Sisäinen rauha

Heipä hei!

Luulin, että olin muuttanut tämän blogin yksityisasetuksia ja sulkenut tämän yleisöltä, mutta tämähän olikin julkisena! Pahoittelen siis, jos on kommentteihin jäänyt vastaamatta. Kävin äsken lukemassa ja vastaamassa.

Tässä on vuoden 2018 aikana käynyt niin hassusti, että olen löytänyt rauhan. Äsken yritin googlettaa jotain valmista kuvausta tai sopivaa termiä sille, mitä koen elämässäni olevan meneillään, mutta en löytänyt ainakaan vielä. Ehkä Dabrowskin persoonallisuusteoria tarjoaa osuvimman kuvauksen ja selityksen eli olen siirtymässä uudelle tasolle. Ihan selvästi tietoisuudessani on tapahtunut/tapahtumassa siirtymä. Se tuntuu erikoiselta. Kiehtovalta. Siis niin paljon tapahtuu (positiivisia) muutoksia yhtä aikaisesti niin useilla alueilla, että tuntuu kirjaimellisesti siltä, kuin koko tietoisuus olisi siirtymässä kokonaan uudelle tasolle. Mutta jos googletan esimerkiksi "spiritual awakening stages" niin en allekirjoita täysin sellaista höpinää. Esimerkiksi jos kuulen vähänkään vetovoiman lakiin viittaavia juttuja, nousee karvat pystyyn. Mutta jotain sen suuntaista on meneillään.

Hyvin lyhyesti asiaa voisi kuvata siten, että olen löytänyt rauhan. Sisälläni on rauhallista. Samalla kiitollisuus on lisääntynyt. Huomaan usein olevani kiitollinen milloin mistäkin asiasta. Kykyni elää arvojeni mukaista elämää on vahvistunut ja kun tavoitteenani on ollut lopettaa alkoholin (ja ylipäätään kaikkien päihteiden käyttäminen), olen nyt onnistumassa siinä ja se tuntuu upealta. Myös hyväksyminen on keskeinen termi. Yhtäkkiä huomaan, että minun on yllättävän helppoa hyväksyä monenlaisia asioita. Oma epätäydellisyys, muiden epätäydellisyys, maailman epätäydellisyys... Hyväksynnän myötä muuttuu paljon. Ei ole tarvetta asettua enää esimerkiksi puolustuskannalle, koska jos joku vaikkapa kutsuu minua itsekkääksi, voin todeta: "Ehkä joskus olenkin. Se on inhimillistä."

My consciousness is shifting to a higher stage.

Rauha. Hyväksyntä. Kiitollisuus.

Ehkä se muodostuu noista. Se uusi tila elämässäni.

Olen myös onnellinen. Voin hyvin ja koen olevani psyykkisesti varsin eheä.

Tämä tila on vallinnut nyt noin puoli vuotta. En voi tietää, vieläkö kaaos palaa joskus, vieläkö hukun ja eksyn jonnekin, vai onko meneillään jokin niin syvä ja pysyvä muutos, ettei paluuta entiseen enää koskaan ole.

Elämäni ei ole täydellistä. Vointini ei ole täydellinen. Eikä kuulukaan olla. Täydellisyys ei kuulu ihmiselämään. Mutta kun sisällä on rauha, kaikki on hyvin.

En halua sulkea kommentointia, mutta vastauksissa voi kestää satakin vuotta. Sisäiseen rauhaani kuuluu se, etten ota turhaa stressiä asioista ja välillä voin unohtaa tämän blogin olemassaolon pitkäksikin aikaa tai jopa ikuisiksi ajoiksi.

:)

Satuinpa löytämään äsken tällaisia:

From Frustration to Acceptance to Gratitude

How Acceptance & Gratitude are the Quantum Keys to Unlocking Lasting Happiness

Ihailu pysyvän rakkauden edellytyksenä

Se on nyt kirkastunut ja käynyt selväksi, että jos vielä joskus seurustelen, on kumppanin oltava ihminen, jota IHAILEN. Se on puuttunut aiemmista suhteista ja uskon, että se on syynä rakkauden puuttumiseen minun puoleltani. Haluan elää ihmisen kanssa, jolla on sellaisia ominaisuuksia, joita syvästi ihailen ja arvostan. Sitä kaipaan. Ja tarvitsen. Ja se, MITÄ ihailen ja arvostan kytkeytyy tietysti vahvasti ARVOIHIN. Ja haluan tuntea JÄÄTÄVÄÄ ihailua. Vilpitöntä ja syvää kunnioitusta.

