Tiedän minne kuulun

Mä tajuan sen nyt. Mä en vaan kuulu sinne niitten... "Normaalien"? maailmaan. Mä en tiä sille sanaa. Et mitä ne on ja mitä me ollaan. Mut me ollaan TOSI erilaisia keskenämme. Ihan jäätävän erilaisia. Ja mä tunnistan omani, kun niitä tapaan, ja sitten niitten TOISTEN kanssa... Tulee sellanen outo, vaivaantunut ja paha olo, kun ei oo oikeen puhuttavaa ja aivot ja kommunikointi toimii vaan ihan erilailla. Tosin ei tuokaan aina noin selkeetä ole. Ja hassua kyllä tiän useampia ADHD-ihmisiä, jotka EI oo mun maailman ihmisiä. Et ei nekään siis "normaaleja" voi jossain mielessä olla. Onko kukaan NORMAALI? Tuskin. Mut mä en tiedä mikä hitsin TERMI asialle olisi. Ehkä ne on SOSIAALISESTI normaaleja. Se vois olla. Ja ne ei taida kyl puhua hippipohdintapaskaa (kuten eräs asian ilmaisi). Ne ei ole menninkäisiä eikä keijukaisia ja hippejä. Luulisin.

Mut nyt mä tajuan. Jotain, mitä oon kyl jollain tiedollisella tasolla tiennyt ennenkin, mut nyt on avautunut joku kokonainen uus todellisuuden taso päässä.

MIKSI oon yrittänyt hakea niitten TOISENLAISTEN hyväksyntää kaikki nää vuodet? Se on turhaa. Mä en kuulu sinne. Niitten maailmaan. Eikä ne minun. Me ei ymmärretä toisiamme. Aivot, ajatukset, kieli, kommunikaatio... Ne vaan toimii ihan erilailla.

Niitten TOISTEN kanssa saan aina tuntea, et olen huono. Ne ei ymmärrä mua, kommunikointi ei toimi, ne pitää mua outona, jopa hulluna. Käyttäydyn väärin. Olen käsittämätön. Niin on aina ollut ja tulee olemaan.

Ja ymmärrän nyt sitäkin, miksi musta ei pidetty kouluaikoina. Se loputon torjunta ja kokemus siitä, et olen täysin vääränlainen, viallinen, teen kaiken väärin ja en kuulu.. Mihinkään. Olen oksettava. Mä olin vaan niitten TOISTEN seassa. Niitä oli joka puolella. Eikä ne ymmärtäneet mua. Ei silloin kuten ei nytkään. Olin erilainen, ajattelen erilailla, teen asiat erilailla ja ne ei tajua. Eikä ne pidä erilaisuudesta. Niitten mielestä teen asiat VÄÄRIN.


Mut nyt MINÄ TAJUAN. Minne kuulun. On olemassa MUNLAISIA ihmisiä. Mun oma maailma, jossa en ole yksin. Meitä on monta. Sinne mä kuulun. Se on mun paikka. En enää yritä... Kuulua sinne niitten toisten joukkoon. Saada niitten hyväksyntää. I'm a different species. Totally.

Yhteiskunnallinen status

Poikaystäväni on nentti. Neurologisesti kohtuullisen normaali ihminen. Tasapainoinen, työssä käyvä jne. Mutta ongelmaksi koen sen, että monessa asiassa esiin tulee se, miten hänelle on tärkeää luoda mielikuvaa tietynlaisesta yhteiskunnallisesta statuksesta, niin että ihmiset ajattelisivat hänestä, että hän omaa tietyn menestyneen ihmisen statuksen ja hän luo tätä vaikutelmaa ulkoisilla tunnusmerkeillä. Hän ei halua asua, pukeutua, elää niin, että se viestisi alemmasta yhteiskunnallisesta statuksesta.

Minua ei ole koskaan voinut kiinnostaa yhteiskunnallinen status, koska olen yhteiskunnallisessa mielessä pilallinen ihminen. Minulla on hyvin paska status yhteiskunnallisesti ja yleissosiaalisesti (eli norminmukaisten ihmisten maailman mittapuulla). Siksi mulla on oma viiteryhmäni, eli toiset tällaiset oudot laitapuolen kulkijat. Meillä on erilaiset arvot kuin valtaväestöllä, ja eletään omassa kulttuurissamme. Mut hyväksytään siinä viiteryhmässä. Normittomien viiteryhmässä.

Outojen naisten lehti

Sain jonkun hepulin pari päivää sitten ja ostin lähikaupasta monta naistenlehteä/terveys- ja liikuntalehteä (en erityisesti harrasta lehtien ostamista/tilaamista). Minusta oli kivaa lukea kertomuksia erilaisista ihmisistä. Auto-onnettomuudessa halvaantuneesta sisupussista, Marttojen jostain toiminnanjohtajasta tai vastaavasta jne. Mielenkiintoista saada perspektiiviä toisten ihmisten elämiin. Ajattelin, että olisi kivaa tilata joku sellainen lehti. Kauneus ja terveys tai Menaiset.

Mutta sitten alkoi tulla kurja olo. Lehdissä kerrotaan ei-minunlaisistani ihmisistä. "Normaaleista" ihmisistä, joilla on hirveästi henkisiä voimavaroja ja energiaa ja resursseja. Järjestään kaikki ovat oikeita tehopakkauksia, jotka menestyvät elämässään, toteuttavat unelmiaan työelämässä, osallistuvat ties minkä järjestöjen toimintaan, vapaaehtoistyöhön ja harrastavat tietysti liikuntaakin kaiken aikaa.

Tulee loppujen lopuksi vaan paha olo, kun joo, oishan se hienoa ja ihailen niitä ihmisiä ja sitä kaikkea, mihin ne pystyy ja mitä niillä on, mutta se kaikki on minun ulottumattomissani. Minulla ei tosiaankaan riitä resurssit juuri mihinkään, hyvä jos 10% siitä, mihin ne kaikki ihmeelliset tehoihmiset kykenevät. Jos opiskelen ja minulla on lapsi, en pysty harrastamaan aktiivisesti liikuntaa tai ylikuormitun. Tai harjoittamaan vapaaehtoisjuttuja ja järjestöjuttuja ja ties mitä. Olisi kiva kokeilla yliopiston johkin hallitukseen ja tuutorihommaan osallistumista, mutta pelkään pahoin, että aiheutan sillä vain ylikuormituksen. Tosin ei ole kiva, jos antaa pelon lamauttaa. Voisihan sitä uskaltautua kokeilemaan ja lopettaa, jos tuntuu, ettei jaksa. Mutta kun minä aika lailla TIEDÄN, etten jaksa. Kun opiskelussa on jo tarpeeksi tekemistä ja sitten vielä on lapsi. Kyllä minunlainen ihminen tarvitsee niistä jäävän ylimääräisen ajan (onko sellaista?) lepäilyyn. Lepäily on siis sitä, että saa ihan vapaasti loikoilla kotona ja palautua. Ei esim liikunnan harrastamista.

