Raportti: elämäni meikittömänä päivä 1

Eilen oli ensimmäinen päivä meikittä. Jännitystä lisäsi se, että minulla oli illalla tiedossa illanistujaiset täynnä ennestään tuntemattomia ihmisiä - joukossa mahdollisesti myös kiinnostavia miehiä. Vaikka minusta miehet eivät ole tällä hetkellä oikeastaan kiinnostavia romanttisessa mielessä, koska vietän kaapuaikaa - ja siksipä meikitön elämä sopiikin hyvin tähän kohtaan, kun minulle on oikeastaan yhdentekevää kiinnostanko ketään.

En tunne itseäni kauniiksi

Meikittömyys herätti hyvin paljon uusia ajatuksia ja tunteita. En tuntenut itseäni kauniiksi. Se on ainoa negatiivinen asia. Vaikka toisaalta se voi olla myös hyvä asia, koska se tarkoittaa, että olen alkanut rakentaa kokemusta omasta sosiaalisesta arvostani jollekin muulle kuin ulkoiselle kauneudelle. Mutta tämä on ainoa aspekti, joka poikii negatiivisia tuntemuksia ja ajatuksia, jotka ainakin nyt vielä ovat pysyneet suht lievinä ja jääneet reippaasti positiivisten asioiden varjoon. Ja ei tämän helppoa pitänytkään olla - muutenhan olisin tehnyt tämän jo ajat sitten! Olen meiaknnut, koska pelkään. Olen meikkaamalla paennut pelkojani, ja nyt ne tietysti tulevat esiin paljaina ja joudun kohtaamaan ne. Joudun kohtaamaan hyvinkin paljon vaikeita asioita, jotka nousevat sisältäni, kun olen meikitön. Se on osa prosessia.

Mutta siis niin, en tuntenut itseäni kauniiksi. Puhutaan ensin siitä. Ystäväni Isla sanoi minulle illanistujaisissa, kun pienen hetken ajan sorrui ruikuttamaan, että näytän inhottavalta, että minun pitäisi hokea peilikuvani edessä, että "olen kaunis", jotta oppisin pitämään itseäni kauniina. No, minä en tarvitse tuollaista, kerron miksi.

Minä tunnen olevani hauskannäköinen - myös ilman meikkiä. Minä pidän itsestäni vilpittömästi. MUTTA minä olen epävarma siitä, mitä MUUT ajattelevat minusta. Tai siis mitä MIEHET ajattelevat minusta. Koska en ole romanttisesti kiinnostunut naisista tai yritä saada naisia kiinnostumaan itsestäni ei-platonisessa mielessä, ulkonäköni ei ole ongelma suhteessa naisiin. Naisseurassa olen aivan tyytyväinen itseeni ilman meikkiäkin. Se pidänkö itse itsestäni ja se tunnenko itseni miesten silmissä viehättäväksi ovat kaksi aivan erillistä asiaa.

Annan esimerkin. Kuvitellaan maailma, jossa miehet tuntevat seksuaalista ja romanttista vetoa yksinomaan naisiin, joilla on MUSTAT hiukset, ja vain hyvin harva mies pitää naisia, joilla on muun väriset hiukset puoleensavetävinä. Jos olen tuossa maailmassa ja syntynyt vaaleahiuksisena, voin aivan hyvin ITSE pitää itsestäni ja rakastaa itseäni ja jopa pitää itseäni ihan kivan näköisenä, MUTTA samalla voin TIEDOSTAA, etten hyvin luultavasti näytä miesten silmissä kiinnostavalta ja voin tuntea tämän takia ahdistusta ja pelkoja ja epävarmuutta ja stressiä. Ja sitten voi käydä niin, että värjään hiukseni mustiksi. Mutta jos jonain päivänä päätän, että haluan rakastaa itseäni sellaisena kuin olen ja olla rehellisesti OMA ITSENI, joudun kohtaamaan sen asian, etten ehkä enää ole miesten silmissä kovin puoleensavetävä.