Mitä minä sitten voisin ihailla ja arvostaa? Älykkyyttä ja älyllistä suuntautumista, älyllisiä intohimoja, pyrkimyksiä ja tavoitteita. Helvetin hyvää itsesäätelykykyä TAI ainakin vilpitöntä pyrkimystä elämän tietoiseen hallintaan. Inhoan passiivisuutta ja henkistä velttoutta ja sitä, että ihmisillä ei ole tavoitteita ja agendoja ja ne ajelehtii ajopuina ja ulkoisten voimien ohjaamina. Siis ihmiset saa olla sellasia, mut en IHAILE sellasta. Itselleni tietoinen itsehallinta ja kyky ITSE määrätä omasta elämästä, ITSE valita elämäni sisältö, itsensä toteuttaminen ja loputon ponnistelu kohti omien arvojen ja sisäisten totuuksien mukaista elämää on kenties ylin prioriteetti. Ja hyvyys. Sisäinen viisaus sisältäen myötätunnon tärkeyden ymmärtämisen eli kulkeminen rakkauden tiellä. Ja päihteettömyys. Se, että arvostaa selvin päin olemista ja pyrkii siihen enimmän osan aikaa ja suhtautuu päihtymiseen yms. melko nihkeästi ja turhana toimintana. Arvostaa todellisuuden kohtaamista omana itsenään.

Ainakin ne. On ehdottomia. Ihailulle.

Uskon, että ihailu on pysyvän rakkauden edellytys romanttisessa suhteessa. Muuten katson toista jollain lailla alaspäin ja toivon koko ajan, että se kasvaisi ja muuttuisi ja olen tyytymätön ja kaipaan jotain MUUTA. Ei niinku TOSIAAN riitä sellanen, et joku on valinnut jonkun itselleen merkityksettömän työn, jossa pakertaa 8h pvässä täyttäen norminmukaisen kansalaisvelvollisuutensa ja kerätäkseen RAHAA ja sit iltasin käy salilla tai avaa television. Ja that's it. Pretty much. Kuolen TYLSYYYTEEENNNNN. Sellasen ihmisen kanssa.

Pitää olla AGENDOJA! Ideoita. Suunnitelmia. Älyllisiä pyrkimyksiä ja intressejä ja intohimon kohteita. Pitää asettaa itselleen haasteita ja pyrkiä niitä kohti. Ja ei mitään sellasia haasteita, että "kasvatanpa upeat lihakset ja hankin omakotitalon" vaan kykyä kehittää itseään SISÄISESTI, haluta kasvaa paremmaksi ihmiseksi, halua löytää oma kutsumus, halua parantaa maailmaa, halua tehdä hyvää... Jne. Uskallusta elää köyhyydessä, jos tärkeämmät arvot ja agendat sitä vaatii. Kykyä näyttää keskaria normeille ja tehdä elämästä oman näköisensä.

Päihteettömyys ja todellisuuden rehellinen kohtaaminen

Olen herännyt takaisin todellisuuteen. Muistin olevani 35 (kohta 36) ja että opiskelijatoverini on vasta vähän yli parikymppisiä. Pääsi hetkeksi unohtuun. Ei, en minä taidakaan elää 20-vuotiaan elämää. Se oli tilapäinen hepuli, joka seurasi siitä, kun lähinnä alkoholin takia taannuin hetkeksi lapseksi ja höperryin ja unohdin hetkeksi kuka ja missä olen.

Suurin syy siihen, miksi en niin hirveästi jaksa alle 30-vuotiaita on siinä, että ne elää vielä BILETYSVAIHETTA. Alkoholia, pilveä mitä lie. Sosiaalista juhlahumua. Viikonloppusin radalla. Mä niin EN JAKSA.

Tosin kyl samaa vikaa on sinänsä vanhemmissakin ihmisissä, et usein, kun sit joskus ryömitään kotoa sosialisoimaan, ihmiset juo. Mä EN TAJUA, et mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ei voida sosialisoida SELVINPÄIN????? Musta ois IHANAA hengata ja viettää iltaa ihmisten kaa selvinpäin. Käydä myös tanssimassa selvinpäin. Mutta siis niin, että KAIKKI on sillain. Koska jos esim olisi joku disko, jossa ei myydä alkoholia ja jonne kokoonnutaan pitään hauskaa SELVÄNÄ, se tunnelma ja meno ois tosi erilaista kuin noissa juottoloissa. Mutta ei. Nyt täytyy olla lähes YKSIN selvinpäin ja muut päihtyy ympärillä.

Minun mielestä päihtyminen on PAKENEMISTA. Ihan sama mitä ainetta käytetään. Mitä paetaan? "Negatiivisia" tunteita. Häpeää, epävarmuutta, väsymystä, surua, yksinäisyyttä, pelkoja.... Näitä tunteita EI PITÄISI turruttaa ja peitellä ja paeta. Ne pitäs kohdata ja elää läpi ja oppia se, mitä niillä on asiaa. Kun ne aina turrutetaan ja niitä ei kohdata, ei ole mahdollista käydä läpi ASIOITA, jotka noiden tunteiden takana on, ja kasvaa.

Ite huomasin taas tän selkeästi, kun humallutin itseni viikko sitten. Join, koska aattelin, et välillä on hauska IRROTTAA eli heittää aivot narikkaan ja lakata ajattelemasta ja vaan kekkuloida. Mutta jälkikäteen huomasin tehneeni virheen. En varsinaisesti KADU mitään muuta kuin sitä, että missasin mahdollisuuden kohdata tilanteita ja ihmisiä aidosti omana itsenäni. Ja nyt entistä vakaammin kuljen kohti omaa ehdotonta arvoani - päihteetöntä elämää, jossa kohtaan tunteeni ja kaiken mitä sisälläni on, kohtaan ihmiset aidosti omana itsenäni ja kohtaan todellisuuden sellaisena kuin se on. En halua minun ja tunteideni, minun ja ihmisten ja minun ja todellisuuden väliin päihteitä.

Tämä on minulle keskeinen ja tärkeä arvo. Ja aika harva jakaa sen kanssani, etenkin, jos ihmiset ovat alle 30. Ehkä nuorina ei vielä olla yhtään kypsiä käsitteleen niitä vaikeita tunteita ja omaa keskeneräisyyttä ja siksi nuorena päihteet on niin keskeisessä roolissa. En tiiä. Ihan sama, muut tehkööt mitä tekee, mut en voi luoda mitään todella syvää ja merkityksellistä ihmissuhdetta kenenkään sellasen kaa, joka ei jaa arvojani. Siis vaikkapa mennä naimisiin . Tai olla edes sydänystävä (jos arvojen suhteen on isoja eroja). Toki voi tutustua monenlaisiin ihmisiin, joilla on monenlaisia ja poikkeaviakin arvoja, ja on hyväkin olla laajempi perpektiivi todellisuuteen, mutta kyllähän sitä todella läheiseksi valikoituu ihmisiä, joilla on samoja arvoja ja näkemyksiä asioista.
Siksi minä EN sittenkään enää ole 20-vuotias ja taannu elämään uusiksi nuoruutta. Toki joitain niitä sosiaalisen yhteyden kokemuksia yms. on jäänyt uupumaan ja ehkä sellaisia kokemuksia voin saada nyt elämässäni, kun oon eheytynyt, ja voin siltä osin ikään kuin paikkailla aukkoja, joita on jäänyt, ja nämä kokemukset sitten eheyttää lisää ja auttaa kasvamaan alueilla, jotka puuttuvien kokemusten vuoksi on jäänyt raaoiksi. Mut hankin sit niitä kokemuksia ihan tänä mummuna, joka olen.

