Tiedän minne kuulun

Mä tajuan sen nyt. Mä en vaan kuulu sinne niitten... "Normaalien"? maailmaan. Mä en tiä sille sanaa. Et mitä ne on ja mitä me ollaan. Mut me ollaan TOSI erilaisia keskenämme. Ihan jäätävän erilaisia. Ja mä tunnistan omani, kun niitä tapaan, ja sitten niitten TOISTEN kanssa... Tulee sellanen outo, vaivaantunut ja paha olo, kun ei oo oikeen puhuttavaa ja aivot ja kommunikointi toimii vaan ihan erilailla. Tosin ei tuokaan aina noin selkeetä ole. Ja hassua kyllä tiän useampia ADHD-ihmisiä, jotka EI oo mun maailman ihmisiä. Et ei nekään siis "normaaleja" voi jossain mielessä olla. Onko kukaan NORMAALI? Tuskin. Mut mä en tiedä mikä hitsin TERMI asialle olisi. Ehkä ne on SOSIAALISESTI normaaleja. Se vois olla. Ja ne ei taida kyl puhua hippipohdintapaskaa (kuten eräs asian ilmaisi). Ne ei ole menninkäisiä eikä keijukaisia ja hippejä. Luulisin.

Mut nyt mä tajuan. Jotain, mitä oon kyl jollain tiedollisella tasolla tiennyt ennenkin, mut nyt on avautunut joku kokonainen uus todellisuuden taso päässä.

MIKSI oon yrittänyt hakea niitten TOISENLAISTEN hyväksyntää kaikki nää vuodet? Se on turhaa. Mä en kuulu sinne. Niitten maailmaan. Eikä ne minun. Me ei ymmärretä toisiamme. Aivot, ajatukset, kieli, kommunikaatio... Ne vaan toimii ihan erilailla.

Niitten TOISTEN kanssa saan aina tuntea, et olen huono. Ne ei ymmärrä mua, kommunikointi ei toimi, ne pitää mua outona, jopa hulluna. Käyttäydyn väärin. Olen käsittämätön. Niin on aina ollut ja tulee olemaan.

Ja ymmärrän nyt sitäkin, miksi musta ei pidetty kouluaikoina. Se loputon torjunta ja kokemus siitä, et olen täysin vääränlainen, viallinen, teen kaiken väärin ja en kuulu.. Mihinkään. Olen oksettava. Mä olin vaan niitten TOISTEN seassa. Niitä oli joka puolella. Eikä ne ymmärtäneet mua. Ei silloin kuten ei nytkään. Olin erilainen, ajattelen erilailla, teen asiat erilailla ja ne ei tajua. Eikä ne pidä erilaisuudesta. Niitten mielestä teen asiat VÄÄRIN.


Mut nyt MINÄ TAJUAN. Minne kuulun. On olemassa MUNLAISIA ihmisiä. Mun oma maailma, jossa en ole yksin. Meitä on monta. Sinne mä kuulun. Se on mun paikka. En enää yritä... Kuulua sinne niitten toisten joukkoon. Saada niitten hyväksyntää. I'm a different species. Totally.

Yhteiskunnallinen status

Poikaystäväni on nentti. Neurologisesti kohtuullisen normaali ihminen. Tasapainoinen, työssä käyvä jne. Mutta ongelmaksi koen sen, että monessa asiassa esiin tulee se, miten hänelle on tärkeää luoda mielikuvaa tietynlaisesta yhteiskunnallisesta statuksesta, niin että ihmiset ajattelisivat hänestä, että hän omaa tietyn menestyneen ihmisen statuksen ja hän luo tätä vaikutelmaa ulkoisilla tunnusmerkeillä. Hän ei halua asua, pukeutua, elää niin, että se viestisi alemmasta yhteiskunnallisesta statuksesta.

Minua ei ole koskaan voinut kiinnostaa yhteiskunnallinen status, koska olen yhteiskunnallisessa mielessä pilallinen ihminen. Minulla on hyvin paska status yhteiskunnallisesti ja yleissosiaalisesti (eli norminmukaisten ihmisten maailman mittapuulla). Siksi mulla on oma viiteryhmäni, eli toiset tällaiset oudot laitapuolen kulkijat. Meillä on erilaiset arvot kuin valtaväestöllä, ja eletään omassa kulttuurissamme. Mut hyväksytään siinä viiteryhmässä. Normittomien viiteryhmässä.

Outolintu, erilainen – Tutkielma yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa

Loppuunmyynti. 5 € kpl (+ postarit 2 €)

Kirjaa voi tilata lähettämällä sähköpostia osoitteeseen info@ajatushattukustannus.com, jolloin toimitan laskun kirjan mukana, tai ostamalla huutonetistä. Kirjaa on myynnissä myös useissa verkkokaupoissa.

Psykologian tohtori Sylvi-Sanni Manninen kohtasi elämäntyössään uuden ihmistyypin: poikkeuksellisen herkän väri-ihmisen. Manninen kehitti tutkimustyönsä tuloksena psykologisen testin, jonka avulla hän saattoi selvittää, reagoiko tutkittava väriin vai muotoon. Näin Manniselle selvisi, että kysymyksessä on ulottuvuus, jana, missä yksilöt sijaitsevat eri kohdissa, toiset muodon ääripäässä, toiset värin ja jotkut siinä välillä.

Väri-ihmiset ja muotoihmiset eroavat toisistaan selkeimmin siinä, että väri-ihmiset reagoivat ympäristöön hyvin voimakkaasti; heidät erottaa ympäristöstä vain hienon hieno raja. He ovat usein hyvin lahjakkaita, varsinkin taiteellisesti, ja luovat alat ovat heille omiaan.

Kirja herättää myös keskustelua herkkien yksilöiden kohtalosta yhteiskunnan musertavissa rattaissa. Väri-ihmiset tuntevat itsensä usein erilaisiksi. Sisäänpäin kääntyneinä, ujoina, hiljaisina ja omaehtoista vapautta rakastavina heillä on vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan, jossa ihannoidaan suulasta, ulospäinsuuntautnutta yksilöä. Itsemurhat, paniikkihäiriöt ja kiusatuksi tuleminen on tuttua väri-ihmiselle.

Tämän kirjan tarkoitus on auttaa erityisherkkiä väri-ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa erikoislaatuaan ja vapauttaa heidät arvostamaan omaa olemustaan.

Sylvi-Sanni Manninen on valinnut kirjan motoksi katkelman tanskalaisen kirjailijan, Jens Peter Jacobsenin, teoksesta Mogens and Other Stories (sitaatin suomentanut Sylvi-Sanni Manninen): ”Tiedätkö, että maailmassa on olemassa salainen veljeskunta...? Täällä on ihmisiä, joille luonto on antanut toisenlaisen luonteenlaadun. Heillä on laajempi sydän ja nopeampi veri. He toivovat ja pyytävät enemmän. Heillä on voimakkaammat halut ja kaipaus, joka on villimpää ja polttavampaa kuin rahvaalla. He ovat lapsia, joiden syntymässä haltiattaret olivat läsnä; heidän silmänsä ovat avoimemmat, heidän aistinsa terävämmät kaikessa tajuamisessa. Elämän ilon ja riemun he juovat sydämensä juurilla, kun toiset tarttuvat niihin vain karkeilla käsillään.”

Sosiaaliset jyvät ja akanat

Tämä maailma on hyvin kummallinen paikka. Osapuilleen yläasteiässä on eräs seikka pahimmillaan. Sosiaalinen eriarvoisuus. Ihmisten jaotteleminen sosiaalisiin jyviin ja akanoihin. On ne, jotka kuuluvat sosiaalisesti suosittuihin. Sosiaalinen kerma. Johon en todellakaan kuulunut. Kuuluin superakanoihin. Sitten on jonkinlainen keskisarja, sellaisia nörtihtäviä/nörttejä henkilöitä. Ja sitten on sellaisia todella poikkeavia ja erikoisia persoonallisuuksia. Kuten minä.

Kummallisinta tässä kaikessa minusta on se, että se sosiaalinen high class, joka määrittelee sosiaaliset arvot, oikeasti juuri ne ihmiset ovat sisäiseltä ja älylliseltä elämältään kaikkein köyhimpiä. Juuri ne ihmiset, jotka sosiaaliselta statukseltaan ovat hylkiöitä, ovat oikeasti kaikkein kiehtovimpia, älykkäimpiä, luovimpia ja sisäisesti rikkaimpia ihmisiä. Eräs tuttavani, joka on älykäs, kirjoja lukeva ja hieman introvertti ihminen, on joutunut tietoisesti tekeytymään tyhmemmäksi mitä on, tullakseen paremmin hyväksytyksi tuossa sosiaalisten jyvien maailmassa. Siellä kun kirjojen lukemista ei arvosteta ja jos pukeutuu liian tyylikkäästi (hienosti), kuulee vittuilua ja missään nimessä ei saa vaikuttaa liian älykkäältä, syvälliseltä ja lukeneelta. Ei, pitää käyttää lenkkareita ja lippistä (jos sellaiset asusteet sattuvat kuulumaan kyseisessä porukassa suosittuun pukeutumistyyliin) ja kiroilla niin on cool. Luoja. Ja tietysti RYYPÄTÄ. Sehän vasta onkin hohdokasta ja hyvin coolia. Joukosta ei saa poiketa tai heti tuomitaan. Pukeudu kuten muut. Puhu kuten muut. Käyttäydy kuten muut. "Arvostamme vain sellaisia, jotka ovat samanlaisia kuin me olemme". Kuinka kehittynyttä... Henkinen kehitys ameeban tasolla.

Joten miksi ihmeessä juuri se tietty, kohtuullisen aivokuollut, ihmislajike on muka paras (eli SOSIAALISESTI arvostetuin??

Poikaystäväni sanoi, että hänen mielestään se johtuu siitä, että niitä on eniten. Kyllä, kuulostaa järkevältä. Enemmistö jyrää. Enemmistö määrittelee arvot, joilla kaikki tuomitaan. Ja asettaa tietysti itsensä kruunuksi, johon muita verrataan ja todetaan kelvottomiksi.

Ja sitten nämä sisäisesti rikkaimmat yksilöt, ne toisen ihmislajin edustajat, saavat lähes jokainen täyttyä kuka minkäkin asteisista vaurioista, joita sosiaalisena hylkiönä oleminen aiheuttaa. Kiusaamista tai tavalla tai toisella sen kokemista, ettei tule hyväksytyksi, ei riitä, on viallinen. Sosiaalisesti viallinen.

Vaikka oikeasti ei ole sosiaalisesti viallinen, on vain ERILAINEN kuin se sosiaalista valtaa hallussaan pitävä enemmistö.

Pyh, sanon minä. Miten tästä typeryydestä pääsisi eroon, etteivät kaikki kauniit, luovat, nörtihtävät, introvertit ihmiset täyty haavoista?

Pyh, pyh, pyh.

Identiteettikriisi

Olen jonkinlaisessa murroskohdassa. Identiteettikriisi. Ja sen sellaista. Se, mitä on ollut, ei jotenkin tunnu enää oikealta, eikä uutta vielä ole. Puhun erityisesti ulkoisesta tyylistä. Imago. Habitus. Hiustyyli, pukeutuminen... Mulle sellaiset on tosi tärkeitä ja isoja asioita, koska se, millaista ulkokuorta kannan, vaikuttaa todella paljon siihen, millaiseksi tunnen oloni ja miten käyttäydyn. Siis ulospäin persoonallisuudessani ei välttämättä näy mitään suurta eroa, mutta minä itse... Tunnen oloni hyvin erilaiseksi silloin, jos hiukset on mustat ja pukeudun mustiin ja synkkiin vaatteisiin tai jos on pitkät, punaiset hulmuavat hiukset ja pitkiä hameita ja hippiasuja tai sitten jotain... Konservatiivisempaa. Ulkoinen olemus heijastaa jotain sisäiseen olemukseeni. Ja toisinpäin. Ulkoisen olemuksen avulla voin heijastaa tiettyjä aspekteja sisäisestä maailmastani ulospäin.

Aikoinaan käytin kaikenlaisia hipahtavia ja rentuhtavia vaatteita. Pidin pitkistä hameista, leveistä housuista, napapaidoista. En myöskään tajunnut välittää siitä, kuinka kuluneilta ja nuhjuisilta vaatteeni ehkä näyttivät. Jos tykkäsin jostain vaatteesta käytin sen puhki ja vielä senkin jälkeen... En ymmärtänyt, etteivät reiät ja nukkaisuus ja kulumisen jäljet näytä tyylikkäiltä... Niillä ei ollut merkitystä. Sitten muutama vuosi sitten eräs ystäväni, joka on varsin toisenlainen kuin minä tällaisissa asioissa, siis pukeutuu varsin tavallisesti ja siististi, sanoi jotain, taisi puhua lasten sukkahousuista, miten ne muuttuvat tosi nopeasti kulahtaneen näköisiksi, jolloin havahduin ensi kertaa tiedostamaan, että vaatteet voivat näyttää kulahtaneilta ja ymmärsin, etten halua käyttää kulahtaneita vaatteita. Silloin otin ja heitin roskiin kaiken, missä on reikiä ja mikä on liian kulunutta.

Samoihin aikoihin alkoi sisälläni muutenkin herätä halu muutokseen. Halu pukeutua jotenkin aikuisemmin. Siistimmin. Olinhan sisäisesti kypsynyt, aikuistunut ja eheytynyt, joten aloin kaivata sen näkymistä myös ulkopuolelle. Pitkät hameet ja hippityyli alkoi tuntua jotenkin aikansa eläneeltä. Samoin leveät housut. Siis sellaiset reisitaskuhousuntapaiset. Työnsin ne jonnekin komeroon, myin pois.

Kun erosin viime elokuussa ja aloin etsiä uutta miestä, halusin aikuisen, kypsän miehen. En missään nimessä enää mitään renttuja ja epäkypsiä, keskenkasvuisia, epätasapainoisia tai rikkinäisiä ihmisiä. Halunnut enää katsella. Ja löysinkin sitten ihanan tasapainoisen, kypsän ja aikuisen miehen. Ja jollakin tapaa sisäinen tarpeeni ulkoiseen muutokseen on sen myötä kasvanut.

Haluaisin uudistaa pukeutumistyylini, hiustyylini, koko ulkoisen tyylini, mutta minussa on vielä säikeitä kiinni vanhassa ja toisaalta en oikein vielä tiedä, millainen uusi tyylini olisi. Ja minulla ei ole rahaa ostaa vaatteita.

Aikoinaan kehitin itselleni alter egon. Se edustaa haavoittunutta puoltani. Haavojani. Se puoli tekee persoonastani kahtiajakautuneen. Ja juuri tämän alter egon säikeet roikkuvat vielä minussa kiinni. Se puoli haluaa ulkoiseen olemukseen synkkyyttä, street-asennetta, "kovuutta"... Tatuointeja, lävistyksiä, mustat hiukset... Se haluaa julistaa maailmalle: "Olen erilainen". Se on huomionhakuinen häiriö minussa.

Mutta jotenkin siitä hyvin erillään on toinen osa persoonaani, joka on kiltti ja pehmeä ja hyvin luonnollinen. Koen, että tämä on aito minä. Mutta koska alter egoni on ollut niin kauan osa minua, siitäkin on tullut osa minua.

Mutta jollain tapaa olisi ehkä aika päästää siitä irti. Tällä hetkellä tunnen oloni hyvin kahtiajakautuneeksi. Tunnen näiden kahden minuuteni osan repivän minua eri suuntiin. Alter egoni haluaa, että minulla on musta tukka. Toinen puoli haluaa, että minulla on vaaleampi tukka, luonnollisen punasävyinen tai sitten ihan oman hiukseni värinen.

Ristiriitainen olo. Identiteettikriisi. Kuka olen nyt?

Viimeksi olin tämäntapaisessa tienhaarassa identiteettini kanssa noin 16-vuotiaana. Aloin silloin rakentaa tietoisesti itselleni identiteettiä, ulkoista olemusta, joka heijastaisi ulospäin sisintäni. Ja kun sain sen valmiiksi, se on kulkenut mukanani viime vuosiin asti, kunnes sisäinen todellisuuteni on aikuistumisen, kypsymisen ja eheytymisen myötä muuttunut niin paljon, että on syntynyt tarve heijastaa tämä sisäinen muutos ulospäin. Jotenkin.

Hämmennys. Rahattomuus (tarvin uusia vaatteita). Sekavuus. Kuka olen nyt?

Kokoontumis- ja vertaistukipaikka erityisherkille ja muille kummallisille

Perustin Facebookkiin ryhmän kaikille itsensä erilaiseksi kokeville merkillisille herkille, luoville, introverteille ja kaikin tavoin neurologisesti poikkeaville. Meitä on loppujen lopuksi niin paljon, ja silt olemme usein ripoteltuina sinne tänne. Olisi hyvä ryhtyä jotenkin verkostoitumaan ja yhdistymään ja luomaan omaa "kansakuntaa" kansakunnan sisään, ettei jäädä valtaväestön jalkoihin.

Erityisherkät ja muut neurologisesti poikkeavat Facebookissa

Normit nurin!

"Normit pitävät yllä valtasuhteita. Ne antavat enemmän tilaa, mahdollisuuksia, rahaa, näkyvyyttä ja rauhaa niille, jotka sopeutuvat normeihin, kuin niille, jotka eivät pysty täyttämään niiden vaatimuksia."

"Normikriittisyys purkaa valtarakenteita, kyseenalaistaa asioita ja antaa mahdollisuuden todelliselle yhdenvertaisuudelle."

Normit nurin -sivusto 

Minä TODELLAKIN olen asperger

nyt iski masennus... Tai ei. Suru. Joku. Olen tähän asti epäillyt, että onko mulla nyt OIKEASTI mitään aspergeria, ja miettinyt, että ehkä olen vaan sellanen luova, herkkä ja erikoinen taiteilijaluonne. Mutta. Nyt olen saanut varmistuksen. Olin ala-asteella musiikkiluokalla, ja olen tässä hiljattain kerännyt entisiä luokkakavereitani facebookista ystävikseni ja kurkkinut niiden profiileja ja tajuan, että suuri osa niistä on ei-niin-norminmukaisia herkkiä, luovia ihmisiä, sellasia, joiden kanssa NYT, kun olen eheytynyt, tulisin varmaan tosi hyvin juttuun, mutta silloin kouluaikana olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti ÄÄRIMMÄISEN jälkeenjäänyt ja poikkeava ja mua kiusattiin/syrjittiin/jäin ulkopuolelle (näiden samojen ihmisten toimesta). He olivat SOSIAALISESTI ihan normaaleja. Minä en.

Ja nyt suuri osa niistä on muusikoita, taitelijoita jne. Menestyvät elämässä sekä työn että perheasioiden ja ihmissuhteiden suhteen.

Minä olen erilainen.

Minä OLEN asperger.

Tosin nyt kun alan olla "parantunut" alan muistuttaa "vain" tuollaista luovaa, herkkää henkilöä enkä eroa sellaisista enää kovin paljon.

Asperger ei ehkä enää olekaan ajankohtainen diagnoosi minulle, siis en enää tavallaan ole asperger, vaikka eihän se katoa, mutta se on se, mikä selittää minulle lapsuuteni ja nuoruuteni. Se selittää menneisyyteni.

Nyt se on vain värinä persoonassa. Vahvana värinä. Mutta ei enää radikaalisti poikkea introversiosta, herkkyydestä, luovuudesta yms. ominaisuuksista, joita on ei-aspergereilla.

Joten tuli suru omaa menneisyyttä kohtaan. Ja nykyisyyttä. Kun kaikki on ollut niin VITUN vaikeaa ja kaikki on mennyt päin HELVETTIÄ ja edelleen olen ihan alisuoriutuja joka vitun osa-alueella. Vaikka nyt kun alan olla ehjä, tästä ehkä vielä noustaan...

Erityisen lahjakas

1–2 prosenttia ihmisistä on erityislahjakkaita. Heillä ei aina mene hyvin.
Lue City-lehden artikkeli: Erityisen lahjakas

Mielen teoria

(Reflektointia Markku Ojasen Itsentuntemuksen kirjan pohjalta)

Nykyään puhutaan yhä enemmän, ettei Asperger-henkilöillä sittenkään olisi alikehittynyt mielen teoria. Uskon, että tässä ollaan oikeilla jäljillä, vaikka uskon myös, että sosiaalinen (sekä emotionaalinen) kehitys laahaavat kehityksessä jäljessä ikätovereihin nähden. Toisin sanoen Asperger-henkilö kypsyy normaalia myöhemmin näillä osa-alueilla. Ainakin minun kohdallani oli näin. Kuitenkaan en koe, että Asperger-henkilö olisi mitenkään epäempaattinen tai kykenemätön asettumaan toisen asemaan sen vähempää kuin neurologisesti normaalitkaan.

Ojanen kirjoittaa, että "Mielen teorialla tarkoitetaan ihmisen kykyä kuvitella, mitä toisen mielessä liikkuu". Sitten seuraa tärkeä lause: "Lähtökohtana on oma mieli, jonka mukaisesti myös toisen mielen oletetaan toimivan".

Aivan! Joten onko mikään ihme, että neurologisesti normaalien mielestä Asperger-henkilöt ovat epäempaattisia ja heidän mielen teoriansa on kehittymätön? Jos Asperger-henkilö lähtee eläytymään toisten ihmisten tunteisiin ja ajatuksiin sekä toiveisiin lähtökohtana oma erikoisesti toimiva mielensä niin hän todennäköisesti tekee virhetulkintoja – jos hän on tekemisissä nenttien kanssa. Sen sijaan neurologisesti normaalit lapset pystyvät paljon paremmin eläytymään toisten neurologisesti normaalien kokemusmaailmaan. Varsin monet Asperger-henkilöt oat yksimielisiä siitä, että nenttien kyky asettua Asperger-henkilöiden asemaan on vähintään yhtä puutteellinen kuin Asperger-henkilöiden kyky asettua heidän asemaansa. Asperger-henkilöt taas tulevat yleensä oikein hyvin toimeen toisten aspergereiden kanssa.

