Olen soluyhdyskunta nimeltä Mira

"While the cellular communities appear as single entities to the naked eye – a mouse, a dog, a human – they are, in fact, highly organized associations of millions and trillions of cells."

Minua ei oikeasti ole olemassa. Ainakaan minä en ole tämä keho. Tämä keho on miljoonien, triljoonien solujen muodostama yhdyskunta. Tämän yhdyskunnan nimi on Mira. Sille on myös ilmaantunut merkillinen harhaluulo itsestään yhtenä yksilönä, kokonaisuutena, joka on yksi eikä miljoona, triljoona oliota yhdessä.

Ammoisina aikoina eli vain yksinäisiä soluja eli yksisoluisia eliöitä. Sitten ne alkoivat muodostaa yhdyskuntia, jotka aluksi olivat varsin pieniä. Mutta ajan saatossa yhdyskunnat monimutkastuivat ja solut alkoivat kehittää työnjakoa. Soluyhdyskunnan selviytymiselle on suurta hyötyä siitä, että se kykenee saamaan tietoa ympäristöstään, joten ajan myötä solut erikoistuivat siten, että yhdyskunnalle kehittyi ns. hermosto ja kyky nähdä ja kuulla, vaikka käytännössähän tämä kaikki on vain erilaisia SOLUJA, jotka ovat erikoistuneet ja joiden yhteistoiminta mahdollistaa kaikki nämä asiat.
Kuka minä siis olen? Mira-niminen solujen kaupunki?

Ja sitten tämä yhdyskunta ajelehtii täällä ympäristössä ja kohtaa toisia yhdyskuntia ja sitten nämä soluyhdyskunnat ottavat selvää toisistaan, ojentelevat proverbiaalisia tuntosarviaan: "Hmmm.... Mikäs tämä on? Tämähän on yhdyskunta nimeltä Pentti!"

Ja toisinaan tämä yhdyskunta vastaanottaa solun itsensä ulkopuolelta ja liittää se yhteen omaan soluunsa ja alkaa rakentaa UUTTA yhdyskuntaa, ja kun tämä uusi yhdyskunta on valmistettu sellaiseksi, että se pärjää emoyhdyskunnan ulkopuolella toimintakykyisenä, emoyhdyskunta sylkäisee sen uuden yhdyskunnan pihalle.

Tämä kaikki on pohjattoman kiehtovaa.

Skeptikko vai henkinen hedonisti?

Miikan mielestä olen vahvasti biasoitunut henkinen hedonisti.

Minusta taas kyse on siitä, etten EHDI ja JAKSA perehtyä joka ikiseen asiaan HELVETIN tarkasti ja penkoa jokaista pohjamutaa ja koska vaikka sen tekisin, en koe, että voisin lopulta tietää, mikä kaikki on kusetusta ja mikä totta ja mikä kenties totta, mikä virhettä erhettä valhetta, joten hyvin usein keräilen tietohiukkasia sieltä täältä ja kursin niistä kokoon jotain, mikä sillä hetkellä vaikuttaa todennäköiseltä.

Minusta tässä maailmassa ei voi luottaa mihinkään (esim. julkaistuihin tutkimustuloksiin, mediaan jne.).

Mutta en jaksa elää niin, etten ota kantaa MIHINKÄÄN, joten otan. Mutta tiedän, että se on vain kanta. Yksi kanta maailman sisältämistä monista vaihtoehdollisista kannoista.

Koska tietoa ei ole ja mihinkään ei voi luottaa, voi oikeastaan uskoa mihin haluaa. Loppujen lopuksi. Koska uskoi mihin vaan, se voi olla paskaa. Niin uskon sitten siihen, mikä vaikuttaa sillä hetkellä TODENNÄKÖISIMMÄLTÄ ja hauskimmalta.

Epätäydellisyys on osa elämää

Vaikka ei se paljon auta tiedostaa, että fysiologinen minä haluaa eri asioita kuin henkinen minä. Koska olen kiinni tässä ruumiissa ja aistin tämän kehon tunteita, ja niiden vastustaminen on kovaa työtä. Ei jaksa omistaa elämäänsä pelkästään tuulimyllyjä vastaan taistelemiselle. Joskus kyse voi olla ihan vaan siitäkin, että tieto lisää tuskaa. Kun syön herkkuja, tiedostan, että se on epäterveellistä. Ja minulle tulee siksi henkisesti paha olo ja haluaisin olla tekemättä niin.

Mutta minulle tulee myös paha olo, jos koko ajan tappelen niitä tunteita vastaan.

Loppujen lopuksi kaikki kiertyy siihen tosiasiaan, että elämä on epätäydellistä. Negatiiviset tunteet ja epätäydellisyys ovat osa elämää.

Jokin minussa ajaa kohti täydellisyyttä, unelmoi siitä, pyrkii sitä kohti, yrittää ratkaista jokaisen eteen tulevan ongelman, kuvitellen, että jonain päivänä ne kaikki on ratkaistu ja sisälläni on aina hyvä olo, ei negatiivisia tunteita, mutta eihän se ole realistista. Aina tulee uusia ongelmia. Aina on negatiivisia tunteita.

Onko sen niin kauheasti väliä, jos syön 70g perunalastuja illalla?

Kai sitä on tärkeämpiäkin asioita maailmassa mietittävänä.

Miksi en halua iltaisin mennä nukkumaan ja miten voisin muuttaa asian?

Haluan jotenkin saada pääni haluamaan aikaista nukkumaan menemistä. Eevi on ollut kaksi viikkoa mökillä ja menen joka "ilta" nukkumaan ehkä 2:lta yöllä. En pidä siitä. Uskon, että tämän typerän asian ratkaiseminen ratkaisisi monta ongelmaa elämästäni.

Kun Eevi on kotona, menen nukkumaan Eevin kanssa samaan aikaan ja se onkin elämässäni ollut ainoa toimiva keino saada itseni ajoissa unten maille.

Olen yrittänyt pohtia, miksi en halua mennä nukkumaan aikaisin (on merkillistä, miten ihmisen sisällä on yhtä aikaa monenlaisia, myös ristiriitaisia haluja).

Huomaan, että tulen illalla levottomaksi. Koen sen olevan kapinointia. En halua mennä nukkumaan ja päivän päättyvän, joten rauhoittumisen sijaan muutun levottomaksi. Kapinoin.

Huomaan, että jos ajattelen nukkumaan menemistä, tulen surulliseksi ja ahdistuneeksi. Sisälläni on tunne: "En halua päivän päättyvän! Haluan vielä elää ja tehdä ja olla olemassa!"

Eilen illalla yritin parhaani mukaan mennä pääni sisälle ja tutkia näitä tuntemuksia ja niiden merkityksiä, ja minusta tuntuu, että oleellinen syy sille, miksi alan iltaisin kapinoida ja tuntea suurta vastenmielisyyttä nukkumaan menoa kohtaan on se, että koen jonkin loppuvan ja en halua sen loppuvan. Haluan vielä elää!

Voin aivan hyvin nukkua päivällä. Olen ihmetellyt, että miksi minua ei haittaa mennä päivällä nukkumaan, mutta illalla en halua. No, päivällä mikään ei lopu. Voin mennä nukkumaan ja kun herään, päivä jatkuu.

Jokin sisälläni kapinoi kaikin voimin päivän loppumista vastaan ja venyttää sitä mahdollisimman pitkälle. Menen nukkumaan vasta sitten, kun olen niin väsynyt, etteivät aivoni enää kerta kaikkiaan toimi enkä jaksa tai edes voi tehdä enää mitään. Silloin menen mielelläni sänkyyn, koska valvomisessa ei ole enää mitään mieltä ja nukkumisen jälkeen olen taas virkeä. Silloin nukkuminen huvittaa minua.

