Asperger parisuhteessa

En edelleenkään oikein ole varma, mitä haluan parisuhteelta ja potentiaaliselta kumppanilta. Olen seurustellut 3 kertaa ja pisin suhde on ollut 9 vuotta, toiseksi pisin 3 vuotta. Siltikään en oikein tiedä, mitä haluan. Tietämistä vaikeuttaa pari seikkaa.

1) En ole oikeastaan ollut suhteessa, jossa rakastan toista. Olen saattanut olla rakastunut suhteen ihan alussa, mutta se on toki eri asia kuin rakastaminen.

2) Olen suhteen ihan alussa todennäköisesti ihan eri ihminen kuin alkuhuuman laannuttua, mutta koska edellinen kohta 1, en tiedä millainen olisin pidemmässä suhteessa, jos rakastan.

Tämän hetkinen teoriani on se, että kun ihastuu ja rakastuu, menen kemiallisesti täysin sekaisin (kuten ihmiset usein menevät) ja silloin olen hyvin intensiivinen, romanttinen, läheisyydenkipeä, nymfomaaninen ja imelä. MUTTA kun tämä sekava kemiallinen tila laantuu, minusta tulee oma itseni eli käytännössä aspergeriuteni ottaa vallan. Tämä on erinomaisen hankalaa kahdesta syystä:

1. Se, millainen olen alussa, voi antaa erittäin harhaanjohtavan kuvan siitä, millainen olen oikeasti kumppanina pitkällä aikavälillä. Jos vastaan jonkun ihmisen tarpeita ja toiveita alussa, en välttämättä vastaa niitä yhtään myöhemmin.

2. Henkilö, joka sopii alkuhuuman aikaisiin tarpeisiini ja toiveisiini, ei välttämättä sovi yhtään yhteen sen kanssa, mitä tarvitsen ja haluan pitkässä suhteessa omana itsenäni.

Koska en ole nähnyt sitä, millainen olen pitkässä suhteessa, jossa todella rakastan toista alkuhuuman jäkeenkin, en tiedä kyseisestä skenaariosta mitään varmaa. Minulla on vain hypoteeseja ja epäilyjä ja aavistuksia ja arvailuja. Minusta kuitenkin tuntuu aika luultavalta, että pitkässä suhteessa ja alkuhuuman jälkeen olen varsin asperger, mikä ilmenee seuraavilla tavoilla:

Viihdyn erittäin hyvin yksin enkä välttämättä ole kovin seurallinen. Jos en asu toisen kanssa yhdessä, voi hyvin olla, ettei minulla ole tarvetta nähdä välillä esimerkiksi 3 viikkoon. En tiedä miten usein milloinkin haluan nähdä, mutta en halua elämääni suhdetta, joka saa minut tuntemaan, että minulla on velvollisuus nähdä toista ja en voi tuntea, että minulla on oikeus ja vapaus nähdä toista, kun se tuntuu hyvältä, vaan toista on pakko nähdä esimerkiksi joka viikko vähintään kerran halusin tai en, ettei toinen ole onneton.

Jos taas asutaan yhdessä, kestän sitä vain, jos toinenkin osapuoli on hyvin itsenäinen ja yksin viihtyvä ja lähinnä puuhataan omia asioitamme ja haluan luultavasti, että on omat huoneet ja niissä omat sängyt ja nukutaan eri huoneissa. Minusta toisen kanssa nukkuminen lähinnä haittaa nukkumista. Viie parisuhteessa tunsin erittäin suurta aversiota sitä seikkaa kohtaan, että joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa piti jonkun aikaa halailla ja olla sylikkäin. Aina. En minä jaksa. Haluan nukkua rauhassa. MUTTA toisen luona (eli toisen huoneessa) voi joskus yökyläillä.

Tykkäisin kyllä silti mieluiten asua yhdessä jonkun kanssa. Nyt kun asun lapseni kanssa, oon huomannut, että voin psyykkisesti selvästi paremmin silloin, kun kotona on toinenkin ihminen minun lisäkseni, mutta tykkään siitä, että lapseni kanssa eletään juurikin niin, että se on lähinnä huoneessaan ovi kiinni ja minä puuhaan omia juttujani. Ollaan yhdessä yksin. Silti välillä on vuorovaikutusta ja voi syödä yhdessä vaikka iltapalaa jne.

