Asperger parisuhteessa

En edelleenkään oikein ole varma, mitä haluan parisuhteelta ja potentiaaliselta kumppanilta. Olen seurustellut 3 kertaa ja pisin suhde on ollut 9 vuotta, toiseksi pisin 3 vuotta. Siltikään en oikein tiedä, mitä haluan. Tietämistä vaikeuttaa pari seikkaa.

1) En ole oikeastaan ollut suhteessa, jossa rakastan toista. Olen saattanut olla rakastunut suhteen ihan alussa, mutta se on toki eri asia kuin rakastaminen.

2) Olen suhteen ihan alussa todennäköisesti ihan eri ihminen kuin alkuhuuman laannuttua, mutta koska edellinen kohta 1, en tiedä millainen olisin pidemmässä suhteessa, jos rakastan.

Tämän hetkinen teoriani on se, että kun ihastuu ja rakastuu, menen kemiallisesti täysin sekaisin (kuten ihmiset usein menevät) ja silloin olen hyvin intensiivinen, romanttinen, läheisyydenkipeä, nymfomaaninen ja imelä. MUTTA kun tämä sekava kemiallinen tila laantuu, minusta tulee oma itseni eli käytännössä aspergeriuteni ottaa vallan. Tämä on erinomaisen hankalaa kahdesta syystä:

1. Se, millainen olen alussa, voi antaa erittäin harhaanjohtavan kuvan siitä, millainen olen oikeasti kumppanina pitkällä aikavälillä. Jos vastaan jonkun ihmisen tarpeita ja toiveita alussa, en välttämättä vastaa niitä yhtään myöhemmin.

2. Henkilö, joka sopii alkuhuuman aikaisiin tarpeisiini ja toiveisiini, ei välttämättä sovi yhtään yhteen sen kanssa, mitä tarvitsen ja haluan pitkässä suhteessa omana itsenäni.

Koska en ole nähnyt sitä, millainen olen pitkässä suhteessa, jossa todella rakastan toista alkuhuuman jäkeenkin, en tiedä kyseisestä skenaariosta mitään varmaa. Minulla on vain hypoteeseja ja epäilyjä ja aavistuksia ja arvailuja. Minusta kuitenkin tuntuu aika luultavalta, että pitkässä suhteessa ja alkuhuuman jälkeen olen varsin asperger, mikä ilmenee seuraavilla tavoilla:

Viihdyn erittäin hyvin yksin enkä välttämättä ole kovin seurallinen. Jos en asu toisen kanssa yhdessä, voi hyvin olla, ettei minulla ole tarvetta nähdä välillä esimerkiksi 3 viikkoon. En tiedä miten usein milloinkin haluan nähdä, mutta en halua elämääni suhdetta, joka saa minut tuntemaan, että minulla on velvollisuus nähdä toista ja en voi tuntea, että minulla on oikeus ja vapaus nähdä toista, kun se tuntuu hyvältä, vaan toista on pakko nähdä esimerkiksi joka viikko vähintään kerran halusin tai en, ettei toinen ole onneton.

Jos taas asutaan yhdessä, kestän sitä vain, jos toinenkin osapuoli on hyvin itsenäinen ja yksin viihtyvä ja lähinnä puuhataan omia asioitamme ja haluan luultavasti, että on omat huoneet ja niissä omat sängyt ja nukutaan eri huoneissa. Minusta toisen kanssa nukkuminen lähinnä haittaa nukkumista. Viie parisuhteessa tunsin erittäin suurta aversiota sitä seikkaa kohtaan, että joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa piti jonkun aikaa halailla ja olla sylikkäin. Aina. En minä jaksa. Haluan nukkua rauhassa. MUTTA toisen luona (eli toisen huoneessa) voi joskus yökyläillä.

Tykkäisin kyllä silti mieluiten asua yhdessä jonkun kanssa. Nyt kun asun lapseni kanssa, oon huomannut, että voin psyykkisesti selvästi paremmin silloin, kun kotona on toinenkin ihminen minun lisäkseni, mutta tykkään siitä, että lapseni kanssa eletään juurikin niin, että se on lähinnä huoneessaan ovi kiinni ja minä puuhaan omia juttujani. Ollaan yhdessä yksin. Silti välillä on vuorovaikutusta ja voi syödä yhdessä vaikka iltapalaa jne.

Saatan olla ajoittain aseksuaalinen. Tämä johtuu siitä, että fyysinen kanssakäyminen ei kuulu minun erityisiin kiinnostuksen kohteisiin vähimmässäkään määrin (paitsi suhteen alussa alkuhuuman aikaan, jolloin se toinen ihminen ON minun ekkoni) ja minulla on niin paljon mielenkiintoista sisältöä ja tekemistä elämässä itsekseni, etten ehdi keskittyä mihinkään fyysisiin kanssakäymisiin. Ja en halua että elämässäni olisi joku suhde, jossa on joku velvollisuus harrastaa fyysistä kanssakäymistä kaiken aikaa. Sellainen on hirvittävää.

Lukuunottamatta yllä olevia seikkoja olen kyllä lämmin ja hellyyttä ilmaiseva ja kosketusta rakastava ihminen.

Mutta siis kuka muu kuin joku toinen asperger voisi soveltua kumppanikseni?

No, hyypiö jonka kanssa nyt tapailen on asperger (ei diagnoosia). Ja mulla on edellä mainittujen asioiden suhteen turvallinen ja hyvä olo eli oon melko varma, että saan noissa suhteissa olla oma itseni ilman ongelmia. Ongelmallista sen sijaan on se, että tämä hyypiö ei vastaa alkuaikojen ja alkuhuuman aikaisia tarpeitani ja koska olen kuitenkin aika lämmin ja tunteellinen ihminen, en ole vielä varma siitä, soveltuuko tämä ihminen sitten taas näihin tarpeisiini missään vaiheessa (hän on varsin klassinen asperger-mies...). Se selvinnee vasta, jos alkuajasta pystytään rämpimään jotenkin elävinä ja yhdessä sinne, missä minäkin muutun enemmän aspergeriksi. Mutta haluaisin yrittää rämpiä sinne ja katsoa.

En yhtään tiedä siis vielä, onko tämä minun juttuni tämän hyypiön kanssa hyvä juttu vai tuhoon tuomittu draamamylly.

Perässä raahattavat miehet

Olen ylpeä itsestäni. Olen jälleen ilmentänyt omaavani oppimiskykyä. En oo oikein tiennyt koskaan, mitä pitäs tehdä, kun tutustuu jonkun mieshenkilön kanssa, ja se tutustuminen muistuttaa lähinnä jatkuvaa, erittäin epämiellyttävää ODOTTAMISTA. Odotan koska se vaivautuu viestittään tai ottaan yhteyttä, odotan koska se vaivautuu vastaan mulle, odotan koska sitä kiinnostaa nähä. Eli käytännössä mä haluaisin olla enemmän yhteydessä kuin se toinen ja nähä jo.

Kutsun näitä nykyään PERÄSSÄ RAAHATTAVIKSI miehiksi. Enkä kaipaa sellaisia elämääni. Kun harrastaa nettitutustumista, näitä kohtaa runsaasti. Ne ovat sellaisia, jotka kyllä saattavat vastata kohteliaisuuttaan, jos kirjoitat niille, mutta ne eivät kysele sinulta mitään, eivät yritä ylläpitää keskustelua eivätkä osoita mitään oma-aloitteisuutta tai aktiivisuutta. Mutta yhtä lailla näitä sikiää live-elämästä.

Olen siis ollut elämässäni hiukan epätietoinen siitä, miten näitten kaa pitäs toimia. Mutta en ole enää. Niitten kanssa toimitaan niin, että ne potkitaan VITTUUN elämästä. Anteeksi kielenkäyttö. Mutta sinne ne kuuluu. Tällaiset perässä raahattavat EIVÄT ole oikeasti kovin kiinnostuneita. Ne voivat olla hiukan kiinnostuneita. Tai ne saattavat olla kiinnostuneita esimerkiksi SEKSISTÄ. Mutta mitään kunnollista kiinnostusta siinä ei heidän puoleltaan ole. TAI toinen vaihtoehto on se, että kyseessä on empatiavajeinen henkilö (hyvin luultavasti sovinistinen, egoistinen testosteronia pullisteleva machoilija), joka kohtelee naisia välinpitämättömästi AINA.

No, joko tyyppi on alikiinnostunut, kiinnostunut vain ajatuksesta, että saa joskus ehkä sinut kellistettyä sänkyynsä tai välinpitämätön ja empatiakyvytön olento, joka tulee IKUISESTI kohtelemaan sinua välinpitämättömästi ja epähuomioonottavasti.

Joten jos alan tutustua jonkun kanssa, ja huomaan ODOTTAVANI kaiken aikaa jotain ja minusta tuntuu, ettei tyyppi taida olla kunnolla kiinnostunut (minua ei kiinnosta ONKO se kunnolla kiinnostunut, minua kiinnostaa se, miltä minusta TUNTUU), kitken sen välittömästi pois elämästäni. BYEBYE.

Kitkin juuri yhden. Alan huomata, että tinder on erittäin oksettava paikka. Minä ainakin törmään siellä lähinnä pelkän seksin perässä juokseviin imbesilleihin. Tätä ne EI sano suoraan, mutta eiköhän se ole aika ilmeistä, kun seuraa niitten toimintaa ja "tutustumista" (kuten että minun pitäisi mennä ekalla tapaamisella hänen luokseen ja kun sanon etten mene, vaan tavataan julkisella paikalla, tyyppi ilmoittaa katsovansa seuraavan mätsin...)

Haluan tavata sellaisen ihmisen, joka on TOSI KIVA. Haluan, että asiat sujuvat alusta asti luontevasti ja kivasti ja on hyvä olla. Haluan tuntea, että toinen on selvästi hyvin kiinnostunut. Kyllä sen nyt helvetti soikoon tuntee ja tietää, jos joku on oikeasti kiinnostunut. Ja vaikkei tuollasessa tinderissä ennen näkemistä voi varsinaisesti olla TOISESTA hirveän kiinnostunut, voi olla kiinnostunut toiseen tutustumisesta.

Olen hirveän ylpeä ja onnellinen, kun huomaan kasvaneeni pisteeseen, jossa haluan vain, että mun on hyvä olla ja kitken helvataan stressiä ja pahaa mieltä aiheuttavat tyypit elämästäni. Mun ei TARVI jaksaa katsella mitään paskaa. No reason. Ei tarvi jaksaa ODOTELLA, että no nyt tuntuu paskalta, mutta EHKÄ joskus tulevaisuudessa tää muuttuu kivaksi ja tuntuu hyvältä. Ei. Sen pitää tuntua NYT kivalta ja hyvältä. NYT. Koska mitään takeita siitä, että asiat joskus oisi paremmin ja tyypin käytös muuttuisi, ei ole. En HALUA elämääni ihmistä, jonka käytöksen pitäisi MUUTTUA, että mun ois hyvä olla. What the fuck? MIKSI tutustuisin ihmiseen, jonka kanssa tutustuminen tuntuu lähinnä paskalta? MIKSI?

En miksikään.

