Buddhalaiset opit egosta vapautumisesta yms. ovat yhtä potaskaa

En oikein käsitä erästä asiaa. Singer kirjoittaa, että meidän tulisi oppia olemaan pelkäämättä tuskaa tai levottomuutta ja suhtautua niihin rauhallisesti. Se, että pelkäämme tuskaa, on ongelma, koska alamme kehittää keinoja, joilla voimme välttää kokemasta tuskaa ja vähitellen elämästämme tulee valtava tuskan välttelylle omistettu rakennelma. Tuskaa ei saisi pitää ongelmana. Voimme kokea tuskaa, mutta voimme katsella tuota tunnekokemusta rauhallisesti. "Viisaat olennot eivät halua jäädä tuskan pelon orjuuttamiksi. He antavat maailman olla sellainen kuin se on sen sijaan, että pelkäisivät sitä...jos elämä tekee jotain sisintäsi häiritsevää, anna sen mennä lävitsesi kuin tuuli sen sijaan, että vetäytyisit pois...Jos haluat olla vapaa, sinun on lakattava taistelemasta näistä inhimillisiä tunteita vastaan." Jos ei pelkää tuskaa, on vapaa. (Asiasta voi lukea tarkemmin Singerin kirjasta Kahleeton sielu) Olen käsitellyt tätä aihetta jo tekstissä: Olen suuri ego-hirviö

Mutta.

Meidät on rakennettu (fyysinen kehomme, joka sisältää myös egon) sellaisiksi, että jos koemme jotain, mikä uhkaa meitä, fyysisesti tai psyykkisesti, tallennamme aivoihimme muistoja tästä kokemuksesta, että osaisimme varoa samaa asiaa keuraavalla kerralla. Usein tämä on hyvinkin järkevää. Jos kuljemme suolla ja kohtaamme krokotiilin, joka nappaa meidät suuhunsa ja yrittää syödä meidät, mutta pelästyy paikalle saapuvaa elefanttilaumaa ja jättää meidät raadeltuna lojumaan, on erittäin hyvä asia oppia pelkäämään krokotiileja ja niiden kitoja. Tuskin on tarkoitus oppia suhtautumaan kaikkeen suurella hyväksyvällä tyyneydellä ja olla oppimatta lainkaan välttelemään tilanteita, jotka vahingoittavat meitä. Vaikka tietysti on ehkä miellyttävämpää tulla pureskelluksi buddhalaisen tyyneyden tilassa kuin pakokauhun vallassa.

Psyykkiset uhat eivät läheskään aina ole sen vähemmän vakavasti otettavia. Jos kumppanimme hakkaa meitä, tuskin on tarkoitus ajatella: "Ooh, miten ihastuttava tilaisuus tämä onkaan opetella suurta tyyneyttä ja tuskan hyväksymistä".

Miten siis sovitetaan toisiinsa jämäkkyys ja omien rajojen tunnistaminen ja niistä huolehtiminen ja toisaalta tämä buddhalainen näkemys antautumisesta ja egosta vapautumisesta?

En voi uskoa, että on tarkoitus oppia elämään niin, ettei koskaan enää ajattele itseään (egoaan) ja on täydellisesti muiden käytettävissä ja täysin rajaton ja vailla minkäänlaista omaa tahtoa... Meidät kuitenkin ON sidottu täällä tähän ruumiiseen ja aivoihin, emme ole aineettomia henkiolentoja ainakaan juuri tällä hetkellä.

Ymmärrän, että suuri osa ehdollistumistamme ja psyykkisistä tuskan välttelypyrkimyksistämme ja peloistamme on turhia, ja niistä on hyvä vapautua. Ymmärrän, että on hyvä oppia suhtautumaan tuskaan niin, että tarvittaessa sitä voi vain katsella reagoimatta tai käynnistämättä pakenemis- ja välttelemismalleja, ja hyväksyy sen ja antaa sen kulkea lävitseen ja vapautuu siitä. Jos olet sopinut ystäväsi kanssa, että menette elokuviin, ja hän ei saavukaan paikalle eikä ole ilmoittanut mitään, joskus jotain tämänkaltaisia asioita on hyvä oppia vain antamaan anteeksi ilman, että reagoi. Mutta jos joku tekee näin TOISTUVASTI, minusta on syytä miettiä, haluaako tällaisen ihmisen kanssa olla tekemisissä? Minulta ainakin vie energiaa yrittää KOKO AJAN suhtautua tyynesti ja anteeksiantavasti sellaiseen ihmiseen, joka käyttäytyy epäkypsästi, epäempaattisesti tms. ja alituiseen aiheuttaa tuskaa teoillaan. En myöskään ymmärrä sitä, että MIKSI minun täytyisi olla tällaisen ihmisen ystävä? Miksi?

Aluksi tämä koko valaistumis- ja egosta vapautumisjuttu vaikutti hyvältä, mutta sitten tajusin, että tämähän on sitä iänikuista buddhalaista juttua, josta ajat sitten, sitä lueskeltuani, tulin siihen tulokseen, etten ole sen kanssa samaa mieltä asioista.

Miten esimerkiksi minun pitäisi toimia tilanteessa, jossa minulle ei riitä alle 9h yöuni, ja jos nukun alle 9h, muutun ärtyneeksi ja alan oireilla psyykkisesti, pahastikin, riippuen siitä, miten paljon alle 9 tunnin yöuni jää. Oletetaan myös, että en kirveelläkään saa itseäni joko sänkyyn tai nukahtamaan ennen kello 22 illalla. Ja oletetaan että saan työn, johon pitäisi herätä kello 05 aamulla. Jos jotenkin onnistuisin nukahtamaan kello 22, saisin 7 tunnin yöunet. Alkaisin oireilla vahvasti psyykkisesti, olisin ärtynyt ihmisten seurassa jne jne.

Minun ei kuitenkaan kuuluisi pelätä tätä tuskaa? Minun ei kuuluisi rajoittaa elämääni siten, että yritän välttää tämän tuskan kokemista? Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Hyväksyä kärsimys ja väsymys? Ja mitä se tarkoittaa? Että käytän kaiken aikani sen hokemiseen, että "ei haittaa, että olen väsynyt", vaikka se haittaa, koska en jaksa mitään.

Tai sitten se, että jos keskityn johonkin asiaan, tulen ärtyneeksi, jos minua häiritään. En mahda tälle mitään. Aivoni reagoivat siten. Jos lapseni keskeyttää minun keskittymiseni 10 kertaa minuutissa ja pyytää minua tulemaan tekemään jotain tai katsomaan jotain toiset 10 kertaa minuutissa, vaikka olen väsynyt ja yritän keskittyä ja en JAKSA, ja jokainen päivä on kaiken aikaa sellaista, miten hitossa suhtaudun tällöin buddhalaisella tyyneydellä?

Ymmärrän kertaluontoisista ja nopeasti kohdalle tulevista ja menevistä asioista, että niiden suhteen voi valita, että kokee tuskan ja antaa sen sitten mennä, mutta miten hitossa voi suhtautua välinpitämättömästi tuskaan, joka on jatkuvaa tai kestää tuntikausia joka ikinen päivä? Miten sellaisesta tuskasta voi olla välittämättä?

En ymmärrä monia asioita ja voi olla, että en vain tajua jotain, koska en ole vielä lukenut selitystä mistään kirjasta tai kuullut sitä yhdeltäkään suurelta gurulta, tai sitten buddhalaiset teoriat ovat hyvin pitkälti pelkkää potaskaa.

Ylipäätään se koko touhu, jossa yritetään erottaa ego ja puhdas minuus toisistaan, tuntuu, nyt kun muutaman päivän sitä ole pohtinut ja yrittänyt, todella väkinäiseltä. 


Artikkeli internetissä: Reconsidering Ego Death and the False Self:


"I’ve recently been considering these often promoted notions of ego death, the false self, and staying only in the present, while inquiring into my experience on the spiritual path over the last 30 years. I’ve discovered something very different than what these ideas seem to be pointing to.

I long believed these ideas to be true and spent years obsessed and battling with my conditioning. My obsession became a kind of spiritual narcissism as I tried to transcend or eradicate my false self, to stay in the present and hold onto the experience of an open non-dual vastness as the only true reality.

...I believed the spiritual ideology that the painful patterns developed in me through childhood dysfunction and trauma were the ego that must die, and that the self I took myself to be was false. I didn’t notice how this harshness in my relationship with myself created a deep and painful schism within me that would last for years.

...Eventually my attempts to force my spiritual ideas on myself failed. Feeling lost and defeated, I found an exceptional therapist with a spiritual background. But I was suspicious of teachers and authority figures whom, for years, I had blindly followed...

...In the course of psychotherapy I discovered that much of my suffering and confusion is a result of a lack of a necessary self-knowledge that only psychological introspection and investigation make possible. I began to recognize psychology as an essential aspect of spirituality... And I began to witness with compassionate understanding aspects of myself I had previously labeled my ego and believed merely needed to die.

My attention gently began to turn toward actively loving myself unconditionally, no matter what I did, what I said, or how I felt ...It was hard to let go of the anti-ego, self-as-an-illusion teachings I had so long embraced. I now call it my awakening out of non-dual ideology.

...I am saying that deep psychological integration requires deep introspection and self- examination that includes the past as well as the present. When this is bypassed, the result is often an un-integrated or theoretical spirituality.

...Now terms like “ego death”, “dissolving the false self,” and even “living only in the present”, seem naïve to me.

I’ve discovered that it’s healthier and more spiritual to include and love “me” as I am, rather than try to eradicate “me.”"


Joku kommentoi tätä ylläolevaa englanninkielistä tekstiä:

" Your article really resonates with me and confirms some of my doubts about the current fashionable thinking. I would like to rephrase that old adage “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.”


AMEN. “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.” Meidän ei TODELLAKAAN kuulu vapautua egosta. Naurettava koko ajatuskin, kun sitä enemmän miettii. Me OLEMME nyt kiinni tässä kehossa ja näissä aivoissa ja meidän on opeteltava elämään niiden kanssa. Absurdia ajatella, että meidän kuuluisi opetella elämään kuin niitä ei olisi.

Buddhalaisuus suksikoon puolestani suohon. Kiitos aspergerin, olen kykenemätön seuraamaan sokeasti auktoriteetteja ja perehdyn tällaisiin asioihin aina kriittisesti ja luottaen omiin vaistoihini ja intuitiooni.