Elämässäni alkaa nyt äärettömän jännittävä aikakausi. Aivan ennennäkemätön.
En ole koskaan ollut yksin. Olen joko ETSINYT koko ajan jotain tai seurustellut. Mun aivoissa on ihan jäätävä addiktio kaiken tuohon liittyvän suhteen. En ole koskaan tullut riippuvaiseksi mistään aineesta, kuten tupakasta, mutta tuo onkin sitten hoitanut osuuteni addiktioista varsin hyvin. Rotilla on tehty sellaisia kokeita joskus, että kun ne painoi vipua, ne sai sähköiskun aivoihin, sinne oli laitettu siis joku elektrodi tms. Ja yllättäen ne rotat alkoikin painella sitä vipua heikkopäisinä. Tutkijat löysivät näin aivoista mielihyväkeskuksen, jonka stimulointi tuottaa mielihyvää ja lisää dopamiinia aivoissa. Tuo järjestelmä liittyy nimenomaan HALUAMISEEN. Kun meillä on visio tai muisto mielihyvää tuottavasta asiasta, me aletaan HALUTA ja HIMOITA ja KAIVATA sitä asiaa ja tuo alue aktivoituu. Näin syntyy riippuvuudet.
Saan järjettömiä dopamiinikiksejä kun pyörin etsimässä rakkautta tai jotain suurta tunnekuohua. Se on äärettömän addiktoivaa. Koko typerä elämä alkaa pyöriä sen homman ympärillä niin, etten voi keskittyä muuhun. Tän takia seurustelin varmaan 9 vuotta siinä huonossa suhteessa, kun voin silti paremmin kuin yksin, kun en voinut harjoittaa addiktiokäytöstäni (olen ehdottoman uskollinen). Pystyin ekaa kertaa elämässäni keskittymään itseni toteuttamiseen ja asioiden tekemiseen.... Pläääääh. Tämä addiktio vaikeuttaa myös sitoutumista, sillä kun seurustelen, aivoni alkavat alkuhuuman jälkeen kaivata sitä "vivun painelemista" ja dopamiinia ja ETSIMISTÄ ja IHASTUMISTA.
Nyt kun minusta tuli taas sinkku, aloitin tietysti heti addiktiotoiminnan. Olen käynyt muutamilla treffeillä ja tapaillut yhtä ihmistä, mutta huomannut, että en kykene kiinnostumaan kenestäkään. Olen emotionaalisesti "kiinni". Kun kuuntelen itseäni, huomaan, että en missään luoja nimessä halua nyt miestä elämääni. En kuollaksenikaan jaksa treffailemista, tapailemista, ihastumista, kaikkea sitä hemmetin säätöä ja tutustumista. En jaksa.
Osasyy on varman se, että kun on käynyt läpi pitkiä suhteita ja ne päättyvät, niin sitä väsyy. Jokainen suhde on valtava emotionaalinen investment, täynnä unelmia ja haaveita ja toiveita ja uskoa ja ihmiset tekee töitä sen eteen ja ajatellaan, että se kestäisi ehkä ikuisesti. Ja sitten kun se loppuukin, tietyssä mielessä se panostus meni hukkaan. Tavallaan ei, koska jokaisesta suhteesta oppii ja niissä kasvaa, mutta silti se on jotenkin tosi raskasta laittaa aina kaikki peliin ja sitten se tyssähtääkin. Luulen, että mulla ainakin on nyt väsymys sen takia. Ehkä alkaa hiljalleen tulla mieleen sellanen ajatus tai pelko tai joku, että jos sen kaiken TAAS alkaa alusta, niin se loppuu kuitenkin taas, ja sen takia ei jaksaisi alottaa enää sitä valtavaa prosessia... Tai ei jaksa enää jotenkin täysillä uskoa siihen, että "wau, tää on nyt oikea ihminen ja tässä olen loppuelämäni". Väsymys ja kyllästyminen.
Joten kaapu esiin. Nyt on loistava tilaisuus ja ajankohta eheytymiselle.
Olen kirjoitellut tänne moneenkin otteeseen siitä, miten rakensin sosiaalisen itsetuntoni ulkonäön varaan ja elämäni on pyörinyt miesten miellyttämisen ja hurmaamisen ympärillä ja miten minun pitäisi jotenkin eheytyä tuon asian suhteen. Ja nyt, kun en aidosti halua kenenkään kiinnostuvan minusta ja olen lopen kyllästynyt romanssiasioihin, on loistava ajankohta tälle asialle.
Verhoudun siis oranssiin munkin kaapuun ja aloitan hiljaisuudessa eheytymisen. Keskityn mielenrauhan saavuttamiseen ja ylläpitämiseen. Alan ehkä meditoida ja kulkea metsissä. Nukkua paljon. Keskityn hoitamaan itseäni. Keskityn hyviin asioihin. YKSIN.
Eilen huomasin kiinnostavan asian. Joka aamu, kun pitäisi lähte kouluun, minulla on hirveä kiire ja yritän meikata ja sukia tukkaani ja pukea ja en ehdi syödä ja ryntään ulos. Mutta eilen jostain syystä tein toisin ja halusin nauttia kivan aamiaisen ja päätin keskittyä siihen. Silloin huomasin, että teen sen kaiken meikkaamisen ja sähläämisen pelon ja ahdistuksen takia. Teen niin, koska tunnen, että on PAKKO, ei siksi, että haluaisin. Jos kuvittelen, että söisin rauhassa ja sitten vaan lähtisin, meikittä ja sen näköisenä kuin olen, tunnen PELKOA siitä, että en näytä tarpeeksi hyvältä.
Miksi pelkään sellaista? Se kytkeytyy paljon ainakin siihen, miten olen 20 vuotta rakentanut itseluottamukseni ulkonäön varaan ja keskittynyt olemaan joku hitsin miesten unelma. Pelkään, että sitten en enää ole. Mutta entä sitten jos en ole? Miksi pitäisi olla? Minua se ei ainakaan tee onnelliseksi. Se on samanlaista toimintaa kuin se, jos joku kuvittelee löytävänsä onnen rahasta ja omistaa elämänsä rahan keräämiselle.
Mutta nyt kun on kaapuaika, niin ehkä sen ei ole väliä, olenko näyttävä vai vain luonnollisen näköinen ihminen. Ehkä siis voin saada itseni ajattelemaan, ettei sen ole väliä, koska en kaipaa nyt kenenkään kiinnostuksia.
Let's see. Nyt käännyn joka tapauksessa sisäänpäin ja hiljennyn. Ehkä ostan oikean kaavun ja vaellan siinä kuin haamu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti