Asperger ja strukturoimattomien sosiaalisten ryhmätilanteiden aiheuttama ahdistus

Oon kuvitellut, että en ole ujo ihminen, koska olen (mul on diagnosoimaton ADHD) todella estoton ja ulospäinsuuntaunut ja oon monenlaisissa tilanteissa PALJON keskivertoihmistä rohkeampi ja äänekkäämpi ja otan esim. ryhmätöissä tilanteen haltuuni ja alan koordinoida toimintaa jne. MUTTA kärsin kuitenkin tietynlaisissa tilanteissa hirveästä sosiaalisesta ahdistuksesta ja kun luin jokin aka sitten ujoudesta (tutkin, mitä se nyt sitten todella on), niin ujouden ja sosiaalisten tilanteiden pelon välinen ero on ainoastaan aste-ero. Kyse siis ihan samasta asiasta, mutta ujous on vaan lievempi versio. Eli vaikuttaisi siltä, että olen kuin olenkin ujo! Tosin joissain tilanteissa se on niin paha, että arvelisin sen kallistuvan patologisen ahdistuksen/pelon puolelle.

MUTTA oon pohtinut asiaa ja musta tuntuu, ettei kyse ole "normaalista" ujoudesta vaan jostain asperger-ilmiöstä, jota ei ehkä VOI korjata koskaan millään keinolla. Oon vuosien aikana eheytynyt tosi paljon ja oppinut hyväksyyn itseäni sellasena kuin oon, oppinut sosiaalisia taitoja jne. Mä en oo ujo siksi, et pelkäisin tekeväni jotain väärin -ainakaan en tiedosta, et näin olisi, koska se ahdistus on päällä KOKO AJAN niissä tilanteissa, vaikka istusin vaan hiljaa ja kokisin, et on ok olla hiljaa. Ja POINTTI on mulla se, et oon alkant tulla siihen tulokseen, että se, mikä ton olotilan mulla tekee on HÄMMENNYS. Olen HÄMMENTYNYT tietynlaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Puhun nyt strukturoimattomista ryhmätilanteista. Eli paikalla on useampia ihmisiä ja sillä tilanteella ei oo MITÄÄN selkeää struktuuria. Eli vapaamuotoista hengailua, tutustumista, olemista. Niin mä koen, että se on vaan mun aivoille täysin LUONNOTON tilanne ja se tuntuu luonnottomalta ja olen hämmentynyt. Ja kyse ei ees sinänsä oo siitä, etten tietäisi, mitä mun pitää tehdä, koska sen voi opetella ja oon opetellut. Sitähän VOI vaikka istua vaan hiljaa. Mutta jotenkin koen, että se kontakin ottaminen ja vuorovaikutuksessa oleinen noissa tilanteissa on niin kovaa mentaalista työtä ja ponnistelua, että en oikein jaksaisi, ja sit vajoan helposti vaan jotenkin itseeni ja johkin autistiseen kuplaan ja oon yksin, mut sit taas ei oo mitään järkeä olla SIINÄ TILANTEESSA, koska HALUAISIN olla ihmisten kanssa ja jos olen YKSIN olen sitä mieluummin kotona kuin ihmisten tuijotettavana. Ja adhd tekee mulle siis vielä en, että pitkästyn kuoliaaksi, jos mulla ei ole mielekästä tekemistä eli se, et istun paikoillaan ja en jaksa sosialisoida on tappavan tylsää ja oon mieluummin yksin KOTONA, jossa voin tehdä kiinnostavia asioita.

Mutta siis jännää on, et HETI jos tohon tuodaan joku peli tai ryhmätyö tai mun kehittämät keskustelukortit, jotka muuttaa keskuslteutilanteen strukturoiduksi, mun kaikki ahdistus ja ujous ja hämmennys katoaa ja oon super ulopäinsuuntautunut ja eloisa ja äänekäs jne.
Mutta elämässä on hyvin paljon sosiaalisia tilanteita, joissa haluisin ehkä olla mukana, mut se on sitä strukturoimatonta oleskelua, ja se ei vaan suju... Siis lähtien ihan yöelämässä viihteellä käymisestä. Pitkästyn siellä kuoliaaksi ja oon hyvin ahdistunut, koska sehän ON just tollanen strukturoimaton hengailutilanne. Ja sit tarvin päihteitä (lähinnä alkoholi), joilla pakenen sitä ahdistusta ja hämmennystä. TAI pakenen tanssilattialle ja oon piilossa siellä koko yön. Mikä taas ei oo kiva juttu, koska tulin sinne siksi, et HALUSIN nähä ihmisiä ja tavata ihmisiä...

Huokaus. Mut oon tullut siihen tulokseen, että tota EI voi korjata vaan se johtuu aspergerista ja on jotenkin vaan osa minua. Niinku silmien väri. Eli et kyse ei oo peloista sinänsä vaan tilanteen luonnottomuuden ja struktuurin puutteen aiheuttamasta hämmentyneisyydestä.

Uusi vaihe elämässä

Mul on uusi vaihe elämässä. Vuonna 1999 kieppeillä koin hyvin traumaattisia asioita, jotka oli itseaiheutettuja ja pelästyin pohjiani myöten siitä, että saatan tuhota itseni, jos käyttäydyn halltsemattomasti. Tähän liittyy siis mm. huumeiden viihdekäyttö tuohon aikaan, vaikka näin jälkikäteen oon tajunnut, että siinä oli mukana paljon muitakin tekijöitä (usean päivän valvominen putkeen ja ei tainnu tulla juuri syötyäkään noilla reissuilla ja sitten siihen aikaan pelkäsin kuollakseni ihmisiä ja sosiaaliset pelot ja muut pahensi stressiä ja kuormittumista). Tuosta toivuttuani alkoi näihin aikoihin asti jatkunut traumaperäinen stressireaktio ja hysteerinen tarve yrittää HALLITA itseäni ja elämääni etenkin kaikessa terveyteen ja hyvinvointiin liittyvässä, koska pelkäsin hysteerisesti, että jos en vahdi koko ajan kaikkia tekemisiäni, tuhoudun.

Vuosi vuodelta toi on helpottanut ja nyt kun alotin opiskelut ja varsinkin ny kun oon taas sinkku, oon ekaa kertaa 15 vuoteen alkanut ajatella, että ehkä on OK, jos käy joskus juhlimassa ja ehkä on OK, jos juo alkoholia ja pitää hauskaa. Pikku hiljaa oon alkanut aatella, että ehkä kaiken ei tarvi olla aina täydellisesti kontrolloitua ja hallinnassa ja en silti tuhoudu. Oon ilokseni huomannut, että nyt kun oon käynyt taas reiveissä 15 vuoden tauon jälkeen, osaan sanoa ei siellä päihteille (syy, miksi lopetin niissä käymisen oli se, että pelkäsin, että en osaisi sanoa ei). TOSIN jos juon liikaa alkoholia ja kontrolli alkaa pettää riski myös tuohon kasvaa. Eli senkin takia mulle on tosi tärkeää, et saan pidettyä alkoholinkäytön hallinnassa.

Mut nyt huomaan, et elämässä on sellanen uusi vaihe, että noiden pelon täyttämien vuosien jälkeen uskallan taas juhlia ja irrotella. Samalla haluan nyt opetella, miten sen voi tehdä turvallisesti ja hallitusti niin, että voi nauttia esimerkiksi alkoholin tuomista kivoista jutuista ja on mukavaa. Tämmöstenkin asioiden opettelua.

Vesityttö

Joudun tänään meneen tanssimaan. Koska tiedossa on helvetin hyvää musiikkia. Menen sinne ihan van musiikin takia. Tanssimaan. Nauttimaan. Mun tanssikengät on rikki. Mulla on vaan helvetin rumat lenkkarit. Ja saappaat, joissa on vähän korkoa. Niilläkin VOI tanssia melko mukavasti, mutta ei täydellisen mukavasti. Pitää valita ulkonäkö tai tanssimisen vapaus. Valitsen jälkimmäisen. Ja näytän järkyttävältä. Ihan sama. Ehkä. Ehkä ei. Ystäväni ehdotti säärystimiä. Hieno ajatus!! Jos olisi säärystimet. Tai rahaa sellaisiin ja energiaa etsiä sellaiset. Huokaus.

Menen sinne vesityttönä. Se on uusi identiteettini. Juon vettä. Olen oma itseni. Mulla on aina vähän paha olo tuollasissa sosiaalisissa ympäristöissä ja oon alkoholilla koittanut lääkitä sitä hämmentynyttä oloa (johtuu suoraan aspergerista eikä ole parannettavissa), mutta en halua enää. Jos olen hauras, herkkä ja risainen olento, se saa näkyä. Se ei siis ole ujoutta. Voin vaivattomasti lähestyä tuntemattomia ihmisiä ja tanssia yksin tyhjällä tanssilattialla jne. Se on vaan aspergerjuttu. Sellanen "kala kuivalla maalla" -fiilis.

Vesityttöidentiteettiin kuuluu myös, että pyrin olemaan tupakoimatta. Sitä teen silloin kun juon ja sekin on lääkitsemistä. Saman oudon olon lääkintäyritys. Eli aspergerin ja adhd:n takia tuollaset epämääräiset sosiaaliset ryhmätilanteet tekee minulle stressaantuneen, hämmentyneen ja levottoman olon, pitkästyn helposti, jos en tanssi, koska sit ei oo muuta tekemistä kiuin sosialisoida ja tuollasessa ympäristössä se on minulle aina hiukan epämukavaa. Tupakointi on yksi keino saada hetkeksi tekemistä, joku aktiviteetti johon suuntautua. Se luo myös mukavat puitteet pienelle sosiaaliselle hetkelle jonkun ihmisen seurassa. Tupakan polton pituus määrittelee sosiaalisen tilanteen keston.
Mut yritän kestää nyt omana itsenäni ja kaikkien paskojen fiilisteni kanssa ja juuri niin vammasena kuin olen. Ilman lääkintää.