Takertuminen tietynlaiseen identiteettikonstruktioon

Löysin loistavan kirjoituksen: Beware the spiritual ego. Kirjoituksella on minulle merkitystä kahdestakin itselleni ajankohtaisesta syystä.

"So you're all awakened, eh? And now you just want spiritual experiences? Well, what is it that is wanting that? Your spiritual ego. Seriously, this is okay just as long as you know that this is a new game you're playing. Go run around and connect with people, sit with spiritual teachers, be a spiritual teacher, heal people, donate to charity, volunteer, and do all these beautiful practices. I'd love to see tons more people doing this. But don't forget that this is still an ego desire. Remember that it is all about "how" you are and how you come from a deep space of awakened love in your being."

Suomeksi suunnilleen: "Olet nyt siis valaistunut? Ja nyt haluat vain kaikenlaisia henkisiä kokemuksia? No, mikä se on, joka niitä haluaa? Henkinen egosi. No, se on ok, kun vain tiedät, että tämä on vain uusi leikki, jota leikit. Tee vain kaikkia niitä juttuja, mitkä tällaiseen elämäntapaan liittyy (meditointitapahtumat, lahjoita hyväntekeväisyyteen, paranna ihmisiä, hengaa toisten valaistuiden kanssa jne.), mutta älä unohda, että se on egon halu."

Tämä kirjoitus on mulle ajankohtainen siis kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että olen juuri herännyt tajuamaan, miten olen rakentanut itselleni tietynlaisen identiteetin, joka perustuu tietynlaisille arvoille. Olen rakentanut tiukan vankilan muurin ympärilleni tietynlaisista elämänarvoista ja kiinnostuksenkohteista. Suunnilleen sellaisen, että seuraavat asiat on tosi jees: henkinen kasvu, myötätunto ja rakkaus, tietoisuus, intuitio, kierrätys, vihreät arvot, luonnon- ja eläintensuojelu, kasvissyönti, boheemius, kirppisvaatteet, luomuruoka, tee, superfoodit, kirjat, lukeminen, itsensä kehittäminen, hyväntekeväisyys, terveelliset elämäntavat jne. Ok. Ja ei siinä kai mitään. MUTTA olen nimenomaan havahtunut tajuamaan, että olen tehnyt tuosta itselleni rakennelman, jolla haen hyväksyntää ja jonka sisältämät asiat on sellaisia, että ajattelen, että "hyvät tyypit on tällasia ja nää asiat on sellasia, joilla saa respektiä" ja sen sellaista.

Joku aika sitten suhtauduin hyvin tuomitsevasti ihmiseen, joka edusti juuri sellaisia arvoja ja kiinnostuksenkohteita, jotka minun arvojärjestelmäni torjuu ja kumoaa eli hyvin materialistinen ihminen, puhuu aina vaan ulkonäöstä ja kosmetiikasta tai matkoistaan ja käyttää rahansa kalliiseen kosmetiikkaan ja kalliisiin vaatteisiin, ja käyttää aikansa selaamalla netissä tietoa kosmetiikasta ja suhtautuu fanaattisesti ihoonsa ja hiuksiinsa ja jolle korrektit käytöstavat ja sivistynyt käytös on tärkeitä ja hän taas suhtautuu tuomitsevasti omien arvojensa vastaisiin ihmisiin/käytökseen jne.

Mutta nyt havahduin tässä siis pari päivää sitten tajuamaan, että minun arvo- ja kiinnotusrakennelmani on ihan samanlainen kuin hänen. Ei sisällöllisesti vaan kumpikin hakee sillä hyväksyntää. Hänen mielestään hieno ihminen pukeutuu kalliisiin vaatteisiin, on hyvin huoliteltu ja sivistynyt jne. Joten hän haluaa olla sellainen. Minusta hieno ihminen on taas boheemi, rento, vihreä ja minun rakennelmssani on hirveän epäcool ja epäarvostettavaa olla kiinnostunut kalliista laukuista ja vaatteista ja pinnallisista asioista jne. Ja tuntisin HÄPEÄÄ, jos olisin sellaisista kiinnostunut. Rakennelmamme ovat siis oikeastaan aivan samanlaiset! Hän tuntisi yhtä lailla häpeää, jos rikkoisi oman rakennelmansa arvoja vastaan, koska kumpikin näistä rakennelmista on sellainen, että haemme sen kautta sosiaalista hyväksyntää. Ajattelemme, että cool ihminen on tietynlainen ja tietynlaiset asiat ovat täysin epäcool ja ei-arvostettavia tai kertovat ihmisestä jotain ikävää (arvojärjestelmämme mukaan).

