Takertuminen tietynlaiseen identiteettikonstruktioon

Löysin loistavan kirjoituksen: Beware the spiritual ego. Kirjoituksella on minulle merkitystä kahdestakin itselleni ajankohtaisesta syystä.

"So you're all awakened, eh? And now you just want spiritual experiences? Well, what is it that is wanting that? Your spiritual ego. Seriously, this is okay just as long as you know that this is a new game you're playing. Go run around and connect with people, sit with spiritual teachers, be a spiritual teacher, heal people, donate to charity, volunteer, and do all these beautiful practices. I'd love to see tons more people doing this. But don't forget that this is still an ego desire. Remember that it is all about "how" you are and how you come from a deep space of awakened love in your being."

Suomeksi suunnilleen: "Olet nyt siis valaistunut? Ja nyt haluat vain kaikenlaisia henkisiä kokemuksia? No, mikä se on, joka niitä haluaa? Henkinen egosi. No, se on ok, kun vain tiedät, että tämä on vain uusi leikki, jota leikit. Tee vain kaikkia niitä juttuja, mitkä tällaiseen elämäntapaan liittyy (meditointitapahtumat, lahjoita hyväntekeväisyyteen, paranna ihmisiä, hengaa toisten valaistuiden kanssa jne.), mutta älä unohda, että se on egon halu."

Tämä kirjoitus on mulle ajankohtainen siis kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että olen juuri herännyt tajuamaan, miten olen rakentanut itselleni tietynlaisen identiteetin, joka perustuu tietynlaisille arvoille. Olen rakentanut tiukan vankilan muurin ympärilleni tietynlaisista elämänarvoista ja kiinnostuksenkohteista. Suunnilleen sellaisen, että seuraavat asiat on tosi jees: henkinen kasvu, myötätunto ja rakkaus, tietoisuus, intuitio, kierrätys, vihreät arvot, luonnon- ja eläintensuojelu, kasvissyönti, boheemius, kirppisvaatteet, luomuruoka, tee, superfoodit, kirjat, lukeminen, itsensä kehittäminen, hyväntekeväisyys, terveelliset elämäntavat jne. Ok. Ja ei siinä kai mitään. MUTTA olen nimenomaan havahtunut tajuamaan, että olen tehnyt tuosta itselleni rakennelman, jolla haen hyväksyntää ja jonka sisältämät asiat on sellaisia, että ajattelen, että "hyvät tyypit on tällasia ja nää asiat on sellasia, joilla saa respektiä" ja sen sellaista.

Joku aika sitten suhtauduin hyvin tuomitsevasti ihmiseen, joka edusti juuri sellaisia arvoja ja kiinnostuksenkohteita, jotka minun arvojärjestelmäni torjuu ja kumoaa eli hyvin materialistinen ihminen, puhuu aina vaan ulkonäöstä ja kosmetiikasta tai matkoistaan ja käyttää rahansa kalliiseen kosmetiikkaan ja kalliisiin vaatteisiin, ja käyttää aikansa selaamalla netissä tietoa kosmetiikasta ja suhtautuu fanaattisesti ihoonsa ja hiuksiinsa ja jolle korrektit käytöstavat ja sivistynyt käytös on tärkeitä ja hän taas suhtautuu tuomitsevasti omien arvojensa vastaisiin ihmisiin/käytökseen jne.

Mutta nyt havahduin tässä siis pari päivää sitten tajuamaan, että minun arvo- ja kiinnotusrakennelmani on ihan samanlainen kuin hänen. Ei sisällöllisesti vaan kumpikin hakee sillä hyväksyntää. Hänen mielestään hieno ihminen pukeutuu kalliisiin vaatteisiin, on hyvin huoliteltu ja sivistynyt jne. Joten hän haluaa olla sellainen. Minusta hieno ihminen on taas boheemi, rento, vihreä ja minun rakennelmssani on hirveän epäcool ja epäarvostettavaa olla kiinnostunut kalliista laukuista ja vaatteista ja pinnallisista asioista jne. Ja tuntisin HÄPEÄÄ, jos olisin sellaisista kiinnostunut. Rakennelmamme ovat siis oikeastaan aivan samanlaiset! Hän tuntisi yhtä lailla häpeää, jos rikkoisi oman rakennelmansa arvoja vastaan, koska kumpikin näistä rakennelmista on sellainen, että haemme sen kautta sosiaalista hyväksyntää. Ajattelemme, että cool ihminen on tietynlainen ja tietynlaiset asiat ovat täysin epäcool ja ei-arvostettavia tai kertovat ihmisestä jotain ikävää (arvojärjestelmämme mukaan).

Hmmm. Eli tämä rakennelmani on siis kuten tuo spiritual ego. Se on vain joku tuollanen rakennelma. Ei totuus. Ja tästä päästään siihen toiseen asiaan eli mua on tosi paljon ärsyttänyt tietyt ihmiset elämässäni (no, ainakin yksi), joista tuli juuri tällasia "Ooooooh, harrastan vain henkisiä juttuja ja olen kiinnostunut vain sellaisista asioista ja haluan hengata vain sellaisten ihmisten kanssa" ja sitten olin selvästi aistivinani ylemmyydentuntoa, koska rivien välistä luin, että hän ajatteli: "ainoa oikea tapa elää on juosta meditointi- ja seremoniakaakaotapahtumissa ja meditoida ja harrastaa naurujoogaa ja hengata ihmisten kanssa, jotka tekee tällaisia asioita ja ne, jotka ei elä tällä tavalla, on alemman tason olentoja eivätkä yhtä kehittyneitä".

Olen miettinyt paljon asiaa, että kun mua ei nyt vaan KIINNOSTA omistaa elämääni sille, et hengaisin vaan tuollasten ihmisten kaa ja ravaan tollasissa tapahtumissa ja koko mun elämä on yhtä "oooooh olen valaistunut ja meditoin ja juon seremoniakaakaota" ja mun mielestä ollakseen henkisesti kehittynyt olento, ei TARVITSE väkisin olla TOLLANEN. Minä saan olla ihan omanlaiseni.

"The deeper you doesn't need a "spiritual" context. The deeper part of you moves to do things in a much subtler way. One day you may be in a bar drinking a beer, swearing like a sailor; the next, you may be on a plane to Uganda. There's much less planning...or at least much less definition. Life without attachment to an ego is without boundaries. It allows you to be anyway that you want. And that's the real gift of life; you can be anyway you want."

("Syvempi osa sinua ei tarvitse mitään "henkistä" kontekstia. Yhtenä päivänä voit ryypätä ja kirota kuin merimies ja toisena saatat olla koneessa matkalla Ugandaan. Elämässäsi on paljon vähemmän suunnittelua...tai ainakin määritelmiä. Elämä ilman egoon kiinnittymistä on rajatonta. Voit olla mitä haluat.")

Fysiologinen minä ja henkinen minä

Minulle tuli äsken oivallus. Se ei kyllä kuulosta kummoiselta näin jollekin toiselle lausuttuna.

Minun tekee joka päivä mieli herkkuja. Se on sellainen jäytävä tunne takaraivossa. Tarve. Riippuvuus. Mutta kun sitten vaellan kauppaan, minun ei välttämättä tee mieli mitään, mitä siellä on. Vaellan siellä keksihyllyltä karkkihyllylle ja jätskihyllylle ja leipomohyllylle ja taas takaisin. Aivoni haluavat jotakin, mutta se halu ei konkretisoidu mihinkään todelliseen.

Koska kyse on nimenomaan vain siitä. Halusta. Aivojen mielihyväjärjestelmä. Dopamiini. Aivot ovat oppineet yhdistämään herkut mielihyvään ja ne vaativat sitä lisää. Ne vaativat toistoa."Lisää sitä samaa!" Se on kuin paikoilleen juuttunut levy. Juuri siitä riippuvuuksissa on kyse.

Olen myös viime päivinä tehnyt sellaista, että erotan toisistaan tunteen ja ajatuksen. Saatan ajatella, että haluaisin mennä lenkille, mutta minusta tuntuu siltä, että en halua. Ajatus ja tunne ovat eri asiat. Olen lohkonut niitä erilleen viime päivinä. Teoriassa, mitä paremmin kykenen erottamaan ne toisistaan, sitä paremmin kykenen tulevaisuudessa valitsemaan vapaasti, kumpaa seuraan.

Nyt sitten istuskelen tietokoneella, katselen Orphan Blackia ja aistin sen jäytävän tunteen. "Herkkuja!" Se on alati läsnä. Päivästä toiseen. Aamusta iltaan.

Ja yhtäkkiä tuli sellainen kirkastumisen hetki, kun selvästi NÄIN MINUT erillisenä tästä biologisesta halusta, aivoistani, fysiologiastani.

Jotkut kutsunevat sitä egoksi, minä en, koska se on minusta harhaanjohtavaa. Kyse kun on yksinkertaisesti biologiasta. Aivojen toiminnasta, hemostosta, kemiasta, elimistön toiminnasta jne.

Minä biologisena olentona on "täysin" irrallaan minusta henkisenä olentona.

Ja se pirun biologinen kapistus, jossa olen kiinni, on hyvin alkeellinen, primitiivinen, vajavainen ja haluaa kaikenlaisia vääriä asioita ja pyrkii hyvin pitkälti terrorisoimaan aina oikean minäni tavoitteita.

Niiden kahden välillä on jatkuva taistelu.

 Freudilaisittain kyse lienee idistä ja egosta+super egosta. Id vs. ego


Ja sitten ne ties mitkä buddhalaistyypit taas kutsuu egoksi sitä, mikä freudilla lienee id.


No, minä kutsun niitä biologiseksi minäksi ja henkiseksi minäksi. Minä ajatuksena ja minä vietteinä, tunteina, biologiana.

Minun henkeni räytyy tämän kurjan ruumiin sisällä, joka parhaansa mukaan estää henkeäni olemasta sellainen, kuin se haluaisi olla.

Hmph.

Mutta itseasiassa myös Freudin superegoksi nimeämä osa voi johtaa harhaan. Siellä sijaitsevat ihanteet, jotka voivat olla ulkoapäin omaksuttuja tai itse asennettuja. Ihanteet eivät läheskään aina ole oikeita eli hyviä. Voi esimerkiksi jatkuvasti haaveilla laihuudesta ja stressata asiasta ja olla hyväksymättä itseään. Tämä voi olla hyvä tavoite ja ihanne tai huono. Riippuu ihan tilanteesta ja ihmisestä. Ihanteitakin tulee tarkastella kriittisesti ja kyseenalaistaen.

Mutta superego lienee osa biologista ja fysiologista rakennelmaa. Kysehän on aivoihin tallentuneista ohjelmista. Ohjelmoinnista. Ohjelmoidut asiat voivat olla hyviä, perustua oikeille arvoille, tai vääriä, perustua ihan vaan ympäristön aivopesuun, suodattamattomaan oppimiseen tms.

Hirveää tasapainoilua kaikki.

Egon, minuuden, henkisen minän, pitäisi sitten idin ja superegon seassa etsiä totuutta. Tasapainoa. Itse valittujen, oikeaksi kokemieen arvojen mukaista elämää.

Buddhalaiset opit egosta vapautumisesta yms. ovat yhtä potaskaa

En oikein käsitä erästä asiaa. Singer kirjoittaa, että meidän tulisi oppia olemaan pelkäämättä tuskaa tai levottomuutta ja suhtautua niihin rauhallisesti. Se, että pelkäämme tuskaa, on ongelma, koska alamme kehittää keinoja, joilla voimme välttää kokemasta tuskaa ja vähitellen elämästämme tulee valtava tuskan välttelylle omistettu rakennelma. Tuskaa ei saisi pitää ongelmana. Voimme kokea tuskaa, mutta voimme katsella tuota tunnekokemusta rauhallisesti. "Viisaat olennot eivät halua jäädä tuskan pelon orjuuttamiksi. He antavat maailman olla sellainen kuin se on sen sijaan, että pelkäisivät sitä...jos elämä tekee jotain sisintäsi häiritsevää, anna sen mennä lävitsesi kuin tuuli sen sijaan, että vetäytyisit pois...Jos haluat olla vapaa, sinun on lakattava taistelemasta näistä inhimillisiä tunteita vastaan." Jos ei pelkää tuskaa, on vapaa. (Asiasta voi lukea tarkemmin Singerin kirjasta Kahleeton sielu) Olen käsitellyt tätä aihetta jo tekstissä: Olen suuri ego-hirviö

Mutta.

Meidät on rakennettu (fyysinen kehomme, joka sisältää myös egon) sellaisiksi, että jos koemme jotain, mikä uhkaa meitä, fyysisesti tai psyykkisesti, tallennamme aivoihimme muistoja tästä kokemuksesta, että osaisimme varoa samaa asiaa keuraavalla kerralla. Usein tämä on hyvinkin järkevää. Jos kuljemme suolla ja kohtaamme krokotiilin, joka nappaa meidät suuhunsa ja yrittää syödä meidät, mutta pelästyy paikalle saapuvaa elefanttilaumaa ja jättää meidät raadeltuna lojumaan, on erittäin hyvä asia oppia pelkäämään krokotiileja ja niiden kitoja. Tuskin on tarkoitus oppia suhtautumaan kaikkeen suurella hyväksyvällä tyyneydellä ja olla oppimatta lainkaan välttelemään tilanteita, jotka vahingoittavat meitä. Vaikka tietysti on ehkä miellyttävämpää tulla pureskelluksi buddhalaisen tyyneyden tilassa kuin pakokauhun vallassa.

Psyykkiset uhat eivät läheskään aina ole sen vähemmän vakavasti otettavia. Jos kumppanimme hakkaa meitä, tuskin on tarkoitus ajatella: "Ooh, miten ihastuttava tilaisuus tämä onkaan opetella suurta tyyneyttä ja tuskan hyväksymistä".

Miten siis sovitetaan toisiinsa jämäkkyys ja omien rajojen tunnistaminen ja niistä huolehtiminen ja toisaalta tämä buddhalainen näkemys antautumisesta ja egosta vapautumisesta?

En voi uskoa, että on tarkoitus oppia elämään niin, ettei koskaan enää ajattele itseään (egoaan) ja on täydellisesti muiden käytettävissä ja täysin rajaton ja vailla minkäänlaista omaa tahtoa... Meidät kuitenkin ON sidottu täällä tähän ruumiiseen ja aivoihin, emme ole aineettomia henkiolentoja ainakaan juuri tällä hetkellä.

Ymmärrän, että suuri osa ehdollistumistamme ja psyykkisistä tuskan välttelypyrkimyksistämme ja peloistamme on turhia, ja niistä on hyvä vapautua. Ymmärrän, että on hyvä oppia suhtautumaan tuskaan niin, että tarvittaessa sitä voi vain katsella reagoimatta tai käynnistämättä pakenemis- ja välttelemismalleja, ja hyväksyy sen ja antaa sen kulkea lävitseen ja vapautuu siitä. Jos olet sopinut ystäväsi kanssa, että menette elokuviin, ja hän ei saavukaan paikalle eikä ole ilmoittanut mitään, joskus jotain tämänkaltaisia asioita on hyvä oppia vain antamaan anteeksi ilman, että reagoi. Mutta jos joku tekee näin TOISTUVASTI, minusta on syytä miettiä, haluaako tällaisen ihmisen kanssa olla tekemisissä? Minulta ainakin vie energiaa yrittää KOKO AJAN suhtautua tyynesti ja anteeksiantavasti sellaiseen ihmiseen, joka käyttäytyy epäkypsästi, epäempaattisesti tms. ja alituiseen aiheuttaa tuskaa teoillaan. En myöskään ymmärrä sitä, että MIKSI minun täytyisi olla tällaisen ihmisen ystävä? Miksi?

Aluksi tämä koko valaistumis- ja egosta vapautumisjuttu vaikutti hyvältä, mutta sitten tajusin, että tämähän on sitä iänikuista buddhalaista juttua, josta ajat sitten, sitä lueskeltuani, tulin siihen tulokseen, etten ole sen kanssa samaa mieltä asioista.

Miten esimerkiksi minun pitäisi toimia tilanteessa, jossa minulle ei riitä alle 9h yöuni, ja jos nukun alle 9h, muutun ärtyneeksi ja alan oireilla psyykkisesti, pahastikin, riippuen siitä, miten paljon alle 9 tunnin yöuni jää. Oletetaan myös, että en kirveelläkään saa itseäni joko sänkyyn tai nukahtamaan ennen kello 22 illalla. Ja oletetaan että saan työn, johon pitäisi herätä kello 05 aamulla. Jos jotenkin onnistuisin nukahtamaan kello 22, saisin 7 tunnin yöunet. Alkaisin oireilla vahvasti psyykkisesti, olisin ärtynyt ihmisten seurassa jne jne.

Minun ei kuitenkaan kuuluisi pelätä tätä tuskaa? Minun ei kuuluisi rajoittaa elämääni siten, että yritän välttää tämän tuskan kokemista? Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Hyväksyä kärsimys ja väsymys? Ja mitä se tarkoittaa? Että käytän kaiken aikani sen hokemiseen, että "ei haittaa, että olen väsynyt", vaikka se haittaa, koska en jaksa mitään.

Tai sitten se, että jos keskityn johonkin asiaan, tulen ärtyneeksi, jos minua häiritään. En mahda tälle mitään. Aivoni reagoivat siten. Jos lapseni keskeyttää minun keskittymiseni 10 kertaa minuutissa ja pyytää minua tulemaan tekemään jotain tai katsomaan jotain toiset 10 kertaa minuutissa, vaikka olen väsynyt ja yritän keskittyä ja en JAKSA, ja jokainen päivä on kaiken aikaa sellaista, miten hitossa suhtaudun tällöin buddhalaisella tyyneydellä?

Ymmärrän kertaluontoisista ja nopeasti kohdalle tulevista ja menevistä asioista, että niiden suhteen voi valita, että kokee tuskan ja antaa sen sitten mennä, mutta miten hitossa voi suhtautua välinpitämättömästi tuskaan, joka on jatkuvaa tai kestää tuntikausia joka ikinen päivä? Miten sellaisesta tuskasta voi olla välittämättä?

En ymmärrä monia asioita ja voi olla, että en vain tajua jotain, koska en ole vielä lukenut selitystä mistään kirjasta tai kuullut sitä yhdeltäkään suurelta gurulta, tai sitten buddhalaiset teoriat ovat hyvin pitkälti pelkkää potaskaa.

Ylipäätään se koko touhu, jossa yritetään erottaa ego ja puhdas minuus toisistaan, tuntuu, nyt kun muutaman päivän sitä ole pohtinut ja yrittänyt, todella väkinäiseltä. 


Artikkeli internetissä: Reconsidering Ego Death and the False Self:


"I’ve recently been considering these often promoted notions of ego death, the false self, and staying only in the present, while inquiring into my experience on the spiritual path over the last 30 years. I’ve discovered something very different than what these ideas seem to be pointing to.

I long believed these ideas to be true and spent years obsessed and battling with my conditioning. My obsession became a kind of spiritual narcissism as I tried to transcend or eradicate my false self, to stay in the present and hold onto the experience of an open non-dual vastness as the only true reality.

...I believed the spiritual ideology that the painful patterns developed in me through childhood dysfunction and trauma were the ego that must die, and that the self I took myself to be was false. I didn’t notice how this harshness in my relationship with myself created a deep and painful schism within me that would last for years.

...Eventually my attempts to force my spiritual ideas on myself failed. Feeling lost and defeated, I found an exceptional therapist with a spiritual background. But I was suspicious of teachers and authority figures whom, for years, I had blindly followed...

...In the course of psychotherapy I discovered that much of my suffering and confusion is a result of a lack of a necessary self-knowledge that only psychological introspection and investigation make possible. I began to recognize psychology as an essential aspect of spirituality... And I began to witness with compassionate understanding aspects of myself I had previously labeled my ego and believed merely needed to die.

My attention gently began to turn toward actively loving myself unconditionally, no matter what I did, what I said, or how I felt ...It was hard to let go of the anti-ego, self-as-an-illusion teachings I had so long embraced. I now call it my awakening out of non-dual ideology.

...I am saying that deep psychological integration requires deep introspection and self- examination that includes the past as well as the present. When this is bypassed, the result is often an un-integrated or theoretical spirituality.

...Now terms like “ego death”, “dissolving the false self,” and even “living only in the present”, seem naïve to me.

I’ve discovered that it’s healthier and more spiritual to include and love “me” as I am, rather than try to eradicate “me.”"


Joku kommentoi tätä ylläolevaa englanninkielistä tekstiä:

" Your article really resonates with me and confirms some of my doubts about the current fashionable thinking. I would like to rephrase that old adage “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.”


AMEN. “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.” Meidän ei TODELLAKAAN kuulu vapautua egosta. Naurettava koko ajatuskin, kun sitä enemmän miettii. Me OLEMME nyt kiinni tässä kehossa ja näissä aivoissa ja meidän on opeteltava elämään niiden kanssa. Absurdia ajatella, että meidän kuuluisi opetella elämään kuin niitä ei olisi.

Buddhalaisuus suksikoon puolestani suohon. Kiitos aspergerin, olen kykenemätön seuraamaan sokeasti auktoriteetteja ja perehdyn tällaisiin asioihin aina kriittisesti ja luottaen omiin vaistoihini ja intuitiooni.

Ego ja väsymys

Yksi (biljoonista asioista), jota en ymmärrä, on se, että jos olen väsynyt, mitä sille pitäisi tehdä? Missä väsymys on? Ruumiissa ja egossa. Henkinen minä ei ole väsynyt. Mutta miten voin olla olematta väsynyt, jos olen väsynyt? Tai oikeastaan huomaan jo nyt virheen ajatuksissani. Singer kirjoittaa usein kirjassaan siitä (ja samaa asiaa käsitellään lukuisissa kirjoissa ja teksteissä esim. buddhalaisuudessa), että se, että yritämme vältellä jonkin tunteen kokemista, on nimenomaan ongelma. Valaistunut ihminen ei ole sellainen, ettei se koskaan enää koe väsymystä, surua tms.

