Olen alkanut avautua elämälle

Oon alkanut hiljalleen avautua yhä enemmän elämälle.

Niin kauan kuin muistan (lapsuuden jälkeen), mua on vaivannut jonkinlainen halvaantuminen eli oon vaan jumittanut kotona. Mun on ollut tosi vaikea lähteä oikein mihinkään täältä turvallisesta pesästäni. Mutta nyt tää on pikku hiljaa alkanut muuttumaan. Jo joitain vuosia sitten aloin oppimaan ns. tulevaisuusnäköä, millä tarkoitan sitä, että mun on aina ollut vaikea hahmottaa asioita noin minuuttia pidemmälle. Eli esimerkiksi jos olen ajatellut, että pitäs mennä jumppaan, ennen en osannut ajatella muuta kuin sitä, miltä musta tuntui TÄLLÄ HETKELLÄ, ja jos mua väsytti ja laiskotti ja tuntui pahalta ajatus lähtemisestä, en oikein saanut itseäni lähteen. Mutta nyt kun oon oppinut tulevaisuusnäköä, asiat on muuttunut, koska mä pystyn mielikuvien avulla ajatteleen sitä, miltä musta tuntuu jumpan JÄLKEEN, ja tiedän, että jumpan jälkeen mulla on ihan äärettömän hyvä olo kemiallisista ja psykologisista ja fysiologisista syistä, ja nykyään pystyn tosin paljon paremmin motivoimaan itseni lähteen liikkumaan tämän ansiosta. Tän tulevaisuusnäön ansiosta pystyn aidosti HALUAMAAN liikuntaa, kun tiedän, miten hyvä olo siitä tulee.

Joten tää tulevaisuusnäön oppiminen on ollut yksi todella merkittävä tekijä siinä, että mun kotihalvaantuminen on alkanut hiukan murtua. Koska se pätee toki muuhunkin kuin liikuntaan eli voin mistä tahansa asiasta visualisoida sitä, miltä musta tuntuu SEN JÄLKEEN, enkä juutu vaan siihen, miltä musta tuntuu NYT. Esim sosialisointi on toinen tällanen asia, että musta usein tuntuu, että en jaksa lähteä mihinkään, mutta oon alkanut oppiin, että usein, kun on mennyt ja nähnyt jonkun kanssa, piristyy ja saa uutta iloa ja innostusta, niin se vaatii tätä tulevaisuusnäkökykyä, että saa motivoitua itseään.

Eli luultavasti syy siihen, että oon alkanut avautuun elämälle, liittyy todella paljon tähän opettelemaani tulevaisuusnäkökykyyn, mutta kyse ei ole VAIN siitä. Koska lapsena olin täysin auki elämälle ja puuhasin kaikkea kivaa, kuten bongasin lintuja, tein luontotutkimusretkiä jne. Jotain on mennyt sen jälkeen pieleen ja jossain mielessä en ole elänyt noin 20 vuoteen. Olen tietysti ollut olemassa ja elänyt jossain mielessä. Mutta nyt alan tajuta, että tuo lähes 20 vuoden pituinen ajanjakso on mennyt siihen, että traumat, ehdollistumat, rikkinäisyys, masennus ja neurologiset ja psykologiset vauriot on hallinneet lähes kaikkea (tai kaikkea) elämässäni. Mun voimavarat on menneet rikkinäisenä olemiseen.

Nyt alan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen olla taas aika ehjä. Voin hyvin. Ja samalla se tarkoittaa sitä, että mä pystyn taas avautuun elämälle. Mulla on vihdoin taas resursseja elää, kiinnostua asioista, löytää itseni uudelleen. Kuka olen ehjänä ihmisenä - ihmisenä, jota traumat ja vauriot ei hallitse? Se on jotain, mihin vasta nyt voin löytää vastauksen.

Käytännössä tää näkyy siinä, että oon alkanut haluaan ryömiä ulos kodistani. Mun sisällä on alkanut herään halu tehdä asioita, kokea uusia juttuja, rikkoa omia rajojani eli tulla ulos mukavuusalueelta. Lähteä pois täältä KOTOA. Oon alkanut tehä itekseni luontoretkiä. Vielä en oo valmis lähteen yöksi yksin metsäretkelle, mutta oon aatellut, et voisin mennä koko päiväksi johonkin lähiluontoon oleilemaan nyt kesällä. Nyt kun oon löytänyt yhteyden energiaolemukseeni ja tiedostan, miten hyvää luonto tekee, haluan olla luonnossa. Lapsena olin onnellisin, kun tein luontoretkiä ja tutkin luontoa ja uskon, että se sama ihminen olen yhä. Se on vain kadonnut niinä vuosina, kun olin liian rikki elääkseni. Nyt haluan taas elvyttää sen. Tuoda sen esiin.

Olen myös ajatellut (vasta ajatellut), että voisin joskus kokeilla, miltä tuntuu mennä johonkin kahvilaan lukemaan. En tiedä onko se mun juttu, mutta juuri tätä tarkoitan sillä, että rikkoo rajojaan ja poistuu mukavuusalueelta eli kokeilee ja tekee asioita, jotka on itselle uusia ja vieraita. Ja haluaisin osallistua Tavernassa (se lautapelikahvila) johkin pelitapahtumaan. Tässä vaan suurin este on Eevi. Muutenkin oon alkanut vähän tutkia erilaisia tapahtumia ja miettiä, et voisi käydä kokeilemassa.

Eli oon alkanut avautuun elämälle. Kokemuksille.

Varmaankin sitten, kun kokeilee asioita ja tekee asioita, huomaa, ettei kaikki kiinnosta ja oo kivaa tai huvita hirveästi ja sit on juttuja, joista tykkää, ja juuri nin voin vähitellen löytää vastauksen kysymykseen siitä, kuka olen nyt, kun olen ehjä. Tietyssä mielessä mun on rakennettava persoonani uudelleen. Synnyttävä uudelleen.

Sitä tuskin muuttaa mikään, että oon yksin kotona viihtyvä ihminen ja TARVITSEN paljon kotona yksin olemista latautumiseen ja hyvinvointiin. Mutta kyllä tällainen introvertti asperger-mötkäle voi silti tykätä myös poistua kotoa ja elää ja tehdä ja kokea. Omissa rajoissaan.

Tänään Nokialla on joku HUG-tapahtumafestivaali what ever, huomasin vasta aamulla. Sit mulle tuli olo, et ehkä mun PITÄISI mennä sinne, koska mä yritän nykyään rikkoa näitä rajojani ja uskaltautua ulos luolastani tekeen asioita ja avautua kokemuksille, mutta mulle tulee tosi paha olo, kun aattelen, et menisin sinne. Siellä ois klo 13 yksi ilmainen keskustelutapahtuma, joka kiinnostaisi, mutta kun aattelen, et meen sinne, mulle tulee ihan hirveän ahdistunut ja paska olo niin, et meinaan tukehtua ja alkaa kirjaimellisesti itkettään, niin sit aattelin, että ehkä mun ei tänään tarvi. Pikku hiljaa. Vaikka mä tulevaisuusnäöllä tiedän, et olisin varmaan iloinen, jos menisin eli olisin sen tapahtuman jälkeen saanut jotain siitä, niin en ehkä nyt oo vaa valmis. Se on mulle jo aika paljon, et kampeen itteni kävelylle täältä ja käyn ehkä kerään vähän (ai paljon) nokkosia ja smoothieruohoja ja käyn ostaan irtokarkkeja. Se on jo jotain. Ja tänään en ehkä oo kykenevä sen isompaan. Etenkin kun oon tosi uupunut ja tarvin yleensä vuorokauden valmistautumisaikaa henkisesti, jos meen jonnekin.

Niin ehkä ei tänään. Mutta ehkä jonain päivänä. Pikku hiljaa. Ryömin enemmän ulos täältä kotelostani. Täältä mun turvallisesta kammiosta, johon oon muurautunut.

Syksyn kuulumisia

Elämä on hauskaa ja kiinnostavaa. Vaikka myös vaikeaa. Oon loppukesästä asti päässyt huonosti jumppaan ja nyt oon suuttunut asiasta, koska RAKASTAN käydä siellä (lähinnä les millsin tunneilla) ja HALUAN käydä PALJON, joten päätin, että tällä viikolla käyn P-A-L-J-O-N. Ensin aioin käydä joka ikinen päivä ihan vaan siksi, että oon sisuuntunut, mutta koska voin käydä jumpissa vain oikeastaan arkisin aamupäivisin (mulla on päiväjäsenyys gogohun), kun Eevi on koulussa (en mielelläni jätä sitä yksin, vaikka se onkin jo aika iso) ja aamusin herätään 7 aikaan (Eevin koulun takia) ja minä en oo erityisen hyvä meneen aikasin nukkuun, mulle tuli 7h univelkaa kahdessa yössä... Hinta, jonka jouduin jumpista maksamaan... Joten totesin, että on pakko kuunnella itseään ja tänään on lepopäivä ja menin takasin nukkuun, kun Eevi lähti kouluun. Nyt oon tankannut siis hiukan unta ja huilaan. PLUS on 2 opiskelutehtävää, jotka pitäs tänään palauttaa, ja joita en oo ehtinyt tekeen vielä missään välissä, kun oon jumpannut ja ollut Eevin kaa KAIKEN aikani...

Mut huomenna taas!!! Liikkuminen on niin IHANAA!!! Rakastan sitä ehkä eniten elämässä. Siitä tulee niin mahtava olo ja lisäksi saa vielä terveyttä ja upean kropan. JA tulee voittajafiilis myös siitä, et saa aikaan jotain itselle tärkeää. Eli win-win-win-win-win. PAITSI ajankäyttö.

Oon myös saanut käyntiin yhden tenttikirjan (joka on pari kk lähinnä lojunut avaamattomana). Mulla on hyperfokus putkiaivo, joten joko imeydyn johonkin asiaan ja muodostuu ikään kun eräänlainen PUTKI tai TUNNELI, jossa olen sen asian kanssa (näen tän kuvana päässäni, pitäs piirtää). Eli kun jokin asia avaa sen fokustunnelin, asiat alka sujuun ja saan aikaan, MUTTA jos joku katkasee ton putken ja rikkoo keskittymisen, homma on menetetty enkä enää saa mitään aikaan... Esim. jos alkasin nyt lukea jotain toista kirjaa, mun putki saattas siirtyä SIIHEN, ja sit unohdan kokonaan sen ekan kirjan... Eli mun on nyt varojeltava visusti tätä syntynyttä putkea ja hyödynnettävä sitä! Eli luettava nyt kaikki mahdollinen aika sitä kirjaa ja toivottava, ettei mikään katkase putkea ennen kun saan sen luettua.

Opiskelut on mennyt tänä syksynä... En tiä miten. Oon kyl tehnyt kaikenlaista, mutta tällä hetkellä oon saamassa vaan 6 op koko syksystä 😬. Ja niittenkin kaa oon sählännyt eli joutunut pyyteleen lisäaikoja tehtäviin yms. Tänään on kummankin kurssin lopputyön deadline, toisen itseasiassa meni jo ja jouduin taas ilmottaan, et myöhässä tulee, ja sit saan ees ainakin nää pari tutkinnon kannalta pakollista kurssia kasaan.

Mun ois aika helppo saada 10 op vielä lisää, MUTTA se vaatis jonkun verran työtä, ja toistaseksi en yksinkertaisesti oo ehtinyt. SIIS meinasin, et oisin tän ja ens viikon skarpannut, mut oonkin nyt jumpannut ja ollut eevin kaa jne. Yhteen kurssiin oon lukenut 12 artikkelia, niistä tarvis tehä essee. Sit saisin ehkä 5 op (en tiedä kyl kelpuuttaako se opettaja enää koko esseetä... se kurssi oli alkusyksystä ja suoritettiin istumalla luennoilla, mut en pystynyt keskittyyn luentoihin ja kysyin voinko tehä esseellä... Kyllä sain luvan, mutta täs on mennyt jo aikaa). Lisäksi luin koko kesän yheen typerään tenttiin ja oon lukenut kaikki 4 kirjaa, MUTTA en voi tenttiä ellen KERTAA niitä, koska en muista mitään jos luen kerran läpi. Eli jos saisin ne kerrattua, saisin taas 5 op. Pakko noi ois rutistaa, kun oon tehnyt jo kuitenkin paljon töitä niitten eteen.

Sit teen vielä yhtä psykan kurssia, jota rakastan, mut ei oo senkään tekemiseen vaan ollu oikeen aikaa (eli keskittymiskykyä tai jotain). Onneks sen ei o kiire. Just sen kirjan oon saanut nyt putkifokukseen. Ehkä teen sitä kurssia joululoman ja tentin heti loman jälkeen. SITTEN mulla ois optimitapauksessa syksyltä 21 op!! Jeeeeeee.

Täytyy ponnistella.
Nyt aamupala ja kouluhommiin.

Rapakunnossa

Liityin gogohun (liikuntakeskus). Rakastan käydä siellä. Kävin joskus yli 10 vuotta sitten siellä muutaman vuoden ja pari votta sitten liityin pitkästä aikaa, mutta en sitten pystynyt käymään, koska asuin hankalassa paikassa ja yhteen jumppatuntiin matkoineen olisi mennyt aina 3 tuntia... Mutta NYT. Ja tarkoitus olisi nyt, että käyn siellä loppuelämäni.

Painan 61,5 kg ja siinä on yli 5 kg liikaa läskiä (koska lihaksia minulla tuskin on). On aika laittaa elämäntavat järjestykseen. Ruokavalio ja liikunta. Ja ideana siis PYSYVÄT elämäntapamuutokset, ei mikään kuuriluontoinen typeryys. Tähän asti oon ollut hot tekemättä asian eteen oikein mitään, mutta ikä painaa ja on alettava hommiin.

Tänä aamuna siis suuntasin bodysteppiin ja tiesin, että se on helvetin rankka tunti ja aivopesin itseäni valmiiksi ottaan sen löysästi, mutta ei siitä silti tullut mitään... Jaksoin 15 minuuttia ja sit olin IHAN raato ja valmis hautaan ja kituutin loput 45 minuuttia ja mietin, että mitä jos pyörryn. Just. Kun liityin viimeksi gogohun 2 vuotta sitten, jaksoin selvästi paremmin, vaikka en mitenkään optimaalisesti. Toisin kuin 10 vuotta sitten, jolloin vedin sen tunnin aina täysillä alusta loppuun. Kuntoni on rapautunut olemattomiin... AAARGGGG.

Outoa vaan, että mulla on tosi hyvä sellainen peruskestävyyskunto, koska jaksan tanssia monta tuntia baarissa ja lenkkeillä 30 minuutta putkeen KUULOKKEIDEN kanssa (en ilman). Mut jos syke nostetaan yhtään korkeammaksi ja on intervallityyppistä jne. niin mun elimistö on TÄYSIN valmistautumaton ja kykenemätön moiseen. Jaksan pitkään tasaisella, matalahkolla sykkeellä, mutta kaikilta muilta osin kunto on aivan paska. Mitä muuta voi tosin odottaa, jos ainoa liikuntamuoto on about kävely paikasta toiseen.

Nyt pitää sit vaan sitkeästi taistella, kunnes kuntoni on kohonnut pilviin. Ja havaitsin myös salin peilistä, missä on ainakin osa laardeista... REISISSÄ. En esiintyisi minisortseissa. Odotan mielenkiinnolla, koska tulee se päivä, että peilistä näkyy trimmatut ja kiinteät reidet.
Huomenaamulla uusi taisto, tosin onneksi kevyempi tunti ja sen päälle tunnin venyttely. IHANAA. Torstaina pidän taukoa.

harmi vaan, et noin rankasta tunnista EI tule loppupäiväksi energistä oloa vaan olen hirviömäisen väsynyt raato. Joten menen nyt päiväunille.

T: rapakuntoinen, mutta seksikäs pullataikinaolento

Apinaenergian muuntaminen produktiiviseksi energiaksi

Olen aika intoutunut! Jostain syystä olen vasta nyt havahtunut tiedostamaan, että olen KOKO AJAN levoton. Olen aina ollut koko ajan levoton ja tietysti jollain tasolla tietoinen asiasta, mutta vasta nyt tiedostan sen selkeästi ja että OIKEASTI se levottomuus on PITKÄSTYNEISYYTTÄ eli alistimulaatiota (eli dopamiinivaje eli ADHD). Aivoni ovat kaiken aikaa pitkästyneet kuoliaiksi. Ja sitten tulen levottomaksi. Ja sitten alan riehua. Eli kehittää impulsiivisia päähänpistoja ja pöllöillä ja minun oma ERIKOISADDIKTIONI, jolla olen lääkinnyt ääretöntä pitkästyneisyyttä, on ollut MIEHET. Mikä olisi jännempää kuin uusi valloitus!! Flirttailu ja uuden suhteen jännitys. Uuuuuuuuuuuuuuu, se jos jokin on JÄNNÄÄ ja tylsyys on pois pyyhitty. Mutta en halua enää hankkia elämääni miehiä siksi, että olen pitkästynyt. Se on typerä syy.

