Tarvisin intohimon

Aika lailla tiedän, mitä tarvisin ollakseni ERITTÄIN onnellinen. Suuren intohimon. Eli syvän intressin. Lapsena ja nuorena mulla oli aina sellaisia. Sillon elämä oli IHANAA.
3.-6. luokalla olin FANAATTISEN kiinnostunut eläimistä ja luonnosta ja niiden suojelusta. Bongasin lintuja, kirjotin vihkoon ylös lajihavaintoja, pidin luontopäiväkirjaa, tarkkailin luonnonilmiöitä, ötököitä, kasveja, eläimiä... Tilasin Animaliasta kaikenlaisia addresseja, joita kierrätin luokassa. Tein ystäväni kanssa luonnonsuojelulehteä, jota myytiin ovelta ovelle. Koulussa halkesin innosta biologian tunneilla. It was my life.

Sitten kiinnostus siirtyi yliluonnollisiin asioihin (yläasteaika). Ahmin KAIKKI aihetta käsittelevät kirjat kirjastosta. Minut löysi kirjastosta aina seisomasta kohdasta "Parapsykologia". Tutkin kädestä ennustamista, astrologiaa, yritin harjoitella ruumiista irtautumista. Uskoin, että ihmissusia ja vampyyreita on olemassa ja kuvittelin joskus iltaisin kuulevani ihmissuden seuraavan minua... Koulussa kirjoitin JOKAISESTA äidinkielen aineesta kauhutarinan. Opettaja valitti asiasta, kun väänsin mm. otsikon "Kaunis kesäpäivä" kauhutarinaksi 😂. Kuvaamataidon tunneilla piirsin KAIKISTA aiheista kauhukuvia. Ihmissusia, hautausmaita, noitia. Ahmin myös fantasia- ja kauhukirjoja. Tämän kiinnostuksen hautasin, kun tajusin joutuvani liian syvälle. Tunsin jonkinlaisen pahuuden saavan minusta otetta. Aistin pahoja voimia, jotka tunkivat elämääni. Löin siis tämän oven kiinni enkä ole taakse katsellut.

Sitten alkoikin se aika, kun omistauduin oman pääni tutkimiselle ja korjaamiselle ja sille tielle olen jäänyt. En pääse tästä puuhasta pois, vaikka alan olla kyllästynyt. Haluaisin taas jonkun SUUREN intohimon ja kiinnostuksen kohteen, johon voisin UPOTA ja unohtaa kaiken muun (etenkin itseni). Onko se vielä mahdollista? MISTÄ voisin olla fanaattisen kiinnostunut?

Luonto ja eläimet... Tai niiden suojelu... En valitettavasti kykene enää siihen lapselliseen naiiviuteen. En kykene tutkimaan ötököitä yms. omaksi huvikseni. Aivoni kokevat: "Mitä järkeä tässä on?" JOS eläisimme alkukantaisia aikoja eikä Suomen luontoa olisi juurikaan tutkittu, omistautuisin riemumielin tutkimustyölleni ja alkaisin koota tietoja. Mutta nyt... Turhaa.

Koenkin yhdeksi suureksi ongelmaksi sen, että tieteet on nykypäivänä niin pitkälle kehittyneitä ja ollakseen tutkija, pitäisi hankkia joku typerä koulutus ja sitten fokusoitua tietylle alalle ja vieläpä alan sisällä varsin spesifiin kysymykseen. PASKAA. Silloin joskus vanhoina aikoina joku tutkijamielinen ihminen saattoi vain alkaa tutkia oman pihansa kasveja ja tehdä niistä tieteellisiä havaintoja ja tiirailla sitten tähtiä ja seuraavaksi edistää matematiikkaa jne. Jos saisin elää sellaisella ajalla, minusta tulisi ehdottomasti tiedemies. Luonnontutkija ainakin. Mutta nyt... Pointless. Kaikki on jo tutkittu. Ainakin kaikki isommat asiat. Ihan turhaa alkaa havainnoimaan jäniksen elämää ja tutkia sen pipanoita.

Eläinten ja luonnon suojelu. Sama juttu. En tunne, että voin vaikuttaa asioihin. Voisin osallistua mielenosoituksiin ja kirjottaa nimeni addresseihin... Ihmiset tekee niin koko ajan ja turkistarhausta, eläinten tehotuotantoa jne. harrastetaan koko ajan ihan samalla lailla kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Silloin lapsena pystyin naiivisti kokemaan, että voin tehdä jotain merkityksellistä tai kokemaan sen mitä tein MIELEKKÄÄKSI. Nyt en. En koe voivani vaikuttaa.

