Identiteetti on valinta?

Olen jotenkin ihan pihalla. Ollut jo pidempään. Eli siis en enää oikein tiedä, mikä minun identiteettini on. Hyvin suuressa määrin tämä koskee ulkoista olemustani. En tiedä, miltä mun "kuuluisi" näyttää. Imago, brandi tms. Kuka MINÄ olen suhteessa tähän kysymykseen? Millainen on minun imagoni/brandini? Yritin jotenkin kaivaa esiin jotain synnynnäistä olemusta, joka minun kuuluisi kaivaa esiin ja ilmaista vaatteillani jne. mutta sitten ymmärsin, ettei ole olemassa mitään SYNNYNNÄISTÄ minua tässä suhteessa. Voin olla mitä tahansa itse päätän.

Valinta on vapaa ja yksin minun.

No, mistä hitsistä sitten lähtisin liikkeelle? Siitä, mitä tiedän, etten varmasti ole? Jos aikka ajtellaan, että minä VOISIN alkaa pukeutua mustaan ja värjätä hiukset mustiksi jne. ja luoda ulkoisen gootti-imagon, se olisi älytöntä, koska 1) en koe olevani gootti 2) en ole gootti sisäisesti 3) en kuuntele sellaista musiikkia. Ja minusta olisi kamalaa pukeutua koko ajan mustaan. Tai oikeastaan ikinä.

Entä arvot? Jos lähdetään arvoista, minun tulisi pukeutua kierrätys- ja ekovaatteisiin. No, tätä hyvin pitkälti jo teen, koska vaatteeni alkaa olla kirpputoreilta ja vastaavista paikoista. Mutta entä sitten värit ja mallit jne. Se kaikki MUU. Voisin tietysti tietoisesti valita, että identifioidun erilaisiin hippeihin ja maailmanparantajiin ja voisin tutkia, miten he pukeutuvat ja ottaa mallia, ilmaistakseni sillä maailmalle, että kuulun tuohon joukkoon arvojeni osalta. Mutta... Ei nyt huvita. Tapanani ei koskaan ole ollut etsiä mallia itseni ulkopuolelta vaan etsin vastauksia sisältäni.


MIKSI minä mietin tätä asiaa? Koska minulle on aina ollut tärkeää se, miltä näytän. Ja haluaisin, että ulkoinen olemukseni jotenkin resonoisi sisäisen olemukseni kanssa ja heijastaisi maailmalle jonkinlaista viestiä siitä, mitä sisälläni on, mutta tällä hetkellä olen jotenkin hukassa tämän asian suhteen, koska olen yrittänyt vapautua alter egostani (asiaa alter egosta), mutta.......

Eli olen luullut, että alter egoni on sairas konstruktio ja selviytymiskeino eikä osa todellista minuuttani. Ja että siitä olisi hyvä parantua. Parisuhteessa hormonitoimintani aina nukahtaa ja muutun sammaloituneeksi horroksessa makaavaksi kiveksi, ja silloin alter ego hautautuu syvälle maan uumeniin ja tuntuu vieraalta. Mutta nyt kun olen sinkku, huomaan, että suhteeni alter egoon on PALJON monimutkaisempi kuin olen luullut. Se ei ehkä olekaan itsestäänselvästi jokin valheellinen osa minua vaan OIKEA osa minua. Sillä sinkkuna hormonitoimintani aktivoituu, alan kaivata läheisyyttä ja unelmoida pussailusta ja halimisesta ja muutun aivan eri ihmiseksi kuin se sammaloitunut ja koteloitunut olio parisuhteessa. Ja kun hormonitoimintani ja läheisyydenkaipuuni aktivoituu, intensiivisenä tunneihmisenä se tarkoittaa, että suuntaudun hyvin INTENSIIVISESTI läheisyysasioihin ja miehiin ja sen sellaiseen. Minusta tulee varsin väkisin flirttaileva ja villiintynyt. Ja alan kuunnella musiikkia ja haluan kuntoilla näyttääkseni hyvältä (motivaatio asiaa kohtaan kasvaa niin suureksi, että alan jopa saada jotain aikaan). Eli alter ego ryömii esiin.

Ja nyt olen hämmentynyt, että kuka minä edes olen. Se sammaloitunut kotelo-olio? Villiintynyt flirttaileva ja intensiivinen hirmulisko? Ja kun nämä todella ovat kuin kaksi eri ihmistä ja ne myös pukeutuisivat varsin eri lailla. Sammaloitunut kotelo-olio ajattelee, että olisi viisasta lakata meikkaamasta ja värjäämästä hiuksia ja muuttua näkymättömäksi jne. Villiintynyt hirmulisko taas haluaa olla hemaiseva ja seksikäs ja näyttää hyvältä.

Tietysti KUULOSTAISI henkisen kasvun näkökulmasta optimaalisemmalta tuon sammaloituneen kotelo-olion jutut, mutta jos minulla oikeasti on intensiivinen tunne-elämä ja muuta, ei minusta ole viisasta tai tervettä tukahduttakaan sitä itsessään ja yrittää väkisin olla näkymätön, jos se ei huvita.

Mutta kun minä en TIEDÄ, mitä tämä kaikki merkitsee. Kuka minä olen ja miksi.

Ja sitten on vielä paljon muuta. Olen alkanut kyseenalaistaa kaikenlaisia asioita. Ensinnäkin olen alkanut KYLLÄSTYÄ rakentamaani identiteettiin (puhun nyt niistä osista, jotka ovat edelleen varsin selkeitä ja varmoja). Olen oivaltanut, että olen rakentanut hyvin väkevän identiteetin ja puristanut itseni sen sisään ja tehnyt siitä eräänlaisen vankilan. Koska minua ei hyväksytty sellaisena kuin olen, aloin ylikorostaa tunnetta erilaisuudesta ja olen identifioitunut alakulttuureihin ja undreground-maailmaan ja kaikenlaiseen vaihtoehtoiseen ja julistanut (itsekseni mielessäni), että olen ERILAINEN ja sitten alkanut pitää tietynlaisia asioita HYVINÄ ja sitten niitten vastakohdat on tietysti HUONOJA. Hyvää on vihreät arvot, kiinnostus henkisiin asioihin, viisaus, sosiaaliset taidot, kierrätys jne. Mutta myös on cool ja hienoa, että on köyhä eikä tavoittele materialistisia asioita, kuten rahaa tai korkeampaa elintasoa ja ostaa käytettyjä asioita ja luomua jne. Ei siinä mitään, mutta olen huomannut, että tunnen HÄPEÄÄ, jos rikkoisin näitä luomiani normeja. Ja myös tuomitsen, jos jotkut ovat näiden suhteen ihan erilaisia (esim. keskittyvät keräämään rahaa ja syytävät rahaa kalliisin laukkuihin tai kosmetiikkaan).

Olen alkanut nähdä identiteettini itse rakentamanani konstruktiona, jonka voisin koska tahansa niin halutessani murskata ja alkaakin tehdä toisenlaisia valintoja. Ihan vaikka vain piruuttani. Ja olenkin alkanut tehdä niin. Olen esim. välillä laittanut röyhkeästi KAIKKI roskat keittiön tasoilta tavalliseen roskikseen. Kartongit, biojätteet jne. Se on ollut henkisesti hyvin vaikeaa, olen tuntenut, että olen äärimmäisen huono ihminen, mutta samalla olen sanonut itselleni, että maailma ei nyt tuhoudu tähän. Olen alkanut tehdä tuhmuuksia. Haluan rikkoa rajojani. Mennä niiden toiselle puolen.

Tänään mietin pukeutumis- ja imagokysymystä. Miten minua hävettäisi, jos pukeutuisin jotenkin minulle vieraalla tavalla. Siis jos pukeutuisin vaikka todella tylsiin vaatteisiin, vaikka tylsiin, puolihuonosti istuviin farkkuihin ja johkin typerään poolopaitaan. Ja tuulipukuun :D. Tai jos pukeutuisin kuin joku ihmeen "bimbo" vaaleanpunaisiin, todella tyttömäisiin vaatteisiin ja laittaisin pinkit korkokengät ja kalliin design-laukun kainaloon, silloin vasta kuolisinkin häpeästä! Ja ajattelin, että typerää. Koska ihan sama mitä puen, olen sisältä yhä MINÄ. Jos joku tuomitsisi minut ulkoisen olemukseni perusteella, tuomitseminen johtuisi ennakkoluuloista.

Toisaalta tietysti on siksi mukavaa pukeutua siten, että kokee ulkoisen olemuksen heijastavan arvojaan ja sisintä olemustaan, jotta ennakkoluulot, joita ihmisille muodostuu, osuisivat lähellä totuutta.

Hmmmm. Tätä pitää miettiä.

Tietysti identiteetissä on osia, joita ei voi valita, kuten rotu tai sukupuoli. Hmmm. Tai voi sukupuolen valita tavallaan. Mutta voiko identiteettiä sittenkään valita? Vai kohtaako identiteettiään kyseenalaistaessaan omat arvonsa ja huomaa, ettei niitä voi muuttaa? Että arvot luovat identiteetin perustan? Synnyttävätkö arvot sen, kuka minä olen? Tosin esim. sukupuolen tapauksessa valinnanmahdollisuudessa ei ole kyse arvoista vaan omasta sisäisestä kokemuksesta – mitä sukupuolta kokee olevansa. Tuota kokemusta ei liene mahdollista valita.

En halua olla harmaavarpunen

 Suhteeni kauneuteen ja meikkaamiseen -projekti jatkuu...

Tänään olen tullut varsin päinvastaiseen ratkaisuideaan kuin aiempi meikittömyysprojekti. Kirjoitin eilen(kö se oli?): "En siis pidä itseäni rumana, mutta en sitten tosiaankaan koe olevani näyttävä, jos olen ilman meikkiä ja tukka litteänä." (Meikittömyysprojekti) Kirjoitin myös siitä, miten kyse on sosiaalisesta paineesta. Jos vallitseva kauneusihanne olisi meikkaamaton, lättätukkainen olento, ehkä minä tuntisinkin itseni suunnattoman kauniiksi. Kyse on minusta vallitsevista kauneusihanteista, jotka OVAT iskostuneet ihmisten aivoihin, ja jotka vaikttavat siihen, mitä pidetään kauniina, ja johon minä en VOI vaikuttaa. Jos minä lähden ulos kotoani ilman meikkiä, tukka lytyssä ja niin päin pois, minä en kyllä tosiaankaan voi kuvitella, että näytän tyrmäävältä tai että ihmiset minua katsoessaan ajattelisivat: "Onpa kaunis nainen!" jne. En koe olevani varsinaisesti RUMA vaan vain tylsän ja mitäänsanomattoman näköinen. Voin toki olemalla oma itseni saada jonkun miehen hurmattua tutustumisen kautta, en epäile sitä. Mutta minä HALUAN näyttää kauniilta!!! Minä HALUAN. Ja valitettavasti MINÄ en voi määritellä sitä, mitä muut ihmiset pitävät kauniina ja näyttävänä. Voin valita, että astun kauneusihanteiden ja sen sellaisen ulkopuolelle, mutta silloin joudun hyväksymään sen, ettei ihmiset minua katsoessaan koe alkeellisimpiakaan wau-elämyksiä.

