Meikittömyysprojekti

Olen ollut hyvin pitkälti ilman meikkiä kuukauden verran. Mutta olen kyllä lojunut kotona suuren osan tästä ajasta, joten eipä se ole kovin jännittävää – tai haastavaa – ollut (koska en koskaan meikkaa, jos olen vain kotona ja käyn kaupassa tms.). Kerran intouduin lähtemään psykebileisiin ja alter ego aktivoitui ja vedin kaikki pakkelit ja sotamaalit ja haarniskat ylle, mutta ekaa kertaa elämässäni kävikin sitten niin, että alkoi ahdistaa se alter egossa oleminen niin paljon, että jäinkin kotiin ja menin pesemään sen kaiken sonnan naamastani. En enää halua alter egoa. Hauan olla vaan minä enkä yrittää survoutua johonkin super seksikkääseen pikku mekkoon ja maalata kasvojani ja vääntää tukkaani ja samalla aivoni siirtyvät virheohjelmointitilaan, jossa kuvittelen olevani suunnattoman kaunis ja vastustamaton ja ryven omassa erinomaisuudessani. Minusta tulee ylpeä (vaikka en onneksi käyttäydy ylpeästi), ulkonäkökeskeinen, flirttaileva, virheellinen olento. Ei kiitos enää sitä.

Jos en osaa lähteä baariin ja tanssimaan olemalla oma itseni, en sitten mene. Jompikumpi.

Tuon tempauksen lisäksi olen pari kertaa laittanut olemattoman vähän meikkiä, kun olen mennyt ihmisten ilmoille.

Mutta meikittömyysprojektin kanssa on käymässä nyt samoin kuin Facebook-profiilin poistamisen ja blogin poistamisenkin kanssa. En löydä vastauksia, joita toivoin löytäväni ja näyttää väistämättömältä, että palaan entiseen – tosin en täysin entiseen, sillä matkan varella olen oppinut jotain ja palaan siis entiseen, mutta eri tavalla kuin ennen. En siis luopunut kokonaan jostain asiasta, mutta suhteeni kyseiseen asiaan on muuttunut.

Meikittömyyden kanssa kävi siis sillä tavalla, että en pysty lakkaamaan välittämästä siitä, näytänkö kauniilta. En vain kykene suhtautumaan täysin välinpitämättömästi siihen, miltä näytän. Tarkoitus ei toki ollutkaan alkaa näyttää suohirviöltä, mutta jos haluaisin elää täydellisessä rauhassa itseni kanssa ja kokea, että ulkoinen olemukseni on TÄYSIN ok sellaisena kuin se sattuu olemaan kun herään ja ehkä suin pahimmat töyhdöt veks ja sitten vaan lähden maailmalle, niin minä nyt en vaan NÄYTÄ silloin niin kauniilta kuin haluan näyttää. Se vaan on fakta.

Olen oppinut, että en suinkaan pidä itseäni rumana ilman meikkiä. Kyse ei ole siitä. Vaan kyse on sosiaalisesta paineesta. Siitä, miltä haluan näyttää muiden silmissä, ei niinkään siitä, miltä näytän omissa silmissäni. Jos hengaan vaan erakkona kotonani eikä minua näe kukaan muu kuin lapseni tai joku äiti tms., minulle on oikeastaan ihan sama miltä näytän. Asialla ei ole minulle merkitystä silloin. Ja oikeastaan näytän ihan hauskalta omissa silmissäni kotilookissani. Mutta jos lähden ihmisten ilmoille, asia muuttuu. Voin mennä lähikauppaan kotilookissa, mutta tunnen silloin häpeää, jonka kanssa koitan vaan kestää sen hetken.

En siis pidä itseäni rumana, mutta en sitten tosiaankaan koe olevani näyttävä, jos olen ilman meikkiä ja tukka litteänä. Ja en pidä siitä, jos koen näyttäväni totaalisen mitäänsanomattomalta. Ihan super tavalliselta. Tylsältä. Vaatimattomalta. Haluan olla kaunis.

Niin kauan kuin aivoissani on tuollainen asetus, en voi elää niin, etten meikkaa ja laittaudu. Ja juuri nyt en ainakaan tiedä yhtään, miten muuttaisin tuota asetusta. Se nyt vaan ON.

En osaa korjata tuota asiaa. Laittautuminen ja meikkaaminen olisi toki ok, jos ne eivät olisi oire jostakin, mutta ne ovat. Tunnen pysyvästi ahdistusta, riittämättömyyden tunteita, pelkoja, stressiä jne. suhteessa ulkonäkööni. En ole tyytyväinen siihen, miltä näytän. Toivoin, että meikittömyys auttaisi korjaamaan asian, mutta minusta alkaa tuntua, ettei se ehkä auta. Koska se, että olen meikittä, ei muuta sitä asiaa sisältäni, mikä saa minut pitämään tärkeänä sitä, että näyttää supermallilta tai Jennifer Lopezilta tai joltain. En osaa korjata sitä. En vain osaa. Jos siis vain lakkaan meikkaamasta, vihaan koko ajan sitä miltä näytän ja haluan näyttää paremmalta. Se ongelman ydin ei muutu siitä mihinkään. En ainakaan usko. En ole havainnut mitään merkkejä sellaisesta.

Aionkin nyt jatkaa siten, että en hypi aivan meikittä maailmalla, mutta en palaa entiseenkään. Minua on ahdistanut suuresti se, kun joka ikinen kouluaamu on pitänyt vetää se hitsin maali naamaan ja puhun nyt siis meikkivoiteesta ja IHON sutimisesta maalikerroksen alle. Jätän sen siis tekemättä. Enkä ala muutella silmiäni sen kummemmin toisen näköisiksi. Mutta en tykkää siitä, miltä silmänympärysihoni näyttää ilman meikkiä. Turvonneelta, tummat silmänaluset jne. Hyi. Laitan siis silmien alueelle meikkivoidetta ja tasoitan värin, kynäilen kulmakarvat siisteiksi ja laitan vähän ripsaria, jotta saan silmiin ilmettä. Ripseni eivät ole ihan vaaleat ja en kaipaa ripsaria ripsien takia vaan silmieni muoto ilman mitään meikkiä on ankean pallomainen pöllö. En osaa selittää... Ne on vaan... Ankeat ja tylsät ilman mitään meikkiä. Vähän ripsaria tms. tekee niistä heti hiukan kissamaisemmat.

Aion siis jatkaa lähes meikitöntä olemista ja hyvin luonnollisella linjalla, koska jatkan näiden asioiden pohtimista ja tutkimista. Yritän keksiä, MITEN voisin eheytyä tässä asiassa.

Ja sitten jos on spesiaali-event, voin meikata enemmän. Mutta EI mitään alter ego -lookkeja... HYI ei.

Elän kyseenalaistamiskautta. Monessakin asiassa.