Saatan olla ajoittain aseksuaalinen. Tämä johtuu siitä, että fyysinen kanssakäyminen ei kuulu minun erityisiin kiinnostuksen kohteisiin vähimmässäkään määrin (paitsi suhteen alussa alkuhuuman aikaan, jolloin se toinen ihminen ON minun ekkoni) ja minulla on niin paljon mielenkiintoista sisältöä ja tekemistä elämässä itsekseni, etten ehdi keskittyä mihinkään fyysisiin kanssakäymisiin. Ja en halua että elämässäni olisi joku suhde, jossa on joku velvollisuus harrastaa fyysistä kanssakäymistä kaiken aikaa. Sellainen on hirvittävää.

Lukuunottamatta yllä olevia seikkoja olen kyllä lämmin ja hellyyttä ilmaiseva ja kosketusta rakastava ihminen.

Mutta siis kuka muu kuin joku toinen asperger voisi soveltua kumppanikseni?

No, hyypiö jonka kanssa nyt tapailen on asperger (ei diagnoosia). Ja mulla on edellä mainittujen asioiden suhteen turvallinen ja hyvä olo eli oon melko varma, että saan noissa suhteissa olla oma itseni ilman ongelmia. Ongelmallista sen sijaan on se, että tämä hyypiö ei vastaa alkuaikojen ja alkuhuuman aikaisia tarpeitani ja koska olen kuitenkin aika lämmin ja tunteellinen ihminen, en ole vielä varma siitä, soveltuuko tämä ihminen sitten taas näihin tarpeisiini missään vaiheessa (hän on varsin klassinen asperger-mies...). Se selvinnee vasta, jos alkuajasta pystytään rämpimään jotenkin elävinä ja yhdessä sinne, missä minäkin muutun enemmän aspergeriksi. Mutta haluaisin yrittää rämpiä sinne ja katsoa.

En yhtään tiedä siis vielä, onko tämä minun juttuni tämän hyypiön kanssa hyvä juttu vai tuhoon tuomittu draamamylly.

En halua aiheuttaa pahaa mieltä

Musta alkaa tuntuun, ettei mun suunnitelma toimi. Siis, että mulla voisi olla kaikenlaisia miespuolisia kavereita, joitten kaa voi myös olla kainalossa tms. Nimittäin siinä on ihmisten tunteet vaarassa. Tai ite ainakin oon niin yliempaattinen ja kiltti olento, että en kestä yhtään ajatusta siitä, että jotain voi sattua tai muutenkaan, et syntyisi jotain draamaa ja selkkauksia ja pahoitettuja mieliä ja kaikkea kurjaa. Kun vaikka tekisin tiettäväksi, että en oo sitoutumassa jne. ja joku sanoisi, että tämä on ihan ok, niin oikeasti se ihminen voi olla jotenkin ihastunut ja sitten jos se KÄYTÄNNÖSSÄ huomaakin, että voin tykkäillä jostain toisestakin, syntyy helposti pahaa mieltä ja ongelmia ja sitten voi vaikka se kaveruus katketa ja kaikkea tosi rasittavaa sotkua.

Joten voi olla, että kaverien kaa on paras olla vaan kaveri. Eli pitää opetella elään ehkä niin, että halin vaan kissoja ja pehmoleluja ja Eeviä. Ellen jotenkin VAKUUTU, että joku ei pahota mieltään. Mut miten siitä voisi vakuuttua.

Lisäksi olen huomannut, ettei miespuolisten kanssa ole syvä ystävyys mahdollista siten kuin tyttöjen kanssa, koska mieshenkilöt ihastuu tai jotain sellasta ja sttenhän se ei sen toisen puolelta ole YSTÄVYYTTÄ vaan sillä on muita intressejä. Hmh.



Voihan monimutkaisuus ja ihmisten tunne-elämän kiemurat.

I am happiest when I am alone

I just have to be so weird. Have I really found myself wondering if I would be happiest without romantic relationship? And no. This question isn't on my mind because I am heartbroken or because I am disappointed with relationships nor does I wonder that just out of frustration. I am wondering pondering it because I am HAPPIEST when I am alone. I truly am. I need lot of time alone. Utterly alone. When there is no one around and I can be 100% sure that no one will bother me, interrupt me, I can fill my mind with whatever I like to fill it with.

