Onnellisuus

Olen eheytynyt niin paljon viime vuosina. Alan olla varsin eheytynyt.

Ymmärsin pari vuotta sitten, että fyysinen kanssakäyminen on minulle asia, jota haluan ja voin tehdä vain sellaisen ihmisen kanssa, josta tykkään oikeasti ja joka tykkää minusta oikeasti ja vain jos tunnemme jo sen verran hyvin, että aidosti luotan toiseen. Silloin päätin, ettei elämässäni enää ole fyysistä kanssakäymistä ilman noiden ehtojen/edellytysten täyttymistä – vaikka se tarkoittaisi loppuelämää. Ja se on pitänyt. Ja tiedän, että päätös on oikea. Tiedän sen sisälläni. Koska jos toimisin toisin, aiheuttaisin itselleni kärsimystä.

Olen myös oppinut olemaan yksin. Olemaan onnellinen yksin. Itseasiassa olen ymmärtänyt, että olen onnellisempi yksin kuin koskaan olen ollut parisuhteessa tai ihastuneena. Olen ymmärtänyt myös sen, että jos tutustun jonkun miehen kanssa, tutustumisen pitää tuntua kivalta. Sen ihmisen ilmaantumisen elämääni pitää lisätä iloa ja hyviä asioita elämääni, ei vähentää niitä. Jos tutustun jonkun kanssa ja voin huonommin kuin voisin yksin, se on ehdoton ei kyseiselle ihmiselle ja tutustumiselle. Se on ehdoton kriteerini. Mieluummin olen loppuelämäni yksin.

En siis enää tarvitse tähän ketään. Aidosti. Olisi kiva tavata itselleni sopiva ihminen, mutta se on jotain, mihin en juuri voi vaikuttaa. Tapaan tai en.

Voin nykyään pääasiassa hyvin. Olen aina kylläkin väsynyt, mikä on ongelma, mutta sille ei oikein voi mitään ja yritän elää sen kanssa.

Alan löytää myös rauhan ulkonäköni suhteen. Suhteeni omaan ulkonäkööni on aina ollut hyvin kieroutunut ja epäterve. Ikääntyminen on kuitenkin pakottanut viime vuosina kohtaamaan asian uudella tavalla, kun olen ymmärtänyt, että nuoruuden kauneus tulee pian katoamaan ja mun on löydettävä rauha asian kanssa – pystyttävä luopumaan siitä. Oon tehnyt asian kanssa sisäistä työtä ja nyt alkaa näyttää siltä, että olen saavuttamassa vihdoin – ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen – rauhan ulkonäköni kanssa. Olen tajunnut, että olen omasta mielestäni aika mitättömän näköinen, mutta se on täysin ok. Minä hyväksyn sen. Aidosti. Oon tajunnut, ettei kauneus ole tärkeää. Tärkeää on onnellisuus ja hyvinvointi. Kauneus ja nuoruus ei ole koskaan tehneet minua onnelliseksi. Niillä ei siis lopulta tee mitään. Ne on turhia.

Tunnen itseni usein kauniiksi, koska viihdyn itsessäni ja pidän vartalostani ja hiuksistani, mutta se on vain sellainen sisäinen tunne. Pidän kasvojani kuitenkin varsin mitättömän näköisinä. Ehkä saatan olla hiukan sievä. Mitä sen kuitenkaan on väliä. Maailmassa varmasti on joku, joka voi silti rakastaa minua.

Jos joku sanoo minua kauniiksi, on ihan kiva, jos hän ajattelee niin, mutta ei se ole tärkeää.

Tietysti jossain määrin tämän rauhan löytäminen edellyttää sitä, että olen oppinut olemaan onnellinen yksin, jolloin ei ole niin tärkeää kelpaanko jollekulle vai en. Tärkeää ei ole miellyttää muita vaan olla onnellinen.

Minulla ei nykyään ole paljon kirjoitetaltavaa siksi, että olen eheytynyt niin hyvin. Ei ole yleensä juurikaan mitään kummempia prosessoitavia tai käsiteltäviä asioita. Elän vain elämääni ja olen aika onnellinen.

Vuosien työ kantaa hedelmää.

Uusi blogi: Fenix-lintu ja kalat

Perustin uuden blogin. En koe enää sillä tavalla kulkevani eheytymisen tietä kuin joskus aikaisemmin, vaikka eihän se koskaan täysin lopu. Kuitenkin koen aika hyvin jo eheytyneeni ja siirtyneeni itsensä etsimisestä enemmän itsensä toteuttamiseen. Tai sitten asian voinee ilmaista niinkin, että jatkuvan itsensä muokkaamisen ja korjaamisen sijaan olen ruvennut enemmänkin vain elämään. Tosin se on mahdollista siksi, että olen päässyt eheytymiseni kanssa riittävän pitkälle, jotta tietynlainen mielenrauha ja tasapainoisuus on mahdollista. Siksi siis en koe oikein tätä blogia enää relevantiksi kirjoitusalustaksi.

Nähtäväksi jää paljonko tulee vielä kirjoiteltua, mutta nyt ainakin yritän suorittaa 3 viikon eliminaatiodieettiä ja pidän siitä päiväkirjaa blogissa.

Uusi blogi sijaitsee täällä: Fenix-lintu ja kalat

:)

Olen alkanut avautua elämälle

Oon alkanut hiljalleen avautua yhä enemmän elämälle.

Niin kauan kuin muistan (lapsuuden jälkeen), mua on vaivannut jonkinlainen halvaantuminen eli oon vaan jumittanut kotona. Mun on ollut tosi vaikea lähteä oikein mihinkään täältä turvallisesta pesästäni. Mutta nyt tää on pikku hiljaa alkanut muuttumaan. Jo joitain vuosia sitten aloin oppimaan ns. tulevaisuusnäköä, millä tarkoitan sitä, että mun on aina ollut vaikea hahmottaa asioita noin minuuttia pidemmälle. Eli esimerkiksi jos olen ajatellut, että pitäs mennä jumppaan, ennen en osannut ajatella muuta kuin sitä, miltä musta tuntui TÄLLÄ HETKELLÄ, ja jos mua väsytti ja laiskotti ja tuntui pahalta ajatus lähtemisestä, en oikein saanut itseäni lähteen. Mutta nyt kun oon oppinut tulevaisuusnäköä, asiat on muuttunut, koska mä pystyn mielikuvien avulla ajatteleen sitä, miltä musta tuntuu jumpan JÄLKEEN, ja tiedän, että jumpan jälkeen mulla on ihan äärettömän hyvä olo kemiallisista ja psykologisista ja fysiologisista syistä, ja nykyään pystyn tosin paljon paremmin motivoimaan itseni lähteen liikkumaan tämän ansiosta. Tän tulevaisuusnäön ansiosta pystyn aidosti HALUAMAAN liikuntaa, kun tiedän, miten hyvä olo siitä tulee.

Joten tää tulevaisuusnäön oppiminen on ollut yksi todella merkittävä tekijä siinä, että mun kotihalvaantuminen on alkanut hiukan murtua. Koska se pätee toki muuhunkin kuin liikuntaan eli voin mistä tahansa asiasta visualisoida sitä, miltä musta tuntuu SEN JÄLKEEN, enkä juutu vaan siihen, miltä musta tuntuu NYT. Esim sosialisointi on toinen tällanen asia, että musta usein tuntuu, että en jaksa lähteä mihinkään, mutta oon alkanut oppiin, että usein, kun on mennyt ja nähnyt jonkun kanssa, piristyy ja saa uutta iloa ja innostusta, niin se vaatii tätä tulevaisuusnäkökykyä, että saa motivoitua itseään.

Eli luultavasti syy siihen, että oon alkanut avautuun elämälle, liittyy todella paljon tähän opettelemaani tulevaisuusnäkökykyyn, mutta kyse ei ole VAIN siitä. Koska lapsena olin täysin auki elämälle ja puuhasin kaikkea kivaa, kuten bongasin lintuja, tein luontotutkimusretkiä jne. Jotain on mennyt sen jälkeen pieleen ja jossain mielessä en ole elänyt noin 20 vuoteen. Olen tietysti ollut olemassa ja elänyt jossain mielessä. Mutta nyt alan tajuta, että tuo lähes 20 vuoden pituinen ajanjakso on mennyt siihen, että traumat, ehdollistumat, rikkinäisyys, masennus ja neurologiset ja psykologiset vauriot on hallinneet lähes kaikkea (tai kaikkea) elämässäni. Mun voimavarat on menneet rikkinäisenä olemiseen.

