Eeppisen paskan seassa kahlausta

Se miksi sinkkuna oon niin sekasin voi johtua suuressa määrin siitä että mulla on niin paljon käsittelemätöntä paskaa päässä pelkoja, epävarmuutta jne. Ja ne liittyy erityisesti tilanteisiin, joissa tutustun miehiin. Siksi parisuhteessa voin paremmin, kun ei tarvi kohdata omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan joita noissa tutustumistilanteissa nousee. Mutta erona siihen kaukaiseen menneisyyteen on se, et mä OLEN nyt paljon kypsempi ja viisaampi ja OSAAN työstää niitä nousevia tunteita ja ajatuksia ja pystyn käsitteleen niitä. Joten ehkä tiedossa on raskaat ja vaikeat ajat, kun kahlaan kaiken eeppisen paskan seassa, mutta selkeesti pääsen kyl nykäyksittäin täs eteenpäinkin, ymmärrän lisää itsestäni, opin ja huomaan, et monet tunteet ja ajatukset perustuu johonkin menneisyydessä tapahtuneeseen ja on sellaisia, etten sillon nuorena ja yksinkertaisempana vaan ollu vielä tarpeeksi kypsä eheytymään, mutta nyt ehkä olen. Mut nyt siis elän aikaa, jollon kohtaan ja käyn läpi kaikkein pahinta paskaa sisältäni. Ei ihme siis, jos on melkoisen hurjaa ja pelottavaakin välillä.

Uusi vaihe elämässä

Mul on uusi vaihe elämässä. Vuonna 1999 kieppeillä koin hyvin traumaattisia asioita, jotka oli itseaiheutettuja ja pelästyin pohjiani myöten siitä, että saatan tuhota itseni, jos käyttäydyn halltsemattomasti. Tähän liittyy siis mm. huumeiden viihdekäyttö tuohon aikaan, vaikka näin jälkikäteen oon tajunnut, että siinä oli mukana paljon muitakin tekijöitä (usean päivän valvominen putkeen ja ei tainnu tulla juuri syötyäkään noilla reissuilla ja sitten siihen aikaan pelkäsin kuollakseni ihmisiä ja sosiaaliset pelot ja muut pahensi stressiä ja kuormittumista). Tuosta toivuttuani alkoi näihin aikoihin asti jatkunut traumaperäinen stressireaktio ja hysteerinen tarve yrittää HALLITA itseäni ja elämääni etenkin kaikessa terveyteen ja hyvinvointiin liittyvässä, koska pelkäsin hysteerisesti, että jos en vahdi koko ajan kaikkia tekemisiäni, tuhoudun.

Vuosi vuodelta toi on helpottanut ja nyt kun alotin opiskelut ja varsinkin ny kun oon taas sinkku, oon ekaa kertaa 15 vuoteen alkanut ajatella, että ehkä on OK, jos käy joskus juhlimassa ja ehkä on OK, jos juo alkoholia ja pitää hauskaa. Pikku hiljaa oon alkanut aatella, että ehkä kaiken ei tarvi olla aina täydellisesti kontrolloitua ja hallinnassa ja en silti tuhoudu. Oon ilokseni huomannut, että nyt kun oon käynyt taas reiveissä 15 vuoden tauon jälkeen, osaan sanoa ei siellä päihteille (syy, miksi lopetin niissä käymisen oli se, että pelkäsin, että en osaisi sanoa ei). TOSIN jos juon liikaa alkoholia ja kontrolli alkaa pettää riski myös tuohon kasvaa. Eli senkin takia mulle on tosi tärkeää, et saan pidettyä alkoholinkäytön hallinnassa.

Mut nyt huomaan, et elämässä on sellanen uusi vaihe, että noiden pelon täyttämien vuosien jälkeen uskallan taas juhlia ja irrotella. Samalla haluan nyt opetella, miten sen voi tehdä turvallisesti ja hallitusti niin, että voi nauttia esimerkiksi alkoholin tuomista kivoista jutuista ja on mukavaa. Tämmöstenkin asioiden opettelua.

Vuotava vene

Olen nyt huomannut, että kun olen ilman parisuhdetta, musta tuntuu kuin mun sisällä ois joku outo reikä, joka vuotaa, kuin olisin vene joka vuotaa, ja parisuhde aina täyttää sen reiän niin, etten huomaa sitä, mut yksin se heti alkaa vuotaa, ja eilen tiedostin, että alan paeta sitä oloa, sitä levotonta outoa oloa, joka tulee siitä reiästä, sillä, että alan etsiä jotain (vaikka en just nyt ees halua löytää mitään). Tinderin selaaminen, treffailu, ihastumiset yms. auttaa kääntään huomion pois siitä reiästä. Mutta en halua enää sellasta vaan halun nyt KOHDATA sen typerän reiän ja sulkea sen ihan itsenäni. Siksi, muun muassa, mun tehtävä on olla nyt yksin toistaseksi. Käyttäydyn kuitenkin sekavasti, koska saatan pölähtää johkin tinderiin paetessani outoa oloani, mutta sit en halua kuitenkaan löytää mitään, ja olen siis hyvin ristiriitainen ja hämmentävä.

Lisäksi, mä en tiä miksi, mut parisuhteessa oleminen ahdistaa mua. Tunnen etten ole vapaa. En tarkota vapaa oleen muiden miesten kaa, koska mua ei kiinnosta seksi kuin yhden ihmisen kaa, vaan tunnen että suhteessa muhun kohdistuu odotuksia ja velvollisuuksia ja ne ahdistaa mua. Voi johtua siitä kun oon niin kiltti ja miellyttämishaluinen ja empaattinen. Siksi en kestä nyt yhtään ajatusta sellaisesta vankilasta taas. Jo sellanen intensiivinen tutustumisputki, jossa keskitytään johki ihmiseen jatkuvasti ja mielessä häämöttää joku rakkaus ja parisuhdeunelma tavoitteena tai haaveena taustalla ja sitä tavoitellaan tms tuo sen ahdistuksen. Halun olla nyt vapaa. Jotenkin toivon et joskus olisi mahdollista, et tapaan jonkun ja voin olla sen jonkun kaa niin että voin samalla olla vapaa ja ilman ahdistusta. En tiä mitä se sit edellyttää mut ehkä aika näyttää. Tai sit oon yksin jos niin on parempi.

Mun elämässä on nyt sellanen hetki, kun mun tarvii olla ypöyksin ainakin vuosi, ehkä pitempään ja selvittää päätäni. Paikata reikiä. Pohdiskella. Kohdata pelkoja. Oon seurustellut nyt noin 12 vuotta putkeen... Koska oon pelännyt olla yksin. No more...

On uskallettava olla yksin

Oon aina luullut, että mussa on jotain todella pahasti vialla. Ja niin onkin, mutta alan hiljalleen tajuta, että pilalla ei ole se asia, minkä oon luullut olevan, vaan toinen asia. On siis ollut olemassa, kauan, kauan, yksi ONGELMA, ja oon luullut, että se johtuu siitä, että minussa on vialla asia X, mutta vialla onkin asia Y.  Eli kun olin teini ahdistuin aina, jos yritin "seurustella" jonkun kanssa. Tukehduin siis ahdistukseen ja juoksin pakoon todella lujaa. Tästä aloin sitten luulla, että minussa on jotain pahasti vialla, kun en pysty oleen kenenkään kanssa, ja että tulen olemaan loppuelämäni ajan yksin.

Ja sama homma on jatkunut tähän asti. Olen kyllä oppinut paremmin käsitteleen ahdistustani ja tunteitani, mutta kun oon seurustellut, musta on tuntunut sen koko ajan pahalta (kaikki ne VUODET siinä suhteessa). On koko ajan tuntunut, että en halua olla siinä ja haluan pois. Mutta sit oon ajatellut, että voi ei, se on se vika mikä minussa on, kun en pysty oleen kenenkään kanssa enkä tykkään kestään ja sitten oon vaan yrittänyt kestää.

NYT vasta minun arvoisat aivoni ovat valmiita ymmärtämään, missä se vika OIKEASTI on. Siinä, että en oo uskaltanut olla yksin.

Kun silloin teininä ahdistuin aina kun kävin treffeillä tai tapailin jotakuta ja keksin sen, että mussa on jotain vialla, mä menin paniikkiin, kun aloin kuvitella, että joudun oleen ikuisesti yksin enkä pysty koskaan oleen kenenkään kanssa. Ja sitten mulle tuli joku pakkomielle siitä, että mun on PAKKO löytää joku, jonka kanssa pystyn oleen, todistaakseni itselleni, ettei se kaamea ennustus, jonka ylleni olin langettanut, toteudu.

Ja mihin muuhun TUOLLAINEN sitten voi johtaa kuin juuri tähän. Eli että jos olen sinkku, olen paniikissa, ja minun on PAKKO löytää joku, jonka kanssa voin olla. Ja kun löydän sellasen, niin vaikka se tuntuisi jollain lailla väärältä, minä vaan sitkeästi olen siinä, koska luulen, että mua ahdistaa siksi, että olen kykenemätön läheisyyteen tms.

Miksi sitten ALUNPERIN kävin treffeillä sellaisten kanssa, jotka ei OIKEASTI kiinnosta? Siksi, että koska pojat inhosi minua minun luokalla 3. luokasta asti, minulle tuli siitä taas sellainen pakkomielle, että halusin VALLOITTAA mieshenkilöitä todistaakseni itselleni, etten ole oksettava. Ja mihin SE taas johtaa? Siihen, että yritän valloittaa kaikkia vähänkään kiinnostavia mieshenkilöitä. Eli ne ei ole OIKEASTI kiinnostavia vaan VALLOITUKSIA. Sulkia hattuun.

Koko kuvio on varsin looginen.

Vasta NYT alan eheytyä tuosta sonnasta, kun vihdoin olen valmis tajuaan nää asiat. Olen valmis tajuaan ne ehkä siksi, että oon valmis uskaltaan olla yksin. Se pelottaa minua, mutta oon valmis siihen.

Kun ajattelen yksin olemista, eroamista tästä suhteestani, tunnen kauhua ja paniikkia, mutta olen vihdoin valmis kestään ne ja kohtaan ne. Mun aivot huutaa, että jään loppuelämäkseni yksin, koska mussa on joku outo vika, se on taas se epärationaalinen osa, mutta rationaalinen osa sanoo, että "hei, sä et oo mikään ennustaja, sä et tiedä, että jäät yksin, se on vain tulkinta ja uskomus ja NEGATIIVINEN sellainen, voit ihan yhtä hyvin sepittää itsellesi toisenlaisen tarinan ja uskoa siihen, ja se tarina on: löydän vielä joskus sellaisen ihmisen, joka sopii mulle todella hyvin, jota pystyn oikeasti rakastaan ja jonka kaa on IHANA olla". Kummatkin on sepitelmiä. Tarinoita. Mutta sillä, kumpaa kerron itelleni, on iso vaikutus siihen, miltä musta tuntuu. Tähän asti se edellinen versio on hallinnut elämääni, mutta aion alkaa kertoa uutta tarinaa.

Vaikka sit jäisinkin yksin, elin onnellisempana kuin jos olisin kertonut sitä surkeaa tarinaa.

Ja musta eka kertaa elämässäni alkaa tuntua, että ehkä mussa EI oikeasti oo sellasta vikaa kun oon kuvitellut. Mä en oo koskaan rakastanut ketään poikaystävääni ja oon luullut, että oon jotenkin pilallinen enkä KYKENE rakastaan ketään. Mutta jos vika onkin, kuten kuulostaisi aika loogiselta, se, etten oo uskaltanut olla yksin ja oon siksi ollut väärien ihmisten kanssa, on LOOGISTA, etten oo tuntenut rakkautta ja että oon halunnut lähteä. Se tarkoittaisi, että mulla ON kyky rakastaa ja HALUTA olla suhteessa, jos kohtaan oikeanlaisen ihmisen.

Mä vaan oon niin.... erikoinen, että maailmassa ei oo kovin montaa sellasta ihmistä, jotka voisi olla oikeanlaisia minulle. Suomi on vielä pieni maa. Mutta ei tätä auta ajatella. En mä voi lähteä ETSIIN jotain ihmistä ties mistä. Tai mistään. Koska etsiminen on väärin. Ihmisen kuuluu elää elämäänsä onnellisena ja tehä asioitaan ja toteuttaa itseään ja asioiden kuulua tapahtua omalla painollaan.

Mä en vaa kuollaksenikaan tajua, MITEN ikinä kohtaisin sellasen oikeanlaisen ihmisen, tai siis KOHTAAMINEN on vielä helppoa, mutta siis että MITEN se voisi edetä SUHTEEKSI, koska mä en halua enää käydä treffeillä. Luulisin. Siis EN halua. Mutta siis MITEN ihmeessä sitten voi tutustua? Mä en tosiaan tiedä mutta niin sen on mentävä. EN halua IKINÄ enää sellasta, et tapaa jonkun netissä tai baarissa ja sit menee TREFFEILLE. Se on väärin. Siinä tuntemattomaan ihmiseen kohdistuu liikaa odotuksia. Odotuksia, joita ei pitäs olla siinä kohtaa, koska toinen on TUNTEMATON. En pane painoarvoa KEMIALLE. Tai siis kemiaa on oltava, mutta se on erittäin toissijaista.

EN siis tosiaan tiedä MITEN ihmeessä mikään voisi edetä suhteeksi näiden ehtojen vallitessa, mutta sitäkään ei auta miettiä. Koska nää ehdot on. Ja niillä mennään.

On uskallettava olla yksin, kunnes jonain päivänä tapaa ihmisen, joka tuntuu OIKEALTA ja niin oikealta, että se asia muuttuu suhteeksi itsellään, jotenkin.

Tai sit olen yksin.

Kaapuaika alkaa nyt

Elämässäni alkaa nyt äärettömän jännittävä aikakausi. Aivan ennennäkemätön.

En ole koskaan ollut yksin. Olen joko ETSINYT koko ajan jotain tai seurustellut. Mun aivoissa on ihan jäätävä addiktio kaiken tuohon liittyvän suhteen. En ole koskaan tullut riippuvaiseksi mistään aineesta, kuten tupakasta, mutta tuo onkin sitten hoitanut osuuteni addiktioista varsin hyvin. Rotilla on tehty sellaisia kokeita joskus, että kun ne painoi vipua, ne sai sähköiskun aivoihin, sinne oli laitettu siis joku elektrodi tms. Ja yllättäen ne rotat alkoikin painella sitä vipua heikkopäisinä. Tutkijat löysivät näin aivoista mielihyväkeskuksen, jonka stimulointi tuottaa mielihyvää ja lisää dopamiinia aivoissa. Tuo järjestelmä liittyy nimenomaan HALUAMISEEN. Kun meillä on visio tai muisto mielihyvää tuottavasta asiasta, me aletaan HALUTA ja HIMOITA ja KAIVATA sitä asiaa ja tuo alue aktivoituu. Näin syntyy riippuvuudet.

Saan järjettömiä dopamiinikiksejä kun pyörin etsimässä rakkautta tai jotain suurta tunnekuohua. Se on äärettömän addiktoivaa. Koko typerä elämä alkaa pyöriä sen homman ympärillä niin, etten voi keskittyä muuhun. Tän takia seurustelin varmaan 9 vuotta siinä huonossa suhteessa, kun voin silti paremmin kuin yksin, kun en voinut harjoittaa addiktiokäytöstäni (olen ehdottoman uskollinen). Pystyin ekaa kertaa elämässäni keskittymään itseni toteuttamiseen ja asioiden tekemiseen.... Pläääääh. Tämä addiktio vaikeuttaa myös sitoutumista, sillä kun seurustelen, aivoni alkavat alkuhuuman jälkeen kaivata sitä "vivun painelemista" ja dopamiinia ja ETSIMISTÄ ja IHASTUMISTA.

Nyt kun minusta tuli taas sinkku, aloitin tietysti heti addiktiotoiminnan. Olen käynyt muutamilla treffeillä ja tapaillut yhtä ihmistä, mutta huomannut, että en kykene kiinnostumaan kenestäkään. Olen emotionaalisesti "kiinni". Kun kuuntelen itseäni, huomaan, että en missään luoja  nimessä halua nyt miestä elämääni. En kuollaksenikaan jaksa treffailemista, tapailemista, ihastumista, kaikkea sitä hemmetin säätöä ja tutustumista. En jaksa.

Osasyy on varman se, että kun on käynyt läpi pitkiä suhteita ja ne päättyvät, niin sitä väsyy. Jokainen suhde on valtava emotionaalinen investment, täynnä unelmia ja haaveita ja toiveita ja uskoa ja ihmiset tekee töitä sen eteen ja ajatellaan, että se kestäisi ehkä ikuisesti. Ja sitten kun se loppuukin, tietyssä mielessä se panostus meni hukkaan. Tavallaan ei, koska jokaisesta suhteesta oppii ja niissä kasvaa, mutta silti se on jotenkin tosi raskasta laittaa aina kaikki peliin ja sitten se tyssähtääkin. Luulen, että mulla ainakin on nyt väsymys sen takia. Ehkä alkaa hiljalleen tulla mieleen sellanen ajatus tai pelko tai joku, että jos sen kaiken TAAS alkaa alusta, niin se loppuu kuitenkin taas, ja sen takia ei jaksaisi alottaa enää sitä valtavaa prosessia... Tai ei jaksa enää jotenkin täysillä uskoa siihen, että "wau, tää on nyt oikea ihminen ja tässä olen loppuelämäni". Väsymys ja kyllästyminen.

Joten kaapu esiin. Nyt on loistava tilaisuus ja ajankohta eheytymiselle.

Olen kirjoitellut tänne moneenkin otteeseen siitä, miten rakensin sosiaalisen itsetuntoni ulkonäön varaan ja elämäni on pyörinyt miesten miellyttämisen ja hurmaamisen ympärillä ja miten minun pitäisi jotenkin eheytyä tuon  asian suhteen. Ja nyt, kun en aidosti halua kenenkään kiinnostuvan minusta ja olen lopen kyllästynyt romanssiasioihin, on loistava ajankohta tälle asialle.

Verhoudun siis oranssiin munkin kaapuun ja aloitan hiljaisuudessa eheytymisen. Keskityn mielenrauhan saavuttamiseen ja ylläpitämiseen. Alan ehkä meditoida ja kulkea metsissä. Nukkua paljon. Keskityn hoitamaan itseäni. Keskityn hyviin asioihin. YKSIN.

Eilen huomasin kiinnostavan asian. Joka aamu, kun pitäisi lähte kouluun, minulla on hirveä kiire ja yritän meikata ja sukia tukkaani ja pukea ja en ehdi syödä ja ryntään ulos. Mutta eilen jostain syystä tein toisin ja halusin nauttia kivan aamiaisen ja päätin keskittyä siihen. Silloin huomasin, että teen sen kaiken meikkaamisen ja sähläämisen pelon ja ahdistuksen takia. Teen niin, koska tunnen, että on PAKKO, ei siksi, että haluaisin. Jos kuvittelen, että söisin rauhassa ja sitten vaan lähtisin, meikittä ja sen näköisenä kuin olen, tunnen PELKOA siitä, että en näytä tarpeeksi hyvältä.

Miksi pelkään sellaista? Se kytkeytyy paljon ainakin siihen, miten olen 20 vuotta rakentanut itseluottamukseni ulkonäön varaan ja keskittynyt olemaan joku hitsin miesten unelma. Pelkään, että sitten en enää ole. Mutta entä sitten jos en ole? Miksi pitäisi olla? Minua se ei ainakaan tee onnelliseksi. Se on samanlaista toimintaa kuin se, jos joku kuvittelee löytävänsä onnen rahasta ja omistaa elämänsä rahan keräämiselle.

Mutta nyt kun on kaapuaika, niin ehkä sen ei ole väliä, olenko näyttävä vai vain luonnollisen näköinen ihminen. Ehkä siis voin saada itseni ajattelemaan, ettei sen ole väliä, koska en kaipaa nyt kenenkään kiinnostuksia.

Let's see. Nyt käännyn joka tapauksessa sisäänpäin ja hiljennyn. Ehkä ostan oikean kaavun ja vaellan siinä kuin haamu.

Haavojen vääristämä persoonallisuus

Minä TIEDÄN, mikä minun päässä on vialla, mutta minä en tiedä, miten se korjataan. Tai voisin tietääkin, mutta... :(

Olen ymmärtänyt sen merkillisen asian, että minlla ei ole hajuakaan siitä, kuka minä olen. Olen sosiaalinen kameleontti. En sanoisi, että näyttelen vaan kyse on konstruktiosta. Olen konstruoinut persoonallisuuden, jolla saavutan maksimaalisen määrän sosiaalista hyväksyntää. Sosiopaateilla on hyvä kognitiivinen empatia, ja sen avulla he voivat varsin taitavasti näytellä aivan eri ihmistä eri tilanteissa saadakseen asiat sujumaan haluamallaan tavalla. Minä taas olen integroinut oppimani asiat osaksi persoonallisuuttani niin, että minulla ei ole enää hajuakaan siitä, kuka minä oikeasti olisin ilman tätä suurta muiden miellyttämiseksi luotua taideteosta.

Olen käynyt läpi täydellisen transformaation useampaankin kertaan. Ensimmäinen oli, kun vaihdoin koulua 7. luokan jälkeen ja halusin aloittaa alusta. En halunnut, että minua kiusataan enää, halusin, että pojat pitävät minusta, ja koska se, kuka olin ollut, ei ollut kelvannut, minun oli muututtava. Muutin tyylini täydellisesti. Aiemmin en ollut kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä minulla oli päälläni, olin käyttänyt rumia silmälaseja ja ollut täysin välinpitämätön ulkonäköni suhteen. Kun aloitin uudessa koulussa käytin meikkiä, silmälaseja en suostunut käyttämään, puin kireitä housuja ja napapaitoja. Halusin näyttää hyvältä. Mietin, mistä pojat voisivat tykätä, ja muovasin itsestäni ulkoisesti sellaisen.

Toisen kerran tein täydellisen muodonmuutoksen lukion ensimmäisen luokan jälkeen. Ensimmäinen muodonmuutos oli mennyt mönkään. Olin liian tyrkyn näköinen ja läheisriippuvuudesta ja rajaongelmista johtuen en osannut sanoa pojille ei mihinkään kysymykseen, joten sain huonon maineen. Sitten suuri ihastukseni sanoi jotakin, joka lopulta sai minut luovuttamaan. Olin jääräpäisesti jatkanut liian seksikkäiden vaatteiden käyttämistä ja turhan tyrkkyä käytöstä, vaikka olin toki moneen kertaan saanut todeta, etten ollut niillä saavuttanut toivomaani suosiota. Sain kyllä paljon huomiota pojilta, mutta minua kiusattiin taas ja herätin liikaa vääränlaista huomiota. Kun olin sitten äärettömän ihastunut erääseen poikaan, joka jollakin tapaa piti minusta, mutta ei kuitenkaan ollut kiinnostunut seurustelemisesta, tämä sanoi lopulta, että jos en halua sellaista mainetta itselleni, miksi en lakkaa käyttämästä sellaisia vaatteita kuin käytin.

Silloin tajusin, että minun on luovutettava. Olin valinnut väärin, kun olin tehnyt ensimmäisen muodon muutokseni. Mutta millainen minun sitten pitäisi olla? Kun olin ollut täysin oma itseni, se ei ollut kelvannut. Muodonmuutokseni ei kelvannut. Millainen minun pitäisi olla? Minulla ei ollut enää hajuakaan. Aloin pohtia päiväkirjassani tuota kysymystä, hakea siihen vastausta. Aluksi vedin taas toiseen ääripäähän, käytin löysiä vaatteita, huppareita, ja lakkasin lähes kokonaan meikkaamasta. Mutta ei se tuntunut hyvältä tai omalta. Aloin hakea jonkinlaista omaa tyyliäni, joka lopulta tuli olemaan sekoitus ensimmäistä ja toista muodonmuutosta eli halusin yhä herättää poikien huomion ja olla houkutteleva, mutta olin oppinut, että sitä ei saanut tehdä liian selvästi. Sisäinen rikkinäisyyteni, masennus, kipu sisälläni halusivat ilmaista itsensä myös ulkokuoressani ja niistä tyyliini tuli mukaan underground-asennetta, rosoisuutta, särmää.

Opettelin vuodesta toiseen, millainen minun pitää olla, että pojat pitävät minusta ja saan poikaystävän ja löydän rakkauden. Kun tein virheitä, painoin opin syvälle mieleeni enkä koskaan toistanut samaa virhettä sen jälkeen, kun olin huomannut mokanneeni. Hioin, työstin ja kehitin rakennelmaani yhä täydellisemmäksi.

Mutta nyt olen ansassa. Loukussa. Vanki. Täydellisyyden tavoittelun ja illuusion vanki.

Minä en pysty sitoutumaan suhteeseen, koska sitten en voi kiertää tekemässä uusia valloituksia. Haluan testata viehätysvoimaani - tuon suurenmoisen luomukseni tehoa - yhä uudelleen, sillä joka kerta kun teen valloituksen, I feel validated. Joka kerta, kun teen uuden valloituksen, kuulen ihailevat sanat, saan jonkun hurmattua, lumottua, saan tuntea onnistuneeni, saan rypeä omassa erinomaisuudessani. Mutta sitten tarvitsen sitä taas lisää. Ja lisää. Koska syvällä kaiken alla oleva epävarmuus, arvottomuuden tunteet, itseinho eivät poistu. Ne ovat ikuisesti palava tuli, jota täytyy ruokkia. Siinä ei ole mitään järkeä. Se on kuin haava, jota yritän hoitaa pistelemällä sitä veitsellä, josta revin ruven aina pois ja viillän haavan veitsellä uudestaan auki. Se vain vuotaa ja vuotaa ja jatkaa vuotamistaan ja minä juoksen hakemassa laastareita ja revin sitä auki ja mikään ei koskaan lopu.

En pysty sitoutumaan, koska näen kumppanissani vikoja ja projisoin arvottomuuden tunteeni kumppaniini. Haluan täydellisen kumppanin, jotta ihmiset ajattelisivat, että minun täytyy olla uskomattoman mahtava tyyppi, kun minulla on niin uskomattoman mahtava ihminen.

Haluan hurmata ja vietellä tunteakseni, että olen hyvä ja kelvokas.

Sisällä loputon jäytävä pelko - en ole tarpeeksi hyvä.

Olen niin totaalisen hajalla ja sekaisin. Tiedän ongelmani, mutta miten voin muuttua, eheytyä?

Minulla on yksi ajatus, mutta en ole koskaan uskaltanut tehdä sitä... Mutta entä jos se on ainoa keino? Se on sellainen, että minun pitäisi tehdä se, mitä pelkään eniten. Minun pitäisi tehdä muodonmuutos 3. Tyhjentää koko vaatekaappi, viedä ne toistaiseksi vaikka kellariin, ja hankkia tilalle ihan uusia vaatteita. En tiedä oikein tarkalleen millaisia, mutta niiden pitäisi olla sellaisia, että en tunne itseäni niissä ainakaan TÄYDELLISEKSI. Varmaan siis jotain aika tavallisia vaatteita. Sellaisia, joissa tunnen itseni epäseksikkääksi. Ja sitten minun pitäisi käyttää koko ajan silmälaseja eli viedä myös piilolinssit pois. Ja olla myös ilman meikkiä tai ainakin lähes ilman meikkiä.

Jos minulta riistetään se, mihin turvaudun - kokemus omasta suuresta erinomaisuudesta, tyylikkyydestä ja kauneudesta - joudun kasvotusten pelkojeni kanssa. Joudun kohtaamaan ne. En voi jatkaa sen haavan laastarointia ja repimistä vaan joudun katselemaan avuttomana sitä, miten se vuotaa ja - ehkä - hiljalleen alkaa parantua.

Mutta kun MINÄ EN HALUA luopua minun hienosta kauniista olemuksestani!

:(

But I don't know if there is any other way. Niin kauan kuin jatkan egoni pönkittämistä ulkoisilla apukeinoilla, haava ei parane.

Yhyy.

En halua näyttää tylsältä ja rumalta!!!

Yhyy.

Ja minun pitäisi opetella uskaltamaan tehdä virheitä sosiaalisissa tilanteissa. Ihan tahallaan kokeilla välillä vähän tehdä pikku virheitä ja huomata, ettei siihen kuole.

Yhyy.

En tiedä mitä tehdä. Toivottavasti se pikku hiljaa pala palalta aukeaa.

Ja sitten on vielä se kysymys, että kuka minä olen? Kuka on se oikea minä kaiken alla? Jos mietitään buddhalaisuutta, sillä ei ole väliä, koska kaikki se, mitä minällä tässä tarkoitan on egoa ja todellisella minuudellani ei ole mitään erityisiä ominaisuuksia, kuten vaikkapa "pitää vihreästä" tai "haluaa opiskella yliopistossa", sielullinen osani vain ON. Joten onko sillä väliä, mikä on minua ja mikä konstruktiota? Ja onhan konstruktio minä - juuri nyt. Se ei ehkä ole autenttista minua eli persoonallisuuteni ei ilmene luonnollisena ja vapaana vaan on peloista ja haavoista lähtevien voimien vääristämä. Miten sen saa suoraan?

Millainen olisin ilman niitä haavoja ja pelkoja? Saanko koskaan tietää?

Pelon hallitsema elämä

Olen nyt vähän aikaa, ehkä viikon verran, vain antanut itseni olla. En ole vaatinut itseltäni mitään, en ole kieltänyt itseltäni mitään, en ole yrittänyt mitään... Olen vain ollut. Ja voin paremmin kuin todella todella pitkään aikaan. Näen nyt, että tämä on se, mihin minun tulee pyrkiä. Vapauteen. Vapaaksi mistä? Peloista.

Tajuan nyt, että kun viime vuosina olen kovasti yrittänyt opetella itsekuria ja tietoista itsehallintaa, olen kulkenut väärään suuntaan. Mitä enemmän elän yllä mainituilla tavoilla, sitä vähemmän olen oma itseni ja elän sisältäpäin, vapaana. Aitona.

Sillä mitä kaikki ne asiat ovatkaan, joihin yritän itseäni ruoskia?

Pelkojen hallintaa.

Pelkoja, pelkoja, pelkoja.

Olen täynnä pelkoja.

Yritän opetella täydellistä ruokavaliota. Yritän harrastaa liikuntaa. Erityisesti kontrolloinnin tarpeeni tuntuu kohdistuvan juuri näihin. Terveys ja kauneus. Pelkään niiden menettämistä.

Pelko.

Pelkään, että jos olen vain oma itseni enkä koko ajan kontrolloi tai ainakin YRITÄ kontrolloida, syön liikaa herkkuja ja lihon ja menetän kauniin vartaloni.

Pelkään, että jos en liiku tarpeeksi, lihon ja menetän kauniin vartaloni.

Pelkään myös, että minulle tulee syöpä tai diabetes tms jos en koko ajan vahdi ja mieti ja kontrolloi.


Miten totta onkaan tämä:

...consider the many industries that actually thrive on fear. Fear is a multi-billion dollar industry

Tuotteita myydään juuri pelkojen avulla. Markkinoinnin syvin tarkoitus on luoda pelkoja, ylläpitää pelkoja, ja luoda sitä kautta tarpeita, jotta ostaisimme tuotteita.

Ja muutenkin koko nykyaikainen kulttuurimme tuntuu olevan ahdettu täyteen pelon pönkittämistä ja pelkojen luomista.  Joka ikisestä tuutista tulee tietoa siitä, miten nykyään ihmiset ei hengitä oikein ja opetetaan oikeaa hengitystekniikkaa, ei osata kävelläkään oikein ja opetetaan oikeaa kävelytekniikkaa. Tee sitä, tee tätä. Syö näin ja älä syö noin. Liiku 3 kertaa viikossa tasan 56 minuuttia niin pysyt terveenä.

Päämme täytetään huolilla. Meidän täytyy koko ajan olla huolestuneita lukemattomista asioista. Meidän täytyy murehtia ja stressata ja yrittää koko ajan tehdä oikein.

Miksi?

Instead of seeking to create certainty, or really the illusion of certainty—which leaves us holding onto an illusion—we could learn to embrace uncertainty



Pelkoja pelkoja pelkoja.

Ai pitäisikö sitä sitten vaan vedellä sata munkkia päivässä ja kaivaa napaa teeveen edessä?

Miksei, jos se todella on jonkun suurin onnen lähde.

Mutta uskoisin, että jos ihminen uskaltautuu heittäytymään peloista vapaaseen elämään ja alkaisi elää rakkaudesta käsin, luottaen, hyväksyen epävarmuuden, ihmisestä kumpuaisi halu jonkinlaiseen terveeseen itsestään huolehtimiseen, sillä jos rakastaa itseään, välittää itsestään. Mutta tällöin esimerkiksi liikunnan harrastaminen ei tapahtuisi kuin jonkinlaisen pakon sanelemana, ulkoisena pakkona, ahdistavana ja jatkuvana stressinä, murheen aiheena. Se kumpuaisi sisältä.

Luin jokin aika sitten elämäkerran Silta yli surujeni (siitä on tulossa elokuva, Noble, piakkoin!!). Siinä eräs todella kovia kokenut nainen Irlannista muutti Vietnamiin ja omisti elämänsä katulasten auttamiselle. Tuli siinä kirjaa lukiessa mieleen, että mitä siitäkin olisi tullut, jos se nainen olisi vaan koko ajan stressannut siitä, että täytyy harrastaa liikuntaa monta kertaa viikossa, että pysyy kunnossa. Sillä oli kädet täynnä työtä niitten lasten asioiden hoitamisessa, perusti sinne säätiön lapsille ja omisti kaiken aikansa ja elämänsä sille asialle. Niin kuulostaa minusta todella itsekeskeiseltä, jos se olisi siellä koko ajan miettinytkin vaan omaa liikuntaharrastustaan ja yrittänyt saada joka viikkoon mahtumaan kolme aerobic-tuntia. Jotenkin tosi älyttömän kuulosta.

Nykyään media ja joka tuutista tulviva informaatio kääntää kaikkien katseet lähinnä omaan napaan.

Ihan hyvin tässä maailmassa on eletty ennenkin, kun ei vielä tiedetty kaikkea sitä, mitä nyt tiedetään esimerkiksi ravinnon vaikututksista. Me kuollaan kuitenkin jonain päivänä. Ja vaikka sitä miten stressaisi ja yrittäisi syödä täydellisen terveesti ja liikkua, voi SILTI sairastua syöpään.

Pitäisi vaan lakata murehtimasta. Lakata stressaamasta terveydestä ja ulkonäöstä. Ne on tän ajan pakkomielteet ihmisillä.

En halua elää peloista käsin enää. En HALUA.

Artikkeleita peloista ja niistä vapautumisesta ja rakkaudesta:

Living in fear

6 Steps Towards Living a Life Free of Fear and Full of Hope

How to Let Go of Fear to Live Passionately and Authentically

Three Ways to Conquer Fear and Live in Love