Ongelman kytkeytymisen keinotekoiseen käsitteelliseen segmentointiin viittaa sekin, että tuijotan iltaisin aina kelloa, ja 12 asti yöllä tunnen ahdistusta ja kapinointia ja halua vitkutella ja valvoa, mutta kun kello on ylittänyt puolenyön, sillä ei enää ole niin väliä. Mikään ei enää lopu, uusi päivä on jo alkanut.


Jos ongelma on siis siinä sisäisessä kokemuksessa, että päivä loppuu ja en halua sen loppuvan, voisinko jotenkin muuttaa tätä ajattelutapaa. Mikäänhän ei oikeasti lopu. En tiedä, koenko jotenkin alitajuisesti päivän päättymisen pieneksi kuolemaksi, koska sisälläni selvästi on sellainen olo, että en halua mennä nukkumaan, vaan haluan vielä elää. Mutta loppujen lopuksi yöuni ei eroa mitenkään päiväunista. Ne ovat vain pidemmät. Mikään ei lopu ja ala, oikeastaan. Tapamme jaotella aika pieneksi ajallisiksi segmenteiksi, joita kutsumme päiviksi, on puhtaasti käsitteellinen. Niin ei tarvitsisi olla. Jos eläisimme alkukantaisissa olosuhteissa luonnossa, eikä meillä olisi lainkaan kieltä, ehkä emme ajattelisi, että on olemassa päiviä vaan mieltäisimme elämämme yhdeksi jatkumoksi, jota ei ole pilkottu osiin. Ehkä silloin ei illalla kokisi jonkin loppuvan vaan kokisi elävänsä ajallisesti rajattomassa putkilossa, jossa välillä nukutaan ja sitten taas herätään ja kaikki sulautuu yhteen ja virtaa.

Onko ongelma päivän käsitteessä?

Jos on, voisinko muuttaa ajattelutapaani? Voisinko lakata pilkkomasta aikaani pieniksi kokonaisuuksiksi, joita kutsutaan päiviksi, ja joilla on alku ja loppu.?


Tietysti iso ja ratkaiseva osa ongelmaa on nykyaikainen yhteiskunta sähkövaloineen ja elektronisine vempaimineen. En usko, että sitä niin kauheasti huvittaisi olla pitkään hereillä, jos illalla tulisi pimeää ja ei ole juuri mitään tekemistä. Silloin herkemme kuuntelisi keoh viestejä, huomaisisi olevansa väsynyt ja toteaisi, että no, voin aivan hyvin mennä nukkumaan.

Mutta en pääse eroon nykyaikaisesta yhteiskunnasta.

Making things worse, you have few distractions in the evening when stores are closed and people are home in bed. You should be one of those people, but working at night gets very attractive when you have nothing to stop you from focusing on what you want to do. (Adam Dachis)

Adam Dachis esittelee kirjoituksessaan vaihtoehtoja, joiden avulla voi, jossain määrin, yrittää päästä eroon nykyajan sähköhärveleiden ja -valaisinten häiritsevyydestä. Tietokoneen voi esimerkiksi säätää sammumaan tiettyyn kellonaikaan illalla ja ostaa pistotulpallisiin valaisimiin ajastimen, joka kytkee ne tiettyyn aikaan pois päältä. Artikkeli: "Force Quit" Yourself to Get Your Sleep Schedule Back on Track and Avoid Another Day of Fatigue.

Omalla kohdallani en usko mihinkään tuollaisiin konsteihin, koska kytken vain kaiken takaisin päälle, jos minulla on jotain kesken ja minua ei vielä huvita lopettaa.

Koen, että minun täytyy suoraan kohdata ne psykologiset tekijät, joista tässä on kysymys.

Asioita, jotka voisivat toimia:

• Sovin itseni kanssa, että tietyn kellonajan jälkeen, en saa enää avata tietokonetta (televisiota minulla ei ole). Tämä kellonaika voisi olla vaikkapa 21. Sen jälkeen saan tehdä mitä minua huvittaa, mutta koska en voi enää hengata netissä ja tuijotella ohjelmia, olettaisin, että en valvo kovin myöhään. (Ero Dachisin ajastettuun tietokoneen sammumiseen on siinä, että teen itse lopettamispäätöksen ja sitoudun siihen. Ajastimen käyttö tarkoittaisi kohdallani sitä, että en ole sisäisesti sitoutunut asiaan vaan yritän pakottaa tietokoneen pois päältä, vaikka en vielä haluaisi, ja silloin se ei toimi. Tietysti voisin yhdistää nämä kaksi ja tiedän, että tietokone tulee sammumaan kello 21, mutta koska olen henkisesti sopinut itseni kanssa, että kello 21 suljen sähkölaitteet, ajastimelle ei ole tarvetta, sillä sammutan koneen itse. Jos en sammuta sitä itse, ei siinä ajastimet auta. Silloin en aio joka tapaukessa totella...)
• Omistan illan rauhoittumiselle. Sähkölaitteiden sulkemisen lisäksi pidän valaistuksen hämäränä ja suoritan iltapesutoimenpiteet ja mielellään harrastan hetken aikaa mietiskelyä tai meditointia saadakseni itseni rauhalliseksi. Mietiskelyllä tarkoitan sitä, että:
• Keskityn ajattelemaan nukkumaan menemistä ja valmistelen itseäni siihen henkisesti. Käyn läpi päivän päättymiseen, nukkumaan menemiseen liittyviä tunteita. Käyn läpi sisälläni sitä surua, jota tunnen päivän päättymistä kohtaan, hyväksyn tuon surun ja muistutan itseäni siitä, että mikään ei oikeasti lopu.
• Teen mielikuvaharjoituksia, joissa visualisoin itseäni seuraavana päivänä hyvin nukutun yön jälkeen ja eläydyn siihen, miltä seuraavana päivänä tuntuu, jos olen nukkunut hyvin ja mennyt ajoissa nukkumaan.
• Rentoudun
• Yritän opetella olemaan pilkkomatta elämääni päivän pituisiksi paloiksi ja nähdä ja kokea elämäni elämän mittaisena jatkumona, jossa illat eivät merkitse minkään loppumista.
• Yritän ajatella iltaa (kello 21 eteenpäin) rauhoittumisaikana eikä tekemisaikana. Kun sammutan sähkölaitteet kello 21, siitä eteenpäin alkaa rauhoitumisaika, johon kuuluvat tietyt rituaalit, kuten iltapesut, lukeminen, ehkä meditointi/mietiskely ja valojen himmentäminen.

Ongelma vain on siinä, että jotta nuo toimisivat, minun pitää olla motivoitunut ja keskittynyt. Ja sitoutunut. Hirveän helposti sitä iltaisin unohtaa kaikki hienot suunnitelmat ja posottaa menemään entiseen tyyliin.

Nyt tälle ilmiölle on annettu nimikin. Nukkumaanmeno prokrastinointi (bedtime procrastination). 

“We speculate that it is not so much a matter of not wanting to sleep, but rather of not wanting to quit other activities ('Bedtime procrastination': the 'modern phenomenon' causing sleep deprivation)

Ongelma liittyy itsekuriin ja toiminnanohjaukseen.

“people who have low self-regulation skills are more likely to keep watching the late night movie, or play yet another computer game despite knowing they might regret it the next morning when waking up tired.” (What Keeps You Up at Night)

Ongelma liittyy siihen, että sitä jää JUMIIN eikä osaa lopettaa.

"Part of the problem is that we get sucked into the things we are doing in the evening because the things we’re doing these days are kind of addictive" (HOW TO BREAK YOUR SLEEP PROCRASTINATION HABIT)

Jep.

Mutta se, että tietää nämä asiat, ei ratkaise ongelmaa.


Loppujen lopuksi kyse on motivaatiosta. Jos haluaa tarpeeksi paljon mennä ajoissa nukkumaan, siihen pystyy varmasti. Jos tiedät, että joku tulee ampumaan sinut kuoliaaksi, jos et ole nukkumassa kello 22, niin kyllä ihan varmasti olet...

