Raahasin itseni sitten kuitenkin töihin aamulla. En jaksaisi enempää epäonnistumisen kokemuksia. Jos en kykene tässä elämäntilanteessa käymään töissä, haluan sitten lopettaa sen edes jotenkin kauniisti eli esim tekemällä sovitun työkokeiluajan loppuun. Vaikka hampaat irvessä. En tiedä, kannattaako työllistymsiestä kyseiseen puljuun enää haaveilla, kun synkät ja labiilit puoleni ovat paljastuneet, nöyrästi hyväksyn tämän ja otan vastaan sen, mitä tulee.
Tein tänään pohdintoja.
Minusta tuntuu, että en kestä ollenkaan negatiivisia tunteita. Kyseessä on ehkä siis psykologinen vaurio. Negatiivisia tunteita ei saisi olla. En kestä niitä. En kestä ollenkaan pahaa oloa tai kärsimystä. Toleranssi nolla.
Tämä heijastuu myös siihen, etten kestä negatiivisia tunteita myöskään toisten taholta.
Negatiivisten tunteiden edessä olen avuton kuin pikkulapsi.
Mistä tämä voisi johtua?
POhdin sitä, mistä keskustelin mieshenkilöni kanssa eilen. En osaa nöyrtyä. Jos minua moititaan tai joku suuttuu minulle, vedän defenssit päälle. En kestä minuun kohdistuvia moitteita. Haluan torjua viestin: "Sinussa on jotain vikaa". Vastaanotan kyllä sanoman ja oitan jatkossa huomioida toista paremmin asiassa, joka on tullut esille, mutta tunnetasolla torjun asian täysin.
Uskon tämän kaiken kulminoituvan täydellisyyden tavoitteluuni. Yritän olla täydellinen. En kestä epätäydellisyyttä. Luultavasti en kestä negatiivisia tunteita siksi, että en pysty olemaan täydellinen, jos koen negatiivisia tunteita. Tai ainakin pelkään, että teen jonkun virheen tai käyttäydyn jotenkin epätäydellisesti negatiivisessa tunnetilassa (vaikka väsymys).
Tämä taas on aivan suora defenssi koulukiusaamisajoilta. En suostunut koskaan vastaanottamaan tunnetasolla viestiä: "Sinussa on jotain vikaa". Torjuin sen. Kieltäydyin siitä. Aloin sen sijaan rakentaa illuusiota täydellisyydestä. Pelkään virheitä, epäonnistumista ja epätäydellisyytta, koska pelkään... Torjutuksi tulemista? Pelkään, etten kelpaa. Kaikki nämä vuodet olen paennut emotionaalista kokemusta omasta vakavasta viallisuudestani.
Haluaisin oppia nyt kohtaamaan nämä asiat. Alkaa hyväksyä vikoja, epätäydellisyyttä itsessäni. Nöyrtyä. Lakata pelkäämästä.
Usein mielessäni käy, että jos kiusaaminen vahingoitti psyykeäni näin paljon ja syvästi ja tuhoten niin monia asioita elämästäni aina tähän päivään saakka, miten hirveitä vaurioita onkaan niillä, joita on kiusattu paljon pahemmin? Minun kohdallani kiusaaminen oli vain henkistä eikä edes erityisen aggreessivista, systemaattista tai kiihkeää. Se oli "vain" ympäristön taukomatta tykittämä viesti: "Sinussa on vikaa", "Et kelpaa", "Olet epämiellyttävä". Aivopesua.
Miten ihmeessä ne selviävät, joita on kiusattu paljon rankemmin?
Olen varma myös siitä, että se traumaattinen hetki elämässäni, jolloin kohtasin oman kuolevaisuuteni ja tajusin, että ihan oikeasti voin tuhoutua (meillä kaikillahan on jonkinlainen alitajuinen kokemus siitä, että me emme oikeasti kuole ja olemme suojassa kaikelta pahalta, kunnes tapahtuu jotain kamalaa, mikä särkee tämän illuusion), vaikuttaa hyvin paljon nykyisiin pelkoihini. Pelkään tuhoutumista. Pelkään sitä, että voin tuhoutua. Aivoihini on voinut jäädä vakavakin psykologinen trauma läpikäymästäni kokemuksesta (en ehkä ole kirjoittanut siitä tänne...), sillä en ehkä ole osannut sitä kohdata ja käsitellä täydellisesti. Joten siinä, etten kestä mitään negatiivisia tunteita, voi olla mukana hyvin paljon myös sitä, että pelkään tuhoutumista. Jos minulle tulee paha olo, alan pelätä, että tuhoudun, ellen tee korjausliikettä. Vain, kun voin hyvin, tiedän, että olen turvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti