koskaan saanut yhtäkään. Jopa symbioottinen ystäväni sai joskus kutsun. Se tuntui minusta pahalta. Vaikka ulkopuolelle jääminen alunperin olisi oma valinta, tuollaisessa pakotetussa ryhmätilanteessa se ennen pitkää kääntyy toisten taholta tulevaksi syrjinnäksi, joka viestittää: ”Sinussa on jotain vikaa, koska emme halua sinua mukaan”.

Kiusaamiseni ei siis ollut kovin pahaa siinä mielessä, että minua ei lyöty eikä minuun kajottu fyysisesti. Se ei myöskään ollut intensiivistä tai mitenkään hillitöntä, mutta se oli pitkäkestoista ja pysyvää. Ulkopuolelle jättämistä, huutelua ja torjuntaa. Ympäristöni lähetti minulle vastaansanomattomia viestejään: ”Sinussa on jotain vikaa”, ”Et kelpaa sellaisena kuin olet”. Minussa oli sosiaalissa mielessä jotain vialla.