Mutta nyt kun tajuan tämän kuvion, voin alkaa lääkitä sitä paremmilla keinoilla. Tai siis ainoa keino, mitä keksin on se LIIKUNTA. Minä olen aika varma, että se myös toimii aika hyvin. Teoriani on sellanen, että kun puran tätä levotonta energiaa liikkumiseen, aivoni rauhoittuvat ja sitten pystyn KESKITTYMÄÄN johonkin järkevään ja produktiiviseen tekemiseen. Eli kyseessä on muuntoprosessi. Muutan tämän hyödyttömän apinaenergian liikunnan avulla (konvertteri) produktiiviseksi energiaksi ja sitten voin kanavoida energiani mielekkääseen tekemiseen. Kun olen apinaenergiatilassa, en pysty keskittymään oikein mihinkään. Se on sellasta turhaa, levottomuusenergiaa.

Siksi minä EN nyt mene sinne hiton tinderiin vain siksi, että saisin vähän JÄNNITYSTÄ aikaan vaan menen nukkumaan ja HUOMENNA pääsen vihdoin liikkumaan. VIHDOINKIN. Jos tää turhautuneisuus alkaisi sitten taas purkautua.

Ruokaelämäni on pilattu

Yhyyyyy. Minun ruokaelämäni on pilattu. Mitään ei saa syödä. Ei lihaa, ei kalaa, ei kanaa ei vehnäjauhoja ei maitotuotteita ei sokeria ei mitään. Vain porkkanaa ja papuja. Olen syvästi kyllästynyt. VITUTTAA. KYLLÄSTYTTÄÄ. Mutta en pääse tästä yli enkä ympäri. Gluteenin ja viljat voisin vielä armahtaa koska mulla ei ole TODETTU mitään ongelmia niistä, mutta noi muut... :( En kerta kaikkiaan vaan kykene tekemään sitä, että söisin lihaa, kalaa jne. En vaan voi. Koska se on NIIN väärin. Jos ne eläimet saisi elää luonnollista, hyvää elämää ja ne lopetettaisiin mahdollisimman kauniisti nurmikolla (esim. ampumalla pam, kuin metsästyksessä), JA jos maapallo ei olisi niin helvatun täynnä ihmisiä, niin sitten se ois totaalisen ok. MUTTA nyt se ei ole. En halua/voi tukea sitä kamalaa järjestelmää, joka lihan tuottaa. Painajaisjärjestelmää, jossa eläimet ovat piinattuja, rääkättyjä tehotuotteita. Ja kala taas... Suomen järvikalat on ok. Mutta tonnikalat ja sen sellaiset on niiiiiiiin ylikalastettuja, että niitä ei tosiaankaan saisi syödä KUKAAN. Oli kuinka MSC-sertifioituja hyvänsä. Kananmunat aion sallia, mutta nekin tarvis ostaa jostain esim. munaeggspressiltä tai vastaavasta, tai kasvattaa kanat ite. Tehotuotannon luomumunat on aika lailla samaa rääkkäyskamaa kuin muutkin tehotuotetut rääkkäysmunat.

Mutta miten KURJAA onkaan ruokaelämä ilman lihaa. Niiiiiiiiin kurjaa, ankeaa, tylsää, paskaa. Ja minun on koko ajan nälkä. Ja en tosiaan jaksa tunkea niitä hitsin rehuja kitaani valtavia määriä.

Ja sit tuohon päälle vielä ne muut rasitukset, kun en luota vehnään ainakaan yhtään, kaura lienee ok, ja josKus syön ohraa ja ruistakin (syön kyllä vehnääkin, mutta koko ajan  tuntuu, ettei pitäisi). yhyyy. Ja kun ei saisi herkutellakaan, kun sekin on väärin.

Syömisestä on tehty kaameaa rakettitiedettä ja hyvin vaikeaa ja rasittavaa ja moraalisesti kuormittavaa.

Unhappiness.

Ja sit se ikuinen stressaaminen LIIKUNNASTA. Vihaan liikunnan harrastamista. Minä vain vihaan. Hyötyliikunta on ok, mutta tällä hetkellä sitä (esim. kävelyä) tulee liian vähän nykyisistä koulu ym matkoista. Ja sitten liikuntaakin PITÄISI harrastaa kaiken aikaa ja minä EN HALUA, mutta olisi pakko ja sitten saa siitäkin stressata koko ikänsä.

INHOTUS.

Orangista ei saa vasaraa

Tajusin yöllä asian. Tutkittuani taas itsekurin kehittämisasioita yms. tajusin, että ei enää sitä. Olen nyt useamman vuoden yrittänyt muuttaa aivojani kurinalaisiksi ja muuttaa itseäni joksikin muuksi kuin mitä olen, ja se ei ole toiminut. Ymmärsin yhtäkkiä syvällisesti, mitä oikeastaan olen yrittänyt tehdä ja mitä se käytännössä tarkoittaisi, jos siinä onnistuisin. Jos onnistuisin jotenkin muuttumaan sellaiseksi, mitä haluan olla, minun pitäisi olla aivan eri ihminen kuin mitä olen. Minun pitäisi olla 24/7 tiukan hallittu, kurinalainen, järkevä ja käytännöllinen. Olen ajoittain saanut itseni joksikin aikaan sellaiseen tilaan, mutta se on aina tuntunut luonnottomalta ja pahalta.

Ystäväni, jolla on diagnosoimaton add, käyttää välillä tyrosiinia saadakseen aikaan asioita. Mutta hän sanoi, että tuntee olevansa niin outo ja ei-oma-itsensä, ettei voi käyttää sitä kuin satunnaisesti. Hän sanoi tappavansa itsensä, jos joutuisi aina olemaan sellainen.

Luulen, että tila, jonka hän saauttaa tyrosiinilla on vastaava, kuin olen välillä kyennyt luomaan itsekurilla.

Eihän me kaikki ihmiset voida olla samanlaisia. Ei jokainen voi olla tiukan hallittu ja kurinalainen ja järkevä. Minun veljeni on sellainen. Hän sanoo, että olisi ihan hauskaa, jos joskus pystyisi olemaa spontaani ja vain nauttimaan asioita. Hän on siis vastakohtani (geenit on outoja).

Ei ENFP, enneagrammi 4, joka on hsp, asperger ja adhd, voi olla sellainen. Minä olen luova, kaoottinen, idealistinen, intuitiivinen ja innostunut. Ei ole mitään järkeä siinä, että yritän survoa itseni olemaan joku super järkevä ja kuiva tyyppi. Ihan kuin yrittäisi tehdä tehdä orangista vasaraa.

Olen kyllästynyt.

On aika ottaa uudenlainen lähestymistapa. Uskaltaa olla oma itsensä.

Tapasin eilen serkkuni, jolla on syöpä (ja ADHD). Hän on hirveän leppoisa ja rento ja hyväntuulinen. Kysyin, onko hän aina sellainen. Kyllä. Hän elää päivä kerrallaan eikä niin murehdi.

Minä taas vaadin itseltäni hirveästi (kytkeytyy ainakin jossain määrin yhteen traumaani). Ja sitten minulla on näitä vaatimuksia ja tavoitteita ja ihanteita ja iso ristiriita todellisuuden ja niiden välillä ja siitä syntyy ahdistus ja stressi.

On tullut aika kokeilla uudenlaista lähestymistapaa. Jos en voi muuttaa itseäni, on aika tarkastella tavoitteita ja pyrkimyksiä ja muuttaa niitä.

Ehkä voisin rakentaa elämäni sen pohjalta, millainen olen sen sijaan, että yrittäisin survoa itseäni johonkin valmiiseen muottiin, jonka itselleni teen.


Tästä tulkoon uusi agendani.

Lisäksi koitan ruokavaliolla ja lisäravinteilla optimoida aivotoimintaani.