Nyt alan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen olla taas aika ehjä. Voin hyvin. Ja samalla se tarkoittaa sitä, että mä pystyn taas avautuun elämälle. Mulla on vihdoin taas resursseja elää, kiinnostua asioista, löytää itseni uudelleen. Kuka olen ehjänä ihmisenä - ihmisenä, jota traumat ja vauriot ei hallitse? Se on jotain, mihin vasta nyt voin löytää vastauksen.

Käytännössä tää näkyy siinä, että oon alkanut haluaan ryömiä ulos kodistani. Mun sisällä on alkanut herään halu tehdä asioita, kokea uusia juttuja, rikkoa omia rajojani eli tulla ulos mukavuusalueelta. Lähteä pois täältä KOTOA. Oon alkanut tehä itekseni luontoretkiä. Vielä en oo valmis lähteen yöksi yksin metsäretkelle, mutta oon aatellut, et voisin mennä koko päiväksi johonkin lähiluontoon oleilemaan nyt kesällä. Nyt kun oon löytänyt yhteyden energiaolemukseeni ja tiedostan, miten hyvää luonto tekee, haluan olla luonnossa. Lapsena olin onnellisin, kun tein luontoretkiä ja tutkin luontoa ja uskon, että se sama ihminen olen yhä. Se on vain kadonnut niinä vuosina, kun olin liian rikki elääkseni. Nyt haluan taas elvyttää sen. Tuoda sen esiin.

Olen myös ajatellut (vasta ajatellut), että voisin joskus kokeilla, miltä tuntuu mennä johonkin kahvilaan lukemaan. En tiedä onko se mun juttu, mutta juuri tätä tarkoitan sillä, että rikkoo rajojaan ja poistuu mukavuusalueelta eli kokeilee ja tekee asioita, jotka on itselle uusia ja vieraita. Ja haluaisin osallistua Tavernassa (se lautapelikahvila) johkin pelitapahtumaan. Tässä vaan suurin este on Eevi. Muutenkin oon alkanut vähän tutkia erilaisia tapahtumia ja miettiä, et voisi käydä kokeilemassa.

Eli oon alkanut avautuun elämälle. Kokemuksille.

Varmaankin sitten, kun kokeilee asioita ja tekee asioita, huomaa, ettei kaikki kiinnosta ja oo kivaa tai huvita hirveästi ja sit on juttuja, joista tykkää, ja juuri nin voin vähitellen löytää vastauksen kysymykseen siitä, kuka olen nyt, kun olen ehjä. Tietyssä mielessä mun on rakennettava persoonani uudelleen. Synnyttävä uudelleen.

Sitä tuskin muuttaa mikään, että oon yksin kotona viihtyvä ihminen ja TARVITSEN paljon kotona yksin olemista latautumiseen ja hyvinvointiin. Mutta kyllä tällainen introvertti asperger-mötkäle voi silti tykätä myös poistua kotoa ja elää ja tehdä ja kokea. Omissa rajoissaan.

Tänään Nokialla on joku HUG-tapahtumafestivaali what ever, huomasin vasta aamulla. Sit mulle tuli olo, et ehkä mun PITÄISI mennä sinne, koska mä yritän nykyään rikkoa näitä rajojani ja uskaltautua ulos luolastani tekeen asioita ja avautua kokemuksille, mutta mulle tulee tosi paha olo, kun aattelen, et menisin sinne. Siellä ois klo 13 yksi ilmainen keskustelutapahtuma, joka kiinnostaisi, mutta kun aattelen, et meen sinne, mulle tulee ihan hirveän ahdistunut ja paska olo niin, et meinaan tukehtua ja alkaa kirjaimellisesti itkettään, niin sit aattelin, että ehkä mun ei tänään tarvi. Pikku hiljaa. Vaikka mä tulevaisuusnäöllä tiedän, et olisin varmaan iloinen, jos menisin eli olisin sen tapahtuman jälkeen saanut jotain siitä, niin en ehkä nyt oo vaa valmis. Se on mulle jo aika paljon, et kampeen itteni kävelylle täältä ja käyn ehkä kerään vähän (ai paljon) nokkosia ja smoothieruohoja ja käyn ostaan irtokarkkeja. Se on jo jotain. Ja tänään en ehkä oo kykenevä sen isompaan. Etenkin kun oon tosi uupunut ja tarvin yleensä vuorokauden valmistautumisaikaa henkisesti, jos meen jonnekin.

Niin ehkä ei tänään. Mutta ehkä jonain päivänä. Pikku hiljaa. Ryömin enemmän ulos täältä kotelostani. Täältä mun turvallisesta kammiosta, johon oon muurautunut.

Sisäinen rauha

Heipä hei!

Luulin, että olin muuttanut tämän blogin yksityisasetuksia ja sulkenut tämän yleisöltä, mutta tämähän olikin julkisena! Pahoittelen siis, jos on kommentteihin jäänyt vastaamatta. Kävin äsken lukemassa ja vastaamassa.

Tässä on vuoden 2018 aikana käynyt niin hassusti, että olen löytänyt rauhan. Äsken yritin googlettaa jotain valmista kuvausta tai sopivaa termiä sille, mitä koen elämässäni olevan meneillään, mutta en löytänyt ainakaan vielä. Ehkä Dabrowskin persoonallisuusteoria tarjoaa osuvimman kuvauksen ja selityksen eli olen siirtymässä uudelle tasolle. Ihan selvästi tietoisuudessani on tapahtunut/tapahtumassa siirtymä. Se tuntuu erikoiselta. Kiehtovalta. Siis niin paljon tapahtuu (positiivisia) muutoksia yhtä aikaisesti niin useilla alueilla, että tuntuu kirjaimellisesti siltä, kuin koko tietoisuus olisi siirtymässä kokonaan uudelle tasolle. Mutta jos googletan esimerkiksi "spiritual awakening stages" niin en allekirjoita täysin sellaista höpinää. Esimerkiksi jos kuulen vähänkään vetovoiman lakiin viittaavia juttuja, nousee karvat pystyyn. Mutta jotain sen suuntaista on meneillään.

Hyvin lyhyesti asiaa voisi kuvata siten, että olen löytänyt rauhan. Sisälläni on rauhallista. Samalla kiitollisuus on lisääntynyt. Huomaan usein olevani kiitollinen milloin mistäkin asiasta. Kykyni elää arvojeni mukaista elämää on vahvistunut ja kun tavoitteenani on ollut lopettaa alkoholin (ja ylipäätään kaikkien päihteiden käyttäminen), olen nyt onnistumassa siinä ja se tuntuu upealta. Myös hyväksyminen on keskeinen termi. Yhtäkkiä huomaan, että minun on yllättävän helppoa hyväksyä monenlaisia asioita. Oma epätäydellisyys, muiden epätäydellisyys, maailman epätäydellisyys... Hyväksynnän myötä muuttuu paljon. Ei ole tarvetta asettua enää esimerkiksi puolustuskannalle, koska jos joku vaikkapa kutsuu minua itsekkääksi, voin todeta: "Ehkä joskus olenkin. Se on inhimillistä."

My consciousness is shifting to a higher stage.

Rauha. Hyväksyntä. Kiitollisuus.

Ehkä se muodostuu noista. Se uusi tila elämässäni.

Olen myös onnellinen. Voin hyvin ja koen olevani psyykkisesti varsin eheä.

Tämä tila on vallinnut nyt noin puoli vuotta. En voi tietää, vieläkö kaaos palaa joskus, vieläkö hukun ja eksyn jonnekin, vai onko meneillään jokin niin syvä ja pysyvä muutos, ettei paluuta entiseen enää koskaan ole.

Elämäni ei ole täydellistä. Vointini ei ole täydellinen. Eikä kuulukaan olla. Täydellisyys ei kuulu ihmiselämään. Mutta kun sisällä on rauha, kaikki on hyvin.

En halua sulkea kommentointia, mutta vastauksissa voi kestää satakin vuotta. Sisäiseen rauhaani kuuluu se, etten ota turhaa stressiä asioista ja välillä voin unohtaa tämän blogin olemassaolon pitkäksikin aikaa tai jopa ikuisiksi ajoiksi.

:)

Satuinpa löytämään äsken tällaisia:

From Frustration to Acceptance to Gratitude

How Acceptance & Gratitude are the Quantum Keys to Unlocking Lasting Happiness

Tiedän minne kuulun

Mä tajuan sen nyt. Mä en vaan kuulu sinne niitten... "Normaalien"? maailmaan. Mä en tiä sille sanaa. Et mitä ne on ja mitä me ollaan. Mut me ollaan TOSI erilaisia keskenämme. Ihan jäätävän erilaisia. Ja mä tunnistan omani, kun niitä tapaan, ja sitten niitten TOISTEN kanssa... Tulee sellanen outo, vaivaantunut ja paha olo, kun ei oo oikeen puhuttavaa ja aivot ja kommunikointi toimii vaan ihan erilailla. Tosin ei tuokaan aina noin selkeetä ole. Ja hassua kyllä tiän useampia ADHD-ihmisiä, jotka EI oo mun maailman ihmisiä. Et ei nekään siis "normaaleja" voi jossain mielessä olla. Onko kukaan NORMAALI? Tuskin. Mut mä en tiedä mikä hitsin TERMI asialle olisi. Ehkä ne on SOSIAALISESTI normaaleja. Se vois olla. Ja ne ei taida kyl puhua hippipohdintapaskaa (kuten eräs asian ilmaisi). Ne ei ole menninkäisiä eikä keijukaisia ja hippejä. Luulisin.

Mut nyt mä tajuan. Jotain, mitä oon kyl jollain tiedollisella tasolla tiennyt ennenkin, mut nyt on avautunut joku kokonainen uus todellisuuden taso päässä.

MIKSI oon yrittänyt hakea niitten TOISENLAISTEN hyväksyntää kaikki nää vuodet? Se on turhaa. Mä en kuulu sinne. Niitten maailmaan. Eikä ne minun. Me ei ymmärretä toisiamme. Aivot, ajatukset, kieli, kommunikaatio... Ne vaan toimii ihan erilailla.

Niitten TOISTEN kanssa saan aina tuntea, et olen huono. Ne ei ymmärrä mua, kommunikointi ei toimi, ne pitää mua outona, jopa hulluna. Käyttäydyn väärin. Olen käsittämätön. Niin on aina ollut ja tulee olemaan.

Ja ymmärrän nyt sitäkin, miksi musta ei pidetty kouluaikoina. Se loputon torjunta ja kokemus siitä, et olen täysin vääränlainen, viallinen, teen kaiken väärin ja en kuulu.. Mihinkään. Olen oksettava. Mä olin vaan niitten TOISTEN seassa. Niitä oli joka puolella. Eikä ne ymmärtäneet mua. Ei silloin kuten ei nytkään. Olin erilainen, ajattelen erilailla, teen asiat erilailla ja ne ei tajua. Eikä ne pidä erilaisuudesta. Niitten mielestä teen asiat VÄÄRIN.


Mut nyt MINÄ TAJUAN. Minne kuulun. On olemassa MUNLAISIA ihmisiä. Mun oma maailma, jossa en ole yksin. Meitä on monta. Sinne mä kuulun. Se on mun paikka. En enää yritä... Kuulua sinne niitten toisten joukkoon. Saada niitten hyväksyntää. I'm a different species. Totally.

Tulevaisuuttasi koskevat tarinat

Oletteko koskaan miettineet, että me voidaan täysin vapaasti valita tulevaisuutta koskeva tarinamme? Se on ihan sama mitä tarinaa kerrot itsellesi siinä mielessä, että ne on vain TARINOITA. Satuja. Kuvitelmia. Se EI ole yhdentekevää kuitenkaan YHTÄÄN siinä mielessä, että ne tarinat joita kerrot ja joihin uskot vaikuttaa tunteisiin ja hyvinvointiin.

Me ei NÄHDÄ tulevaisuuteen, joten me kerrotaan itsellemme vain TARINOITA tulevaisuudesta. Ihmiset kertoo kaikenlaisia tarinoita itselleen omasta tulevaisuudestaan ja usein valitsee uskoa niihin, monesti traagisin seurauksin. Valinta on tietysti usein... hämärän peitossa eli ihminen ei tiedosta valitsevansa eikä ymmärrä, että voisi valita toisin.

Minä olen kertonut itselleni teinistä asti erittäin haitallista tarinaa. Aloin tietyistä syistä johtuen uskoa, etten koskaan pysty seurusteleen. No, ajan myötä ilmeni, että pystyin, MUTTA kehnosti eli en oo rakastanut ketään ja suhteet ollut ahdistavia ja oon vaan halunnut pois eli onko se nyt sitten asiassa onnistumista... Ja oon pelännyt kuollakseni yksin jäämistä. Siks oon roikkunut kehnoissa suhteissani liian pitkään, koska oon ollut varma, että jään ikuisesti yksin, jos häivyn siitä.

Vuosi sitten ahdistavassa suhteessani koin oivalluksen. Tajusin, että toi on TARINA jota kerron itselleni. Mä en voi tietää mitä tulevaisuus sisältää. En yhtään. Joten sen sijaan, että kerron itelleni typeriä tarinoita siitä, että en koskaan pyty rakastaan ketään, en koskaan löydä ketään, kenen kanssa haluisin oikeasti olla tms. voin alkaa kertoa MITÄ TAHANSA tarinaa, jonka itse valitsen ja sitten päättää uskoa siihen.

Jos valitsen kertoa itselleni tarinaa: "Uskon, että jonain päivänä tapaan jonkun, jota voin rakastaa ja joka on tosi kiva ja viihdyn sen kanssa ja jonka kanssa saan kivan suhteen" ja päätän uskoa siihen, voin todella paljon paremmin, kuin jos kerron tarinaa: "En pysty rakastaan ketään, maailmassa ei ole ketään minulle enkä koskaan löydä ketään ja tulen olemaan ikuisesti yksin."

Joten think wise. Choose your story. And try to believe it.

Eheytyminen

On tullut aika todeta, että olen tarpeeksi eheytynyt. En vaan oo hoksannut sitä.

Oli siis aika, noin 20 vuotta sitten, kun voin niin huonosti, että totesin mielessäni: "Tää ei voi olla normaalia voida näin huonosti, ihmisen ei voi kuulua voida näin huonosti." Siitä alkoi aika, jolloin omistin elämäni täydellisesti sen selvittämiselle, MIKSI voin huonosti ja miten voin korjata sen.

Mutta nyt huomaan, että oon eheytynyt tarpeeksi. Voin nykyään ihan hyvin. Mun ei enää tarvi omistaa elämääni sen miettimiselle, mikä on huonosti ja miten voin korjata asian. Olisin voinut lopettaa jo jonkun aikaa sitten, mutta oon jäänyt niin jumiin tohon moodiin ja siitä on tullu elämäntapa, että en oo tajunnut, että sieltä pään sisältä voi tulla ulos ja alkaa elään. Että voi alkaakin keskittyyn siihen, mikä elämässä on HYVÄÄ sen sijaan, et keskittyy koko ajan siihen, mikä on vialla.

Koska faktahan on, että aina on jotain vialla. Me ei eletä missään paratiisissa. Kärsimys on osa elämää. Negatiivisia tunteita on ja tulee olemaan. Ikäviä asioita tapahtuu. Mä en vaan jossain kohtaa huomannut, että oon eheytynyt tarpeeksi elääkseni normaalia elämää. Unohduin ajatukseen siitä, että jokin on karmaisevalla tavalla pielessä.

En oo ollut masentunut nyt 8 vuoteen. Tosin oon syönyt masennuslääkettä koko sen ajan enkä voi olla ihan varma pysyisinkö vieläkään kunnossa ilman. Mutta haluisin uskoa, että oon eheytynyt niin paljon, että pysyisin kunnossa jo omin avuin. Se selviää jossain vaiheessa, kun saan itseni vierotettua lääkkeestäni. Kun saan sen lopetettua ja jos pysyn kasassa ilman sitä, voin todeta parantuneeni. Nyt vielä hiukan hapuillaan.

Mutta siis! On aika lähtee talsimaan uutta tietä pitkin. Sitä, jossa voi taas keskittyä iloon ja kivoihin asioihin ja täyttää elämänsä kaikella mitä rakastaa ja toteuttaa itseään. Niinkun lapsena. Ennen kun sairastuin.

Rakkaus, ilo ja yhteys

Kun eräs ystäväni sanoi, että riippuvuden vastakohta on lack of connection, tämä tuli mulle just oikeaan aikaan ja siitä alkoi ketjureaktio ja paljon palikoita loksahti paikoilleen. Oon sen jälkeen tajunnut, että mun tarvii täyttää elämäni yhteydellä, rakkaudella ja ILOLLA. Joskus on valmis eheytymään ja muutokseen, mutta jonkun pienen palikan tarvii vielä loksahtaa oikealle paikalle. Ja tää oli se palikka, minkä mä tarvitsin.