When I am alone, I can create, learn, start new interesting projects. I want to immerse myself into my own private curious interesting never-boring world. I don't need other people when I am traveling in my imaginary lands.

I don't know what's so great about hanging with people. What is there to do with them? Once in a while it is great to meet like minded friends and have deep, enlightening conversations but that's all I need socially.

Romantically I guess I would start missing hugging, touching and closeness after a while if I couldn't have them. So I think I still need some kind of romantic relationship. But who can tolerate my strong need for alone time and separateness? It is possible that I don't want to share an apartment. with anyone. Ever. Because I can't be alone enough if I do. I am not sure if I want more kids. I already have one and I think it may be enough.

Hmmm. This I am wondering.

Erillisyys ja oma tila parisuhteessa

Sen perusteella mitä tiedän oman kokemukseni ja kuulemani perusteella, yhdessä asuvien pariskuntien elämä muuttuu varsin pian nysväämiseksi. Tällä tarkoitan sitä, että pariskunta, joka haluaa viettää aikaa yhdessä, nysvää television edessä suurimman osan illoistaan ja kenties ajastaan. Kun asutaan yhdessä, elokuien ja sarjojen toljottamisesta tulee pian se tapa, jolla ollaan yhdessä. Mitä muuta sitä nyt sitten tekisi yhdessä kaiken aikaa? Voi tietysti käydä kävelyllä tai pelata lautapelejä tai tehdä ruokaa ja syödä yhdessä. Mutta sitten taas nysvätään. Käsittääkseni suuri osa pariskunnista viettää todella paljon aikaa yhdessä television edessä.

Olen vajonnut tähän kamalaan ansaan, ja rimpuilen siitä irti.

Kun asuin yksin, ja edellisessä suhteessani, jossa elin käytännössä yksin, en katsellut mitään ohjelmia tai elokuvia juuri koskaan. Saatoin katsoa elokuvan kerran kuussa tai en edes silloin. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä.

Nyt nysvään miekkoseni kanssa sen typerän toosan edessä ja toljotan ties mitä ihmeen sarjoja. Ja vihaan elämääni ja vihaan vankilaa, joksi parisuhteen tällä hetkellä koen, koska se on riistänyt vapauteni ja kykyni olla erillinen, oma itseni. Ja TELEVISIO on se demooni, johon kaikki paha kulminoituu.

Haluaisin kodin, jossa ei ole televisiota ollenkaan. Sitä en ilmeisesti tule saamaan, koska mieshenkilöni rakastaa televisiotaan.

Olemmekin siirtäneet television olohuoneesta erilliseen huoneeseen ja olen yrittänyt olla toljottamatta sitä Miikan kanssa ja edistynytkin. Mutta ahdistus on ja pysyy. Kaipaan erillisyyttä ja tilaa olla oma itseni.

Parisuhde on minusta sellainen outo juttu, että alussa on rakastunut ja symbioosissa, enemmän tai vähemmän, mutta itse en ainakaan pidä siitä olotilasta kauheasti, koska olen itsenäinen ja yksin viihtyvä ihminen, ja parisuhteen outous, ainakin itselleni, tulee siitä, että jotenkin pitäisi oppia olemaan erillinen ja hakemaan se oma tila ja kyky olla aidosti oma erillinen itsensä samalla kun on läheisessä suhteessa toiseen. Läheisyyden ja erillisyyden yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi.

Nysvääminen television edessä, tai missä tahansa yhdessä nysvääminen, edustaa symbioositilaa, jossa halutaan sulautua toiseen ja olla kaiken aikaa toisen kanssa.

En siedä sellaista.

Mutta minua pelottaa repiä itseäni irti erillisyyteen. Siksi luultavasti hain nuorempana etäisiä miehiä. Kun mies pysyi etäällä, en joutunut kohtaamaan tätä ongelmaa. Erillisyyden ongelma ratkesi sillä, mutta silloin olin aina surullinen ja yksinäinen. Läheisyys puuttui. Nyt olenkin ensimmäistä kertaa uskaltautunut läheiseen parisuhteeseen, mutta nyt joudun jotenkin hakemaan ratkaisua erillisyyden ongelmaan.

