Elämä menossa kokonaan uusiksi?

Heräsin viime yönä 4 jälkeen. Viestiuneen. Saan ajoittain viestiunia. Ne ovat hyvin voimakkaita unia, joiden jälkeen herään. Herään HETI unen jälkeen eli viestin saatuani, ja oloni on herätessä outo ja ravistettu. Merkityksellinen. Nämä unet välittävät minulle aina uutta informaatiota elämästäni, jostakin asiasta ja unen jälkeen suhteeni tuohon asiaan, tai johonkin siihen liittyvään asiaan, muuttuu merkittävästi ja pysyvästi. Silmäni aukeavat. Ymmärrän jotain, mitä en aiemmin ymmärtänyt. Näen asioita, joita en aiemmin nähnyt. Näkökulma muuttuu. Viestiunilla on voimaa muuttaa elämääni ja minua. Ja sen ne aina tekevät.

Tällä kertaa uni itsessään ei ole merkityksellinen. Usein kyse ei olekaan unen tapahtumista vaan jostain salaperäisestä, mikä välittyy unen kautta. Tässä unessa oli kissani, jonka hiljattain annoin pois. Nainen, joka sen otti, tuli kylään luokseni, ja hänellä oli mukanaan sekä minun ex-kissani ja oma kissansa. Tajusin, miten ikävöin kissaani (en hereillä ollessani ole tuntenut lainkaan ikävää, surua tai mitään muutakaan) ja unessa mietin, haluaisinko sen takaisin. Saisinko sen takaisin? Mutta samalla mietin, että ehkä se on nyt onnellisempi. Se todella piti uudesta kissakaveristaan. Uni taisi päättyä siihen, että tulin siihen tulokseen kuitenkin, että jääköön sinne missä on.

Tämä uni sai minut ymmärtämään, että ikävöin kissaani. Enhän antanut sitä pois siksi, ettenkö pitäisi siitä, vaan koska olen liian kuormittunut. Herättyäni pohdin hetken, hakisinko sen takaisin, voisinko hakea. Sitten tajusin tuon, mitä jo kirjoitin. Että annoin sen pois, koska olen kuormittunut. Ja ymmärsin, että ratkaisu oli oikea.

Mutta jotenkin tämä uni ja sen herättämät ajatukset johdattivat minut ymmärtämään, että olen liian uupunut. Liian kuormittunut. Koko ajan.

Ja TÄMÄ lopulta johdatti minut suuriin oivalluksiin, joiden seurauksena koko elämäni voi muuttua perustavanlaatuisella tavalla. Ei oikeastaan ulkoinen elämäni, vaan tavoitteet, joita olen asettanut itselleni koskien jopa koko elämääni. Elämänsuunnitelmani. Haaveeni. Tavoitteeni. Pyrkimykseni. Ajankäyttöni. Jne.

Olen lukiosta asti rakastanut psykologiaa ja kokenut, että kuulun yliopistoon ja lukemaan psykologiaa. Se on yksi niistä asioista, jotka haluan saavuttaa tässä elämässä: päästä yliopistoon ja valmistua psykologian maisteriksi. EHKÄ väitellä tohtoriksi asti.

Lukion jälkeen en pystynyt saavuttamaan tätä tavoitetta, koska olin emotionaalinen sekasotku. hajalla. Epäkypsä. En vielä valmis. Kykenemätön lukemaan pääsykokeisiin. Kykenemätön pitkäjänteiseen työskentelyyn.

Monta vuotta meni siinä, kun tein kaikenlaisia "hanttihommia", joilla tienasin elantoni. Sitten opiskelin sosiaalialaa, koska ajattelin, että ehkä se jotenkin vastaisi psykologiaa, mutta käytännön muodossa (pääsin kiertämään pääsykokeen, joka oli kompastuskiveni, koska en pystynyt lukemaan siihen [ADHD?]. Alavalinta oli järkyttävän väärä. Opinnot jäi kesken.

Sitten olin äitinä monta vuotta (ja olen edelleen).

Viime vuonna hain ensimmäistä kertaa yliopistoon niin, että osallistuin pääsykokeeseen. Pystyin VIHDOIN lukemaan siihen. Jäin 4. varasijalle. Tänä vuonna uusi yritys.


MUTTA. Tänään ensimmäistä kertaa kyseenalaistin tämän tavoitteeni. Minulla ei ole hajuakaan siitä, pystynkö tekemään niitä TÖITÄ, joihin kyseinen koulutus valmistaa. Opettajan työ, psykologin työ... Paljon paineita. Sosiaalista kuormitusta. En mitenkään voi tietää, kestäisinkö. Tutkijan työ taas sisältää omat ongelmansa.

Vuosien vuosien ajan kuvittelin, etten koskaan löydä rakkautta. Aspergerin takia vaikutti siltä, että jään yksin. Aluksi olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti liian jälkeenjäänyt, kypsyin niiltä osin myöhään seurustelukypsäksi (yli 20-vuotiaana). Sitten taas olin liian rikkinäinen. Ja huonossa parisuhteessa. Joten ajattelin aina, valmistelin itseäni siihen, että jos jään yksin (tai huonoon suhteeseen, jossa olin yksin), tarvitsen jotain, millä täytän elämäni. Jotain, mikä korvaa rakkauden. Ja täytin elämäni projekteillani ja psykologiahaaveillani.

Mutta nyt olen löytänyt sen, mitä aina eniten kaipasin. Rakkauden. Oikean ihmisen. Oikean suhteen.

Ja nyt minun ei tarvitse enää hukuttaa itseäni omiin kiinnostuksen kohteisiini. Hakea täyttymystä ja merkitystä elämälle opiskelusta, urasta tms.

Koska resurssini ovat rajalliset, joudun valitsemaan. En saa kaikkea. Tulen koko ajan yhä tietoisemmaksi rajallisista resursseistani. Ja ymmärrän, miten tärkeää minun on koko ajan tiedostaa resurssieni rajallisuus, heikko stressinsietokykyni, ja huomioida ne koko ajan ja kaikessa. Näin opin lopulta elämään itselleni optimaalisimmalla tavalla.

Haluan, että energiani on rakkaideni käytössä. Lapseni. Ja nyt myös mieheni. Ja myöhemmin yhteisten lapsemme. Tarvitsen resurssini heille. Ihmissuhteisiini. Haluan antaa ne heille.

Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy luopua lähes kaikesta muusta.

Olen monta vuotta miettinyt, että tykkäisin aika varmasti työskennellä kaupassa. Varsinkin täyttää hyllyjä. Se olisi IHANAA. Tänään kävin S-marketissa ja valitsin hiusväriä. Hiusvärit olivat hyllyssä AIVAN sekaisin. Siis ihan sikin sokin kuin niitä ei olisi kuukauteen järjestelty. Syvennyin järjestelemään niitä varmaan vartiksi. Nautin siitä. Ja minua ei yhtään kiinnostanut ihmetteleekö joku. Siinähän ihmettelee.

Luulen, että resurssini riittäisivät osa-aikaiseen työskentelyyn kaupassa. Tai sitten voisin pohtia, mikä muu työ voisi olla sellainen, että voisin aloittaa sen jo pian ja se ei kuormittaisi liikaa. Johon voisin opetella vaikka oppisopimuksella.

Tärkeintä olisi ehkä miettiä työtä kuormituksen kannalta.

Sillä vaikka olisin älykäs ja luova ja monella tapaa kyvykäs, alan VIHDOIN myöntää kolikon toisen puolen. Rajallisuuteni. "Sairauteni". Olen invalidi. Siitä ei yksinkertaisesti pääse mihinkään. Kapasiteettini on olemattoman pieni. Ylikuormitun kaikesta. Resursseja on todella vähän.

Paula Tillin kirja Toisin oli minulle suunnattoman tärkeä juuri siinä, että se sai minut lopullisesti ymmärtämään, että Aspergerin oireyhtymän takia asia on niin. Olin toki jotenkin tiennyt, että jaksamisongelmani ja ylikuormittumiseni liittyvät aspergeriin, mutta vasta kun Tilli selosti tarkasti omista jaksamisongelmistaan, ymmärsin asian täydellisesti. Ymmärsin, miten tärkeää minun on koko ajan tiedostaa ja ottaa huomioon tämä rajoitteeni.

Voisin sitten ehkä jaksamiseni mukaan joskus omalla ajallani kääntää ja julkaista kirjoja. Silloin kun on aikaa ja se tuntuu hyvältä. Ja opiskella psykologiaa avoimessa ja ehkä joskus, vaikka kun lapset ovat lentäneet pesästä, hakea yliopistoon. Koska siinä ei ole koskaan ollut tärkeää ammatin hankkiminen vaan yksinkertaisesti vain näyttää itselle, että pystyn siihen. Tai saada se kokemus. Haluan vain kokea sen asian tässä elämässä. Ihan sama vaikka olisin silloin 50.

On aika miettiä kaikkea uusiksi.

Aika alkaa hyväksyä se, että minä OLEN invalidi. Ja jos vaikuttaa todella pahalta, hakea eläkettä. Mutta se on edessä vasta sitten, jos yritän ja hajoan ja luovutan. Nyt minä vielä yritän.