Hmmm. Eli tämä rakennelmani on siis kuten tuo spiritual ego. Se on vain joku tuollanen rakennelma. Ei totuus. Ja tästä päästään siihen toiseen asiaan eli mua on tosi paljon ärsyttänyt tietyt ihmiset elämässäni (no, ainakin yksi), joista tuli juuri tällasia "Ooooooh, harrastan vain henkisiä juttuja ja olen kiinnostunut vain sellaisista asioista ja haluan hengata vain sellaisten ihmisten kanssa" ja sitten olin selvästi aistivinani ylemmyydentuntoa, koska rivien välistä luin, että hän ajatteli: "ainoa oikea tapa elää on juosta meditointi- ja seremoniakaakaotapahtumissa ja meditoida ja harrastaa naurujoogaa ja hengata ihmisten kanssa, jotka tekee tällaisia asioita ja ne, jotka ei elä tällä tavalla, on alemman tason olentoja eivätkä yhtä kehittyneitä".

Olen miettinyt paljon asiaa, että kun mua ei nyt vaan KIINNOSTA omistaa elämääni sille, et hengaisin vaan tuollasten ihmisten kaa ja ravaan tollasissa tapahtumissa ja koko mun elämä on yhtä "oooooh olen valaistunut ja meditoin ja juon seremoniakaakaota" ja mun mielestä ollakseen henkisesti kehittynyt olento, ei TARVITSE väkisin olla TOLLANEN. Minä saan olla ihan omanlaiseni.

"The deeper you doesn't need a "spiritual" context. The deeper part of you moves to do things in a much subtler way. One day you may be in a bar drinking a beer, swearing like a sailor; the next, you may be on a plane to Uganda. There's much less planning...or at least much less definition. Life without attachment to an ego is without boundaries. It allows you to be anyway that you want. And that's the real gift of life; you can be anyway you want."

("Syvempi osa sinua ei tarvitse mitään "henkistä" kontekstia. Yhtenä päivänä voit ryypätä ja kirota kuin merimies ja toisena saatat olla koneessa matkalla Ugandaan. Elämässäsi on paljon vähemmän suunnittelua...tai ainakin määritelmiä. Elämä ilman egoon kiinnittymistä on rajatonta. Voit olla mitä haluat.")

Identiteetti on valinta?

Olen jotenkin ihan pihalla. Ollut jo pidempään. Eli siis en enää oikein tiedä, mikä minun identiteettini on. Hyvin suuressa määrin tämä koskee ulkoista olemustani. En tiedä, miltä mun "kuuluisi" näyttää. Imago, brandi tms. Kuka MINÄ olen suhteessa tähän kysymykseen? Millainen on minun imagoni/brandini? Yritin jotenkin kaivaa esiin jotain synnynnäistä olemusta, joka minun kuuluisi kaivaa esiin ja ilmaista vaatteillani jne. mutta sitten ymmärsin, ettei ole olemassa mitään SYNNYNNÄISTÄ minua tässä suhteessa. Voin olla mitä tahansa itse päätän.

Valinta on vapaa ja yksin minun.

No, mistä hitsistä sitten lähtisin liikkeelle? Siitä, mitä tiedän, etten varmasti ole? Jos aikka ajtellaan, että minä VOISIN alkaa pukeutua mustaan ja värjätä hiukset mustiksi jne. ja luoda ulkoisen gootti-imagon, se olisi älytöntä, koska 1) en koe olevani gootti 2) en ole gootti sisäisesti 3) en kuuntele sellaista musiikkia. Ja minusta olisi kamalaa pukeutua koko ajan mustaan. Tai oikeastaan ikinä.