Minusta tässä on pääasiallinen selitys Asperger-henkilöiden muka heikkoon empatiakykyyn. Aika vaikea lähteä kuvittelemaan, mitä aivan erilaisessa mielessä tapahtuu... Aspergereille normaalien ihmisten mieli on täysi arvoitus – ja vice versa.

Kiinnostava kohta oli myös se, jossa Ojanen kirjoitti: "Jos tällaista ’mielen teoriaa’ ei synny, toisen käyttäytyminen herättää joko ihmetystä tai pelkoja tai tulkinnan, että hänessä on jotakin vikaa". Eli koska nentit eivät ymmärrä Asperger-henkilöiden ja neurologisesti poikkeavien käyttäytymistä, he tekevät sen virheellisen tulkinnan, että heissä on jotain vikaa. Ainoa vika on tällaisessa tulkinnassa.

Erilaisuuden uhka

Sain sähköpostiviestin eräältä blogin lukijalta. Hän kirjoitti, että Ulrike Meinhof on sanonut:

"Sinä et ymmärrä tämän vihan mittakaavaa: He eivät vihaa sitä, mitä me olemme tehneet, emmekä sitä, mitä me olemme. He vihaavat meitä siksi, että heidän täytyy, sillä muutoin he tuhoutuisivat".

Lähetin hänelle tarkennuksen, jossa pyysin häntä määrittelemään, mitä tämä tuhoutuminen on, jota ihmiset pelkäävät. Hän vastasi:

Siten, että niiden identiteetti perustuu pelkästään siihen, että kuinka erilaisia eli parempia ne ovat kuin muut. Se on vähän niin kuin suomalainen kansallismielisyys perustuu siihen, ettei olla venäläisiä Jos sitten tällainen henkilö havaitsee, että venäläiset ovatkin ihan samanlaisia kuin hän itse, niin koko hänen identiteettinsä suomalaisena tuhoutuu. Toinen esimerkki: jos kristitylle paljastuu, ettei tasa-arvoinen avioliittolaki johda siihen, että taivaalta tulee tulta ja rikkiä, niin silloinhan hänen heteroutensa ei ole lainkaan parempi kuin homoseksuaalisuus, eikä hän voi korostaa paremmuuttaan tuomitsemalla. Kolmas esimerkki: Jos talous on meritokraattinen nollasummapeli, niin työttömyysprosentin verran tyhmimmästä päästä ihmisiä on jatkuvasti työttöminä. Koska nämä eivät tyydy kohtaloonsa, heidän on pakko syrjinnällä saada epäreilusti paikka, joka kuuluu oikeasti heitä kyvykkäämmälle. Jos heidän pelinsä paljastuu, he tuhoutuvat, jos siis talous on meritokraattinen nollasummapeli.

Haa!!! Tähän syyllistymme me kaikki ihmiset (paitsi ne Dalail Lamat). Sillä juuri näinhän minäkin teen suuressa rumuudessani: korostan meidän neurologisesti poikkeavien erilaisuutta ja pönkitän sillä itsetuntoani ja kehittelen visiota meidän paremmuudestamme ja jonkinlaista "vihaa" nenttejä kohtaan, sillä he uhkaavat identiteettiäni ja minuuttani enkä edes halua olla samanlainen kuin ne muut. Tosin en vihaa nenttejä tietenkään, se on vain sellainen ajatusmalli, jota käytämme (minä ja ystäväni esim) puheissamme, viittaamme nenttien kasvottomaan massaan, emme yksilöihin. Yksilötasolla kohtaan ihmiset tasaveroisina, tasa-arvoisina. Minulla erottelu kohdistuu kasvottomaan massaan. Abstraktioihin.

Mutta aivan. Vastasin tälle henkilölle:

Mutta jos nentit vihaavat meitä tämän takia, he korostavat erilaisuuttaan meihin nähden ja kuvittelevat olevansa parempia... hmmm... mutta mikä olisi se samanlaisuus, jonka kohdatessaan he voisivat tuhoutua? Ihmisarvo? Vai meneekö se niin, että heidän identiteettinsä yksinkertaisesti rakentuu tiettyjen käsitysten varaan ja näitä käsityksiä me uhmaamme ja siksi he alkavat korostaa sitä, mikä meissä on heihin nähden erilaista ja tuomita siitä, suojellen näin identiteettiään särkymiseltä. Olemme uhka, koska olemme erilaisia. He pelkäävät muutosta. Kaikkea sellaista kummaa. :) Olen itsekriittisellä tuulella, joten väsäänkin tästä artikkelin, jossa saan haukkua itseäni. :)

Mutta syyllistymme tähän jollain tapaa puolin ja toisin. Ja kaikki ihmiset syyllistyvät tällaiseen (paitsi kristukset). Mutta jotkut tekevät tätä vain mielessään ja "omanlaistensa" kanssa puhuessaan kohdistamatta tai ilmentämättä sitä oikeisiin ihmisiin, kohdaten yksilöt ja todelliset ihmiset tasa-arvoisina ja ilman vakavia ennakkoluuloja. Kun taas jotkut, erityisesti nentit, jotka elävät keskinkertaisuudesta, tavallisuudesta, massaan katoamisesta, se on heille kuin ilmaa, sillä siihen perustuu heidän identiteettinsä, heille erilaisuus on todellakin uhka. Minunlaisilleni, ikänsä itsensä erilaisiksi kokeneille, erilaisuus ei ole uhka vaan tärkeä kokemus, ja meille niiden "tavallisten" tai norminmukaisten kasvottoman massan katsominen alaspäin on todellakin vain keino pönkittää itsetuntoa, jonka ne "tavalliset" ihmiset alunperin ovat murskanneet! Meidän täytyy löytää erilaisuudestamme jotain erityistä hyvää, jotain spesiaali erinomaisuutta, jotta se korvaisi menetyksemme, jotka se sosiaalisessa tuskassa on aiheuttanut. Meille nentit, neurologisesti normaalit, tavalliset ja norminmukaiset ihmiset ovat aiheuttaneet aivan oikeaa tuskaa ja haavoja, joten he muodostavat meille konkreettisen uhan. Sen sijaan me emme ole kiusanneet heitä. He kokevat meidät uhkana, koska uhkaamme keskinkertaisuutta, laumasieluisuutta, samanlaisuuden kokemusta, jonka varaan he identiteettinsä ja olemassaolonsa rakentavat.

Kyllä.

Minulla on oikeus...

...Elää omantuntoni eikä toisen tunnon mukaan, asettaa asiat omaan tärkeys- ja arvojärjestykseen ja elää sen mukaan.

...Tehdä päätöksiä tunteiden, intuition, arvojen, tarpeiden, voimavarojen tai minkä tahansa muun valitsemani tosiasian pohjalta.

…Sanoa ei sille, mihin en tunne olevani valmis, kieltäytyä siitä, mikä tuntuu arvojeni vastaiselta tai liian vaaralliselta.

...Sanoa kyllä sille, mikä palvelee omaa kasvuani ja hyvinvointiani.

...Suojautua uhkaavalta käytökseltä, alentavilta asenteilta ja loukkaavilta sanoilta.

...Olla luottamatta ja uskomatta ihmisiin ja asioihin, jotka eivät tunnu luotettavilta ja uskottavilta.

...Luottaa ja uskoa ihmisiin ja asioihin itse valitsemillani perusteilla.

...Katua, muuttaa mieltäni ja tehdä parannus koska tahansa.

...Antaa anteeksi toiselle ja itselleni mitä ja milloin tahansa.