Yliluonnolliset asiat kiinnostaisi edelleen, mutta niihin liittyy pelottavia asioita. Siitä VOISI tulla suuri intressini, jolla omistan elämäni, mutta en halua, että sieltä jostain luikertelee mitään pahuuden voimia kimppuuni.

Joten mitä muuta? Paitsi oma typerä pääni ja ihmismieli yleensäkin. Tarvisin intressin. MISTÄ. Jotenkin tässä ihmismielessäkään ei enää ole tarpeeksi mitään hirveän kiinnostavaa. Been there done that.

Puran tylsistymistäni miettimällä itseäni, lillumalla ongelmissa ja tuijottamalla tosi-tv:tä. Aivoni tarvitsevat INTRESSIN.

P.S. Ne, jotka eivät tiedä, nämä tällaiset ovat aspergereille tyypillisiä ekkoja eli erityisiä kiinnostuksen kohteita. Aspergerit ovat usein fanaattisen kiinnostuneita jostain asiasta ja paneutuvat sen tutkimiseen kaikella tarmollaan. Nämä mainitaan jopa diagnostisissa kriteereissä, jos oikein muistan. Asperger-mieli onkin varmaan tutkijan mieli.

Elämä menossa kokonaan uusiksi?

Heräsin viime yönä 4 jälkeen. Viestiuneen. Saan ajoittain viestiunia. Ne ovat hyvin voimakkaita unia, joiden jälkeen herään. Herään HETI unen jälkeen eli viestin saatuani, ja oloni on herätessä outo ja ravistettu. Merkityksellinen. Nämä unet välittävät minulle aina uutta informaatiota elämästäni, jostakin asiasta ja unen jälkeen suhteeni tuohon asiaan, tai johonkin siihen liittyvään asiaan, muuttuu merkittävästi ja pysyvästi. Silmäni aukeavat. Ymmärrän jotain, mitä en aiemmin ymmärtänyt. Näen asioita, joita en aiemmin nähnyt. Näkökulma muuttuu. Viestiunilla on voimaa muuttaa elämääni ja minua. Ja sen ne aina tekevät.

Tällä kertaa uni itsessään ei ole merkityksellinen. Usein kyse ei olekaan unen tapahtumista vaan jostain salaperäisestä, mikä välittyy unen kautta. Tässä unessa oli kissani, jonka hiljattain annoin pois. Nainen, joka sen otti, tuli kylään luokseni, ja hänellä oli mukanaan sekä minun ex-kissani ja oma kissansa. Tajusin, miten ikävöin kissaani (en hereillä ollessani ole tuntenut lainkaan ikävää, surua tai mitään muutakaan) ja unessa mietin, haluaisinko sen takaisin. Saisinko sen takaisin? Mutta samalla mietin, että ehkä se on nyt onnellisempi. Se todella piti uudesta kissakaveristaan. Uni taisi päättyä siihen, että tulin siihen tulokseen kuitenkin, että jääköön sinne missä on.

Tämä uni sai minut ymmärtämään, että ikävöin kissaani. Enhän antanut sitä pois siksi, ettenkö pitäisi siitä, vaan koska olen liian kuormittunut. Herättyäni pohdin hetken, hakisinko sen takaisin, voisinko hakea. Sitten tajusin tuon, mitä jo kirjoitin. Että annoin sen pois, koska olen kuormittunut. Ja ymmärsin, että ratkaisu oli oikea.

Mutta jotenkin tämä uni ja sen herättämät ajatukset johdattivat minut ymmärtämään, että olen liian uupunut. Liian kuormittunut. Koko ajan.

Ja TÄMÄ lopulta johdatti minut suuriin oivalluksiin, joiden seurauksena koko elämäni voi muuttua perustavanlaatuisella tavalla. Ei oikeastaan ulkoinen elämäni, vaan tavoitteet, joita olen asettanut itselleni koskien jopa koko elämääni. Elämänsuunnitelmani. Haaveeni. Tavoitteeni. Pyrkimykseni. Ajankäyttöni. Jne.

