Minun elämässä on menossa murros, olen isojen kysymysten ja asioiden äärellä, kohtaan elämän rajallisuutta syvällisellä tavalla oman ja myös omien vanhempien vanhenemisen ja läheisen, oman ikäisen ihmisen vakavan sairauden kautta... Pohdin sitä, miten vähän aikaa meillä on, miten nopeasti se aika hujahtaa loppuun, pohdin kuolemaa, ryppyjä, onnellisuutta ryppyisenä, sairautta, vanhempien kuolemaa, hyvän ystäväni ja tätini vanhenemista ja jo näkyviä ryppyjä ja sitä, miten 10 vuoden kuluttua olen itse sen ikäinen kuin hän nyt... Pohdin, että jos tekisin nyt kuolemaa, olisin tyytyväinen elämääni. Olen saavuttanut asioita, joita olen halunnut saavuttaa ja on Eevi. Olen tehnyt parhaani. Mutta en haluaisi vielä lähteä, varsinkin, koska on Eevi. Haluan olla Eevin kanssa.
Tuntuu, että
sisälläni on asiat muuttumassa. Taidan liittyä mummukka-klubiin. Sitten
kun on ryppyinen ja harmaa, on parasta osata ammentaa onnellisuus ja ilo
ja rakkaus itseen sisäisistä asioista. En halua olla sellainen, joka
itkee ryppyjään ja yrittää killua kiinni nuoruuden kauneudessa. Siksi
voin aloittaa jo nyt. Alan ammentaa iloa sisältäni. Asioista, joista
pidän. Ihmisistä. Kaikesta minkä voi tuntea sydämellä. Onnellisen
mummukan iloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti