Jokainen ihminen tarvitsee hengissä pysyäkseen ravintoa. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa emme enää elä metsästäjä-keräilijäyhteisöissä vaan ravinto hankitaan tekemällä ansiotyötä, josta maksetulla palkalla voimme ostaa kaiken tarvitsemamme. Tässä mielessä ansiotyötä voidaan pitää jokaisen kansalaisen velvollisuutena itseään kohtaan. Toisaalta on olemassa ihmisiä, jotka eivät erilaisista syistä johtuen pysty käymään töissä; silti he tarvitsevat ravintoa. Kuka heistä huolehtii? Onko terveillä (sekä psyykkisesti että fyysisesti) velvollisuus käydä ansiotyössä myös pitääkseen huolta niistä, jotka eivät ilman muiden tukea pärjää? Kyllä on. Ihminen on yhteisöllinen olento, jota ei ole luotu selviämään todellisuudessa yksin. Alkukantaisissa kulttuureissa työtä tekevät ne, jotka pystyvät. Metsästäjät metsästävät, keräilijät keräävät pähkinöitä, juuria, marjoja ja hedelmiä. Tämä ravinto on tarkoitettu kaikille eikä vain niille, jotka sen ovat hankkineet. Niistäkin huolehditaan, jotka eivät itse pysty ravintoa itselleen hankkimaan. Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tämä malli toteutuu valtiollisella tasolla, jossa työntekijöiltä kerätään osa palkasta verojen muodossa ja valtio sitten uudelleen jakaa keräämiään rahoja kohdistaen niitä esimerkiksi juuri, syystä tai toisesta, työkyvyttömille. Joissakin kulttuureissa, missä valtio ei tätä tehtävää ole ottanut kantaakseen, suku ja perhe pitävät usein huolta jäsenistään.
Kuitenkin myös primitiivisissä kulttuureissa oli yksilöitä, jotka eivät keskittyneet ravinnon hankintaan vaan heillä oli muita tehtäviä. Tällaisia olivat esimerkiksi papit ja shamaanit. Monista tällaisista tehtävistä maksetaan nykyaikana palkkaa, mutta ei kaikista. Jos yksilö tekee vapaaehtoistyötä, taidetta tai vaikkapa pyörittää pientä mutta kannattamatonta yritystä, josta kuitenkin on hyötyä ja/tai iloa myös muille ihmisille, pitäisikö hänen luopua näistä toimistaan ja mennä sen sijaan ”kunnon töihin”? Vai onko yhteisöllä velvollisuus huolehtia tällaisista jäsenistään? Miten mitataan yksilön rahallisesti tuottamattoman uurastuksen hyöty? Ja miten voidaan erottaa toisistaan yksilöt, jotka vain laiskottelevat muiden kustannuksella niistä, jotka ovat aidosti aktiivisia? Kuinka moni ihminen todellisuudessa edes valitsee yhteiskunnan tuilla elämisen pelkän laiskottelun vuoksi? Itse uskallan väittää, ettei kovinkaan moni vaan työttömyyden taustalla on aina vähintään psykologisia syitä, joiden takia yksilö kokee työelämän itselleen ylivoimaiseksi tai ei ole löytänyt sellaista työtä, jota jaksaisi ja pystyisi tekemään.
Pidän myös sallittuna sitä, jos joku tilapäisesti jättäytyy pois oravanpyörästä miettiäkseen vaihtoehtojaan. Ei ole kenenkään etu, jos yksilö tekee työtä, jossa voi huonosti, sillä siitä joutuu ennemmin tai myöhemmin maksamaan sekä yksilö itse psyykkisen ja/tai fyysisen kärsimyksen muodossa että yhteiskunta, mikäli yksilö tarvitsee lääketieteellisiä palveluita. Minusta ihmiselämän päämäärä on rakkaus ja itsensä rakastaminen toimii edellytyksenä muiden rakastamiselle. Itsensä rakastaminen lähtee itsensä kuuntelemisesta, ja on tärkeää uskaltaa lähteä työstä, jonka ei koe vastaavan tarpeitaan ja pyrkimyksiään. Tällöinkin ihminen joutuu syömään elääkseen ja suomalaisessa yhteiskunnassa tämä tapahtuu yleensä yhteiskunnan maksamien avustusten välityksellä. Eli muut joutuvat huolehtimaan hänestä. Mutta miksi näin ei saisi olla? Kun yhteiskunnassamme on tällaiset palvelut ja tuet tarjolla ei ole laitonta hyödyntää niitä. Jos niitä ei olisi tarjolla, tällainen yksilö joutuisi hakemaan apua esimerkiksi perheeltään ja sukulaisiltaan tai jos apua ei olisi saatavilla, hän joutuisi tyytymään kohtaloonsa ja tekemään työtä, jossa hän ei koe viihtyvänsä – tai kuolemaan nälkään. Tai hän voi keksiä vaihtoehtoisia rahoitusmuotoja itsensä elättämiseksi.
Sellainen, joka ei viihdy perinteisessä ansiotyössä, voi keksiä luovia tapoja kannatella itseään. Yksi tällainen on omavaraistalouteen pyrkiminen. Olen lukenut muutamasta suomalaisesta henkilöstä, jotka ovat tähän pyrkineet. Tunnetuin heistä lienee Kaarina Davis, joka on kirjoittanut kirjat Rankka kutsumus ja Irti oravanpyörästä. Itse meitin pitkään, voisiko tällainen ratkaisu toimia kohdallani, mutta jouduin lopulta hylkäämään sen – olen liian mukavuudenhaluinen ja nykyaikainen. Palkkatyön aiheuttama kräsimys kuulostaa sittenkin houkuttelevammalta kuin omavaraistalouden askeettisuus.
Työelämän murros pätkätöineen ja kaikkine epämääräisyyksineen on kuulostanut minusta aina houkuttelevalta, sillä pidän vaihtelusta, epäsäännöllisistä työajoista ja vaihtuvasta työnkuvasta. Omalla kohdallani työkyvyttömyyden (?) syynä on neurologinen poikkeavuus: Aspergerin oireyhtymä sekä ADHD (tosin jälkimmäinen on diagnosoimaton). En ole löytänyt työpaikkaa, jossa voimavarani riittäisivät. Olen joutunut lykkäämään ammatillisen uran aloittamista poikkeuksellisen myöhään, olen jo 32-vuotias eikä minulla ole vielä mitään ammatillista tutkintoa. Herkkyyteni ja erikoislaatuisuuteni vuoksi minun on täytynyt kerätä tavallista pidempään tietoa itsestäni ja persoonallisuudestani ennen kuin pystyn ymmärtämään, minkälainen työ sopii persoonalleni eli oppinut tuntemaan omat rajoitukseni, vahvuuteni ja kiinnostuksen kohteeni. Nyt saatan olla valmis ja pyrin tänä keväänä yliopistoon. Olen aina kokenut, että kuulun sinne. Olen ajatellut hankkia sellaisen pätevyyden, joka mahdollistaa useammanlaisen työn tekemisen, sillä johtuen ADHD-mieleni levottomuudesta, pitkästyn helposti. Minulla on nyt konkreettinen suunnitelma, jota olen lähtenyt toteuttamaan.
Kun sain lapsen kohta 5 vuotta sitten, jäin kotiin huolehtimaan hänestä. Kun lapseni täytti 3-vuotta, yhteiskunta ei enää tukenut rahallisesti kotiäitiyttä – ei ainakaan virallisesti. Työttömyystukia voi tietysti aina hakea. En voinut vielä siinä vaiheessa siirtyä työelämään, sillä työssä käynti vie niin paljon voimiani, etten olisi voinut olla yhtä aikaa hyvä äiti lapselleni. Koin, että lapseni tarvitsi vielä minua, joten jatkoin kotona olemista. Yritin elättää meidät käännöstöillä, mutta lopulta luovutin ja hain työttömyyskorvausta.