Olen lukiosta asti rakastanut psykologiaa ja kokenut, että kuulun yliopistoon ja lukemaan psykologiaa. Se on yksi niistä asioista, jotka haluan saavuttaa tässä elämässä: päästä yliopistoon ja valmistua psykologian maisteriksi. EHKÄ väitellä tohtoriksi asti.

Lukion jälkeen en pystynyt saavuttamaan tätä tavoitetta, koska olin emotionaalinen sekasotku. hajalla. Epäkypsä. En vielä valmis. Kykenemätön lukemaan pääsykokeisiin. Kykenemätön pitkäjänteiseen työskentelyyn.

Monta vuotta meni siinä, kun tein kaikenlaisia "hanttihommia", joilla tienasin elantoni. Sitten opiskelin sosiaalialaa, koska ajattelin, että ehkä se jotenkin vastaisi psykologiaa, mutta käytännön muodossa (pääsin kiertämään pääsykokeen, joka oli kompastuskiveni, koska en pystynyt lukemaan siihen [ADHD?]. Alavalinta oli järkyttävän väärä. Opinnot jäi kesken.

Sitten olin äitinä monta vuotta (ja olen edelleen).

Viime vuonna hain ensimmäistä kertaa yliopistoon niin, että osallistuin pääsykokeeseen. Pystyin VIHDOIN lukemaan siihen. Jäin 4. varasijalle. Tänä vuonna uusi yritys.


MUTTA. Tänään ensimmäistä kertaa kyseenalaistin tämän tavoitteeni. Minulla ei ole hajuakaan siitä, pystynkö tekemään niitä TÖITÄ, joihin kyseinen koulutus valmistaa. Opettajan työ, psykologin työ... Paljon paineita. Sosiaalista kuormitusta. En mitenkään voi tietää, kestäisinkö. Tutkijan työ taas sisältää omat ongelmansa.

Vuosien vuosien ajan kuvittelin, etten koskaan löydä rakkautta. Aspergerin takia vaikutti siltä, että jään yksin. Aluksi olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti liian jälkeenjäänyt, kypsyin niiltä osin myöhään seurustelukypsäksi (yli 20-vuotiaana). Sitten taas olin liian rikkinäinen. Ja huonossa parisuhteessa. Joten ajattelin aina, valmistelin itseäni siihen, että jos jään yksin (tai huonoon suhteeseen, jossa olin yksin), tarvitsen jotain, millä täytän elämäni. Jotain, mikä korvaa rakkauden. Ja täytin elämäni projekteillani ja psykologiahaaveillani.

Mutta nyt olen löytänyt sen, mitä aina eniten kaipasin. Rakkauden. Oikean ihmisen. Oikean suhteen.

Ja nyt minun ei tarvitse enää hukuttaa itseäni omiin kiinnostuksen kohteisiini. Hakea täyttymystä ja merkitystä elämälle opiskelusta, urasta tms.

Koska resurssini ovat rajalliset, joudun valitsemaan. En saa kaikkea. Tulen koko ajan yhä tietoisemmaksi rajallisista resursseistani. Ja ymmärrän, miten tärkeää minun on koko ajan tiedostaa resurssieni rajallisuus, heikko stressinsietokykyni, ja huomioida ne koko ajan ja kaikessa. Näin opin lopulta elämään itselleni optimaalisimmalla tavalla.

Haluan, että energiani on rakkaideni käytössä. Lapseni. Ja nyt myös mieheni. Ja myöhemmin yhteisten lapsemme. Tarvitsen resurssini heille. Ihmissuhteisiini. Haluan antaa ne heille.

Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy luopua lähes kaikesta muusta.

Olen monta vuotta miettinyt, että tykkäisin aika varmasti työskennellä kaupassa. Varsinkin täyttää hyllyjä. Se olisi IHANAA. Tänään kävin S-marketissa ja valitsin hiusväriä. Hiusvärit olivat hyllyssä AIVAN sekaisin. Siis ihan sikin sokin kuin niitä ei olisi kuukauteen järjestelty. Syvennyin järjestelemään niitä varmaan vartiksi. Nautin siitä. Ja minua ei yhtään kiinnostanut ihmetteleekö joku. Siinähän ihmettelee.

Luulen, että resurssini riittäisivät osa-aikaiseen työskentelyyn kaupassa. Tai sitten voisin pohtia, mikä muu työ voisi olla sellainen, että voisin aloittaa sen jo pian ja se ei kuormittaisi liikaa. Johon voisin opetella vaikka oppisopimuksella.

Tärkeintä olisi ehkä miettiä työtä kuormituksen kannalta.

Sillä vaikka olisin älykäs ja luova ja monella tapaa kyvykäs, alan VIHDOIN myöntää kolikon toisen puolen. Rajallisuuteni. "Sairauteni". Olen invalidi. Siitä ei yksinkertaisesti pääse mihinkään. Kapasiteettini on olemattoman pieni. Ylikuormitun kaikesta. Resursseja on todella vähän.

Paula Tillin kirja Toisin oli minulle suunnattoman tärkeä juuri siinä, että se sai minut lopullisesti ymmärtämään, että Aspergerin oireyhtymän takia asia on niin. Olin toki jotenkin tiennyt, että jaksamisongelmani ja ylikuormittumiseni liittyvät aspergeriin, mutta vasta kun Tilli selosti tarkasti omista jaksamisongelmistaan, ymmärsin asian täydellisesti. Ymmärsin, miten tärkeää minun on koko ajan tiedostaa ja ottaa huomioon tämä rajoitteeni.

Voisin sitten ehkä jaksamiseni mukaan joskus omalla ajallani kääntää ja julkaista kirjoja. Silloin kun on aikaa ja se tuntuu hyvältä. Ja opiskella psykologiaa avoimessa ja ehkä joskus, vaikka kun lapset ovat lentäneet pesästä, hakea yliopistoon. Koska siinä ei ole koskaan ollut tärkeää ammatin hankkiminen vaan yksinkertaisesti vain näyttää itselle, että pystyn siihen. Tai saada se kokemus. Haluan vain kokea sen asian tässä elämässä. Ihan sama vaikka olisin silloin 50.

On aika miettiä kaikkea uusiksi.

Aika alkaa hyväksyä se, että minä OLEN invalidi. Ja jos vaikuttaa todella pahalta, hakea eläkettä. Mutta se on edessä vasta sitten, jos yritän ja hajoan ja luovutan. Nyt minä vielä yritän.

Ristiinnaulittuja koiria

Tämä on kertomus siitä, miten minä, syntymästään asti ateisti, aloin etsiä Jumalaa.

Kun olin 6. tai 7.-luokalla kiinnostuin parapsykologiasta. Se oli varmaankin varsin väistämätöntä, sillä olin pienestä asti ollut valtavan kiinnostunut kaikesta oudosta ja jännittävästä ja leikin hurjia mielikuvitusleikkejä serkkupojan ja veljeni kanssa Pukalan metsissä. Olen asperger ja minulla on aina ollut intensiivisiä kiinnostuksen kohteita. ala-asteella olin monta vuotta fanaattisen kiinnostunut luonnosta ja eläimistä, niiden tutkimisesta sekä eläinten ja luonnon suojelusta. Kun fokukseni siirtyi parapsykologiaan, nämä jäivät taustalle, hiipuivat ajan myötä vain elämääni vaikuttaviksi arvoiksi ja luonnon syväksi kunnioitukseksi.

Kiinnostukseni mystisiä ja yliluonnollisia asioita kohtaan kasvoi koko ajan. Se todella kiehtoi minua. Hain kirjastosta kasapäin aihetta käsitteleviä kirjoja – parapsykologian hylly oli vakiopaikkani. Selasin niitä ja luin kädestä ennustamisesta, astrologiasta, ihmissusista ja vampyyreista, joiden olemassaoloon uskoin ja ufoista. Erityinen fiksaatio minulle tuli ihmissusista. Kuvittelin iltaisin kotiin kävellessäni ihmissusien seuraavan minua, kuulin niiden ääniä pusikoista. Kirjoitin kertomuksia ihmissusista, piirsin niistä kuvia.

Kun olen kiinnostunut jostakin asiasta, se hallitsee kaikkea elämässäni – ainakin ajatuksiani, puheitani, lukemiani kirjoja, kirjoittamiani tekstejä jne. Koulussa tämä ilmeni siten, että väänsin joka ikisen annetun kouluaineen kauhukertomukseksi ja kuvaamataidossa väänsin joka ikisen annetun aiheen kauhuaiheiseksi työksi. Luin kauhu- ja fantasiakirjallisuutta.

Sitten yhtenä päivänä kuulin jonkun puhuvan, että keskustassa oli ristiinnaulittuja koiria. Olin siihen aikaan toivottoman naiivi ja sosiaalisesti yksinkertainen apina, ja uskoin aivan mitä tahansa. En osannut arvioida, milloin joku puhui totta ja milloin ei. Uskoin siis todella, että jossakin oli ristiinnaulittuja koiria. Se, mikä kuitenkin järkytti minua, oli oma reaktioni: olin innoissani. Tunsin jonkinlaista sairaalloista mielihyvää, tunsin pahuuden voimien läsnäolon. Ne olivat siinä vaiheessa päässeet jo liikaa elämääni, alkaneet vaikuttaa minuun liikaa. Lähdin etsimään koiria, mutta eihän sellaisia missään ollut. Pelästyin kuitenkin omaa reaktiotani ja tajusin, että olin mennyt liian pitkälle. Tunsin pahan saavan minusta otetta. Aistin jotakin vaarallista, tajusin, että jos en heti lopettaisi, tapahtuisi jotain pahaa. Olin väärällä tiellä.

Sillä siunaaman hetkellä tajusin, ettei tuollaisilla asioilla voinut leikkiä, paiskasin oven kiinni ja pakenin. Yliluonnollisista asioista, poislukien Jumala, jonka tiesin Hyväksi, tuli Vaarallisia. Tabuja. En halunnut olla niiden kanssa koskaan enää missään tekemisissä. Osaksi ehkä tämä vaikutti siihen, että käännyin ensimmäistä kertaa elämässäni etsimään Jumalaa. Olin kohdannut Pahuuden, aistinut sen läsnäolon ja halusin turvaan. Tiesin, että kristinuskon Jumala oli hyvä ja tiesin, että siellä olisin turvassa.

Nämä kaksi asiaa eivät kuitenkaan menneet aivan yksi yhteen. Aloin etsiä Jumalaa vasta kun olin noin 18-vuotias, ja kun hylkäsin parapsykologian, olin vasta yläasteella.

Kaksi muutakin tekijää vaikutti asiaan.

Kuten tämän tekstin alussa kirjoitin, olin syntymästä asti ateisti. Sukuni on hyvin kristillistä ja minua hinattiin perheen mukana Helluntaiseurakunnan kesäjuhlille ja kävin Pyhäkoulussa ja kotona oli uskonnollisia kirjoja ja sukuni sekä perheei arvot ovat nuhteettoman kristillisiä. Vanhempani eivät kuitenkaan ole näkyvästi uskovaisia. Kun olin lapsi, he vielä kävivät jonkin verran tuollaisissa hengellisissä tapahtumissa, mutta muuten en muista heidän juurikaan puhuneen Jumalasta tai Raamatusta tai lukeneen Raamattua tms.

Minä en tiedä miksi, mutta minä vihasin kristinuskoa niin pienestä asti kuin muistan. Se ällötti minua. Se ei kiinnostanut minua yhtään. Kun olin 15-vuotias, en halunnut mennä rippikouluun enkä kastettavaksi (minua ja veljeäni ei kastettu vauvoina, koska vanhempani halusivat, että saisimme itse päättää isompina asiasta).
Luulen, että kristinusko kuvotti minua siksi, että olin liian pieni ajattelemaan vielä itse, muodostamaan omaa mielipidettä asioista, ja minulla on synnynnäinen taipumus vihata kaikkea ulkoapäin tuputettua. Työnsin asian siis pois elämästäni siihen asti, kunnes olisin riittävän kypsä ja kehittynyt tarkastellakseni asiaa rationaalisesti ja omista lähtökohdistani käsin. Eli kunnes voisin muodostaa asiaan oman suhteeni ulkoapäin tulevan aivopesun sijaan.

Joten haahuiltuani aikani parapsykologian teillä ja kohdattuani siellä piilevän vaaran, kaipasin turvaa (yliluonnolliselta pahalta). Se, mikä kuitenkin lopulta sai minut etsimään Jumalaa oli hätä ja kristinuskon suuntaan minua ohjasi tätini, joka on hyvä ystäväni ja vahvasti kristitty.

18-vuotiaana olin elämässäni totaalisessa kriisissä, täydellisessä romahduspisteessä, ja lopulta aloin kaivata Jumalaa, pyytää apua siltä suunnalta. Ja jo tällöin aloin saada merkkejä. Kyse on synkronisiteetista, joka on Jungin kehittämä termi. Se "tarkoittaa merkitsevää yhteensattumaa. Se viittaa tilanteisiin, joissa kaksi tai useampi toisiinsa näennäisesti liittymätön asia tapahtuu rinnakkain. Tapahtumilla ei ole kausaalista yhteyttä, mutta niitä yhdistää symbolinen merkitys."

Hyvin usein synkronisiteetti ilmenee elämässäni kirjojen kautta. Juuri kun olen kiinnostunut jostain asiasta/tarvitsen (tietämättänikin) tietoa jostain asiasta, juuri oikea kirja ilmestyy eteeni. Kyse EI ole siitä, että kun olen kiinnostunut jostakin asiasta, havaitsen helpommin siihen liittyviä asioita. Tätäkin toki tapahtuu, mutta kyse on eri ilmiöstä. Synkronisiteetti on paljon mystisempi asia. Usein en edes tiedä tarvitsevani juuri sellaista tietoa, mutta kuitenkin, kun näen tietyn kirjan, tiedän, ett minun kuuluu lukea se ja kun luen sen, se räjäyttää tajuntani, koska jotta ajatteluni menisi eteenpäin, tarvitsin TÄSMÄLLEEN sitä tietoa ja sillä hetkellä.

Esimerkki.

Kävin hiljattain vanhempieni luona ja näin olohuoneen pöydällä kirjan, jota en ollut ennen nähnyt. Alexander Loyd: Paranemisen avain. En edelleenkään tiedä, miten tiesin, että se kirja oli siinä minua varten. Näin sen kirjan ja sekunneissa sisälläni räjähti. Tiesin, että minun kuului ottaa se kirja. Katsoin vielä myöhemmin tarkemmin sen kansia, mutta siinä ei ole juuri mitään sellaista tietoa, jonka kuitenkin mystisen vastaanotin heti sen nähdessäni. Asiaa on hieman vaikea selittää tuntemattomille, mutta yritetään.

Paras ystäväni Emilia kulkee elämässään merkillisesti samoja teitä kuin minäkin. Hän on lapsesta asti tuntenut, että hänen täytyy mennä lääkikseen, mutta ei ole ymmärtänyt miksi täytyy. Kuitenkin viimeisen vuoden aikana syy on selvinnyt hänelle. Hän menee rakentamaan siltaa länsimaisen ja itämaisen lääketieteen välille. Tai jotain sen tapaista. Ei ihan noin. Itseasiassa en oikein ymmärtänyt, mikä se hänen syynsä oli ja JUURI TÄMÄ KIRJA, josta koitan kertoa, selitti minulle täydellisesti sen, mitä Emilia tavoittelee. Se kirja on koko Emilian teoria. Aivan kuin Jumala olisi halunnut minun tietävän, mitä Emilia tietää, jotta ymmärtäisimme toisiamme taas paremmin ja tiemme yhdistyisivät. Pohjimmiltaan kyse on kvanttiparantamisesta. Energialla parantamisesta. Muttä tässä kirjassa se selitettiin täydellisesti.

Ja kun näin sen kirjan, tiesin sekunneissa, että se kirja kertoo kaiken Emilian tehtävästä. Ja kun jälkeenpäin tutkin kirjan kansia ja vilkuilin sisällysluetteloa, ne eivät oikeasti välittäneet riittävästi informaatiota, että olisin voinut tietää, että se kirja sisälsi Emilian koko teorian, KAIKEN, mistä Emilia oli koittanut kertoa, mutta josta en oikein ollut saanut otetta ja silti TIESIN.

Ja kun luin sen kirjan, sain vielä enemmän. Sen lisäksi että tajusin täydellisesti Emilian tehtävän ja ajatukset ja teorian, tajusin, että myös minun kuuluu tietää ne asiat, ne ovat osa minunkin tehtävääni. Sillä kirjalla oli massiivinen vaikutus elämääni ja sen suuntaan. Se kirja sai minut innostumaan kvanttifysiikasta ja tilaamaan kasan kirjoja, joita luen nyt, ja jotka ovat puolestaan räjäyttäneet taas tajuntani ja niin se tie etenee. Kohti jotakin.

Synkronisiteetti. I LOVE it. Synkronisiteetista Matriisista vapautuminen -blogissa: Universumin yhteinen kieli: Synkronisiteetti.

No, joka tapauksessa aloin saada tällaisia merkkejä ja tuntea johdatusta heti kun aloin etsiä.

Ja sillä tiellä olen siis edelleen.