Mitä kaikkea itsensä hyväksyminen pitää kohdallani sisällään?

Yksi asia, missä en saa aivojani yhteistyöhön on liikunta. Ei tule kesää. Olen yrittänyt 4 vuotta käydä Gogossa ryhmäliikuntatunneilla (tai salilla) ja ei. Ei. En koskaan halua mennä sinne ja joudun stressaamaan asiasta taukoamatta enkä halua elää niin. En myöskään saa itseäni lenkille. Vaikka metsässä on kohtuu hauskaa kirmata, se on silti tylsää. Tylsää tylsää.

Ei vaan huvita.

Mutta tykkään hyötyliikunnasta. Kävelen ja pyöräilen. Se riittää perusliikunnaksi.

Ostan askelmittarin. Veljelläni on sellainen, ja hän eilen kertoi, miten paljon se vaikuttaa, kun konkreettisesti näkee ne päivän aikana kertyneet askeleet, ja miten paljon askeleita kertyy, kun tekee pieniä liikuntaa lisääviä valintoja usein (esim. parkkeeraa auton parkkipaikan kaukaisimpaan nurkkaan). Se motivoi lisäämään liikuntaa, vaikka teot olisivat pieniäkin.

Luin juuri artikkelin yli 70-vuotiaasta ukkelista, joka on painonnostaja. "Maastaveto, penkkipunnerrus, jalkakyykky ja raaka rinnalle veto ovat liikkeitä, jotka antavat hyvin perusvoimaa." Ehkä teen vaan muutamia tollasia perusliikkeitä sillon kun jaksan ja muistan ja se saa riittää lihaskunnoksi.

Minusta on myös silloin hauskaa lähteä liikkumaan, jos kyseessä on kaverin kanssa sovittu tapahtuma (esim. tenniksen pelaaminen). Täytyy siis sopia useammin kaverien kanssa liikuntatreffejä.

Ja sitten täytyy vaan hyväksyä, että tuo kaikki riittää. Koska se on paras, mihin pystyn.


En myöskään pysty poimimaan mustikoita. Siis pystyn jonkun kipollisen, mutta luulen, että 5 litraa olisi jo aika mahdoton saavutus. Ja hyvin harvoin jaksan ja on energiaa lähteä poimimaan marjoja ylipäätään. Se ei vaan huvita. Tosin tässäkin auttaisi, jos sinne lähtisi jonkun kanssa. Tarvisi varmaan hankkia lisää ystäviä.

Mutta niin, jos en kerran pysty, en pysty. Turha sitä on sitten murehtia. Menen sitten kerään yhen pikkurasian. Ja ostan talvella sitten kaupasta.


Luin eilen yhdestä artikkelista, että tärkein ominaisuus, joka vaikuttaa siihen, tuleeko ihmisestä menestynyt, on kyky lykätä mielihyvää. Ok. Ehkä minusta ei koskaan tule menestyvää. Onko sen sitten niin väliä? Ei elämän tarkoitus ole tulla menestyväksi vaan onnelliseksi.


Kaikkea sellaista. Katsotaan, millaista elämää oranki elää.

Itselle sopiva tapa harrastaa liikuntaa

Aikeenani on aloittaa aktiivinen liikunnan harrastaminen. Tässä, kuten ssri-lääkkeiden lopettamisessa, olen yrityksen ja erehdyksen kautta hionut lähestymistapaani asiaan, ja jatkan hiomista, kunnes onnistun tavoitteessani.

Kävin vuosia sitten (lähes 10 vuotta sitten) liikuntakeskus Gogossa. Tykkäsin tosi paljon käydä bodystepissä ja muilla ryhmätunneilla, mutta vaikka 3 vuoden ajan sitkeästi raahasin itseni paikalle keskimäärin 3 kertaa viikossa, minua ei koskaan alkanut huvittaa mennä sinne. Se oli aina stressaamista, pakottamista ja jatkuvaa itsensä kanssa taistelua. Siksi lopulta päätin luovuttaa. Olin kolme vuotta yrittänyt, mutta asiasta ei tullut luontevaa osaa elämääni enkä halunnut elää loppuelämääni stressaten taukomatta jostakin.

Sitten olin monta vuotta melkein liikkumatta. Tai siis minulla ei ole autoa, ja kävelen ja pyöräilen aika paljon paikasta toiseen. Ja lapsen kanssa on joutunut hinaamaan talvisin välillä pitkiäkin matkoja pulkkaa, jossa on lapsi ja kauppakassi ja selässä painava reppu täynnä kirjaston kirjoja tms. Eli peruskunto pysynyt kyllä yllä.

Kaikki nuo "liikkumattomat" vuodet haaveilin Gogosta. Tykkäsin tosi paljon niistä ryhmätunneista, ongelma oli aina se paikalle meneminen. Nyt kun muutin viime kesänä takaisin Tampereelle, liityin heti gogohun. No, sain todeta, ettei tilanne ole muuttunut mihinkään. Nautin todella paljon liikkumisesta ja tunneista, mutta minulla ei koskaan ollut aikaa mennä sinne. Bussimatkoineen ja muine oheissäätöinen yhteen liikuntatuntiin menee kolme tuntia. Hyvin harvoin minulla on käytettävänä kolmea tuntia sellaiseen. Joko olen Eevin kanssa tai sitten on vihdoin aikaa hengata yksin kotona ja tehdä omia projekteja ja juttuja tai sitten pitää viettää laatuaikaa miehen kanssa tms.

Lisäksi, olen nyt viimein tämän tiedostanut ja oppinut, olen introvertti kotihiiri. Vaikka rakastan gogon liikuntatunteja, ne eivät sovi introverttiydelleni. Inhoan lähteä kotoa mihinkään ihmisten ilmoille. Se aiheuttaa ylimääräistä kuormitusta, vaikka nauttisinkin siitä, mitä menen tekemään. En mitenkään pysty hararstamaan useita kertoja viikossa liikuntaa sillä tavalla. Täysin mahdotonta.

Nyt siis joudun palaamaan taas sen asetelman eteen, että minun täytyisi saada itse itseni liikkumaan. Yksin. Kotona. Tai lenkkipolulla. Tai missä nyt huvittaakin. Mutta yksin. Ryhmätunneilla on se hyvä puoli, että jos alkaa vituttaa tai väsyttää, ei KEHTAA lähteä kesken pois. Ja luultavasti se, mikä Gogossa käymisestä on tehnyt osittain niin hauskaa on se, että sinne voi mennä vähän kuin baariin. Siis voi tuntea itsensä kauniiksi ihmisten ilmoilla. Siis vaikkei meikkaisi tai mitään, mutta jumpassa on aina tiukoissa vaatteissa ja näytän kivalta (omasta mielestäni) ja tykkään aina tollottaa peilistä, että teen liikkeet täydellisesti (ainakin yritän) ja no, se sosiaalinen aspekti ja ulkonäöllä mässäileminen on jotenkin osa sitä viehätystä, mutta samalla se uuvuttaa tällaista introverttia, ja OIKEASTI, minulle ainoa toimiva tapa harrastaa liikuntaa on YKSIN ja rauhassa ja omia aikojani ja mieluiten kotona tai kodin lähellä.

Nyt on vaan kerta kaikkiaan löydettävä SIITÄ se oma pysyvä tapa liikkua. Yksin tekemisestä.

Yllättävän pienillä muutoksilla voi olla ISO merkitys.

VIHAAN lenkkeilyä. V-I-H-A-A-N. Kuolettavan tylsää. Puisevaa. Kamalaa. TYLSÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.

Mutta.

Yksi pieni muutos.

Jos juoksen METSÄSSÄ, metsäpoluilla, se onkin yhtäkkiä HAUSKAA!

Ihan käsittämätöntä, että jos tekee samaa asiaa, mutta vähän eri puitteissa, se voi muuttua super ankeasta hauskaksi.

En kerta kaikkiaan PYSTY juoksemaan tasaisella tiellä. Ei. Ei kykene. Mitenkään. Syön mieluummin kiviä.

Mutta metsäpoluilla juoksen mielelläni. Siinä on jotenkin aivoille samalla koko ajan tekemistä, kun pitää koko ajan ajatella kaikkia niitä juuria ja kiviä ja varoa, ettei lennä naamalleen ja kompuroi ja katkaise jalkojaan ja pitää koko ajan väistellä ja loikkia kaikenlaisten asioiden yli ja kiemurrella ja mutkitella... Siinä on koko ajan kaikenlaisia hauskoja virikkeitä myös päänupille ja kehossa tuntuu mukavalta se jatkuva loikahtelu ja väistely. Se on paljon kiinnostavampi kokemus kuin se KUOLETTAVAN ankea tasaisella tiellä jyystäminen.