Tarvin mun oman "rat parkin". Elämän, joka on TÄYNNÄ kivoja asioita, jotka tuottaa iloa, rakkautta ja yhteyttä. Ilo on nyt se, mitä seuraan. Kompassi. Teen asioita, jotka lisää ILOA elämääni. Ilo ja yhteys ja rakkaus. Samalla aloin nähdä, miten monet asiat, joita tähän asti oon tehnyt, EI ole tuoneet minulle mitään noista. Päinvastoin ne on VIENEET pois niitä. Esim opiskelu ja itsensä muuraaminen kotiin kirjojen ja tiedon kanssa. Nyt tuntuu, et ne on ollet jonkinlaisia pakokeinoja. Että koska en oo löytänyt sitä YHTEYTTÄ ihmisiin, oon eristäytynyt kotiini ja yrittänyt sit vaan keksiä jotain tekemistä, mihin hukuttautua ja mistä repiä jotain mielekkyyden tunnetta elämäänsä. Niitten kanssa hengailu kuitenkin vain LISÄÄ tunnetta eristyneisyydestä ja vähentää myös iloa, koska se on enemmän jatkuvaa tappelua itsen kanssa ja pakottamista kuin, että nauttisin siitä.

En ollut ennen tätä mun revelationia ees tajunnut, miten ilotonta ja yhteydetöntä ja ANKEAA mun elämä on. Nyt on tullut olo, että mun ei tarvi enää tehdä asioita, jotka ei lisää yhteyttä, iloa ja rakkautta. En halua tehdä. MUTTA koska haluaisin työn, joka lisää rakkaden, ilon ja yhteyden tunnetta elämässäni, ja opiskelu voi olla ällöttävä väline päämäärän saavuttamiseksi, voin alistua opiskelun suorittamiseen, kunhan se ei tapahdu onnellisuuteni kustannuksella. Opiskelu on siis vain velvollisuus ja jotain, mitä pitää tehdä päästäkseen päämäärään. Siksi sille en uhraa yhtään ylimääräistä aikaa tai energiaa.

Mulla alkaa uusi elämä. "Rakkaus, ilo ja yhteys" -elämä.

Hyperaktiivinen

Nyt täytyy kyllä sanoa, että jos mulla on 36 vuotta ollut dopamiinit aivoissa päin vitalista ja elämä sen takia enemmän tai vähemmän pilalla ja kärsinyt hirveistä addiktioista ja levottomuuksista ja sonnasta ja siihen ois ollut LÄÄKE joka korjaa ton kaiken... Niin voi helvetin perse. Pitikö odottaa näin kauan... Mut samalla pelottaa, et jos en esim. kykene vapautuun mun painajaisaddiktiosta ilman adhd-lääkettä, koska sen aikaansaa kemiallinen epätasapainotila, niin... kun... tää lääke kai on sellanen, että siihen tulee toleranssia jne. ja jos se ei toimi aina. No, mut en nyt mieti sitä sen enempää. Pääasia on se, mitä nyt tapahtuu.

Ja se, mihin MINÄ tarvin sitä adhd-lääkettä on sellasta, että mun tarvii syödä koko ajan sitä eikä vaan boostatakseni jotain yksittäisiä suorituksia. Mulla on pääpaino ylivilkkaudessa ja impulsiivisuudessa, EI keskittymisongelmissa, ja se hemmetin HYPERAKTIIVISUUS ilmnee JATKUVANA levottomuutena, joka tekee elämästä helvettiä lukemattomilla tavoilla. Ja jos, kuten hiukan vaikuttas, se lääke korjaa sen, se ei oo mikään yksittäinen askare, joka mun pitäs saada suoritettua sen lääkkeen avulla, vaan pää, joka tarvis rauhottaa PYSYVÄSTI.

Ärsyttää se, että on tietoa ADHD:sta ja ADD:sta mutta siitä tyypistä, joka on oikeastaan pelkästään yliaktiivinen ja impulsiivinen ei ole juuri mitään tietoa.

Itsensä hyväksyminen

Joskus aikoinaan oon aiheesta kirjoittanutkin, mutta kirjoitan taas. Eli se, miten naisia opetetaan olemaan vaikeasti tavoiteltavia, on totaalista paskaa ja voi olla erittäin haitallista ihmisten hyvinvoinnille. Minä kun vielä olen puupäinen asperger, jolla ei aikanaan ollut HAJUAKAAN siitä, miten toimia sosiaalisesti, imin tietysti kaiken tiedon kirjoista ja lehdistä, minkä löysin ja yritin omaksua sen hyvin vakavissani. Tuo vastenmielinen epätotuus siitä, millainen naisen pitäisi olla, on aiheuttanut elämässäni äärimmäisen paljon kärsimystä.

Kenenkään ei pidä olla yhtään minkälainen. Ihmiset on YKSILÖITÄ. Jokaisen kuuluu olla oma itsensä.

Muun muassa tästä, mutta joukosta muitakin syitä, johtuen, juuri sinkkuaika on minulle vaikeaa, kriisien täyteistä, pelottavaa aikaa. Kun pelkää, ettei kelpaa jollekulle, josta on kiinnostunut. Eikä oikein tiedä, miten pitäisi käyttäytyä ja olla ja toimia.

Muutama vuosi sitten, kun olin sinkku, pääsin onneksi isoja askeleita eteenpäin ja silloin aikani sekoiltuani pääni ja epävarmuuksieni kanssa koin suuren ja vapauttavan oivalluksen, joka meni osapuilleen näin: "Ei SE ole ongelma, jos pidän paljon yhteyttä mieheen, vaan SE, että jos ajattelen, että EN SAA pitää, mutta sitten pidän kuienkin, koska sitten tulen äärimmäisen epävarmaksi, koska minut on opetettu ajattelemaan, että kukaan mies ei halua naista, joka on aktiivinen, ja SITTEN minusta tulee neuroottinen ja sekoileva ja kaikki on katastrofissa". Ongelma EI siis ole aktiivisuus vaan neuroottisuus, joka taas tulee siitä, jos ajattelen, että en saa olla oma itseni vaan pitäisi olla jotain muuta ja että jos olen oma itseni, en ikinä kelpaa kellekään.

Tuon jälkeen minun on ollut todella paljon helpompaa antaa itseni olla sellainen kuin olen. Eli aktiivinen ja aloitteellinen. Aktiivisuus ja aloitteellisuus on osa LUONNETTANI. Keskeinen osa. Minä OLEN sellainen. Se, että käyttäydyn aktiivisesti, ei tarkoita että olen epätoivoinen ja liian kiinnostunut tai mitään muutakaan typerää. Mikä edes on LIIAN kiinnostunut? Kuulostaa typerältä. Jos joku mies kaipaa jotain pelien pelaamista, pelatkoon niitä jonkun muun kanssa.

Kuitenkin minulla on vielä paljon töitä tehtävänä itseni hyväksymisen kanssa. Olen niin tottunut miellyttämään muita (etenkin miehiä) sen sijaan, että olisin jämäkkä ja itsevarma ja rohkeasti oma itseni.

Nyt esim. tutustuin mieheen, joka oli oikein mukava, mutta tutustuminen hänen puoleltaan ei ollut aktiivista vaan enemmän myötäilevää ja kohteliasta. Eli vastasi kyllä, jos kirjoitin ja oli ihan avoin näkemisen mahdollisuudelle, mutta EI ollut valmis JÄRJESTÄMÄÄN tällaista tapaamista (asutaan eri kaupungeissa), koska hänestä olisi "outoa", että minä matkustaisin vain häntä tapaamaan niin kauas. No, minä sitten aikani elin tuossa tilanteessa, jossa minä harrastin YKSIN aktiivista tutustumista eli kirjottelin sille kaikenlaista ja se vastaili välillä. Mut mun ei ollut hyvä olla, koska koin koko ajan ihan typeräksi sen, että se on niin yksipuolista ja yritin koko ajan saada itseäni lopettamaan sen kirjoittelemisen ja aktiivisen tutustumisen, mutta en pystynyt ja tulin ihan sekavaksi ton tilanteen takia.