Työttömyyteen liittyy paljon negatiivisia asenteita varsinkin, jos työttömyyden aiheuttaja on ”näkymätön” eli psykologinen. Minusta ihmiset ovat suvaitsemattomia. Ymmärtämättömiä. Jos työttömyydelle ei ole esittää konkreettista, selkeää ja näkyvääsyytä, kuten pyörätuolia, on väärin elää yhteiskunnan tuilla, veronmaksajien rahoilla. Tähän liittyy vahvaa moralisointia. Minä uskon, että melkein kaikki ihmiset kävisivät mielellään töissä, jos pystyisivät, jo pelkästään tämän moralisoinnin takia. Työtä ja työssä käymistä pidetään onnistuneen ihmisyksilön merkkeinä. Ihminen joka käy töissä ja maksaa veronsa on kunnon kansalainen. Se on ihannekuva, joka välkkyy jokaisen mielen taustalla, tavoite, johon kaikki pyrkivät. Jos sitten joutuu luopumaan tuosta tavoitteesta ja putoaa työelämän kelkasta, se aiheuttaa aina häpeää, epäonnistumisen tunteita, jopa kriisin.
Oikeastaan kyse ei ole siitä, että työssä käynti olisi tuo mystinen tavoiteltava ihanne ihmisten mielissä vaan nimenomaan kyky huolehtia itse itsestään. Aikuinen ihminen, tai eläin, on yksilö, joka ei enää tarvitse vanhempiensa huolenpitoa vaan on omaksunut ne tiedot ja taidot, joita hän tarvitsee kantaakseen itse itsensä elämän vesillä. Hänen ei enää kuuluisi olla muiden huollettavana. Jos ei pysty huolehtimaan itsestään, on selvää, että jokin on vialla. Ihminen ei tällöin ole pystynyt täyttämään yhtä aikuisen ihmisen tehtävistä. Hän tarvitsee yhä huolenpitoa.
Jostain syystä kuitenkin oletetaan yleensä automaattisesti, että vika on silloin yksilössä. Kuinka moni muistaa ottaa huomioon sen, että yhteiskunta asettaa raamit sille, miten ihminen voi elättää itsensä? Omavaraistalouteen siirtyminen on esimerkiksi hyvin hankalaa nyky-Suomessa, sillä meille ei varttuessamme opeteta tarvittavaa tietotaitoa, jonka turvin kasvatamme itse ruokamme, valmistamme itse vaatteemme ja hoidamme karjaeläimiä. Nämä tiedot on tietysti mahdollistahankkia jälkikäteen aikuisena, mutta se on vaativa urakka. Meitä ei ole kasvatettu sellaiseen. Lisäksi yhteiskunnan arvot, media, sosiaaliset normit iskostuvat tajuntaamme vaippaikäisestä alkaen eikä ole lainkaan helppoa luopua nykyelämän houkutuksista ja asettua askeettiseen elämään, jossa kaiken tarvittavan tuottaa itse. Eikä kyse ole vain vaihtoehtoisten elämäntapojen luomien vaikeudesta vaan työelämän itsensä sisällä piilevistä rakenteista, käytännöistä ja normeista, jotka usein ovat joustamattomia eivätkä välttämättä sovi kaikille. Joku voisi jaksaa tehdä neljän tunnin työpäivää, mutta siitä maksettava palkka ei riitä elämiseen. Tiedän erään Asperger-henkilön, joka tekee sellaista työtä, että sen voisi aivan hyvin suorittaa kotoa käsin etätyönä, mutta hänen työnantajansa ei tähän suostu ja tuloksena on työntekijän jatkuva henkinen pahoinvointi.
Suurena haasteena pidän myös kahta yhteensopimatonta nykytyöelämän piirrettä. Liiallista valinnanvapautta ja toisaalta muodollisen koulutuksen toimimista työsuhteeseen pääsyn edellytyksenä.
Nykyaikana yksilöt kantavat suurta vastuuta oman elämänsä muovaamisesta. Entisaikoina vanhempien ammatilliset valinnat ja toiveet ohjasivat suoraviivaisemmin jälkikasvun uravalintoja. Puusepän poika oppi jo pienestä pitäen tekemään isänsä töitä ja jatkoi sitten luontevasti aikuisena samoissa hommissa. Perinteet, normit, yhteisöllisyys toimivat kaiteina, joista pitää kiinni valittaessa aikuisen elämän rooleja. Nyt, suuren individualismin aikakaudella, elämme arvotyhjiössä. Yksilö luo aikuistuessaan itsensä ikään kuin tyhjästä. ”Mitä minä haluan elämältä?” Itse olen ainakin kokenut tämän vastuun raskaaksi, joskin siinä on myös hyvät puolensa. Monet tekevät valintansa kutienkin ilmeisen vaivattomasti, jotkut, kuten minä, jäävät valintojen valtamereen pyörimään kykenemättä valitsemaan rantaa, johon laivansa ankkuroida.
Minusta valitsemista vaikeuttaa se, ettei erilaisia ammatteja pääse vapaasti kokeilemaan ja testaamaan. Tarvitaan muodollinen pätevyys ennen kuin pääsee kokeilemaan, miltä jokin työ tuntuu. Miten ihmeessä tiedän, mitä haluan ja pytyn tekemään, jos en ole sitä koskaan kokeillut? Uravalinta tehdään useimmiten siis aivan sokkona. Pitkän koulutuksen päätteeksi, koulutuksen joka koostuu pääasiassa teoriaopinnoista, kirjojen lukemisesta ja luennoista, putkahdetaan työelämään, jossa kaikki pitää kuitenkin opetella alusta alkaen. Silloin voi aivan hyvin huomata, etteivät työn käytännölliset ulottuvuudet sovi lainkaan omalle persoonalle. Näin kävi minulle, kun opiskelin sosiaalialaa (sosionomi AMK). Opiskelu on enimmäkseen teoreettista, kun työn tekeminen käytäntöä. Siitä, mitä tykkää opiskella, ei voi vetää suoraa linjaa siihen, mitä tykkää tehdä. Tämän oivaltaminen on itselleni ollut tärkeää.
Kaiken kaikkiaan siis koen, että valtaosa nykyisistä työttömistä tekisi mielellään työtä, jos työn tekemisen ehdot olisivat erilaiset. Itse en tunne yhtäkään ihmistä, joka ei haluaisi tehdä työtä, silti tunnen monia, jotka ovat työttöminä. Kaikki ”näkymättömistä” syistä johtuen. Olisiko mahdollista, että yhteiskunnassa herättäisiin kuuntelemaantyöttöminä olevia ihmisiä? Kysyttäisiin heiltä, minkälaisilla ehdoilla he voisivat työtä tehdä sen sijaan, että heidät yritetään pakottaa sopeutumaan muottiin, joka ei heille sovi. Voitaisiinko ihmisten syyllistämisen sijaan kehittää uudenlaisia muotteja? Erityisesti tämä pätee neurologisen poikkeavuuden kohdalla. Meistä valtaosa (?) on työttömänä ja silti lähes jokainen meistä haluaisi tehdä töitä. Tämä tulee erittäin hyvin esille foorumilla, jossa keskustelen toisten Asperger-henkilöiden kanssa.
Asperger-henkilöillä on paljon lahjoja, joista yhteiskunta voisi hyötyä. Uskon, että tämä pätee myös moniin mielenterveysongelmista kärsiviin ihmisiin. Me emme ole työttöminä laiskuuttamme vaan siksi, että meidän on vaikea löytää sellaista työtä, joka tukisi jaksamistamme. Olemme herkkiä ihmisiä siksi tarpeemme ovat erilaiset kuin valtaväestöllä.
Toivon, että asiat tulevat muuttumaan. Tässä, kuten monessa muussakin asiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti