Nyt on käynyt niin, että kaikkien näiden pitkien vuosien jälkeen, olen vihdoin syvimmän haavani parantamisen äärellä. Ja vasta nyt, kun olin valmis parantumaan siitä, sain lopullisesti selvitettyä, mistä koko sotkussa on kysymys. Itsetunnosta.
Olen viime päivinä lukenut artikkeleita ja pohtinut ja saanut muodostettua selkeän käsityksen tästä syvimmästä vauriostani, joka tähän päivään asti on minua vainonnut (murrosiästä asti). Minulla on PASKA itsetunto. Olen ymmärtänyt, että olen perustanut itsetuntoni ja siis oman arvoni ulkoisiin asioihin. Minun tapauksessani tuo ulkoinen asia on ulkonäkö ja miehiltä saatu huomio. Joillain ihmisillä se voi olla jotain muuta: rahaa, menestystä, mitä milloinkin. Itsetunnon ei kuitenkaan pitäisi perustua ulkoisiin asioihin vaan sisäisiin. Kun se on riippuvaista jostain ulkoisesta asiasta, aina, kun meillä ei ole sitä ulkoista asiaa, minkä varaan oman arvomme olemme ripustaneet, tunnemme, ettei meillä ole arvoa. Silloin hirveä epävarmuus, jopa häpeä, täyttävät jokaisen huokosen. "En ole minkään arvoinen." Itsetunnon perustuminen ulkoisiin asioihin on uhka terveydelle (http://www.apa.org/monitor/dec02/selfesteem.aspx).
Itseluottamukseni on tämän takia ollut hyvin ailahtelevainen. Silloin, kun tunnen itseni kauniiksi ja saan huomiota, olen maailman huipulla. Tunnen itseni hienoksi ja onnistuneeksi ihmiseksi. Mutta jos tunnen itseni rumaksi ja en saa huomiota, tunnen, ettei minulla ole mitään arvoa, häpeän ja haluaisin suunnilleen kuolla pois.
Kuitenkaan se, mitä haen miesten huomiosta ulkonäölläni, vahvistus, jota haen yhä uudelleen, ei voi koskaan löytyä minun ulkopuoleltani. Haava ei parane KOSKAAN, jos haen vahvistusta omalle arvolleni ulkopuoleltani. Silloin joudun vain hakemaan tuota vahvistusta yhä uudelleen, koska haava sisällä pysyy auki, olen pysyvästi epävarma omasta arvostani ja joudun koko ajan suuntautumaan ulospäin, kysymään maailmalta: "Kelpaanko minä?" ja sitten taas uudestaan. Ja uudestaan.
AINOA keino korjata vaurioitunut itsetunto, on rakentaa se sisältäpäin. Perustaa se sisäisille asioille. Mitä se sitten tarkoittaakin. Joka tapauksessa vastaus löytyy SISÄLTÄ, ei ulkoa.
Olen lukenut tässä yhteydessä paljon artikkeleita naisten objektifioinnista ja myös itseobjektifioinnista ja tajunnut, että teen nimenomaan sitä. Minulla on taustalla itsetuntovaurion aiheuttaneita kokemuksia, ja sitten tämä nykykulttuuri oikein tehokkaasti vielä on antanut polttoainetta ongelmalle. Luulenkin, että ne naiset, jotka sairastuvat nykykulttuurin "naisten objektifiointi" -ilmiön seurauksena, ovat usein sellaisia, joilla syystä tai toisesta on valmiiksi heikko itsetunto ja epävarmuus ja hätä saavat sitten median vaikutuksesta kääntyämään näiden "tule seksikkääksi!" lääkkeiden puoleen. Eli kun on epävarma omasta arvostaan, takertuu ajatukseen siitä, että jos minusta tulee kaunis, minusta pidetään. Kenties ne, joilla on valmiiksi vahva ja terve itsetunto, eivät niin reagoi näihin ulkonäköpaineisiin, joita media ruokkii. Heillä ei ole tarvetta hakea vahvistusta kokemukselle omasta arvosta.
En halua olla objekti. En halua kaiken aikaa rakentaa arvoani sen varaan, saanko huomiota. En halua keskittyä koko ajan siihen, miltä näytän. Haluan vapautua. Jotenkin. Se vaan on hemmetin pelottavaa, koska kun kerran itsetuntoni on RIIPPUVAINEN ulkonäöstä tällä hetkellä, tarkoittaa se sitä, että jos ja kun alan tietoisesti purkamaan itseobjektifiointia eli teen itsestäni tahallani ei-objektin eli en korosta naisellisia muotojani, en yritä saada huomiota ulkonäölläni jne. muutun HYVIN epävarmaksi. Totta kai. Koska otan itseltäni pois sen, johon perustin oman arvoni. Jäljelle jää siis vain epävarmuus omasta arvosta, omasta kelpaavuudesta.
Mutta se tie on kai vain kuljettava. Rakennettava kokemus omasta arvosta niille sisäisille asioille. Jotenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti