Rakkaudessa pettymisestä, torjutuksi tulemisesta ja sydänsuruista

"A major of suffering for many of us is our attachment to illusions."

Mua ei haittaa sinänsä pätkän vertaa, jos joku, josta oon kiinnostunut, ei oo kiinnostunut musta. Mutta mua haittaa se, että oon tosi herkkä ja kun tapahtuu negatiivisia asioita, joita mun aivojen täytyy prosessoida, meen epätasapainoon. Ja koska oon herkkä se, että meen epätasapainoon, tarkottaa sit todellakin EPÄTASAPAINOA ja voin tosi paskasti ja kaikki on päin hevon persiitä. Eli mua haittaa siinä se, että mun elämästä menee x määrä päiviä kaaokseen, jotka mieluummin oisin voinut hyvin ja tasapainoisesti.

On hemmetin ärsyttävää, et jos joku kohtelee huonosti tms. ja haluut vaan unohtaa koko ihmisen iäksi, niin sun typerät aivot ei voi unohtaa sitä NAPS. Ettei oo mitään katkasijaa, josta voi sammuttaa asiaa koskevat virtapiirit vaan se on aina PROSESSI ja vie jonkun verran aikaa. Se ei vie ees kauan. Oon tän kevään aikana saanut harjotella aika monta kertaa ja huomannnut, et ei se vie kuin about viikon, JOS hoidat asian järkevästi. MUTTA, kuten valtettavan helposti sorrun tekeen, jos alkaa käyttäytyä typeräsi, kuten 1) jatkaa viestittelyä tai toivossa roikkumista tai 2) alkaa etsiä heti UUTTA mieshenkilöä, johon kohdistaa romanttiset haaveilunsa, kun se, kehen ne ensin kohdistui, osoittautui epäkelvoksi, eli laastariksi, pitkittää asiaa – joskus jopa kuukausilla.

Sinänsä olen kiitollinen, et oon saanut harjoitella nyt niin monta kertaa, koska harjoitus tekee mestarin. Koko kevät meni oikeasaan LAASTAROIDESSA. Se alkaa ensimmäisestä pettymyksestä. Tapasit jonkun, joka sai sut haaveileen romanttisista asioista ja rakastumisesta ja sitten ne haaveet ei toteutuneetkaan sen ihmisen kanssa. Seuraa kipu. Ja sitten alkaa etsiä heti UUTTA kohdetta niille haaveille, ettei tarvisi tuntea sitä luopumisen tuskaa. Ja sillon oot liikkeellä ihan väärin aikein ja voit olla aika varma, et tulet pettymään vaan UUDESTAAN. Ja tätä voi sit jatkaa huomattavan pitkään.

Vain yhden pettymyksen onnistuin hoitaan hemmetin hyvin eli sanoin bye-bye (koska toisen käytös ei miellyttänyt, vaikka muuten pidin tyypistä) ja prosessoin asiaa joitain päiviä viestimällä sille ja sit poistin facebookin muutamaksi päiväksi – sillon en voi odottaa toiselta sitä myyttistä viestiä, jossa minulle paljastuu, että kaikki suurimmatkin unelmani ovat sittenkin totta ja irtipäästäminen helpottuu – ja näin sain oikein siististi itseni ulos siitä kuviosta. Enkä alkanut ettiin korviketta/laastaria.

Olen oppinut, että sellanen hetki, kun pitäs päästää irti ihmisestä, johon romanttiset rakastumishaaveet on kohdistuneet, on hetki, jollon enemmän kuin koskaan muullon minun pitäs toimia puhtaan JÄRKEVÄSTI. Eli vaan kärsiä se paska läpi. Sillä se menis ohi nopeimmin – ja siis helpoiten. Ja siiihen ei oikeasti mene kovin kauan, JOS sen hoitaa fiksusti. Pahin paska helpottaa muutamassa päivässä. Jos oot ottamatta yhteyttä ja etsimättä korvikkeita, viikon kuluttua alat olla jo selvinnyt hommasta.

Korvikkeen/laastarin etsimisessä pahin ongelma on siinä, että oot liikkeellä ihan väärästä syystä ja tavallaan epätoivoinen, koska haet jotakuta poistaan sen, et suhun sattuu. Ja SE johtaa lähes väistämättä siihen, et uusinnat kipukokemuksen, koska jos ja kun löydät jonkun, jonka KUVITTELET olevan uusi kohde romanttisille haaveillesi, se on lähes varmasti ihan epäkelpo kohde, josta ei tuu mitään muuta kuin uusi pettymys.

Eli, jos sattuu ja toipuu pettymyksestä, ENNEN kuin "etsii" mitään uutta ihmistä, pitäs elää se kärsimys läpi, jotta sitten ei enää ole liikkeellä vääristä syistä. Itsellä ainakin se "etsiminenkin" lakkaa sitten, kun on aiemmista paskoista toipunut, koska oon onnellinen yksin ja voin hyvin enkä oikeastaan ees tarvi ketään. Mutta kummalla tavalla vaan heti kun joku tulee jostain puskista ja tekee yllätyshyökkäyksen ja saa sut unelmoimaan rakastumisesta ja sit vetää maton jalkojen alta, niin huomaa yhtäkkiä miettivänsä, et pitäskö mennä Tinderiin tai lähtee viihteelle. Mut onneksi oon nyt viisastunut. En mene enkä lähde. Ei korvikkeita, ei laastareita. On vaan kärsittävä läpi se kipu, kun joudut luopumaan HAAVEISTASI.

En sure sitä, että en saanut jotain tiettyä ihmistä. Suren sitä, ettei mun unelmat toteutuneet. Kipu tulee haaveista. Sä kuvittelet mielessäsi, miten IHANAA sen toisen kanssa olisi. Kuitenkaan sulla ei välttämättä todellisuudessa ole koskaan sellasta ihanaa kyseisen ihmisen kanssa ollut. Tai on ollut ja ei ole enää. Roikut kiinni siis illuusioissa ja muistoissa ja jossain mitä ei ole, ja kipu tulee siitä, että halusit jotain, mitä et saanut.

Joten ei. Mua ei haittaa sinänsä se, että joku ei tykkää musta, koska en minä sure sen nimenomaisen ihmisen menetystä vaan suren sitä, ettei se, mistä haaveilin, toteutunut. Kuitenkin se, mistä haaveilin, voi toteutua yhtä lailla vielä jonain päivänä jonkun muun kanssa.

Mutta kyllä. Mua haittaa se, ettei joku tykkää musta sikäli, että muhun sattuu se, ettei mun haaveet toteutuneet ja joudun luopumaan kaikesta siitä, mistä ehdin haaveilla. Ja se on joka kerta kivulias prosessi. Huomaan aina silloin toivovani, että mut voitaisiin vaivuttaa uneen siksi aikaa, että mun aivot on prosessoineet asian ja sit saisin herätä, kun se on valmis. En haluaisi elää läpi sitä kipua. Se on raskasta. Ja koen, että myös turhaa, koska menee päiväkausia elämästä kipuiluun ihan turhan asian kanssa. Rakensit jotain haaveissasi ja sitten joudut luopumaan siitä, mitä päässäsi rakensit. Mitä hyödyllistä siinä kipuprosessissa on?

En taas kerran jaksaisi käydä sitä läpi... Mutta ei oikein ole vaihtoehtoa.

Täydellisen vapaa ja riippumaton

Musta alkaa hitaasti tuntua siltä, että oon läpimurron kynnyksellä. En tiedä kuinka paljon tää ADHD-lääke eilen vaikutti asiaan ja vaikuttiko ollenkaan vai oonko muuten vaan lähestymässä ratkaisevaa niksahdusta aivoissani, jossa oon valmis VAPAUTUMAAN mun elämääni pahiten riivaanneesta painajaisesta ja eilen siis ekaa kertaa elämässäni mä NÄIN ja KOIN, millasta olisi, kun olen VAPAA.

Mä olen siis jo pitkään ollut tietoinen siitä, että mulla on luultavasti vakava addiktio. Se mistä olen riippuvainen on miesten huomio ja sit se kaikki jännitys, mikä liittyy uuden ihmisen tapaamiseen ja flirttailuun ja niihin kemikaaleihin, joita irtoaa noissa prosesseissa ja tietysti siinä kun pääsee iholle ja pussaileen ja seksiä jne. Oon kokenut että toi estää mua ehkä sitoutumasta, koska kun sen tyypin kanssa se kemikaalicoctail laimenee, en saa sitä mun fiksausta enää siitä suhteesta ja alan haluta vapauteen etsimään sitä muualta. Ja sit kun oon sinkku... Sithän se helvetti vasta alkaakin, koska toi addiktio alkaa hallita mun koko elämää. Mä vaan haen mun fiksausta koko ajan jostain. Koko ajan ajattelen, et kunpa joku viestittäisi mulle, joku MIES. Ja jos viestittelen jonkun maukkaan miehen kanssa, kaipaan koko ajan enemmän. Haluan siirtää viestittelyn romanttiseksi/seksuaalissävytteiseksi, jotta siitä saisi kunnon kiksit. Mut sen viestittelyn jälkeen... Koenko rauhaa? Ei. Haluan lisää. HETI. Haluan nähdä. Jos näen, riittääkö se? Ei. Haluan kosketuksia ja läheisyyttä ja seksiä. No, sain niitä, auttaako se? Ei. Haluan taas viestejä ja näkemistä ja koskemista. Ja taas. Ja koko ajan. Mun pää vaan on totaalijumissa tossa addiktiokierteessä.

Mietin sitäkin, et kn se on sinänsä ihan sama KUKA se toinen ees on, kunhan se aktivoi mussa sen kemiallisen coctailin eli on KIINNOSTAVA. Mut se voi olla kuka vaan periaatteessa. Haluan vaan sitä fiksausta. (En nyt seurusteleen alkaisi kenenkä kaa vaan tietysti, mut fiksaukseen käy kuka vaan, joka niitä kemikaaleja saa minussa aikaan.)

Mutta EILEN ensimmäistä kertaa elämässäni koin päässäni, miltä tuntuisi olla VAPAA. Illalla mietin kuumeisesti, et koska joku maukas mies kirjottaa mulle jotain, miksi ei kirjoita, kirjoitanko minä haluan nyt sitä fiksausta. Mut ekaa kertaa koskaan mä tavotin aivoissani sellasen olon, että päästän irti. Että entä jos keskityn vaan mun omaan elämään ja siinä oleviin juttuihin ja UNOHDAN täydellisesti miehet ja fiksaukset enkä enää tarvi niitä mihinkään vaan PÄÄSTÄN IRTI. Ja oli hyvin lähellä, et olisin eilen elänyt niin, mutta sit mua hämmensi muutama asia ja palasin vanhoihin kaavoihini (menin viestitteleen).

Mun tarvii kysyä neuvoa ihmisiltä, jotka jo on täydellisen riippumattomia ja vapaita. Lähinnä en ymmärrä sitä, että MITEN sellaset ihmiset tapaa ketään, jotka on täydellisen riippumattomia ja vapaita? Miten? Koska jos mä lähtisin siihen vapauden tilaan, se tarkoittaisi, että mulle on ihan sama näenkö mä jotain tyyppiä vai en. Tai siis et jos se ihminen kiinnostaisi mua, mut olisin täysin riippumaton ja vapaa eikä mulla ole TARVETTA nähdä sitä niin miten sitä sit näkee sen toisen kanssa koskaan?

Itsensä hyväksyminen

Joskus aikoinaan oon aiheesta kirjoittanutkin, mutta kirjoitan taas. Eli se, miten naisia opetetaan olemaan vaikeasti tavoiteltavia, on totaalista paskaa ja voi olla erittäin haitallista ihmisten hyvinvoinnille. Minä kun vielä olen puupäinen asperger, jolla ei aikanaan ollut HAJUAKAAN siitä, miten toimia sosiaalisesti, imin tietysti kaiken tiedon kirjoista ja lehdistä, minkä löysin ja yritin omaksua sen hyvin vakavissani. Tuo vastenmielinen epätotuus siitä, millainen naisen pitäisi olla, on aiheuttanut elämässäni äärimmäisen paljon kärsimystä.

Kenenkään ei pidä olla yhtään minkälainen. Ihmiset on YKSILÖITÄ. Jokaisen kuuluu olla oma itsensä.

Muun muassa tästä, mutta joukosta muitakin syitä, johtuen, juuri sinkkuaika on minulle vaikeaa, kriisien täyteistä, pelottavaa aikaa. Kun pelkää, ettei kelpaa jollekulle, josta on kiinnostunut. Eikä oikein tiedä, miten pitäisi käyttäytyä ja olla ja toimia.

Muutama vuosi sitten, kun olin sinkku, pääsin onneksi isoja askeleita eteenpäin ja silloin aikani sekoiltuani pääni ja epävarmuuksieni kanssa koin suuren ja vapauttavan oivalluksen, joka meni osapuilleen näin: "Ei SE ole ongelma, jos pidän paljon yhteyttä mieheen, vaan SE, että jos ajattelen, että EN SAA pitää, mutta sitten pidän kuienkin, koska sitten tulen äärimmäisen epävarmaksi, koska minut on opetettu ajattelemaan, että kukaan mies ei halua naista, joka on aktiivinen, ja SITTEN minusta tulee neuroottinen ja sekoileva ja kaikki on katastrofissa". Ongelma EI siis ole aktiivisuus vaan neuroottisuus, joka taas tulee siitä, jos ajattelen, että en saa olla oma itseni vaan pitäisi olla jotain muuta ja että jos olen oma itseni, en ikinä kelpaa kellekään.

Tuon jälkeen minun on ollut todella paljon helpompaa antaa itseni olla sellainen kuin olen. Eli aktiivinen ja aloitteellinen. Aktiivisuus ja aloitteellisuus on osa LUONNETTANI. Keskeinen osa. Minä OLEN sellainen. Se, että käyttäydyn aktiivisesti, ei tarkoita että olen epätoivoinen ja liian kiinnostunut tai mitään muutakaan typerää. Mikä edes on LIIAN kiinnostunut? Kuulostaa typerältä. Jos joku mies kaipaa jotain pelien pelaamista, pelatkoon niitä jonkun muun kanssa.

Kuitenkin minulla on vielä paljon töitä tehtävänä itseni hyväksymisen kanssa. Olen niin tottunut miellyttämään muita (etenkin miehiä) sen sijaan, että olisin jämäkkä ja itsevarma ja rohkeasti oma itseni.

Nyt esim. tutustuin mieheen, joka oli oikein mukava, mutta tutustuminen hänen puoleltaan ei ollut aktiivista vaan enemmän myötäilevää ja kohteliasta. Eli vastasi kyllä, jos kirjoitin ja oli ihan avoin näkemisen mahdollisuudelle, mutta EI ollut valmis JÄRJESTÄMÄÄN tällaista tapaamista (asutaan eri kaupungeissa), koska hänestä olisi "outoa", että minä matkustaisin vain häntä tapaamaan niin kauas. No, minä sitten aikani elin tuossa tilanteessa, jossa minä harrastin YKSIN aktiivista tutustumista eli kirjottelin sille kaikenlaista ja se vastaili välillä. Mut mun ei ollut hyvä olla, koska koin koko ajan ihan typeräksi sen, että se on niin yksipuolista ja yritin koko ajan saada itseäni lopettamaan sen kirjoittelemisen ja aktiivisen tutustumisen, mutta en pystynyt ja tulin ihan sekavaksi ton tilanteen takia.

Periaatteessa musta ois ihan ok, että ei kirjotella ja sit ehkä nähään, jos joskus MUISTA SYISTÄ johtuen meen sinne kaupunkiin ja ilmottelen sille, et oon tulossa ja se koittaa sit saada sen sopimaan aikatauluihinsa. Mutta sit lopulta tajusin, että ei tollanen ole mua. Jos mua kiinnostaa tutustua johkin ihmiseen, se on mulla AKTIIVISTA toimintaa. Ei se ole mitenkään OUTOA, et menen tapaamaan mahdollisesti kiinnostavaa miestä johkin eri kaupunkiin. Mitä helvetin OUTOA siinä nyt olisi? Se on todella normaalia ja ihmiset tekee sellasta koko ajan. Koska toi toinen ihminen ei osoittanut kiinnostusta aktiiviseen tutustumiseen, tilanne ei vain ollut mua varten. Eli kyse ei ollut siitä, et mun pitäs olla nyt jotenkin toisenlainen kuin olen (kyetä olemaan aktiivisesti tutustumatta ja tukkia suuni) ja alistua sen toisen ehtoihin ja tahtiin ja et jos en noihin kykene, mussa on jotain VIKAA. EI. Mussa ei ole muuta vikaa kuin se, etten meinannut taaskaan tajuta olla vaan rohkeasti oma itseni. Onneksi mä sit koin taas valaistumisen ja tajusin, ettei tollanen tilanne ole mua varten. Jos me ei tutustuta aktiivisesti ja tarkoitushakuisesti eli että voidaan varta vasten sopia se tapaaminen, niin mä kynene asennoitumaan noin VAIN, jos EN OLE KIINNOSTUNUT TUTUSTUMAAN. Niin mun aivot toimii. Joten mä sit päätin, että en ole enää kiinnostunut tutustumaan. Bye bye. Morjes. Etsin jonkun, joka haluaa tutustua aktiivisesti ja joka kirjottelee mun kaa ja sopii mun kaa tapaamisen. Sellasia on paljonkin olemassa. Ei mun tarvi tai kuulu kököttää tilanteessa, joka ei sovi mulle eikä tunnu musta hyvältä.

Tää oli taas pieni voitto kohti itsen hyväksymistä ja yhä ehjempää itsevarmuutta.

Minähän oon lapsesta asti ollut super aloitteellinen ja aktiivinen lähestymään ihmisiä. Se on mun aidoista aidoin luonteeni. Nytkin kun oon sinkku, en minä silleen ETSI ketään, mutta avaan kyllä ovia mahdollisuuksille eli järjestän itseni esim ihmisten ilmoille välillä. Ja jos mun etee ilmestyy kiinnostavia ihmisiä Facebookissa, live-maailmassa, missä tahansa, mä teen aloitteen. Aina. Oon tehnyt paljonkin tässä aloitteita, lähettänyt mm. facebookissa viestiä ihmisille, tai mennyt iskemään jossain tai mitä vaan. Mulle on aidosti lähes yhdentekevää, jos saan pakit. Mitä sen on väliä? Mä TIEDÄN, et oon superhuippu ja kaunis ja mahtava, joten jos saan pakit, syy on jossain muualla eikä mua niin kiinnosta et missä se syy on.

Joku kaunis päivä vielä eteen ehkä osuu jotain kaunista ja toimivaa. Ja mä kyl suoraan sanottuna toivonkin, että se ei osuisi kohdalle ihan pian, koska mä haluaisin ensin eheytyä rauhassa valmiiksi. Koska nää mun pelot ja muut suurimmaksi osaksi liittyy sinkkuna olemiseen tai tilanteisiin ja asioihin, joita tulee sinkkuna, mutta ei parisuhteessa, vastaan, en voi eheytyä, jos olen parisuhteessa. Siks mun pitäs nyt rauhassa käydä tää kaikki paska ensin läpi. Vaikkakin tän paskan läpikäymiseen tarvitsen tutustumis- ja ihastumistilanteita, joissa voin harjoitella, oppia, kokea, kasvaa.

Joten ei mun kuulukaan ihan vielä tavata "sitä oikeaa". En oo valmis. Mun paskat jäisi käsittelemättä taas ja se taas tarkottas sitä, ettei se tuleva suhde kyl varmaan vielä voisi olla sellanen, et se kestää forever. Koska mun käsittelemätön paska-aines puskisi sit taas pintaan ja mun tarvis lähtee selvittään sitä.

Nyt on paskan käsittelemisaika. Paska on käsitelty, kun hyväksyn itseni ja oon kunnossa itteni kanssa.

Miten ADHD näkyy elämässäni?

ADHD? Mitenkö se ilmenee? Miksi haluan lääkkeet? Ihmiset näkevät PAINAJAISIA minun kodistani, kun se on niin sotkuinen... Muut Ihmiset. Oikeasti. Exän äiti näki painajaisia, kun oli käynyt meillä. Ja mun äiti näkee painajaisia että joku on soittanut sossuun ja sieltä tullaan tarkistaan voiko täällä asua lapsi.

Kun yritän epätoivon vimmalla saada opiskeltua, en pysty enää yhtään huolehtiin muista asioista. Kuitenkin pakko yrittää ja sit taas ei riitä aivot opiskeluun ja sit ne ei riitä mihkään ja kaikkialle leviää KAAOS ja epätoivo ja istun paskan ja kaaoksen ja epätoivon keskellä ja tunnen että pää räjähtää ja kaikki leviää. Ja näin sillon ku yritän jo KAIKKENI. Eli enempää ei oo mistä repiä. Ja vika niitti varmaan tää et oon sinkku, kun dopamiinivaje pakottaa kokoajan ettiin jännitystä ja seikkailuja eli romansseja ja ihastumisia ja tuntuu kuin oisin marionetti ja on PAKKO koko ajan ihastua ja sählätä ja kehittää jotain enkä pysty vaan oleen rauhassa yksin ja ilman jatkuvaa säätöä ja viritelmiä. ADHD vie ja minä vikisen. Parisuhde rauhottaa sikana kun jäätävä moraali pakottaa oleen uskollinen enkä voi kokoajan säätää ja viritellä ja vuoristoratamaisuus tasaantuu sen osalta. Monet adhdthan säätää suhteessakin, kun pakko koko ajan kokea se ihastumisen ym jännitys. Oon varmaa osaksi tän takia valinnu jumittaa huonoissa suhteissa, kun parisuhde kuitenki tasottaa nii paljon ja sinkkuna alkaa aina täys ADHD-helvetti ja en halua kohdata sitä painajaista.

Mä en pysty elään tän pää kaa. Ni. Mä en niinku kestä enää. En kestä en kestä en kestä.

Soitin yliopiston terveyshuoltomestaan ja odotan takasin soittoa. Sanon niille, että ADHD dagnoosi tänne ja sassiin ja lääkkeet kiitos. Alan nyt vähentään SSRI:tä ostamani supertarkan vaa'an kanssa pikkuinen murunen kerrallaan ja jos kaikki menis tosi hyvin, saisin sen lääkkeen lopetettua, ettei tarvi kaikkea mahdollista syödä.

Vihaan lääkkeitä enkä haluisi niitä, mutta jossain kohtaa vaan tulee hetki, kun tajuaa, ettei selviä enää. Se hetki on niinkun NYT.

On uskallettava olla yksin

Oon aina luullut, että mussa on jotain todella pahasti vialla. Ja niin onkin, mutta alan hiljalleen tajuta, että pilalla ei ole se asia, minkä oon luullut olevan, vaan toinen asia. On siis ollut olemassa, kauan, kauan, yksi ONGELMA, ja oon luullut, että se johtuu siitä, että minussa on vialla asia X, mutta vialla onkin asia Y.  Eli kun olin teini ahdistuin aina, jos yritin "seurustella" jonkun kanssa. Tukehduin siis ahdistukseen ja juoksin pakoon todella lujaa. Tästä aloin sitten luulla, että minussa on jotain pahasti vialla, kun en pysty oleen kenenkään kanssa, ja että tulen olemaan loppuelämäni ajan yksin.

Ja sama homma on jatkunut tähän asti. Olen kyllä oppinut paremmin käsitteleen ahdistustani ja tunteitani, mutta kun oon seurustellut, musta on tuntunut sen koko ajan pahalta (kaikki ne VUODET siinä suhteessa). On koko ajan tuntunut, että en halua olla siinä ja haluan pois. Mutta sit oon ajatellut, että voi ei, se on se vika mikä minussa on, kun en pysty oleen kenenkään kanssa enkä tykkään kestään ja sitten oon vaan yrittänyt kestää.

NYT vasta minun arvoisat aivoni ovat valmiita ymmärtämään, missä se vika OIKEASTI on. Siinä, että en oo uskaltanut olla yksin.

Kun silloin teininä ahdistuin aina kun kävin treffeillä tai tapailin jotakuta ja keksin sen, että mussa on jotain vialla, mä menin paniikkiin, kun aloin kuvitella, että joudun oleen ikuisesti yksin enkä pysty koskaan oleen kenenkään kanssa. Ja sitten mulle tuli joku pakkomielle siitä, että mun on PAKKO löytää joku, jonka kanssa pystyn oleen, todistaakseni itselleni, ettei se kaamea ennustus, jonka ylleni olin langettanut, toteudu.

Ja mihin muuhun TUOLLAINEN sitten voi johtaa kuin juuri tähän. Eli että jos olen sinkku, olen paniikissa, ja minun on PAKKO löytää joku, jonka kanssa voin olla. Ja kun löydän sellasen, niin vaikka se tuntuisi jollain lailla väärältä, minä vaan sitkeästi olen siinä, koska luulen, että mua ahdistaa siksi, että olen kykenemätön läheisyyteen tms.

Miksi sitten ALUNPERIN kävin treffeillä sellaisten kanssa, jotka ei OIKEASTI kiinnosta? Siksi, että koska pojat inhosi minua minun luokalla 3. luokasta asti, minulle tuli siitä taas sellainen pakkomielle, että halusin VALLOITTAA mieshenkilöitä todistaakseni itselleni, etten ole oksettava. Ja mihin SE taas johtaa? Siihen, että yritän valloittaa kaikkia vähänkään kiinnostavia mieshenkilöitä. Eli ne ei ole OIKEASTI kiinnostavia vaan VALLOITUKSIA. Sulkia hattuun.

Koko kuvio on varsin looginen.

Vasta NYT alan eheytyä tuosta sonnasta, kun vihdoin olen valmis tajuaan nää asiat. Olen valmis tajuaan ne ehkä siksi, että oon valmis uskaltaan olla yksin. Se pelottaa minua, mutta oon valmis siihen.

Kun ajattelen yksin olemista, eroamista tästä suhteestani, tunnen kauhua ja paniikkia, mutta olen vihdoin valmis kestään ne ja kohtaan ne. Mun aivot huutaa, että jään loppuelämäkseni yksin, koska mussa on joku outo vika, se on taas se epärationaalinen osa, mutta rationaalinen osa sanoo, että "hei, sä et oo mikään ennustaja, sä et tiedä, että jäät yksin, se on vain tulkinta ja uskomus ja NEGATIIVINEN sellainen, voit ihan yhtä hyvin sepittää itsellesi toisenlaisen tarinan ja uskoa siihen, ja se tarina on: löydän vielä joskus sellaisen ihmisen, joka sopii mulle todella hyvin, jota pystyn oikeasti rakastaan ja jonka kaa on IHANA olla". Kummatkin on sepitelmiä. Tarinoita. Mutta sillä, kumpaa kerron itelleni, on iso vaikutus siihen, miltä musta tuntuu. Tähän asti se edellinen versio on hallinnut elämääni, mutta aion alkaa kertoa uutta tarinaa.

Vaikka sit jäisinkin yksin, elin onnellisempana kuin jos olisin kertonut sitä surkeaa tarinaa.

Ja musta eka kertaa elämässäni alkaa tuntua, että ehkä mussa EI oikeasti oo sellasta vikaa kun oon kuvitellut. Mä en oo koskaan rakastanut ketään poikaystävääni ja oon luullut, että oon jotenkin pilallinen enkä KYKENE rakastaan ketään. Mutta jos vika onkin, kuten kuulostaisi aika loogiselta, se, etten oo uskaltanut olla yksin ja oon siksi ollut väärien ihmisten kanssa, on LOOGISTA, etten oo tuntenut rakkautta ja että oon halunnut lähteä. Se tarkoittaisi, että mulla ON kyky rakastaa ja HALUTA olla suhteessa, jos kohtaan oikeanlaisen ihmisen.

Mä vaan oon niin.... erikoinen, että maailmassa ei oo kovin montaa sellasta ihmistä, jotka voisi olla oikeanlaisia minulle. Suomi on vielä pieni maa. Mutta ei tätä auta ajatella. En mä voi lähteä ETSIIN jotain ihmistä ties mistä. Tai mistään. Koska etsiminen on väärin. Ihmisen kuuluu elää elämäänsä onnellisena ja tehä asioitaan ja toteuttaa itseään ja asioiden kuulua tapahtua omalla painollaan.

Mä en vaa kuollaksenikaan tajua, MITEN ikinä kohtaisin sellasen oikeanlaisen ihmisen, tai siis KOHTAAMINEN on vielä helppoa, mutta siis että MITEN se voisi edetä SUHTEEKSI, koska mä en halua enää käydä treffeillä. Luulisin. Siis EN halua. Mutta siis MITEN ihmeessä sitten voi tutustua? Mä en tosiaan tiedä mutta niin sen on mentävä. EN halua IKINÄ enää sellasta, et tapaa jonkun netissä tai baarissa ja sit menee TREFFEILLE. Se on väärin. Siinä tuntemattomaan ihmiseen kohdistuu liikaa odotuksia. Odotuksia, joita ei pitäs olla siinä kohtaa, koska toinen on TUNTEMATON. En pane painoarvoa KEMIALLE. Tai siis kemiaa on oltava, mutta se on erittäin toissijaista.

EN siis tosiaan tiedä MITEN ihmeessä mikään voisi edetä suhteeksi näiden ehtojen vallitessa, mutta sitäkään ei auta miettiä. Koska nää ehdot on. Ja niillä mennään.

On uskallettava olla yksin, kunnes jonain päivänä tapaa ihmisen, joka tuntuu OIKEALTA ja niin oikealta, että se asia muuttuu suhteeksi itsellään, jotenkin.

Tai sit olen yksin.

Hiljattainen hiljaiselo sekä sen syy

Blogikirjoittelu on ollut hieman vähäistä viime aikoina, koska elämäntilanteeni on ollut sellainen... Ettei ole ollut paljon asiaa. En ole nimittäin prosessoinut oikeastaan mitään moneen viikkoon. En enää etsi rakkautta (I have found it), joten ei ole tarvinnut enää pohtia ja puntaroida tapaamisprosesseihin ja miehen etsintään liittyviä kimurantteja kysymyksiä vaan olen tapaillut erästä ihmistä ja kaikki on sujunut kaiken aikaa hyvin sekä ongelmitta. Nyt kun elämä alkaa hiljalleen taas muuntua tasapainoisemmaksi olosuhteiltaan, alkaa se näkyä siinä, että aivoni ehtivät taas prosessoimaan muutakin kuin... No, kaaosta. Eli hiljalleen alkanen palailla kiinnostuksen kohteideni pariin. Kaipa se 8,5 vuoden mittaisesta suhteesta lähteminen väkisinkin on omanlaisensa kriisi ja mullistus ja vie aikansa, että siihen sopeutuu. Uuteen elämään. Tai saa aseteltua uuden elämän palaset paikoilleen. Tai jotain. Mutta tässä sitä ollaan. Palaset ehkä alkavat olla paikoillaan taas.

Joten kenties tänne rupeaa taas tulemaan innostuneita pohdintoja milloin mistäkin aiheesta. Tietoinen itsehallinta ja aivoplastisiteetti ainakin tuntuvat olevan aivojani tällä hetkellä miellyttäviä aiheita.

Hip. :)

Omana itsenään oleminen

Olen nyt siirtynyt kehityksessäni sellaiselle kiehtovalle tasolle, että aion tätä lähtien olla aina OMA ITSENI tutustuessani uuteen kiinnostavaan vastakkaisen sukupuolen edustajaan. Olen siis henkisesti nyt valmis toimimaan näin. Olen vapautunut typeristä ajatuksista, joiden mukaan naisen tulisi olla vaikeasti tavoiteltava. Ehkä joo, jos olet 20-vuotias ja katselet sitoutumiskammoisia, nuoruuttaan eläviä keskenkasvuisia kakaramiehiä. Mutta muutoin se on ihan skeidaa. En enää myöskään enää ala heti kokea, että MINUSSA on jotain vikaa, jos olen erehtynyt aloittamaan tutustumaan johonkin täysin vääränlaiseen ihmiseen, yleensä norminmukaiseen, joka alkaa valittaa minulle siitä, miten ajattelen, millainen olen ja mitä teen/en tee. Silloin totean, että hyi hitto, ja poistun.

Kiinnostavaa seurata, että mitä tapahtuu, kun nyt rohkeasti olen vain alusta asti ihan oma itseni. Käyttäydyn toista kohtaan kuin hän olisi hyvä ystäväni vuosien takaa. Jos hän ei pidä minusta silloin, häntä ei missään tapauksessa oltu tarkoitettu minulle. Eihän hän silloin pidä MINUSTA! Tarkoitus kai kuitenkin on löytää ihminen, joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen?

Kemia ja yhteensopivuus

Löysin eilen huippuhyvän artikkelin kemiasta ja yhteensopivuudesta.

Lue artikkeli: Compatibility and chemistry

Lyhyesti sanottuna molempia tarvitaan onnistuneeseen parisuhteeseen. Jos on paljon kemiaa mutta huono yhteensopivuus, tuloksena on usein katastrofi... On helvetin vaikea lähteä ja jättää ihmistä, jota kohtaan tuntee valtavaa kemiaa, vaikka PÄÄ sanoisi, että yhtälö on huono... Ja sitten jos siihen jää jumittamaan, seurauksena on yleensä riitaisa tai jotenkin muuten onneton ta ainakin hyvin haastava suhde... Vaikka intohimoa riittäisikin ainakin aluksi.

Jos taas on mahtava yhteensopivuus, mutta ei kemiaa... No, siitä saa aikaan tietysti hyvän järkiavioliiton, mutta sängyssä tuskin on koskaan huikaisevan hienoa ja muutenkin tunnetasolla aika latteaa...

Jostain syystä sain näin heti eron jälkeen tutustua kumpaankin vaihtoehtoon. Tapasin herra Kemian, jonka kanssa oli kemiaa sitten niin paljon, etten ole ennen moista kokenut. Yhteensopivuus kuitenkin aivan surkea. Tiedostin tämän herkkävaistoisena ihmisenä ja vetäydyin hommasta, mutta en ole vieläkään päässyt irti, koska vaikka pää sanoo EI, tunteet sanovat kyllä. Mutta ehkä tässä ajan kanssa ne tunteetkin vaikenevat.

Ja sitten heti perään tapasin herra Yhteensopivan. En ole KOSKAAN tullut niin hyvin juttuun miehen kanssa, kaikki on tosi helppoa ja kivaa, ja tullaan hyvin toimeen. Mutta ei yhtään kemiaa. Zero. No, kun päätin kokeilla pussailua sen kanssa, se oli kivaa. Eli ehkä jokin mahdollisuus kemiaan olisi EHKÄ olemassa, mutta tämä herra huomaa, etten ole ihastunut ja kaipaisi hullaantumista alusta asti, ja hän ei ehkä sitten halua jatkaa. Mikä on suuri harmi, koska meillä olisi ollut hauskaa yhdessä.

Tunne-elämälläni on jotain minua vastaan, kun se yrittää liimata minua ihan sopimattomiin ihmisiin... Ja sitten kun on joku kiva ja oikeasti hyvä niin ei.

Hitsin vitsi.

Mutta tässä alkaa tosi hyvin hahmottua itselle käsitys siitä, millaisen miehen tarvitsee. Ehkä joku päivä vielä onnistaa!

Ovi on jätetty auki

Hihihiii.... Olen viimeisen kuukauden ajan pomppinut suomi24:ssä (deittisivustolla) on/off. Eli poistan profiilini vähän väliä ja sitten taas teen uuden. Pääasiallinen syy on se, etten pidä konseptista. Siis aivoihini iskee heti joku typerä addiktio, jos laadin profiilin, kun haluan koko ajan käydä katsomassa olenko saanut viestejä. Jokainenhan tietää, miten kivaa on saada postia. Ne ovat kuin pieniä joululahjoja (saapuneet viestit). Ne stimuloivat jotenkin aivojen mielihyvä- ja palkitsemiskeskusta. Ja muutenkin se jännitys, kun ETSII suurta ihastumisen kohdetta. Mutta yök, en pidä tuosta olotilasta aivoistani. Addiktiosta. En jaksaisi varsinaisesti ETSIÄ ketään. Haluan olla rauhassa ja elellä elämääni.

Joten päätinpä sitten tehdä niin, että laitan kuvattoman ja lähes tyhjän profiilin, jossa on vain eräs sitaatti ja linkki blogiini. Ja se toimii!!! En ole saanut yhtään viestiä!! Huraa! Huraa!

Joo, olen TAAS ihan hullu. :D Kuka muu laatii deittiprofiilin toivoen, että EI saa vastauksia??

Hih.

Toivonhan minä saavani vastauksen. Mieluiten yhden. Juuri oikealta ihmiseltä. Mutta en jaksa kymmeniä turhia viestejä. Enkä sitä ihmisvalintojen meressä kahlaamista. Oikeastaan en kaipaa juuri nyt mitään viestejä. Haluan vain jollain tapaa pitää sitä ovea auki, että Jumala voi halutessaan nakata siitä sisään jotain. Jos se ovi on kiinni, mitää ei VOI ilmestyä sitä kautta.

Joten jätän oven auki ja Jumalan käsiin sen, tuleeko sieltä sisään jotain oleellista vai ei.

Kiitos.

Paska apatiapöpö

Typerää. Olen ollut viikon kipeänä. Se ei ilmene muunlaisina fyysisinä oireina kuin paska-apatiana. Hirveä väsymys ja velttous ja kyvyttömyys ja voimattomuus, kun elimistön resurssit menee paskapöpön kanssa taisteluun. Ja vähän tukkoinen nokka. Ja eilen illalla tuli kurkku kipeäksi. Äärettömän ankeaa. Kun mikään ei huvita ja mitään ei jaksa. Vain suuri Apatia.

Olen vetelehtinyt lähinnä facebookissa kaiken aikaa. Voisiko olla aivokuolleempaa elämää. Tai tein minä pari käännöstyötäkin ja tienasin hieman ylimääräistä tammikuulle.

Nyt alan tehdä töitä sängyssä maaten. Eli kirjoittaa psykologian esseetä. Ja blogia. Ja jotain. Ja jotain. Ja jotain. Ja etsin huutonetistä leluja Eeville.

Illalla on Speed Date -tapahtuma. Se on hassua. Se on sellainen tapahtuma, joita näkee elokuvissa. Naiset istuvat pöytien ääressä ja miehet kiertävät. Jokainen mies viettää 7 min jokaisen nainen luona. Mun kaveri on halunnut mennä ja pyysi seuraksi. Ja miksikäs ei. Sehän on todella hassua ja mielenkiintoista.

Tapailen kylläkin erästä näyttelijäherraa. Mutta ainahan sitä yksillä speed deiteillä voi käydä :). Ja sen jlkeen varmaan tanssimaan. Riippuen paskapöpöstä. Eli voinnista. Mutta Isla pettyy, jos ei pääse tanssimaan. (Eli ystäväni).

Apatiapöpö.

Tarkentuva tähtäys

Sisäinen kasvu on äärettömän kiehtova asia. Koko ajan oppii lisää ja osaa tehdä parempia valintoja ja sitä myöten elämästä tulee koko ajan yhä enemmän juuri sellainen kuin sen haluaa olevan. Todellisuuden ja ihannekuvien/tavoitteiden välinen kuilu kuroutuu hiljalleen umpeen. Ihminen alkaa elää unelmaansa todeksi.