Kun tiedostaa, ettei ehkä ole vallitsevien kauneusihanteiden mukainen, joutuu kohtaamaan pelon siitä, että jää ilman rakkautta - että juuri se ihminen, jonka haluaisi rakastavan itseään, ei tunnekaan mitään sinua kohtaan.

Juuri tästä on kysymys.

Minkä tasoinen olen?

En pidä itseäni rumana. Minusta olen ilman meikkiä ihan hauskannäköinen. Mutta en todellakaan koe olevani mikään suuri kaunotar. Pidän itseäni aika mitäänsanomattoman näköisenä kasvoistani.
Korkeintaan pikkuisen nättinä. Hyvin vähän. Minä itse tykkään itsestäni tällaisena, mutta tiedostan erittäin selvästi sen, etten välttämättä ole miesten silmissä kovinkaan kiinnostava. Jonkun harvan silmissä voin olla. Sen sijaan jos meikkaan, ja laitan tukkaani jne. tunnen olevani näyttävä ja ainakin kokemusteni mukaan saan miehen kuin miehen kiinnostumaan itsestäni.

Kiinnostava kokemus meikittömyydessä onkin se, etten enää tiedä omaa tasoani. Kun meikkaan ja laittaudun pidän tasoani hyvin korkeana, koska voin aivan helposti iskeä parhaimman näköisiä miehiä hyvällä menestyksellä (enkä puhu heidän iskemisestään sänkyyni, koska en harrasta sellaista, vaan ihan oikean kiinnostuksen herättämisestä). Mutta ilman tuota naamiota olen täysin tietämätön siitä, minkälaisia miehiä voin kiinnostaa, kiinnostanko minä edes miehiä ulkonäköni puolesta - ollenkaan. En tiedä YHTÄÄN. Minulla ei ole asiasta minkäänlaista käsitystä, koska en ole koskaan elänyt ilman meikkiä ja laittamattomana.

Paljon, paljon hyvää

 Enimmäkseen meikittömyys oli positiivinen kokemus. Olen tiennyt varmaan jo vuosia, että lopullinen eheytymiseni vaatii tämän asian läpikäymistä, piilottelen niin monien asioiden kohtaamista meikkaamisen ja laittautumisen taakse.

Parasta oli rehellisyys. Vaikka en tuntenut itseäni kauniiksi (tällä tarkoitan miesten mielestä kauniiksi), tunsin itseni rehelliseksi. Oli jollain lailla syvästi helpottavaa olla rehellisesti sitä mitä on. "Tässä minä olen, olen täsmälleen tällainen." En piilotellut mitään, en yrittänyt näyttää paremmalta kuin olen. Olin vain MINÄ.


Juuri tämä rehellisyyden kokemus, niin koen, tulee ajan myötä aiheuttamaan eheytymistä. Opin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Opin tuntemaan, että kelpaan sellaisena kuin olen. Opin, ettei minun tarvitse olla MITÄÄN MUUTA kuin juuri tämä, mitä minä olen. Minä KELPAAN ja RIITÄN ihan vaan omana itsenäni.

Meikkaamisessa on jotain pahasti vialla. En voi sanoa millaisia tuntemuksia MUIDEN ihmisten sisällä on meikkaamisen yhteydessä, joten en voi sanoa, että meikkaaminen on aina huono asia. Mutta oman kokemuksen pohjalta meikkaaminen tarkoittaa sitä, että en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen. Minä MAALAAN omat kasvoni piiloon, koska ne eivät ole tarpeeksi hyvät sellaisenaan.

Aina kun meikkaan, viestitän itselleni: "En ole hyvä. En kelpaa. Minun on oltava parempi kuin olen kelvatakseni." Siksi aina kun olen meikannut, muutun stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi, koska koen, etten OIKEASTI ole niin näyttävä ja kaunis kuin miksi olen itseni naamioinut. Astun epärehellisyyden ja valheen tilaan, jota motivoi pelko. Pelkään sitä, mitä yritän piilottaa. Pelkään, että se tulee esille. Sen takia, kun olen laittautunut, stressaan koko ajan siitä, mitä muut ajattelevat minusta ja siitä, olenko nyt varmasti tarpeeksi kaunis, ja tarkistan peilikuvaani kaikista peileistä, että näytänkö varmasti nyt riittävän hyvältä... Olen stressaantunut, koko ajan tietoinen omasta ulkonäöstäni, ahdistunut ja vertailen itseäni muihin.

On hassua, että kun minulla ei ole meikkiä, kaikki tuo katoaa - lähes kokonaan. En kuvittele olevani kaunis, kun en ole meikannut, joten en odota peiliin katsoessani näkeväni mitään erityisen kaunista, enkä siis pety. En vertaa itseäni muihin, koska en pidä itseäni erityisen kauniina eikä minun tarvitse silloin stressata siitä, olenko kaunis, koska en YRITÄ olla kaunis.

Olikin kiinnostavaa huomata, että kun en ole meikannut, en ole kateellinen kauniille naisille. Koska en pidä itseäni kauniina, en vertaa itseäni heihin, en koe kilpailevani heidän kanssaan, tunnen sisälläni ikään kuin ANTAVANI heille heidän kauneutensa. Tunnen itseni sanovan hiljaa sisälläni: "annan hänen olla kaunis". Tunnen ehkä toivovani, että minäkin olisin hyvin kaunis, mutta koska olen siinä, meikittä, rehellisenä, enkä yritä olla mitään muuta kuin olen, voin kohdata todellisuuden rehellisesti ja hyväksyä asiat niin kuin ne ovat. "No, minä näytän juuri tältä ja asialle ei mahda mitään" ja se siitä sitten.

Laittautuneena vertailen itseäni  muihin kauniisiin naisiin enkä pysty "antamaan heille heidän kauneuttaan", koska meikkaamalla olen astunut siihen illuusioon, jossa yritän tehdä itsestäni "maailman kauneimman ja houkuttelevimman naisen", ja pidän muita kauniita naisia uhkana omalle "täydellisyydelleni".

Kun olen ilman meikkiä, en ole koko ajan ahdistunut ja stressaantunut ulkonäöstäni. Tämä johtuu siitä, että olen valinnut rehellisyyden ja en yritä olla mitään muuta kuin olen, en yritä rakentaa ILLUUSIOTA siitä, että olen kauniimpi ja näyttävämpi kuin oikeasti olen.

Rehellisyys on hyvä.

Luopuminen

Vaikeinta on luopua siitä (missä määrin kyse sitten on illuusiosta ja missä määrin oikeasta asiasta), että olen kaunis ja näyttävä. On addiktoivaa kulkea näyttävänä ja laittautuneena, kengät kopisten, tuntien itsensä hyvin kauniiksi ja kuvitella kaikkien katselevan ihailevasti, kuvitella olevansa joku miesten ruumiillistunut unelma tai jotain muuta ihmeellistä. On luonnollisesti hienoa rypeä omassa erinomaisuudessaan - kuvitellussa tai todellisessa. On vaikeaa luopua siitä, kun tuntee olevansa todella kaunis ja puoleensavetävä ja muuttua sen sijaan ihan vaan rivikansalaiseksi, varsin mitäänsanomattoman näköiseksi, vaatimattomaksi.

Mutta henkisen kasvun tiellä tämä kyllä varmasti on välttämätöntä. Tulee luopua ylpeydestä. Tulee luopua valheellisuudesta, illuusioista, epärehellisyydestä... On aika kohdata pelkoja ja päästä niistä vapaaksi.

Pelottavaa. Pelkojen kohtaaminen on HYVIN pelottavaa!