Liikunnaksi täytyy sitten riittää taas vaan hyötyliikunta eli koulumatkat ja sellaiset. Harkitsen kyllä, että jos saisin kammettua itseni yliopiston kuntosalille.

Mutta niin. Olisipa olemassa sellainen outojen naisten lehti, jossa kerrottaisiin outojen naisten ihan normaalista elämästä. Me oudot naiset. Sellasia hsp ihmisiä, aspergereita ja mielenterveysongelmaisia. Kerrottas elämästä ja asioista niitten perspektiivistä. Ihan tavallinen lehti, mutta sellasille toisenlaisille naisille. Joitten kotona on sotkua, ja jotka ei löydä paikkaansa työelämässä ja jotka on liian herkkiä ja joille elämän perusasiasta ei aina olekaan niin yksinkertaisia.

Outolintu, erilainen – Tutkielma yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa

Loppuunmyynti. 5 € kpl (+ postarit 2 €)

Kirjaa voi tilata lähettämällä sähköpostia osoitteeseen info@ajatushattukustannus.com, jolloin toimitan laskun kirjan mukana, tai ostamalla huutonetistä. Kirjaa on myynnissä myös useissa verkkokaupoissa.

Psykologian tohtori Sylvi-Sanni Manninen kohtasi elämäntyössään uuden ihmistyypin: poikkeuksellisen herkän väri-ihmisen. Manninen kehitti tutkimustyönsä tuloksena psykologisen testin, jonka avulla hän saattoi selvittää, reagoiko tutkittava väriin vai muotoon. Näin Manniselle selvisi, että kysymyksessä on ulottuvuus, jana, missä yksilöt sijaitsevat eri kohdissa, toiset muodon ääripäässä, toiset värin ja jotkut siinä välillä.

Väri-ihmiset ja muotoihmiset eroavat toisistaan selkeimmin siinä, että väri-ihmiset reagoivat ympäristöön hyvin voimakkaasti; heidät erottaa ympäristöstä vain hienon hieno raja. He ovat usein hyvin lahjakkaita, varsinkin taiteellisesti, ja luovat alat ovat heille omiaan.

Kirja herättää myös keskustelua herkkien yksilöiden kohtalosta yhteiskunnan musertavissa rattaissa. Väri-ihmiset tuntevat itsensä usein erilaisiksi. Sisäänpäin kääntyneinä, ujoina, hiljaisina ja omaehtoista vapautta rakastavina heillä on vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan, jossa ihannoidaan suulasta, ulospäinsuuntautnutta yksilöä. Itsemurhat, paniikkihäiriöt ja kiusatuksi tuleminen on tuttua väri-ihmiselle.

Tämän kirjan tarkoitus on auttaa erityisherkkiä väri-ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa erikoislaatuaan ja vapauttaa heidät arvostamaan omaa olemustaan.

Sylvi-Sanni Manninen on valinnut kirjan motoksi katkelman tanskalaisen kirjailijan, Jens Peter Jacobsenin, teoksesta Mogens and Other Stories (sitaatin suomentanut Sylvi-Sanni Manninen): ”Tiedätkö, että maailmassa on olemassa salainen veljeskunta...? Täällä on ihmisiä, joille luonto on antanut toisenlaisen luonteenlaadun. Heillä on laajempi sydän ja nopeampi veri. He toivovat ja pyytävät enemmän. Heillä on voimakkaammat halut ja kaipaus, joka on villimpää ja polttavampaa kuin rahvaalla. He ovat lapsia, joiden syntymässä haltiattaret olivat läsnä; heidän silmänsä ovat avoimemmat, heidän aistinsa terävämmät kaikessa tajuamisessa. Elämän ilon ja riemun he juovat sydämensä juurilla, kun toiset tarttuvat niihin vain karkeilla käsillään.”

Sosiaalinen status 2

Jatkoin eilen asian pohdiskelua ja mietin sitä, että kun opiskelin Oriveden opistossa sanataidetta vuoden, siellä olin omanlaisteni ihmisten ympäröimä ja siellä sosiaalinen arvoni on ihan normaali ja hyvä. Siellä kun oli siis melkein vain tosi luovia, herkkiä, introvertteja ja omituisia ihmisiä. Ja sama pätee edelleen eli sosiaalinen arvoni on tosi hyvä itsenilaisten ihmisten joukossa. Mutta ei mainstream-ihmisten joukossa.

Eli ehkä sen sosiaalisen arvon määrittää lopulta vain ENEMMISTÖ. Jos on tosi poikkeava enemmistöstä, sosiaalinen arvo on siinä viiteryhmässä huono. Mutta jos on jossain, missä ympärillä on itsenlaisia, sosiaalinen arvo on hyvä.

Niin. Eli loppujen lopuksi erilaisuus on se huono juttu ainakin jos puhutaan näistä norminmukaisista ihmisistä, ne tuntuvat sietävän heikosti normeista poikkeamista ja erilaisuutta ja leimaavat sellaisen vastenmieliseksi. Uskoisin, ettei asia mene ihan samalla tavalla toisinpäin eli jossain tosi luovien ja herkkien ihmisten täyttämässä koulussa jos olisi muutama normaali tyyppi, en usko, että niitä dissattaisiin samalla tavalla. Voin tietty erehtyäkin.

Sosiaalinen status

En voi meikata paljon ja näyttää superseksikkäältä, koska mulla se tarkoittaa heti sitä, että asetun roolin taakse enkä ole oma itseni. Olen vuosien ajan yrittänyt irrottaa tuota alter egoa itsestäni ja kuoria oman itseni sen alta esiin. Mulle se on kulissi ja esitys, jos meikkaan ja olen tosi näyttävä. Kauan sitten olin ihan oma itseni ja opin, että olen sosiaalisesti vastenmielinen ja oksettava, jos olen oma itseni. Aloin opetella rakentamaan itsestäni sellaista versiota, jolla sosiaalinen statukseni nousisi ja miehet pitäisi musta ja olisin sosiaalisesti arvokas. Pystyn ESITTÄMÄÄN näyttävää ja sosiaalisesti tasokasta, mutta totuus on... En tiedä mikä totuus on nyt, kun ollaan aikuisia, koska sosiaalisella statuksella ei ole enää ihan samanlaista valtaa ja voimaa kuin nuorena. Mutta totuus on, että EN kuulu sosiaaliseen kermaan vaan olen sosiaaliselta arvoltani varsin pohjasakkaa. Ulkonäköäni boostaamalla ja pukeutumalla seksikkäästi yms. pystyn ESIINTYMÄÄN sosiaalisesti tasokkaampana kuin oikeasti olen. Kirjoja lukevat asperger-nörtit ei ole sosiaalisesti tasokkaita. Sosiaalisesti tasokkaaksi voi kuitenkin tekeytyä ja luoda sellaisen roolin.