...Tutustua itsessäni olevaan pieneen lapseen ja pitää siitä huolta.

...Kaikkiin tunteisiini ja niiden rehelliseen ilmaisuun.

...Kokea oma lapsuuteni ja historiani minkälaisena tahansa.

...Olla pettynyt ja surra sitä, mitä en saanut, vaikka olisin tarvinnut tai mitä sain, vaikka en olisi sitä halunnut.

...Olla vihainen sillekin, jota rakastan, kun hän turhauttaa tarpeitani tai loukkaa oikeuksiani.

...Pelätä, tuntea turvattomuutta ja olla varovainen.

...Voida hyvin silloinkin, kun toinen voi huonosti ja päinvastoin.

...Kaikkiin tarpeisiini ja niiden suoraan ilmaisuun.

…Pyytää mitä tarvitsen; läheisyyttä, etäisyyttä, yhteyttä, yksityisyyttä jne.

...Itse huolehtia omasta hyvinvoinnistani ja kasvustani.

...Haluta, haaveilla, unelmoida ja kaivata mitä tahansa.

...Saada kunnioitusta sille, mitä tunnen, tarvitsen, arvostan, uskon, tahdon ja valitsen.

...Olla ottamatta vastuuta toisen tunteista, tarpeista, arvoista, valinnoista tai käytöksestä ja olla syyllistämättä itseäni niistä.

...Odottaa toiselta vähintäänkin rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta.

...Olla erilainen; terveempi, sairaampi, heikompi, vahvempi, ongelmallisempi, ongelmattomampi, onnellisempi, onnettomampi, jne. kuin muut.

...Olla kiusattu, epäonnistuva, lankeava, virheitä tekevä, rajallinen ja epätäydellinen.

...Oppia, muuttua ja kasvaa, milloin tahansa ja koko ajan.

Koska en ole oikeuksieni orja, minulla on vapaus myös luopua oikeuksistani, mutta tästä lähtien aion tehdä sen vain vapaaehtoisesti ja rakkaudesta – en koskaan enää pelosta tai miellyttämisen pakosta.

MINULLA ON MYÖS PYHÄ VELVOLLISUUS KUNNIOITTAA JA PUOLUSTAA NÄITÄ OIKEUKSIA JOKAISEN IHMISEN SYNNYINLAHJANA.

Daniel ja Raili Nylund

Ystävyyden majatalo

Hyvä tulostettava versio, klikkaa tästä!

Pakotettujen yhteisöjen kirous

En voi sietää sitä, että minut pakotetaan elämässäni osaksi yhteisöjä, joihin en halua kuulua. Siitä ei seuraa muuta kuin kärsimystä. Tällaisia yhteisöjä ovat olleet erityisesti koulut ja työyhteisöt.

1. Minä en pidä vieraista ihmisistä enkä ole heistä kiinnostunut.
2. En kykene ryhmäytymään.
3. En ole konformistinen.

En ole kiinnostunut vieraista ihmisistä. Mitä ihmettä minä heillä teen? En mitään. Vihaan small talkia. Vihaan jauhaa paskaa ihmisten kanssa, joita en koskaan enää tapaa tai joita tapaan hyvin harvoin tai joiden kanssa keskustelut liikkuvat pinnallisella tasolla. Mitä minun kuuluisi saada sellaisesta irti? Mitä kukaansaa sellaisesta irti? En tiedä, mutta arvelisin, että ne, ketkä sellaista rupattelua harrastavat, nauttivat yksinkertaisesti vuorovaikutuksesta. He nauttivat yhteyden luomisesta toiseen ihmiseen ja puhumisesta tuon yhteyden luomisen välineenä eikä puheen sisällöllä ole silloin niinkään merkitystä. Minulle tuollaiset asiat ovat käsittämättömiä.

Haluan puhua vieraalle ihmisille ainoastaan silloin, jos haluan tehdä tuosta henkilöstä läheisen ystäväni tai mikäli pidän häntä potentiaalisena rakastumisen kohteena. Minulla on intuitiivinen kyky tunnistaa ystäväihmisten joukosta. Tällainen ihminen vetää minua puoleensa. Heitä ei ole paljon, mutta jokaisesta yhteisöstä, johon minut on pakotettu, olen yleensä löytänyt yhden.

Kun pakotettu yhteisö on uusi, olen samalla viivalla muiden kanssa. Tämä on ainoa vaihe, jossa koen olevani samanlainen kuin muut. Kukaan ei tunne ketään. Kaikki ovat vähän epävarmoja, hapuilevat yhteydenotoissaan, kaikki ovat irrallisia, kuulumattomia. Sitten, hyvin pian, tapahtuu jotakin. Huomaan ympärilleni muodostuneen klikkejä. Ihmiset ovat alkaneet ryhmäytyä. Nuo kolme ovat aina yhdessä, samaten nuo neljä. Ihmiset kiinnittyvät toisiinsa pieniksi ryhmiksi. Ryhmiä ryhmän sisällä. Muodostuu myös pareja. En tiedä, miten se tapahtui. Ihmisten välillä tapahtui jotakin, mistä minä en ymmärrä mitään, ja jota ei koskaan tapahdu minun kohdallani. Yhtäkkiä huomaan olevani yksin. En kuulu mihinkään. Olen yhä sillä tasolla, jossa kaikki ovat tuntemattomia, jossa olo on hieman epävarma ja yhteydenotot hapuilevia. Minulla ei ole kykyä siirtyä siltä tasolta eteenpäin. En kykene ryhmäytymään.

Kuitenkin on toistaiseksi aina käynyt niin, että hetken kuluttua huomaan toisen samanmoisen, yksinäisen, ihmisen, josta huokuu... Samaa kuin minusta. Ryhmähengen puutetta. Lähestyn häntä. Kohtaamme. Ja saan ystävän.

Mutta koskaan en koe olevani osa tuota isoa ryhmää. Koen, että minun pitäisi kokea niin, mutta en koe. En ole kiinnostunut niistä muista ihmisistä, en halua puhua heidän kanssaan enkä olla heidän kanssaan tekemisissä. Mutta minut on silti pakotettu osaksi tuota ryhmää. Tästä seuraa erilaisia ongelmia. Koska en ole kiinnostunut muista, en hae heihin yhteyttä, en kommunikoi, jään ulkopuoliseksi. Vaikka ulkopuolisuus on aluksi oma valinta, syntynyt omasta toiveesta, se muuttuu ajan myötä itsetuntoa vaurioittavaksi kokemukseksi. Se muuttuu myös toisten valinnaksi. Jään heille vieraaksi, minuun ei saa yhteyttä, joten kukaan ei ota minuun kontaktia ja minut myös jätetäänulkopuolelle.

Ehkä nyt, aikuisena, tämän kehittyneen päänuppini kanssa, voisin kyetä selviytymään pakotetusta yhteisöstä kärsimättä ulkopuolisuuden kokemuksista, koska nyt ymmärrän, että se on tila, jossa haluan ollakin. Jossa minun kuuluu olla. Mutta lapsena se nakersi sisintäni. Ala-asteella näin, miten luokkabilekutsuja pilkisteli muiden lasten repuista ja pulpeteista – minä jäin aina ilman. Se tuntuu pahalta. Kai jokaisessa ihmisessä on synnynnäinen halu, jopa tarve, kokea, että muut pitävät hänestä. Kun kokee syrjintää, se tuntuu siltä, etteivät muut pidä minusta. Tuntee, että itsessä on jotain vialla, koska on ainoa, joka ei kelpaa.

Se on paradoksaalista, sillä vaikka itse ei ole kiinnostunut muista, sitä haluaisi muiden silti pitävänitsestä. Ja muut viestittävät pitämistään antamalla kutsuja luokkabileisiin tai syntymäpäiville tai hakemalla kontaktia.

Tämän takia pakotettu yhteisöllisyys on minusta väärin. En tiedä, ovatko kaikki aspergerit tällaisia, mutta ihminen, joka ei kykene ryhmäytymään ja joka syntyjään ei ole konformistinen, ei haluakuulua yhtään mihinkään ryhmään eikä häntä sellaiseen pitäisi laittaa, koska siellä hän tuntee itsensä ainoastaan ulkopuoliseksi ja alkaa pohtia omaa erilaisuuttaan ja sosiaalista viallisuuttaan. Hyvin todennäköistä on, että tilanne eskaloituu kiusaamiseksi, kun otetaan huomioon henkilön mahdollinen kyvyttömyys ymmärtää sosiaalisia normeja ja pyrkimys kuunnella sisäistä ääntään ja ohjautua sisältäpäin pikemmin kuin ulkoisten yhdenmukaisuusvaatimusten perusteella.

Itse pidän ainoana toimivana vaihtoehtona, omalla kohdallani, kun mietin menneisyyttäni ja oppivelvollisuutta, kotiopetusta. Olisin saanut kypsyä turvassa. Tosin tuskinpa se mikään ihanneratkaisu olisi ollut syistä, joita en jaksa alkaa perustelemaan. Mikäli minunlaiseni lapsi ängetään pakotettuun yhteisöön inkluusion hengessä, se voi onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että tällaisen lapsen erityistarpeet otetaan huolellisesti huomioon.

(jatkuu joskus)

Synteesi

Kaikki nämä asiat kietoutuvat jollakin kiehtovalla ja merkityksellisellä tavalla toisiinsa:

• väri-ihmiset
• ei-lineaarinen ajattelu/visuospatiaalinen ajattelu
• divergentti (luova) ajattelu
• ADHD
• Asperger
• intensiivisyys
• herkkyys
• lahjakkuus
• out-of-box thinking, nonkonformistisuus

The myth of ADD

Tilasin juuri äärettömän kiehtovan kirjan, Martha Burgen The ADD Myth. Burge on ADHD-valmentaja ja itse ADHD-ihminen.

Burge on sitä mieltä, ettei ADHD:ta ole olemassa. Hän on kuitenkin itse ensimmäisenä myöntämässä, että ihmiset, joilla sanotaan olevan ADHD, ovat erilaisia. Heissä on jotain erilaista. Hän kutsuu sitä intensiivisyydeksi.

Kun ADHD:sta puhutaan lääketieteellisessä/diagnostisessa valossa, kiinnitetään huomiota intensiivisyyden mukanaan tuomiin huonoihin puoliin. "Every natural human trait can be vievew by either its negative or positive side. In truth a trait is the combination of all its aspects, negative and positive" (Burge). Itseasiassa ominaisuudet sijaitsevat janalla.

Jos esimerkiksi puhutaan tarkkaavaisuudesta, janan toisessa ääripäässä on keskittymiskyvyttömyys, tila jossa tarkkaavaisuus sinkoilee solkenaan asiasta toiseen, ja toisessa hyperfokus (Burge). Tietysti, kun puhutaan tarkkaavaisuudesta, ihmiset eivät sijaitse jossakin yhdessä, kiinteässä kohdassa janalla, sillä tarkkaavaisuus vaihtelee eri hetkinä.

Intensiivisten ihmisten kokemus käsittää suuremman osan janasta kuin ei-intensiivisillä ihmisillä. Ei-intensiivinen tarkoittaa laimeampaa kokemus- ja reaktiomaailmaa. Näin ollen mitä intensiivisempi ihminen, sitä voimakkaammin hän kokee asiat ja sitä voimakkaampia ovat hänen reaktionsa. Jos puhutaan edelleen tarkkaavaisuudesta, he "siirtyvät keskittymiskyvyttömyydestä niiden asioiden suhteen, jotka eivät kiinnosta heitä, hyperfokukseen niiden asioiden suhteen, jotka kiinnostavat heitä" (Burge). Norminmukaiset ihmiset sen sijaan sijaitsevat tarkkaavaisuuden osalta enimmäkseen janan keskivaiheilla. Heidän tarkkaavaisuutensa pysyy suhteellisen tasaisena tilanteesta ja hetkestä toiseen.

Jos taas puhutaan aktiivisuustasosta, janan toisessa ääripäässä on väsymys ja toisessa yliaktiivisuus ja impulsiivisuus (Burge).

Burge sanoo, että jos keskitymme vain asian negatiivisiin puoliin, jätämme puolet asiasta huomiotta. Keskittymiskyvyttömyys, tila, jossa tarkkaavaisuus sinkoilee asiasta toiseen, voidaan tulkita myös kyvyksi imeä sisäänsä valtava määrä informaatiota: "we are never inattentive; we are always taking in more than others" (Burge). Niinhän se on. Jos tarkkaavaisuus siirtyy nopeaa vauhtia asiasta toiseen, ihminen kiinnittää silloin huomiota suureen määrään asioita. Tästä ominaisuudesta sanotaan, että sellaisilta ihmisiltä puuttuu kyky suodattaa epäolennainen informaatio pois. "But when the thing we are attending to is of great importance to us, we have a super space bubble" (Burge). Eli silloin, kun asia on intensiiviselle (ADHD-ihmiselle) tärkeä, hän pystyy keskittymään superhyvin (hyperfokus). Tällöin henkilö siirtyy siis janan toiseen ääripäähän. Silloin hän keskittyy niin, ettei millään muulla ole väliä, "we can stay on a single subject or activity for a very long time without noticing anything else going on around us." Hyperfokusta pidetään myös tarkkaavaisuushäiriön oireena. "Sen sijaan, että arvostaisimme tuota tavanomaista parempaa kykyä keskittyä yhteen asiaan, pidämme sitä osoituksena siitä, että henkilö on jäänyt ’jumiin’" (Burge).

Kun keskitytään asioiden negatiivisiin puoliin, syntyy helposti itseään toteuttava kehä: kun ihmiseen suhtaudutaan negatiivisessa valossa, hän alkaa itsekin keskittyä negatiivisiin puoliinsa.

Burge perustelee kirjan alussa, miksi ADHD:ta ei ole olemassa (diagnostisessa mielessä). ADHD:n toteamiseksi ei ole olemassa minkäänlaisia objektiivisia testejä. Sitä ei voida todeta verikokeilla tai aivotutkimuksilla. Hyvin pitkälti kyse on vain yksilön ja ympäristön yhteensopimattomuudesta. Jos "häiriö" katoaa ympäristöä muutettaessa, onko kyse tällöin todella lääketieteellisestä häiriöstä? Miten henkilössä voi olla häiriö yhdessä tilanteessa ja toisessa sitä ei ole?

Monet inhimilliset ominaisuudet jakautuvat normaalijakauman mukaisesti. Alla on esitettynä älykkyyden normaalijakauma.

Normaalina eli norminmukaisena pidetään ihmisiä, jotka sijoittuvat normaalijakauman keskialueille. Mitä kauemmas keskeltä siirrytään, sitä kauemmas normaalista eli norminmukaisesta siirrytään. Joidenkin lääketieteellisten diagnoosien kriteerinä on huomattava normaalijakauman keskitasosta poikkeaminen. Esimerkiksi älyllisen kehitysvammaisuuden raja on vedetty älykkyysosamäärä 70. Jos ÄO on 70 tai sen alle, henkilö todetaan älyllisesti kehitysvammaiseksi. Terveyskirjasto.fi:n mukaan noin 1% väestöstä kärsii eriasteisesta älyllisestä kehitysvammaisuudesta.

Jos tarkastelun kohteeksi nyt otetaan intensiivisyys, on Burge sitä mieltä, ettei poikkeuksellisen intensiivisiä ihmisiä pitäisi luokitella "sairaiksi" tai jollakin tapaa viallisiksi, epänormaaleiksi. He poikkeavat normista, ehdottomasti, mutta Burgen mielestä kyse ei ole diagnosoitavasta häiriöstä. Kirjan alussa on Allen Francesin, lääketieteen emeritusprofessorin, kirjoittama esipuhe. Frances on monessa asiassa samaa mieltä Burgen kanssa, mutta Francesin mielestä ne ihmiset, jotka sijoittuvat normaalijakaumalla hyperaktiivisuuden, impulsiivisuuden ja tarkkaavaisuuden osalta aivan ääripäähän, voivat hyötyä diagnoosista sekä lääkityksestä.

ADHD-ihmiset poikkeavat ehdottomasti normista. Ja me olemme ehdottomasti intensiivisiä. Onko jälleen kerran kyse todellisuudessa vain siitä, että koska emme ole norminmukaisia ihmisiä ja yhteiskunta sisältäen koulu- ja työelämän on suunniteltu ominaisuuksiltaan keskiverroille ihmisille, äärimmäisiä persoonallisuuksia ei ole otettu huomioon ja vain tästä syntyy epäsuhta, johon lääketiede on katsonut asiakseen puuttua?

Tässä käsiteltiin kirjan 1. luvun sisältöä. Kirjan loppuosa käsittelee yksityiskohtaisemmin intensiivisyyttä ja sitä, mitä se on.Tässä blogissa artikkeli intensiivisyydestä ja Dabrowskin 5 yliherkkyyden lajista: Yliherkkyydet ja lahjakkuus.

Uusi termi: norminmukaiset ihmiset

 

Nyt on vihdoinkin löytynyt kerrassaan täydellinen termi niiden "tavallisten" ihmisten määrittelyyn. Monet neurologisesti poikkeavat, itsensä oudoksi tuntevat, introvertit, väri-ihmiset, keitä meitä nyt onkaan, ovat varmaan pohtineet, että millä termillä niitä "normaaleja" ihmisiä pitäisi kutsua, kun tällä hetkellä yleisimmin käytetyt "normaali", "tavallinen" ja "neurologisesti normaali" ovat kaikki (meitä kohtaan) leimaavia ja sisältävät ajatuksen siitä, että me emme ole normaaleja, vaikka meitä on todella paljon.

Ne toiset eivät ole yhtään sen NORMAALIMPIA kuin mekään.

He ovat sen sijaan NORMINMUKAISIA.

Joten tästä eteenpäin voivat kaikki neurologisesti poikkeavat ja itsensä avaruusolennoiksi tuntevat ryhtyä puhumaan norminmukaisista ihmisistä aina puhuessaan niistä "toisista". Ja me olemme sitten ei-norminmukaisia.

Termi ilmaantui todellisuuteen, kun olin asperger-haastattelussa 2 muun asperger-naisen kanssa Käsikädessä-lehteen ja toimittaja kysyi, millä termillä haluaisimme, että hän viittaisi niihin "neurologisesti normaaleihin" ja sitten siinä pähkäilimme ja yksi näistä asperger-naisista sanoi jotakin, josta keksin sanoa "norminmukainen". En itse aluksi hoksannut, miten kerrassaan täydellinen ehdotukseni oli, pidin sitä vain tyhmänä heittona, mutta Lähteenoksan Meri (Tampereen seudun autismi ja aspergerliiton puheenjohtaja) innostui siitä heti ja sanoi ottavansa sen pysyvään käyttöön. Itse tajusin vasta parin päivän viiveellä, että se todella on totaalisen osuva.

Norminmukaiset ihmiset.

Kyllä.

Niitä he ovat.

Ja he paheksuvat meitä, koska me emme ole norminmukaisia. Ja koko elämämme ajan me tunnemme olemme viallisia, vääränlaisia ja virheellisiä, koska emme sovi heidän normeihinsa ja arvoasetelmiinsa ja he tekevät sen erittäin äänekkäästi selväksi.

Ei-norminmukaisten ihmisten on aika astua esiin ja poistaa moinen vääryys maailmasta. Me olemme aivan yhtä oikeanlaisia kuin norminmukaisetkin.

Ymmärtämättömyydestä

Olen saanut elämässä monesti huomata, etteivät neurologisesti normaalit ja ns. tavalliset ihmiset hyväksy minunlaisiani ihmisiä. He elävät arvoasetelmien maailmassa ja tuomitsevat ne, jotka eivät täytä heidän kriteerejään ja elä kuten ihmisten heidän mielestään kuuluu.

Tavallisten ihmisten mielestä jokaisen kuuluu käydä töissä ansaitsemassa elantonsa, oli työ miten kamalaa hyvänsä, aiheuttaisi se kuinka suurta kärsimystä tahansa, mielenterveysongelmia jne. Tärkein asia koko elämässä on nimenomaan RAHAN ANSAITSEMINEN. Ja jos ei kyseisessä oravanpyörässä juokse muiden mukana, saa heti ylleen tuomion.

Tavalliset ihmiset ovat kovia tuomitsemaan. Se kuulunee heidän lempiharrastuksiinsa. Tuomitsemisen kääntöpuolelta löytyy ymmärtämättömyys. Ei ymmärretä itsestä poikkeavien ihmisten kokemusmaailmaa, eikä heidän vaikuttimiaan ja pyrkimyksiään. Sen sijaan tehdään vain tuomioita. Tuomitaan huonoksi ihmiseksi, koska ei täytä kriteereitä.

Jos sitten mieluummin haluaa nauttia elämästä, olla onnellinen ja tasapainoinen, kuin uhrata kaiken työn alttarille ja joutuu kenties joinakin hetkinä elämästään elämään työttömyyskorvauksilla, niin sehän onkin sitten jo pahimmanlaatuinen synti. Elämässä ei saisi olla tärkeämpiä asioita kuin työssä raataminen. Työlle pitäisi uhrata KAIKKI. Vain sillä on merkitystä. Vain se määrittää, onko ihminen hyvä. Ne, jotka epäonnistuvat työelämässä ja jäävät sen ulkopuolelle, ne ovat suurinta kuviteltavissa olevaa pohjasakkaa.

Kuinkahan moni on pysähtynyt miettimään, voisiko vika olla YHTEISKUNNASSA? Ehkäpä yhteiskunta on tällä hetkellä suunniteltu vain neurologisesti normaaleille, tasapäistetylle joukolle kansalaisia, niille "normaaleille" ihmisille. Ehkä varsin toisenlaisen ihmistyypin tarpeita ei tällä hetkellä oteta lainkaan huomioon yhteiskunnassa. He ehkä haluaisivat tehdä töitä ja osallistua, mutta eivät VOI. Miten silloin voi tehdä töitä, jatkaa työssä käyntiä, kun on psyykkisesti hajonnut niin, että käy työpaikalla vessassa itkemässä, kun ei jaksa, kun ei meinaa pystyä pitämään itseään kasassa? Kun kärsii vaikeasta masennuksesta ja haluaa vain kuolla? Kun on liian väsynyt huolehtimaan ihmissuhteistaan? Silloin, kun kaikki edellä mainitut ongelmat korjautuvat vain sillä, että lopettaa työnteon. Poistuu ympäristöstä joka on itselle tuhoisa?

Mitä tapahtuu, jos siinä tilanteessa ei poistu työympäristöstä, työsuhteesta, vaan jatkaa vain? Itsemurha? Potkujen saaminen työntekijän työkyvyttömyyden vuoksi? Ystävien, parisuhteen menetys?

Mikä hinta on tarpeeksi korkea, että ihminen voi oikeutetusti jäädä pois työelämästä?

Ja kuka sen oikeuttaa? Tarvitsemmeko siihen oikeutusta niiltä, jotka eivät ymmärrä?

Miten "tavalliset" ihmiset voisivat ymmärtää valtavaa herkkyyttä? Sosiaalisten ongelmien mukanaan tuomaa kuormitusta, joka hajottaa ihmisen?

Ei, ymmärrystä emme tule tässä maailmassa saamaan. Paitsi vertaisiltamme. Toisilta samanlaisilta. Tässä maailmassa elää kaksi ihmislajia rinta rinnan. Toinen tuomitsee toisen. Toinen koittaa selvitä niitä toisia varten suunnitellussa maailmassa, kaiken tuomitsemisen, kaiken ymmärtämättömyyden keskellä.

Ymmärtämättömyys... Sitä on vaikea kantaa. Mutta se on oleva osamme.

Ellemme saa muutettua tätä yhteiskuntaa toisenlaiseksi.

Tietoisuuden kehittyminen

PÄIVÄKIRJOISTANI:

4.1.2003 päiväkirjastani löytyy ajatuksia, jotka osoittavat minun ottaneen merkittävän askeleen eteenpäin tielläni:

"...syvin tarpeeni on tulla 100% siksi, kuka olen ja toteuttaa omaa persoonaani täysillä, kaikin mahdollisin tavoin, ja se on mahdollista vasta, kun astun irti joukosta, massasta ja sen pinnallisuudesta ja illuusioista ja asetun täydellisesti omaan maailmaani.

Näin astun erillisyyteen. Hylkään ryhmät. Massan...sen illuusiomaailman, jossa suurin osa tuntuu elävän. Miten...sokeita ihmiset mielestäni ovat. Sokeita, sokeita. Miksi näin kauan olen jakanut tuon illuusion, miksi en ole seurannut sydäntäni?

Koska se on vaikeaa. Pelottavaa. Liikun sen jälkeen poluilla, joita tuo ihmisten valtaosa ei tunne, ymmärrä. Lähden poluille, joissa sanoudun irti kaikesta sovinnaisesta ja yleisesti hyväksytystä, en kuuntele enää muita vaan itseäni...

Ehkä mun on aika myöntää erikoislaatuisuuteni...Miksi yritän ja yritän sopia muiden joukkoon, kun en KOSKAAN ole sinne sopinut tai siellä viihtynyt...Sen on loputtava. En tunne yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa, en ole koskaan tuntenut. Viihdyn yksin, harvojen ja valittujen ympäröimänä. Niin on hyvä. Jätän nuo toisenlaiset olennot elämään elämäänsä...Aivan kuin ne olisivat eri rotua...Eroan valtakulttuurista ja muiden hyväksynnästä. Se on tehtäväni.”

Dabrowski ja lahjakkuuden tutkimus

Alan pikkuhiljaa koota tänne vanhoja blogitekstejäni aiemmista blogeistani tarkoituksena keskittää viestintäni tähän yhteen blogiin. Aloitan Dabrowskista.

Miksi Dabrowski?
Aloitetaan nyt vaikkapa siitä kammottavasta tosiasiasta, että Suomessa ei puhuta lahjakkuudesta. Yhtään. Ollenkaan. None. Zero. Kammottava tämä tosiasia on siksi, että lahjakkaat ihmiset (voivat olla esimerkiksi joko älyllisesti lahjakkaita tai poikkeuksellisen luovia yksilöitä) poikkeavat huomattavasti keskivertokansalaisesta. Tässä kohtaa voisimme puhua neurologisesta poikkeavuudesta, sillä tosiasiahan on, että luovuus, älykkyys, yliherkkyys, temperamentti jne. kytkeytyvät saumattomasti aivojen toimintaan, ja mikäli yksilön psyykkiset ominaisuudet poikkeavat merkittävästi keskivertokansalaisen vastaavista, on kyse väistämättä neurologisesta poikkeavuudesta.

Mikä minusta on erityisen kiinnostavaa on se, että lahjakkaiden ihmisten persoonallisuusprofiili muistuttaa hyvin paljon Aspergerin oireyhtymän sekä ADHD:n "oireistoa". Tällä hetkellä käsiini saamat kirjat yrittävät perustella, miksi lahjakkaita ihmisiä helposti väärindiagnosoidaan joko aspergereiksi tai ADHD-ihmisiksi. Onko tämä erottelu kuitenkin vain veteen piirretty viiva? Entä jos ne eivät todellisuudessa olekaan toisistaan erillisiä asioita?

Koska lahjakkuudesta ei puhuta, on Suomessa väistämättä lukemattomia lahjakkaita ihmisiä, jotka kulkevat läpi elämänsä ihmetellen: "Miksi olen erilainen? Miksi en tule toimeen toisten kanssa?" He tietävät olevansa erilaisia ja yrittävät ymmärtää omaa persoonallisuuttaan, mutta heille ei ole vastauksia tarjolla – koska Suomessa ei puhuta lahjakkuudesta tai sen vaikutuksista yksilön persoonallisuuteen. Suomenkielisiä kirjoja aiheesta ei ole.

As a gifted adult, you may know you are different but not realize why.  
(Gifted Development Center: Advanced Development Journal, Volume 13)

Tätä aukkoa aion lähteä paikkaamaan. Välineenä käytän tätä blogia sekä kustantamoani, joka tulee julkaisemaan aihetta käsittelevää kirjallisuutta.

These were the people who had chosen not to follow trends, people who had chosen instead to march to the beat of their own drum, seemingly indifferent to the approval – or lack thereof – of others. (Honos-Webb)

Entä se Dabrowski?

Kazimierz Dabrowski (puolalainen herra) oli psykiatri ja psykologi, joka tutki lahjakkaita ihmisiä ja sai selville, että jokaisella näistä ilmeni yliherkkyyksiä (overexcitabilities). Tästä hän veti johtopäätelmän, että yliherkkyys, joka voi ilmetä jollakin tai kaikilla 5:stä alueesta, liittyy lahjakkuuteen. Lisäksi Dabrowski laati persoonallisuusteorian (teoria positiivisesta disintegraatiosta), joka poikkeaa "mainstream"-psykologiasta siinä, että psykologiset oireet kuten ahdistus ja masennus nähdään välttämättöminä henkiselle kasvulle ja siten positiivisina asioina. No pain no growth.
(Dabrowski Wikipediassa)

Tulen erillisissä kirjoituksissa erittelemään tätä aihepiiriä osa-alue kerrallaan. Aiempaan blogiini olen laatinut kirjoitukset sekä Dabrowskin persoonallisuusteoriasta sekä toisen 5 yliherkkyyden lajista (englanniksi overexcitabilities). Julkaisen nämä tekstit nyt tässä blogissa ja tulen päivittämään ja hiomaan niitä.