Eheytymisen tien pää näkyy jo

On oikeasti sopivaakin aloittaa uusi blogi ja saattaa tämä päätökseen, sillä tunnen sisälläni, että eheytymisen tie on pian kuljettu loppuun. Ei tietenkään koskaan muutu täydelliseksi tai kokonaan valmiiksi. Mutta ei epätäydellinen tarkoita eheytymätöntä. Se tarkoittaa vain sitä, että on, kuten kaikki muutkin täällä, inhimillisellä tavalla vajavainen olento. Koko tämä eheytymisen tie on liittynyt sisällä oleviin haavoihin ja vakavampaan rikkonaisuuteen. Se alkoi kauan sitten, kun olin suunnilleen 15-vuotias ja aloin miettiä, miksi minun on niin paha olo ja totesin, ettei voi olla normaalia, jos oi niin huonosti ja päätin selvittää, mikä minua vaivaa ja korjata sen. Siitä alkoi eheytymisen tie. Ja nyt minusta tuntuu, että se lähestyy loppuaan. Näen jo maalin, mutta en vielä ole siellä. Mutta koska näen sen, uskon, että pian saavutan sen.

Kun eheytymisen tie on kuljettu, se tarkoittaa, että olen vihdoin aidosti onnellinen ihminen, joka on korjannut sisäiset haavansa ja pahimmat solmunsa ja löytänyt rauhan itsensä kanssa ja jonka sisältä kumpuaa iloa. Ihminen, joka elää ilosta eikä pelosta.

Se ei tarkoita, että olen täydellinen. Hah, kaukana sitä. Päinvastoin se tarkoittaa, että olen sinut omien vikojeni kanssa. Niitä on, niitä saa olla ja se on ok.

Se ei tarkoita, etten enää kehitä itseäni. Mutta se tarkoittaa, että päätyö on tehty. Toki sitä jatkossakin oppii kokemuksistaan, hioo itseään ja kasvaa, mutta sitten se on sellaista... Terveen, tasapainoisen, onnellisen ihmisen elämisen ohessa tapahtuvaa luonnollista kasvutyötä.

Kerron nyt, mistä tiedän (koen), että maaliviiva näkyy jo.

No, olen ensinnäkin tietysti tehnyt tätä työtä itseni kanssa (itseterapiaa) jo parikymmentä vuotta. Olen oppinut paljon, korjannut paljon, muuttunut paljon, viisastunut paljon. Ja nyt, viime aikoina, olen alkanut vain huomata, että... Palat ovat ehkä asettumassa paikoilleen.

Laitoin tännekin tekstin, jonka kirjoitin uuteen blogiini, Onnellisen mummukan iloa, koska siinä kerrotaan paljon siitä, miksi olen alkanut tuntea, että eheytyminen on lähellä.

Olen löytänyt sisäisen ilon idun.

Mutta mistä minä nyt aloittaisin tämän tarinan..?

No, aloitetaan nyt vaikka siitä, että kun kirjoitin tuon yllä mainitun tekstin, olin käynyt juuri katsomassa vakavasti sairasta serkkuani saattokodissa. Serkku on minua pari vuotta nuorempi. Hänen sairastumisensa ja sairautensa on vaikuttanut minuun yllättävän paljon. Lisäksi olen viime vuosina yhä enemmän pohtinut vanhenemista ja kuolemaa, tuntenut tarvetta käsitellä niitä asioita, luoda suhdetta niihin. Ne ovat pelottaneet. Sekä oma että läheisten. Vanheneminen ja kuoleminen. Alle 30-vuotiaana sellaiset asiat ei käyneet oikeastaan mielessäkään. Ainakaan samalla tavalla. Ne eivät tuntuneet koskettavan minua. Tunsin itseni nuoreksi ja tunsin, että niin on aina. Tunsin itseni kuolemattomaksi. Mutta sitten, kun ikää alkoi kertyä 30 ja yli, kun omat vanhemmat lähenevät kuuttakymmentä (ja kummatkin ovat sairaita), alkoi sisällä herätä tietoisuus kaiken rajallisuudesta ja siitä, miten TODELLISTA se on. Se ei ollutkaan enää jotain kaukaista satua vaan jotain, mikä todella koskettaa MINUA ja on osa elämääni.

Mutta silloin, kun kirjoitin mummukka-tekstin, käytyäni saattokodissa, mieleni oli pohtinut näitä asioita syvällisesti ja jotain oli niksahtanut paikoilleen. Koin unta odotellessani, pimeässä sängyssäni, syvällisen oivalluksen siitä, että minä TULEN kuolemaan. Minä TULEN vanhenemaan (ellen kuole sitä ennen). Minä en voi vaikuttaa asioihin. En voi hallita tapahtumia. Tunsin ja oivalsin syvällä, elämyksellisellä tavalla, että mitä vaan voi tapahtua ja koska vain ja en voi vaikuttaa siihen, hallita sitä. Olen kohtalon armoilla ja niin se vain on. Pelkään laitoksia tai siis niihin joutumista. En halua vanhainkotiin, jossa pissaan vaippaani eikä kukaan vaihda sitä. Jossa on pahaa laitosruokaa. Joka ei ole yhtään kodikas. Tai saattokotiin, joka on samanlainen laitos. Mutta tajusin, etten voi päättää. Voin joutua sellaiseen paikkaan pitkäksi ajaksi elämäni lopulla ja siihen on vain sopeuduttava. Serkkuni sairastumisen myötä olen syvällisellä tavalla ymmärtänyt, että loppu voi tulla koska vaan. Ihan koska tahansa. Voin sairastua vakavasti jo tänään (tai saada tietää asiasta tänään). Minun vanhempani TULEVAT kuolemaan, kun minä elän (ellen kuole ennenaikaisesti), ja joudun käymään sen läpi. Minä TULEN menettämään heidät. Tulee aika, jolloin heitä ei ole.

Ymmärsin, että en voi hallita elämää. Ymmärsin, että mitä vaan voi tapahtua, koska vain ja parasta on vaan hyväksyä se. Ja minä HYVÄKSYIN tämän kaiken. Minä todella hyväksyn.

Ymmärsin myös, että en halua olla sellainen vanheneva nainen (tai ihminen), joka itkee ryppyjään ja katoavaa nuoruuden kauneuttaan ja stressaa asiasta. Haluan olla sellainen vanheneva ihminen, joka hyväksyy asian ja keskittyy sisältään kumpuavaan iloon ja ammentaa siitä.

Tämä taas johtaa siihen vakavimpaan vaurioon psyykessäni eli ulkonäköstressiin, joka siis on oire eikä se vaurio vaan vaurio on hyväksynnän hakeminen miehiltä. Kirjoitin siitä eilen tekstin Tavoitteena rauha oman olemuksen kanssa. Mutta tuo vaurio oireilee selvimmin ulkonäköstressinä.


Nyt kerron sisäisestä ilosta.

Olen löytänyt sisältäni aivan uudenlaisen lähteen. Sinä päivänä, kun kävin saattokodissa ja pohdin paljon asioita, löysin sisältäni ilon lähteen. Se löytyi sillä tavalla, että kun tajusin, etten OIKEASTI aio olla sellainen vanheneva nainen, joka stressaa koko ajan rypyistään ja katoavasta nuoruuden kauneudestaan, tajusin, että ulkonäöllä ei ole väliä, sillä voin keskittyä sisälläni oleviin kivoihin asioihin ja ammentaa NIISTÄ oman onnellisuuteni. Silloin tajusin, että sisälläni todellakin on tuollainen sisäisen ilon lähde! Se on aina ollut siellä, mutta en ole tajunnut sitä!

Siksi kutsun sitä onnellisen mummukan iloksi. Koska kun kuvittelen mielessäni mummelin, joka on ryppyinen ja "kadottanut kauneutensa", tai siis ITSENI tuollaiseksi mummeliksi, ja kuvittelen, että haluan olla ONNELLINEN niin, minä automaattisesti alan hakea onnellisuuttani silloin SISÄLTÄNI. Asioista, jotka tuottavat minulle iloa. Voin keskittyä niihin ja iloon, jota ne tuottavat ja silloin olen täydellisen onnellinen. Eikä ole mitään väliä millään rypyillä. Tai ulkonäöllä.

Ja tämä on ollut minulle aivan uusi oivallus. Koska minähän voin tehdä noin jo nyt! Voin alkaa jo nyt elää onnellisen mummukan iloista elämää.


Tästä pääsemme sitten siihen, että ehdottomasti suurin este eheytymiselleni on se, että haen miesten hyväksyntää. Syvällä rakenteissani on syvä vaurio ja vamma, jonka takia suhteeni vastakkaiseen sukupuolen sekä minuuteni ne osat, jotka kytkeytyvät kyseiseen kontekstiin, ovat aivan vituroillaan. Tämä on se vaurio, joka minun on saatava korjattua, että voin eheytyä. Ja nyt olen löytänyt avaimen, tai työkalut, joilla voin ratkaista ongelman. Sisäinen ilo ja siihen keskittyminen.

Minun täytyy muuttua siksi onnelliseksi mummukaksi, jolle ulkonäöllä ei ole merkitystä, koska hän ammentaa onnellisuutensa sisäisestä ilostaan, sisäisen ilon lähteestä. Kun ammentaa onnellisuuden sisäisen ilon lähteestä, ei ole enää mitään väliä sillä, mitä muut ajattelevat, koska onnellisuus on täydellisesti omissa käsissä, pulppuaa itsestä.

Käytännössä teen kai jonkinlaista mielikuvaharjoittelua, koska pystyn nyt mielikuvien avulla palauttamaan tuon sisäisen ilon lähteen aina mieleeni ja ammentamaan siitä. Se on kuin itävä pieni kasvi, ota olen alkanut kastella, että se vahvistuisi. Tiedän, että nyt kun olen löytänyt sen, se tulee vahvistumaan ja jonakin päivänä se on niin iso, että se täyttää minut ja elämäni kokonaan.

Siksi tiedän, että tulen eheytymään.


Luulen, että se toinen trauma ja vaurio, joka on kaivannut eheyttämistä, alkaa myös ratketa tässä prosessissa. Se on se, joka syntyi aikanaan huumeiden takia, kun mieleni niksahti oudolle raiteelle ja pelkäsin katoavani ja seurasi dissosiatiivinen häiriö (kadotin minätunteeni) ja luultavasti kokemuksesta jäi posttraumaattinen stressireaktio, tuhotumisen pelko ja pakkomielteinen tarve yrittää hallita asioita, jotta en tuhoudu, katoa tms.

Luulen, että tuo alkaa ratketa nyt itsekseen, sillä kun syvällisesti ymmärsin, että en voi vaikuttaa asioihin ja siihen, mitä elämässäni tapahtuu, koska sairastun tai kuolen ja missä jne. ja HYVÄKSYIN sen, se tarkoittaa väkisinkin sitä, että sisälläni en enää kuvittele, että voin hallita asioita ja estää pahoja asioita tapahtumasta kontrolloimalla.


Jotenkin nyt on vaan palat niksahtelemassa päässäni paikoilleen.

Mutta kauan sen eteen on tehty töitäkin. Minusta kyllä ansaitsisinkin jo saada työn päätökseen ja alkaa nauttimaan elämästä iloisena ja onnellisena ja hyvinvoivana.


Nyt kun olen löytänyt sisäisen ilon lähteen ja maistanut siitä ja tiedän, miltä elämä VOISI tuntua koko ajan, miltä tuntuisi elää eheytyneenä, tajuan, että olen ollut varmaan nämä yli 20 vuotta kroonisesti masentunut. Että nämä vauriot psyykessäni ovat aiheuttaneet pysyvän, matala-asteisen masennustilan, joka on ilmennyt jatkuvana väsymyksenä. Ja ilottomuutena. Sisäisen ilon puutteena. En ole elänyt ilosta käsin vaan pelosta. Pelännyt koko ajan kaikkea mahdollista, stressannut, ollt ahdistunut.

On aika alkaa elää ilosta käsin!! Iloista elämää!! Ja uusi blogini tulee olemaan siksi iloisen elämän blogi.