Hmmmm.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tiedostaa: olen väsynyt, ja hyväksyä se. Ok. Mitä sen jälkeen?

Ehkä minun sitten kuuluu olla väsynyt, jos olen väsynyt eikä yrittää paeta sitä. Mutta entä jos minun pitäisi tehdä jotain ja en jaksa, koska olen väsynyt? Mitä valaistunut henkilö silloin tekee? Makaa ja tuijottaa kattoa ja lilluu puhtaan kokemisen tilassa tekemättä "mitään"? Mutta jos on aina väsynyt eihän voi elää niin, ettei koskaan tee mitään? Ahaa, mutta jos tämä väsymys on ikään kuin se piikki käsivarressa (teksti: Olen valtavan suuri EGO-hirviö), minun ei pitäisi ainakaan yrittää kaikin tavoin koko ajan varoa asioita, jotka voivat saada tuntemaan sen.

Äh, pitääkö minun vain olla väsynyt ja tekemättä mitään? Pitääkö tehdä asioita, vaikka ei jaksa? Mitä asioita pitää tehdä ja mitä ei? Mistä sen tietää?

En minä tiedä.

Ehkä joskus tiedän.

Syökö valaistunut minä epäterveellisesti?

Alan kerätä blogiini kirjoituksia egoni osista sitä mukaa kuin tunnistan niitä. Minä vasta opettelen erottamaan sitä, mikä on egoa, siitä, mikä on puhdasta henkeä. Jo nyt, tehtyäni tätä tutkimusta vasta noin vuorokauden, olen huomannut, että egoni on koko ajan äänessä ja sillä on koko ajan jotain murehdittavaa ja stressattavaa. Ja minä olen luullut olevani kovinkin kehittynyt henkisesti!! Olen aivan naurettava, egoistinen pelle. Kyllä vain. Onneksi osaan nauraa itselleni.

Illalla aloin pohtia, mitä ei-ego syö? Kun stressaan liikkumisesta ja ruokavalioasioista, onko se ego, joka niin tekee? Kyllä vain on. Sillä puhdas minuus ei stressaa ja murehdi. Se vain on. Mutta jos minun pitää vapautua egosta, minun pitäisi lakata stressaamasta ja murehtimasta siitä, paljonko liikun ja miten syön. Mitä sitten tapahtuu? Syökö valaistunut minäni sitten huonosti ja ei harrasta liikuntaa?

Ahaa!!!! Huomaatteko? Kuka kysyy tuollaisia kysymyksiä? Kuka pelkää sitä, mitä voi seurata, jos en vahdi syömisiäni tai liikkumisiani? Kuka pelkää ja mitä?

Ego pelkää!!

Ego pelkää hallinnan menettämistä. Ego pelkää kauneuden menettämistä. Ego pelkää terveyden menettämistä. Ego pelkää!

Joten egosta vapautumien ei tarkoita ainoastaan sitä, että vapautuu ruokavaliosta ja liikkumisesta stressaamisesta vaan se tarkoittaa myös sitä, että päästää irti asioista, joihin yrittää takertua, joita yrittää varmistaa itselleen stressaamisen avulla (kauneus, terveys tms.).

Siksi sanotaan: let go let god.

Kun päästää irti egosta, on alettava luottaa. Mihin? Siihen, että tulee kannetuksi. Siihen, että kaikki tulee olemaan hyvin. On uskallettava antaa elämä Jumalan käsiin. On uskallettava irrottaa hallinnan tarpeesta ja heittäydyttävä.

Se ON pelottavaa!

Ego ei pidä sellaisesta. Ego haluaa hallita. Ego huolehtii, murehtii ja stressaa.

Jossain internet-artikkelissa sanottiin, että ego yrittää miellyttää muita ihmisiä ja ego haluaa yrittää hallita asioita. Egolle hallinnan tunne on tärkeä.

Minulla tulee olemaan todella paljon tekemistä ylipaisuneen, valtavan ja hypermammuttimaisen egoni poistamisessa. Hitaasti aloitan siivousurakan.

Ja minä olen kuvitellut olevani jo henkisesti varsin kehittynyt??? Sallikaa minun nauraa!!! HAHHAHAHHAHAAAAAA. Olen paksuegoinen ameeba.