Minulle on ainoa riittävän suuri motivaatiotekijä elämässäni ollut se, että jaksan olla lapseni kanssa. Jos olen liian väsynyt, saan raivokohtauksia ja en jaksa keskittyä lapseeni, leikkiä, olla läsnä. Koska lapseni on minulle elämäni tärkein asia, motivaatio nousi niin korkeaksi, että pystyin muuttamaan tapojani. Tosin tässäkin onnistun vain silloin, jos menen nukkumaan yhtä aikaa Eevi kanssa (nkutaan samassa sängyssä). Kun siinä pötköttelen ja odottelen, että Eevi nukahtaa, pääsee oma väsymys esiin, hiljenee ja rauhoittuu ja nukahtaa itsekin.


Entä jos ratkaisua ei ole? Entä jos me vain haluamme mennä nukkumaan ajoissa, mutta aina kun ilta tulee, emme haluakaan. Juoksemme välittömän mielihyvän perässä.


Voit muuttua, jos haluat sitä tarpeeksi... Mutta vain silloin.


Huokaus.

Pitää yrittää nyt tuota, että sammutan kaikki härvelit kello 21 (tai 22) illalla ja siitä eteenpäin aloitan rauhoittumisrituaalin.

“It's like when we go to the mall and we feel we deserve a new pair of shoes, but we don't have the money for it. In the same way that we can spend money we don't have, we can also spend time we don't have (because we feel we deserve that time) by not going to bed.” (Joel Anderson)

Kuuluisa ateisti löysi Jumalan

Huraa!! Luen Antony Flewn kirjaa There is a God. Flew on filosofian professori ja (oli) yksi maailman tunnetuimmista ateisteista. Kun Flew kääntyi teistiksi, media kohisi siitä maailmanlaajuisesti. "Famous Atheist Noe Believes in God: One of World's Leading Atheist's Now Believes in God, More or Less, Based on Scientific Evidence" otsikoi Associated Press 9.12.2004.

The intellectual dignitaries of the world were shocked! What they heard could not be true! On December 9, 2004, the Associated Press broke the news that the legendary British philosopher Antony Flew, who had been leading the cause of atheism for more than half a century, had changed his mind and decided that there must be a God. The stunning news quickly spread over the world. (Artikkeli: Science finds God)

Pidän todella paljon Flewn kirjan lauseesta: "...my discovery of the Divine has been a pilgrimage of reason and not of faith." Vihdoinkin joku pukee sanoiksi oman kokemukseni.

Filosofina Flew oli sitoutunut seuraamaan periaatetta: "follow the argument wherever it leads". Ja lopulta hän koki todisteiden puhuvan Jumalan olemassaolon puolesta ja seurasi periaatteensa mukaisesti johtolankojen perässä Jumalan luokse.

Flew ei kuitenkaan usko persoonalliseen Jumalaan vaan enemmänkin Einsteinin tavoin jonkinlaiseen ihmisjärjen ylittävään älylliseen voimaan.

Einsteinin sanoin:

"Everyone who is seriously engaged in the pursuit of science becomes convinced that the laws of nature manifest the existence of a spirit vastly superior to that of men, and  one in the face of which we with our modest powers must feel humble."

Amen.

Todellisuustulkinnat eräänlaisina vaihdeltavina televisiokanavina

Poikaystäväni on ateisti. En halua, että eroaisimme niin typerän asian kuin erilaisten maailmankuvien takia tai että niin typerä asia vaikuttaisi haitallisesti väleihimme. Loppujen lopuksihan kyse on vain mielipiteistä, näkemys- ja tulkintaeroista. Me emme tiedä vastausta moniin perimmäisiin kysymyksiin, kuten siihen, onko Jumala olemassa vai ei tai onko meillä jonkinlainen sielu tai ei. Ihmiset muodostavat kuka milläkin perusteilla oman tulkintansa tällaisista asioista. Pohjimmiltani olenkin agnostikko, sillä tiedostan sen, etten tiedä mitään. Kuitenkin kallistun teismiin, sillä pidän Jumalan olemassaoloa todennäköisempänä asiana kuin sitä, ettei Jumalaa ole. Poikaystäväni on onneksi myös älykäs ja tällaiset asiat tiedostava ihminen, mutta toisin kuin minä, hän on ateismiin kallistuva agnostikko.

Jotta parisuhteeni ei kuitenkaan kärsisi näkemyseroistamme, olen saanut tilaisuuden laajentaa kykyäni hyväksyä erilaisia näkemyksiä ja opetella suhtautumaan niihin kunnioittavasti. Parisuhteen takia on tärkeää, että voisimme suhtautua niin kunnioittavasti toistemme näkemyksiin, että voimme keskustella mistä tahansa meille tärkeästä asiasta, myös Jumalaan yms. liittyvistä asioista ilman ongelmia. Tämä edellyttää minusta sitä, että ei ainoastaan pintapuolisesti hyväksy ja yritä kunnioittaa toisen erilaista näkemystä vaan parhaansa mukaan yrittää aidosti ymmärtää, miksi toinen tekee sellaisia tulkintoja kuin tekee ja tämän ymmärryksen kautta saavuttaa aidon ja täydellisen hyväksynnän ja kunnioituksen.

Koska suhteeni on minulle tärkeä, ja koska oma rajoittuneisuuteni vituttaa minua, olen päättänyt laajentaa horisonttiani ja avata itseäni erilaisille tulkinnoille aiempaakin ennakkoluulottomammin.

Poikaystäväni sanoi, että koska hänellä ei ole mitään sisäistä kokemusta tai tunnetta Jumalan olemassaolota (kuten minulla on), eikä hän koe/tunne sisällään yhteyttä mihinkään yliluonnolliseen todellisuuteen (kuten minä), hänelle jäävät vain faktat ja tiede. Eli hän muodostaa käsityksensä hankkimansa tiedon perusteella, puhtaan rationaalisesti. Minulla ja muilla minunkaltaisillani vahvan intuitiivisilla ihmisillä taas asiaan vaikuttavat vahvasti subjektiiviset tunteet ja intuitio rationaalisuuden ohella.

Minusta oli kiinnostavaa eläytyä sellaisen ihmisen asemaan, jolta tämä tunneperäinen kokemus Jumalasta ja muista yliluonnollisista asioista puuttuu. Pystyn todella saavuttamaan hetkellisesti sellaisen kokemuksellisen tilan, jossa tätä Jumala/yliluonnollisuus-kokemusta ei ole, ja miten silloin todellakin on vain TIETO ja faktat ja tiede ja rationaaliet perusteet, joihin nojautua ja joilla on merkitystä.

Miten erilaisia me ihmiset olemmekaan!

Luen juuri Coynen kirjaa Miksi evoluutio on totta. Se on todella hyvä kirja. Kiinnostavasti kirjoitettu ja kattava. Minulla ei ole mitään ongelmaa evoluutioteorian kanssa. En vain usko, että se yksistään riittää.

Kuitenkin on hyvin kiehtova ajatus, että jos Jumalaa/elävää universumia/älykästä suunnittelijaa ei ole, ja on vain... Tarkoituksettomuus. Sieluttomuus. Sattuma. Miten erilainen tulkintamalli kaikelle se onkaan! Pystyn nyt hetkittäin saavuttamaan tilan, jossa katselen maailmaa tästä uudesta näkökulmasta. Voin ikään kuin vaihtaa kanavaa ja katsella asioita Jumala-tarkoitus-jne.-näkökulmasta tai tästä uudesta sattuma-tarkoituksettomuus-näkökulmasta. Se on hyvin kiinnostavaa. Silloin ei olisi johdatusta, ei sen kummempaa tarkoitusta elämällä, ei yhtään mitään muuta kuin ihmislihakasoja pysyttelemässä hengissä...

Uskon älykkääseen suunnitteluun. Mutta pystyn myös katselemaan ja tulkitsemaan todellisuutta siitä näkökulmasta, että ei ole muuta kuin sattuma ja aistein havaittava maailma.

Kuitenkin viimeistään palaan puhtaasta agnostisismista teismin puolelle aina siinä kohtaa, kun muistan oman olemassaoloni. Minäkokemus on mystisin kaikista tietämistäni asioista. Mikä MINÄ olen? Miksi olen vain tässä yhdessä kehossa? Olen sen sisällä. Kuka on se minä, joka on tämän kehon sisällä? Minä. En ole kenenkään muun sisällä. Ja jokaisen ihmisen sisällä on samanlainen arvoituksellinen minä (oletettavasti). Minäkokemus on valtava ihme. Minä. On todella outoa ajatella, että joskus minä en ollut olemassa. Maailma oli tyhjä minusta. Sitten tänne syttyi pieni lamppu pienen ihmisen sisällä ja minä olin täällä tekemässä havaintoja. Minä. Ja jonain päivänä se lamppu sammuu. Vai sammuuko?

Miksi on minäkokemus. Miksei täällä vaella vain jotain liharobotteja? Mikä on tämä subjektiivinen ja outo minuus? Elämän henki sisälläni?

Se on minulle suurin todiste siitä, että henkinen todellisuus on olemassa. Jotain suurempaa kuin vain käsin kosketeltava maailmamme.

Mutta silti en tiedä mitään. Ja on hauskaa vaihdella tulkintatapaa ja katsoa miltä asiat näyttävät siitä toisesta vinkkelistä.

Rakkaus on toisen vapauden kunnioittamista

Yksin oleminen on minulle tärkeä asia. Se on tarve ja suurimman onnellisuuteni lähde. Jos joku, esimerkiksi poikaystäväni, yrittäisi estää minua olemasta yksin (koska haluaisi, että vietän aikaa hänen kanssaan), hän ei rakastaisi minua vaan olisi jollain lailla takertunut minuun ja ajattelisi itseään, omia tarpeitaan. Aina kun yrittää rajoittaa toisen vapautta ei rakasta vaan vangitsee ja ajattelee itseään. Silti on tärkeää etsiä kumppani/ystävä, jonka tarpeita ja arvoja oma vapaus ja itsen toteuttaminen ei tallo. Ja myös toisinpäin. Voi olla, että joku ei hyväksyisi yksin olemistani, koska se on ristiriidassa hänen läheisyyden tarpeensa kanssa liian pahasti. Silloin emme sovi yhteen ja tämä tulee myöntää ja etsiä kumppani/ystävä, joka ollessaan oma itsensä, sopii riittävän hyvin tarpeisiimme ja vastaa riittävästi arvojamme.

Jos toisen valinnoista tulee paha mieli, sitä ei saisi kaataa toisen päälle. Eli ei saisi alkaa syyllistämään, koska syyllistäminen on yritys rajoittaa toisen vapautta ja onnellisuutta. Jos ei pidä toisen valinnoista, tavasta viettää aikaa tai toteuttaa itseään ja/tai jos ne jotenkin vahingoittavat omia tarpeita tai arvoja, se on hyvä tuoda esiin, mutta ei syyllistämällä eikä muulla epäkypsällä tavalla eikä pidä jankuttaa ja yrittää muuttaa toista vaan lähteä sitten, jos vaikuttaa siltä, että omat tarpeet eivät suhteessa täyty tai se on liikaa omien arvojen vastainen (suhde tai toisen käytös).

Rakkaus on toisen vapauden kunnioittamista. Se on myös oman vapauden kunnioittamista.

Miksi minä uskon Jumalaan?

Uskoni ON älyllisesti perusteltua. Filosofian pääsykoekirjassa oli joku juttu. Kaivetaanpas. Joku TERMI. Tai teoria.

Teorioiden ja todellisuuden vertaaminen toisiinsa. "Ehdottomien totuuksien etsinnän aika on ohi. Tiedollisen epävarmuuden kanssa on tultava toimeen".

"(Metodologinen) instrumentalismi on tieteenfilosofinen näkemys, jonka mukaan käsitteet ja teoriat ovat hyödyllisiä instrumentteja ja niiden arvoa ihmisille ei mitata sillä, ovatko ne tosia vai epätosia (tai kuvastavatko ne totuutta), vaan sillä kuinka tehokkaasti ne selittävät ja ennustavat ilmiöitä." wikipedia

"Paras teoria jäsentää havainnot paremmin." (Määttä s. 139) "Instrumentalistin kanta avaruuden kaarevuuteen on samanlainen. Ei ole mitään syytä etsiä riippumatonta suoraviivaisuuden kriteeriä. Sellaista ei tarvita, eikä sellista edes ole. Teoriat vain jäsentävät kerätyt havainnot eri tavalla. Suhteellisuusteoria jäsentää havainnot kattavammin ja tehokkaammin, sen selitysvoima on parempi. Tämän vuoksi sitä on pidettävä parempana, ei sen vuoksi, että se olisi todenmukaisempi kuva maailmasta."

Jumala selittää tällä hetkellä kaiken parhaiten. Jumala-teoria ON paras teoria tällä hetkellä. Se jäsentää kerätyt havainnot parhaiten. Se selittää ne kattavimmin ja tehokkaammin. Itse asiassa vaihtoehtoisia teorioita ei oikestaan ole. On vain AUKKOJA.

Tieteen ja empirisimin fanaattisilla kannatajilla on ainoastaan suuri määrä AUKKOJA, joihin heillä ei ole mitään selitystä ja heidän uskontonsa on ODOTTAA jääräpäisesti, USKOA jääräpäisesti ja kärsivällisesti, että tiede ja empiria tulevat aikanaan täyttämään aukot. In the meantime on vain AUKKOJA.

Jumala-teoria selittää KAIKKI aukot. Se siis selittää havainnot kattavammin ja tehokkaammin ja on minusta siksi PALJON parempi teoria ja valinta kuin roikkua kiinni jossain tietede ja empiria ihanteessa.

Mulla ei ole YHTÄÄN syytä, miksi AUKOT olisi parempi asia kuin Jumala. Miksi IHMEESSÄ mieluummin eläisin äärettömän ihmeellisessä todellisuudessa, joka on monelta osin aivan selittämätön ja täynnä ilmiöitä, joiden edessä tiede on ihan avuton, eikä ole mitään takeita, että tiede KOSKAAN tulee näitä aukkoja täyttämään. Evoluutioteorian VAKAVAT puutteet, kuolemanrajakokemukset, tietoisuus, kvanttifysiikka ja havaitsijan ongelma, ihmisten kokemukset uskosta ja Jumalasta, luonnon ja ympäröivän todellisuuden sanoinkuvaamaton ihmeellisyys ja monimutkaisuus, joka muka perustuisi SATTUMALLE tai muulle yhtä AIVOTTOMALLE kasalle yhteensattumia tai luonnonvalinnalle tms aivan älytöntä skeidaa.....

Jumala-teoria ratkaisee JOKAISEN aukon. Se selittää kaiken. Ja vieläpä HELVETIN hyvin. Ihmisten pitäisi lukea amit goswamin god is not dead, koska siinä perustellaan kvanttifysiikan pohjalta Jumalan olemassaoloa ja myös kvanttifysiikka on ajautumassa umpikujiin, joihin Jumala tuo ratkaisun.

Mitä pidemmälle tieteet kehittyvät, sitä lähemmäs Jumalaa ne tulevat. Ne ajautuvat umpikujiin, joihin EI OLE muuta ratkaisua kuin Jumala. Tähän hyvä kirja on Lee Strobelin Case for Creator.

Jumalaa ei koskaan saada mikroskoopin alle. Ihminen EI VOI havainnoida Jumalaa empriisesti. Koskaan. IKINÄ. Ainoa tapa todistaa Jumalan olemassaolo on LOGIIKKA. Se, että KAIKKI olemassaoleva tieto, havainnot tukevat Jumala-teoriaa enemmän kuin mitään muuta teoriaa ja että jumala-teori SELITTÄÄ kaikki aukot ja vieläpä helvetin loogisesti hyvin ja uskottavasti (paitsi jääräpäisille empiristeille). Ehkä voisi sanoa, että Jumala on rationaalinen ei empiirinen vastaus.

Kun tieteet, joka ikinen tiede, kehittyy pisteeseen, jossa edessä on vain aukkoja, joit ei kerta kaikkiaan voida selittää muulla kuin Jumalalla... Mitä se tarkoittaa?

Minusta Jumalan olemassaolo on silloin todistettu. Koska Jumalaa EI VOI havainnoida suoraan ja empiirisesti. On vain aihetodisteita. On palapeli, joka rakentuu Jumalan, puuttuvan palan ympärille, mutta KAIKKI PALAT viittaavat Jumalaan ja tukevat Jumala-teoriaa.

Eli ei. Minulla ei ole YHTÄÄN syytä ajatella, että Jumalaa ei olemassa. Ei ensimmäistäkään. Pidän koko ajatusta järjettömänä. Se on vain nykyajan empirismi-fanaatikoiden pakkomielle. Takertua empiriaan.

Empiria my ass. Olen rationalisti ja idealisti ja intuitivisti ja loogisisti. Mitä tahansa mutta empiria on vain yksi väline, ei mikään helvetin kuningas.
Kaikkien elämässäni keräämien todisteiden, tiedon ja havaintojen alossa Jumala-teoria ON ylivoimaisesti paras teoria, koska se selittää todellisuuden, tehdyt havainnot, tieteelliset aukot (kuten evoluutioteoria, kvanttifysiikka jne) jne.

Ja siihen päälle kun lisätään vielä se, että mitä enemmän olen alkanut uskoa, sitä paremmaksi elämäni muuttuu. Mitä totaalisemmin uskallan heittäytyä siihen uskoon ja antaa sen ohjata elämäni, sitä paremmin kaikki menee. Se on viimeinen, subjektiivinen todiste minulle.

Minulle, kaikkien yllä esiteltyjen rationaalisten perusteluiden lisäksi, Jumala TUNTUU todelliselta saan viestejä, koen sen puhuvan minulle intuition kautta ja tunnen saavani ohjausta, johon luotan joka päivä enemmän.

Miksi en uskoisi Jumalaan?

En ole koskaan löytänyt moiselle järjettömyydelle mitään hyviä perusteluita. Joten Jumala-teoria on minun valintani.

Liian lyhyt elämä

Olen viime vuosina tullut äärimmäisen tietoiseksi elämän rajallisuudesta. On vaikea kuvata sitä, mitä koen. Se on pelkoa, mutta erilaista pelkoa kuin mikään muu aiemmin tuntemani pelko. Siihen sekoittuu surua. Kauhua. Mieleeni tulee aina jonkinlainen kuva huoneesta, jossa ei ole ovia eikä ikkunoita eikä sieltä pääse ulos, vaikka kuinka huutaisi, hakkaisi seiniä ja kirkuisi hysteerisenä. Paniikki. Siltä minusta tuntuu, kun ajattelen elämä rajallisuutta tiedostaen, että elämä tulee väistämättä päättymään varsin pian. Haluaisin kirkua, hakata seiniä, huutaa, mutta se ei auta. Joka päivä, joka minuutti aikani vähenee. Kauheinta on se, miten lyhyt elämä on. Miten nopeasti aika menee ja miten vähän aikaa on. Eevin syntymästä on kohta 5 vuotta. 5 vuotta. Se on mennyt nopeasti. Pian menee toiset 5 vuotta... 6... 7... ja Eevi menee jo yläasteelle. Ja minä olen yli 40. Ja jos 10 vuotta menee nopeasti, yhtä nopesti menee toinenkin 10 vuotta. Sitten olen 50. Olen paniikissa kun ajattelen, että miltä tuntuu olla 50-vuotias ja tietää, että jäljellä on ehkä enää vain 20 vuotta. 20. Niin käsittämättömän vähän. Se menee hetkessä.

Elämä on liian lyhyt. Aivan liian lyhyt. Miksei ihmistä ole luotu elämään vaikka 180 vuotiaaksi, tietysti niin, että säilymme fyysisesti nuorina suhteessa pidempään. Silloin ei iskisi niin suuri paniikki. Aikaa olisi runsaasti. Mutta 80 vuotta – jos sitäkään... Se on ohi hetkessä. Elämä on ohikiitävä tähdenlento.

Ja omat lapset. Ne vanhenevat hetkessä.

Kaikki tapahtuu liian nopeasti. En ole valmis. Ja silti en voi hidastaa ajan kulkua. Ja silloin aina tunnen olevani siinä huoneessa, kirkumassa, hakkaamassa. Paniikki. Suru. En ole valmis.

En halua pois täältä. En vielä. En niin nopeasti.

Aika menee liian nopeasti.

Voivatko tietokoneet/robotit (tekoäly) joskus tuntea?

Vastaus on ei.

Ajatus on todella typerä.

Tunteet perustuvat kemiaan. Hormoneihin, välittäjäaineisiin ja sen sellaisiin. Ihmisten rakentamissa koneissa ei ole kemiaa. Niissä ei kulje kemiallisia aineita, jotka voisivat saada aikaan minkäänlaisia tunteita.

Kuka oikein on keksinyt näin typerän ajatuksen.

Jotta koneet voisivat joskus tuntea, niiden pitäisi olla orgaanisia – lihakoneita. Ja oikeastaan niiden pitäisi olla täydellisiä ihmisen jäljitelmiä tai ainakin jotain sinnepäin.

Enkä tiedä riittääkö tämäkään, sillä tunteiden kokemiseen tarvitaan luultavasti jonkinlainen tietoisuus, ja sekin, voivatko koneet koskaan omata sellaista, on hyvin kyseenalaista.

Määttäsen Johdatus filosofian peruskysymyksiin -kirjassa erotetaan toisistaan syntaksi ja semantiikka. Syntaksi perustuu kieliopin sääntöihin – miten sanoja ja merkkejä asetellaan oikeaoppisesti yhteen. Tietokoneet toimivat loogisen syntaksin perusteella. Koneeseen tulee nollia ja yykösiä ja kone käsittelee niitä muodon perusteella (tikku tai ympyrä). Koneilla ei ole hajuakaan semantiikasta – merkkien ja kielen kyvystä viitata itsensä ulkopuolelle. Tietoisuus on intentionaalinen eli semanttinen. Ihmiset eivät vain prosessoi merkkejä mekaanisesti kuin koneet vaan ymmärtävät sanojen merkityksen.

Wikipediassa esitetään esimerkki syntaksin ja semantiikan välisestä erosta. Noam Chomskyn lause: "Värittömät vihreät ajatukset nukkuvat raivokkaasti." on syntaktisesti oikeaoppinen mutta semanttisesti mieletön.

Loogisen syntaksin perusteella toimivat koneet eivät ymmärrä, että lause on järjetön, koska se on muodostussääntöjen mukainen. Ihminen sen sijaan ymmärtää.

Ihmisillä on taas pikkuisen suuret luulot itsestään. Jos halutaan rakentaa kone, joka toimii kuten ihminen, se pitäisi rakentaa samoista aineista kuin ihminen – orgaanisista. Lihakone. Asia on aivan sama kuin (kääntäen) yrittäisimme rakentaa television orgaanisista aineista... Tai tikkarin pellistä ja yritämme sitten saada sen maistumaan ja haisemaan tikkarilta. Todellista idiotismia.

Human destruction device

Sain sähköpostiviestin eräältä blogin lukijalta, joka intoutui kirjoittamaan vapaasta tahdosta ajatuksiaan. Hän esitti varsin kiinnostavia näkemyksiä, joista erityisesti yksi jäi pörisemään päähäni vaatien tuottamaan lisää ajatuksia. Tämä ihminen kirjoitti:

Jossain kohtaa tuumasin että meillä olisi pakostikin vapaa tahto pelkästään siksi että maailma on näin pahasti väärillä raiteilla. Eli että jos vapaata tahtoa ei olisi niin olisimme luonnon kanssa täydellisessä harmoniassa, vähän kuten eläimet ovat.

Miten mielenkiintoista! En ollutkaan lainkaan tullut laajentaneeksi perpektiiviä yksilöstä maailmanlaajuiseksi. Aivan. Vastasin tähän:

Tosiaankin... Jos meillä EI OLE vapaata tahtoa ja kaikki on mennyt täällä näin vituroilleen... Mitä se kertoo? Kiinnostava ajatus. 1. Jumala toteuttaa kauttamme jotain suunnitelmaa (vähän kuin Hegelin absoluuttinen henki) TAI Jumala ja Saatana riepottelevat meitä täällä avuttomina pelinappuloina ja kaikki on tämän riepottelun ilmentymää 2. ei ole Jumalaa tms. ja ihminen on evoluution tuloksena luontoon kehittynyt valtava mutaatio syöpäkasvain, joka ajaa planeettaamme kohti tuhoa.

Hmmm... Olisi hirveän tylsää, jos meillä ei ole vapaata tahtoa. Mutta se, että se olisi tylsää ei tarkoita, etteikö niin ikävästi voisi olla. Hyi. Jos olemme vain kaameita marionettinukkeja, joita riepotellaan sinne tänne tai Maapallo-nimisen ekosysteemin epäonnistuneen kehityskulun huipentuma. Miten ironista. Ihminen, joka kovin mielellään ajattelee suuria itsestään ja asettaa itsensä luomakunnan kruunuksi, olisikin nimenomaan se vaihe Maapallon kehityskulussa, jonka ilmaantuminen merkitsi kaiken epäonnistumista. Siihen asti kaikki meni tosi hienosti. Bakteereista tuli sammakoita ja kaloja ja otuksia, jotka ryömivät maalle ja kehittyi dinoja ja kehittyi apinoita ja ELÄMÄÄ ja kaikki oli tosi hienoa ja ihmeellistä ja kaunista... Ja sitten yksi kaunis päivä... Ei kun yksi tosi ruma päivä muovautui apinasta ihminen ja silloin, juuri siinä kohtaa, Maapallolle muodostunut ihmeellinen kudelma, elämäksi kutsuttu kehityskulku osoittautui epäonnistuneeksi. Juuri se oli ratkaiseva hetki, joka osoitti, tuhoutumisprosessin aktivoituneen. Ihminen on kuin maapallon sisäänohjelmoitu itsetuhoutumisprosessi. Maapallo-niminen kokeilu on ohjelmoitu tuhoamaan itse itsensä. Human destruction device.

KABOOM!

Experiment over.

Ihminen edustaisikin siis kaikkein epäonnistuneinta ilmiötä koko universumissa (ainakin Maapallon tasolla). Luomakunnan herra, sallikaan minun nauraa. Ihminen on pelkkä tuhoamiskone.

Syöpäkasvain. Mutaatio evoluution geeniperimässä. Sairaus, joka tuhoaa kaiken.

Mutta yllä oleva oli vain siis skenaario. Se ei edusta todellista mielipidettäni vaan on vain spekuloinnilla iloittelua.

On hauskaa ajatella, että meillä olisi vapaa tahto. Mutta en oikein tiedä, onko. Eipä sitä kukaan tiedä. Eikä tule tietämään.

Vapaa tahto osa 2

Ystäväni uskoo vapaaseen tahtoon (kuten suurin osa ihmisistä). Tämä ystäväni edustaa niitä harvoja ja valittuja, joiden kanssa voin käydä eriävistä mielipiteistä keskustelua, koska ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta eikä vuorovaikutuksesta tule missään vaiheessa epämiellyttävää.

Lyhyen tekstiviestein käydyn sananvaihdon jälkeen totesin, että vapaa tahto on niitä asioita, jotka tulevat ikuisesti säilymään mysteeriona. Emme koskaan pysty tyhjentävästi selvittämään, onko meillä vapaata tahtoa vai ei. Siihen ei ihmisen ymmärryksen ja tieteen kyvyt riitä. Asia jää arvoitukseksi.

Näin ollen on oikeastaan aivan sama, mitä mieltä asiasta on. Oikeastaan sitä ei kannata edes kauheasti miettiä.

Mutta jos Jumalastakaan ei saada pitäviä todisteita, eikö sama koske Jumalaakin?

Ei oikeastaan, sillä Jumala on elämänmuoto ei ilmiö. Se on elämänmuoto, joka yrittää kommunikoida ihmisille ja jonka olemassaolosta on viitteitä. Vapaa tahto on yksinkertaisesti vain ihmismielen ymmärryskyvyn rajat ylittävä asia, joten on turha edes yrittää spekuloida siihen muka oikeaa vastausta. Samaten on Jumala ihmismielen ymmärryskyvyn ylittävä asia, jota on turha yrittää asettaa mikroskoopin alle tais elittää tyhjentävästi, mutta silti voimme havaita viitteitä tämän elämänmuodon olemassaolosta ja yrittää saada selvää siitä, mitä se yrittää meille kommunikoida. Voimme yrittää tulkita sen jättämiä jälkiä.

Onko meillä vapaata tahtoa?

Olen tullut siihen ikävään johtopäätökseen, että ei. Tai luultavasti ei. Meistä tuntuu siltä, että on, mutta todellisuudessa luulen, että jokaisen valintamme taustalla piilee uskomattoman monimutkainen syysuhteiden verkosto, joka determinoi valintamme. Ja tätä syysuhteiden verkostoa ihminen ei tule koskaan järjellään ja tieteellään tyhjentävästi selittämään. Sen tyhjentävä selittäminen edellyttäisi, että meillä olisi täydelliset tiedot ihmisten geeneistä ja siitä, miten ne vaikuttavat mihinkäkin asiaan. Itse asiassa, jotta voisimme selvittää jonkun tietyn yksilön valintaan vaikuttavat deterministiset tekijät, meidän pitäisi kyetä selvittämään, miten hänen geeninsä vaikuttavat hänen ruumiissaan. Eikä siinä kaikki, sillä meidän pitäisi pystyä selvittämään, miten hänen ruokvalaionsa ja elämäntapansa ja kaikki hänen kokemansa asiat ovat vaikuttaneet hänen geeneihinsä (niiden aktivoitumiseen/passivoitumiseen yms.), hermostoonsa jne. Meidän pitäisi pystyä selvittämään, minkälaisen merkityksen hän on antanut jokaiselle kokemalleen asialle ja meidän pitäisi pystyä selvittämään, miten jokainen ihmisen kokema asia vaikuttaa tulkintoihin, joita hän tekee. Mahdoton tehtävä.

Juuri tähän viittaan sillä, kun olen sanonut (jos en täällä niin sitten jossain muualla), ettei ihminen pysty ymmärtämään kuin itseään pienempiä asioita. Ihmisjärki on hyvin, hyvin rajallinen kapistus. Jos emme pysty selittämään tyhjentävästi koskaan edes ihmistä itseään, miten voisimme kuvitellakaan ymmärtävämme korkeampia elämänmuotoja, kuten Jumalaa?

Pieni, pieni ja rajoittunut ihminen.

Jos ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, onko hän vastuussa teoistaan?

On ja ei.

Siinä mielessä ei, että ihmistä ei pitäisi rankaista teoista, koska pahuus ja huono käytös johtuvat vain kehittymättömyydestä, tiedon puutteesta, rakkauden puutteesta... Virheellisestä ohjelmoinnista noin niinkuin suoraan puhuttuna. Ei kai ketään voida rangaista viallisesta ohjelmoinnista?

Ei. Mutta tällaiset yksilöt pitäisi sulkea (ainakin jos he ovat jollekulle vaaraksi) jonkinlaiseen kasvatuslaitokseen tai pikemminkin uudelleenohjelmoimislaitokseen, jossa heidän täytyy pysyä niin kauan, kunnes heidän ohjelmointivirheensä on saatu korjattua.

Valitettavasti ihmiset ovat tässäkin asiassa varsin kehittymättömiä ja alkeellisia eikä kukaan tiedä hyvää menetelmää tämän uudelleenohjelmoinnin suorittamiseen, joten siinä tuskin saavutetaan kovin helposti mainittavia tuloksia.

Ihmislajin ylimielisyydestä

Olen käsittänyt, että ateistit ovat valinneet olla uskomatta Jumalaan, koska Jumalasta ei ole olemassa empiirisiä todisteita. Kuitenkaan Jumalan olemassaolottomuudestakaan ei ole empiirisiä todisteita. Tämän vuoksi, ainakin näillä perusteilla valittu, ateistinen kanta on järjetön. Näillä perusteilla pitäisi päätyä agnostisismiin. Agnostisimi onkin varsin kunnioitettava näkökanta, jota myös itse kannatan joskin teismiin kallistuneena agnostikkona. Pohjimmiltani olen kuitenkin sitä mieltä, ettemme voi koskaan tietää mitään varmasti. Erehtymisen mahdollisuus on aina olemassa. Vaikka olen valinnut uskoa Jumalaan, tiedän, että kyse ei ole tiedosta. Olen siis sekä agnostikko että teisti.

Minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että todellisuuskäsityksen rajaaminen empiristisin perustein on ahdasmielistä. Jos ajattelemme, että olemassa on vain sitä, minkä voimme nähdä, maistaa ja haistaa, jota voimme tutkia tieteellisillä menetelmillämme ja tehdä siitä konkreettisia havaintoja vähintäänkin jonkinlaisten tutkimusvälineiden avulla (kuten alkeishiukkasista), eikö tämä ole ylimielistä? Eikö ihminen tällöin aseta itsensä maailmankaikkeuden kruunuksi?

Perustelen: Jos oletamme, että ihminen ei ole korkein mahdollinen elämänmuoto, meille pitäisi olla itsestäänselvää, että on asioita, joita emme voi tutkia rajallisen järkemme ja tieteemme keinoin. Kuvittelemmeko tosiaan, että kaikki minä on olemassa, on ihmisjärjen ja havaintokyvyn ulottuvilla? Se on ylimielisyyttä jos mikä. "Minä, ihminen, kykenen järkeni ja tieteeni avulla tutkimaan kaikkea mikä on olemassa".

Jos pohdimme sitä, että ihminen havaitsee todellisuuden oman käsitejärjestelmänsä kautta, oman mielensä ja aistijärjestelmiensä kautta, pääsemme siihen kiehtovaan tosiasiaan, ettei meillä ole eikä koskaan tule olemaan mitään "Jumalan näkökulmaa" todellisuuteen vaan voimme havaita todellisuudesta vain sellaisia asioita, joiden havaitsemiseen meille on suotu aistimisvälineet. Mistä ihmeestä voimme tietää, mitä kaikkea jää tämän rajallisen fyysisen koneistomme havaintokyvyn ulottumattomiin? Emme mistään.

Meillä on ihmisen näkökulma todellisuuteen. Rajallinen. Ja tulkittu.

Ja kuvittelemmekko tosiaan järkemme olevan niin ylivertainen, että vaikka fyysinen olemuksemme jo asettaa rajat sille, mitä voimme havaita, pystyisimme selittämään järkemme avulla ja tieteen avulla kaiken mitä on olemassa?

Voisimmeko olettaa, että on olemassa asioita, jotka

1. jäävät rajallisen fyysisen olemuksemme havaitsemiskykyjen ulottumattomiin 
2. ylittävät järkemme ja käsityskykymme rajat?

Minusta olisi varsin älykästä olettaa näin, sillä muutoin päädymme kantaan, jossa taas kerran, ihminen asetetaan jonnekin jalustalle luomakunnan herraksi; ihmisen ylimielisyyteen lajiaan kohtaan.

Eikö maailmankaikkeudessa todella ole ihmistä suurempia asioita?

Minusta on järkevämpää olettaa, että on kuin olettaa, että ei ole.

Vaikka asiasta ei saada empiiristä ja tieteellisesti todistettavaa tietoa. Ei tietenkään saada, koska meitä korkeammat elämänmuodot helposti ovat

1. sellaisia, ettemme pysty aistijärjestelmillämme niitä havaitsemaan
2. ylittävät järkemme/käsityskykymme rajat

Silti, jos oletetaan, että tällaisia korkeampia elämänmuotoja on olemassa, täällä, joukossamme, lähellä, ei vain kaukaisilla planeetoilla, näiden olentojen olemassaolo vaikuttaa meihin. Siitä syntyy jälkiä. Viitteitä, jonkin muun olemassaolosta.

Jos nyt puhutaan Jumalasta, entä jos Jumala on yksinkertaisesti vain tällainen ihmistä korkeampi elämänmuoto?

Kuka sanoo, ettei tällaisia Jumalia voisi maailmankaikkeuden loputtomuudessa olla useampiakin. Tai tarvitseeko niitä olla. Entä jos Jumala on maailmankaikkeus?

Tässä kohtaa loppuu ihmisen käsityskyky. Emme koskaan saa tietää noin suuria asioita. Ne on meiltä iäksi salattu.

Tietysti on niitä, jotka valitsevat, Wittgensteinin sanoin, vaikenemisen. "Siitä mistä ei voi puhua, on syytä vaieta". Toisin sanoen jäljelle jäävät agnostikot, jotka eivät ota kantaa asioihin, jotka jäävät käsityskykymme ulkopuolelle.

Minä olen sellaiseen kantaan liian utelias. Haluan yrittää saada selvää tuosta ihmisen ylittävästä todellisuudesta kaiken sen, minkä voin. Yritän tutkia niitä jälkiä, jotka korkeammat elämänmuodot jättävät. Ja ei, tällainen tieto ei ole yleensä järin empiiristä tai tieteellisestä todennettavaa. Entä sitten? Ketä kiinnostaa. Ei minua ainakaan. Ehkä en voi todistaa mitään teorioistani kenellekään, mutta tarvitseeko minun edes? Voin kertoa niistä, ja ihmiset voivat kiinnotua niistä tai olla kiinnostumatta. Aivan sama. Jokainen konstruoikooon oman käsityksensä todellisuudesta.

Against ateism

Lueskelin Bagginin ohuen teoksen nimeltä Ateismi - lyhyt johdanto. Se sattui eteeni kirjastossa ja halusin perehtyä kyseisen käsitteen sisältöön. Minä en siis todellakaan ole ateisti enkä toivottavasti koskaan tule olemaan.

Ateisti, lyhyesti sanottuna, ei siis usko Jumalan tai minkään muunkaan yliluonnollisen asian (keijut, aaveet tai vaikkapa telepatia) olemassaoloon. Ateistit ovat naturalisteja eli he uskovat, että on olemassa vain luonnollinen maailma. Ateistit kuitenkin (ainakin pääsääntöisesti) uskovat sellaisten ei-fysikaalisten asioiden olemassaoloon kuin tunteet ja mieli ja ajatukset. (Baggini, 2003.)

Olen joskus myös tutkaillut Dawkinsin teosta Jumalharha. En lukenut sitä tuolloin kokonaan ja haluaisin joskus palata sen pariin.

En lue tuon kaltaisia teoksia siksi, että etsisin yhä omaa maailmankatsomustani tai siksi, että epäilisin omaa maailmankatsomustani. Olen oman tieni valinnut, mutta minulla on avoin ja utelias mieli ja minusta kertoo jonkinlaisesta ajatusrakenteiden vinoutumisesta, jos ei uskalla lukea sellaisista asioista, jotka uhkaavat omia näkemyksiä. Silloin ihminen pelkää kuollakseen, että jokin loisi säröjä hänen uskomustensa tarkasti varjeltuun panssariin. Tai sitten hän on niin dogmaattinen ja suvaitsematon, että suorastaan vihaa eriäviä mielipiteitä ja tuomitsee ne suoralta kädeltä. En ole dogmaattinen eikä minulla ole pelkoja omien uskomusjärjestelmieni suhteen. Minusta on kiehtovaa haastaa omat näkemykseni ja katsoa, pitävätkö ne yhä, jos vähän koettelen niitä.

Hyvin ovat pitäneet.

Jumalharhan ja koko ateismin vika, minun silmissäni, on järjen ja tieteen liiallinen korostaminen. Kun aloin lukea Jumalharhaa, tuli heti ensi sivujen aikana täysin selväksi, mikä on kirjoittajan lähtökohta sille väitteelle, ettei Jumalaa ole ja sitä myöten totesin saman tien, ettei tämä kirjoittaja ainakaan pysty koskaan vakuuttamaan minua Jumalan olemattomuudesta. Dawkinsin maailmankatsomus perustuu siis siihen, että mitään mitä ei voida todistaa tieteellisesti ja empiirisesti todeksi, ei ole olemassa (ainakaan sellaisen olemassaoloon ei kannata uskoa).

Minusta on huono asia, että ihmiset ovat niin fanaattisen kiinni tieteessä, empirismissä ja järjen käytössä. Elämästä katoaa paljon kiehtovia tasoja. Minä olen lapsesta asti aistinut jonkinlaista yhteyttä yliluonnolliseen todellisuuteen. En puhu uskonnosta. Vastustin jyrkästi kristinuskoa koko lapsuuden ja nuoruuden (enkä siis edelleenkään kytke itseäni siihen). Olen vain aina aistinut, että täällä on muutakin kuin vain luonnollinen maailma. Nykyaikana sellaiseen ei kuitenkaan sovi uskoa tai se on lapsellista, tyhmää tai hulluutta.

Mikä ihmeen tiedepakkomielle ihmisillä on? Aivan varmasti on olemassa asioita, jotka ovat ihmisjärjen ulottumattomissa, joita meillä ei ole kykyä ymmärtää, eikä koskaan tule olemaankaan. Näin ollen emme koskaan saa noita asioita pyydystettyä tieteellämme. Tarkoittaako se, ettei noita asioita ole olemassa? Ei. Kuvittelevatko ihmiset, että pystymme selvittämään minkä tahansa asian tieteen avulla? Ettei ole käsityskykymme ylittäviä asioita? Aika ylimielinen ajatus. Ihminen todella kuvittelee olevansa maailmankaikkeuden edistynein luomus.

Minulla on sellainen ajatusleikki, että ihminen ei voi koskaan ymmärtää ihmistä itseään suurempia asioita (ihmistä edistyneempiä elämänmuotoja tai todellisuudentasoja tms.). Mietitäänpä muurahaista. Jos se saisi ihmisen älyn, niin tulisiko se koskaan tajuamaan mitä nuo massiiviset, liikkuvat asiat ovat, jotka tulla tömistelevät aika ajoin heidän tielleen (ihmiset)? Kuinka muurahainen alkaisi tutkia ihmistä tieteellisesti? Miten se pystyisi hahmottamaan niin valtavan olennon kokonaisuutena puhumattakaan tuon massiivisen olennon perinpohjaisesta anatomisesta tuntemisesta, hermoston ja aivojen toiminnasta, sielunelämästä jne. Voisiko muurahaiset saada selvää ihmisten puheesta ja oppia tulkitsemaan ja ymmärtämään ihmisten kieltä?

Pystyisikö muurahainen edes tajuamaan ihmistä eläväksi olennoksi valtavan koko eron takia? Tietysti jos ihminen seisoo paikallaan, muurahaiset voivat kiivetä ihmistä pitkin ja ottaa pieniä koepaloja ja viedä ne tutkittavaksi laboratorioihinsa. Mutta kuinka hyvin voisi ihmisen pikkuvarpaan kynttä pienempi olento koskaan käsittää ihmisen kokonaisuutta ja pyrkimyksiä?

Muurahaisen ja ihmisen välisessä suhteessa on kuitenkin se etu, että kumpikin on samanlainen carbon-based olento. Siis lihaa ja verta ja suolenpätkiä tai jotain sen suuntaista. Mutta entä jos on olemassa muunkinlaisia elämänmuotoja? Jotain mitä emme ikinä voi edes kuvitellakaan rajallisella käsityskyvyllämme?

Eräs ajatusleikki, josta pidän on sellainen, että mitäpä jos me olemme jonkinlaisia soluja jonkin valtavan olennon kehossa? Kaikki meidän pienet toimemme, kuten coca colan juominen ja lattian lakaiseminen ja jopa tieteen edistäminen liittyvätkin tuon jättimäisen olennon elintoimintoihin ja elämänkaaren toteutumiseen! Ja havaitsemamme planeetat ovat esimerkiksi tuon elimistön elimiä.

Mistä hitosta voimme tietää yhtään mitään? Muuta kuin ihmistä pienemmät asiat? Voimme oppia ymmärtämään meitä alempia elämänmuotoja (ehkä) ja omaa elinympäristöämme, mutta on hyvin todennäköistä, että emme koskaan pysty selittämään tyhjentävästi edes ihmistä itseään!

Sitä sietää miettiä, jos ruvetaan lässyttämään siitä, ettei Jumalaa voida todistaa tieteellisesti todeksi. Ei tietenkään voida! Kuvitteleeko ihminen voivansa ymmärtää Jumalan? Tutkivansa Jumalaa? Analysoivansa sitä tieteellisesti, ottavansa siitä koepaloja? Luojan tähden, Jumala ylittää inhimillisen käsityskyvyn tsiljoona kertaisesti. Emme voi edes alkaa ymmärtämään sen kaltaisia asioita näillä surkeilla ihmisen aivoillamme.

Se ei todista, että Jumala on olemassa. Mutta kuvittelevatko ihmiset todella olevansa korkein elämänmuoto? Suurin ja älykkäin olento maailmassa?

Ateistit saavat siihen puolestani uskoa. Minusta ateismi on kuitenkin typerää ja kuvastaa ihmisen ylimielisyyttä tai turhan suurta käsitystä itsestään. Minä en rajoita itseäni tieteen ja ihmisjärjen rajoilla vaan uskon, että on muutakin. Uskon, että voimme havaita vivahteita, vilauksia ja aavistuksia suuremmista voimista ja olennoista ja olemassaolon tasoista, mutta järjellä emme niitä pysty koskaan ymmärtämään eikä niin ole tarkoituskaan. Minusta on upeaa, kun ihminen on yhteydessä noihin vilauksiin ja kajastuksiin ja uskaltaa uskoa niihin! :)

Minä olen alkanut uskoa niihin omassa elämässäni. En ole uskonnollinen enkä kytke itseäni mihinkään uskontoon. Mutta uskon korkeampiin voimiin. Uskon "Jumalaan". Uskon kaikenlaiseen jännittävään.

Ja mitä enemmän uskallan uskoa ja uskallan heittäytyä ei-järjellisten asioiden vietäväksi, sitä parempia asioita on elämässäni alkanut tapahtua. Johdatus.

Elämä on hyvin jännittävää. :)