En ole koskaan ennen tajunnut, että jotkut ihmiset ehkä OIKEASTI on sellasia, että ne meikkaa paljon ja keskittyy täysin ulkonäköönsä jne, kuten ne ihmeen aurinkorannan tähtöset yms. Sellaiset ihmiset on niitä OIKEASTI sosiaalisesti tasokkaita.

Oikeasti sosiaalisesti tasokkaat ihmiset on sellaisia, joilla on aika köyhä sisäinen elämä. Tai kai siellä sisällä voi olla paljon kaikenlaista, mutta se on yleensä varmaan aika pinnallista sisältöä. Siis ei mitään valtavia filosofisia rakennelmia tms. Ne on sellasia, joille elämässä tärkeintä on sosiaaliset suhteet ja oma sosiaalinen asema. Ne on hyviä noudattaan normeja, pelaan sosiaalisilla säännöillä, osaavat noudattaa pukeutumisessa koodeja jne.
Ne tytöt, jotka OIKEASTI meikkaa paljon ja huolehtii älyttömästi ulkonäöstä jne. on OIKEASTI sosiaaliselta statukseltaan korkealla ja kuuluu siihen "sosiaalisesti suuntautuneeseen" ihmisrotuun.
Minä en kuulu. Olen sosiaaliselta statukselta täysi paska. Ainakin nuorena olin.


Munlaiset tytöt ei ole kovin kiinnostuneita meikeistä ja tälläytymisestä yms. koska meille sisäinen maailma on tärkein. Olen aika harvinainen poikkeushybridi siinä, että tällaiseksi ihmeen nörttihipiksi ulkonäöllä on ollut mulle suuri merkitys ja olen rakentanut itsestäni oudon sekoituksen tuollaista OIKEASTI sosiaalisesti tasokasta naista ja nörttiä, joka oikeasti olen.

Mutta en ole sellainen näyttävä seksibeibe oikeasti. Nostan sillä vain statustani, koska pelkään, etten kelpaa omana itsenäni. Ja en kelpaakaan. Kaikille. Sosiaalisesti tasokkaimmat pojat ei OIKEASTI varmaan vilkaisisikaan muhun, jos olisin aidosti täysin oma itseni. Ja tosiasiahan on, ettei sellaiset pojat kyllä OIKEASTI edes kiinnosta minua tai sovi minulle, koska niitten päässä ei liiku kauheasti mitään syvällisiä ajatusrakennelmia.


Se vaan on niin. Rikas sisäinen elämä, nörttiys tms. on sosiaalisen kerman vastakohta. Kyseessä on ihan eri ihmistyypit. Toinen menestyy sosiaalisesti super hyvin. Toinen ei. Mutta se toinen voi menestyä muunlaisissa asioissa.

Ja tietysti nämä sosiaalisesti suuntautuneet ihmiset voivat olla hyvin älykkäitä, mutta he käyttävät sitä älyään sitten jotenkin erilailla, ei-nörtteihin asioihin.

Pitäisi pohtia ja laatia jokin perinpohjainen määritelmä siitä sosiaalisesti suuntautuneesta, pinnallisesta ihmistyypistä, että osaisi puhua asiasta paremmin. Mutta ne on niitä, jotka koulussa suuntautuu urheiluun ja kaikkeen, mikä nyt sillä hetkellä sattuukaan olemaan IN tai muotia tai suosittua, pukeutuvat sen hetkisen tyylin mukaisesti ja no, niille on luontaista seurata kaikkea SUOSITTUA ja omaksua se osaksi omaa itseä. Ja sitten he ovat suosittuja. Se on joku ihmeen kehä. Kuka määrittelee alunperin sen, mikä on suosittua ja in?

En tajua tuollaisesta mitään. Miksi ei voi etsiä vastauksia SISÄLTÄÄN?

Varmaan voi, mutta jos ohjautuu vahvasti sisältäpäin, voi olla VARMA, että on sosiaalisesti aivan OUT ja perseestä.

Ihme maailma.

Sen olen oppinut, että sosiaalinen arvo on eri asia kuin IHMISARVO. Tiedän, että sosiaalinen arvoni on melkoisen paska. Sosiaalisesti olen aika epäonnistunut yksilö. Mutta monella muulla tavalla olen tosi huippu tyyppi ja hieno ihminen ja MINÄ pidän itsestäni, vaikka en varmastikaan miellytä norminmukaisia ihmisiä ja ole IN. Silti on tosi vaikea arvostaa itseään, jos sosiaalinen arvo on paska, koska silloin muiden ihmisten peili heijastaa koko ajan itselle viestiä: "olet paska, olet paska". Se on aivopesua. Siinä erinomaisen helposti uskoo sitten olevansa paska. Vaikka ei ole. Sosiaalisesti voi olla, mutta ei muuten.

Sosiaaliset jyvät ja akanat

Tämä maailma on hyvin kummallinen paikka. Osapuilleen yläasteiässä on eräs seikka pahimmillaan. Sosiaalinen eriarvoisuus. Ihmisten jaotteleminen sosiaalisiin jyviin ja akanoihin. On ne, jotka kuuluvat sosiaalisesti suosittuihin. Sosiaalinen kerma. Johon en todellakaan kuulunut. Kuuluin superakanoihin. Sitten on jonkinlainen keskisarja, sellaisia nörtihtäviä/nörttejä henkilöitä. Ja sitten on sellaisia todella poikkeavia ja erikoisia persoonallisuuksia. Kuten minä.

Kummallisinta tässä kaikessa minusta on se, että se sosiaalinen high class, joka määrittelee sosiaaliset arvot, oikeasti juuri ne ihmiset ovat sisäiseltä ja älylliseltä elämältään kaikkein köyhimpiä. Juuri ne ihmiset, jotka sosiaaliselta statukseltaan ovat hylkiöitä, ovat oikeasti kaikkein kiehtovimpia, älykkäimpiä, luovimpia ja sisäisesti rikkaimpia ihmisiä. Eräs tuttavani, joka on älykäs, kirjoja lukeva ja hieman introvertti ihminen, on joutunut tietoisesti tekeytymään tyhmemmäksi mitä on, tullakseen paremmin hyväksytyksi tuossa sosiaalisten jyvien maailmassa. Siellä kun kirjojen lukemista ei arvosteta ja jos pukeutuu liian tyylikkäästi (hienosti), kuulee vittuilua ja missään nimessä ei saa vaikuttaa liian älykkäältä, syvälliseltä ja lukeneelta. Ei, pitää käyttää lenkkareita ja lippistä (jos sellaiset asusteet sattuvat kuulumaan kyseisessä porukassa suosittuun pukeutumistyyliin) ja kiroilla niin on cool. Luoja. Ja tietysti RYYPÄTÄ. Sehän vasta onkin hohdokasta ja hyvin coolia. Joukosta ei saa poiketa tai heti tuomitaan. Pukeudu kuten muut. Puhu kuten muut. Käyttäydy kuten muut. "Arvostamme vain sellaisia, jotka ovat samanlaisia kuin me olemme". Kuinka kehittynyttä... Henkinen kehitys ameeban tasolla.

Joten miksi ihmeessä juuri se tietty, kohtuullisen aivokuollut, ihmislajike on muka paras (eli SOSIAALISESTI arvostetuin??

Poikaystäväni sanoi, että hänen mielestään se johtuu siitä, että niitä on eniten. Kyllä, kuulostaa järkevältä. Enemmistö jyrää. Enemmistö määrittelee arvot, joilla kaikki tuomitaan. Ja asettaa tietysti itsensä kruunuksi, johon muita verrataan ja todetaan kelvottomiksi.

Ja sitten nämä sisäisesti rikkaimmat yksilöt, ne toisen ihmislajin edustajat, saavat lähes jokainen täyttyä kuka minkäkin asteisista vaurioista, joita sosiaalisena hylkiönä oleminen aiheuttaa. Kiusaamista tai tavalla tai toisella sen kokemista, ettei tule hyväksytyksi, ei riitä, on viallinen. Sosiaalisesti viallinen.

Vaikka oikeasti ei ole sosiaalisesti viallinen, on vain ERILAINEN kuin se sosiaalista valtaa hallussaan pitävä enemmistö.

Pyh, sanon minä. Miten tästä typeryydestä pääsisi eroon, etteivät kaikki kauniit, luovat, nörtihtävät, introvertit ihmiset täyty haavoista?

Pyh, pyh, pyh.

Normit nurin!

"Normit pitävät yllä valtasuhteita. Ne antavat enemmän tilaa, mahdollisuuksia, rahaa, näkyvyyttä ja rauhaa niille, jotka sopeutuvat normeihin, kuin niille, jotka eivät pysty täyttämään niiden vaatimuksia."

"Normikriittisyys purkaa valtarakenteita, kyseenalaistaa asioita ja antaa mahdollisuuden todelliselle yhdenvertaisuudelle."

Normit nurin -sivusto 

Normeista

Ote Facebook-viestistäni:
• 
  
• Viestiketju aloitettu tänään
• 

  11:03 AP

  Mira Karppelin

  Jotenkin typerä se norminmukaisten ihmisten maailma, kun sinne ei KELPAA liian omituiset ihmiset. Eli liian ei-norminmukaiset ihmiset. Ihmisiä arvotetaan normien perusteella. Sekin, kun sanoin, että tykkään konemusiikista ja heavymetallista, sanoit, että kunhan et kerro sitä kenellekään jonka tunnet. Tosi typerää. Millaiset ihmiset arvottaa muita MUSIIKKIMAUN perusteella? Mitä ihmeen merkitystä on sillä, mitä ihminen kuuntelee. Aika pinnallista.

  Norminmukaiset ihmiset on hyvin usein pinnallisia, suvaitsemattomia ja ahdasmielisiä, koska niille on tärkeää status ja maine ja oikeanlainen pukeutumistyyli ja oikeanlaiset elämäntavat ja plaa plaa plaa.

  Loppujen lopuksi kaikki kulminoituu siihen HÄPEÄN tunteeseen. Norminmukaiset ihmiset pelkäävät kuollakseen kasvojensa menettämistä ja niille on valtavan tärkeää se, mitä muut niistä ajattelevat. Muiden miellyttäminen. Normit on niitä ohjenuoria, joiden avulla määritetään se, miten muita miellytetään ja annetaan (muille noita normeja seuraaville) optimaalinen kuva itsestä. Ja normien rikkomisesta seuraa häpeän tunne.

  Joillekin ihmisille normit on vaan VALTAVAN tärkeitä. Koska sosiaalinen status on jopa elämän tärkein asia.

  Häpeä. Normien rikkominen > häpeä. Typerää. Ei ihmistä ole luotu häpeämään itseään. Tärkeintä elämässä on olla OMA ITSENSÄ. Ei itseään tarvitse hävetä. Eikä itseään tarvi rajoittaa ja sulkea normeihin vaan ihmisen tulee uskaltaa olla oma itsensä ja elää itseään kuunnellen ja toteuttaen. Tuntematta häpeää ja miellyttämättä muita. Mutta moraali on tärkeä asia. Se ja kultainen sääntö eli kohtele muita kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Se ei ole muiden miellyttämistä typerien normien kautta vaan moraalisuutta, hyväsydämisyyttä, Jumalan äänen seuraamista ja rakkautta (sen kaikissa muodoissaan).

  En tajua normi-ihmisiä. Tai tajuan. Mutta mun mielestä se on surullista. Sellainen elämä on niin kaukana siitä, mikä elämässä on OIKEASTI hyvää ja mistä elämässä on OIKEASTI kysymys.

  Normit kytkeytyvät pelkoihin, eivät rakkauteen.

Pää pystyyn merkilliset kulkijat!

Tänään mua alkoi todella ärsyttään se, että miksi väri-ihmisten, outojen herkkien boheemien kulkijoiden, pitäisi hävetä sitä, millaisia he ovat? Miksi me ajatellaan, että ollaan jotenkin huonompia? Siis kuka ne normit määrittää? Miksi me annetaan norminmukaisten ihmisten määrittää arvomme? Tai minä annan ja kyllä moni muukin. Ei meidän tarvi hävetä. Jos me ei olla niiden statusmaailman ihmisten standardien mukaisia, niin miksi me annetaan niiden määrittää omien mittapuidensa avulla meidän arvomme? Meillä on omat mittapuumme. Me ollaan eri maan asukkaita eikä heidän mittapuidensa pitäisi mitenkään liikuttaa meitä. Sotkuinen koti johtuu luovasta sekamelskaisesta päästä ja siihen on oma tarkoituksensa. Ei kaikki ihmiset voi olla jäykkiä pilkunviilaajia.

Häpeä pois! Olkaamme ylpeitä kaaoksestamme ja sekamelskasta ja luovuudesta ja herkkyydestä ja kaikesta muusta sekametelisopasta.

Ei anneta niiden toisenlaisten saada meitä tuntemaan häpeää. Tuntekaamme itse oma arvomme ja olkaamme ylpeitä itsestämme. Kiitos.

Muotoihminen on pykäläihminen

"...tunne-elämältään kuiva pykäläihminen (muoto), joka on kotonaan tässä maailmassa. Hän rakastaa virastoja ja asettaa komiteoita, joille sysää vastuun. Hän kunnioittaa vallanpitäjiä ja koettaa kaikessa olla heille mieliksi. Jos auktoriteetin määräys rikkoo kanssaihmisten oikeutta, hän toteuttaa auktoriteetin tahtoa ja käskee kanssaihmisten vaieta."

"Henkisesti vapaa ihminen ärsyttää pykäläihmistä suunnattomasti."

(Sylvi-Sanni Manninen: Outolintu, erilainen)

Herkät väri-ihmiset muotojen maailmassa

Minulla on tässä nyt kolme kirjaa, joissa käsitellään tätä samaa, minua suuresti kiehtovaa asiaa, ja joka kiteyttää merkittävällä tavalla sen, mikä erottaa maailmassa havaitsemani kaksi ihmislajia toisistaan. Sylvi-Sanni Manninen nimesi nämä kaksi ihmislajia väri-ihmisiksi ja muotoihmisiksi. Iris Johansson (teksti: Sydänmaailman asukkaat) puhui tavallisesta maailmasta, joka on statusmaailma, ja oikeasta maailmasta, jonka ystäväni nimesi sydänmaailmaksi. Johansson ja Manninen puhuvat samasta asiasta. Väri-ihmiset tuntevat toisen maailman, oikean maailman, sydänmaailman. Heillä on sinne yhteys. Muotoihmisillä ei ole, he ovat kiinni ulkoisessa todellisuudessa ja sen muotovaatimuksissa, normeissa ja arvoasetelmissa. Siksi minä kutsun muotoihmisiä norminmukaisiksi.

Manninen kuvaa kirjassaan Outolintu, erilainen, hyvin muotoihmisten ja väri-ihmisten eroa. Hän luettelee väri-ihmisille huonosti sopivia ammattialoja, joista yksi on kirkko/kirkossa työskenteleminen. Syy on tämä:

"Kautta historian eri uskonnot ovat tiivistyneet jäykkien oppirakennelmien ympärille, joista poikkeaminen on voinut olla kohtalokasta yksityiselle jäsenelle. Näyttää siltä, että oppirakennelman onttouden huomaavat ensimmäisinä väri-ihmiset...Kun muotoihmiset ottivat kristinuskon haltuunsa, uskonnon dogmaattisuudesta tuli sen ydin" (Manninen).

Dogmaattisuus. Pykälät, normit, säännöt... Muotoseikkoja, jotka kahlitsevat ihmistä. Pitää pukeutua tietyllä tavalla, ei saa nauraa liian lujaa, ei saa kulkea paljain jaloin työpaikalla...

Iris Johansson kuvaa asiaa näin:

"Useimmat ihmiset olivat tässä rajoittuneessa tilassa koko ajan, mutta oli olemassa myös ihmisiä, jotka elivät oikeassa maailmassa mutta jotka siitä huolimatta olivat kiinnostuneita tavallisesta arvojen maailmasta ja halusivat kuulua siihen. He halusivat sitä, koska sillä oli statusta, se laskettiin ja sitä arvostettiin, siellä sai valtaa ja tuli hyväksytyksi. Minulle oli mahdoton ajatus hylätä oikea maailma ja tukehtua arvoasetelmiin ja eristykseen oikeasta todellisuudesta."

 Sydänmaailmassa sydän puhuu ja johdattaa. 

Iris tiesi tytön, jolla "oli ihana lauluääni. Tyttö halusi kehittää ääntään, opiskella ja saada ilmaista itseään laulamalla. Aina kun hän puhui laulamisestaan ja toiveistaan, hän oli oikeassa maailmassa. Mutta hänen läheisensä eivät ymmärtäneet hänen haaveitaan vaan kutsuivat niitä "mielikuvituksellisiksi fantasioiksi" ja olivat sitä mieltä, että laulu oli ehkä jotakin, jota hän voisi harrastaa "siinä sivussa". Tärkeintä oli, että hän menisi naimisiin ja hankkisi "kunniallisen ammatin". Lopulta hän itsekin omaksui nämä arvot ja katosi oikeasta maailmasta."

Väri-ihmiset ovat sydänmaailman asukkaita. Ja juuri tämän vuoksi olen lumoutunut Jungista. Jung on vahvasti väri-ihminen ja kuten minulle, hänelle on aina ollut luontevaa kuunnella sisäistä ääntään ja seurata sydäntään. Hän on yhteydessä sydänmaailmaan, oikeaan maailmaan, ja uskoo siihen, luottaa siihen ja antaa sen johdattaa. Jung katseli vierestä isänsä, papin, kärsimyksiä, kun tämä yritti väkipakolla niellä uskonnolliset dogmit, vaikka jokin hänessä pisti vastaan ja halusi ajatella itse. Jungin isä kuitenkin pelkäsi ajatella itse ja pelkäsi kyseenalaistaa dogmeja ja tämä tuhosi hänet lopulta. Jung kirjoittaa:

Isäkin oli kerran ollut innostunut opiskelija ensimmäistä lukuuottaan aloittamassa kuten minä; maailma oli avautunut hänelle kuten minulle tiedon loputtomat aarteet oli asetettu hänen eteensä kuten nyt minun... Mikä oli saattanut särkeä kaiken, muuttaa kaiken happamaksi ja kitkeräksi? ...Puhe jonka hän piti tuona kesäiltana viinin ääressä, merkitsi viimeistä elävää muistoa ajasta, jona hän oli ollut se joka hänen olisi pitänyt olla. (Jung, s. 112)

Jungin isä katosi oikeasta maailmasta ja sulki itsensä statusmaailmaan, kadotti itsensä, sen, joka hänen olisi kuulunut olla. Jung sen sijaan kokee sisäisen todellisuutensa äänen niin vahvana, ettei hän voi hylätä sitä. Tässä koen olevani hänen kanssaan samanlainen. Sisäinen todellisuus, sydänmaailma on paljon todellisempi, tärkeämpi ja voimakkaampi kuin ulkoinen maailma. Se, mitä sydän sanoo, on tärkeintä. Sydän johdattaa.

Olisin halunnut tuntea Jungin. Meillä olisi ollut paljon puhuttavaa.

Hyvä käytös, hyvät tavat

Lainasin kirjastosta käytöksen kultaisen kirjan. Ajattelin, että sellaisen tutkimisesta voisi olla minulle hyötyä, koska en osaa käyttäytyä. Äitini on tuskastunut, kun en koskaan ymmärrä käytössäännöistä mitään. Nykyään hän aina antaa minulle ohjeita, miten kirkkoon kuuluu pukeutua tms. En ymmärrä, mistä ihmiset yleensä tietävät tuollaisia asioita. Miksi muut ihmiset tietävät, miten käyttäydytään? Vai tietävätkö? Viimeksi äitini turhautui, kun tulin hautajaisiin myöhässä. Olin paikalla hyvin pitkälti tasan kello 12. Kutsussa luki, että hautajaiset alkavat kello 12. Äiti sanoi, että hautajaisiin pitää saapua viimeistään 10 vaille. Silloin soitetaan jo musiikkia ja arkku kannetaan sisään 5 vaille. En ymmärrä. Mistä tuollaisia asioita voi tietää? Kutsussa pitäisi lukea, että saavu paikalle 11.50, jos sinne pitää saapua kerran 11.50.

No, kohta minä ymmärrän hieman enemmän ihmisten kummallisuuksista.

Erilaisuuden uhka

Sain sähköpostiviestin eräältä blogin lukijalta. Hän kirjoitti, että Ulrike Meinhof on sanonut:

"Sinä et ymmärrä tämän vihan mittakaavaa: He eivät vihaa sitä, mitä me olemme tehneet, emmekä sitä, mitä me olemme. He vihaavat meitä siksi, että heidän täytyy, sillä muutoin he tuhoutuisivat".

Lähetin hänelle tarkennuksen, jossa pyysin häntä määrittelemään, mitä tämä tuhoutuminen on, jota ihmiset pelkäävät. Hän vastasi:

Siten, että niiden identiteetti perustuu pelkästään siihen, että kuinka erilaisia eli parempia ne ovat kuin muut. Se on vähän niin kuin suomalainen kansallismielisyys perustuu siihen, ettei olla venäläisiä Jos sitten tällainen henkilö havaitsee, että venäläiset ovatkin ihan samanlaisia kuin hän itse, niin koko hänen identiteettinsä suomalaisena tuhoutuu. Toinen esimerkki: jos kristitylle paljastuu, ettei tasa-arvoinen avioliittolaki johda siihen, että taivaalta tulee tulta ja rikkiä, niin silloinhan hänen heteroutensa ei ole lainkaan parempi kuin homoseksuaalisuus, eikä hän voi korostaa paremmuuttaan tuomitsemalla. Kolmas esimerkki: Jos talous on meritokraattinen nollasummapeli, niin työttömyysprosentin verran tyhmimmästä päästä ihmisiä on jatkuvasti työttöminä. Koska nämä eivät tyydy kohtaloonsa, heidän on pakko syrjinnällä saada epäreilusti paikka, joka kuuluu oikeasti heitä kyvykkäämmälle. Jos heidän pelinsä paljastuu, he tuhoutuvat, jos siis talous on meritokraattinen nollasummapeli.

Haa!!! Tähän syyllistymme me kaikki ihmiset (paitsi ne Dalail Lamat). Sillä juuri näinhän minäkin teen suuressa rumuudessani: korostan meidän neurologisesti poikkeavien erilaisuutta ja pönkitän sillä itsetuntoani ja kehittelen visiota meidän paremmuudestamme ja jonkinlaista "vihaa" nenttejä kohtaan, sillä he uhkaavat identiteettiäni ja minuuttani enkä edes halua olla samanlainen kuin ne muut. Tosin en vihaa nenttejä tietenkään, se on vain sellainen ajatusmalli, jota käytämme (minä ja ystäväni esim) puheissamme, viittaamme nenttien kasvottomaan massaan, emme yksilöihin. Yksilötasolla kohtaan ihmiset tasaveroisina, tasa-arvoisina. Minulla erottelu kohdistuu kasvottomaan massaan. Abstraktioihin.

Mutta aivan. Vastasin tälle henkilölle:

Mutta jos nentit vihaavat meitä tämän takia, he korostavat erilaisuuttaan meihin nähden ja kuvittelevat olevansa parempia... hmmm... mutta mikä olisi se samanlaisuus, jonka kohdatessaan he voisivat tuhoutua? Ihmisarvo? Vai meneekö se niin, että heidän identiteettinsä yksinkertaisesti rakentuu tiettyjen käsitysten varaan ja näitä käsityksiä me uhmaamme ja siksi he alkavat korostaa sitä, mikä meissä on heihin nähden erilaista ja tuomita siitä, suojellen näin identiteettiään särkymiseltä. Olemme uhka, koska olemme erilaisia. He pelkäävät muutosta. Kaikkea sellaista kummaa. :) Olen itsekriittisellä tuulella, joten väsäänkin tästä artikkelin, jossa saan haukkua itseäni. :)

Mutta syyllistymme tähän jollain tapaa puolin ja toisin. Ja kaikki ihmiset syyllistyvät tällaiseen (paitsi kristukset). Mutta jotkut tekevät tätä vain mielessään ja "omanlaistensa" kanssa puhuessaan kohdistamatta tai ilmentämättä sitä oikeisiin ihmisiin, kohdaten yksilöt ja todelliset ihmiset tasa-arvoisina ja ilman vakavia ennakkoluuloja. Kun taas jotkut, erityisesti nentit, jotka elävät keskinkertaisuudesta, tavallisuudesta, massaan katoamisesta, se on heille kuin ilmaa, sillä siihen perustuu heidän identiteettinsä, heille erilaisuus on todellakin uhka. Minunlaisilleni, ikänsä itsensä erilaisiksi kokeneille, erilaisuus ei ole uhka vaan tärkeä kokemus, ja meille niiden "tavallisten" tai norminmukaisten kasvottoman massan katsominen alaspäin on todellakin vain keino pönkittää itsetuntoa, jonka ne "tavalliset" ihmiset alunperin ovat murskanneet! Meidän täytyy löytää erilaisuudestamme jotain erityistä hyvää, jotain spesiaali erinomaisuutta, jotta se korvaisi menetyksemme, jotka se sosiaalisessa tuskassa on aiheuttanut. Meille nentit, neurologisesti normaalit, tavalliset ja norminmukaiset ihmiset ovat aiheuttaneet aivan oikeaa tuskaa ja haavoja, joten he muodostavat meille konkreettisen uhan. Sen sijaan me emme ole kiusanneet heitä. He kokevat meidät uhkana, koska uhkaamme keskinkertaisuutta, laumasieluisuutta, samanlaisuuden kokemusta, jonka varaan he identiteettinsä ja olemassaolonsa rakentavat.

Kyllä.

Uusi termi: norminmukaiset ihmiset

 

Nyt on vihdoinkin löytynyt kerrassaan täydellinen termi niiden "tavallisten" ihmisten määrittelyyn. Monet neurologisesti poikkeavat, itsensä oudoksi tuntevat, introvertit, väri-ihmiset, keitä meitä nyt onkaan, ovat varmaan pohtineet, että millä termillä niitä "normaaleja" ihmisiä pitäisi kutsua, kun tällä hetkellä yleisimmin käytetyt "normaali", "tavallinen" ja "neurologisesti normaali" ovat kaikki (meitä kohtaan) leimaavia ja sisältävät ajatuksen siitä, että me emme ole normaaleja, vaikka meitä on todella paljon.

Ne toiset eivät ole yhtään sen NORMAALIMPIA kuin mekään.

He ovat sen sijaan NORMINMUKAISIA.

Joten tästä eteenpäin voivat kaikki neurologisesti poikkeavat ja itsensä avaruusolennoiksi tuntevat ryhtyä puhumaan norminmukaisista ihmisistä aina puhuessaan niistä "toisista". Ja me olemme sitten ei-norminmukaisia.

Termi ilmaantui todellisuuteen, kun olin asperger-haastattelussa 2 muun asperger-naisen kanssa Käsikädessä-lehteen ja toimittaja kysyi, millä termillä haluaisimme, että hän viittaisi niihin "neurologisesti normaaleihin" ja sitten siinä pähkäilimme ja yksi näistä asperger-naisista sanoi jotakin, josta keksin sanoa "norminmukainen". En itse aluksi hoksannut, miten kerrassaan täydellinen ehdotukseni oli, pidin sitä vain tyhmänä heittona, mutta Lähteenoksan Meri (Tampereen seudun autismi ja aspergerliiton puheenjohtaja) innostui siitä heti ja sanoi ottavansa sen pysyvään käyttöön. Itse tajusin vasta parin päivän viiveellä, että se todella on totaalisen osuva.

Norminmukaiset ihmiset.

Kyllä.

Niitä he ovat.

Ja he paheksuvat meitä, koska me emme ole norminmukaisia. Ja koko elämämme ajan me tunnemme olemme viallisia, vääränlaisia ja virheellisiä, koska emme sovi heidän normeihinsa ja arvoasetelmiinsa ja he tekevät sen erittäin äänekkäästi selväksi.

Ei-norminmukaisten ihmisten on aika astua esiin ja poistaa moinen vääryys maailmasta. Me olemme aivan yhtä oikeanlaisia kuin norminmukaisetkin.

War

(Tämä teksti on kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa ollessani suuttunut norminmukaiselle ihmiselle)

Tämä on meidän sotaa teitä vastaan. Tämä blogi on niille, jotka ovat koko ikänsä kohdanneet tuomitsemista, arvostelua ja kiusaamista. Niille, joille yhteiskuntaan sopeutuminen on tuottanut aina vaikeuksia. Niille, jotka kokevat olevansa sosiaalisesti poikkeavia. Niille, jotka ovat luovia, herkkiä ja älykkäitä. MEILLE.

Aika ajoin ahdasmieliset ihmiset tulevat tänne kitisemään kommenteissaan. Tämä blogi ei ole heitä varten. Silti heiltä ei ole pääsy kielletty tähän paikkaan. Enkä haluaisi sitä kieltää. Mutta he eivät koskaan tule ymmärtämään tätä maailmaa, eivät näitä ajatuksia, eivät tätä elämäntapaa. He ovat niitä toisia.

Ja yhteiskunnassa on mielestäni aika aloittaa SOTA, me vastaan ne. Väkivallaton, ideologinen sota. Sillä tällä hetkellä meidät on poljettu reunoille, meitä ei arvosteta, yhteiskuntaa ei ole rakennettu meidän ominaisuuksiamme huomioiden. Asioiden on aika muuttua.

Mitä enemmän minulle aletaan ulista siitä, mitä suustani päästelen, sitä varmemmin puhun lisää. Sillä joka ikinen tuomitseva kommentti on muistutus siitä, mitä MEIDÄNLAISTEMME elämä on. Juuri sitä. Miten ne toiset eivät ymmärrä, miten he katsovat nenänvarttaan pitkin ja tuomitsevat.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon sitä, että minun mielestäni meidänlaisten, mitä sitten olemmekaan, väri-ihmisiä?, universaali ominaisuus lienee suvaitsevaisuus. Minusta kykymme sietää erilaisuutta, kenties omien kokemuksiemme, kenties lempeytemme, vuoksi, on suurempi. Me ymmärrämme laitapuolen kulkijoita. Mielenterveysongelmaisia. Jopa rikollisia. Me ymmärrämme. He eivät.

Olen kyllästynyt noiden MUIDEN ajatusmaailmaan. Muotoihmisten pakkomielteiseen normielämään.

Norminmukaisiin ihmisiin.

Niihin.

Me olemme epänorminmukaisia, he norminmukaisia.

Siitä on kysymys.

Ja rauha välillämme ei ole mahdollinen juuri siksi, miten he meihin suhtautuvat.

He haluavat tehdä MEISTÄKIN norminmukaisia ja niin kauan kuin emme sitä ole, he kategorisoivat meidät pohjasakaksi, epäonnistujiksi, luusereiksi, joksikin minkä pitää MUUTTUA.

Tämä maailma pitää rakentaa niin, että se kunnioittaa sekä norminmukaisten että epänorminmukaisten tarpeita ja yksilöllisyyttä.

SE on tärkeää.

Loppu.

Outolintu, erilainen

En olekaan täällä vielä esitellyt yhtä merkittävimmistä kohtaamistani kirjoistani. Se on Sylvi-Sanni Mannisen Outolintu, erilainen – tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa. Kirja on valitettavasti ollut vuosien ajan loppuunmyyty ja sitä saa lähinnä kirjastoista (tosin sielläkin alkavat kirjat hajota jo käsiin). Kirjoitin Atena-kustannukselle ja pyysin, että ottaisivat uusintapainoksen, mutta eipä ole kuulunut.

Filosofian tohtori Sylvi-Sanni Manninen teki elämäntyönsä herkkien ihmisten tutkijana ja tukijana. Päivilän sanktuariksi Sylvi-Sanni kutsui Liperissä sijaitsevaa kotitilaansa, jonka hän halusi pyhittää hiljentymiseen ja luonnon kuunteluun. Päivilän sanktuarin säätiö jatkaa Sylvi-Sanni Mannisen elämäntyötä herkkiin ihmisiin liittyvän tiedon ja ymmärryksen lisäämiseksi. (Päivilän sanktuari, vuodatus.net)

Sylvi-Sanni Manninen tajusi "uuden ihmistyypin, erityisen yliherkän ihmislajin, joka on liian usein syyttä suotta musertunut lajitoveriensa kyynärpäihin, peukalon alle tai jalkoihin". Hän nimesi herkät ihmiset väri-ihmisiksi, koska huomasi heidän reagoivan voimakkaasti (mitä herkempiä, sitä voimakkaammin) väreihin, ja vähemmän herkät muotoihmisiksi (he reagoivat enemmän muotoihin kuin väreihin).

 

 

Väri-ihmisen erottaa ympäristöstä vain hienon hieno raja. Hän reagoi voimakkaasti kaikkeen sellaiseenkin, mitä muut tuskin huomaavat. Reaktioherkkyytensä vuoksi häntä kutsutaan myös yliherkäksi. (Päivilän sanktuari, vuodatus.net)

Kaikki väri-ihmiset eivät ole luovia, mutta silloin kun puhutaan synnynnäisestä taiteilijasta, kysymyksessä on väri-ihminen. Toki muotoihmisetkin luovat. He kirjoittavat runoja romaaneista puhumattakaan, maalaavat tauluja ja säveltävät sinfonioita. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kun luovan toiminnan alalla suunta muuttuu ja rajat rikkoutuvat, taustalla on väri-ihminen. Hänet koetaan usein yhteiskunnan kannalta häiriköksi. … Luova yksilö joutuu kuilun partaalle, jos ympäristö ei tajua hänen näkemystään ja pilkkaa sitä. Hänellä on voimakas sisäinen pakko edetä työssään, mutta toisten ihmisten myönteinen vastakaiku puuttuu ja monta kertaa myös käytännön edellytykset. (Päivilän sanktuari, vuodatus.net)

Moni väri-ihminen on kertonut, miten ensimmäiset ulkomaailmaan kohdistuneet vaikeudet alkoivat siitä, kun luuli kaikkien ihmisten olevan itsensä kaltaisia. Hän oli liian avomielinen ja paljasti sisäiset vammansa väärille henkilöille. Kun toinen osanoton sijasta nauraa hohotti ja käski mennä psykiatrille, vierauden tunne oli selvää. Kuin syvässä vedessä kaikkialla ihmisvilinässä vaeltaa yliherkkiä, joiden äänetön huuto on: ”Tajua minut, hyväksy minut, ota minut syliisi!” (Päivilän sanktuari, vuodatus.net)

Tämä kirja on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se oli ensimmäinen kirja, josta löysin jonkinlaisen selityksen erilaisuuden kokemuksilleni. Ikään kuin kirja minusta. Ajatus väri- ja muotoihmisistä ei jätä minua rauhaan ja aivoni pohtivat ja pohtivat, miten nämä kaikki erilaiset ilmiöt (neurologiset poikkeavuudet, herkkyys, väri- ja muotoihmiset, introversio, luovuus, lahjakkuus...) liittyvät toisiinsa, mikä on niiden suhde toisiinsa.

Hmm. Saisinkohan tämän kirjan julkaisuoikeudet hankittua jostain. Tästä tarvittaisiin kyllä uusintapainos

P.S. Olen julkaissut tästä kirjasta toisen painoksen! Lisää tietoa löydät täältä:

Outolintu, erilainen – Tutkielma yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa

Ymmärtämättömyydestä

Olen saanut elämässä monesti huomata, etteivät neurologisesti normaalit ja ns. tavalliset ihmiset hyväksy minunlaisiani ihmisiä. He elävät arvoasetelmien maailmassa ja tuomitsevat ne, jotka eivät täytä heidän kriteerejään ja elä kuten ihmisten heidän mielestään kuuluu.

Tavallisten ihmisten mielestä jokaisen kuuluu käydä töissä ansaitsemassa elantonsa, oli työ miten kamalaa hyvänsä, aiheuttaisi se kuinka suurta kärsimystä tahansa, mielenterveysongelmia jne. Tärkein asia koko elämässä on nimenomaan RAHAN ANSAITSEMINEN. Ja jos ei kyseisessä oravanpyörässä juokse muiden mukana, saa heti ylleen tuomion.

Tavalliset ihmiset ovat kovia tuomitsemaan. Se kuulunee heidän lempiharrastuksiinsa. Tuomitsemisen kääntöpuolelta löytyy ymmärtämättömyys. Ei ymmärretä itsestä poikkeavien ihmisten kokemusmaailmaa, eikä heidän vaikuttimiaan ja pyrkimyksiään. Sen sijaan tehdään vain tuomioita. Tuomitaan huonoksi ihmiseksi, koska ei täytä kriteereitä.

Jos sitten mieluummin haluaa nauttia elämästä, olla onnellinen ja tasapainoinen, kuin uhrata kaiken työn alttarille ja joutuu kenties joinakin hetkinä elämästään elämään työttömyyskorvauksilla, niin sehän onkin sitten jo pahimmanlaatuinen synti. Elämässä ei saisi olla tärkeämpiä asioita kuin työssä raataminen. Työlle pitäisi uhrata KAIKKI. Vain sillä on merkitystä. Vain se määrittää, onko ihminen hyvä. Ne, jotka epäonnistuvat työelämässä ja jäävät sen ulkopuolelle, ne ovat suurinta kuviteltavissa olevaa pohjasakkaa.

Kuinkahan moni on pysähtynyt miettimään, voisiko vika olla YHTEISKUNNASSA? Ehkäpä yhteiskunta on tällä hetkellä suunniteltu vain neurologisesti normaaleille, tasapäistetylle joukolle kansalaisia, niille "normaaleille" ihmisille. Ehkä varsin toisenlaisen ihmistyypin tarpeita ei tällä hetkellä oteta lainkaan huomioon yhteiskunnassa. He ehkä haluaisivat tehdä töitä ja osallistua, mutta eivät VOI. Miten silloin voi tehdä töitä, jatkaa työssä käyntiä, kun on psyykkisesti hajonnut niin, että käy työpaikalla vessassa itkemässä, kun ei jaksa, kun ei meinaa pystyä pitämään itseään kasassa? Kun kärsii vaikeasta masennuksesta ja haluaa vain kuolla? Kun on liian väsynyt huolehtimaan ihmissuhteistaan? Silloin, kun kaikki edellä mainitut ongelmat korjautuvat vain sillä, että lopettaa työnteon. Poistuu ympäristöstä joka on itselle tuhoisa?

Mitä tapahtuu, jos siinä tilanteessa ei poistu työympäristöstä, työsuhteesta, vaan jatkaa vain? Itsemurha? Potkujen saaminen työntekijän työkyvyttömyyden vuoksi? Ystävien, parisuhteen menetys?

Mikä hinta on tarpeeksi korkea, että ihminen voi oikeutetusti jäädä pois työelämästä?

Ja kuka sen oikeuttaa? Tarvitsemmeko siihen oikeutusta niiltä, jotka eivät ymmärrä?

Miten "tavalliset" ihmiset voisivat ymmärtää valtavaa herkkyyttä? Sosiaalisten ongelmien mukanaan tuomaa kuormitusta, joka hajottaa ihmisen?

Ei, ymmärrystä emme tule tässä maailmassa saamaan. Paitsi vertaisiltamme. Toisilta samanlaisilta. Tässä maailmassa elää kaksi ihmislajia rinta rinnan. Toinen tuomitsee toisen. Toinen koittaa selvitä niitä toisia varten suunnitellussa maailmassa, kaiken tuomitsemisen, kaiken ymmärtämättömyyden keskellä.

Ymmärtämättömyys... Sitä on vaikea kantaa. Mutta se on oleva osamme.

Ellemme saa muutettua tätä yhteiskuntaa toisenlaiseksi.