Ulospäin se näyttäytyy ujouden kaltaisena, mutta se ei ole. Se on haurautta. Herkkyyttä. Varautuneisuutta kyllä. Olen vaan. Outo.

Päihteettömyys ja todellisuuden rehellinen kohtaaminen

Olen herännyt takaisin todellisuuteen. Muistin olevani 35 (kohta 36) ja että opiskelijatoverini on vasta vähän yli parikymppisiä. Pääsi hetkeksi unohtuun. Ei, en minä taidakaan elää 20-vuotiaan elämää. Se oli tilapäinen hepuli, joka seurasi siitä, kun lähinnä alkoholin takia taannuin hetkeksi lapseksi ja höperryin ja unohdin hetkeksi kuka ja missä olen.

Suurin syy siihen, miksi en niin hirveästi jaksa alle 30-vuotiaita on siinä, että ne elää vielä BILETYSVAIHETTA. Alkoholia, pilveä mitä lie. Sosiaalista juhlahumua. Viikonloppusin radalla. Mä niin EN JAKSA.

Tosin kyl samaa vikaa on sinänsä vanhemmissakin ihmisissä, et usein, kun sit joskus ryömitään kotoa sosialisoimaan, ihmiset juo. Mä EN TAJUA, et mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ei voida sosialisoida SELVINPÄIN????? Musta ois IHANAA hengata ja viettää iltaa ihmisten kaa selvinpäin. Käydä myös tanssimassa selvinpäin. Mutta siis niin, että KAIKKI on sillain. Koska jos esim olisi joku disko, jossa ei myydä alkoholia ja jonne kokoonnutaan pitään hauskaa SELVÄNÄ, se tunnelma ja meno ois tosi erilaista kuin noissa juottoloissa. Mutta ei. Nyt täytyy olla lähes YKSIN selvinpäin ja muut päihtyy ympärillä.

Minun mielestä päihtyminen on PAKENEMISTA. Ihan sama mitä ainetta käytetään. Mitä paetaan? "Negatiivisia" tunteita. Häpeää, epävarmuutta, väsymystä, surua, yksinäisyyttä, pelkoja.... Näitä tunteita EI PITÄISI turruttaa ja peitellä ja paeta. Ne pitäs kohdata ja elää läpi ja oppia se, mitä niillä on asiaa. Kun ne aina turrutetaan ja niitä ei kohdata, ei ole mahdollista käydä läpi ASIOITA, jotka noiden tunteiden takana on, ja kasvaa.

Ite huomasin taas tän selkeästi, kun humallutin itseni viikko sitten. Join, koska aattelin, et välillä on hauska IRROTTAA eli heittää aivot narikkaan ja lakata ajattelemasta ja vaan kekkuloida. Mutta jälkikäteen huomasin tehneeni virheen. En varsinaisesti KADU mitään muuta kuin sitä, että missasin mahdollisuuden kohdata tilanteita ja ihmisiä aidosti omana itsenäni. Ja nyt entistä vakaammin kuljen kohti omaa ehdotonta arvoani - päihteetöntä elämää, jossa kohtaan tunteeni ja kaiken mitä sisälläni on, kohtaan ihmiset aidosti omana itsenäni ja kohtaan todellisuuden sellaisena kuin se on. En halua minun ja tunteideni, minun ja ihmisten ja minun ja todellisuuden väliin päihteitä.

Tämä on minulle keskeinen ja tärkeä arvo. Ja aika harva jakaa sen kanssani, etenkin, jos ihmiset ovat alle 30. Ehkä nuorina ei vielä olla yhtään kypsiä käsitteleen niitä vaikeita tunteita ja omaa keskeneräisyyttä ja siksi nuorena päihteet on niin keskeisessä roolissa. En tiiä. Ihan sama, muut tehkööt mitä tekee, mut en voi luoda mitään todella syvää ja merkityksellistä ihmissuhdetta kenenkään sellasen kaa, joka ei jaa arvojani. Siis vaikkapa mennä naimisiin . Tai olla edes sydänystävä (jos arvojen suhteen on isoja eroja). Toki voi tutustua monenlaisiin ihmisiin, joilla on monenlaisia ja poikkeaviakin arvoja, ja on hyväkin olla laajempi perpektiivi todellisuuteen, mutta kyllähän sitä todella läheiseksi valikoituu ihmisiä, joilla on samoja arvoja ja näkemyksiä asioista.
Siksi minä EN sittenkään enää ole 20-vuotias ja taannu elämään uusiksi nuoruutta. Toki joitain niitä sosiaalisen yhteyden kokemuksia yms. on jäänyt uupumaan ja ehkä sellaisia kokemuksia voin saada nyt elämässäni, kun oon eheytynyt, ja voin siltä osin ikään kuin paikkailla aukkoja, joita on jäänyt, ja nämä kokemukset sitten eheyttää lisää ja auttaa kasvamaan alueilla, jotka puuttuvien kokemusten vuoksi on jäänyt raaoiksi. Mut hankin sit niitä kokemuksia ihan tänä mummuna, joka olen.