Buddhalaiset opit egosta vapautumisesta yms. ovat yhtä potaskaa

En oikein käsitä erästä asiaa. Singer kirjoittaa, että meidän tulisi oppia olemaan pelkäämättä tuskaa tai levottomuutta ja suhtautua niihin rauhallisesti. Se, että pelkäämme tuskaa, on ongelma, koska alamme kehittää keinoja, joilla voimme välttää kokemasta tuskaa ja vähitellen elämästämme tulee valtava tuskan välttelylle omistettu rakennelma. Tuskaa ei saisi pitää ongelmana. Voimme kokea tuskaa, mutta voimme katsella tuota tunnekokemusta rauhallisesti. "Viisaat olennot eivät halua jäädä tuskan pelon orjuuttamiksi. He antavat maailman olla sellainen kuin se on sen sijaan, että pelkäisivät sitä...jos elämä tekee jotain sisintäsi häiritsevää, anna sen mennä lävitsesi kuin tuuli sen sijaan, että vetäytyisit pois...Jos haluat olla vapaa, sinun on lakattava taistelemasta näistä inhimillisiä tunteita vastaan." Jos ei pelkää tuskaa, on vapaa. (Asiasta voi lukea tarkemmin Singerin kirjasta Kahleeton sielu) Olen käsitellyt tätä aihetta jo tekstissä: Olen suuri ego-hirviö

Mutta.

Meidät on rakennettu (fyysinen kehomme, joka sisältää myös egon) sellaisiksi, että jos koemme jotain, mikä uhkaa meitä, fyysisesti tai psyykkisesti, tallennamme aivoihimme muistoja tästä kokemuksesta, että osaisimme varoa samaa asiaa keuraavalla kerralla. Usein tämä on hyvinkin järkevää. Jos kuljemme suolla ja kohtaamme krokotiilin, joka nappaa meidät suuhunsa ja yrittää syödä meidät, mutta pelästyy paikalle saapuvaa elefanttilaumaa ja jättää meidät raadeltuna lojumaan, on erittäin hyvä asia oppia pelkäämään krokotiileja ja niiden kitoja. Tuskin on tarkoitus oppia suhtautumaan kaikkeen suurella hyväksyvällä tyyneydellä ja olla oppimatta lainkaan välttelemään tilanteita, jotka vahingoittavat meitä. Vaikka tietysti on ehkä miellyttävämpää tulla pureskelluksi buddhalaisen tyyneyden tilassa kuin pakokauhun vallassa.

Psyykkiset uhat eivät läheskään aina ole sen vähemmän vakavasti otettavia. Jos kumppanimme hakkaa meitä, tuskin on tarkoitus ajatella: "Ooh, miten ihastuttava tilaisuus tämä onkaan opetella suurta tyyneyttä ja tuskan hyväksymistä".

Miten siis sovitetaan toisiinsa jämäkkyys ja omien rajojen tunnistaminen ja niistä huolehtiminen ja toisaalta tämä buddhalainen näkemys antautumisesta ja egosta vapautumisesta?

En voi uskoa, että on tarkoitus oppia elämään niin, ettei koskaan enää ajattele itseään (egoaan) ja on täydellisesti muiden käytettävissä ja täysin rajaton ja vailla minkäänlaista omaa tahtoa... Meidät kuitenkin ON sidottu täällä tähän ruumiiseen ja aivoihin, emme ole aineettomia henkiolentoja ainakaan juuri tällä hetkellä.

Ymmärrän, että suuri osa ehdollistumistamme ja psyykkisistä tuskan välttelypyrkimyksistämme ja peloistamme on turhia, ja niistä on hyvä vapautua. Ymmärrän, että on hyvä oppia suhtautumaan tuskaan niin, että tarvittaessa sitä voi vain katsella reagoimatta tai käynnistämättä pakenemis- ja välttelemismalleja, ja hyväksyy sen ja antaa sen kulkea lävitseen ja vapautuu siitä. Jos olet sopinut ystäväsi kanssa, että menette elokuviin, ja hän ei saavukaan paikalle eikä ole ilmoittanut mitään, joskus jotain tämänkaltaisia asioita on hyvä oppia vain antamaan anteeksi ilman, että reagoi. Mutta jos joku tekee näin TOISTUVASTI, minusta on syytä miettiä, haluaako tällaisen ihmisen kanssa olla tekemisissä? Minulta ainakin vie energiaa yrittää KOKO AJAN suhtautua tyynesti ja anteeksiantavasti sellaiseen ihmiseen, joka käyttäytyy epäkypsästi, epäempaattisesti tms. ja alituiseen aiheuttaa tuskaa teoillaan. En myöskään ymmärrä sitä, että MIKSI minun täytyisi olla tällaisen ihmisen ystävä? Miksi?

Aluksi tämä koko valaistumis- ja egosta vapautumisjuttu vaikutti hyvältä, mutta sitten tajusin, että tämähän on sitä iänikuista buddhalaista juttua, josta ajat sitten, sitä lueskeltuani, tulin siihen tulokseen, etten ole sen kanssa samaa mieltä asioista.

Miten esimerkiksi minun pitäisi toimia tilanteessa, jossa minulle ei riitä alle 9h yöuni, ja jos nukun alle 9h, muutun ärtyneeksi ja alan oireilla psyykkisesti, pahastikin, riippuen siitä, miten paljon alle 9 tunnin yöuni jää. Oletetaan myös, että en kirveelläkään saa itseäni joko sänkyyn tai nukahtamaan ennen kello 22 illalla. Ja oletetaan että saan työn, johon pitäisi herätä kello 05 aamulla. Jos jotenkin onnistuisin nukahtamaan kello 22, saisin 7 tunnin yöunet. Alkaisin oireilla vahvasti psyykkisesti, olisin ärtynyt ihmisten seurassa jne jne.

Minun ei kuitenkaan kuuluisi pelätä tätä tuskaa? Minun ei kuuluisi rajoittaa elämääni siten, että yritän välttää tämän tuskan kokemista? Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Hyväksyä kärsimys ja väsymys? Ja mitä se tarkoittaa? Että käytän kaiken aikani sen hokemiseen, että "ei haittaa, että olen väsynyt", vaikka se haittaa, koska en jaksa mitään.

Tai sitten se, että jos keskityn johonkin asiaan, tulen ärtyneeksi, jos minua häiritään. En mahda tälle mitään. Aivoni reagoivat siten. Jos lapseni keskeyttää minun keskittymiseni 10 kertaa minuutissa ja pyytää minua tulemaan tekemään jotain tai katsomaan jotain toiset 10 kertaa minuutissa, vaikka olen väsynyt ja yritän keskittyä ja en JAKSA, ja jokainen päivä on kaiken aikaa sellaista, miten hitossa suhtaudun tällöin buddhalaisella tyyneydellä?

Ymmärrän kertaluontoisista ja nopeasti kohdalle tulevista ja menevistä asioista, että niiden suhteen voi valita, että kokee tuskan ja antaa sen sitten mennä, mutta miten hitossa voi suhtautua välinpitämättömästi tuskaan, joka on jatkuvaa tai kestää tuntikausia joka ikinen päivä? Miten sellaisesta tuskasta voi olla välittämättä?

En ymmärrä monia asioita ja voi olla, että en vain tajua jotain, koska en ole vielä lukenut selitystä mistään kirjasta tai kuullut sitä yhdeltäkään suurelta gurulta, tai sitten buddhalaiset teoriat ovat hyvin pitkälti pelkkää potaskaa.

Ylipäätään se koko touhu, jossa yritetään erottaa ego ja puhdas minuus toisistaan, tuntuu, nyt kun muutaman päivän sitä ole pohtinut ja yrittänyt, todella väkinäiseltä. 


Artikkeli internetissä: Reconsidering Ego Death and the False Self:


"I’ve recently been considering these often promoted notions of ego death, the false self, and staying only in the present, while inquiring into my experience on the spiritual path over the last 30 years. I’ve discovered something very different than what these ideas seem to be pointing to.

I long believed these ideas to be true and spent years obsessed and battling with my conditioning. My obsession became a kind of spiritual narcissism as I tried to transcend or eradicate my false self, to stay in the present and hold onto the experience of an open non-dual vastness as the only true reality.

...I believed the spiritual ideology that the painful patterns developed in me through childhood dysfunction and trauma were the ego that must die, and that the self I took myself to be was false. I didn’t notice how this harshness in my relationship with myself created a deep and painful schism within me that would last for years.

...Eventually my attempts to force my spiritual ideas on myself failed. Feeling lost and defeated, I found an exceptional therapist with a spiritual background. But I was suspicious of teachers and authority figures whom, for years, I had blindly followed...

...In the course of psychotherapy I discovered that much of my suffering and confusion is a result of a lack of a necessary self-knowledge that only psychological introspection and investigation make possible. I began to recognize psychology as an essential aspect of spirituality... And I began to witness with compassionate understanding aspects of myself I had previously labeled my ego and believed merely needed to die.

My attention gently began to turn toward actively loving myself unconditionally, no matter what I did, what I said, or how I felt ...It was hard to let go of the anti-ego, self-as-an-illusion teachings I had so long embraced. I now call it my awakening out of non-dual ideology.

...I am saying that deep psychological integration requires deep introspection and self- examination that includes the past as well as the present. When this is bypassed, the result is often an un-integrated or theoretical spirituality.

...Now terms like “ego death”, “dissolving the false self,” and even “living only in the present”, seem naïve to me.

I’ve discovered that it’s healthier and more spiritual to include and love “me” as I am, rather than try to eradicate “me.”"


Joku kommentoi tätä ylläolevaa englanninkielistä tekstiä:

" Your article really resonates with me and confirms some of my doubts about the current fashionable thinking. I would like to rephrase that old adage “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.”


AMEN. “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.” Meidän ei TODELLAKAAN kuulu vapautua egosta. Naurettava koko ajatuskin, kun sitä enemmän miettii. Me OLEMME nyt kiinni tässä kehossa ja näissä aivoissa ja meidän on opeteltava elämään niiden kanssa. Absurdia ajatella, että meidän kuuluisi opetella elämään kuin niitä ei olisi.

Buddhalaisuus suksikoon puolestani suohon. Kiitos aspergerin, olen kykenemätön seuraamaan sokeasti auktoriteetteja ja perehdyn tällaisiin asioihin aina kriittisesti ja luottaen omiin vaistoihini ja intuitiooni.

Syökö valaistunut minä epäterveellisesti?

Alan kerätä blogiini kirjoituksia egoni osista sitä mukaa kuin tunnistan niitä. Minä vasta opettelen erottamaan sitä, mikä on egoa, siitä, mikä on puhdasta henkeä. Jo nyt, tehtyäni tätä tutkimusta vasta noin vuorokauden, olen huomannut, että egoni on koko ajan äänessä ja sillä on koko ajan jotain murehdittavaa ja stressattavaa. Ja minä olen luullut olevani kovinkin kehittynyt henkisesti!! Olen aivan naurettava, egoistinen pelle. Kyllä vain. Onneksi osaan nauraa itselleni.

Illalla aloin pohtia, mitä ei-ego syö? Kun stressaan liikkumisesta ja ruokavalioasioista, onko se ego, joka niin tekee? Kyllä vain on. Sillä puhdas minuus ei stressaa ja murehdi. Se vain on. Mutta jos minun pitää vapautua egosta, minun pitäisi lakata stressaamasta ja murehtimasta siitä, paljonko liikun ja miten syön. Mitä sitten tapahtuu? Syökö valaistunut minäni sitten huonosti ja ei harrasta liikuntaa?

Ahaa!!!! Huomaatteko? Kuka kysyy tuollaisia kysymyksiä? Kuka pelkää sitä, mitä voi seurata, jos en vahdi syömisiäni tai liikkumisiani? Kuka pelkää ja mitä?

Ego pelkää!!

Ego pelkää hallinnan menettämistä. Ego pelkää kauneuden menettämistä. Ego pelkää terveyden menettämistä. Ego pelkää!

Joten egosta vapautumien ei tarkoita ainoastaan sitä, että vapautuu ruokavaliosta ja liikkumisesta stressaamisesta vaan se tarkoittaa myös sitä, että päästää irti asioista, joihin yrittää takertua, joita yrittää varmistaa itselleen stressaamisen avulla (kauneus, terveys tms.).

Siksi sanotaan: let go let god.

Kun päästää irti egosta, on alettava luottaa. Mihin? Siihen, että tulee kannetuksi. Siihen, että kaikki tulee olemaan hyvin. On uskallettava antaa elämä Jumalan käsiin. On uskallettava irrottaa hallinnan tarpeesta ja heittäydyttävä.

Se ON pelottavaa!

Ego ei pidä sellaisesta. Ego haluaa hallita. Ego huolehtii, murehtii ja stressaa.

Jossain internet-artikkelissa sanottiin, että ego yrittää miellyttää muita ihmisiä ja ego haluaa yrittää hallita asioita. Egolle hallinnan tunne on tärkeä.

Minulla tulee olemaan todella paljon tekemistä ylipaisuneen, valtavan ja hypermammuttimaisen egoni poistamisessa. Hitaasti aloitan siivousurakan.

Ja minä olen kuvitellut olevani jo henkisesti varsin kehittynyt??? Sallikaa minun nauraa!!! HAHHAHAHHAHAAAAAA. Olen paksuegoinen ameeba.

Olen valtavan suuri EGO-hirviö

Kaikki on hyvin jännittävää! En todellakaan kuvitellut, että voisin valaistua vielä tämän elämän aikana. Voi olla, etten valaistukaan (vapaudu egosta), mutta olen selvästi siirtynyt lähemmäs kyseistä päämäärää ja valmis etenemään kasvussani. Vielä muutama kuukausi sitten en voinut kuvitellakaan, että pystyisin luopumaan egostani. Tai oikeastaan, vielä muutama viikko sitten. Mutta itseasiassa huomaan nyt useita merkkejä, jotka kertovat siitä, että alitajuisesti muutosprosessi on ollut käynnissä jo aika kauankin. Ja se nimenomaan on jännittävää! Miten tietämättäni olen alkanut luopua egosta jo ennen kuin aloin tehdä sitä tietoisesti.

Se, miksi olen ajautunut identiteettikriisiin, johtuu juuri siitä, kuten nyt ymmärrän, että olen alkanut luopua egosta eikä minulla ole ollut mitään tilalle. Saavuin vaiheeseen, jossa aloin kyseenalaistaa tekemiäni valintoja, tavoitteita, minuuteni osia, koska, tiedostamattani, aloin tajuta, että ne eivät ole todellista minua vaan vääristyneitä egon osia. Egon haluja.

Absurdia on sekin, että kuvittelin jo olevani aika valaistunut ja viisas ja henkisesti kehittynyt olento ja nyt tajuan, että en todellakaan ole ollut vaan lähinnä ameeban tasolla. Täysin egon vallassa, egon orja. Pelkkää egoa egoa egoa.

Pidän artikkelista Enlightenment is a failure. Valaistuminen on egon käsitys häviöstä. Se on hyvin sanottu. Sillä ego haluaa tuntea olevansa erityinen. Ego haluaa mainetta ja kunniaa ja rikkauksia ja kauneutta. Valaistumisessa ihminen luopuu sellaisten asioiden tavoittelusta. Niillä ei ole merkitystä. Valaistunut ihminen ei ajattele olevansa spesiaali. Jumala voi ohjata hänet tekemään työtä, josta ei saa mainetta, ei ehkä edes kiitosta. Egolle se on kamalaa. Ego haluaa olla SUURI.

Mitä on valaistuminen? Tässä hyvä kohta artikkelista. Ylempi (kylmää) kuvaa olotilaa, jossa olen viettänyt viime vuodet. Alempi (lämpimämpää) kuvaa sitä, mitä valaistuminen oikeasti muistuttaa.


Cold
I am experiencing a tremendous spiritual growth. My God given abilities are strengthening rapidly. At this point I am a very Strong Empath. I have other wonderful God given gifts, but the Empath is the strongest. I have known since I was very small that I was special and always had a Guardian Angel with me. I was not taught this by my parents or anyone, I just knew. Of course, at that age I wasn't sure what all this meant. However, I now know what my purpose on this Earth in this lifetime is through Meditation.


Warm
I've been struggling to rise beyond ego, and to have the faith necessary to turn my life over to the Divine energy that is God. It is a constant preoccupation and I am repeatedly filled with a sense of failure and doubt. I know that my ego is wounded much too easily, and that I then act defensively and purely in the service of ego. I think that I also need to learn to be gentler with myself and my human failings. In fact, I believe that my preoccupation with whether I am acting egoistically reflects my egocentricity.


Olen ollut täysi ääliö. Nyt näen, että olen vain valtavan suuri EGO. Ego ohjaa elämääni. Yök.


Mutta olen iloinen siitä, että nyt näen sen. Ja kirja, jota nyt luen (Singerin Kahleeton sielu), on kuin suoraan kirjoitettu minulle, se vastaa kaikkiin kysymyksiin, jotka juuri nyt ovat ajankohtaisia, ja joiden kaikkien olemassaoloa en edes tiedostanut ennen kuin näin akuuteimmat ongelmani kirjassa kuvattuina ja sain myös vastaukset siihen, miten pääsen eteenpäin.

Kirja auttoi minua ymmärtämään, että minä en ole ego. Ego kuuluu ruumisminääni (minun termini, jota käytän puhuessani itselleni). Ego on kiinni kehossani, sen tarpeissa, ehdollistumissa, aivojen virheohjelmoinneissa. Mutta egon takana on puhtaan kokemuksen tila, minä, joka vain on. Se on minun henkeni, sieluni. Se olen minä. Ego on täysin irrallinen tuosta henkisestä minästä. Ja nyt osaan erottaa ne kaksi toisistaan ja osaan mennä tuohon puhtaan kokemuksen tilaan, jossa voin aistia puhtaan minuuteni ja katsella sieltä egon puuhia, ajatuksia ja tunteita ja jossa ymmärrän, ettei niillä ole merkitystä, ei oikeasti.

Mutta olen vielä aivan heikko ja vasta tieni alussa. Minä alan vasta opetella. Nyt olen kuitenkin vain suuri ego-hirviö. Valtava mätäpaise. Ei ihme, ettei minulla koskaan ole energiaa ja olen aina väsynyt. Vaikka olen kuvitellut olevani kovinkin nerokas ongelmieni ratkaisemisessa ja pitkällä kasvussani, näen nyt, että olen pelkkä raakile ja TÄYNNÄ ongelmia, tukkeutunutta energiaa. Keskeneräisiä energiamuodostelmia, kuten Singer nimeää kirjassaan. Sanskritin kielessä niitä kutsutaan samskaroiksi, vaikutelmiksi. Samskarat ovat tukoksia, menneisyydestä peräisin olevia vaikutelmia, jotka hallitsevat elämää.

Kirjan luku Sisäisen piikin poistaminen oli hyvinkin ravistava. Se puhui kuin suoraan minusta. Siinä puhutaan vertauskuvallisesti käsivarressa olevasta piikistä. Sen voi joko ottaa pois tai sitten voi yrittää elää sen kanssa niin, että koko ajan varoo sitä. Singer kirjoittaa, miten henkilö, joka elää piikin kanssa, kehittää mitä mielikuvituksellisimpia ratkaisuja, ettei mikään osuisi piikkiin ja tuottaisi kipua. Nukkuessa hän yrittää pysyä asennossa, jossa piikki ei tuota kipua. "Ehkäpä voisit rakentaa jopa jonkinlaisen telineen, joka toimii suojalaitteena. Jos todella paneudut asiaan ja saat rakennettua toimivan laitteen, arvelet ratkaisseesi ongelman. Sanoisit: ”Nyt voin nukkua. Ja arvaapa mitä? Minua pyydettiin televisio-ohjelmaan kertomaan tapauksestani. Kaikki, joilla on piikkiongelma, voivat saada suojalaitteeni, ja minulle maksetaan jopa tekijänoikeusmaksuja’."

Totuus on, että ongelmaa ei ole ratkaistu. Piikki hallitsee kyseisen henkilön elämää täydellisesti. "Se vaikuttaa kaikkiin päätöksiisi: minne menet, kenen kanssa voit olla, kuka voi olla kanssasi. Se päättää, missä voit työskennellä, millaisessa talossa asua... Piikki kerta kaikkiaan hallitsee elämäsi kaikkia puolia."

Se olen minä. Piikki-ihminen. Sillä mitä muuta minä olenkaan tehnyt viime vuodet kuin rakentanut elämääni piikkini ympärille, luovuttanut kaiken sen hallintaan. Olen asperger ja erityisherkkä ja minulla on adhd-piirteitä. Sen takia olen invalidi. Minulla on resurssirajoitteita. En pysty siihen tähän ja tuohon. Koko elämäni pyörii piikkini ympärillä. Se hallitsee elämääni.

Ja sitten jos keksin ratkaisuja piikin kanssa elämiseen, olen kuin esimerkin henkilö, joka pääsee televisioon. Haluan kertoa kaikille, joilla on piikkiongelma, suojalaitteista, joita olen rakentanut.

Aivojen uudelleenohjelmointi, josta olen ollut niin tohkeissani. Mitä se on? Se on vain egon ympärillä pyörimistä. Egon muokkaamista. Sillä ego on ruumiini minä. Ruumisminä. Voin muokata egoani.

Mutta puhtaan minuuteni kannalta tällä millään ei ole mitään merkitystä. Puhdas minuuteni on ehjä. Valmis. Kaunis. Se vain on. Sitä ei voi muokata tai muuttaa.

Pitää päästä egon taakse.

Minä en ole asperger. Minä en ole erityisherkkä. Ne ovat ruumiini ominaisuuksia. Ne kuuluvat egooni. Minä en ole egoni. Ne eivät siis määritä minua, ne määrittävät vain egoani. Niillä on merkitystä vain egoni kannalta, ei minun puhtaan minuuteni kannalta.

Kun vapautuu egosta, sellaisilla asioilla ei enää ole merkitystä.

Egosta vapautuminen tosin ei ole helppoa. Periaatteessa on, mutta ei silti ole. Sitä, mitä ego on, erittelen seuraavassa kirjoituksessa.