Läheisriippuvuus ja kyvyttömyyys lähteä suhteesta, jossa voi huonosti

Okei. Tunnustan. Jotkut mieshenkilöt saa minusta esiin hirviön. Obsessiivisen ja impulsiivisen ja epävakaan kilipään. Mutta sinällään sillä ei oo merkitystä, paitsi sikäli, et se aiheuttaa mulle kärsimystä, mutta ei sikäli, että menettäsin mitään karkottamalla sellaiset mieshenkilöt, jotka saa minussa tällaista aikaan, koska tällaisen saa aikaan VAIN, jos kohtelee minua kurjasti. Välinpitämättömyys... Kylmyys. Etäinen käytös... Mun tulee tosi paha olla, mut jostain älyvapaasta syystä johtuen jään jumiin, jos fyysinen vetovoima on suuri. Jään siihen killuun kidutettavaksi. Ja absurdeinta on, et musta tuntuu, et JOS se ukkeli alkaskin kohdella mua hyvin ja kivasti, en oisi siitä ees kiinnostunut... Mut niin kauan, kun se EI ole kiva, en pysty sanoon sille, et häivy.

Jos toinen käyttäytyy kivasti ja järkevästi ja on älykäs ja keskustelukykyinen ja kypsä, niin ei mulla oo sillon syytä käyttäytyä mitenkään vammasesti. Sit voi käyttäytyä normaalisti.

Jotenkin mun on ratkastava tuon kidutuskillumisen arvoitus. Katkottava moiselta siivet. I will succeed. Ja luultavasti oon jo aika lähellä ratkaisua. Onnistuin yhden välinpitämättömästi käyttäytyvän komentaan siististi pois, mikä oli mulle suuri saavutus, joskin tässä tapauksessa en tuntenut suurta fyysistä vetovoimaa, vaikka hiukan potentiaalista vetovoimaa tunsinkin. Mut se tietysti autto siinä, et oli helpompi päästää sit irti, kun totesi, ettei se oo mulle hyväksi.

Mut joittenkin kaa näköjään vieläkin toistan sitä mun IKUISTA kuviotani... ja jään obsessoimaan. Tajusin tänään, että vapauteni avain on siinä, että tajuan, etten HALUA sitä ihmistä (koska mulle tulee siitä ihmisestä paha olo). Pitää vaan sanoa, että mene pois, vaikka tunnepuoli huutaisi vastaan. Tunneihmisenä on vaikea joskus toimia järkevästi.

Absurdeinta on, et täs viimesimmässä tapauksessa mä SANOIN, et mene pois ja MELKEIN onnistuin siinä... Heti kun se ALOTTI epäilyttävän käytöksen. Mutta sitten... mokasin. Eli aloin kyseenalaistaa tekemääni JÄRKEEN perustuvaa päätöstä, koska TUNTEET hönki sen ihmisen perään. Ja aloin kuunnella tunteita, jotka selitti kaikenlaista liirumlaarumia siitä, miten se ihminen EI VÄLTTÄMÄTTÄ käyttäydy huonosti myöhemmin... "Tää saatto olla poikkeus"... Ja siinä kohtaa peli oli sit menetetty, kun lähin sille tielle ja peruin tekemäni päätöksen häipyä. Mieshenkilö ei enää minua huolinut, koska olin käskenyt sen häipyä, ja jäin obsessoimaan uskoen, että JOTENKIN saan sen vielä haluaan mut. Oikein mahtavaa. Kun vaan oisin pysynyt päätöksessäni... Koska oon lähes 100 % varma, et se sen epäilyttävä käytös ei ollut mikään sattuma vaan ensi-ilmentymä persoonallisuudesta, johon kuuluu epäempaattinen, kylmä ja välinpitämätön käytös ainakin ajoittain eli olisi varmaa, et se satuttaisi mua yhä uudestaan ja voisin huonosti.

Uskon, et toi johtuu läheisriippuvuudesta (josta oon onneksi paranemassa). Niinhän nekin naiset aina ajattelee, joita mies hakkaa, että "ehkä tää kerta oli vaan poikkeus", "se lupasi muuttua".... Jne. Ihan sama kuvio. Onneksi mulle ei oo tullut eteen ketään, joka löisi. Pelottaa, et oisinko osannut lähteä.

EHKÄ ens kerralla osaan jo paremmin......

Mitä kaipaan suhteelta

AINA kun elämässäni olen tutustun mieshenkilöön, nämä mieshenkilöt on olleet melkoisen "yellow-mellow"-henkisiä. Eli rauhallisia ja hiljasia ja varsin passiivisia. Ja vaikkakin tällainen toisaalta toimii tasapainottavana ja rauhottavana vastavoimana mun sekopääenergialle, niin oon KAIKISSA kolmessa parisuhteessani kaivannut sitä, et toinen KESKUSTELISI mun kanssa pitkiä ja syvällisiä keskusteluita. Tällasia keskusteluita ei oo ollut. Ystävien kaa oon aina kokenut, et just sellaset keskustelut on PARASTA maailmassa.
 

Mulla on henkisesti yksinäistä ilman vastavuoroista keskustelua. Oon tottunut suhteissani siihen, et pidän monologeja. Toinen KUUNTELEE. Ja vastailee lyhyesti tms. Ei synny KESKUSTELUA. Eikä se toinen ite tuota kauheasti kiinnostavaa puhemateriaalia.
 
Ja sit ne on olleet, KAIKKI, myös aika (eli hyvin) passiivisia ja hidasliikkeisiä ja mä saan aina olla se, joka ehdottaa kaikki tekemiset ja suunnittelee ne ja koordinoi ja panee asiat tapahtuun. Ja sit minä pelleilen yksin ja se toinen on vaan minun pelleilyn yleisö.

Ja en oikeen enää jaksa sellasta asetelmaa. En halua monologeja tai esiintyä yksin pelleilyjeni kanssa jollekin yleisölle ja olla aina se joka suunnittelee ja koordinoi ja toteuttaa kaiken ja sitten se toinen liikkuu etanamaisen hitaasti ja saa aikaan asioita toooooooosi hitaasti ja mä en kestä koska sit käy niin, et teen ne asiat ite, koska olisin ite tehnyt ne 10 kertaa jo siinä ajassa...

Se on henkisesti HYVIN yksinäinen asetelma. Ja musta tuntuukin, ettei mulla vielä koskaan oo ollut parisuhdetta, joka olisi henkisesti ja älyllisesti todella stimuloiva. Niin et siitä toisesta tulee OUTPUTTIA, ja vieläpä kiinnostavaa sellaista. Halusin et on pitkiä keskusteluja ja voisi olla jotenkin sama huumorintaju et vois nauraa YHDESSÄ ja mäki saisin välillä olla VASTAANOTTAVA osapuoli, jolle toinen ehdottaa, et heiii, tehtäskö sitä tai tätä ja sit SE suunnittelee ja järjestää sen ja mä voin vaan nauttia. Eikä niin et AINA kaikki narut on mun käsissä ja minä oon veturi joka raahaa koko roskaa perässään.

Eli aktiivinen, hyvin älykäs ihminen, joka tykkää myös pohtia asioita ja puhua asioista. Ilmeisestikin.

Viime suhteessahan kävi sit niin, että lakkasin haluamasta fyysisiä asioita, koska se henkinen yhteys puuttui. Tultiin loistavasti toimeen, se oli hyvin älykäs (+tunneälykäs) ja keskusteluKYKYINEN yksilö eli jos oli TARPEEN puhua jostain, se osasi todellakin puhua ja siks ei koskaan tarvinnut riidellä, koska kummallakin on korkea tunneäly ja empatiakyky niin me KESKUSTELTIIN, jos oli ongelma. En tosiaan jaksaisikaan enää mitään aivokuollutta puupäätä, joka ei osaa puhua tunteista ja keskustella ongelmista ja joka ei siksi PYSTY kuin joko riiteleen idioottimaisesti ja epäkehittävästi TAI sulkeutuu ja välttelee ongelmien kohtaamista. Mutta sit muuten se oli super hiljainen ja mä PITKÄSTYIN kuoliaaksi. Siis näkeminen oli tappavan tylsää. En saanut MITÄÄN mentaalisia virikkeitä sen seurassa, koska siitä ei tullut outputtia, ja se johti aina siihen, et mun adhd alko oireili TODELLA pahasti ja jouduin tuottaan sellasta vammasta itsestimulaatiota eli pelleilin ja ääntelin ja liikehdin ja pöllöilin TAUKOAMATTA... Ja se on kamalaa, koska mulla on sillon, jos teen sellasta, todella stressaantunut ja turhautunut olo eli jonkinlainen hätätila = aivot meinaa räjähtää alistimulaatiosta. Joten ei siis kenties ihme, että vika vuosi meni niin, että en halunnu nähdä sen kanssa, koska mulla oli YKSIN paljon kivempaa... Mut koska me seurusteltiin, oli PAKKO nähdä. Vaikken ymmärtänyt, MIKSI pitäs nähä, kun en saa siitä mitään.

Se kaipasi FYYSISTÄ yhteyttä ja FYYSISTÄ läheisyyttä ja sille riitti, et katellaan leffaa ja halitaan ja on seksiä ja blaaaaaaaa. Mutta mä en HALUA fyysisesti lähelle, jos oon pitkästynyt kuoliaaksi, koska en saa mitään älyllistä ja mentaalista stimulaatiota siitä, jos maataan vierekkäin ja halitaan. Siis JOS saisin yllinkyllin henkistä ja älyllistä virikettä suhteesta, niin totta kai MYÖS sit siihen suhteseen kuuluu se et halitaan ja silitellään joskus vaikka hiljaakin. Mut jos ainoa sisältö suhteessa on haliminen ja tv:n katselu tai syöminen tms. niin luoja elän älyllisellä ja mentaalisen stimulaation aavikolla.

Huomasin viime suhteessa, et tarvin sen henkisen ja älyllisen vahvan yhteyden ja läheisyyden, JOTTA haluan fyysisesti lähelle (pitemmässä suhteessa, alkuunhan voi ihastua ties mihin aivoameebaan fyysisen vetovoiman pohjalta ja kuksia menemään ja asua sängyssä puoli vuotta, mut sit kun se laantuu, niin voi luoja missä sitä ollaankaan...). Se henkinen ja älyllinen yhteys on mulla silta toisen luo pitkällä tähtäimellä.

Siksipä varmaankin nykyään kannatan hidasta tutustumista. Pitää tutkia, millainen ihminen toinen on ja millainen synergia on ihmisen kanssa, kun persoonallisuudet alkaa kietoutua toisiinsa, koska ihmisethän saavat toisistaan esiin aina kaikenlaisia puolia ja ulottuvuuksia ja vaikuttavat toisiinsa ennustamattomilla tavoilla jne. ja kaikki se selviää vasta vähitellen. minun viimeisin exäni esim on joittenkin ihmisten seurassa puhelias. mtta mun kanssa muuttui mykäksi. eikä se itekään tiedä miksi.

Ja jos joku haluaa sanoa jotain vähänkä sellasta, että "ei ole olemassa täydellistä ihmistä/suhdetta" tms. niin siihen mun vastaus on, että mulla EI oo mitään tarvetta TYYTYÄ johonkin suhteeseen tai ihmiseen siksi, että mulla olisi joku. Hyi hitto, ei. MIKSI? Miks mun tarvis yrittää väkisin sopeutua elään jonkun ihan kivan kanssa, jonka kanssa en aidosti viihdy? En ymmärrä. Olen kokeillut ja se oli paskaa. Nyt mun tavote on ollut oppia nauttiin yksin olemisesta niin, että en TARVI ketään ja oon sen saavuttanut (projekti: irti läheisriippuvuudesta). Yksin olen onnellinen ja iloinen ja voin nauttia elämästä ja upeista ystävyyssuhteista ja kaikesta. MIKSI mun tarvis raahata tähän joku ihminen ja parisuhde, jotka ei tunnu ihanalta? Ei miksikään. Se vaan HEIKENTÄISI mun elämänlaatua ja onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Ylipäätään tällä hetkellä tuntuu, että parisuhde vähentää elämän laatua. Tulee hirveesti ongelmia. Ahdistusta. Stressiä. Koko ajan otettava toinen huomioon ja tehtävä kompromisseja ja miellytettävä toista. MIKSI???? Haluan olla vapaa ja onnellinen. Jos joskus tapaan ihmisen, jonka kanssa voi yhdessä olla vapaita ja silti rakastaa ja se suhde RIKASTAA elämää eikä vaan tuo siihen ylimäärästä paskaa, niin sit. Sitten vasta siinä on järkeä.

Aktiivisen naisen probleema

Oon alkanut hiukan tuleen siihen tulokseen, että ehkä ei naisten oikeasti kannata lähestyä miehiä. Ehkä siinä vaan on joku juttu. Et miehet AINA lähestyy, kun ne ite haluaa ja naisen ei oo mitään järkeä ottaa sitä roolia tai alkaa vaan hinaan mukanaan ei-tarpeeksi-kiinnostuneita-ihmisiä.

Mut siis ehkä jotenkin silti nainen voi tehdä olemassaolonsa tiedettäväksi miehelle. ja sit kyllähän jotkut miehet voi olla ujoja tai pelätä lähestyä tms niin ehkä jonkinlaisen "hei, olen kiinnostunut" liikkeen voi nainen tehdä, ja sit jättää miehelle sen.

En vaan tiä osaanko olla noin passiivinen. Aktiivisuus on luontoni.

How to find love?

Mitä tulee mieheen tutustumiseen, mulla se menee aika lailla niin päin, että ENSIN pitää herätä halu miestä kohtaan ja SITTEN tutustutaan ja katsotaan oisko siinä muutakin, koska toisinpäin se ei toimi. Luultavasti. Jos ei oo mitään halua ja tutustutaan, niin ei yhteensopiva persoonallisuus, arvot ja muut auta mitään. Mun halu ei aktivoidu persoonan kautta. Sillä syntyy vain kaverisuhteita. Seksuaalinen halu minulla kytkeytyy fyysisiin tekijöihin, tosin vielä sitäkin enemmän sellasiin kuin itsevarmuus, maskuliinisuus ja miten kantaa itsensä ja muuta sellasta, mikä ei suoraan ole ULKONÄKÖÄ tai FYYSISTÄ mutta välittyy kyllä heti rivien välistä habitukseen. Joten mä valitettavasti tiedän aika lailla heti onko ihminen seksuaalisesti puoleensavetävä vai ei ja jos ei, niin se ei sitä luultavasti tule olemaan.

En usko RAKKAUTEEN ensi silmäyksellä todellakaan, mutta jos seksuaalinen kemia toimii ja ihastutaan ja rakastutaan päätä pahkaa, se voi kehittyä rakkaudeksi. Ja rakkaus sitten taas rakentuu tietysti sen persoonan ja arvojen yms. varaan. Sitten ois whole package kasassa.

MUTTA on olemassa mieshenkilöitä, jotka herättää minussa jonkinlaisen kiinnostuksen, jolloin koen, että asiaa pitää tutkia. Että en ole VARMA haluaisinko sitä fyysisesti vai en. Gray area. Hiukan pelkään, et gray area kyllä ei lupaa hyvää. Mutta joka tapauksessa gray area -ihmisistä kannattaa ottaa selvää. Because there maybe some potential.

Sukupuolierot kunniaan!

Nyt sanon suoraan asian, joka on kauan kypsynyt aivoissani. Olen KYLLÄSTYNYT siihen, miten koko ajan vaahdotaan siitä, miten sukupuolet pitäs jotenkin tasapäistää ja kaikesta tehdä androgyyniä ja pikkutytöt kasvatetaan pukeutumaan siniseen ja leikkimään autoilla ja pojat käyttämään pinkkiä ja sukupuolierot jotenkin suunnilleen häivyttää pois.

EI. (ja joo)

On OIKEIN, että maailmaan tehdään tilaa myös erilaisille tavoille olla mies tai nainen. Ehdottomasti. MUTTA paikkansa on myös vahvasti maskuliinisille miehille ja vahvasti feminiinisille naisille. Sellaisiakin on olemassa ja saa olla olemassa. Jotkut naiset ovat hyvin feminiinisiä ja saavat suuria kiksejä erittäin maskuliinisista miehistä, ja siinä, että mies on jotenkin se VAHVEMPI osapuoli, on jotain eläimellisen kiihottavaa ja tyydyttävää hyvin feminiinisen naisen mielestä ja tällainen nainen KAIPAA sellaista "TOSIMIESTÄ" rinnalleen, joka kantaa kauppakassit ja avaa oven ja on MIES suhteessa. Tämä on jumalaisen ihanaa: "An alpha feels 100% manly so he likes to make it known who the man in the relationship is on each date. It comes naturally, by chance. He doesn’t have to say it, but women simply feel that he’s the strongest."

Vihaan sitä, että tollaiset sukupuolten väliset erot yritetään kokonaan kitkeä ja miten miesten ei enää tarvi kantaa sitä kauppakassia tai pitää ikään kuin huolta (fyysisesti heikommasta ja suojelua tarvitsevasta) naisestaan. Minä TARVITSEN MIEHEN ja haluan tuntea, että mies on MIES, ja haluan tuntea, että olen heikompi osapuoli, sellanen söpö tyttö, josta voimakas mies pitää huolta, jos karhu lähestyy.

Myös tällaiselle on paikka maailmassa. Ei KAIKKIEN ja KAIKEN tarvi muuttua sukupuolten välillä supertasapäiseksi ja kaikkia sukupuolten välisiä eroja häivyttää olemattomiin.

Alan vahvan maskuliinisuuden ja vahvan feminiinisyyden äänitorveksi ja puolestapuhujaksi.

Ihastuminen väärään ihmiseen

Ihastuin aivan vääränlaiseen ihmiseen. Sitten ihmettelin, miksi minulla on koko ajan niin kauhea olo. Luulin, että kyse on intuitiosta, joka varoittaa minua jostakin toisen suhteen tai menneisyyden triggereistä eli että jokin nykyisessä tilanteessa muistuttaa menneistä traumoista ja pahoista kokemuksista ja aktivoi pelon ja traumat.

Mutta ei. Kyse ei ole oikeastaan kummastakaan. Vaan siitä, että oon koko ajan TIENNYT, ettei mulla ole sen ihmisen kaa mitään tulevaisuutta, että en halua enkä voi olla sellasen ihmisen kanssa, eli ei oo mitään toivoa tai järkeä missään, mutta silti olen onnistunut ihastuun ja pidän tunteilla kiinni vaikka samalla tiedän, että pitää päästää irti ja sit oon sekasin. Ja myös se, että koska ei sovita YHTÄÄN yhteen, se näkyy joka hetki kaikessa meidän välillä ja siinä mitä se tekee jne. ja siitä tulee myös paha olo koko ajan. Kyse on siis järjen äänestä, osin myös vaistoista, jotka repivät irti samalla, kun tunteet pitää kiinni.

Mulle on käynyt kerran aiemminkin näin (oikeasti lukuisia kertoja, mut nuorena en osannut ajatella järjellä, aistin vain tilanteen mahdottomuuden ja epäterveellisyyden, mutta en olisi osannut lähteä). Ihastuin muutama vuosi sitten herra fyysikkoon, joka oli kyllä kunnollinen aikuinen fysiikan lehtori, mutta IHAN vääränlainen mulle, vaikka olikin älykäs ja rakasti filosofiaa, mutta tunneäly ihan olematon, samoin keskustelukyky ja myös itsetiedostus jne. Meillä oli kiihkeä lyhyt romanssi, mutta tiesin, että EI, että mun on lopetettava se ja revin itteni irti.

On helvetin hirveää repiä ittensä pois, jos on voimakkaat ihastumistunteet. Pää on täynnä "entä jos..." ajatelmia, vaikka tietää, ettei missään oo järkeä. Hyi olkoon.

Ikäero romanttisissa suhteissa (puuma ja puumanpoikaset)

Musta tuntuu jotenkin väärältä, et mun joku virallinen ikä papereissa on 36 (no, kuukauden päästä), koska tunnen itseni ehkä 28-29-vuotiaaksi ja ilmeisesti näytän sen ikäseltä. Eli oikeasti mun virallisen numeron pitäs olla vaikka 29. En tykkää. Siis en tykkää siksi, et se virallinen luku vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja mielipiteisiin ja ajatuksiin ja myös siihen, mitä MUN pitäs muka ajatella ja minkä ikästen kanssa seurustella tms. Halun muuttaa virallisen ikäni.

Nytkin on ihan hölmöä, kun opiskelen yliopistossa ja kaikkialla missä liikun, mieshenkilöt on mua 10-15 vuotta nuorempia.  Mulle iällä ei mulle oo merkitystä vaan sillä, mitä ihmiset on. Mutta silti samalla tiedostaa, että MUIDEN ihmisten mielestä olisi ihan absurdia jos 36-vuotias ja 22-vuotias pussailee. Sit se vanhus siinä on joku PUUMA, mikä on minusta ärsyttävää, koska ei mua kiinnosta itseäni nuoremmat siksi et ne ois mua nuorempia vaan siksi et ne on ihmisiä joista pidän ja jotka nyt osuu kohdalle ja sattuu nyt vaan oleen jonkun ikäsiä. Hmph. Kyl mä tavallaan preferoisin itteni ikäsiä monestakin syystä, mut minä en edelleenkä takerru numeroihin ja näe ihmisiä numeroina ja paikoissa joissa hengaan ei ees oo mun ikäsiä.

Ja sit tiedostan koko ajan sen, jos on tekemisissä nuorempien kaa, et NE voi olla hyvin tietosia koko ajan MUN iästä ja mietin aina et mitähän ne miettii... "uuuu, vanha kokenut nainen, miten jännittävää" voi luoja. Koska en halua sellasta vaan et ihmiset havaitsee mut vaan ihmisenä. Ei vanhempana tai nuorempana vaan ihmisenä. Kuten mä näen muut. Vaikka kai se toisaalta myös väkisin saattaa välillä liikkua nuoremmalla osapuolella mielessä, että jos toinen ON yli 30 ja itse vasta jotain 20, että se vanhempi ihminen on varmaan seksuaalisesti tosi kokenut ja se on jotenkin jännää... Koska kyl ite tiedostan taas sen, jos ihastun... missähän se raja menis... no sanotaan 25 alaspäin, niin et se toinen on varmaan hyvin kokematon vielä ellei satu oleen joku hirvee naistenmies tai tietysti myös jos on ollut pitkässä suhteessa tms niin voi tietysti olla jo jotenkin kerääntynyt kokemusta.

Mulle se ikä tulee esiin lähinnä vaan toisen elämäntapojen ja -valintojen kautta jos tulee. esim se, et jos joku bilettä into piukkana, se kuuluu siihen tiettyyn ikävaiheeseen, kun on 20-kympin tienoilla. tai no ei ole PAKKO kuulua, koska ei nyt jokainen nuorena bailaa ja biletä into piukkana, mutta usein sitä tehään tuossa parinkympin tienoilla. jotkut tietysti jatkaa sitä loppuelämänsäkin. Juuri tuollanen bailaus ja biletys yms muistuttaa mulle, että ollaan eri ikäsiä jonkun kanssa. Vaikka sit muuten en sitä aattelis tai tiedostaisi tai miettisi. Tai ei oikeastaan ees et eri ikäsiä, koska tosiaan joku 35 vuotias voi yhtä lailla bailata ja bilettää into piukkana. enemmänkin se kertoo vaan arvojen ja elämäntyylin erilaisuudesta.

Mut jotenkin typerää, et tarvii ees miettiä tällasia ikäerokysymyksiä vain siksi, et mun virallinen numero papereissa on joku tietty. Jos voisin muuttaa sen 29:ksi, niin yhtäkkiä ei tarvisi enää miettiä.

Ihailu pysyvän rakkauden edellytyksenä

Se on nyt kirkastunut ja käynyt selväksi, että jos vielä joskus seurustelen, on kumppanin oltava ihminen, jota IHAILEN. Se on puuttunut aiemmista suhteista ja uskon, että se on syynä rakkauden puuttumiseen minun puoleltani. Haluan elää ihmisen kanssa, jolla on sellaisia ominaisuuksia, joita syvästi ihailen ja arvostan. Sitä kaipaan. Ja tarvitsen. Ja se, MITÄ ihailen ja arvostan kytkeytyy tietysti vahvasti ARVOIHIN. Ja haluan tuntea JÄÄTÄVÄÄ ihailua. Vilpitöntä ja syvää kunnioitusta.

Mitä minä sitten voisin ihailla ja arvostaa? Älykkyyttä ja älyllistä suuntautumista, älyllisiä intohimoja, pyrkimyksiä ja tavoitteita. Helvetin hyvää itsesäätelykykyä TAI ainakin vilpitöntä pyrkimystä elämän tietoiseen hallintaan. Inhoan passiivisuutta ja henkistä velttoutta ja sitä, että ihmisillä ei ole tavoitteita ja agendoja ja ne ajelehtii ajopuina ja ulkoisten voimien ohjaamina. Siis ihmiset saa olla sellasia, mut en IHAILE sellasta. Itselleni tietoinen itsehallinta ja kyky ITSE määrätä omasta elämästä, ITSE valita elämäni sisältö, itsensä toteuttaminen ja loputon ponnistelu kohti omien arvojen ja sisäisten totuuksien mukaista elämää on kenties ylin prioriteetti. Ja hyvyys. Sisäinen viisaus sisältäen myötätunnon tärkeyden ymmärtämisen eli kulkeminen rakkauden tiellä. Ja päihteettömyys. Se, että arvostaa selvin päin olemista ja pyrkii siihen enimmän osan aikaa ja suhtautuu päihtymiseen yms. melko nihkeästi ja turhana toimintana. Arvostaa todellisuuden kohtaamista omana itsenään.

Ainakin ne. On ehdottomia. Ihailulle.

Uskon, että ihailu on pysyvän rakkauden edellytys romanttisessa suhteessa. Muuten katson toista jollain lailla alaspäin ja toivon koko ajan, että se kasvaisi ja muuttuisi ja olen tyytymätön ja kaipaan jotain MUUTA. Ei niinku TOSIAAN riitä sellanen, et joku on valinnut jonkun itselleen merkityksettömän työn, jossa pakertaa 8h pvässä täyttäen norminmukaisen kansalaisvelvollisuutensa ja kerätäkseen RAHAA ja sit iltasin käy salilla tai avaa television. Ja that's it. Pretty much. Kuolen TYLSYYYTEEENNNNN. Sellasen ihmisen kanssa.

Pitää olla AGENDOJA! Ideoita. Suunnitelmia. Älyllisiä pyrkimyksiä ja intressejä ja intohimon kohteita. Pitää asettaa itselleen haasteita ja pyrkiä niitä kohti. Ja ei mitään sellasia haasteita, että "kasvatanpa upeat lihakset ja hankin omakotitalon" vaan kykyä kehittää itseään SISÄISESTI, haluta kasvaa paremmaksi ihmiseksi, halua löytää oma kutsumus, halua parantaa maailmaa, halua tehdä hyvää... Jne. Uskallusta elää köyhyydessä, jos tärkeämmät arvot ja agendat sitä vaatii. Kykyä näyttää keskaria normeille ja tehdä elämästä oman näköisensä.

Liukumäet on vaarallisia

Elän nyt sellaista elämää, että tutustun ihmisiin ja hankin kavereita ja hengaan ja asioita tapahtuu. En mieti sen enempää. Tai sen pitemmälle. Mitään. On nimittäin niin, että harrastettuani viimeiset 12 vuotta seurustelemista, ja oltuani suurimman osan siitä ajasta AHDISTUNUT ja kokenut seurustelemisen epämiellyttäväksi (oletettavasti, koska olin ilmeisesti väärien ihmisten kanssa), olen saanut TARPEEKSENI koko seurustelusta. Olen myös tullut siihen tulokseen, että jos vielä joskus sellaista harjoittaisin, mun pitäisi ensin eheytyä tietyiltä osin (hyväksyä itseni lähinnä ja sellasta) JA jotta en sekaantuisi enää johonkin vääränlaiseen ihmiseen, luulen, että JOS joskus vielä päätyisin monogamiseen parisuhteeseen, jossa ollaan rakastuneita ja blaa blaa blaa, se voi syntyä vain varmaan ystävyyden pohjalta, koska vain jos jonkun tuntee HYVIN ja sitten siitä syntyy jotain itsekseen sitä kautta eli huomaa, ettei halua elää ilman jotain ihmistä, niin siinä on mitään järkeä. Mutta näitä on turha miettiä ja siksi vain hengaan elämässä ja tutustun ihmisiin ja kun pidän jostain ihmisistä, voi olla kavereita.

Hyvin luultavasti kuolen seksin puutteeseen Ei se mitään. Koska en oo vakuuttunut siitä, et haluan sotkea kaveriasioihin sellasta ja EN luojan tähden halua tuntemattomien kanssa MITÄÄN. Luin eilen demiseksuaalisuudesta ja en oo kyl sellanenkaan, mut tuntemattomien kaa en kyllä halua olla missään tekemisissä, HYI. Mun tarvii tietää, et se toinen tykkää musta muutenkin ja arvostaa mua ihmisenä ja tarvii olla jotain luottamusta ja läheisyyttä välissä. Ihan sama. Ehkä sit ootan, et jos joskus SUURI RAKKAUS osuu kohdalle.

Mut aion kyl mönkiä ihmisten kainaloon . Ja pussailla pitää joskus myös jonkun kaa. Jotain hauskaa pitää sentään olla. Paitsi pussailu on vaarallista. Ja vieressä nukkuminen (kiltisti). Se on tien alku. Tai liukumäen. Voi lähteä valuun alas, jos siihen kyytiin istuu. Hmph. Hmph. Voi kärsä.

Tunteet eivät kerro syvemmästä yhteensopivuudesta

Jaan nyt seuraavan juuri sisäistämäni ja heti sitten kristallisoituneen viisauden:
Kauan sitten oli alkueläin-Mira, joka luuli aina ihastuessaan, että "koska tuo ihminen herättää minussa tällaisia tunteita, se on varmaan minulle oikea ihminen". Silloin antoi ihastumisen tunteille massiivisen painoarvon ja meni myös aika rikki, jos sai pakit tms. Ja koska luotti täysin vain tuollaisiin tunteisiin, sekaantui aivan katastrofaalisiin tyyppeihin...

Sitten Mira kehittyi, kantapään kautta valaistuneena, ja oppi hiukan koordinoimaan järjelläkin ihastumisiaan. Hän oppi, että voi ihastua ihan vääriin tyyppeihin ja opetteli kiertämään tietynlaiset puoleensavetävät olennot kaukaa ja etsi itselleen kunnollisen miehen. Mutta ei huomannut, että vieläkin hyppäsi liian nopeasti tunteiden vietäväksi, vaikka järjellä olikin jo hiukan koordinoinut valintojaan.

Nyt on olemassa uudenlainen Mira, joka nauttii tunteistaan, mutta ymmärtää niiden olevan vain fyysistä vetovoimaa ja hupsua ihastumista ja kaikkea merkityksetöntä. Niillä voi leikitellä, mutta niitä ei oteta vakavasti. Intohimo ja hullaantuminen ei riitä. Mira on viisas. Hän odottaa. Että tapahtuu jotain aivan uudenlaista ja jännittävää. Joskus. Mieluiten ei kovin pian, sillä Miralla on nyt hauskaa.


Ihastumisella ei ole juuri minkäänlaista painoarvoa. Se ei kerro juuri mitään mistään. On varsin helppo ihastua, jopa rakastua, tuiki tuntemattomiin tahi melko tuntemattomiin ihmisiin, joista ei tiedä mitään. Ihastuminen ei tarkoita, että toinen on itselle sopiva kumppani. Se ei kerro mitään syvemmästä yhteensopivuudesta.

Hirmuisen helposti sitä ihminen ihastuu, tuntee kenties voimakasta fyysistä vetovoimaa toiseen, hullaantuu ja rakastuu. Mutta tämä on vain kemiaa. Hormoneja, haavekuvia, illuusioita... Kaikenlaista hupsua. Jos sitten erehtyy luulemaan näiden roihuavien tunteiden takia, että "ooh, tämä on varmasti minulle oikea ihminen" havahtuu aika varmasti alkuhuuman jälkeen siihen, ettei oikein sovitakaan yhteen. Jotkut jää siihen sitten sinnittelemään silti.

Kuitenkin olisi hienoa, jos voisi olla tuo roihu ja ihastus ja tunteiden palo JA aito yhteensopivuus, mutta tämä tietysti edellyttää sitä, että tuntee toisen hyvin ennen kuin kuvittelee, että kuulutaan yhteen ja ennen kuin aletaan kehitellä mitään parisuhdekuvioita.

Siksipä on oikein oivallista hankkia itselleen kavereita ja nauttia elämästään, jolloin voi käydä niin, että huomaakin joskus jonkun kaverinsa merkitsevänkin merkillisen paljon ja olevan kaikkea mitä on koskaan toivonut, TAI jostain poksahtaa eteen jotain odottamatonta, kun näiden kaverisuhteiden takia ei tarvitse keskittyä etsimään mitään "oikeaa" ja on tyytyväinen elämäänsä niin kuin se on.

Jotain hyötyä Tinderistä

Täytyy todeta, että Tinderistä ja vastaavista on ollut itseasiassa paljon hyötyä viime aikoina, mutta aika yllättävällä tavalla. Minulla on aina ollut todella huono kyky valita itselleni sopivanlaisia kumppaneita. Olen tuntenut vetoa aivan vääränlaisiin ihmisiin. Päässäni on siinä kohtaa joku huomattava vika. Kun minun PITÄISI olla kiinnostunut sellaisista hipahtavista maailmanparantajista ja syvällisistä pohdiskelijoista jne. niin ei, kun minun typerä limbinen järjestelmäni on tuntenut vetoa renttuihin (ns. koviksiin, päihdeongelmaisiin tms.) tai hyvin maskuliinisiin miehiin tai jotain muuta typerää. Eli joko ne on olleet varsin norminmukaisia ihmisiä, joilla on köyhä sisäinen maailma, tai sitten sellaisia, joilla on todella paljon ongelmia. Mutta en ole ikinä tuntenut mitään romanttista mielenkiintoa juuri sitä ihmistyyppiä kohtaan, joka on ainoa sopiva. Todella typerää.

No, anyway minä nyt sinkkuna olen käynyt välillä pyörähtämässä Tinderissä tai jossain, pystytän profiilin, tutkin kansalaisia, poistan profiilin vuorokauden sisällä. On kuitenkin tapahtunut jotain kiinnostavaa, sillä noissa paikoissa voi selata suuria määriä ihmisiä läpi ja se on oikeastaan aika opettavaista. Siinä alkaa hahmottaa, millaisia ihmisiä on olemassa. Tinderissä havaitsin, että on olemassa aika selviä kategorioita (olen selannut vain miehiä, joten naisten kategorioista en tiedä): on sellaisia trendikkästi pukeutuvia kakaroita, jotka harrastaa bilettämistä ja kuntosalilla käymistä; on lihaskimppuja, jotka käy hirveästi salilla ja esittelee ylpeinä kroppaansa, mutta nämä eroaa selvästi noista trendi-ipanoista pukeutumisen ja iän osalta ja muutenkin; sitten on suurin osa kansalaisista sellasia taviksia, jotka ei erotu oikein mitenkään, jotka pukeutuu tavallisesti ja näyttää aika värittömiltä; sitten on boheemeja tyyppejä, jotka selkeästi tuntuvat jakautuvan kahteen ryhmään: toisessa on sellaset rokimmat tyypit, joilla on usein pitkä tukka, kuuntelee raskaampaa musiikkia ja no, ylipäätään MUSIIKKI on todella keskeinen asia elämässä; toisessa on sitten näitä hipahtavia hyypiöitä, kuten minä. Ja on tietysti ihmisiä, jotka ei ole oikein mitään näistä, mutta aika selkeästi on havaittavissa tällaisia kategorioita. Ja kai on vielä joku pukumiesten kategoria.

No, se mitä olen oppinut on se, millaisen ihmisen kanssa minun kuuluu elää elämäni. Se on tullut täysin selväksi nyt, kun olen noissa paikoissa piipahdellut. Olen tajunnut, ettei mun oo MITÄÄN järkeä tykätä (sovelluksissa usein kuuluu tykätä toisesta, että voi kommunikoida) tai viestittää minkään muun kategorian ihmiselle, kuin niille hipahtaville. Tunnen FYYSISTÄ vetoa lihaskimppuihin ja johkin komeisiin "normaaleihin" ihmisiin, ehkä johkin noihin muusikkotyyppeihin (niissä on vähän sitä "kovis"asennetta monasti), mutta mun EI oo järkeä kommunikoida niitten kanssa. Ei MITÄÄN järkeä. Mä etsin mun sukulaissielua. Hengenheimolaista. Haluan löytää sellasen kumppaniksi. Joku tyyppi, joka profiilissaan ilmentää vain kiinnostusta salilla käymiseen ja käy töissä ja kattelee elokuvia ja harrastaa moottoripyöriä ja jotain... Ööööö... Ei. Missä on se rikas sisäinen elämä? Ei missään. En tee mitään seksikkäällä miehellä, joka ei ole minun sukulaissielu. Ja mua ei kiinnosta mitkään rokkimiehet ja sen sellaset. En ole erityisen kiinnostunut musiikista ja jos minun mies on fanaattisen omistautunut musiikille ja kitaroinnille tai rummuille ja bändijutuille jne. niin ööööö, en koe, että meillä ois kauheasti yhteistä.

Joten aluksi tykkäilin esim. Tinderissä kaikenlaisista minun mielestä komeista miehistä. Mut siinä niitä ihmisiä selatessa mun ymmärrys alkoi laajentua. Aloin tajuta, että en voi valita ihmisiä, joihin tunnen fyysistä vetovoimaa, koska ne on ihan vääränlaisia. En tosin voi valita niitäkään, joihin en tunne fyysistä vetovoimaa. Eli olen hiukan pattitilanteessa. En kuitenkaan ikinä aio tinkiä enää siitä, että haluan jakaa elämäni hengenheimolaiseni kanssa.

Koin eilen lopullisen valaistumisen, sillä näin suomi 24:ssä TÄYDELLISEN profiilin (mitä tulee ihmisen sisäiseen puoleen). Se ihminen oli vaan niin täysin sisäisesti sellanen, minkälaisen ihmisen kanssa haluan elää. Ja näin siellä siis itseasiassa muutaman todella hyvän profiilin. Jos nyt erehdyn tuollasiin deittipaikkoihin, etsin minunlaisia ihmisiä, ihan vain uteliaisuudesta, koska kuten sanottu, en tunne fyysistä vetovoimaa ja en halua olla niihin yhteydessä romanttisessa mielessä. Mutta tutkin niitä uteliaisuudesta ja koska voisihan sitä alkaa tutustumaan inspiroiviin ja kiinnostaviin ihmisiin muuten vain. Jos siis olisi aikaa. Mitä ei ole. Joten en tutustu. Mutta VOISIN teoriassa tutustua.

Joten Tinder ja vastaavat ovat kirkastaneet minulle sen, millaisen ihmisen kanssa haluan elää (ja millaisia on aivan turha katsella).

Maailmojen kohtaaminen

Tällaset ihmiset kuin minä tarvitaan parisuhteessa henkistä yhteenkuuluvuutta, sellasta, että kumppani on samassa maailmassa ja on samoja syviä kiinnostuksenkohteita tms. Että voi sitten YHDESSÄ olla siinä maailmassa ja sillon kumpikin ruokkii toisen intohimoja ja laajentaa sellasia syvällisiä ulottuvuuksia toistensa elämässä jne.

Mulle ei riitä, että voi elää vaan sellasta tavallista parisuhteen peruselämää niin, että olen yksin siinä syvässä maailmassani. Sillon en voi puhjeta täysin kukkaan ja laajentua niin laajaksi kuin voisin, jos joku jakaa ne mun kanssa. Jonkun kanssa voisi elää tosi hyvää tavallista elämää, sellasta jossa perustetaan perhe ja on lapsia ja parisuhde ja matkustetaan ja käydään ravintoloissa ja katsotaan ohjelmia sohvalla. Mut mulle ei sellanen riitä.

Odotan siis. Maailmojen kohtaamista. Tosin ei maailmojenkaan kohtaaminen riitä, jos ne kohtaavat täysin platonisesti. Odotan ja toivon siis ihmettä.

Eheytyvä minuus

Kirjoittelen tänne vielä jonkun aikaa. Aina jos aiheeni koskevat selvästi eheytymistä. Uusi blogini on iloisen ja eheytyneen minän blogin. Nyt nämä hetken kulkevat osittain rinnakkain.


Kirjoitin äsken eheytymisen etenevästä prosessista.

"Tää on niin jännää, kun oon alkanut eheytyä! Siis tapahtumat on lähteneet vyöryämään kuin lumivyöryssä, kuin olisin saanut jotkut oleelliset palapelin palat loksahtamaan paikoilleen ja siitä on käynnistynyt lumivyöry, jossa loput palat solahtelevat itsekseen omille paikoilleen ja katselen ihmetellen uutta esiin kuoriutuvaa minuuttani. Sisälläni on vaan alkanut tapahtua monenlaisia muutoksia, jotka vielä ovat nupullaan, mutta tunnen niiden hiljaisen avautumisen etenevän sisälläni.

Äsken googletin hakusanoilla: "i get nervous when someone flirts". On vaikea kuvata muille ihmisille, miten mullistavaa se minulle on. Kun tein niin, tajusin, että olen muuttumassa. Eheytymässä.

Kauan sitten opin, etten ole ok omana itsenäni ja aloin hävetä itseäni. Aloin rakentaa kuorta, sosiaalista minuutta, jonka ajattelin miellyttävän muita. Eritoten miehiä, sillä heidän hyväksyntäänsä kaipasin ja juuri he, vastakkainen sukupuoli, oli ilmaissut, etten ole ok. Yritin siis konstruoida itsestäni sellaisen, joka miellyttäisi miehiä. Rakensin alter egon. Minusta tuli kahtiajakautunut. Alla oli todellinen minäni, joka oli epävarma ja häpesi itseään helposti. Päälle tuli flirttaileva femme fatale, joka uskoi olevansa häikäisevän kaunis ja lumovoimainen. Itsetunnon osalta ne olivat kuin yö ja päivä. Toinen osa minua uskoi, että olen suunnattoman ruma ja vastenmielinen. Toinen uskoi olevansa maailman kaunein ja houkuttelevin olento.

Se, että googlasin noilla sanoilla johtuu siitä, että alter egoni, joka on jo vuosia hitaasti tehnyt kuolemaa, on lopullisesti häviämässä. Alter egoni ei ole hermostunut, jos joku katselee häntä ja flirttailee. Alter egoni on sivupersoona. Varma viehätysvoimastaan. Ja ennen alter egoni aktivoitui heti, jos paikalle ilmestyi miehiä. Tai jos olin ilman meikki ja silmälaseissa ja kykenemätön siirtymään alter egooni, tunsin äärimmäisen syvää häpeää ja halusin vajota maan alle. Mutta nyt... Kahden täydellisen ääripään sijaan on sisälläni syntymässä jotain uutta. Ihminen, joka on epävarma ja tuntee myös häpeää, mutta kohtuullisessa määrin. Hän on epävarma viehätysvoimastaan ja kelpaavuudestaan ja tulee siksi hermostuneeksi, jos joku mies katselee häntä ja osoittaa kiinnostusta. Mutta hän ei häpeä niin paljon, että sitä on mahdoton kestää. Tai ehkä hän on vain oppinut hyväksymään oman epävarmuutensa ja uskaltaa nyt kohdata sen.

Se, että googletin tietoa asiasta kertoo, että minusta on tulossa ehjä ihminen. Ihminen, joka uskaltaa olla epävarma ja pelokas, jonka ei tarvitse paeta itsevarman roolin taakse. Se, että haen tietoa tarkoittaa, että etsin uusia keinoja kohdata pelkoni ja epävarmuuteni. Terveitä keinoja. Ei mitään sivupersoonaa. On normaalia olla epävarma, hermostunut ja peloissaan. Monista tuntuu siltä erilaisissa tilanteissa. Nyt haluan vain tietää... Mitä ihmiset yleensä tekevät, kun heistä tuntuu siltä. Siinä tilanteessa.

Olen miettinyt, miten minä HALUAISIN toimia siinä tilanteessa. Haluaisinko flirttailla takaisin? Pääsääntöisesti vastaus on ei. En halua flirttailla, jos en ole kiinnostunut tutustumaan ja aloittamaan hypoteettisesti suhdetta. Joten ei, en halua flirttailla. Minulla ei ole nyt tarvetta tutustua kehenkään.

Jos ei halua flirttailla... Mitä silloin pitää tehdä, jos joku katselee ja hakee huomiotani? Ilmeisesti ignoorata. Se vain tuntuu jotenkin tylyltä. Mutta ehkä se on oikea tapa toimia. Ennen minä vaan... Olin riippuvainen miesten huomiosta, koska tarvitsen vakuutusia siitä, että olen kelvokas. Luulen. Mutta en enää. Nyt voin varmaan vain ignoorata."

Ihastuminen - kompassi vai ansa?

Ihastuminen on epäilyttävä tunne, sillä se on johdattanut minut aina vääränlaisten ihmisten luo. Toisaalta on mahdollista, että vaikka olen ihastunut aina VÄÄRÄNLAISIIN ihmisiin, ne ovat olleet OIKEITA sillä hetkellä. Eli sellaisia ihmisiä, joilta olen saanut oppia juuri niitä asioita, jotka minun on sillä hetkellä kuulunut oppia päästäkseni eteenpäin itseni kanssa. Niin. Se on mahdollista. Sillä jokaisen merkityksellisen oppimiskokemuksen myötä se MILLAISIIN ihmisiin ihastun, on muuttunut todella paljon. Ehkä se on minun kompassini, mutta sellainen päivittyvä versio, joka hitaasti säätyy kohti oikeaa asentoa. Ehkei pitäisi pelätä niin paljon sitä, että ihastuu vääriin ihmisiin. Kuuluuko suhteen välttämättä kestää koko loppuelämän? Se on kulttuurinen ihanne, kyllä. Ja olisihan se sinällään hienoa, mutta… Jos minä olenkin täällä oppimassa. Säätyykö kompassi lopulta oikeaan asentoon, ja voin jäädä paikoilleni? En voi tietää.

En oikein enää kuvittele tietäväni mitään. Tulevaisuudesta. En koe voivani piirtää valmista kuvaa, jota lähden sitten rakentamaan, sillä opin koko ajan uusia asioita, ja samalla se, kuka olen, muuttuu, ja samoin toiveeni ja näkemykseni tulevaisuudesta. Olen siksi päättänyt alkaa elää päivä kerrallaan. Elämä on rullalla oleva matto, joka kiertyy auki sitä mukaa kuin kävelen, ja näen, mitä sieltä paljastuu.

On paljon mitä EN tiedä, mutta myös jotain mitä tiedän. Tällä hetkellä kompassini on selvästi kiinnostunut puheliaista ja älyllisesti suuntautuneista ihmisistä. Olen oppinut, että en voi olla ihmisen kanssa, joka ei ole TODELLA älykäs JA älyllisesti suuntautunut. Pelkällä älyllä en tee mitään, älyllinen intohimo on ehkä TÄRKEIN asia mitä kaikissa sellaisissa ihmisissä on oltava, joiden kanssa muodostan läheisen suhteen (oli se sitten ystävyyttä tai muuta). Halu tietää ja oppia, kasvaa. Olin nuorena kiinnostunut, tyhmänä, vain ulkonäöstä, mutta olen todellakin oppinut, miten totaalisen turha asia ulkonäkö on. No joo, kyllähän miehen pitää minua miellyttää fyysisesti, muutenhan se on vain kaveruutta ja kaveruutena pysyy, mutta kuitenkin. Mutta siis se, että ulkonäkö EI tee onnelliseksi eikä tyydytä minua henkisellä ja älyllisellä tasolla tippaakaan, ja NE ovat minulle tärkeimmät tasot. Ihmisissä. Ja rakkaudessa. Haluan ihmisen, joka tyydyttää minut täydellisesti henkisesti ja älyllisesti. Kiitos. Olen varmaan sitten jonkinlainen sapioseksuaali. Tai ainakin pitäisi olla. Siis onnellisuudelleni ja hyvinvoinnilleni se olisi varmasti parasta.

http://www.voice.fi/daami/suhteet/sapioseksuaali-kiihottuu-alykkyydesta-tunnistatko-itsesi-kuvauksesta-70100

Mikä on tämän pointti? Pohtiminen. Kirjoittamalla minä pohdin ja työstän asioita, ja nytkin kun kirjoitin tätä, oivalsin jotain. Eli sen, että EHKÄ minun ei pitäisi pelätä ihastumista, vaikka se on joka kerta vienyt väärään paikkaan, mutta MIKÄ on väärä? Jos ajatellaan, että pitää löytää ihminen, jonka kanssa on loppuelämän, niin kyllä, väärä. Mutta entä jos minä olen täällä oppimassa, ja ne ovat olleet OIKEITA sen hetkiselle oppimiselleni? Sillä kiinnostavaa minusta on se, että se, millaisiin ihmisiin ihastun, muuttuu todella paljon kokemusteni myötä. Ehkä se on kompassi, joka ohjaa minua sillä hetkellä oikeaan suuntaan. En tiedä.

Kun sanoin, että elämä on matto, joka kiertyy auki sitä mukaa kuin kävelen, se tarkoittaa sitä, että olen hiljattain syvällisellä tavalla ymmärtänyt, että en VOI elää niin, että piirrän mieleeni valmiin kuvan jostain tulevaisuudesta ja yritän sitten survoa itseni tuohon valmiiseen muottiin. Eli yksi yleisimmistä tällaisista muoteista on se, että ihmiset ajattelevat, että ”etsinpä jonkun jonka kanssa menen naimisiin, ja sitten tulee 2 lasta ja ostetaan talo jne.” Olen yrittänyt survoutua siihen, mutta en enää tiedä… Minulla ei ole mitään sellaisia asioita VASTAAN, mutta jos tämä elämä ei vaan vie minua sinne niin se ei vie. En voi tietää, mitä matosta kiertyy esiin. En tiedä. Ehkä minä vain tapaan erilaisia ihmisiä, joista jokaisen kanssa opin uusia asioita ja sitten jatkan matkaa. Tai sitten, EHKÄ, joskus tapahtuisi sellainen ihme, että tapaan jonkun, joka on niin järisyttävä, etten halua enää jatkaa matkaani muualle. Mutta en ymmärrä, kuka saisi pidettyä mielenkiintoni yllä niin kauan? Mieleni on levoton, utelias ja haluaa oppia ja kokea aina uusia asioita

En tiedä. Se on minun tämän päivän motto. En enää suunnittele elämää pitkälle eteenpäin. Luovun valmiista rakennelmista ja annan elämän toteutua sellaisena kuin se toteutuu. Olen täällä oppimassa. Heittäydyn tuntemattomaan virtaan. En tiedä. Mutta tiedän sen, että haluan elää toteuttaen itseäni. Haluan elää uskollisena itselleni.

En tiedä

Asiat, joita olen tänne kirjoittanut itsestäni suhteessa parisuhteeseen, seksiin tai mihin tahansa, on "kumottu". Sillä olen ymmärtänyt, että ne ovat olleet sepitelmiä, tulkintoja, teorioita, yrityksiä ymmärtää jotain, mitä en ymmärrä. TOSIASIA on, että en tiedä (juuri) yhtään, kuka olen suhteessa läheisyyteen, seksiin, parishteisiin, yhdessä asumiseen jne. En TIEDÄ mitä haluan.

Elämässäni on alkanut nyt uusi aikakausi. Sen nimi on: EN TIEDÄ.

En tiedä tarkoittaa sitä, että olen romuttanut valmiit mallit, konservatiiviset käsitykset jne. Olen tähän asti elänyt elämääni niin, että olen yrittänyt piirtää valmiita kuvia asioista mieleeni ja sitten tavoitellut niitä. Luulen, että niin usein eletään. Suuri osa ajattelee, että "etsin miehen/naisen, jonka kanssa menen naimisiin, hankitaan 2 lasta ja koira tai kilpikonna ja mieluiten ostetaan oma talo" ja myöskin ihmiset yleensä yrittävät keksiä päässään, mitä he opiskelisivat ja mitä työtä he tekisivät isona. Sitten heillä on tällaiset suunnitelmat ja mallit päässä ja he lähtevät tavoittelemaan niitä.

No, olen tajunnut, ettei toi toimi mulla.

Minä EN voi piirtää valmiita kuvia. En ole sellainen ihminen. Olen toisenlainen ihminen. Olen OPPIJA. Kun kuljen elämässä eteenpäin, opin koko ajan uutta, ja kun opin uutta, päivittyvät näkemykseni, suunnitelmani, haluni, toiveeni. En voi elää autenttisena ja uskollisena ITSELLENI ja omalle tielleni, jos päässäni on joku ihmeellinen valmis MALLI, jota yritän rakentaa.

Siksi en enää tiedä enkä yritä tietää. Mitään. Minä vain elän ja katson, mitä tapahtuu. Elämä on rullalla oleva matto, joka kiertyy auki sitä mukaan kun kävelen eteenpäin. Se on uusi mottoni. Minä en tiedä, mitä sieltä tulee näkyviin ja koska. Antaa tulla vaan.

On toki asioita, joita TIEDÄN. Asioita, joita olen oppinut. Asioita, joista tiedän, että ne ovat minulle tärkeitä ja asioita, joista tiedän, etteivät ne sovi minulle jne. On arvoja.

En usko, että olen kukaan vakio esim. sellaisten asioiden kuin yhdessä asuminen, seksi tai läheisyys suhteen, vaan olen erilainen niissä asioissa suhteessa eri ihmisiin. Erilaiset ihmiset saavat esiin erilaisia asioita eri tavoilla.

En tiedä, mitä työtä haluan tehdä "isona". Ok, en sitten tiedä. Tiedän mitä haluan NYT. Kuljen sitten sitä tietä. Katsotaan mihin se vie.

En tiedä, millaisen parisuhteen haluan. En tiedä, haluanko vielä lapsia, haluanko joskus naimisiin, haluanko asua yhdessä vai omissa asunnoissa. En tiedä. Riippuu kenen kanssa olen ja kuljen. Riippuu siitä, mitä opin matkan varrella. Jollain tavalla minusta tuntuu, että haluaisin vielä kokea sen, että saan lapsia ihmisen kanssa jota rakastan, koska en ole kokenut sellaista ja se voisi olla hienoa. Toisaalta haluaisin omistautua älyllisille ja luoville projekteille. Mutta en tiedä onko ne välttämättä toisensa poissulkevia asioita. Ehkä voi saada molemmat. En tiedä. En tiedä, en tiedä en tiedä.

En edes tiedä sitä, haluanko suhteen joka kestää loppuelämän. Vai olenko oppija, joka oppii uusia asioita uuden ihmisen kanssa ja tulee aina päivä, jolloin koen, etten voi oppia siinä enempää ja haluan jatkaa matkaa. En tiedä.

En tiedä.

Mitään.

Olen avoin. Elämälle. Kävelen matolla ja se kiertyy auki askelteni edellä.

Haluaisin kokea RAKKAUDEN. Rakkaussuhteen. Tietää, millaista on todella rakastaa. Se olisi varmastikin syvin toiveeni. Mutta mitä rakkaus on? Tai sanotaan niin, että jos en saa/voi kokea sellaista rakkautta, josta olen aina haaveillut, riittääkö agape, se, että säteilen universaalia rkkautta ja rakastan itseäni ja kaikkia ja kaikkea. kaipa sen sitten on riitettävä. Mutta toisaalta haluaisin uskoa, että voin vielä kokea todellisen rakkauden.

Sen tiedän, että olen ennen tehnyt PALJON virheitä. Siis siinä, miten olen etsinyt rakkautta. Yksi pahimmista virheistä on ollut alkoholi. Toinen on seksi. Olen käyttänyt niitä PAKENEMISEEN. Todellisuuden kohtaamisen välttelyyn. Jos ei oikein ole puhuttavaa jonkun kanssa tai ei löydä oikeanlasta yhteyttä, on helppo paeta asian kohtaamista luomalla läheisyyttä ja yhteys etenemällä liian nopeasti fyysisellä alueella ja juomalla hiukan alkoholia, jolloin on hauskaa, vaikkei olisikaan niin hauskaa. Olen pelännyt yksin olemista tai enemmänkin yksin JÄÄMISTÄ ja siksi paennut, takertunut ihmisiin, joiden kanssa ei ole ollut oikeanlaista yhteyttä.

Siksi TIEDÄN, että en koskaan enää tee niin. En koskaan enää juo pisaraakaan alkoholia, kun tutustun johonkin ihmiseen. Jos jonkun kanssa ei ole todella hauskaa ja antoisaa, kun ollaan vaan siinä omina itseinämme, niin sitten se ei varmasti ole oikea ihminen. Haluan löytää ihmisen, jonka kanssa on niin kivaa, että haluan nähdä sen uudestaan ja uudestaan. Sitä etsin.

Samoin fyysisen läheisyyden suhteen on oltava HYVIN varovainen. Kosketus saa kiinnittymään, lukittumaan, liimautumaan toiseen. Kosketus aloittaa romanttisen suhteen. Kosketusta ei siksi saa olla ennen kuin on varmasti valmis aloittamaan suhteen jonkun kanssa. Ettei liimaa itseään väärään ihmiseen, ihmiseen, jota ei vielä tunne tarpeeksi.

Siinä jotain mitä tiedän.

Yritän oppia olemaan pelkäämättä yksin jäämistä. En pelkää yksin OLEMISTA. Luulisin. Alitajunnassani on vain jokin kaamea kauhu sitä epävarmuutta kohtaan, jota yksin oleminen tuottaa. Epävarmuus syntyy siitä, ettei minulla ole Jumalan allekirjoittamaa paperia, jossa sanotaan: "2 vuoden ja 7 kuukauden kuluttua kohtaat rakkauden". Jos saisin tuollaisen lupauksen, niin mikäs tässä sitten olisi odotellessa. Mutta se epävarmuus. Se on pahin. Kun ei TIEDÄ, mitä edessä on. Mutta yritän opetella jotenkin elämään sen kanssa. Käsitellä sitä.

Naisen sisäisiä kokemuksia omasta kauneudestaan sekä vanhenemisesta

Ooooooh!! Löysin niin hyvän jutun netistä!! Siitä, mitä on olla nainen, joka tajuaa olevansa kaunis, mitä se merkitsee ja millaisa on vanhentua ja tajuta, etteivät miehet enää katsele.

Kohta 50-vuotias nainen kertoo kokemuksistaan.

Men’s gazes don’t rest upon me any more. To most, I elicit indifference. I’m a mum, a wife and, most of all, I am old.

("Miehet eivät enää katsele minua. Olen heille pääasiassa yhdentekevä. Olen äiti, vaimo ja, ennen kaikkea vanha.")

Hän ei haluaisi vaihtaa paikkoja parikymppisen minänsä kanssa, vaikka saikin nuorena kuulla lukemattomia kertoja olevansa niin kaunis, että saisi kenet miehen hyvänsä.

Beauty can be a curse. It’s only now, coming up to 50, that I realise it, and that I appreciate how free a woman can feel when her beauty fades.

Kauneus voi olla kirous. Nyt, melkein 50-vuotiaana, Eve ymmärtää, miten vapaa nainen voi olla, kun hänen kauneutensa hiipuu pois.


HYVIN kiinnostavaa on myös se, kun Eve kertoo siitä, miten hän nuorena sai tietää olevansa kaunis. Hän ei ollut tiennyt näyttävänsä kovinkaan kummoiselta ennen kuin hän kieltäytyi eräästä työpaikasta ja sai kuulla, että: "‘It wouldn’t have worked anyhow,’ he told me. ‘We all fancy you. It’s the only reason we offered you the job. You’d be too much of a distraction.’ I was speechless. Then he came out with the ‘you’re too pretty for your own good’ line." (Ei siitä  olisikaan tullut mitään. Me kaikki pidämme sinua hyvännäköisenä. Siksi tarjosimme paikkaa. Olet liian hyvännäköinen omaksi hyväksesi."

No, pari vastaavaa juttua ja Eve tajusi olevansa miesten mielestä kaunis. Ja alkoi elää tämän käsityksen mukaisesti. "I never thought I was much to look at. When I became aware of this new found attention, I started to need and dislike it in equal measure. And I began acting up to it." ("En ollut pitänyt itseäni mitenkään kauniina. Kun tulin tietoiseksi saamastani huomiosta, aloin yhtä aikaa tarvita ja inhota sitä. Ja aloin käyttäytyä odotusten mukaisesti.")

Eve kertoo, miten hän tunsi olevansa niden odotusten vanki. Hän pynttäsi ja laittautui, hän tarvitsi kehuja ja oli onneton, jos niitä ei tullut.

Mutta sitten hänestä tuli vaimo ja äiti ja sitten keski-ikäinen.

Many women find this difficult. I can’t say I embraced it at first. It is hard to lose your looks if you depend on them.

Once drivers would honk their car horns and builders would wolf-whistle, but now it would be nice just to be acknowledged.

("Monille naisille tämä on vaikeaa. On kova paikka menettää ulkoinen viehätysvoimansa,  jos siitä on ollut hyvin riippuvainen. Aikoinaan autoilijat tuuttailivat ja rakennustyömiehet viheltelivät, kun kuljit ohi, mutta nyt saat olla iloinen, jos sinut edes huomataan.")

Mutta vähitellen Eve tajusi, että vanheneminen teki hänet vapaaksi. Kasvoista ja artalosta tulee vain kokonaisuuden osia, ei KAIKKI mitä olet. Eve on pahoillaan nuoren minänsä puolesta, joka oli suljettu kauneuden vankilaan. Hän on onnellinen siitä, että tuon anilan ovi on nyt auki ja hän on vapaa.

Read more: http://www.dailymail.co.uk/femail/article-2205735/Why-Im-glad-Im-young-beautiful-EVE-AHMED-looks-hindered-career.html#ixzz3spMTuPCn
Follow us: @MailOnline on Twitter | DailyMail on Facebook

Revelation: olen vanha harppu - MINÄ!!!! eli Sielu ei vanhene

Olen ymmärtänyt jotain merkittävää. Koskien nykyisyyttä että samalla menneisyyttä. Olen ymmärtänyt elämäni nykytilanteesta jotakin sellaista, joka samalla avaa minulle yhden menneisyyteni suurimman arvoituksen salaisuuden. Tiedän nyt, miksi olin nuorena sosiaalisesti sokea, sillä sama ilmiö toistui taas elämässäni, joskin lievässä mittakaavassa.

Sosiaalisen sokeuteni selitys

Olen siitä merkillinen olento, että elän niin syvällä sisäisessä maailmassani tai olen niin suuntautunut sisäiseen maailmaani eli mentaaliseen, etten yksinkertaisesti lapsena/nuorena NÄHNYT, että sen ulkopuolella on olemassa erilaisia sosiaalisia asioita, jota ihmisen kuuluisi ottaa huomioon, koska nämä sosiaaliset asiat olivat täysin ULKOISIA, ne sijaitsivat sisäisen maailmani ulkopuolella, eivät sisältyneet mentaaliseen todellisuuteeni, joten en kerta kaikkiaan tiennyt/nähnyt niiden olemassaoloa. Elin niin totaalisen antautuneena sisäiselle maailmalleni, etten tiennyt, että sen ulkopuolella on asioita, jotka minun pitäisi ottaa huomioon, ymmärtää ja tietää.

Tällaisia sosiaalisia asioita ovat mm.:

• normit
• kaikki sellaiset asiat, jotka ihmisen täytyy tietää tullakseen hyväksytyksi
• se, että kouluiässä on hyvin tärkeää jäljitellä muita tai yrittää olla kuten muut
• se, että ottamalla mallia muista, saa tietää, mikä on cool ja in ja siten sellaista, mikä ihmisellä täytyy olla, jos haluaa sosiaalista hyväksyntää ja arvostusta
• että on OLEMASSA asioita, jotka cool ja in ja tekevät ihmisestä suositun
• että on olemassa asioita, joita ei saa tehdä tai on epäsuosittu

Nuo kaikki tuollaiset sosiaaliset asiat sijaitsivat itseni ulkopuolella ja vei kauan ennen kuin ymmärsin, että on hyvin tärkeää tulla tietoisiksi niistä ja ottaa selvää siitä, miten ihmisten kanssa kuuluu maailmassa olla.

Vasta murrosiässä, kun vastakkainen sukupuoli alkoi vakavasti kiinnostaa, ja halusin poikien pitävän minusta, nousi jokin itseni ulkopuolella oleva asia niin tärkeäksi, että kurotin ulos omasta maailmastani ja aloin selvittää, että mitä hittoa muut ihmiset minusta oikein haluavat ja millainen minun oikein pitää olla, että olisin sosiaalisesti hyväksytty. Aloin opetella. Aloin hankkia tietoa. Aloin kasvaa sosiaalisesti.

Niin minä sitten opin.

Mutta yllättäen olen nyt joutunut elämässäni sellaiseen vaiheeseen, jossa huomaan tuon vanhan taipumukseni olevan yhä olemassa, sillä nyt on tapahtunut jotain UUTTA, mitä ei ollut ennen ja mikä kuuluu tuohon sosiaaliseen ja minun ulkopuolellani olevaan maailmaan, ja jota en yhtään tajunnut olevan olemassa, koska elelin taas täysillä sisäisestä maailmastani käsin eikä tuota asiaa siellä sijaitse. Joten olin sille sokea.

Vanhenemisen sosiaalinen merkitys

Olen hämmentynyt, sillä eräiden seikkojen vuoksi olen yhtäkkiä herännyt tajuamaan, että olen tullut vanhaksi (eli en ole enää vähän yli 20). Olen syvästi hämmentynyt siksi, että tällainen VANHENEMINEN ei sisälly minun mentaaliseen olemukseeni. Minun sieluni/mieleni ei vanhene. Se kyllä kehittyy ja muokkautuu oppimisen kautta, tulee tietoisemmksi ja viisaammaksi jne. Mutta se e VANHENE. Sisälläni olen aina se sama ihminen nyt kuin eilen tai 10 vuotta sitten.

Siksi syntyy outo ristiriita, kun minun maallinen tomumajani alkaa vanhentua. Hämmentävintä minulle tässä kaikessa on se, että tämä asia pitäisi ottaa SOSIAALISESTI HUOMIOON. Ja juuri TÄMÄ on se asia, jota en lainkaan tajunnut. Tämä on aivan uusi tällainen merkillinen sosiaalinen juttu, joka sijaitsee ulkopuolellani sosiaalisessa todellisuudessa, ja joka on tärkeää oppia, ymmärtää ja sisäistää, kun elää ja toimii muiden ihmisten kanssa.

Sillä vanheneminen ei liity pelkästään yksinkertaisesti tomumajan rapistumiseen. Siihen liittyy paljon enemmän. Eri ikäiset ihmiset ovat ehtineet kerätä eri pituisen ajan elämänkokemuksia ja ovat elämässään eri vaiheissa. Tämä ei ole vähäpätöinen asia vaan synnyttää erilaisia SOSIAALISESTI HUOMIOONOTETTAVIA asioita.

Lähdetään liikkeelle nyt siitä, mitä tapahtui, kun elin syvällä mentaalisessa maailmassani enkä tiedostanut ollenkaan näitä asioita (eli tähän asti). Elän niin vahvasti mentaalisesta olemuksestani käsin, että en ole tajunnut, että minun on otettava muuttunut ikäni huomioon sosiaalisessa todellisuudessa. Kun olen nyt aloittanut opiskeluni, ja osapuilleen kaikki muut yliopiston nyt aloittaneet ovat nippa nappa 20-vuotiaita, en oikeastaan lainkaan tajua olevani heitä vanhempi. Sielu ei vanhene. Sisäisesti olen se sama kuin olin 10 vuotta sitten, toki kypsempi ja viisastuneempi, mutta muuten ihan se sama. Tavallaan tämä ei ole ongelmallista. Mutta se, mikä minut lopulta herätti unestani on se, että hiukan ihastuin yhteen tällaiseen 20-vuotiaaseen poikaan, ja toki jollain tavalla tiedostin ikäeron, mutta silti en kuitenkaan aivan tajunnut, että olen ehdottomasti ihan totaalisen out of date. Jotenkin koen, että olen kuitenkin vielä melkein 26... Tai 25. Tai 24. Kyllähän tämä ikäero jollain lailla tietysti tuntui esteeltä myös tähän toiseen suuntaan eli voisinko kuvitella mitään vakavaa romanssia niiiiiiiiiin nuoren ihmisen kanssa. Luultavasti en. Vaikka periaatteessa ikä on vain numeroita ja aivan hyvin joku selvästi eri ikäinen voi olla henkisesti ja arvoiltaan jne. yhteensopiva. Usein eri-ikäiset ihmiset ovat kuitenkin eri elämänvaiheissa ja ehtineet kokea ja elää eri verran ja tämä vaikuttaa moniin asioihin, ja luo esteitä ja kuiluja ihmisten väliin ainakin joillakin tavoilla.

Mutta en ole täysin tajunnut sitä, ettei jotkut selvästi nuoremmat missään tapauksessa enää kiinnostu minusta tai ihastu minuun tms., vähän niin kuin minä en katsele vanhainkodissa olevia harmaita pappoja potentiaalisina romanttisen kiinnostuksen kohteina. Olen niin tottunut siihen, että pojat AINA tykkää minusta. Ennen olin aina sellainen ihmeen flirttailija ja minusta oli itsestään selvää, että pojat aina ihastui minuun. Se vaan oli niin. Voi tosin olla, että pojat vaan on sellaisia, että ne tykkää tosi paljon tytöistä ja ihastuu yleensäkin melkein kehen tahansa tyttöön, joka on hymyilevä ja kiva ja ystävällinen ja edes vähän söpö. Mutta nyt olen kokenut hyvin hämmentäväksi sen, että en enää tiedä, mitä tuollaiset nuoremmat miespuoleiset ihmiset minusta miettivät. Milloin nainen on sen ikäinen, että sen markkina-arvo on mennyttä? Ja suhteessa KEHEN eli minkä ikäisiin? Tietysti markkina-arvoa löytyy aina jonkun ikäisten joukossa. Mutta minkä ikäisten?

Nainen on vielä paljon pahemmassa asemassa kuin mies. Koska nainen aivan oikeasti muuttuu mahoksi ja jollain tapaa käyttökelvottomaksi ja se tapahtuu jo aika nuorena (MISSÄ VAIHEESSA aloin pitää yli 40-vuotiasta nuorena?) Ja sitä paitsi olen havainnut, että aika monet miehet muuttuvat KOMEAMMIKSI vanhetessaan... Naisille ei kyllä juuri koskaan käy näin. Aivan epäreilua. Jos siis on esimerkiksi 50-vuotias mies, ja on komeassa kunnossa, ei minusta ole yhtään mahdotonta ajatella, että tällainen mies voi yhä katsella jopa 25-vuotiaita naisia ja hänellä voi olla ihan todellista saumaa sellaisten suhteen. Mutta 50-vuotias nainen ja 25-vuotias mies.......... Tuskinpa!

Minulle on nyt siis tapahtunut jonkinlainen hämmentävä oman ikääntymisen kohtaminen, kun tämä eräänlainen ihastuminen on ollut täysin yksipuolinen ja en ole koskaan havainnut ALKEELLISINTAKAAN merkkiä siitä, että tämä toinen ihminen olisi TIPPAAKAAN kiinnostunut minusta "siinä mielessä" ja se on minulle uusi kokemus. Joka on väistämättä johtanut nyt sen tajuamiseen, että "hei OIKEESTI, sää oot 15 VUOTTA sitä vanhempi! Ei kai se nyt tosiaankaan pidä sua mitenkään kiinnostavana vaan lähinnä mukavana vanhana harppuna."

Minä. VANHA HARPPU!!

Jos en olisi tätä tajunnut nyt, niin ehkä olisin posottanut vielä 60-vuotiaana menemään tuolla maailmalla luullen, että olen vielä 26 ja luullut, että joku 20-vuotias ihastuu muhun...

En ole enää nuori. En vaan ole. Olen tietysti tavallaan. En NUORI mutta nuorehko aikuinen. Mutta en enää joku 20-kymppinen.

Aivan hiton outoa.

En vaan tajua sitä.

Vanheneminen myös pelottaa. Elämän lyhyys pelottaa. Lähestyvä kuolema pelottaa.

Toisaalta on myös alkanut tulla hetkiä, jolloin tajuan, etten voi taistella niitä asioita vastaan ja että olen onnellisempi sitten, kun löydän rauhan niiden suhteen ja hyväksyn ne. Mutta silti tunnen surua. Sillä sekä vanheneminen että kuoleminen sisältävät menetyksiä. Vanheneminen on prosessi, jossa hitaasti luopuu omasta elämästään.

Tällaisia asioita ei miettinyt YHTÄÄN, kun oli alle 30. Mutta sitten kaikki alkoi muuttua. 30 oli jonkinlainen outo rajapyykki. Silloin tajusi, että on siirtynyt ihan uuteen vaiheeseen ja jotain on auttamattomasti jäänyt taakse.

Tulen varmaan aina olemaan jonkinlainen lapsinainen. Mutta jos ei yhtään tajua sosiaalisesti ottaa huomioon omaa vanhenemistaan, se alkaa luultavasti jossain vaiheessa tai ainakin joissain tilanteissa, aiheuttaa... Ongelmia. Tai häiriöitä. Epäsuhtaa itsen ja todellisuuden välillä.

Mutta kyllä se silti on hitsin outoa, että sielu/mieli ei vanhene ja silti se oma vanheneminen pitää osata ottaa huomioon. Kerron esimerkin.

Jos kuvitellaan 65-vuotias mies, en osaisi olla sellaisesta romanttisesti kiinnostunut. Mutta jos minä olisin sokea ja ilman tuntoaistia (etten tunne esim. ryppyjä) ja en tietäisi miehen ikää eikä sitä kuulisi hänen äänestään, olisi mahdollista, että kun vain meidän sielumme kohtaisivat ja keskustelisimme, kohtaisimme täydellisesti ja kokisin löytäneeni sielunkumppanini. Sielumme voivat sopia täydellisesti yhteen. Iällä ei ole merkitystä, kun kyse on sieluista tai kahden mielen kohtaamisesta.

Mutta kun kuvaan otetaan kehot ja kaikki iän mukanaan tuomat erilaiset tekijät (esim. se, että toinen on vanha ja mahdollisesti kuolee pian ja jos vaikka itse on 25-vuotias nuori nainen, joka haluaisi vielä perheen jne.), nämä sielut eivät pääsekään kohtaamaan, koska niin paljon tulee väliin.

Mietin joskus myös hyvin vanhoja naisia tai miehiä katsellessani, että hekin ovat sisältä ehkä vielä nuoria ja että miltä se mahtaa tuntua, kun ei enää ole vastakkaisen sukupuolen silmissä romanttisesti kiinnostava. Hekin ovat joskus olleet nuoria ja ehkä kauniita tai komeita. Mutta ainakin nuoria ja he ovat ihastuneet ja heihin on ihastuttu. Miltä tällaisesta vanhasta tädistä tai mummosta tuntuu, kun hän näkee vaikka komean nuoren miehen. Joskus oli aika, jolloin tuo nuori mies olisi voinut ihastua häneen, he olisivat voineet tutustua, rakastua. Mutta ei enää. Ja kuitenkin sen vanhan tädin sisällä on se sama sielu/mieli kuin nuorena. Samat toiveet rakkaudesta. Sama kyky ihastua ja tuntea.

Miltä se tuntuu, kun ei enää ole miesten mielestä kiinnostava? Kun on auttamattomasti tullut liian vanhaksi? Siinä katoaa iso pala omaa identiteettiä. Minulla ainakin.

Vaikka kaipa sitä voi sitten vielä olla hehkeä oman ikäisten miesten silmissä. Edes.


Maailma on hyvin outo paikka. Eikä se tästä kyllä vähemmän oudoksi tule muuttumaan.

Kemia ja yhteensopivuus

Löysin eilen huippuhyvän artikkelin kemiasta ja yhteensopivuudesta.

Lue artikkeli: Compatibility and chemistry

Lyhyesti sanottuna molempia tarvitaan onnistuneeseen parisuhteeseen. Jos on paljon kemiaa mutta huono yhteensopivuus, tuloksena on usein katastrofi... On helvetin vaikea lähteä ja jättää ihmistä, jota kohtaan tuntee valtavaa kemiaa, vaikka PÄÄ sanoisi, että yhtälö on huono... Ja sitten jos siihen jää jumittamaan, seurauksena on yleensä riitaisa tai jotenkin muuten onneton ta ainakin hyvin haastava suhde... Vaikka intohimoa riittäisikin ainakin aluksi.

Jos taas on mahtava yhteensopivuus, mutta ei kemiaa... No, siitä saa aikaan tietysti hyvän järkiavioliiton, mutta sängyssä tuskin on koskaan huikaisevan hienoa ja muutenkin tunnetasolla aika latteaa...

Jostain syystä sain näin heti eron jälkeen tutustua kumpaankin vaihtoehtoon. Tapasin herra Kemian, jonka kanssa oli kemiaa sitten niin paljon, etten ole ennen moista kokenut. Yhteensopivuus kuitenkin aivan surkea. Tiedostin tämän herkkävaistoisena ihmisenä ja vetäydyin hommasta, mutta en ole vieläkään päässyt irti, koska vaikka pää sanoo EI, tunteet sanovat kyllä. Mutta ehkä tässä ajan kanssa ne tunteetkin vaikenevat.

Ja sitten heti perään tapasin herra Yhteensopivan. En ole KOSKAAN tullut niin hyvin juttuun miehen kanssa, kaikki on tosi helppoa ja kivaa, ja tullaan hyvin toimeen. Mutta ei yhtään kemiaa. Zero. No, kun päätin kokeilla pussailua sen kanssa, se oli kivaa. Eli ehkä jokin mahdollisuus kemiaan olisi EHKÄ olemassa, mutta tämä herra huomaa, etten ole ihastunut ja kaipaisi hullaantumista alusta asti, ja hän ei ehkä sitten halua jatkaa. Mikä on suuri harmi, koska meillä olisi ollut hauskaa yhdessä.

Tunne-elämälläni on jotain minua vastaan, kun se yrittää liimata minua ihan sopimattomiin ihmisiin... Ja sitten kun on joku kiva ja oikeasti hyvä niin ei.

Hitsin vitsi.

Mutta tässä alkaa tosi hyvin hahmottua itselle käsitys siitä, millaisen miehen tarvitsee. Ehkä joku päivä vielä onnistaa!