En koe olevani siihen valmis. En halua olla harmaa seinäruusu. En vaan HALUA.

Löysin tällaisen jutun tänään netistä:  What Men Think of You Without Makeup. "Men understand that you aren't going to be as beautiful without your makeup on and hair done. This is expected, and it is factored in to their evaluation of your attractiveness." Suomeksi: "Miehet ymmärtävät, että et ole yhtä kaunis ilman meikkiä ja hiukset laitamattomina. Mutta he ovat ottaneet tämän huomioon arvioidessaan viehättävyyttäsi."

Artikkelissa mies kirjoittaa rehellisesti siitä, miten naiset ovat tietysti kauniimpia meikattuina ja hiukset laitettuina. "When I've seen my ex-girlfriends without their hair and makeup done, I've had two thoughts: (a) she is less attractive, but (b) it is nice that I get to see this side of her." Suomeksi: "Kun olen nähnyt ex-tyttöystäväni ilman meikkiä ja hiukset laittamattomina, minulla on ollut kaksi ajatusta: a) hän ei ole yhtä viehättävä mutta b) on mukavaa, että saan nähdä myös tämän puolen hänestä.

Täytyy kyllä sanoa, että tuon artikkelin kuvissa esiintyvät naiset ovat huomattavasti kauniimpia ilman meikkiä kuin meikattuina... En pidä tuollaisesta luonnottomasta ja liian runsaasta meikistä. Jos on kaunis ja hehkuva iho, sen maalaaminen PIILOON ei todellakaan kaunista ihmistä. Sitä en sitten tiedä, että jos nämä naiset olisi meikattu hyvin hillitysti, olisiko meikitön vai meikattu parempi.

Tänään sainkin uudenlaisia oivalluksia. Ehkä koko ongelma onkin siinä, että minä EN laittaudu, jos olen vain kotona. Jos olen todellakin vain kotona, mitään ongelmaa ei tietenkään ole, mutta hyvin usein lähden käymään JOSSAIN, jos olen kotona. Tänään saatoin Eevin kaverin synttäreille ja kävin kaupassa esimerkiksi. Ja SILLOIN kärsin suunnattomasti harmaavarpuslookistani. En jaksa alkaa laittautumaan siinä välissä, kun olen lähdössä suorittamaan pikku asiaa ulkomaailmaan, koska se voi tapahtua aika spontaanistikin, joten ehkä ratkaisu voisikin löytyä siitä, että olen AINA laittautuneena.

Aina laittautuneena oleminen ei tarkoita mitään täydessä tällingissä keekoilua. Suurin vitutuksen aihe taitaa olla HIUKSET!!!! VIHAAAAAN niitä, jos ne makaavat sileinä letkuina päässä. HYI. Vihaan litteää tukkaa. V-I-H-A-A-N. Hiukseni akavat olla kasvatusprosessissa siinä vittumaisimmassa vaiheessa, jossa ne roikkuvat jo niin painavina, että ne ovat ällöttävä, ylisuora, sileä lätty päässä, eikä niissä ole myöskään PITKIEN hiusten upeutta. Ne on vaan KAUHEAT. HYI. Tässä kohtaa alan aina haaveilla poikatukasta, koska se on helppo laittaa. Olen HYVIN laiska hiusten laittaja enkä jaksaisi yhtään paneutua sellaiseen ja lyhyet hiukset saa todella helposti ja vaivattomasti näyttäviksi ja ei-litteiksi. Pitkä tukka on OKSETTAVA, jos en tee sille mitään ja sille ei voi tehdä mitään ilman suurehkoa projektia.

Ratkaisuni tulee olemaan 1) upea lyhyt rock-tukka, leikattu Victoria Becham tyyliin, mutta oisin kokeilla siiliä toiselle puolelle ja värjään tietysti tummanruskeiksi. Jos tämän teen, olen aina näyttävä ja persoonallisen näköinen ja en vihaa peilikuvaani. 2) permanentti - ei enää sitä HELVATAN litteää lättyä 3) pakotan itseni jaksamaan hiusten laittamisen vaivannäön.

Aina laittautuneena tarkoittaisi sitä, että hiukset on aina laitettu niin, että pidän siitä, miltä ne näyttävät. Yllä olevat kohdat 1 ja 2 olisi ne helpoimmat. En ole varma, pystynkö kolmoseen. Lisäksi minulla voisi aina olla vähän meikkiä. Siis VÄHÄN. Hyvin vähän.

Jos järjestäisin asiat niin, etten koskaan ihmisten ilmoilla näytä "OKSETTAVALTA" eli suomeksi harmaavarpuselta, niin ehkä mitään ongelmaa ei enää olekaan!

Siirryn kokeilemaan tätä. Surin este asialle on minun suuri laiskuuteni suhteessa hiusten laittamiseen ja laittautumiseen. Haluaisin vaan olla ja unohtaa koko asian, mutta se ei oikein toimi. Tai voisi toimia, jos tukka olisi jotenkin mystisesti aina hyvin.

Meikittömyysprojekti

Olen ollut hyvin pitkälti ilman meikkiä kuukauden verran. Mutta olen kyllä lojunut kotona suuren osan tästä ajasta, joten eipä se ole kovin jännittävää – tai haastavaa – ollut (koska en koskaan meikkaa, jos olen vain kotona ja käyn kaupassa tms.). Kerran intouduin lähtemään psykebileisiin ja alter ego aktivoitui ja vedin kaikki pakkelit ja sotamaalit ja haarniskat ylle, mutta ekaa kertaa elämässäni kävikin sitten niin, että alkoi ahdistaa se alter egossa oleminen niin paljon, että jäinkin kotiin ja menin pesemään sen kaiken sonnan naamastani. En enää halua alter egoa. Hauan olla vaan minä enkä yrittää survoutua johonkin super seksikkääseen pikku mekkoon ja maalata kasvojani ja vääntää tukkaani ja samalla aivoni siirtyvät virheohjelmointitilaan, jossa kuvittelen olevani suunnattoman kaunis ja vastustamaton ja ryven omassa erinomaisuudessani. Minusta tulee ylpeä (vaikka en onneksi käyttäydy ylpeästi), ulkonäkökeskeinen, flirttaileva, virheellinen olento. Ei kiitos enää sitä.

Jos en osaa lähteä baariin ja tanssimaan olemalla oma itseni, en sitten mene. Jompikumpi.

Tuon tempauksen lisäksi olen pari kertaa laittanut olemattoman vähän meikkiä, kun olen mennyt ihmisten ilmoille.

Mutta meikittömyysprojektin kanssa on käymässä nyt samoin kuin Facebook-profiilin poistamisen ja blogin poistamisenkin kanssa. En löydä vastauksia, joita toivoin löytäväni ja näyttää väistämättömältä, että palaan entiseen – tosin en täysin entiseen, sillä matkan varella olen oppinut jotain ja palaan siis entiseen, mutta eri tavalla kuin ennen. En siis luopunut kokonaan jostain asiasta, mutta suhteeni kyseiseen asiaan on muuttunut.

Meikittömyyden kanssa kävi siis sillä tavalla, että en pysty lakkaamaan välittämästä siitä, näytänkö kauniilta. En vain kykene suhtautumaan täysin välinpitämättömästi siihen, miltä näytän. Tarkoitus ei toki ollutkaan alkaa näyttää suohirviöltä, mutta jos haluaisin elää täydellisessä rauhassa itseni kanssa ja kokea, että ulkoinen olemukseni on TÄYSIN ok sellaisena kuin se sattuu olemaan kun herään ja ehkä suin pahimmat töyhdöt veks ja sitten vaan lähden maailmalle, niin minä nyt en vaan NÄYTÄ silloin niin kauniilta kuin haluan näyttää. Se vaan on fakta.

Olen oppinut, että en suinkaan pidä itseäni rumana ilman meikkiä. Kyse ei ole siitä. Vaan kyse on sosiaalisesta paineesta. Siitä, miltä haluan näyttää muiden silmissä, ei niinkään siitä, miltä näytän omissa silmissäni. Jos hengaan vaan erakkona kotonani eikä minua näe kukaan muu kuin lapseni tai joku äiti tms., minulle on oikeastaan ihan sama miltä näytän. Asialla ei ole minulle merkitystä silloin. Ja oikeastaan näytän ihan hauskalta omissa silmissäni kotilookissani. Mutta jos lähden ihmisten ilmoille, asia muuttuu. Voin mennä lähikauppaan kotilookissa, mutta tunnen silloin häpeää, jonka kanssa koitan vaan kestää sen hetken.

En siis pidä itseäni rumana, mutta en sitten tosiaankaan koe olevani näyttävä, jos olen ilman meikkiä ja tukka litteänä. Ja en pidä siitä, jos koen näyttäväni totaalisen mitäänsanomattomalta. Ihan super tavalliselta. Tylsältä. Vaatimattomalta. Haluan olla kaunis.

Niin kauan kuin aivoissani on tuollainen asetus, en voi elää niin, etten meikkaa ja laittaudu. Ja juuri nyt en ainakaan tiedä yhtään, miten muuttaisin tuota asetusta. Se nyt vaan ON.

En osaa korjata tuota asiaa. Laittautuminen ja meikkaaminen olisi toki ok, jos ne eivät olisi oire jostakin, mutta ne ovat. Tunnen pysyvästi ahdistusta, riittämättömyyden tunteita, pelkoja, stressiä jne. suhteessa ulkonäkööni. En ole tyytyväinen siihen, miltä näytän. Toivoin, että meikittömyys auttaisi korjaamaan asian, mutta minusta alkaa tuntua, ettei se ehkä auta. Koska se, että olen meikittä, ei muuta sitä asiaa sisältäni, mikä saa minut pitämään tärkeänä sitä, että näyttää supermallilta tai Jennifer Lopezilta tai joltain. En osaa korjata sitä. En vain osaa. Jos siis vain lakkaan meikkaamasta, vihaan koko ajan sitä miltä näytän ja haluan näyttää paremmalta. Se ongelman ydin ei muutu siitä mihinkään. En ainakaan usko. En ole havainnut mitään merkkejä sellaisesta.

Aionkin nyt jatkaa siten, että en hypi aivan meikittä maailmalla, mutta en palaa entiseenkään. Minua on ahdistanut suuresti se, kun joka ikinen kouluaamu on pitänyt vetää se hitsin maali naamaan ja puhun nyt siis meikkivoiteesta ja IHON sutimisesta maalikerroksen alle. Jätän sen siis tekemättä. Enkä ala muutella silmiäni sen kummemmin toisen näköisiksi. Mutta en tykkää siitä, miltä silmänympärysihoni näyttää ilman meikkiä. Turvonneelta, tummat silmänaluset jne. Hyi. Laitan siis silmien alueelle meikkivoidetta ja tasoitan värin, kynäilen kulmakarvat siisteiksi ja laitan vähän ripsaria, jotta saan silmiin ilmettä. Ripseni eivät ole ihan vaaleat ja en kaipaa ripsaria ripsien takia vaan silmieni muoto ilman mitään meikkiä on ankean pallomainen pöllö. En osaa selittää... Ne on vaan... Ankeat ja tylsät ilman mitään meikkiä. Vähän ripsaria tms. tekee niistä heti hiukan kissamaisemmat.

Aion siis jatkaa lähes meikitöntä olemista ja hyvin luonnollisella linjalla, koska jatkan näiden asioiden pohtimista ja tutkimista. Yritän keksiä, MITEN voisin eheytyä tässä asiassa.

Ja sitten jos on spesiaali-event, voin meikata enemmän. Mutta EI mitään alter ego -lookkeja... HYI ei.

Elän kyseenalaistamiskautta. Monessakin asiassa.

Haavojen vääristämä persoonallisuus

Minä TIEDÄN, mikä minun päässä on vialla, mutta minä en tiedä, miten se korjataan. Tai voisin tietääkin, mutta... :(

Olen ymmärtänyt sen merkillisen asian, että minlla ei ole hajuakaan siitä, kuka minä olen. Olen sosiaalinen kameleontti. En sanoisi, että näyttelen vaan kyse on konstruktiosta. Olen konstruoinut persoonallisuuden, jolla saavutan maksimaalisen määrän sosiaalista hyväksyntää. Sosiopaateilla on hyvä kognitiivinen empatia, ja sen avulla he voivat varsin taitavasti näytellä aivan eri ihmistä eri tilanteissa saadakseen asiat sujumaan haluamallaan tavalla. Minä taas olen integroinut oppimani asiat osaksi persoonallisuuttani niin, että minulla ei ole enää hajuakaan siitä, kuka minä oikeasti olisin ilman tätä suurta muiden miellyttämiseksi luotua taideteosta.

Olen käynyt läpi täydellisen transformaation useampaankin kertaan. Ensimmäinen oli, kun vaihdoin koulua 7. luokan jälkeen ja halusin aloittaa alusta. En halunnut, että minua kiusataan enää, halusin, että pojat pitävät minusta, ja koska se, kuka olin ollut, ei ollut kelvannut, minun oli muututtava. Muutin tyylini täydellisesti. Aiemmin en ollut kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä minulla oli päälläni, olin käyttänyt rumia silmälaseja ja ollut täysin välinpitämätön ulkonäköni suhteen. Kun aloitin uudessa koulussa käytin meikkiä, silmälaseja en suostunut käyttämään, puin kireitä housuja ja napapaitoja. Halusin näyttää hyvältä. Mietin, mistä pojat voisivat tykätä, ja muovasin itsestäni ulkoisesti sellaisen.

Toisen kerran tein täydellisen muodonmuutoksen lukion ensimmäisen luokan jälkeen. Ensimmäinen muodonmuutos oli mennyt mönkään. Olin liian tyrkyn näköinen ja läheisriippuvuudesta ja rajaongelmista johtuen en osannut sanoa pojille ei mihinkään kysymykseen, joten sain huonon maineen. Sitten suuri ihastukseni sanoi jotakin, joka lopulta sai minut luovuttamaan. Olin jääräpäisesti jatkanut liian seksikkäiden vaatteiden käyttämistä ja turhan tyrkkyä käytöstä, vaikka olin toki moneen kertaan saanut todeta, etten ollut niillä saavuttanut toivomaani suosiota. Sain kyllä paljon huomiota pojilta, mutta minua kiusattiin taas ja herätin liikaa vääränlaista huomiota. Kun olin sitten äärettömän ihastunut erääseen poikaan, joka jollakin tapaa piti minusta, mutta ei kuitenkaan ollut kiinnostunut seurustelemisesta, tämä sanoi lopulta, että jos en halua sellaista mainetta itselleni, miksi en lakkaa käyttämästä sellaisia vaatteita kuin käytin.

Silloin tajusin, että minun on luovutettava. Olin valinnut väärin, kun olin tehnyt ensimmäisen muodon muutokseni. Mutta millainen minun sitten pitäisi olla? Kun olin ollut täysin oma itseni, se ei ollut kelvannut. Muodonmuutokseni ei kelvannut. Millainen minun pitäisi olla? Minulla ei ollut enää hajuakaan. Aloin pohtia päiväkirjassani tuota kysymystä, hakea siihen vastausta. Aluksi vedin taas toiseen ääripäähän, käytin löysiä vaatteita, huppareita, ja lakkasin lähes kokonaan meikkaamasta. Mutta ei se tuntunut hyvältä tai omalta. Aloin hakea jonkinlaista omaa tyyliäni, joka lopulta tuli olemaan sekoitus ensimmäistä ja toista muodonmuutosta eli halusin yhä herättää poikien huomion ja olla houkutteleva, mutta olin oppinut, että sitä ei saanut tehdä liian selvästi. Sisäinen rikkinäisyyteni, masennus, kipu sisälläni halusivat ilmaista itsensä myös ulkokuoressani ja niistä tyyliini tuli mukaan underground-asennetta, rosoisuutta, särmää.

Opettelin vuodesta toiseen, millainen minun pitää olla, että pojat pitävät minusta ja saan poikaystävän ja löydän rakkauden. Kun tein virheitä, painoin opin syvälle mieleeni enkä koskaan toistanut samaa virhettä sen jälkeen, kun olin huomannut mokanneeni. Hioin, työstin ja kehitin rakennelmaani yhä täydellisemmäksi.

Mutta nyt olen ansassa. Loukussa. Vanki. Täydellisyyden tavoittelun ja illuusion vanki.

Minä en pysty sitoutumaan suhteeseen, koska sitten en voi kiertää tekemässä uusia valloituksia. Haluan testata viehätysvoimaani - tuon suurenmoisen luomukseni tehoa - yhä uudelleen, sillä joka kerta kun teen valloituksen, I feel validated. Joka kerta, kun teen uuden valloituksen, kuulen ihailevat sanat, saan jonkun hurmattua, lumottua, saan tuntea onnistuneeni, saan rypeä omassa erinomaisuudessani. Mutta sitten tarvitsen sitä taas lisää. Ja lisää. Koska syvällä kaiken alla oleva epävarmuus, arvottomuuden tunteet, itseinho eivät poistu. Ne ovat ikuisesti palava tuli, jota täytyy ruokkia. Siinä ei ole mitään järkeä. Se on kuin haava, jota yritän hoitaa pistelemällä sitä veitsellä, josta revin ruven aina pois ja viillän haavan veitsellä uudestaan auki. Se vain vuotaa ja vuotaa ja jatkaa vuotamistaan ja minä juoksen hakemassa laastareita ja revin sitä auki ja mikään ei koskaan lopu.

En pysty sitoutumaan, koska näen kumppanissani vikoja ja projisoin arvottomuuden tunteeni kumppaniini. Haluan täydellisen kumppanin, jotta ihmiset ajattelisivat, että minun täytyy olla uskomattoman mahtava tyyppi, kun minulla on niin uskomattoman mahtava ihminen.

Haluan hurmata ja vietellä tunteakseni, että olen hyvä ja kelvokas.

Sisällä loputon jäytävä pelko - en ole tarpeeksi hyvä.

Olen niin totaalisen hajalla ja sekaisin. Tiedän ongelmani, mutta miten voin muuttua, eheytyä?

Minulla on yksi ajatus, mutta en ole koskaan uskaltanut tehdä sitä... Mutta entä jos se on ainoa keino? Se on sellainen, että minun pitäisi tehdä se, mitä pelkään eniten. Minun pitäisi tehdä muodonmuutos 3. Tyhjentää koko vaatekaappi, viedä ne toistaiseksi vaikka kellariin, ja hankkia tilalle ihan uusia vaatteita. En tiedä oikein tarkalleen millaisia, mutta niiden pitäisi olla sellaisia, että en tunne itseäni niissä ainakaan TÄYDELLISEKSI. Varmaan siis jotain aika tavallisia vaatteita. Sellaisia, joissa tunnen itseni epäseksikkääksi. Ja sitten minun pitäisi käyttää koko ajan silmälaseja eli viedä myös piilolinssit pois. Ja olla myös ilman meikkiä tai ainakin lähes ilman meikkiä.

Jos minulta riistetään se, mihin turvaudun - kokemus omasta suuresta erinomaisuudesta, tyylikkyydestä ja kauneudesta - joudun kasvotusten pelkojeni kanssa. Joudun kohtaamaan ne. En voi jatkaa sen haavan laastarointia ja repimistä vaan joudun katselemaan avuttomana sitä, miten se vuotaa ja - ehkä - hiljalleen alkaa parantua.

Mutta kun MINÄ EN HALUA luopua minun hienosta kauniista olemuksestani!

:(

But I don't know if there is any other way. Niin kauan kuin jatkan egoni pönkittämistä ulkoisilla apukeinoilla, haava ei parane.

Yhyy.

En halua näyttää tylsältä ja rumalta!!!

Yhyy.

Ja minun pitäisi opetella uskaltamaan tehdä virheitä sosiaalisissa tilanteissa. Ihan tahallaan kokeilla välillä vähän tehdä pikku virheitä ja huomata, ettei siihen kuole.

Yhyy.

En tiedä mitä tehdä. Toivottavasti se pikku hiljaa pala palalta aukeaa.

Ja sitten on vielä se kysymys, että kuka minä olen? Kuka on se oikea minä kaiken alla? Jos mietitään buddhalaisuutta, sillä ei ole väliä, koska kaikki se, mitä minällä tässä tarkoitan on egoa ja todellisella minuudellani ei ole mitään erityisiä ominaisuuksia, kuten vaikkapa "pitää vihreästä" tai "haluaa opiskella yliopistossa", sielullinen osani vain ON. Joten onko sillä väliä, mikä on minua ja mikä konstruktiota? Ja onhan konstruktio minä - juuri nyt. Se ei ehkä ole autenttista minua eli persoonallisuuteni ei ilmene luonnollisena ja vapaana vaan on peloista ja haavoista lähtevien voimien vääristämä. Miten sen saa suoraan?

Millainen olisin ilman niitä haavoja ja pelkoja? Saanko koskaan tietää?

Buddhalaisuus

Pakko tutkia löytyisikö sieltä jotain vastauksia.

"In fact it's attachment that makes us restless..."

...we have many attachments when we are unenlightened that cause our suffering (called “Dukkha” which is part of the four noble truths) such as: 

• Suffering on things because they don’t measure up to our expectations (because of impermanence [things change]):  physical appearance and beauty, strength, gadgets (smartphones, electronics, etc.), etc (Wake Up! Understanding Enlightenment in Buddhism

Vapaus ulkonäköpaineista

Onko ainoa keino löytää ratkaisu edellä kuvattuun ongelmaan (Ulkonäköpakkomielteet ja sisäinen rauha?) se, että lakkaa välittämästä siitä, miltä näyttää?

Mitä tarkoittaa käytännössä se, että ei välitä siitä, miltä näyttää?


Se, ettei välitä siitä miltä näyttää, ei tarkoita sitä, ettei välittäisi itsestään. Ihminen, joka välittää itsestään ja arvostaa itseään, huolehtii itsestään. Mitä on itsestään huolehtiminen? Ainakin sitä, että huolehtii terveydestään.


Mutta entä kaikenlainen kauneudenhoito?

Meikkaamisessa koen ongelmaksi juuri tämän: "Harmless in themselves, makeup and adornment represent the desire to make things appear different from what they actually are." (Guide to buddhism)

At least twice a month serious lay Buddhists abstain from applying makeup and give themselves to recognizing, accepting and being content with the present reality. Monks and nuns are asked not to use ‘garlands, perfumes, cosmetics, ornaments and adornments’ for the reasons just stated and also because they require so much time and expense (D.I,5).

Sitä juuri olen vuosia pohtinut. Tarve meikata tarkoittaa, että on tarve näyttää muulta kuin on. Se taas tarkoittaa, ettei pidä sitä, millainen on luonnostaan, tarpeeksi hyvänä. Mikä kielii asioiden kurjasta tilasta...

Katsooko "buddhalainen" peiliin? Tarkoitan buddhalaisella tässä yksinkertaisesti (onko asiassa jotain yksinkertaista?) ihmistä, joka on vapautunut ulkonäköpaineista ja elää harmoniassa itsensä ja ulkoisen kuorensa kanssa.

Miksi ihminen, joka pitää aidosti itsestän, katsoisi peiliin? Mitä hän sieltä etsii? No, tietysti voi katsoa, onko tukassa töyhtöjä. Tai onko hamapiden välissä roska. Tosin sekin kielii siitä, että on HUOLESTUNUT ulkonäöstään.

Kieliikö peili aina siitä, että on huolestunut? Kieliikö se aina potentiaalisesta tyytymättömyydestä? peloista?

Minusta kyllä.

Artikkeleja: 

Looking in the mirror DOES make you more anxious about your looks

Don't look now: US bloggers claim avoiding the mirror can improve your image

Ulkonäköpakkomielteet ja sisäinen rauha?

Elämässäni lähestynee uudenlainen aikakausi. Vaikuttaisi hieman siltä. Sisälläni on monenlaisia levottomia tunnetiloja, jotka johtavat impulsiiviseen käytökseen, ahdistukseen ja tyytymättömyyteen. Tähän asti olen elämässäni toiminut aina niin, että kun ympäristön ärsykkeet aktivoivat näitä levottomia tunnetiloja, olen alkanut tohottaa hysteerisenä ja tehdä kaikenlaisia impulsiivisia toimenpiteitä paetakseni ahdistusta, joka täyttää sisuskaluni. Maanista, levotonta, impulsiviista, ahdistunutta toimintaa.

Kuitenkin olen alkanut hiljalleen havaita sisälläni ituja uudenlaisesta valinnan mahdollisuudesta.

Aloitetaan kuitenkin konkreettisesta esimerkistä.

Olen vasta nyt tajunnut, että minä vertailen itseäni muihin ihmisiin jatkuvasti, ja kun havaitsen ympäristössäni ihmisiä, jotka herättävät minussa jonkinlaisia kateuden tai ihailun tunteita joko suuren kauneuden, upean tyylin tai milloin minkäkin sellaisen asian takia, jonka haluaisin myös ITSELLENI ahdistun. Alan tuntea riittämättömyyttä. Silloin tulen levottomaksi ja saatan alkaa maanisesti tilailla internetistä vaatteita ja meikkejä ja ties mitä osamaksulla. Tai juoksen päätäpahkaa kampaajalle ja leikkelen hiukseni. Tai ostan hiusväriä ja värjään ne. Teen jotakin, mikä saisi minut tuntemaan suurempaa tyytyväisyyttä ulkoista olemustani kohtaan.

Ahdistus.

Kyse ei oikeastaan ole kateudesta vaan siitä, että alan HALUTA sitä asiaa, minkä näen. Tai sitten se asia saa minut tuntemaan riittämättömyyttä. Tai se muistuttaa minua turhamaisista unelmistani, jotka olen päässyt unohtamaan. Ytimessä lienee kuitenkin aina tunne tyytymättömyydestä. Se, mitä on nyt, ei kelpaa/riitä, jolloin ahdistun, tulen levottomaksi ja alan tohottaa muutoksia.

Voi myös olla niin, että näen jotain, minkä haluan internet-kaupassa, kaupungilla, jossain, ja sitten impulsiivisesti ostan sen, koska minun on PAKKO saada se.

Tai sitten tutkin terveystietoa ja minulle tulee pakkomielle saada ties mitä lisäravinteita ja alan tilailla niitä.

Kaikkea tätä yhdistää levottomuus, HALU, impulsiivisuus, ahdistus, stressi.


Idut, joita sisälläni olen alkanut havaita, ovat sellaisia, että kun tuo levottomuus iskee, sen sijaan, että lähtisin "act upon it" eli toteuttamaan sitä, tai sen sijaan, että antaisin sen muuttua hulluksi moottoriksi, joka ajaa minua eteenpäin, sen sijaan, että antaisin sen muuttua tuleksi, joka polttaa persiissäni, minä istuisinkin alas ja rauhoittuisin. Ehkä se on jonkinlaista meditointia. En tiedä. Mutta istuisin joka tapauksessa alas, hengittäisin rauhallisesti, mietiskelisin, rauhoittuisin. Sammuttaisin sen tulen. Etsisin sisältäni rauhaa ja antaisin sen täyttää minut, huuhtoa sen kauhean palonesteen pois.


Voisin opetella rauhottumaan. Ajattelemaan rationaalisesti (olla ostamatta asioita, joihin ei ole rahaa ja miettimään, TARVITSENKO jotain asiaa oikeasti ja voisinko kenties LUOPUA halusta, joka sisälläni on).


Ulkonäön kanssa minulla on todella paljon psyykkisiä ongelmia. Rauhattomuutta. Tyytymättömyyttä.

Tämä on se, miltä minun pitäisi mielestäni näyttää. Siis tässä kuvassa ruumillistuu täydellisesti se, millaiseksi itseni KOEN. Miltä koen näyttäväni, jos voisin toteuttaa oman visioni siitä, kuka olen.

Mutta minä en tiedä, miten saisin hiukseni tummanruskeiksi. En halua käyttää hapetusvärejä ja kasviväreillä tummanruskean tukan hankkiminen on osoittautunut hyvin hankalaksi.

Minulla ei ole rahaa ostaa vaatteita. Ja en ole oikein tiennyt, mistä saisin itseni näköisiä vaatteita. Nyt alan tietää. Voin tilata niitä etsystä ja vastaavista paikoista. Haluaisin uudistaa vaatekaappini. Kunpa vain saisin jostain pari tonnia rahaa ja voisin laittaa koko vaatetyylini kerralla kuntoon. Perusteellisesti. Haluaisin ulkoisen tyylini heijastavan sisäistä maailmaani. Haluaisin näyttää siltä, millaiseksi koen itseni SISÄLLÄNI.

Ja hiukset... Olin JUURI saanut ne aika pitkiksi, kun sain jonkun hepulin ja menin ja leikkelin ne. ZIISUS. Ja etuhiukset. Aina menen ja pilkon ne ennen kuin saan ne pitkiksi.

Ja kiharat. Hiusteni on pakko olla tikkusuorat. Ja en jaksa laittaa niitä. Joten ne ovat tikkusuorat. :( Inhotus.

Hitsin vitsi.


En tiedä, miten yhdistäisin toisiinsa esteettisyyden tajuni ja voimakkaan visioni ulkoisesta olemuksestani sisäiseen rauhaan. Kumoavatko ne aina toisensa`?


Vihaan hiuksiani ja vaatteitani. Jos saisin ne jotenkin fiksattua, olisin tyytyväinen. Mutta ne voi fiksata vain rahalla (tai odottamalla satoja vuosia, kunnes hitaasti kasvatan hiuksiani ja ostan uusia vaatteita ja niin kauan minua vituttaa).

Raha.

Typerä raha.


Jos hieman kärjistetään, niin jos joku suomalainen 30-vuotias joutuisi jostain syystä pukeutumaan aina mustaan jätesäkkiin, niin pitäisikö hänen olla siihen tyytyväinen ja nauttia sisäisestä rauhasta? Varmaan se tietysti on viisasta, jos asiaa ei voi muuttaa. Mutta hei come on.... Musta jätesäkki? Aina. Kaikkialla. Onko jotenkin IHME, jos se ihminen haluaisi saada muunkinlaisia vaatteita? Jos se haluaisi näyttää paremmalta? Tyylikkäämmältä....

Tai jos olisi pakko olla sellaisessa tukassa, että on muuten kalju, mutta kahdessa täysin satunnaisessa kohdassa sojottaa 10cm pitkä hiustuppo.

Varmaan on teitysti optimaalista, jos voi vaan hyväksyä asianlaidan sellaisena kuin se on ja elää suuressa sisäisessä rauhassa. Mutta.... YÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖK. Jos on esteettinen ihminen ja rakastaa kauneutta ja haluaa näyttää kauniilta....


Miten voisi olla yhtä aikaa esteettinen ja kauneutta rakastava ihminen JA nauttia sisäisestä rauhasta?


Buddhalaiset tietävät, että haluaminen on kärsimyksen aiheuttaja.

Mutta kun minä HALUAN olla kaunis!!! Haluan. Se on minulle tärkeä arvo. Se on pinnallinen arvo. Mutta kauneus on KAUNISTA! Kauneus hivelee silmää. Tuottaa esteettistä nautintoa. Ja arvostan itseäni niin paljon, että haluan olla esteettisesti miellyttävä. Enkä mikään hitsin rupilisko.


Joten MITEN yhdistän nämä kaksi asiaa. Jos minulle putoaisi jostain rahaa, asia olisi ainakin suureksi osaksi sillä selvä. Ainakin vaatteiden osalta. Hiusten kanssa minulla on joku ikuinen kriisitila.


Jos hyväksyisin itseni tällaisena kuin olen, tarkoittaako se väistämättä sitä, että lakkaan meikkamasta ja laittamasta hiuksia ja haluamasta näyttää kauniilta? Koska jos hyväksyn itseni juuri tällaisena, miksi mitään tarvisi enää muuttaa?

TAI voisiko olla niin, että tällä hetkellä ulkonäöllisiin pyrkimyksiini liittyy epäterveitä tunnetiloja eli pelkoa, tyytymättömyyttä, muiden miellyttämisen halua... Ja VOISI olla mahdollista, että joku haluaisi näyttää kauniilta ihan vain itseään varten, se kumpuaisi silloin enemmänkin ILOSTA ja itsensä toteuttamisesta?

Luulen, että kyllä.

Luulen, että on olemassa kaksi toisistaan selvästi poikkeavaa tapaa panostaa kauneuteen ja ulkonäköön. Toinen on sairas ja taustalla on paljon pelkoja ja tällöin tunnetiloina on usein tyytymättömyyttä, stressiä, vihaa, itseinhoa, kateutta jne. Toinen on terve, jolloin henkilö yksinkertaisesti nauttii kauneudesta ja ilmaisee itseään ulkonäköönsä vaikuttamalla ja tällöin tunnetiloina on iloa ja onnea. Tällöin henkilö tekee näitä asioita vilpittömästi ITSELLEEN. Omaksi ilokseen.

Jälkimmäisessä tapauksessa henkilö saattaa esimerkiksi meikata kummallisella tavalla, koska häntä miellyttävät tietyt värit tai kuviot tai mikä vaan, ja hän ei välitä siitä, onko hän muiden mielestä kaunis vaan kokee ilmaisevansa itseään sillä, mitä tekee. Tekee sitä omaksi ilokseen.


Kuinkahan pääsisi eroon noista sairaista aspekteista ja löytäisi vain tuon itselleen tekemisen ilon.


Olen kyllästynyt tähän vaurioon sisuksissani. Se on ainoa osa-alue, jota en ole osannut parantaa. En saa siitä otetta. Se vain on ja pysyy ja häiriköi.

Koska tämä on pahin mielenrauhani ja onnellisuuteni turmelija ja stressin ja tyytymättömyyden aiheuttaja, alan tutkia, miten hitsissä korjaisin tämän asian sisuksistani. Jokin ratkaisu ON oltava olemassa.

Kirottu tukka

Nyt paloi sulake! Päästä. Sain TARPEEKSENI.

Olen elänyt 150 vuotta niin, että vertaan itseäni koko ajan muihin ja olen koko ajan tyytymätön itseeni ja kuvittelen, että voin muuttua samannäköiseksi kuin häikäisevissä kuvissa esiintyvät super beibet. En ole voinut olla täysin oma itseni tai ainkaan en ole voinut elää omana itsenäni stressaamatta koko ajan.

Kuvittelen, ajankohtaisin esimerkki, että jos kasvatan pitkät hiukset, voisin näyttää tältä:

 Tai tältä:

No, guess what, en tasan näytä. Koska minä VIHAAN hiusten laittamista. Eli en tosiaankaan laita niitä. Koskaan. Ja ne makaavat päässäni tylsän näköisinä, ankeina roikottimina. Juu, pitkä tukka VOI näyttää upealta. Mutta yleensä se on super aneeminen roikotin, joka sutaistaan kiinni ja joka on täydellisen persoonaton ja ankea ja tunnen itseni harmaahiireksi/tiskirätiksi/villasukaksi ja oksennukseksi.

Kun kynin tukkani pari vuotta sitten ihan lyhyeksi, olin valtavan tyytyväinen peilikuvaani. Näytin persoonalliselta. Pidin siitä. Ja sellaista tukkaa jaksan laittaa. Senkun vaan vähän möyhii ja pöyhii pörröön. Ja sitä oli kiva laitella suoristusraudan kanssa niin, että käänteli vähän latvoja ja tuli hauskan näköinen, kun olin nyrhinyt sen kerroksittain.

Mutta sitten kun olin sinkkuna, kaikki miehet sanoivat, että naisella on paras pitkä tukka. Siis kun kysyin. Ja tuijotin kaikkia pitkähiuksisia malleja ja näyttelijöitä ja minua vitutti.

Mutta nyt minua vasta vituttaakin. PEILIKUVA.

Haistakoon miehet paskan ja haistakoon typerät valokuvat paskan. En halua enää verrata itseäni typeriin kuviin ja muihin ihmisiin. Minä tykkään kun on lyhyt pörröinen tukka. Jos kukaan ei sen takia halua kanssani naimisiin, niin suksikoon v...n. NI. IHAN SAMA.

Alan rakentaa uutta imagoa, jossa olen SÖPÖ ja PERSOONALLINEN enkä edes YRITÄ näyttää enää KOSKAAN tältä:

Tai tältä:

Tai tältä:

Vaan minä näytän MINULTA.

Paitsi että HITTO, miten alko taas tehdä mieli pitkiä hiuksia näiden kuvien näkemisen jälkeen... Äääääääääääääh. Mutta kun näytän ihan tiskirätiltä niissä. INHOAN itseäni.

En tajua. Hitsi kun yököttää. Kaamea identiteettikriisi. Koskien tyyliä. Ulkoista imagoa. ÄRH

Tuoreimpia ymmärryksen kohteitani tässä kategoriassa on se, että en ole laittautuja tyyppi. Minua ei kiinnosta väkertää peilin edessä. Ja se asia on integroitu syvälle minuuteeni jo syntymässä eikä siitä muuksi muutu.

Kun meikkaan, minua kuvottaa naamaani peittävä pakkelikerros. YÖK. Rakastan luonnollisuutta.

Ja ostin talvella hienot saappaat, mutta koska niissä on korkoa, totesin pian, että eihän niillä voi erkkikään kävellä. Mitä hittoa tekee kengillä joilla ei voi kävellä??? Olen tullut siihen tulokseen, että haluan käyttää pelkkiä lenkkareita. No, ainakin kävelykenkiä. Jotain millä pääsee ETEENPÄIN.

Ja ostin hienot kapeat farkut. Ja ne PISTELEE. KAIKKI tosi tiukat kapealahkeiset farkut pistelevät. Ja en voi pitää niitä. Koitin yksiä kapphallin farkkuja ja vähän liian iso koko EI pistellyt, mutta se nafti koko pisteli.

ELI lopputulema on se, että hittoon se pirun ulkonäkö, joo, voisin näyttää hitsin tyrmäävältä, mutta en hitossa kulje pistelevissä housuissa ja kengissä, joilla ei voi liikkua ja naama kuorrutuksessa. Minä osaisin tehdä itsestäni todella näyttävän ja lumoavan ilmestyksen, mutta en HALUA. En pidä kyseisen lookin osasista ylläni enkä edes itse lookista. Kun olen laittautunut "liikaa" ja alan näyttää joltain hitsin beibeltä, en voi enää oleilla rauhassa omissa maailmoissani ja "kadota" vaan tiedostan koko ajan oman itseni ja ulkonäköni ja sen mahdollisen vaikutuksen muihin ihmisiin. Ja SE on aivan paska olotila. HYI.

Joten kyllä. Sulake on kärähtänyt.

Olen kyllästynyt.

Haluan muovata jonkun lookin ja tyylin, joka on MINUN ja sopii minulle ja joka ottaa huomioon persoonani (kuten sen, etten jaksa laittaa hiuksia ja että mukavuus on tärkein aspekti).

Mutta millainen se hitsin lookki on?

HMPH.

Ph:ltaan optimaalinen "no poo"-vaihtoehto soodalle

Pesupähkinäshampoon (vettä ja pesupähkinöitä) ph on täydellinen eli 4,5.

Lue ohjeet: Pesupähkinäshampoo

Toinen hyvä artikkeli: A natural fruit shampoo from a tree

Tarvitseeko hiuksia pestä? No poo -ilmiö ja ruokasooda

Jos nyt lähdetään miettiin tätä no poo -ilmiötä eli shampootonta elämää ja ajatusta siitä, että hiuksia ei pestäisi ollenkaan TAI ne pestään jollain luonnollisella aineella eikä shampoolla niin en käsitä kyllä itse yhtään sitä, että vedetään vaan hatusta, että ruvetaas pesemään ruokasoodalla, joka ei ees ole mikään luonnontuote tai en tiä MIKÄ se on, mutta joku outo kemiallinen mörötys nimeltä natriumvetykarbonaatti. Tuskin sitä missään puussa tai pensaassakaan kasvaa, että eiköhän se ole ihan kemiallinen tuote. (Wikipedian mukaan sitä louhitaan Yhdysvalloissa enemmän kuin valmistetaan kemiallisesti, mutta enimmäkseen sooda on kemiallisesti valmistettua)

Eli MILLÄ PERUSTEELLA tällainen täysin hatusta vedetty kemiallinen tuote, jota EI ole suunniteltu ja kehitetty hiusten pesuun, sopisi käytettäväksi hiusten hoitoon PAREMMIN kuin shampoo, joka ON suunniteltu hiusten hoitoon?

Se on kysymys, joka minua kiinnostaa, ja minkä takia lähdin asioista ottamaan selvää. Minulle kun ei riitä koskaan ohjenuoraksi se, että "kaikki muut tekee niin".

Soodasta sain selville, että sitä ei todellakaan kannata hiuksiin laittaa. Päänahan ph on normaalisti noin 5. Siis terveen päänahan. Satuin lukemaan Kemikaalicoctailin sivuilta, miten parin ruokasoodalla hiuksiaan pesseen testihenkilön päänahan ph muuttui testijakson aikana terveestä tulehdustilaa lähenteleväksi 6:ksi (Voiko shampoon korvata ruokasoodalla?)

Tutkittuani asiaa lisää selvisi, että soodan ph on 9,5 eli järkyttävän emäksinen. Hiuksia pitäisi hoitaa tuotteillla, joiden ph on lähellä päänahan ja hiusten omaa ph:ta eli noin 5. Viinietikalla yritetään kompensoida soodan kuivattavaa vaikutusta, mutta emäksisen aineen käyttö ehtii jo saada aikaan tuhoja. (Baking soda destroyed my hair)

Päätin sitten lähteä lähestymään tätä asiaa (shampootonta elämää) ihan omin päin ja alusta. Lähtisin liikkeelle siitä, että KUKA keksi shampoon, koska, missä ja miksi. Mikä siis on shampoon historia.

Ja sain selville, tähän mennessä, että Intiassa hiusten pesuun on käytetty PESUPÄHKINÖITÄ. Niitä, mitä myydään nyt esim pyykinpesuun. Juuri niitä.

Kuulostaa minusta jo PALJON paremmalta kuin ruokasooda.

Tarviiko hiuksia sitten pestä? Artikkelissa shampoon historiasta kerrotaan näin: shampoo poistaa talirauhasten erittämää talia. Tällä luonnollisella öljyllä on suojaava merkitys, mutta se myös sitoo itseensä likaa ja kuolleita ihosoluja. Shampoo pesee pois talia, jolloin nämä paskat lähtee mukana. Aikoinaan hiusten pesuun käytettiin ihan vaan saippuaa, mutta se poistaa näitä öljyjä päänahasta ja hiuksista liian tehokkaasti. Shampoo on suunniteltu sellaiseksi, ettei se poista niitä niin paljon. Niitä pitää jäädä sinne, koska niillä on oma tehtävänsä.

Shampoot on pyritty suunnittelemaan sellaisiksi, että ne irrottavat mahdollisimman tehokkaasti lian, mutta jättävät hiuksiin päänahan tuottamia tärkeitä öljyjä. "The innovations in hair care in the past one hundred years focus on this issue by using materials that target the hair lipids through “highly surface-active” cleansing agents called surfactants to break down and distribute healthy natural oils while washing away contaminants (Wong 1997)." Artikkeli: The history of shampoo, The culmination of personal cleanliness

Vahingoittumattoman hiuksen pinta on sellainen, että se torjuu veden, mutta rasva-aineet, kuten tali, jää siihen kiinni. Siksi pelkällä vedellä peseminen ei poista likaa, joka on jumissa talissa.

Shampoon valmistuksessa tavoitellaan seuraavia ominaisuuksia:

• Easy rinsing
• Good finish after washing hair
• Minimal skin/eye irritation
• No damage to hair
• Feels thick and/or creamy
• Pleasant fragrance
• Low toxicity
• Good biodegradability
• Slightly acidic (pH less than 7), since a basic environment weakens the hair by breaking thedisulfide bonds in hair keratin.

Eli en kyllä tekemieni tutkimuksien jälkeen ollenkaan usko siihen, että hiuksia ei tarvitse pestä ollenkaan ja jos niitä pestään, minusta on järkevintä käyttää tuotteita, jotka on huolellisesti suunniteltu optimaalisella tavalla tehtäväänsä. Pesupähkinäasiaa aion vielä tutkia.

Hiimuvaatteita!!!

Ehkä voisin viimein perustaa sen vaatekaupankin mistä olen haaveillut! Alankin pohtia asiaa ja sen toteuttamista.

Sosiaalinen status 2

Jatkoin eilen asian pohdiskelua ja mietin sitä, että kun opiskelin Oriveden opistossa sanataidetta vuoden, siellä olin omanlaisteni ihmisten ympäröimä ja siellä sosiaalinen arvoni on ihan normaali ja hyvä. Siellä kun oli siis melkein vain tosi luovia, herkkiä, introvertteja ja omituisia ihmisiä. Ja sama pätee edelleen eli sosiaalinen arvoni on tosi hyvä itsenilaisten ihmisten joukossa. Mutta ei mainstream-ihmisten joukossa.

Eli ehkä sen sosiaalisen arvon määrittää lopulta vain ENEMMISTÖ. Jos on tosi poikkeava enemmistöstä, sosiaalinen arvo on siinä viiteryhmässä huono. Mutta jos on jossain, missä ympärillä on itsenlaisia, sosiaalinen arvo on hyvä.

Niin. Eli loppujen lopuksi erilaisuus on se huono juttu ainakin jos puhutaan näistä norminmukaisista ihmisistä, ne tuntuvat sietävän heikosti normeista poikkeamista ja erilaisuutta ja leimaavat sellaisen vastenmieliseksi. Uskoisin, ettei asia mene ihan samalla tavalla toisinpäin eli jossain tosi luovien ja herkkien ihmisten täyttämässä koulussa jos olisi muutama normaali tyyppi, en usko, että niitä dissattaisiin samalla tavalla. Voin tietty erehtyäkin.

Sosiaalinen status

En voi meikata paljon ja näyttää superseksikkäältä, koska mulla se tarkoittaa heti sitä, että asetun roolin taakse enkä ole oma itseni. Olen vuosien ajan yrittänyt irrottaa tuota alter egoa itsestäni ja kuoria oman itseni sen alta esiin. Mulle se on kulissi ja esitys, jos meikkaan ja olen tosi näyttävä. Kauan sitten olin ihan oma itseni ja opin, että olen sosiaalisesti vastenmielinen ja oksettava, jos olen oma itseni. Aloin opetella rakentamaan itsestäni sellaista versiota, jolla sosiaalinen statukseni nousisi ja miehet pitäisi musta ja olisin sosiaalisesti arvokas. Pystyn ESITTÄMÄÄN näyttävää ja sosiaalisesti tasokasta, mutta totuus on... En tiedä mikä totuus on nyt, kun ollaan aikuisia, koska sosiaalisella statuksella ei ole enää ihan samanlaista valtaa ja voimaa kuin nuorena. Mutta totuus on, että EN kuulu sosiaaliseen kermaan vaan olen sosiaaliselta arvoltani varsin pohjasakkaa. Ulkonäköäni boostaamalla ja pukeutumalla seksikkäästi yms. pystyn ESIINTYMÄÄN sosiaalisesti tasokkaampana kuin oikeasti olen. Kirjoja lukevat asperger-nörtit ei ole sosiaalisesti tasokkaita. Sosiaalisesti tasokkaaksi voi kuitenkin tekeytyä ja luoda sellaisen roolin.


En ole koskaan ennen tajunnut, että jotkut ihmiset ehkä OIKEASTI on sellasia, että ne meikkaa paljon ja keskittyy täysin ulkonäköönsä jne, kuten ne ihmeen aurinkorannan tähtöset yms. Sellaiset ihmiset on niitä OIKEASTI sosiaalisesti tasokkaita.

Oikeasti sosiaalisesti tasokkaat ihmiset on sellaisia, joilla on aika köyhä sisäinen elämä. Tai kai siellä sisällä voi olla paljon kaikenlaista, mutta se on yleensä varmaan aika pinnallista sisältöä. Siis ei mitään valtavia filosofisia rakennelmia tms. Ne on sellasia, joille elämässä tärkeintä on sosiaaliset suhteet ja oma sosiaalinen asema. Ne on hyviä noudattaan normeja, pelaan sosiaalisilla säännöillä, osaavat noudattaa pukeutumisessa koodeja jne.
Ne tytöt, jotka OIKEASTI meikkaa paljon ja huolehtii älyttömästi ulkonäöstä jne. on OIKEASTI sosiaaliselta statukseltaan korkealla ja kuuluu siihen "sosiaalisesti suuntautuneeseen" ihmisrotuun.
Minä en kuulu. Olen sosiaaliselta statukselta täysi paska. Ainakin nuorena olin.


Munlaiset tytöt ei ole kovin kiinnostuneita meikeistä ja tälläytymisestä yms. koska meille sisäinen maailma on tärkein. Olen aika harvinainen poikkeushybridi siinä, että tällaiseksi ihmeen nörttihipiksi ulkonäöllä on ollut mulle suuri merkitys ja olen rakentanut itsestäni oudon sekoituksen tuollaista OIKEASTI sosiaalisesti tasokasta naista ja nörttiä, joka oikeasti olen.

Mutta en ole sellainen näyttävä seksibeibe oikeasti. Nostan sillä vain statustani, koska pelkään, etten kelpaa omana itsenäni. Ja en kelpaakaan. Kaikille. Sosiaalisesti tasokkaimmat pojat ei OIKEASTI varmaan vilkaisisikaan muhun, jos olisin aidosti täysin oma itseni. Ja tosiasiahan on, ettei sellaiset pojat kyllä OIKEASTI edes kiinnosta minua tai sovi minulle, koska niitten päässä ei liiku kauheasti mitään syvällisiä ajatusrakennelmia.


Se vaan on niin. Rikas sisäinen elämä, nörttiys tms. on sosiaalisen kerman vastakohta. Kyseessä on ihan eri ihmistyypit. Toinen menestyy sosiaalisesti super hyvin. Toinen ei. Mutta se toinen voi menestyä muunlaisissa asioissa.

Ja tietysti nämä sosiaalisesti suuntautuneet ihmiset voivat olla hyvin älykkäitä, mutta he käyttävät sitä älyään sitten jotenkin erilailla, ei-nörtteihin asioihin.

Pitäisi pohtia ja laatia jokin perinpohjainen määritelmä siitä sosiaalisesti suuntautuneesta, pinnallisesta ihmistyypistä, että osaisi puhua asiasta paremmin. Mutta ne on niitä, jotka koulussa suuntautuu urheiluun ja kaikkeen, mikä nyt sillä hetkellä sattuukaan olemaan IN tai muotia tai suosittua, pukeutuvat sen hetkisen tyylin mukaisesti ja no, niille on luontaista seurata kaikkea SUOSITTUA ja omaksua se osaksi omaa itseä. Ja sitten he ovat suosittuja. Se on joku ihmeen kehä. Kuka määrittelee alunperin sen, mikä on suosittua ja in?

En tajua tuollaisesta mitään. Miksi ei voi etsiä vastauksia SISÄLTÄÄN?

Varmaan voi, mutta jos ohjautuu vahvasti sisältäpäin, voi olla VARMA, että on sosiaalisesti aivan OUT ja perseestä.

Ihme maailma.

Sen olen oppinut, että sosiaalinen arvo on eri asia kuin IHMISARVO. Tiedän, että sosiaalinen arvoni on melkoisen paska. Sosiaalisesti olen aika epäonnistunut yksilö. Mutta monella muulla tavalla olen tosi huippu tyyppi ja hieno ihminen ja MINÄ pidän itsestäni, vaikka en varmastikaan miellytä norminmukaisia ihmisiä ja ole IN. Silti on tosi vaikea arvostaa itseään, jos sosiaalinen arvo on paska, koska silloin muiden ihmisten peili heijastaa koko ajan itselle viestiä: "olet paska, olet paska". Se on aivopesua. Siinä erinomaisen helposti uskoo sitten olevansa paska. Vaikka ei ole. Sosiaalisesti voi olla, mutta ei muuten.

Punaisen/oranssin/keltaisen hävittäminen hiuksista

No niin, nyt tulee harvinainen kauneusasioita koskeva postaus. Minulla on nimittäin meneillään projekti, jonka tavoite on saada hiukset sen värisiksi, mitä ne olisivat luonnostaan. Tosin en ole nähnyt aitoa hiusväriäni noin 20 vuoteen, joten arvailuksi menee, mutta otaksuttavasti se on ainakin lähellä sitä, mitä se oli joskus. Päätin ottaa Eevin (tyttäreni) hiusvärin ohjenuoraksi, koska ei se ainakaan kauas mene. Kaivan ehkä esiin vielä pari vanhaa valokuvaa ja tutkin, mitä niissä näkyy. Lopputuloksen ei tarvitse olla 100 % identtinen oman värini kanssa, kunhan menee niin lähelle, että omaa väriä on sitten luonteva kasvatella sieltä esiin.

Oli oma värini mikä tahansa, sen tiedän, että punaista/oranssia/keltaista pitää taittaa pois ja KUNNOLLA. Oma värini on joku sellainen maantienruskea eli tuhkanruskea. Kuitenkin ihossani on lämmin ja keltainen sävy, joten liian tuhkaiseksi ei hiusväri saane muuttua. Kultaan vivahtava tuhkanruskea voisi olla aika hyvä. Ja mikä vain tuhkanruskea lienee lähellä omaa väriä joka tapauksessa, joten olen tyytyväinen, kunhan pääsen lähelle kyseistä lopputulemaa.

Tässä asiaa ahkerasti tutkittuani olen todennut, että Suomesta ei oikeastaan saa tuhkanruskeita kotivärejä. Naurettavaa. Pitääkö minun alkaa maahantuomaan niitä? Ulkomailta nimittäin löytyy Lorealin Preference-sarjassa True brunettes -alasarja, josta löytyy tuhkanruskeita vaikka muille jakaa. Niitä voi tilata vaikka Amazonin verkkokaupasta: tuhkanruskeat hiusvärit. Tuon Ultra light ash brown -värin voisin laittaa tilaukseen.

Paitsi ne näyttävät olevan jotain vaalentavia värejä ja olen jo blondannut hiukseni ihan nakuiksi. No, ei se mitään, sillä löysin myös yhden Suomessa myytävän värin, joka vaikuttaa tismalleen tarkoituksiini sopivalta: Olian sävy 7.13 Kultainen tummanvaalea tuhka. Just precis! Halusin juurikin vaaleus/tummuusasteen 7 ja kampaamokaupoissa myytävässä Four seasons sarjassa oli sävy 913, jota harkitsin taittosävyksi, mutta se on aivan liian vaalea. Metsästän siis käsiini tuon Olian värin.

Olen värjäillyt hiuksiani heikkopäisenä nyt kohta puoli vuotta. Ne olivat tummanruskeat vuoden verran, mutta sitten tammikuussa vedin värinpoistot ja muutuin keltaoranssiksi :). Johon vetäisin päälle kunnon kuparit. Mutta sitten värjäsin taas tummanruskeaksi ja sitten mustaksi, ja pari päivää mustaksi värjäämisen jälkeen tein taas värinpoiston... Ja olin taas oranssikeltainen. Laitoin siihen tummanvaalean värin ilman lisäsävyjä (pelkkä 7) ja käytin keltaista taittavaa hoitoainetta ja tulos oli tosi kiva. Harmi vaan, että se inhoittava keltainen alkoi puskea heti takaisin pintaan ja kohta olin ällön keltainen. Ensn meinasin alkaa taistella sitä keltaista vastaan ja löysn hopeashampoot netistä, mutta sitten ajattelin, että ehkä helpompi mennä lämpimien sävyjen mukana kun tapella vastaan ja värjäsin vähän tummemmalla punaruskealla... Mutta sekin pian haalistui ja olin ällön punaruskea, siis sävy ei sopinut yhtään.

Koko tämän kaaoksen taustalla on siis laajemminkin elämässäni käynnissä oleva jokin suuri muutos, identiteettikriisi. Haen itseäni. Ja olen jo jonkun aikaa halunnut kasvattaa oman hiusvärin takaisin, mutta en todellakaan jaksa alkaa kasvatella sitä milli kerrallaan ja odotella, joten vaihtoehdot on, että värjään ne oman väriksi ja sitten en enää värjää tai että leikkaan hiukset pois ja sitten sieltä alkaa tulla omaa väriä. Mieluiten siis vaihtoehto yksi.

Kun tein mustaan tukkaan viimeksi värinpoiston, halusin jo lähteä työstämään omaa väriä hiuksiin, mutta lannistuin niiden keltaisten/oranssien sävyjen edessä. Nyt nousen taistoon!

Eli nyt on taas blondattu ja hiukset todella vaaleat (varmaan numero 8, luonnonvaalea), mutta oranssit. Mangopää :). Väri on kuitenkin tasainen ja tosi kiva ja melkein voisin pitää sen :). En vain tunne näyttäni omalta itseltäni yhtään. Olen brunetti. Haluan ruskean tukan. Projekti siis jatkukoon.

Suunnitelma on siis sellainen, että nyt ostan sen taittavan värin, Olian sävyn 713, jossa oleva tuhka taittanee jonkun verran niitä ei-toivottuja sävyjä veks ja sitten ostan hopeashampoota. Näillä eväillä toivon viimein saavani hiukset haluamani värisiksi ja saavuttavani hiusrauhan. Minulle on yhdentekevää, missä kunnossa hiukseni ovat. Ne on joka tapauksessa vielä aika lyhyet ja kasvatusprosessi menossa, joten sitten vaan pilkon latvoja ahkeraan veks ja kasvatan uutta tilalle. Kunhan löydän lopulta tyylin, jossa tunnen viihtyväni ja olevani oma itseni. Mieluiten lakkaan värjäämisen kokonaan ja olen oman väriseni.

Hullu peilimaailma

En minä jaksakaan tehdä sitä peilijuttua (teksti: Peilit pois). Mutta suhtaudun peileihin nyt tietoisemmin ja alan vältellä turhaa peilikuvien tuijottelua, koska siinä on jotain sairasta, tarpeessa joka ikinen kerta peilin ohi mennessä tarkistaa, miltä näyttää. Turhaa.

Hassua, että juuri kun pari päivää sitten mietin peilejä ja sitä, miten niitä on nykyään joka paikassa, kaikkialla, ja mietin sitä, että miksi niin oikeastaan on, ja ettei ihmiset edes kyseenalaista ja pohdi koko asiaa vaan peilien jatkuva läsnäolo kaikkialla on itsestäänselvää, vaikka sen ei ehkä pitäisi olla, niin tänään kirjastossa nökötti sattumalta edessäni kirja nimeltä Kuvastin, jossa on peilien historiasta. Se piti tietysti napata mukaan.

Miksi meillä pitää olla kaikkialla peilejä? Millainen maailma olisi, jos siellä ei olisi OLLENKAAN peilejä? Millaista olisi elää sellaisessa maailmassa? Minusta on tosi jännää se, että maailmamme ja kulttuurimme olisi hyvin erilainen, jos peilejä ei olisi. Ulkonäkökeskeisyys olisi väistämättä vähäisempää ja ihmiset keskittyisivät enemmän sisäisiin asioihin, kun oma naama ja kroppa ei sojottaisi kaiken aikaa ja kaikkialla nenän edessä ja itseään ei näksi kuin ehkä veden pinnasta. Silloin sillä ei olisi niin väliä, miltä näyttää. Itsearvostus (se osa siitä, joka on kytköksissä käsitykseen omasta ulkonäöstä ja viehätysvoimasta) ei olisi sidoksissa peilikuvaan vaan sisäiseen kokemukseen itsestä, jota muovaamassa olisi se, miten muut kohtelevat.

Outoa, että niin harmittoman oloinen kapistus on itseasiassa hyvin haitallinen koko kulttuurille ja ihmisten hyvinvoinnille.

Alan suhtautua peileihin kriittisesti ja kyseenalaistaa niiden jatkuvan kaikkialla olemisen ja vältellä turhaa niihin tuijottamista. Miksi kotonakin niiden pitää törröttää aina sellaisissa paikoissa, että itseään joutuu katselemaan lukemattomia kertoja päivässä? Kokovartalopeili on kätevä, että voi sovittaa vaatteita ja tietää, mitä vetää päälleen, mutta se voisi sijaita vaikkapa kaapin ovessa oven SISÄPUOLELLA niin, että kuvan näkee vasta, kun kaapin oven avaa. Sama vessassa. Hmh. Pitäisi ruveta suunnittelemaan kaappeja, joissa peilit on ovien sisäpuolella niin ei tarvisi koko ajan tuijotella itseään.

Ja miksi julkiset vessat ovat täynnä peilejä? Eikö siellä voisi olla vaikka vain joku pienehkö käsipeili, josta voi TARVITTAESSA katsoa, onko tukka pystyssä tai jos korjaa meikkejä tms. Mutta tarviiko julkisissa vessoissa käydessään OIKEASTI aina tuijotella itseään? Ja uusien kerrostalojen rappukäytävissä saattaa olla peilejä. Ja hisseissä. Miksi joka himputin paikassa pitää olla peilejä. Onko ihmisten PAKKO koko ajan katsoa, miltä he näyttävät? Tarviiko oma ulkonäkö tarkistaa joka sekunti?

Kun asiaa ryhtyy todella miettimään, se akaa vaikuttaa täysin järjettömältä.

Hullu peilimaailma.

Peilit pois

Liittyen aikaisempaan blogikirjoitukseeni nimeltä Ruma avautuminen olen nyt päättänyt suorittaa mielenkiintoisen kokeilun. Poistan peilit käytöstä. Haluan tutkia, miltä tuntuisi arvottaa itsensä sisäisen kokemuksen perusteella peilikuvan sijaan. Keskityn sisäiseen kokemukseen. Saatan meikata, mutta levitän meikin katsomatta peiliiin ja saatan kihartaa hiuksiani, mutta teen senkin katsomatta. Osaan tehdä ne näkemättä, sillä tuoreen Italian matkan aikana minulla ei ollut mahdollisuutta katsoa peileistä, miten kiharsin tukkani takaa, ja uskoisin, että se meni ihan hyvin (tosin en voinut tarkistaa mistään :)) ja olen joskus meikannut ilman peiliä eikä se ole ongelma. Meikkivoiteen voi ihan hyvin levittää sormi- ja kokemustuntumalla ja poskipunan samoin. Ripsarin kanssa ehkä tarvii kyllä kurkistaa peiliin sen verran, että näkee silmän. Ehkä. En ole varma.

Ja valitsen vaatteetkin sen mukaan, mikä TUNTUU hyvältä. Siis tietysti minulla on jo runsaasti kokemusta siitä, mitkä sopivat yhteen ja miltä ne näyttää päällä, enkä siis pukeudu täysin sokeana.

Teen tutkimuksen.

Ruma avautuminen

Facebook-viesti:

"Nyt tulee suuri ja RUMA avautuminen. Mä en tiedä mitä teen, koska VIHAAN, V-I-H-A-A-N peilikuvaani nyt koko ajan ja niin paljon, että meinaan tukehtua. Näytän mielestäni silmittömän rumalta ja oksettavalta ja vastenmieliseltä ja mun on tosi paha olla. Ja se johtuu tästä vitun tukasta, joka on nyt kasvanut pitkähköksi. Jos en aherra peilin edessä ja meikkaa ja laita hiuksiani, VIHAAN silmittömästi kuvottavaa naamaani.

Ja tää tuntuu varmaan sen takia vielä pahemmalta, että en oo pitkään aikaan tuntenut näitä tunteita. Kun leikkasin sen poikatukan, musta tuli tyytyväinen ja mun oli hyvä olla. Tähän asti.
En ite ees niin selkeästi tajunnut sitä, miten parempi olla mulla oli lyhyessä tukassa, mutta Emilia sanoi, että kun mulla oli pitkä tukka, haukuin koko ajan itseäni ja vihasin itseäni ja olen ollut paljon tyytyväisempi.

VIHAAN sellaista litteää ja laittamattomana roikkuvaa rättiä päässä. Näytän mielestäni koulun rumimmalta nörtiltä ja perunanaamaiselta oksetukselta ja joltain vitun rumalta paskalta. Tykkään tukasta, jossa on asennetta. Joka on jotenkin pörrössä ja pullea ja sekasin ja villi. Kun mulla oli lyhyt tukka, siinä oli vähemmän painovoimaa roikottamassa sitä ja kun se on leikattu kerroksittain, se oli aina kiva. Nyt sitä alkaa olla tosi vaikea saada kivasti. Kohta se mun hiustenlaittolaite ei enää tehoa. Sillä saa latvaosat kiharaan, mutta kun latvat on pitkät, ei sillä enää saa tukkaa kiharaan vaan vain latvat ja muuten on litteä paska.

Mun on TOSI paha olla.

Hirveän paha olla.

Nyt muistan millasta mulla oli ennen, siis ennen kun leikkasin sen lyhyen. Tällasta. Koko ajan. Koko ajan paha olo. Koko ajan. Ja olen vuosien aikana yrittänyt ties mitä psyykkaysta ja kaikkea mitä keksin enkä pysty tuntemaan oloani hyväksi. Olen peittänyt peilit. Olen yrittänyt aivopestä itseäni. Mutta ei mikään auta.

Siis se auttaisi jos en enää koskaan katso peiliin enkä välitä enää yhtään siitä, miltä näytän ja olen vaan ja keskityn siihen, mitä TUNNEN sisälläni. Koska mä tunnen itseni kauniiksi. Niin kauan kunnes näen peilin.

Mutta pelkään, että jos en enää koskaan katso peiliin, näytän sitten koko ajan kamalalta tietämättäni, koska en enää meikkaa enkä laita hiuksia tms ja olen vaan mikä olen.

Jos tää jatkuu tälläsenä, mä leikkaan nää hiukset enkä koskaan enää kasvata niitä.

Sä voit sitten etsiä pitkähiuksisen naisen jostain ja mä elän koko elämäni yksin, koska kukaan ei halua lyhyttukkaista naista.

Ihan vitun sama, kunhan mun ei ole näin paha olo.

Jos mulla on pitkä tukka, en keksi yhtään mitään muuta kuin 1) sen, että en enää ikinä katso peiliin enkä välitä enää siitä, miltä näytän ulospäin, koska sisällä tunnen olevani kaunis ja elän vain siinä tunteessa 2) laitan permanentin, sitä en oo vielä kokeillut, mutta jos mun tukka on kihara, se on pörröinen ja pöyheä eikä kamala tiskirätti, joka roikkuu päätä pitkin ja oksettaa mua.

Vaihtoehto 1 kävisi varmaan mulle itselleni muuten, mutta siihen liittyy hirveän voimakas PELKO siitä, että sitten en enää voi kontrolloida ulkonäköäni ja pelkään, että näytän tietämättäni jotenkin paskalta ja miehet ei enää pidä musta. Tässä tapauksessa tosin lähinnä vain sinä mies mielipiteinesi merkitset. Tai kyllä siihen liittyy enemmänkin, siis sen koulukiusaamisen takia häpeän itseäni ja mulle on tosi tärkeää näyttää koko ajan helvetin hyvältä ja tyylikkäältä ja pelkään sen menettämistä, koska sisälläni koen, että sitten mua halveksitaan ja ihmiset oksentaa mun päälle eikä arvosta mua.
Sillä ulkonäöllä koitan koko ajan varmistaa oman ihmisarvoni muiden silmissä.

Ja pelottaa, että irrottaisin siitä. Sen asian hallitsemisesta ja vaan olisin. Mikä olen. Vaikka tietysti erikoispäivinä voisi ottaa sen peilin esiin, eli silloin, kun on aikaa ja jaksaa laittautua. Mutta en o sellanen ihminen, joka pystyy joka vitun hetki ja sekunti laittaan tukkaansa ja naamaansa ja tämä pitkä tiskirätti tukka tekee sen, että jos en ole laittautunut, VIHAAN itseäni.

Taas olen tämän ongelman edessä. Joko leikkaan takasin lyhyeksi tai yritän keksiä jonkun muun ratkaisun eli kohdan 1 tai 2.

 Absurdeinta on jotenkin se, että se paha olo tulee siitä, kun NÄEN itseni. Vihaan sitä mitä näen ja sitten tulen epävarmaksi ja ahdistuneeksi ja häpeän itseäni ja vihaan itseäni. Mutta jos en näkisi itseäni, tuntisin itseni kauniiksi ja pitäisin itsestäni. Tavallaan siis ylläpidän jotakin sairautta itsessäni, kun takerrun siihen peilikuvaan ja koko ajan siitä varmistelen ihmisarvoani. Eli voisi olla TERVETTÄ, jos heittäisin peilit helvettiin ja alkaisin rakastaa itseäni, ihan sama rakastaako sitten kukaan muu.

Ehkä minun pitäisi tehdä se. Lakata välittämästä ja antaa itseni rakastaa itseäni.

Mutta se on pelottavaa. Koska jos irrotan siitä, en voi enää meikata tms. koska meikkaaminen ja kaikki laittautuminen perustuu ajatukseen siitä, että en ole tarpeeksi kaunis ja hyvä tällaisena kuin olen, ja koitan PARANTAA itseäni meikeillä yms. Jos alkaisin vain rakastaa itseäni ja ajatella, että olen hyvä juuri tällaisena ja minua ei tarvitse parantaa, en enää näytä niin hyvältä ja sitten seuraa taas niitä sosiaalisia ongelmia. Ehkä. Tai sitten pitäisi etsiä mies, joka pitää naamastani ja ulkokuorestani sellaisenaan.

On tää jotenkin tosi sairasta, että oman typerän ulkokuoren pitää merkitä näin paljon ja tuottaa näin paljon stressiä ja päänvaivaa ja kärsimystä ja ahdistusta. Tekisi mieli kyllä tosissaan sanoutua irti kaikesta tästä paskasta.

Mä peitän peilit ja kokeilen, miltä tuntuisi elää niin, että arvotan itseäni sen perusteella, miltä mun SISÄLLÄ tuntuu enkä sen perusteella, mitä näen. Ehkä voin meikata katsomatta peiliin.

Ja tähän liittyy se, miksi olen usein unelmoinut siitä, että olisin sokea. Ja miettinyt, että pitäisi puhkaista silmät. Jos en enää näkisi, mun sisälle laskeutuisi ennennäkemätön rauha."

Kauneus ja dopamiini (eli Identiteettikriisin ratkaisu)

Huraa! Outolintu, erilainen on nyt valmis ja matkaa pian painoon. Sen piti ilmestyä jo viime vuoden lopulla, mutta elämäntilanne on ollut niin kaoottinen (ero, sinkkuaika, uusi suhde), että aikaansaamistahti on ollut hidas, kun energia mennyt ties minne kummallisuuksiin. Ja sitten tarviikin syventyä pääsykokeisiin valmistautumiseen. Onneksi taoin sitä samaa kirjaa jo viime kevään. Kesäkuussa olisi pitänyt saada myös julkastua kirja lahjakkaiden ihmisten virhe- ja kaksoisdiagnooseista, mutta se on aivan kesken ja levällään ja toivon mukaan saan lisäaikaa.

Olen ratkaissut myös identiteettikriisini. Koko sekamelska eräällä tavalla alkoi, kun kynin viime vuoden keväällä hiukseni ihan lyhyiksi ja värjäsin miltei mustiksi. Tällöin keksin, että "hei, mustahan sopii minulle" (mustat vaatteet siis). En ollut ennen käyttänyt ollenkaan mustia vaatteita, koska minusta ne eivät sovi minulle. Mutta kun pää muuttui mustaksi, sopi mustat vaatteetkin. Aloin rakentaa jotain mustaa lookia. Ongelmaksi tässä tuli se, että, kun aloin kerätä mustia vaatteita ja rakentaa sitä mustaa lookkia, minut vangittiin mustiin hiuksiin, koska ne mustat vaatteet ja se look eivät sovi muiden hiusvärieni kanssa. Arg. Vielä pahempi ongelma oli se, että kyseinen look edusti, kuten vasta aivan lopuksi tajusin, sairasta puolta persoonassani.

Koulukiusaamisesta yms. johtuen minulle on kehittynyt alter ego. Se on huomionhakuinen osa minua. Mutta kyseisessä persoonallisuudessa oleminen tuntuu väärältä, pahalta ja sairaalta ja se kuluttaa minua. Koska silloin keskityn liikaa ulkonäköön ja näyttämään hyvältä. Niin. Minulla on sellainen hassu juttu, että en halua näyttää liian hyvältä/näyttävältä. Jos pukeudun todella näyttävästi ja oikein laittaudun, tiedostan koko ajan oman ulkonäköni ja jollain lailla fokukseni siirtyy ulkonäköön, huomionhakemiseen ja kaikkeen rasittavaan. En pidä siitä olotilasta. Jos taas olen luonnollisempi, voin keskittyä sisäiseen maailmaani ja olla vaan rauhassa. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Totta kai peiliin voi katsoa, mutta siinä on silti iso ero laittautuuko viimeisen päälle ja pukeutuu todella näyttäväti kuin jos pukeutuu arkisemmin vaikkakin söpösti ja ei niin laittaudu. Ainakin itsen sisällä ero on valtava.

Joten lopulta tajusin, että se musta lookki ruokki huomionhakuisuutta ja kaikkea sairasta ja tuntui pahalta ja vapautin itseni siitä.

Pictures of my dark alter ego:

Pictures of my normal ego:

Minulla itseasiassa on hieman outo suhde kaikkeen visuaaliseen. Arvelen, että kyse on ehkä visuaalisesta yliherkkyydestä. Saan valtavia kiksejä kaikesta kauniista, mutta usein tuntuu, että aistin visuaaliset asiat LIIAN voimakkaasti ja nautinto muuttuukin kärsimykseksi. Saatan esimerkiksi nähdä nettikaupassa niin järjettömän ihanan värisen kirjekuoren (tämä tapahtui kerran, se oli mielettömän upea, poltettu oranssi), että alan tuntea valtavaa ahdistusta, koska kyseinen esine vaikuttaa minuun LIIAN voimakkaasti. Haluan saada sen värin itselleni. Tai sen asian. Jollakin tapaa addiktoidun siitä, mitä näen. Kissanpennut aiheuttavat saman reaktion. Ne näyttävät niin täydellisisltä, että se sattuu. Kun pelasin sims-peliä, keksin kerran, että internetistä voi ladata loputtomasti upeita ihonvärejä, hiuksia, meikkejä, vaatteita jne. joilla sims-hahmoista saattoi tehdä TODELLA upean ja aidon näköisiä, ja tästä seurasi hillitön pakkomielle, jossa visuaalisen täydellisyyden tavoittelu otti minut täysin valtaansa, ja imin netitä loputtomasti tavaraa ja menin aivan sekaisin koko jutusta. Se aiheutti valtavaa ahdistusta, kunnes tajusin, että se tekee minut sairaaksi ja myin ne pelit. Nyt olen pohtinut, josko voisin pelata niitä niin, että en saa ladata netistä MITÄÄN. Ehkä kokeilen.

Ja sama juttu kävi nyt oman lookini suhteen. En ole koskaan kokenut olevani kauniimpi tai tyylikkäämpi tai niin lähellä visuaalisen täydellisyyden tavoitettani, kun siinä mustassa lookissani. Mutta samalla se teki minut sairaaksi. Kuten käy aina, kun minkä tahansa asian suhteen juutun visuaalisen täydellisyyden ansaan. Ainoa lääke tähän sairauteen on luopuminen. Mutta se on vaikeaa, koska haluaisin pitää kiinni KAUNEUDESTA.

Kyse lienee jostain riippuvuudesta. Saan kauneudesta MIELIHYVÄÄ, mutta samalla se tuntuu pahalta. Sellaisiahan huumeet ovat. Ilmeisesti visuaalisesti kauniit asiat aktivoivat dopamiinin tuotannon aivoissani ja kunnolla. Minun on pitäånyt kirjoittaa tänne artikkeli dopamiinista. Voisin koittaa saada sen aikaan. Dopamiini liittyy siis mielihyvän tavoitteluun. Kun jokin asia saa dopamiinin tuotannon aivojen mielihyväkeskuksessa aktivoitumaan, alamme tuntea valtavaa HALUA kyseistä asiaa kohtaan. Dopamiini saa meidät pyrkimään KOHTI sitä asiaa, joka dopamiinia tuottaa. Mutta kyse on nimenomaan HALUSTA. Haluamme jotain. Mutta tyydytyksen tunne puuttuu. Ja siksi se tuntuu oikeastaan pahalta. Koko ajan tuntuu siltä, että edessä on LUPAUS suuresta tyydytyksen tunteesta, mutta sitä ei tulekaan. Riivattu olotila.

Joten revin itseni irti siitä.

Ja olen mieluummin luonnollinen ja vaatimattomamman näköinen. Tavallinen. Ja sisälläni on rauha.

Ja nyt hommiin (pääsykokeet)!