Entä arvot? Jos lähdetään arvoista, minun tulisi pukeutua kierrätys- ja ekovaatteisiin. No, tätä hyvin pitkälti jo teen, koska vaatteeni alkaa olla kirpputoreilta ja vastaavista paikoista. Mutta entä sitten värit ja mallit jne. Se kaikki MUU. Voisin tietysti tietoisesti valita, että identifioidun erilaisiin hippeihin ja maailmanparantajiin ja voisin tutkia, miten he pukeutuvat ja ottaa mallia, ilmaistakseni sillä maailmalle, että kuulun tuohon joukkoon arvojeni osalta. Mutta... Ei nyt huvita. Tapanani ei koskaan ole ollut etsiä mallia itseni ulkopuolelta vaan etsin vastauksia sisältäni.


MIKSI minä mietin tätä asiaa? Koska minulle on aina ollut tärkeää se, miltä näytän. Ja haluaisin, että ulkoinen olemukseni jotenkin resonoisi sisäisen olemukseni kanssa ja heijastaisi maailmalle jonkinlaista viestiä siitä, mitä sisälläni on, mutta tällä hetkellä olen jotenkin hukassa tämän asian suhteen, koska olen yrittänyt vapautua alter egostani (asiaa alter egosta), mutta.......

Eli olen luullut, että alter egoni on sairas konstruktio ja selviytymiskeino eikä osa todellista minuuttani. Ja että siitä olisi hyvä parantua. Parisuhteessa hormonitoimintani aina nukahtaa ja muutun sammaloituneeksi horroksessa makaavaksi kiveksi, ja silloin alter ego hautautuu syvälle maan uumeniin ja tuntuu vieraalta. Mutta nyt kun olen sinkku, huomaan, että suhteeni alter egoon on PALJON monimutkaisempi kuin olen luullut. Se ei ehkä olekaan itsestäänselvästi jokin valheellinen osa minua vaan OIKEA osa minua. Sillä sinkkuna hormonitoimintani aktivoituu, alan kaivata läheisyyttä ja unelmoida pussailusta ja halimisesta ja muutun aivan eri ihmiseksi kuin se sammaloitunut ja koteloitunut olio parisuhteessa. Ja kun hormonitoimintani ja läheisyydenkaipuuni aktivoituu, intensiivisenä tunneihmisenä se tarkoittaa, että suuntaudun hyvin INTENSIIVISESTI läheisyysasioihin ja miehiin ja sen sellaiseen. Minusta tulee varsin väkisin flirttaileva ja villiintynyt. Ja alan kuunnella musiikkia ja haluan kuntoilla näyttääkseni hyvältä (motivaatio asiaa kohtaan kasvaa niin suureksi, että alan jopa saada jotain aikaan). Eli alter ego ryömii esiin.

Ja nyt olen hämmentynyt, että kuka minä edes olen. Se sammaloitunut kotelo-olio? Villiintynyt flirttaileva ja intensiivinen hirmulisko? Ja kun nämä todella ovat kuin kaksi eri ihmistä ja ne myös pukeutuisivat varsin eri lailla. Sammaloitunut kotelo-olio ajattelee, että olisi viisasta lakata meikkaamasta ja värjäämästä hiuksia ja muuttua näkymättömäksi jne. Villiintynyt hirmulisko taas haluaa olla hemaiseva ja seksikäs ja näyttää hyvältä.

Tietysti KUULOSTAISI henkisen kasvun näkökulmasta optimaalisemmalta tuon sammaloituneen kotelo-olion jutut, mutta jos minulla oikeasti on intensiivinen tunne-elämä ja muuta, ei minusta ole viisasta tai tervettä tukahduttakaan sitä itsessään ja yrittää väkisin olla näkymätön, jos se ei huvita.

Mutta kun minä en TIEDÄ, mitä tämä kaikki merkitsee. Kuka minä olen ja miksi.

Ja sitten on vielä paljon muuta. Olen alkanut kyseenalaistaa kaikenlaisia asioita. Ensinnäkin olen alkanut KYLLÄSTYÄ rakentamaani identiteettiin (puhun nyt niistä osista, jotka ovat edelleen varsin selkeitä ja varmoja). Olen oivaltanut, että olen rakentanut hyvin väkevän identiteetin ja puristanut itseni sen sisään ja tehnyt siitä eräänlaisen vankilan. Koska minua ei hyväksytty sellaisena kuin olen, aloin ylikorostaa tunnetta erilaisuudesta ja olen identifioitunut alakulttuureihin ja undreground-maailmaan ja kaikenlaiseen vaihtoehtoiseen ja julistanut (itsekseni mielessäni), että olen ERILAINEN ja sitten alkanut pitää tietynlaisia asioita HYVINÄ ja sitten niitten vastakohdat on tietysti HUONOJA. Hyvää on vihreät arvot, kiinnostus henkisiin asioihin, viisaus, sosiaaliset taidot, kierrätys jne. Mutta myös on cool ja hienoa, että on köyhä eikä tavoittele materialistisia asioita, kuten rahaa tai korkeampaa elintasoa ja ostaa käytettyjä asioita ja luomua jne. Ei siinä mitään, mutta olen huomannut, että tunnen HÄPEÄÄ, jos rikkoisin näitä luomiani normeja. Ja myös tuomitsen, jos jotkut ovat näiden suhteen ihan erilaisia (esim. keskittyvät keräämään rahaa ja syytävät rahaa kalliisin laukkuihin tai kosmetiikkaan).

Olen alkanut nähdä identiteettini itse rakentamanani konstruktiona, jonka voisin koska tahansa niin halutessani murskata ja alkaakin tehdä toisenlaisia valintoja. Ihan vaikka vain piruuttani. Ja olenkin alkanut tehdä niin. Olen esim. välillä laittanut röyhkeästi KAIKKI roskat keittiön tasoilta tavalliseen roskikseen. Kartongit, biojätteet jne. Se on ollut henkisesti hyvin vaikeaa, olen tuntenut, että olen äärimmäisen huono ihminen, mutta samalla olen sanonut itselleni, että maailma ei nyt tuhoudu tähän. Olen alkanut tehdä tuhmuuksia. Haluan rikkoa rajojani. Mennä niiden toiselle puolen.

Tänään mietin pukeutumis- ja imagokysymystä. Miten minua hävettäisi, jos pukeutuisin jotenkin minulle vieraalla tavalla. Siis jos pukeutuisin vaikka todella tylsiin vaatteisiin, vaikka tylsiin, puolihuonosti istuviin farkkuihin ja johkin typerään poolopaitaan. Ja tuulipukuun :D. Tai jos pukeutuisin kuin joku ihmeen "bimbo" vaaleanpunaisiin, todella tyttömäisiin vaatteisiin ja laittaisin pinkit korkokengät ja kalliin design-laukun kainaloon, silloin vasta kuolisinkin häpeästä! Ja ajattelin, että typerää. Koska ihan sama mitä puen, olen sisältä yhä MINÄ. Jos joku tuomitsisi minut ulkoisen olemukseni perusteella, tuomitseminen johtuisi ennakkoluuloista.

Toisaalta tietysti on siksi mukavaa pukeutua siten, että kokee ulkoisen olemuksen heijastavan arvojaan ja sisintä olemustaan, jotta ennakkoluulot, joita ihmisille muodostuu, osuisivat lähellä totuutta.

Hmmmm. Tätä pitää miettiä.

Tietysti identiteetissä on osia, joita ei voi valita, kuten rotu tai sukupuoli. Hmmm. Tai voi sukupuolen valita tavallaan. Mutta voiko identiteettiä sittenkään valita? Vai kohtaako identiteettiään kyseenalaistaessaan omat arvonsa ja huomaa, ettei niitä voi muuttaa? Että arvot luovat identiteetin perustan? Synnyttävätkö arvot sen, kuka minä olen? Tosin esim. sukupuolen tapauksessa valinnanmahdollisuudessa ei ole kyse arvoista vaan omasta sisäisestä kokemuksesta – mitä sukupuolta kokee olevansa. Tuota kokemusta ei liene mahdollista valita.