En missään luojan nimessä halua tollottaa typeriä sarjoja ja elokuvia montaa kertaa viikossa. Se en ole minä. Minulla on parempaakin tekemistä. Teen sitä vain, koska olen jumissa. E ole uskaltautunut irti symbioosista. Varmaankin, koska pelkään, että kelpaanko enää sen jälkeen, jos se toinen vaikka haluaisikin suhteen, jossa nysvätään aina yhdessä. Mutta sittenhän me ei vain sovita toisillemme ja aina on jompikumpi onneton. Nyt se olen minä.

En vain tiedä, miten paljon tarvitsen omaa tilaa ja erillisyyttä. Lähes kaikki asiat, mitä tykkään tehdä, on sellaisia, joita teen yksin ja joita ei edes voi tehdä toisen ihmisen kanssa (kuten opiskelu, kirjojen lukeminen, kääntäminen tai vaikka kirjan kirjoittaminen) tai joita en halua tehdä kenenkään kanssa (kuten jumpassa käyminen tai elokuvien katselu). Minusta on todella hauskaa katsoa joskus yksin joku elokuva. Silloin saa ihan vapaasti valita fiiliksensä mukaisen elokuvan, ei tarvi tippaakaan ottaa jotain muuta ihmistä huomioon valinnan eikä katselun aikana. Saa olla vaan syvällä omassa kuplassaan, rauhassa, nauttia. Pidän siitä. Pidän yksin olemisesta. Eniten maailmassa.

En mitenkään hirveästi kaipaa sosiaalista kanssakäymistä kovin usein. En vielä tiedä, paljonko kaipaisin sitä siinä olotilassa, jossa olisin oma itseni ja saavuttanut sopivan erillisyyteni. Ei oikeastaan hajuakaan. Nyt tuntuu, että voisin mielelläni hengata yksin pari viikkoa ja sitten olla vuorovaikutuksessa kumppanini kanssa ja tehtäisiin jotain yhdessä, mutta tämä voi johtua siitä, että olen nyt niin deprivoitunut, että en kykene kaipaamaan ja haluamaan mitään muuta kuin ERILLISYYTTÄ.

Mittani on tulossa täysin täyteen. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä. Mietin usein, että pitäisikö muuttaa omaan asuntoon tai jopa erota, mutta en usko, että ne ovat oikeita ratkaisuja. Ne ovat varmastikin pakokeinoja. Oikea ratkaisu on uskaltaa hakea se oma tila, vaikka toinen olisikin paikalla. Se vaatii paljon, koska se vaatii 1) miellyttämisenhalusta vapautumista ja 2) uskallusta repiä rikki konservatiiviset ja norminmukaiset käsitykset parisuhteesta ja luoda siitä jotain ihan omanlaistaan. Vaikka sitten sitä, että meillä on molemmilla omat huoneet ja nukutaan ehkä välillä eri huoneissa, että saan olla pidempiäkin aikoja välillä omissa oloissani.

Yhdessä kiinnostavassa artikkelissa puettiin kokemukseni sanoiksi:

"Contrary to what some think, Asperger people do indeed get married and have families. However, these living arrangements or the state of the household may be a little different than your neurotypical situation. Due to the Asperger’s intense need for solitude and being left alone for a good portion of the day, Asperger people may not interact with their neurotypical or even fellow Asperger partner in what is normally expected.

For example, one Asperger may say to his/her partner, “I like to have a lot of alone time. So, Just because we’re in the house together, doesn’t mean we have to interact.” There may be arrangements of sleeping in separate beds, eating alone versus together, and in some cases even having 2 completely separate homes or apartments even though they are married."

(http://stuffaspergerpeoplelike.com/tag/aspergers-syndrome/page/3/)


Nyt olen tehnyt sellaisen päätöksen, että en katso yhtäkään elokuvaa tai ohjelmaa Miikan kanssa 3 kuukauteen. Koska elokuvailta ei enää ole kiva tapahtuma, sellainen special ohjelmanumero, joka tuntuu tosi hauskalta ja rikkoo arjen, vaan oltain ylikulutetulta ja yliarkiselta paskalta. Haluaisin palauttaa teeveen katselun tilaan, jossa satunnaisesti voisi pitää elokuvaillan ja se tuntuisi juhlavalta erityistapahtumalta, jolloin ehkä leivotaan ja sydään jotain tosi hyvää samalla. Tällöin sellainen tulisi järjestää maks keran kuussa, mutta nyt tarvin TODELLA pitkän tauon, että se voisi enää yhtään tuntua muulta kuin nysväämiseltä. En tiiä riittääkö 3 kuukauttakaan. Ehkä pidetään vuoden taukoa ja käydään vaan parin kolmen kuukauden välein elokuvateatterissa. Siellä se sentään on vielä jotenkin tavallisuudesta poikkeavaa.

Ja nyt me tehään niin, että siirretään se typerä televisiohuone alakertaan. Sitten alakerrassa on se (Miikan huone) ja Eevin huone ja yläkerrassa olkkari, keittiö ja makkari. Toivon, että se auttas mua kokemaan tän paikan kodiksi, kun kaikki ne "mun huoneet" on ylhäällä, ihan kuin yläkerta ois mun koti, ja se kamala televisio on viety mahdollisimman kauas minusta ja miikka hengailee sitten vrmaan enimmäkseen alakerrassa kammiossaan, niin jos voisin sitten kokea jotenkin olevani rauhassa täällä yläkerrassa.

Kokeillaan.

20 vuoden ystävyys päättyi

Eilen päättyi pitkäaikaisin ihmissuhteeni. Oikeastaan päätin sen jo syksyllä, mutta silloin se tapahtui ilman, että sain toiselta mitään reaktiota asiaan (kirjoitin sähköpostin) eli asia jäi ikään kuin kesken ja roikkumaan ja selvittämättä. Tapasimme 8.luokalla, kun aloitin uudessa koulussa. Siitä asti hän on ollut "paras ystäväni", joskin aika lousy best friend.

En ole varma miksi, mutta jostain syystä olen aikuisiällä kerännyt ympärilleni pelkästään etäisiä ihmisiä. Ystäviä, jotka eivät pidä yhteyttä, joilla ei ole aikaa tavata jne. Etäpesäkkeitä. Introvertteja, kyllä. Koska introverttien kanssa minulla on paljon yhteistä. Samanlainen mieli. Mutta kun minä olen outo hybridi ja olen hyperekstrovertti introvertti... Ja olen oikeasti todella seurallinen, läheisyyden- ja huomionkipeä ja puhelias. Pidän paljon yhteyttä ainakin pariin lähimpään ihmiseeni. Olen kärsinyt viimeiset... Kauanko? No, ainakin 15 vuotta siitä, että ihmissuhteeni, sekä ystävät että miehet, ovat olleet liian etäisiä. En ole saanut kaipaamaani läheisyyttä, rakkautta ja huomiota. Olen ollut surullinen. On tuntunut pahalta. En tiedä, olenko pelännyt läheisyyttä ja rakkautta ja siksi hakenut ympärilleni ihmisiä, jotka eivät tule lähelle. Ehkä se on ollut turvallista. Mutta kun seurustelin melkein 9 vuotta ihmisen kanssa, joka oli todella etäinen ja olin koko ajan yksin, se aika opetti minut ymmärtämään, miten paljon haluan läheisyyttä ja rakkautta, ja kasvoin niille valmiiksi. Kai minä opin, että minuun sattuu enemmän kaikki se etäisyys ja rakkaudettomuus kuin minua pelottaa vastaanottaa oikeaa rakkautta ja päästää lähelle. Jälkimmäinen on sittenkin parempi. Ainoa tie onneen.

Joten kun vihdoin sain erottua, se merkitsi käännekohtaa. On vanha elämä ja uusi elämä. Vanha elämä on se, jossa en arvostanut itseäni, en ymmärtänyt arvoani enkä osannut vaatia arvoni mukaista kohtelua. Vanha elämä on se, jossa annoin kohdella itseäni miten sattuu, jossa en tiennyt, mitä tarvitsen ja haluan enkä osannut siksi hankkiutua eroon asioista, jotka eivät tee minulle hyvää.

Uusi elämä on se, jossa arvostan itseäni, olen eheytynyt ja kerään ympärilleni vain sellaisia ihmisiä, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Ja kyllä kyllä, ihmiset eivät TEE ketään onnelliseksi. Tunteet ovat aina lähtöisin omasta itsestä. Omista asenteista, omista psyyken kiemuroista. Mutta koska olemme inhimillisiä olentoja, monet asiat, monet ihmiset ja heidän käyttäytymisensä, monet tilanteet, herättävät meissä kurjia tunteita, koska emme osaa suhtautua toisinkaan, ja vaikka teoriassa olisi mahdollista kyetä suhtautumaan toisin ja olla joku Kristus tai Dalai Lama, joka suhtautuu kaikkeen lempeydellä ja ilolla ja rakkaudella, suurin osa meistä EI ole sellaisia vaan olemme vajavaisia, inhimillisiä ja se, että sopeutuisi johonkin haastavaan ihmiseen, haastavaan käytökseen tms. voisi vaatia niin paljon psyykkistä työtä, että se voisi koko eliniän, jos sekään riittäisi. Ja resursseja tarvii elämässä muuhunkin kuin hankalien ihmissuhteiden käsittelyyn. Jos jokin suhde tuo elämään enemmän negatiivisia tunteita kuin positiivisia ja kuluttaa resursseja enemmän kuin antaa ja on yksinkertaisesti liian vaativa ja ylittää oman tunteidenkäsittelykyvyn, on parasta jatkaa matkaa ja ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden kanssa tulee pienemmällä vaivalla toimeen, joiden kanssa on helpompaa olla iloinen ja onnellinen.

Viime kesänä tein yhden tällaisen päätöksen. Poistin elämästäni ihmisen, jolla on paha taipumus tuomitsemiseen ja arvosteluun, koska minun tunteidenkäsittelykykyni ei riittänyt hänen persoonansa käsittelyyn. Valitsin jatkaa eri suuntaan.

Eilen valitsin tämän ratkaisun toisen ystäväni kohdalla. Tai oikeastaan tein tämän ratkaisun syksyllä, eilen käytiin vain viimeinen yhteinen kommunikointi asiasta. Nämä ihmiset kuuluvat siihen vanhaan elämääni, jossa annoin kohdella itseäni huonosti ja pysyin suhteissa, joissa en ole onnellinen.

Tämä pitkäaikainen ystävä, jonka kitkin ystävistäni, on aina ollut etäinen. Olen aina tuntenut, että pidän hänestä enemmän kuin hän minusta. Oikeasti kyse kutienkin on luultavasti vain siinä, että hän on itseriittoinen ja ei kaipaa läheistä ystävää. Tai sitten hän ei vain ole kaivannut MINUA niin lähelle. Olen kylläkin ollut hänen oikeastaan ainoa ystävänsä aina. Hän on sanonut, ettei ole elämässään tavannut kuin 2 ihmistä, joista hän todella pitää, minut ja miehensä. No, minun mielestäni ystäviä ei kohdella, kuten hän kohtelee, joten olkoon sitten ilman.

Esimerkiksi kesällä hän asui äitinsä luona koko kesän, samassa kaupungissa kuin minä ja muutaman kilometrin päässä, hänellä on samanikäisiä lapsia, ja silti ei voitu tavata koskaan. Hän ei halua tavata. Ei jaksa, ehdi tai jotain. Sitten hän sanoi, ettei jaksa viestitulviani eikä ole niin kiinnostunut asioistani kuin missä määrin hänelle niitä jaan. Justiinsa. Lakkasin sitten kirjoittamasta yhtään mitään. Ja kas, hän ei pitänyt mitään yhteyttä, jos minä en pitänyt.

Ja sitten vaan totesin, että antaa olla. En halua tuollaista ystävää. En vain halua. Ja se siitä.

Toivon löytäväni läheisiä ja kivoja ihmisiä elämääni. Tai oiekastaan minulla on jo varmaan kaikki mitä tarvitsen. :) Ihana mies, hyvä ystävä (hassua, että nykyinen paras ystäväni on tuon edellisen parhaan ystäväni sisko...), toinen hyvä ystävä, monta hyvää ystävää... Toivon saavani vielä joskus sellaisen oikean super hyvän tyttökaverin. Ehkä minulla on se jo. Tai on kaksikin. Mutta sellainen TOSI läheinen.

Nyt menen hammaslääkäriin. YÖK.