Periaatteessa musta ois ihan ok, että ei kirjotella ja sit ehkä nähään, jos joskus MUISTA SYISTÄ johtuen meen sinne kaupunkiin ja ilmottelen sille, et oon tulossa ja se koittaa sit saada sen sopimaan aikatauluihinsa. Mutta sit lopulta tajusin, että ei tollanen ole mua. Jos mua kiinnostaa tutustua johkin ihmiseen, se on mulla AKTIIVISTA toimintaa. Ei se ole mitenkään OUTOA, et menen tapaamaan mahdollisesti kiinnostavaa miestä johkin eri kaupunkiin. Mitä helvetin OUTOA siinä nyt olisi? Se on todella normaalia ja ihmiset tekee sellasta koko ajan. Koska toi toinen ihminen ei osoittanut kiinnostusta aktiiviseen tutustumiseen, tilanne ei vain ollut mua varten. Eli kyse ei ollut siitä, et mun pitäs olla nyt jotenkin toisenlainen kuin olen (kyetä olemaan aktiivisesti tutustumatta ja tukkia suuni) ja alistua sen toisen ehtoihin ja tahtiin ja et jos en noihin kykene, mussa on jotain VIKAA. EI. Mussa ei ole muuta vikaa kuin se, etten meinannut taaskaan tajuta olla vaan rohkeasti oma itseni. Onneksi mä sit koin taas valaistumisen ja tajusin, ettei tollanen tilanne ole mua varten. Jos me ei tutustuta aktiivisesti ja tarkoitushakuisesti eli että voidaan varta vasten sopia se tapaaminen, niin mä kynene asennoitumaan noin VAIN, jos EN OLE KIINNOSTUNUT TUTUSTUMAAN. Niin mun aivot toimii. Joten mä sit päätin, että en ole enää kiinnostunut tutustumaan. Bye bye. Morjes. Etsin jonkun, joka haluaa tutustua aktiivisesti ja joka kirjottelee mun kaa ja sopii mun kaa tapaamisen. Sellasia on paljonkin olemassa. Ei mun tarvi tai kuulu kököttää tilanteessa, joka ei sovi mulle eikä tunnu musta hyvältä.

Tää oli taas pieni voitto kohti itsen hyväksymistä ja yhä ehjempää itsevarmuutta.

Minähän oon lapsesta asti ollut super aloitteellinen ja aktiivinen lähestymään ihmisiä. Se on mun aidoista aidoin luonteeni. Nytkin kun oon sinkku, en minä silleen ETSI ketään, mutta avaan kyllä ovia mahdollisuuksille eli järjestän itseni esim ihmisten ilmoille välillä. Ja jos mun etee ilmestyy kiinnostavia ihmisiä Facebookissa, live-maailmassa, missä tahansa, mä teen aloitteen. Aina. Oon tehnyt paljonkin tässä aloitteita, lähettänyt mm. facebookissa viestiä ihmisille, tai mennyt iskemään jossain tai mitä vaan. Mulle on aidosti lähes yhdentekevää, jos saan pakit. Mitä sen on väliä? Mä TIEDÄN, et oon superhuippu ja kaunis ja mahtava, joten jos saan pakit, syy on jossain muualla eikä mua niin kiinnosta et missä se syy on.

Joku kaunis päivä vielä eteen ehkä osuu jotain kaunista ja toimivaa. Ja mä kyl suoraan sanottuna toivonkin, että se ei osuisi kohdalle ihan pian, koska mä haluaisin ensin eheytyä rauhassa valmiiksi. Koska nää mun pelot ja muut suurimmaksi osaksi liittyy sinkkuna olemiseen tai tilanteisiin ja asioihin, joita tulee sinkkuna, mutta ei parisuhteessa, vastaan, en voi eheytyä, jos olen parisuhteessa. Siks mun pitäs nyt rauhassa käydä tää kaikki paska ensin läpi. Vaikkakin tän paskan läpikäymiseen tarvitsen tutustumis- ja ihastumistilanteita, joissa voin harjoitella, oppia, kokea, kasvaa.

Joten ei mun kuulukaan ihan vielä tavata "sitä oikeaa". En oo valmis. Mun paskat jäisi käsittelemättä taas ja se taas tarkottas sitä, ettei se tuleva suhde kyl varmaan vielä voisi olla sellanen, et se kestää forever. Koska mun käsittelemätön paska-aines puskisi sit taas pintaan ja mun tarvis lähtee selvittään sitä.

Nyt on paskan käsittelemisaika. Paska on käsitelty, kun hyväksyn itseni ja oon kunnossa itteni kanssa.

Eeppisen paskan seassa kahlausta

Se miksi sinkkuna oon niin sekasin voi johtua suuressa määrin siitä että mulla on niin paljon käsittelemätöntä paskaa päässä pelkoja, epävarmuutta jne. Ja ne liittyy erityisesti tilanteisiin, joissa tutustun miehiin. Siksi parisuhteessa voin paremmin, kun ei tarvi kohdata omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan joita noissa tutustumistilanteissa nousee. Mutta erona siihen kaukaiseen menneisyyteen on se, et mä OLEN nyt paljon kypsempi ja viisaampi ja OSAAN työstää niitä nousevia tunteita ja ajatuksia ja pystyn käsitteleen niitä. Joten ehkä tiedossa on raskaat ja vaikeat ajat, kun kahlaan kaiken eeppisen paskan seassa, mutta selkeesti pääsen kyl nykäyksittäin täs eteenpäinkin, ymmärrän lisää itsestäni, opin ja huomaan, et monet tunteet ja ajatukset perustuu johonkin menneisyydessä tapahtuneeseen ja on sellaisia, etten sillon nuorena ja yksinkertaisempana vaan ollu vielä tarpeeksi kypsä eheytymään, mutta nyt ehkä olen. Mut nyt siis elän aikaa, jollon kohtaan ja käyn läpi kaikkein pahinta paskaa sisältäni. Ei ihme siis, jos on melkoisen hurjaa ja pelottavaakin välillä.

Totally messed up

En oo kyl mikään hirveen hyvin kasassa oleva paketti. Alkaa kuukausi kuukaudelta vahvistua ajatus siitä, et mun kannattas ehkä hakeutua terapiaan tai jonkinmoisen avun piiriin, jos sais jotain välineitä miten elää tällasen pään kanssa. Noin 24-vuotiaaksi astihan elämä oli IHAN hullua ja olin täysin sekasin ja masentunut ja kaikki totaalikaaosta, mut sit kun aloin ton 12 vuoden seurusteluputken, se tasapainotti ja rauhotti valtavasti. Ikävä kyllä nyt kun olen ekaa kertaa 12 vuoteen sinkku (no, olin sillon muutama vuosi sitten myös yhden 3k pätkän) huomaan, et oon lähes yhtä sekasin kuin sillon ennenkin ja noi parisuhteet oli vaan jonkinlaisia laastareita tai tekohengitystä tai kainalosauvoja, jotka auttoi peittään pahimmat ongelmat mut nyt huomaan, että ne ei oo mennyt mihinkään. Ja että noi suhteetkin oli pääongelmieni tuotetta ja ei hirveän onnistuneita yrityksiä. Siis mä hyvin pitkälti roikuin niissä suhteissa takertuen niihin kuin hukkuva oljenkorteen eli pelkäsin kuollakseni sitä, et olisin taas yksin (vaikka tokihan siinä alkuun oli ihastuminen ja rakastuminenkin ja haaveita kaikesta mitä voisi olla, mut sitten en uskaltanut lähteä, kun lähdön aika tuli). Koska pelkäsin just tätä... Etten oikeen pärjää pääni kanssa. Mut sit vaan tuli päivä, jollon tajusin että väärän ihmisen kans oleminen tuntuu niin pahalta, että mun on pakko uskaltaa.

Ikään kuin pakko alkaa vaan kohdata se kauhistuttava tosiasia, et olen ihan järkyttävä sotku. Totally messed up. Mut siitä olen silti kiitollinen, et monet ihmiset, joilla on näin fucked up pää tilanne ajautuu esim päihdeongelmiin kun tyypit yrittää lääkitä itseään huonoilla keinoilla, ja siihen suohon en onneksi oo joutunut. Mut kyl tuntuu, et tarvin apua, koska omat välineet ei ehkä riitä.

Neiti autistin keino selviytyä yöelämässä

Arvoisa alter egoni, josta olen täällä toisinaan raapustellut, palveleekin, nyt huomaan, ilmeisesti KAHTA tarkoitusta. Olen ollut tietoinen vain toisesta, siitä, joka on haitallinen. Eli se on ollut huonon itsetunnon kompensointikeino. Siis alter ego on se, kun kuvittelen olevani huikaisevan kaunis ja keskityn ulkonäköön ja olen addiktoitunut huomiosta. TARVITSEN huomiota, koska paska itsetunto tarvitsee sitä, jotta tuntisin olevani erinomainen ihminen.

Olen tämän takia pyrkinyt hankkiutumaan eroon alter egosta. Yritän opetella sisäistämään sen, että minä riitän sellaisena kuin olen. Eheyttää itsetuntoa.

Mutta nyt huomaan, että tarvin sitä alter egoani TOISEENKIN tarkoitukseen... Eli autismin kompensointiin. Voi sitä kai kutsua totaali-introverttiyden kompensoinniksi. Nimittäin nyt, kun oon yrittänyt lopettaa sen huomion hakemisen ja alter egoilun, en tajua, mitä ihmettä toimittaisin viihteellä. Ens viikolla ois tiedossa hyvät kemut, mutta jos olen vain OMA ITSENI, mua ei huvita mennä. Koska olen niin introvertti. Tai asperger. Miten vaan. Koen kontaktin ottamisen vieraisiin ihmisiin tosi raskaaksi ja uuvuttavaksi puuhaksi. Siksi pakenen yleensä tanssilattialle ja liimaudun sinne piiloon ihmiskontakteja. Mutta jos en jaksa tai ei huvita tanssia.... Ja olen oma itseni. En ymmärrä mitä siellä toimitan. Koska mun oma itse haluaa mennä vain kotiin ja olla yksin kotona ja tehä siellä jotain...... Mun oma itse EI MENE viihteelle. Koska sillä ei ole siellä mitään tekemistä. Koska mun oma itse ei oikein kykene oleen kontaktissa ihmisiin.

Ja sitten myös ADHD tuottaa ongelmia, nimittäin jos en juo ja polta viihteellä, mulla ei oo mitään tekemistä. Tämä on osaksi asperger-ongelma, koska voisin tietysti sosialisoida pää savuten. Mutta nyt en voi. Ja ADHD tekee sen, että tarvin JATKUVAA älyllistä ja henkistä stimulaatiota. Tulen hulluksi, jos ei ole mielekästä tekemistä. Juominen ja tupakointi on TEKEMISTÄ. Saan jotain puuhaa. Jotain ajateltavaa. Stimulaatiota. Virikkeitä. PLUS alkoholi tekee minusta sosiaalisen.

MUTTA siis alter ego on sellainen hommeli, josta saan ulospäinsuuntautuvaa energiaa. Iloa. Se auttaa tuleen ulos kuoresta. Eli kun laittaudun kauniiksi ja lähden ikään kuin ESIINTYMÄÄN, se piristää minua. Se on jotenkin sellanen leikki, joka saa minut innostumaan viihteelle lähtemisestä ja saa mut tuleen ulos kuoresta. Mun on siis luotava tällainen ROOLI ja teatteriesitys, jonka avulla voin olla yöelämässä ja pitää hauskaa. Se on pakollista, koska mun OMA ITSENI ei ole yöelämässä. Sillä ei ole siellä toimitettavaa.

Lisäksi mun ON juotava ja tupakoitava, etten pitkästy ja alkoholi myös auttaa olemaan sosiaalinen.

Tietysti voisi sitten kysyä, että pitääkö sinne viihteelle sitten lähteä? En tiedä. Mutta sinänsä on virkistävää joskus lähteä juhlimaan ja tuulettua ja pitää hauskaa ja olla tekemisissä ihmisten kanssa. Eikä vain homehdu yksin kotona AINA. Se vaan, että koska olen typerä asperger ja kaikkee, niin en voi lähteä sinne omana itsenäni vaan ROOLISSA. Hauskanpitoroolissa.

Nyt tiedostan alter egon kaksi erilaista käyttötarkoitusta ja voin korjata sen HAITALLISEN käyttötarkotuksen eli että en yritä olla kaunis, jotta minut hyväksyttäisiin eli en hae HYVÄKSYNTÄÄ enää alter egolla vaan annan sisäisen kauneuteni loistaa ja se riittää ja uskon että se riittää, MUTTA tarvin tämän sirkusesitykseni ja tietynlaisen valeminän, jotta saan itseni ulos kammiostani.

Itsetunnon perustaminen ulkoisiin asioihin

Nyt on käynyt niin, että kaikkien näiden pitkien vuosien jälkeen, olen vihdoin syvimmän haavani parantamisen äärellä. Ja vasta nyt, kun olin valmis parantumaan siitä, sain lopullisesti selvitettyä, mistä koko sotkussa on kysymys. Itsetunnosta.

Olen viime päivinä lukenut artikkeleita ja pohtinut ja saanut muodostettua selkeän käsityksen tästä syvimmästä vauriostani, joka tähän päivään asti on minua vainonnut (murrosiästä asti). Minulla on PASKA itsetunto. Olen ymmärtänyt, että olen perustanut itsetuntoni ja siis oman arvoni ulkoisiin asioihin. Minun tapauksessani tuo ulkoinen asia on ulkonäkö ja miehiltä saatu huomio. Joillain ihmisillä se voi olla jotain muuta: rahaa, menestystä, mitä milloinkin. Itsetunnon ei kuitenkaan pitäisi perustua ulkoisiin asioihin vaan sisäisiin. Kun se on riippuvaista jostain ulkoisesta asiasta, aina, kun meillä ei ole sitä ulkoista asiaa, minkä varaan oman arvomme olemme ripustaneet, tunnemme, ettei meillä ole arvoa. Silloin hirveä epävarmuus, jopa häpeä, täyttävät jokaisen huokosen. "En ole minkään arvoinen." Itsetunnon perustuminen ulkoisiin asioihin on uhka terveydelle (http://www.apa.org/monitor/dec02/selfesteem.aspx).

Itseluottamukseni on tämän takia ollut hyvin ailahtelevainen. Silloin, kun tunnen itseni kauniiksi ja saan huomiota, olen maailman huipulla. Tunnen itseni hienoksi ja onnistuneeksi ihmiseksi. Mutta jos tunnen itseni rumaksi ja en saa huomiota, tunnen, ettei minulla ole mitään arvoa, häpeän ja haluaisin suunnilleen kuolla pois.

Kuitenkaan se, mitä haen miesten huomiosta ulkonäölläni, vahvistus, jota haen yhä uudelleen, ei voi koskaan löytyä minun ulkopuoleltani. Haava ei parane KOSKAAN, jos haen vahvistusta omalle arvolleni ulkopuoleltani. Silloin joudun vain hakemaan tuota vahvistusta yhä uudelleen, koska haava sisällä pysyy auki, olen pysyvästi epävarma omasta arvostani ja joudun koko ajan suuntautumaan ulospäin, kysymään maailmalta: "Kelpaanko minä?" ja sitten taas uudestaan. Ja uudestaan.

AINOA keino korjata vaurioitunut itsetunto, on rakentaa se sisältäpäin. Perustaa se sisäisille asioille. Mitä se sitten tarkoittaakin. Joka tapauksessa vastaus löytyy SISÄLTÄ, ei ulkoa.

Olen lukenut tässä yhteydessä paljon artikkeleita naisten objektifioinnista ja myös itseobjektifioinnista ja tajunnut, että teen nimenomaan sitä. Minulla on taustalla itsetuntovaurion aiheuttaneita kokemuksia, ja sitten tämä nykykulttuuri oikein tehokkaasti vielä on antanut polttoainetta ongelmalle. Luulenkin, että ne naiset, jotka sairastuvat nykykulttuurin "naisten objektifiointi" -ilmiön seurauksena, ovat usein sellaisia, joilla syystä tai toisesta on valmiiksi heikko itsetunto ja epävarmuus ja hätä saavat sitten median vaikutuksesta kääntyämään näiden "tule seksikkääksi!" lääkkeiden puoleen. Eli kun on epävarma omasta arvostaan, takertuu ajatukseen siitä, että jos minusta tulee kaunis, minusta pidetään. Kenties ne, joilla on valmiiksi vahva ja terve itsetunto, eivät niin reagoi näihin ulkonäköpaineisiin, joita media ruokkii. Heillä ei ole tarvetta hakea vahvistusta kokemukselle omasta arvosta.

En halua olla objekti. En halua kaiken aikaa rakentaa arvoani sen varaan, saanko huomiota. En halua keskittyä koko ajan siihen, miltä näytän. Haluan vapautua. Jotenkin. Se vaan on hemmetin pelottavaa, koska kun kerran itsetuntoni on RIIPPUVAINEN ulkonäöstä tällä hetkellä, tarkoittaa se sitä, että jos ja kun alan tietoisesti purkamaan itseobjektifiointia eli teen itsestäni tahallani ei-objektin eli en korosta naisellisia muotojani, en yritä saada huomiota ulkonäölläni jne. muutun HYVIN epävarmaksi. Totta kai. Koska otan itseltäni pois sen, johon perustin oman arvoni. Jäljelle jää siis vain epävarmuus omasta arvosta, omasta kelpaavuudesta.

Mutta se tie on kai vain kuljettava. Rakennettava kokemus omasta arvosta niille sisäisille asioille. Jotenkin.

Apinaenergian muuntaminen produktiiviseksi energiaksi

Olen aika intoutunut! Jostain syystä olen vasta nyt havahtunut tiedostamaan, että olen KOKO AJAN levoton. Olen aina ollut koko ajan levoton ja tietysti jollain tasolla tietoinen asiasta, mutta vasta nyt tiedostan sen selkeästi ja että OIKEASTI se levottomuus on PITKÄSTYNEISYYTTÄ eli alistimulaatiota (eli dopamiinivaje eli ADHD). Aivoni ovat kaiken aikaa pitkästyneet kuoliaiksi. Ja sitten tulen levottomaksi. Ja sitten alan riehua. Eli kehittää impulsiivisia päähänpistoja ja pöllöillä ja minun oma ERIKOISADDIKTIONI, jolla olen lääkinnyt ääretöntä pitkästyneisyyttä, on ollut MIEHET. Mikä olisi jännempää kuin uusi valloitus!! Flirttailu ja uuden suhteen jännitys. Uuuuuuuuuuuuuuu, se jos jokin on JÄNNÄÄ ja tylsyys on pois pyyhitty. Mutta en halua enää hankkia elämääni miehiä siksi, että olen pitkästynyt. Se on typerä syy.

Mutta nyt kun tajuan tämän kuvion, voin alkaa lääkitä sitä paremmilla keinoilla. Tai siis ainoa keino, mitä keksin on se LIIKUNTA. Minä olen aika varma, että se myös toimii aika hyvin. Teoriani on sellanen, että kun puran tätä levotonta energiaa liikkumiseen, aivoni rauhoittuvat ja sitten pystyn KESKITTYMÄÄN johonkin järkevään ja produktiiviseen tekemiseen. Eli kyseessä on muuntoprosessi. Muutan tämän hyödyttömän apinaenergian liikunnan avulla (konvertteri) produktiiviseksi energiaksi ja sitten voin kanavoida energiani mielekkääseen tekemiseen. Kun olen apinaenergiatilassa, en pysty keskittymään oikein mihinkään. Se on sellasta turhaa, levottomuusenergiaa.

Siksi minä EN nyt mene sinne hiton tinderiin vain siksi, että saisin vähän JÄNNITYSTÄ aikaan vaan menen nukkumaan ja HUOMENNA pääsen vihdoin liikkumaan. VIHDOINKIN. Jos tää turhautuneisuus alkaisi sitten taas purkautua.

Normit ja odotukset helvettiin

En ois osannu uskoa et facebook voi olla terapeuttinen väline. Olen siellä oma itseni ja kavereissani on ihmisiä joille en koskaan ole näyttänyt omaa itseäni vaan on ROOLEJA. Rooli perustuu kuitenkin nöyristelyyn ja miellyttämiseen. Siihen, että pelkää, ettei tulisi hyväksytyksi omana itsenään. Joissain tapauksissa tämä on ehkä järkevää. Työnantajan ei ehkä tarvitsekaan tietää, millainen joku oikeasti on. Vai tarvisiko? Toisaalta ideaalimaailmassa viisas työnantaja arvostaa työntekijäänsä vaikka tietäisi tästä kaikenlaista outoa, jos nämä oudot asiat ei vaikuta tai liity työsuoritukseen. Suoraan sanottuna inhoan kaikkea keinotekoista sievistelyä. Miksi pitää nuolla jonkun työnantajan persettä. Koska tämä ei ole ihannemaailma niin valitettavasti voi pitää.

Mutta noin pääasiassa miksi tarvisi mielistellä ja nöyristellä? Tietysti siksi jos haluaa miellyttää. Ehkä minä en enää halua. Ja kun facebookissa paljastan sen kuka olen, joudun miettimään tätä asiaa. Että haluanko tehdä niin. Ja kyllä. Taidan haluta. Suoraan sanottuna vituttaa joku nöyristely. En ole mikään puhdas pulmunen ja siveydensipuli ja kiltti kuorotyttö. Minussa asuu aika iso pimeä puoli. Olen aika kaukana jostain norminmukaisen ihmisen ihanteesta. Tai kunnon nuhteettomasta kristitystä, joita sukuni on pullollaan. Olen yrittänyt survoa itseäni kaikenlaisiin odotusten mukaisiin muotteihin. Olen yrittänyt puristaa itseäni kristityn ihmisen muottiin ja aivopestä itseni olemaan joku perinteinen kristitty. Se oli KAMALAA. Ei olisi saanut ajatella itse. Olisi pitänyt uskoa auktoriteetteja, ja kuitenkin nämä auktoriteetit on vain toisia ihmisiä. Miksi hitossa uskoisin jonkun TOISEN näkemystä jos se ei tunnu oikealta? En miksikään. Joten hylkäsin sen tien. Rakennan omaa tietäni.

Yritin myös puristaa itseni norminmukaisiin odotuksiin parisuhteesta ja perheestä. Että pitää löytää joku ja SITOUTUA jne. Sekin oli KAMALAA. En tiedä enää haluanko naimisiin koska en tiedä voinko LUVATA etten ikinä lähde. Jos täytyy lähteä täytyy lähteä. En halua olla mikään vanki ja uhrata itseäni normien ja kulttuuristen ihanteiden alttarille. Toki haaveilen rakkaudesta, mutta minkä muodon se ottaa, en tiedä.

Olen nyt pisteessä, jossa heitän normit ja odotukset helvettiin. Kuljen rakkauden tietä ja se riittää. Muovaan itse oman elämäni. Minulle sopivan.

Olen yli 10 vuotta pelännyt pimeää puoltani, koska kun se aikanaan rehotti vapaana, meinasin tuhota itseni. Olen siksi ollut kahtiajakautunut. Yrittänyt kieltää sen villin osan itsessäni. Olen nyt päättänyt alkaa tutustua siihen, päästää sen irti, mutta nyt olen aikuinen ja järkevämpi ja ehkä pärjään sen kanssa. Yhdistän sen itseeni. Ainakin yritän.

On siis tullut aika olla oma itsensä. Minulla vaan on aika pelottava persoona. Iso persoona. Iso villi estoton räiskyvä epäsovinnainen kuriton äänekäs jne. Olen aina yrittänyt kutistaa sitä. Tullakseni hyväksytyksi tai koska pelkään sitä osaa itsessäni.

Loppu.

Päihteettömyys ja todellisuuden rehellinen kohtaaminen

Olen herännyt takaisin todellisuuteen. Muistin olevani 35 (kohta 36) ja että opiskelijatoverini on vasta vähän yli parikymppisiä. Pääsi hetkeksi unohtuun. Ei, en minä taidakaan elää 20-vuotiaan elämää. Se oli tilapäinen hepuli, joka seurasi siitä, kun lähinnä alkoholin takia taannuin hetkeksi lapseksi ja höperryin ja unohdin hetkeksi kuka ja missä olen.

Suurin syy siihen, miksi en niin hirveästi jaksa alle 30-vuotiaita on siinä, että ne elää vielä BILETYSVAIHETTA. Alkoholia, pilveä mitä lie. Sosiaalista juhlahumua. Viikonloppusin radalla. Mä niin EN JAKSA.

Tosin kyl samaa vikaa on sinänsä vanhemmissakin ihmisissä, et usein, kun sit joskus ryömitään kotoa sosialisoimaan, ihmiset juo. Mä EN TAJUA, et mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ei voida sosialisoida SELVINPÄIN????? Musta ois IHANAA hengata ja viettää iltaa ihmisten kaa selvinpäin. Käydä myös tanssimassa selvinpäin. Mutta siis niin, että KAIKKI on sillain. Koska jos esim olisi joku disko, jossa ei myydä alkoholia ja jonne kokoonnutaan pitään hauskaa SELVÄNÄ, se tunnelma ja meno ois tosi erilaista kuin noissa juottoloissa. Mutta ei. Nyt täytyy olla lähes YKSIN selvinpäin ja muut päihtyy ympärillä.

Minun mielestä päihtyminen on PAKENEMISTA. Ihan sama mitä ainetta käytetään. Mitä paetaan? "Negatiivisia" tunteita. Häpeää, epävarmuutta, väsymystä, surua, yksinäisyyttä, pelkoja.... Näitä tunteita EI PITÄISI turruttaa ja peitellä ja paeta. Ne pitäs kohdata ja elää läpi ja oppia se, mitä niillä on asiaa. Kun ne aina turrutetaan ja niitä ei kohdata, ei ole mahdollista käydä läpi ASIOITA, jotka noiden tunteiden takana on, ja kasvaa.

Ite huomasin taas tän selkeästi, kun humallutin itseni viikko sitten. Join, koska aattelin, et välillä on hauska IRROTTAA eli heittää aivot narikkaan ja lakata ajattelemasta ja vaan kekkuloida. Mutta jälkikäteen huomasin tehneeni virheen. En varsinaisesti KADU mitään muuta kuin sitä, että missasin mahdollisuuden kohdata tilanteita ja ihmisiä aidosti omana itsenäni. Ja nyt entistä vakaammin kuljen kohti omaa ehdotonta arvoani - päihteetöntä elämää, jossa kohtaan tunteeni ja kaiken mitä sisälläni on, kohtaan ihmiset aidosti omana itsenäni ja kohtaan todellisuuden sellaisena kuin se on. En halua minun ja tunteideni, minun ja ihmisten ja minun ja todellisuuden väliin päihteitä.

Tämä on minulle keskeinen ja tärkeä arvo. Ja aika harva jakaa sen kanssani, etenkin, jos ihmiset ovat alle 30. Ehkä nuorina ei vielä olla yhtään kypsiä käsitteleen niitä vaikeita tunteita ja omaa keskeneräisyyttä ja siksi nuorena päihteet on niin keskeisessä roolissa. En tiiä. Ihan sama, muut tehkööt mitä tekee, mut en voi luoda mitään todella syvää ja merkityksellistä ihmissuhdetta kenenkään sellasen kaa, joka ei jaa arvojani. Siis vaikkapa mennä naimisiin . Tai olla edes sydänystävä (jos arvojen suhteen on isoja eroja). Toki voi tutustua monenlaisiin ihmisiin, joilla on monenlaisia ja poikkeaviakin arvoja, ja on hyväkin olla laajempi perpektiivi todellisuuteen, mutta kyllähän sitä todella läheiseksi valikoituu ihmisiä, joilla on samoja arvoja ja näkemyksiä asioista.
Siksi minä EN sittenkään enää ole 20-vuotias ja taannu elämään uusiksi nuoruutta. Toki joitain niitä sosiaalisen yhteyden kokemuksia yms. on jäänyt uupumaan ja ehkä sellaisia kokemuksia voin saada nyt elämässäni, kun oon eheytynyt, ja voin siltä osin ikään kuin paikkailla aukkoja, joita on jäänyt, ja nämä kokemukset sitten eheyttää lisää ja auttaa kasvamaan alueilla, jotka puuttuvien kokemusten vuoksi on jäänyt raaoiksi. Mut hankin sit niitä kokemuksia ihan tänä mummuna, joka olen.

Liukumäet on vaarallisia

Elän nyt sellaista elämää, että tutustun ihmisiin ja hankin kavereita ja hengaan ja asioita tapahtuu. En mieti sen enempää. Tai sen pitemmälle. Mitään. On nimittäin niin, että harrastettuani viimeiset 12 vuotta seurustelemista, ja oltuani suurimman osan siitä ajasta AHDISTUNUT ja kokenut seurustelemisen epämiellyttäväksi (oletettavasti, koska olin ilmeisesti väärien ihmisten kanssa), olen saanut TARPEEKSENI koko seurustelusta. Olen myös tullut siihen tulokseen, että jos vielä joskus sellaista harjoittaisin, mun pitäisi ensin eheytyä tietyiltä osin (hyväksyä itseni lähinnä ja sellasta) JA jotta en sekaantuisi enää johonkin vääränlaiseen ihmiseen, luulen, että JOS joskus vielä päätyisin monogamiseen parisuhteeseen, jossa ollaan rakastuneita ja blaa blaa blaa, se voi syntyä vain varmaan ystävyyden pohjalta, koska vain jos jonkun tuntee HYVIN ja sitten siitä syntyy jotain itsekseen sitä kautta eli huomaa, ettei halua elää ilman jotain ihmistä, niin siinä on mitään järkeä. Mutta näitä on turha miettiä ja siksi vain hengaan elämässä ja tutustun ihmisiin ja kun pidän jostain ihmisistä, voi olla kavereita.

Hyvin luultavasti kuolen seksin puutteeseen Ei se mitään. Koska en oo vakuuttunut siitä, et haluan sotkea kaveriasioihin sellasta ja EN luojan tähden halua tuntemattomien kanssa MITÄÄN. Luin eilen demiseksuaalisuudesta ja en oo kyl sellanenkaan, mut tuntemattomien kaa en kyllä halua olla missään tekemisissä, HYI. Mun tarvii tietää, et se toinen tykkää musta muutenkin ja arvostaa mua ihmisenä ja tarvii olla jotain luottamusta ja läheisyyttä välissä. Ihan sama. Ehkä sit ootan, et jos joskus SUURI RAKKAUS osuu kohdalle.

Mut aion kyl mönkiä ihmisten kainaloon . Ja pussailla pitää joskus myös jonkun kaa. Jotain hauskaa pitää sentään olla. Paitsi pussailu on vaarallista. Ja vieressä nukkuminen (kiltisti). Se on tien alku. Tai liukumäen. Voi lähteä valuun alas, jos siihen kyytiin istuu. Hmph. Hmph. Voi kärsä.

Elän nuoruutta uudestaan...

Käyttäydyn koulussa (yliopistossa ja sen oheiselämässä) kuin 20-vuotias. Olen tullut siihen tulokseen, että se johtuu siitä, että aspergerin takia menetin koko nuoruuteni eli toisin sanoen en voinut kokea positiivisia sosiaalisia kokemuksia ja elää normaalia sosiaalista elämää silloin. Kaikki oli lähinnä PASKAA. Joten nyt otan takasin. Nyt, kun oon eheytynyt tooooosi paljon ja kykenen oleen melkein kuin normaali ihminen. Haluan NYT kaikkia niitä sosiaalisia kokemuksia, ja kokea yhteenkuuluvuutta ja elää asioita, joita en koskaan saanut elää ja kokea.

Joten olen nyt kuin 20-vuotias. Ihan sama. Saan olla. Minä leikin. Elämällä. Huvittelen. Teen mitä tykkään. Oma on elämäni.

Ainoo, että bilettämistä ja sen sellasta sekoilua harrastin nuorena ihan tarpeeksi ja niiten suhteen oon leikkinyt ihan riittävästi. Mut ennen en pystynyt tunteen mitään yhteenkuuluvuutta muitten kanssa ja ottaan normaalia kontaktia jne jne. Niiltä osin otan nyt takasin ja paikkaan aukkoja ja eheydyn lisää. Harmi vaan etten OIKEASTI oo 20. Tää vanha muinainen käpy menee siellä nuttura täristen ja luulee olevansa vasta lapsi...

Vuotava vene

Olen nyt huomannut, että kun olen ilman parisuhdetta, musta tuntuu kuin mun sisällä ois joku outo reikä, joka vuotaa, kuin olisin vene joka vuotaa, ja parisuhde aina täyttää sen reiän niin, etten huomaa sitä, mut yksin se heti alkaa vuotaa, ja eilen tiedostin, että alan paeta sitä oloa, sitä levotonta outoa oloa, joka tulee siitä reiästä, sillä, että alan etsiä jotain (vaikka en just nyt ees halua löytää mitään). Tinderin selaaminen, treffailu, ihastumiset yms. auttaa kääntään huomion pois siitä reiästä. Mutta en halua enää sellasta vaan halun nyt KOHDATA sen typerän reiän ja sulkea sen ihan itsenäni. Siksi, muun muassa, mun tehtävä on olla nyt yksin toistaseksi. Käyttäydyn kuitenkin sekavasti, koska saatan pölähtää johkin tinderiin paetessani outoa oloani, mutta sit en halua kuitenkaan löytää mitään, ja olen siis hyvin ristiriitainen ja hämmentävä.

Lisäksi, mä en tiä miksi, mut parisuhteessa oleminen ahdistaa mua. Tunnen etten ole vapaa. En tarkota vapaa oleen muiden miesten kaa, koska mua ei kiinnosta seksi kuin yhden ihmisen kaa, vaan tunnen että suhteessa muhun kohdistuu odotuksia ja velvollisuuksia ja ne ahdistaa mua. Voi johtua siitä kun oon niin kiltti ja miellyttämishaluinen ja empaattinen. Siksi en kestä nyt yhtään ajatusta sellaisesta vankilasta taas. Jo sellanen intensiivinen tutustumisputki, jossa keskitytään johki ihmiseen jatkuvasti ja mielessä häämöttää joku rakkaus ja parisuhdeunelma tavoitteena tai haaveena taustalla ja sitä tavoitellaan tms tuo sen ahdistuksen. Halun olla nyt vapaa. Jotenkin toivon et joskus olisi mahdollista, et tapaan jonkun ja voin olla sen jonkun kaa niin että voin samalla olla vapaa ja ilman ahdistusta. En tiä mitä se sit edellyttää mut ehkä aika näyttää. Tai sit oon yksin jos niin on parempi.

Mun elämässä on nyt sellanen hetki, kun mun tarvii olla ypöyksin ainakin vuosi, ehkä pitempään ja selvittää päätäni. Paikata reikiä. Pohdiskella. Kohdata pelkoja. Oon seurustellut nyt noin 12 vuotta putkeen... Koska oon pelännyt olla yksin. No more...