Blogi heräsi kuolleista

Otin siipeeni jokin aika sitten ja sen seurauksena olen viettänyt suurta hiljaiseloa jonkin aikaa. Poistin tapahtuneen seurauksena myös blogini (ja Facebook-profiilini, google-tilini ja puhelinnumeroni). Iski vain jokin suuri... Tarve katkaista itseni irti siitä, mitä on ollut tai KUKA olen ollut tai ainakin jostain OSASTA itseäni joka on ollut.

Facebookin suhteen olen kyseenalaistanut kasvavassa määrin ylettömän avoimuuteni ja sen, että jaan niin paljon itsestäni siellä. Ei siksi, että minulla varsinaisesti olisi salaisuuksia tai että häpeäisin mitään itsessäni, mutta minusta on alkanut tuntua, etten halua ihmisten muodostavan käsitystä minusta sen perusteella, mitä lätisen jossain Facebookissa. Olen siis jo ainakin vuosi sitten suorittanut tempauksen, jossa poistin fb-kavereista kaikki, joiden kanssa en ole oikeasti tekemisissä elämässäni eli jätin vain sukulaiset, oikeat ystävät yms. Mutta jotenkin on alkanut tuntua siltä, että haluan ihmisten muodostavan käsityksen minusta live-tapaamisten perusteella enkä ylettömän facebook-avoimuuden perusteella. On monia ihmisiä, joita näen hyvin harvoin ja jotka saavat hyvin vähän informaatiota siitä, kuka olen, ja minusta asia saa olla niin. Heidän ei tarvitse tietää ulkonäkökriiseistäni tai mistään muustakaan ellemme joskus livenä ala aiheesta keskustella. Joten poistin profiilini miettiäkseni asioita. Suhdettani kyseiseen foorumiin. Koska käytän fb-kirpputoreja jouduin melkein heti pystyttämään salaprofiilin, ja olen hiljaleen hiukan kutsunut sinne kavereita ja otan sen nyt käyttöön vakituiseksi profiilikseni, mutta asenteeni Facebookiin on pysyvästi muuttunut.

Blogin poistin, koska olen kyseenalaistanut myös sen, MIKSI haluan kirjoittaa tekstejä julkisesti. En ole löytänyt vastausta. Ehkä olen jotenkin ajatellut, että kyse on jonkinlaisesta viasta. Esimerkiksi siitä, että haen hyväksyntää. Tosin en tiedä mitä ihmeen hyväksyntää minä siitä saan, kun olen usein laittanut asetuksista kommentointimahdollisuudenkin pois... Yksi mahdollinen motiivi on halu auttaa muita, jotka miettivät samoja asioita kuin minä tai painivat samojen ongelmien kanssa. Se on varmasti yksi motiivi. Ja ehkä minä vaan tykkään puhua jollekulle mieluummin kuin yksinäni. En tiedä. Ja nyt on sitten alkanut tuntua siltä, että ehkä siinä  onkin kyse jostain viasta, jos kiellän itseäni kirjoittamasta... Niin tai näin en nyt tajua asiasta enempää, joten olkoon sitten niin, että kirjoitan.

Tapasin tänään henkilön, jonka takia otin siipeeni. Keskustelu ei mennyt aivan kuten toivoin, mutta kyllä se silti jotain auttoi. Ystävyytemme rikkoutuminen on peruuttamaton, ja vaikka tämä tapahtui hänen aloitteestaan ja toiveestaan, on pakko myöntää, että se on varmasti paras ratkaisu, koska olemme liian erilaisia ja meidän on vaikea tulla kunnolla toimeen. Minä vaan en oikein mielellään koskaan luovuta. Tai siis minä haluaisin, että ihmisten kanssa voisi aina keskustella super analyyttisesti ja rationaalisesti ja syvällisesti kaikista ongelmista, joita suhteessa tulee eteen, ja kun niistä keskustellaan riittävästi, tilanteeseen löytyy aina jokin ratkaisu. Valitettavasti olen törmännyt yhä uudelleen siihen, että ihmiset ovat haluttomia keskustelemaan ongelmista. Silloin koen, että toinen osapuoli pystyttää seinän, ja en millään tahdo uskoa, ettei se oikeasti suostu keskustelemaan ja ratkaisemaan ongelmia. Mutta niin se vaan yleensä on. Ihmiset haluavat lakaista ongelmat maton alle ja esittää, että niitä ei ole tai katkaista välit mieluummin kuin keskustella.

Kun poistin fb-tilin ja blogin, nautin ensin hiljaisuudesta ja rauhasta, jotka elämääni laskeutuivat, mutta nyt alan huomata, että olen voinut huonosti koko tämän ajan. Olen lojunut lähinnä yksin kotona ja alkanut masentua. On alkanut tuntua, että ehkä olen yrittänyt kieltää sellaisia osia itsessäni, jotka kuuluvat minuun. Facebookin kautta olen yhteydessä moniin ihmisiin ja blogissa kirjoittelen kaikkea. Ehkä niin kuuluu olla. Jatkan kyseenalaistamista ja motiivien tarkastelua, mutta en kiellä itseltäni enää näitä asioita ainakaan nyt.