"Henkilö myös kokee ulkonäkönsä vastenmieliseksi, sosiaalisia suhteita haittaavaksi, rumaksi tai jopa toisissa inhoa herättäväksi. Oletettu poikkeavuus ja yritykset peitellä sitä saattavat viedä valtaosan yksilön ajatusmaailmasta ja ajankäytöstä, ja johtavat usein vetäytymiseen sosiaalisista kontakteista."
Tunnen vilpittömästi, ettei minua voi rakastaa, koska olen niin ruma. Samalla tappelen tätä jatkuvaa tunnetta vastaan, mutta se on aika turhaa. Ja vaikka joku miten kehuu kasvoani, sivelee niitä rakastavasti ja pitää niistä, en ymmärrä, tunnen itse vain vihaa ja inhoa.
"People with BDD also tend to do things compulsively to hide what they hate. They may avoid mirrors or constantly check their appearance in a mirror. They may try to hide the offending trait with hats, makeup, hairstyles, or certain clothes, or by positioning their body for camouflage."
Olen aina välillä peittänyt kaikki peilit kankailla tai teipannut paperilla umpeen, etten näe itseäni. Nuorempana sain hirveitä raivokohtauksia ja heittelin tavaroita ympäriinsä, kun vihasin rumuuttani enkä kestänyt elää sen kanssa. Minulla on pakonomainen tarve tuijottaa jokaiseen peiliin ja heijastavaan pintaan, kun yritän tarkistaa, olenko ruma. Olen hyvin pakkomielteinen ulkonäöstäni. Ajattelen sitä hyvin paljon. Ja se ei ole mukavaa ajattelua vaan täynnä ahdistusta. Jos minulta vietäisiin meikit ja minulla olisi treffit, en menisi paikalle, koska olisin varma, että mies, jota menen tapamaan oksentaisi rumuuteni päälle. Tähän riittää melkein jo se, ettei ole piilolinssejä. Onneksi olen hiljalleen oppinut hyväksymään silmälasit ja jopa pitämään niistä.
Olen väsynyt vihaamaan naamaani.
Aika varmasti ensimmäinen tai ainakin yksi askel olisi se, että lakkaan meikkaamasta, koska aina kun levitän sen naamion naamaani, olen "suojannut" itseni... Ja pysyn hiukan paremmin kasassa.
Artikkeleita:
How university stopped me hating my face
When You Hate Your Appearance — Living With Body Dysmorphic Disorder
Olen aina välillä peittänyt kaikki peilit kankailla tai teipannut paperilla umpeen, etten näe itseäni. Nuorempana sain hirveitä raivokohtauksia ja heittelin tavaroita ympäriinsä, kun vihasin rumuuttani enkä kestänyt elää sen kanssa. Minulla on pakonomainen tarve tuijottaa jokaiseen peiliin ja heijastavaan pintaan, kun yritän tarkistaa, olenko ruma. Olen hyvin pakkomielteinen ulkonäöstäni. Ajattelen sitä hyvin paljon. Ja se ei ole mukavaa ajattelua vaan täynnä ahdistusta. Jos minulta vietäisiin meikit ja minulla olisi treffit, en menisi paikalle, koska olisin varma, että mies, jota menen tapamaan oksentaisi rumuuteni päälle. Tähän riittää melkein jo se, ettei ole piilolinssejä. Onneksi olen hiljalleen oppinut hyväksymään silmälasit ja jopa pitämään niistä.
Olen väsynyt vihaamaan naamaani.
Aika varmasti ensimmäinen tai ainakin yksi askel olisi se, että lakkaan meikkaamasta, koska aina kun levitän sen naamion naamaani, olen "suojannut" itseni... Ja pysyn hiukan paremmin kasassa.
Artikkeleita:
How university stopped me hating my face
When You Hate Your Appearance — Living With Body Dysmorphic Disorder
Mulla on ihan sama juttu. Mut joka aamuisen parin tunnin laittautumisen jälkeen asia on kunnossa. En näe tarvetta lopettaa meikkaamista.
VastaaPoista