Harrastan siis sitä. Lisäksi aion käydä välillä ravaamassa rappusia jossakin, mutta sekin on aika kamalan tylsää. Ja sitten teen välillä intervalleja.

Mutta monilla muillakin pikku asioilla voi olla merkitystä. Jos esimerkiksi ajattelen, että minun täytyy juosta joku tietyn pituinen matka, juokseminen muuttuu SUORITTAMISEKSI. Tuijotan vain koko ajan sitä tavoitetta ja mietin, missä olen nyt suhteessa tavoitteeseen ja paljonko on jäljellä, ja koko homma on kamalaa suorittamista joka vituttaa ja haluan vaan helvettiin sieltä.

Siksi en juokse matkaa.

En halua asettaa myöskään AJALLISTA tavoitetta, koska siitä tulee vähän sama juttu.

Teenkin niin, että lähden vain kirmailemaan pitkin pusikoita. Saatan seurailla tiettyä reittiä, nyt kotini lähellä esimerkiksi menee metsäreittejä (hiekkateitä metsässä), ja siellä on viitat, joissa lukee, kuinka pitkä matka on mihinkin etappiin. Saatan kirmailla jonkun reitin likellä menevillä poluilla ja ajatella, että juoksen EHKÄ sen 10 kilometriä, mutta jos minua huvittaa, sinkoankin ihan muualle, tai lähden kotiin, kun huvittaa. Tai sitten vaan kirmailen ympäriinsä kunnes kyllätyn ja katson kotona vasta kellosta paljonko meni aikaa.

Tänään kirmailin vain 10 minuuttia, mutta oleellisinta on se, että saan itseni edes LIIKKEELLE. Ja kirmailun jälkeen voi tehdä vaikka hieman lihaskuntoharjoitteita.

Siitä päästäänkin toiseen asiaan. Lihaskunto. Olen alkanut kehitellä siihenkin omaa tapaani, joka soveltuisi persoonallisuudelleni. Inhoan lihaskuntotreeniä. Se on ällöä. Vastenmielistä. Siinä tulee hiki ja joutuu ponnistelemaan ja se tuntuu inhottavalta. Se ei ole ollenkaan MUKAVAA.

Tarkoitus on siis treenata kotona käsipanoilla ja kehon omalla vastuksella yläkroppaa ja keskivartaloa. Alakroppaa treenaan juoksemalla portaita ja intervalleja ja no, ylipäätään juoksemalla ja pyöräilemällä. Se saa riittää siihen. Mutta yläkroppa lojuu käyttämättömänä. Sille täytyy tehdä jotain.

Aionkin tehdä niin, että opettelen integroimaan lihaskuntoharjoittelun osaksi jokapäiväistä elämääni siten, että kun laitan vaikka kananmunat keittymään, teen sarjan punnerruksia ja toisen sarjan jossain muussa välissä. Tällöin sitä inhaa fyysistä urakointia ei tarvitse kestää kuin minihetki kerrallaan eikä se silloin tunnu niin ällöltä. Ei ehdi tulla edes hiki.

Ja joskus jos iskee parempi inspis, voi treenata enemmän kerralla.

Pääasia, että tekee JOTAIN.

Jotenkin on sellainen epäusko, että ei siitä ole mitään hyötyä, jos aherran niillä käsipainoilla tai teen jotain vatsalihaksia, mutta kyllä vaan kummasti tuli monenmoiset lihasryhmät "kipeiksi", kun pari päivää sitten tein käsipanoilla hartiat, ojentajat, haiukset ja vyötärönlihaksia. Ja eilen tein pari sarjaa jalkakyykkyjä ja kyllä se vaan tänään persuuksissa tuntuu. Ehkä niillä sitten on jotain vaikutusta,

Yritän siis opetella tekemään liikuntasuoritteita joka päivä pienissä paloissa niin, että se ei vie liikaa aikaa eikä vaadi suuria kerta ponnistuksia, vaan tapahtuu ikään kuin puoli huomaamattomasti arjen luontevana osana. Sitten jos ja kun jotain tuloksiakin alkaa näkyä tai tuntua, alkanee motivaatio myös kasvaa, kun huomaa, että siitä oikeasti on hyötyäkin.

Eli tällaista kehitteillä. Liikunta on oleellinen osa terveellisiä elämäntapoja ja jotenkin se täytyisi saada pysyväksi osaksi elämää. Täytyy vaan löytää itselle sopiva tapa harrastaa sitä. Että sitä jaksaa tehdä tarpeeksi paljon ja loppuelämänsä ajan.

Koneiston huoltaminen rakkaudellisena toimenpiteenä

Olen oppinut rakastamaan itseäni. Jotenkin hyvin aidosti. Se tulee esille siinä, miten suhtautumiseni itsestä huolehtimiseen on viime aikoina muuttunut. Olen jotenkin syvällisellä tavalla ymmärtänyt, että voidakseni niin hyvin kuin mahdollista, minun täytyy huolehtia koneistostani. Haluan harrastaa liikuntaa voidakseni niin hyvin kuin mahdollista. Tässä on tapahtunut jokin syvällinen asenne muutos, koska totta kai olen halunnut ennenkin harrastaa liikuntaa, koska olen tiennyt, että se tekee hyvää ja sitä pitäisi harrastaa, mutta nykyään siinä on jotain erilaista. Koska rakastan itseäni, rakastan kehoani ja haluan pitää siitä mahdollisimman hyvää huolta voidakseni mahdollisimman hyvin. Halu liikkua kumpuaa rakkaudesta. Se on aitoa halua, ei ulkokohtaista suorittamista.

Ja samalla tavalla olen vihdoin ymmärtänyt, että ravinto on toinen tärkeä asia, jolla huollan koneistoani. Siis ymmärtänyt jotenkin erilaisella tavalla kuin ennen.

Ja nyt saapui viimeinen askel tässä sarjassa: uni. Unen rakastaminen. Uni on myös äärettömän tärkeä asia itsestä huolehtimisen ketjussa. Olen aina iltaisin tullut surulliseksi, kun päivä loppuu ja alkanut jotenkin kapinoimaan, jopa suuttunut: "En HALUA mennä nukkumaan!!!! Haluan ELÄÄ!!!" Mutta nyt sisälläni on liikahtanut ja ymmärrän, että jos rakastan itseäni, haluan tehdä itselleni hyvää, ja uni hoitaa minua. Se on kaunis ja hyvä asia. Eilen illalla, tapeltuani taas pari viikkoa univelan kanssa, tajusin, että uni ei ole vihollinen, opettelen rakastamaan unta. Opettelen tuntemaan iloa siitä, kun ilta saapuu ja saan mennä nukkumaan ja hoitaa sillä tavalla itseäni.

Uni, ravinto, liikunta.

Koneiston huoltaminen. Koneiston pitäminen optimaalisessa vireessä. On todella hauskaa pitää huolta itsestään ja hoitaa tomumajaansa.

Kun rakastaa itseään, halu pitää huolta itsestä on lempeää, rakkaudellista halua. Aitoa ja vilpitöntä. Motivaatio nousee rakkaudesta.

Minulla tähän pisteeseen on suorastaan pakottanut äitiys. Rakkaus lapseen on niin valtava, että toisen puolesta on valmis tekemään mitä tahansa. Haluan pitää itsestäni niin hyvää huolta kuin mahdollista voidakseni pitää lapsestani niin hyvää huolta kuin mahdollista. Kaikki kietoutuu toisiinsa. On pidettävä huolta itsestään ja rakastettava itseään voidakseen säteillä rakkautta myös ympärilleen.

Ja tietysti haluan olla maksimaalisen onnellinen!!

Liikunnallisen elämän aloittaminen

Olen yllättynyt. Siitä, miten elimistöni reagoi liikuntaan. Minulla täytyy olla paljon paskempi kunto, kuin olen kuvitellut. Ylikunto käy päälle todella helposti. En ole varma, onko se ihan oikea termi, mutta parempaakaan en tiedä. Heti kun lipsahtaa ahnehtimisen puolelle (jumppaan vähänkään liikaa), iskee hirvittävä energiakato ja väsymys ja mädäntyneisyys, joka kestää monta päivää. Silloin Gogohun liittymisen jläkeen en aluksi tajunnut tätä kuviota ja jatkoin vaan sitkeästi ja silloin se taisi mennä ainakin ihan virallisesti ylikunnoksi, nyt havaitsin oireet heti, kun ne tulivat, ja tiesin, että jaahas, nyt sitten maataan taas velttona ja levätään, kunnes olo muuttuu takaisin energiseksi.

Olin asettanut itselleni säännön, että saan jumpata vain 3 kertaa viikossa ja välissä on aina vähiuntään 1 lepopäivä ja sykehuipputunnit on kiellettyjä. Jotenkin sitten taas villiinnyin ja kävin maanantaina spinningissä, mikä sopii tähä kuntotasoon erinomaisesti, koska siinä pysytään varsin tasaisesti kestävyyskuntosykealueella; torstaina kävin 30 minuutin cxworksissa ja 30 minuutin bodystepissä. Puolen tunnin bodystep sujuu hyvin, laudan pidän alatasolla. Mutta sitten karkasi mopo käsistä. Menin perjantaina bodybalanceen ja ajattelin, että se nyt on niin nynny tunti, että voin ihan hyvin mennä vielä shabamiin (tanssitunti). En tiedä miksi, mutta en voinutkaan. Vaikka meninkin. Bodybalance oi tosi kivaa ja sujui hyvin, mutta talsin sieltä toiseen Gogohun tanssimaan ja tunsin jo pukuhuoneessa, että pitäs lähteä kotiin, väsynyt olo ja energiaa ei tarpeeksi, mutta en uskonut... Tanssitunnilla energia oli ihan nollassa ja en olisi jaksanut yhtään ja halusin vaan häipyä sieltä, mutta en kehdannut.

Ja eilen olin vielä sopinut meneväni omyogakouluun tanssitapahtumaan. Siellä olin liikkeessä eilen pari tuntia.

Ja herranjumala sitä väsymyksen ja energiattomuuden määrää. Tulin eilen kotiin tanssitapahtumasta niiiiiiin väsyneenä, että olo oli kirjaimellisesti aivan eloton. Raahauduin sänkyyn syömään iltapalaa ja nukahdin heti sen jälkeen. Nukuin kuin tukki ja heräsin aamulla väsynenää noin 9 tunnin unien jälkeen. Äsken nukuin 2 tunnin päiväunet.

Ongelma on myös se, että minun on todella vaikea syödä päivän aikana tarpeeksi. Olen vasta havahtunut tähän ongelmaan ja alkanut laskea kaloreita varmistaakseni, että syön tarpeeksi, mutta vaikka YRITÄN syödä tarpeeksi, käy usein köpelosti. Eilen jäi noin 1000 kaloriin, kun aamupala oli myöhäinen yms.

Äh.

Taistelu jatkuu. Nyt lepään, kunnes tunnen energiatason korjautuneen ja yritän sitten, taas kerran, pitää tämän liikkumishimoni aisoissa.

Miten ihmeessä ei muka jaksa mennä BODYBALANCEN jälkeen tanssitunnille?

Ei käsitä.

Tietty voi olla, että jos en olisi torstaina käynyt jumpassa ja jos oisin syönyt paremmin perjantaina, olisin jaksanutkin mennä.

Nyt yritän tunkea kaloreita ja ravintoaineita vatsaani. Näyttää tulevan taas vajaakaloripäivä :(. Nyrkkisäännöksi olen ottanut, että yritän saada aamupalalla kasaan noin 500 kcal, ainakin 400, muuten on mahdotonta syödä enää tarpeeksi sinä päivänä. Tai ei mahdotonta, mutta vaikeaa. Samoin lounas ja päivällinen pitäs olla sitä 400-500 kcal luokkaa. Sitten vielä välipalat. Niinä päivinä, kun en liiku, pitäs syödä noin 1600 kcal ja liikkumispäivinä jotain 2000.

Toinen nyrkkisääntö on se, että yhtään ateriaa ei saisi jäädä väliin.

Plääääääääääääääääääääääääääääääääh.

Vaikeus.

Tentti tulossa

Pläääp. Ensi viikolla on ensimmäinen tentti (avoin yliopisto ja biologia). Toivottavasti kallooni on imeytynyt jotain. Informaatiota. Tuntuu, ettei ole, mutta kai sinne on pakostikin JOTAIN imeytynyt.

Eevi on kiva.

Mitä muuta... Niin, katson Big brotheria. HAHHAHHAHAHAAA. Ja kuuntelen ROBINIA. EN kyllä mitenkään aktiivisesti vaan viime päivinä olen tutkinut, millaista musiikkia sillä on, ja minusta sen biisit on kivoja. Ideana oli siis esitellä sitä Eeville, mutta tykkäsinkin siitä itse. Osaan olla hyvin nolo ihminen :D. Tiedän, kaikesta aspergeriudesta huolimatta, että on noloa katsella bigbrotheria ja kuunnella robinia. Bigbrotheria olen seurannut ehkä kaksi kertaa aikaisemmin. Yleensä kyllästyn jossain kohtaa ja jätän sikseen. Nyt aloin katsella sitä, koska ei ole muutakaan katseltavaa ja välillä on hauskaa katsella JOTAIN. Ja tykkään lähinnä reality teeveestä, koska tutkin millaisia ihmiset on ja miten ne käyttäytyy ja reagoi ja ajattelee ja puhuu ja toimii. Ihmiset on kiinnostavia. Ehkä siksi, että sitä kautta opin paremmin ymmärtämään itseäni ja paikkaani maailmassa.

Elokuvat on liian pitkiä. Tai sellaisia keskittymismöykkyjä. Pitää orientoitua kerralla sellaiseen möykkyyn. Se on jotenkin liian vaativaa nykyään. Ne kerrat kun olen yrittänyt katsoa elokuvaa, keskeytän vähän väliä ja kipitän ympäri taloa ja teen sitä sun tätä ja palaan taas katsomaan ja se on ihan naurettavaa koko touhu, joten en ole jaksanut enää vaivautua.

Etsin töitä. Työkkäriin on aika reilun viikon päästä, jos vaikka saisin duunikortin tai menisin työharjoitteluun työmarkkinatuella jonnekin, missä saisin kassakokemusta.

Biologiasta on eka kurssi kohta siis tentitty ja kyllä sen nyt läpi pitäisi mennä, en nyt voi NIIIIIN huono olla, ettei menisi ja ilmoittauduin seuraavalle kurssille.

Eevi on kiva (edelleen) ja parisuhde hyvä.

Mutta henkilökohtainen vointi koko ajan persiillään. Väsynyt ja energiaton ja näivettynyt apina. Tosin nyt on taas joku tauti. Olen jotenkin kipeä, mutta inhoan tällaista kipeänä olemista, kun ei ole kunnolla kipeä eikä oel kuumetta ja sitten ei tiedä, onko kipeä vai ei. Mutta olo on kaamea.

Jumpassa en ole käynyt kuin 1 kerran viikossa (tämä ja viime viikko). Odotan, että tämä typerä kipeys menee pois ja aloitan sitten kuntoilun uudelleen ja maltillisesti. En kuvittele enää mitään kuntotasoni suhteen. En yritä olla paras ja häikäisevä ja täydellinen. Ajattelen nyt asian niin, että minulla on paska kunto, olen raihnainen mummo, ja menen siellä sen mukaisesti ja toivon, että jonain päivänä kuntoni on kohonnut.

Loppu.

Typerä resurssirajoitteisuus

Tyhmänä ajattelin, että jos alan liikkua tosi paljon, lakkaisin olemasta väsynyt. Mutta kun ongelma on siinä, että aina kun poistun kotoa, alan uupua, ja mun on TODELLA tärkeää olla mahdollisimman paljon kotona rauhassa latautumassa. Joten kun liityin gogohun, aloin ravata siellä jumppaamassa enkä levännyt enää tarpeeksi kotona. Ja nyt olen ihan hajoamispisteessä.

VIHAAN elää tällasena vammasena resurssirajoitteisena apinana, joka ei KOSKAAN voi elää sellaista elämää kuin haluaisi, kun aina tulee ne typerät resurssit vastaan ja pitää elää niiden ehdoilla. Aina.

Mitä järkeä on hakea yliopistoon, koska siellä opiskelu on kuormittavaa ja työ, jota sitten tekisin tulevaisuudessa, mikä se sitten olisikaan, olisi ihan varmasti stressaavaa ja liian kuormittavaa. Paras vaan antaa olla ja etsiä joku mahdollisimman epäkuormittava ja kevyt työ, jolla saa elannon. Jos nyt tällä hetkellä pystyn tekemään MITÄÄN työtä. Sen pitäisi olla todella osa-aikaista, jolloin siitä ei tienaa tarpeeksi.

Minunlainen surkea ihmistekele olisi karsiutunut olemassaolon taistelussa aikapäiviä sitten ellei nykyaikainen yhteiskunta pitäisi tällaisiäkin vammaisia hyödyttömiä apinoita elossa. Luonnonvalinta karsisi pikapikaa surkean geeniperimäni pois.

Tästä lähtien pyhitän Eevin eskariajat lepäämiselle ja kotona latautumiselle. Käyn keskiviikkoiltaisin bodyjamissa, kun Eevillä on tanskari. En tiedä ehdinkö sitten paljon enempää käymään tunneilla. Perjantai aamupäivisin on lempituntini (lempiohjaajani Mirkan vetämä Bodyjam), ehkä koitan siellä käydä, muut arkipäiväpäivät pyhitän levolle.

Toivon, että voisin tehdä jotain osa-aikaista työtä, joka ei kuormita liikaa. Ja että LÖYTÄISIN sellaisen työn. En vain täysin tajua, millaisia työvuorot sitten olisi, koska tarvitsen ainakin pari arkiPÄIVÄÄ lepäämiseen ja iltaisin olen Eevin kanssa, joten ehkä joku sellainen, että olisin 2 arkipäivänä päivällä töissä ja 2 arkipäivänä illalla töissä. Mistähän sellaisen räätälöidyn työn saisi.

Järjetön, ikuinen väsymys

Tässä ei ole mitään järkeä, miten sitä voi olla koko ajan ja jatkuvasti ja ikuisesti ylikuormittunut ja uupunut ja väsynyt. Aina ja iankaikkisesti. Yritti asialle tehdä mitä tahansa. Ajattelin, että jos liikunta toisi energiaa, mutta alettuani käydä Gogossa, väsymys on vain pahentunut. Tällä hetkellä väsymys on sitä luokkaa, että järkihän tässä kohta menee, kun on osapuilleen toimintakyvytön kellon ympäri. Helvetin asperger, helvetin yliherkkyys ja helvetin add ja helvetin adhd. Resurssit ei vaan riitä mihinkään. Ei MIHINKÄÄN. Ilmeisesti minun pitäisi maata vain sängyssä latautumassa. Paitsi sitten vasta kalpaten kävisikin, koska sitten tulee masennus. Varmaan sitä pitäisi maata elottomana ja nukkua ja latautua 80 % ajasta, että jaksaisi sitten 20 % ajasta jotenkin seurustella ihmisten kanssa ylläpitääkseen edes jonkinlaisia ihmissuhteita.

Aivan paskaa.

Ja MITEN voisin mennä TÖIHIN, kun resurssit on aivan vitun loppu KOKO AJAN jo nyt.

Ei tässä varmaan ole enää vaihtoehtoja kuin hakea eläkettä. Sitä on jaksettava olla hyvä äiti lapsellensa ja resurssit menee SIIHEN ja mihinkään muuhun ei jää mitään. Kaiken sen ajan, kun Eevi on eskarissa, tarvitsen LEPÄÄMISEEN, että jaksan hoitaa niitä kahta pakollista ihmissuhdettani eli parisuhdetta ja lasta.

Hirteen tässä lähinnä tekisi mieli mennä, kun elämä on täydellinen mahdottomuus.

Ylikunto (typerä termi) eli ylirasitus

Voihan perhonen. Olen luultavasti ajanut elimistöni ylirasitustilaan aloitettuani säännöllisen liikkumisen. Liityin elokuun lopussa vihdoinkin takaisin gogohun, jossa kävin lähes 10 vuotta sitten 3 vuoden ajan. Siitä tosiaan on lähes 10 vuotta... Eevi täyttää nyt 6, joten siitä täytyy olla ehkä 8 vuotta tai 9. En ole siis 8-9 vuoteen liikkunut muuten kuin hyötyliikuntaa eli kävellyt ja pyöräillyt paikasta toiseen. Siinä on kyllä pysynyt peruskunto hyvänä, koska en omista autoa ja joudun siis kulkemaan paljon edellä mainituilla tavoilla ja talvisin olen joutunut raahaamaan Eeviä pitkiäkin matkoja pulkassa kauppakassien kanssa ja selässä painava reppu täynnä kauppatavaroita tai kirjastonkirjoja. Kesäisin olen aina muutaman kerran polkaissut Nokialta Tampereelle eli noin 18 km suuntaansa. En kuitenkaan ole harrastanut varsinaista kuntoliikuntaa, koska ainoa tapa, jolla tykkään liikkua, on käydä ohjatuilla tunneilla, joissa mieluiten on menevää musiikkia (Les Mills). Lenkkeily on kuolettavan tylsää, vaikka olen satunnaisesti raahannut itseni tekemään sitä ja lenkeillyt 5 km lenkin ilman suurempia jaksamisongelmia (siis hölkännyt 5 km putkeen, paitsi kävellyt jyrkimpiä mäkiä ylös). Uimahallin altaan uiminen päästä päähän on todella kamalaa kidutusta.

Silti olen lahjakkaasti uskotellut itselleni olevani edelleen todella hyvässä kunnossa. Ihminen on todella haka huijaamaan itseään.

Kun liityin gogohun, odotin eniten bodysteppiä, joka on ollut lempituntini. Niinpä sitten ääliönä marssin heti liittymispäivänä bodysteppiin, joka on siis rankin tietämäni tunti. Juuri näinhän se kuuluu tehdä... Vajaan 10 vuoden tauon jälkeen aloitetaan bodystepistä... Lisäksi oli sellainen olo, että olen ehkä tulossa kipeäksi. Tajusin sentään jättää step-laudan alatasolle.

Jaksoin kyllä tehdä tunnin suunnilleen ok läpi, mutta olin loppupäivän aivan raato ja aivokuollut ja eloton zombi. Ja seuraavana päivänä se tulollaan ollut flunssa sitten iskikin ja jouduin olemaan vajaan viikon levossa. Pyh.

Tajusin kyllä heti tuon ekan kerran jälkeen, että kuntoni ei riitä sykehuipputunneille. Täytyy aloittaa maltillisemmin. Mutta silti kävin kerran bodycombatissa... Ja taas sama, että sen jälkeen olin aivan yliväsynyt ja aivokuollut ja zombi loppupäivän eli liian rankka tunti. Bodypumpissa en tiennyt yhtään, mitä painoja pitäisi tauon jälkeen laittaa, ja taisin jalkakyykkyihin laittaa liikaa painoja ja taas tein liian rankan tunnin...

Olen ollut nyt viikon ajan järjettömän väsynyt ja koko ajan pieniä flunssamaisia oireita. Käyn esimerkiksi kesken jumpan niistämässä pari kertaa. Sunnuntaina oli ensimmäinen kerta, kun energia ei riittänyt tunnilla (30 min bodystep ja 30 cxworks eli keskivartalotreeni), veto oli ihan poissa ja teki mieli karata kesken tunnin. Keskiviikon tanssitunnilla, bodyjam, jaksoin hyvin ja oli mahtavaa, mutta tänään tyhmänä menin bodyattack-tunnille (taas sykehuipputunti) ja en jaksanut yhtään, kamala olo koko tunnin ajan ja nyt taas loppupäivän ollut ihan hajalla ja ultraväsynyt.

Netistä informaatiota kaiveltuani olen tullut siihen tulokseen, että olen ajanut elimistöni ylirasitustilaan eli yliarvioinut jaksamiseni ja kuntotasoni ja aloittanut liian rajusti. Tässä hyvä artikkeli:

Ylikunto voi vaivata tavallistakin kuntoilijaa

Tänään bodyattack tunnilla lopullisesti meni jakeluun, että pakko vaan myöntää, että kunto on paska, kun ei ole kuntoillut lähes 10 vuoteen, vaikka koko ajan onkin liikkunut. Peruskestävyyskunto on hyvä, kaikki muu paskaa. Lihaskunto ihan surkea. Pah, pah ja pah.

Vatsalihakset on jostain syystä hyvässä kunnossa, muut lihakset aivan surkeat.

Nyt on vaan nöyrryttävä ja laskeuduttava sieltä korkeuksista, joissa kuvittelen olevani superhuippukuntoinen, vaikken tee juuri mitään... Justiinsa.

Nieltävä ylpeys ja alettava kasvattaan sitä kuntoa ihan, jos nyt ei nollasta, niin jostain pohjamudasta, ja alettava käydä bodypumpissa ja laitettava jotkut minimaaliset painot, vaikka se olisi miten noloa.

Sykehuipputunnit on täysin pannassa.

Toisaalta tämä motivoi. Tajuan, että ei se kunto vaan pysy loistavana sillä, että kävelee kirjastoon ja kauppaan. Paljon töitä on tehtävä tämän rapakuntoisen elimistön kanssa, mutta sitä suurempi on syy töitä tehdä!

Aloitan siis alusta ja lähden hiljalleen rakentamaan kehoani parempaan kuntoon.

Bodyjam-tunteja!!! Ne on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kivoja!!!! Saa bilettää :). Diskon korvike, kun on jo liian vanha käymään typerissä diskoissa, niin voi bilettää jumpassa.

Nyt huilaan loppuviikon. Käyn korkeintaan jossain bodybalancessa enää tällä viikolla. Tosin olen taatausti ihan romuna pari päivää, kun tein bodyattack-virheen ja rääkkäsin taas elimistöäni liikaa.

Ai niin... Ja pitäisi ruveta laskemaan kaloreita, että en vain syö liian vähän... Sorrun siihen luultavasti helposti jo silloinkin, kun en liiku, ja nyt varsinkin...

Muutosvastarinta?

Muutosvastarinta liittyy ihmismielen taipumukseen puolustaa vanhoja tottumuksiaan. Muutosvastarinta on luonnollinen osa mitä tahansa muutosprosessia. (Wikipedia)

Tässä myös artikkeli aiheesta: Stressivapaa vyöhyke - Miten ylittää muutosvastarinta?

On muuten kiinnostava artikkeli ja täytyykin tehdä siinä kuvattu harjoitus, sillä elän juuri luultavasti pahassa muutosvastarintavaiheessa.

Heräsin yöllä vessaan, ja tajusin, etten ole ok. Minulle oli koko eilisen päivän tosi paha olo ja yöllä tajusin, että voin edelleen huonosti ja aloin pohtia asioita.

Huomaan, että aivojeni uudelleenohjelmointi on alkanut tuottaa vahvoja tuloksia. Mutta samalla muutos pelottaa. Alkuvuodesta pystyin ensimmäistä kertaa elämässäni noudattamaan haluamanilaista ruokavaliota, kun vähensin hiilihydraattien syönnin alle 100 grammaan päivässä ja söin varsin kurinlaisesti. En ollut uskonut, että koskaan pystyisin sellaiseen. Sorruin kyllä ajoittain herkutteluihin, mutta pääsääntöisesti pysyin ruodussa koko noin 3 kuukauden ajan, kunnes mahakivut pakottivat lopettamaan ja palasin vastentahtoisesti entiseen syömiselämääni.

Nyt huomaan saavuttaneeni saman, hieman pakkomielteisen, olotilan liikunnan suhteen (eikö tiukan kurinalainen elämä ole aina väistämättä jotenkin pakkomielteistä? Siltä se ainakin tuntuu tällaisesta (ex)-äärihedonistista.). Liityin VIHDOINKIN Gogohun (liikuntakeskus), jossa kävin melkein 10 vuotta sitten 3 vuoden ajan, ja olen vuosien ajan kaivannut sinne takaisin, koska olen ymmärtänyt, että se on minulle AINOA tapa harrasta liikuntaa. Rakastan Les Millsin tunteja. Musiikki ja sen mukana liikkuminen on minulle avain liikkumishaluun ja Les Millsin tunneilla on paljon konemusiikkia ja muuta menevää jytkettä ja nyt esimerkiksi Bodyjam tunneilla tulee ihan sellaiunen olo kuin kävisi reiveissä tai diskossa bailaamassa!!! Se on NIIIIIIIN huippua. Olen vuosien ajan halunnut harrastaa paljon liikuntaa, koska tavoitteenani on niin täydellinen hyvinvointi kuin pystyn asiaan vaikuttamaan ja liikkuminen on oleellinen osa tätä minun fyysisen koneistoni huoltoa ja optimaalista vireessä pitämistä, mutta en kuollaksenikaan pysty käymään missään LENKILLÄ. YÖK. Se on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin tylsää. Tai uimahallissa..... Uida sitä typerää allasta päästä päähän, päästä päähän. Hyi olkoon. Ei ihminen pysty liikkumaan niin, että se itse suoritus tuntuu yhtä piinaavalta kuin jos pitäisi hakata urheiluhallin seinä täyteen, vieri viereen, pieniä nauloja, kunnes se on kokonaan täytetty... Mutta nyt kun liityin takaisin gogohun, jossa liikkuminen on KIVAA, olen äärettömän motivoitunut ja haluaisin käydä siellä koko ajan.

Kykenen häikäisevään kurinalaisuuteen ja teen tahallani sellaisia harjoituksia, että vaikka olisin kuoleman väsynyt, raahaan itseni tunnille, ja päätän katsoa vasta tunnin JÄLKEEN, oliko valinta oikea vai väärä. Kun on todella väsynyt, ei todellakaan tee mieli liikkua. Itseasiassa minusta tuntuu aina silloin siltä, että jos menen jumppaan, alan kuitenkin itkeä kesken tunnin. Mutta olen päättänyt, että minähän menen silti, vaikka kuolisin niin menen. Koska tiedän, että harrastamalla paljon liikuntaa, voin ehkä vaikuttaa mullistavalla tavalla fyysiseen hyvinvointiini, ja koska tavoitteenani on voida niin hyvin kuin mahdollista, tämä on tie, jota haluan kulkea.

Enkä ole itkenyt yhdelläkään tunnilla. Yllätyksekseni olen jaksanut jumpata täysillä ja jumpan jälkeen tulee aina se superihana euforinen olotila, jota rakastan. Joka kerta on päätös lähteä ollut oikea. Ja kun huomaan tämän, on seuraavalla kertaa kun väsyttää, helpompi lähteä, koska tietää, että jumpan jälkeen tuntuu hyvältä.

Minusta on tulossa kurinalainen ihminen. Aivoni todellakin muuttuvat tekemäni työn ansiosta. Minusta on tulossa itseohjautuva ihminen.

Mutta se muutosvastarinta.

Minä pelkään. Kuten yllä olevassa artikkelissa sanotaan, me haluamme asioita, mutta sitten kuitenkin pelkäämme muutosta ja sabotoimme muutosyrityksemme. Taustalla on aina pelko.

Minä olen vuosien vuosien ajan hokenut itselleni, että en kestä mitään, että uuvun, jos en makaa koko ajan kotona, että olen yliherkkä ja hajoan, jos en pysy kotona lepäämässä. Joten kun nyt ravaan jumppaamassa harva se päivä enkä makaakaan turvassa kotona, mieleni suistuu hiljalleen täyteen paniikkiin. Mieleni on varma siitä, että tuhoudun.

Ja minähän en voi mitenkään tällä hetkellä tietää sitä, että ovatko psyykkiset oireet, joita olen alkanut havaita, merkkejä siitä, etten lepää tarpeeksi kotona vai muutosvastarintaa. Mutta en voi luovuttaa. En halua olla sellainen kuin olen aina ollut. Haluan muuttua. Joten aion jatkaa, pusken ja pusken. Luovutan vain, jos hajoan niin täysin, että on pakko tajuta luovuttaa. Niinkuin sen ruokavalion kanssa, kun tuli niin hirveät mahakivut, etten pystynyt iltaisin tekemään muuta kuin makaamaan kippurassa, silloin tietää, että tie jota kulkee on väärä. Mutta muussa tapauksessa en anna periksi. EN nyt, kun olen niin lähellä voittoa. Niin lähellä sitä ihmistä, joka niin kauan olen halunnut olla.

Kropan trimmaus

Nyt trimmaan itseni huippukuntoon. Siitä tulee haaste aivoilleni.