Minulla on menossa hurja sisäisen kasvun kausi, koska erottuani pari kuukautta sitten pitkästä suhteesta, olen nyt päässyt työstämään käsittelemättä jääneitä osa-alueita minuudestani eli kaikkea sitä, mikä liittyy miehiin siis miesten iskemiseen, uuden miehen löytämiseen, tutustumiseen, uuden suhteen rakentamiseen jne jne. Näitä osa-alueita en luonnollisestikaan voinut työstää ollessani vakiintuneessa suhteessa, joten ne ovat jääneet sille varhaisemmalle kehitystasolle, jolla olin silloin joskus 9 vuotta sitten. Nyt sitten laitan nekin kuntoon.

Yksi tärkeä oivallus, jonka olen tässä tehnyt, on se, että tunnen fyysistä vetovoimaa ihan väärää ihmistyyppiä kohtaan. Sellaista maskuliinista, neurologisesti normaalia... Sellaisia ties mitä portsareita ja äijiä ja jotain. Ne vetoavat naiselliseen puoleeni, mutta olen ymmärtänyt, että tarvitsen elämänkumppanikseni ihmisen, joka on kanssani samalla aaltopituudella. Eli aika samanlainen ihminen kuin minä olen. Luova, herkkä, ajatteleva. Eloisa ja iloinen. Ja nyt on vihdoin tapahtunut se ihme, että en enää katsele niitä "perusäijiä", vaikka ne kuinka houkuttelisivat fyysisesti. Tunnistan kyllä "oman" ihmistyyppini, kun sen kohtaan ja fokusoidun vain siihen. Etsin siis ensisijaisesti ystävää, mutta sellaista, joka herättää niitä romanttisiakin tunteita. Saa nähdä mitä löydän. :)

Tutustuminen ja parisuhteen rakentaminen

Elämänkokemukset ovat opettaneet minulle, miten parisuhteessa kannattaa edetä ja miten tutustuminen hoitaa. Varsinkin hiljattain päättynyt 8,5-vuotta kestänyt suhteeni ja virheet, jotka johtivat siihen. Seksiä ei kannata aloittaa kovin nopeasti. Minusta jopa avioyöhön odottaminen voi olla järkevää. Pitääpä ajatella, mikä olisi minusta oikea hetki seksin aloittamiselle. Tuskin hääyöhön asti, mutta ainakin siihen asti, että on siirrytty tapailemisesta vakituiseen suhteeseen (miten se sitten määritelläänkään...). Seksi luo miehen ja naisen välille yhteyden, ja jos ei vielä tunne hyvin, saattaa seksin varassa lähteä rakentamaan vakavaa suhdetta väärän ihmisen kanssa. Kemikaalihuurut sotkevat pään.

Ymmärsin sen pitkän suhteen aikana, että haluan tutustua toiseen hitaasti ja rauhassa. Tapailla pitkän aikaa ennen varsinaisen suhteen aloittamista. Haluan seurustella vakavasti enää kerran. Sen lopullisen ihmisen kanssa. En halua enää vakavaa suhdetta, joka sitten päättyy eroon. Haluan tutustua toiseen rauhassa ja selvittää, voinko olla hänen kanssaan onnellinen. Vasta sitten siirrytään sitoutumiseen ja vakavaan suhteeseen, ja minusta/minulle seksi on yksi merkki siitä, että on sitouduttu. Antamalla ruumiini toiselle tavallaan sanon, että "olen sinun".

Myös vanhempien ja lasten tapaamiset kuuluvat vasta sitte siihen vaiheeseen. Ystäviä voi tavata aiemminkin, koska omalla tavallaan ystävien tapaaminen kertoo paljon suhteen tulevaisuudesta ja onnistumisen mahdollisuuksista. Eli kun näkee, miten toinen tulee toimeen omien kavereiden kanssa jne.

En myöskään halua enää muuttaa yhteen jonkun kanssa ennen avioliittoa. Kun olen tapaillut jotakuta pitkään ja on siirrytty seurustelemaan vakavasti ja tuntuu siltä, että tuon kanssa voin olla loppuelämäni, haluan sitoutua virallisesti ja vasta sitten asua yhdessä eli yhdistää elämäni toisen elämään – aloittaa yhteisen elämän.

Näin haluan asioiden menevän.

Alussa olevalle kemialle ei kannata laittaa liikaa painoarvoa. Kemia ei riitä vielä naimisiinmenoon. Kemia on hyvä pohja, mutta kannattaa oppia suhtautumaan siihen realistisesti. Tutustua rauhassa ja kiireettä. Ottaa selvää, onko toinen todella ihminen, jonka kanssa voisi olla loppuelämänsä.

Minulla on meneillään tutustumisprosessi, jossa kaikin tavoin asiat karkasi (taas kerran) käsistä ja homma lähti etenemään ihan liian nopeasti. Mutta luulen, että asioita voi kelata taaksepäin ja palauttaa järjen toimintaan. Niin aion tehdä.

Löysin pari hyvää artikkelia netistä aiheesta.

 http://datingwithdignity.com/2013/07/how-to-take-a-relationship-slow-and-why-you-should/

http://www.nytimes.com/2012/04/15/opinion/sunday/the-downside-of-cohabiting-before-marriage.html?pagewanted=2&_r=2&ref=todayspaper

http://decodinghim.com/how-long-should-you-wait-before-having-sex-with-a-guy/

http://www.chemistry.com/datingadvice/HeadOverHeels

Kosketusihminen, kiitos

No voi himputin pimputti. Persoonassani on yksi suuri ongelma joka estää tyydyttävän yksin olemisen. Olen kosketusaddikti. Haluaisin äärettömän paljon fyysistä läheisyyttä sen kaikissa mahdollisissa muodoissa. Ja yksin se ei oikein onnistu. Hittolainen. Nuorempana en tajunnut, että juuri tämän takia kaipasin koko ajan niin vimmatusti parisuhdetta ja miestä. Nyt tajuan. Henkisesti viihtyisin ihan hyvin yksin, mutta se koskeminen!!! Arg.

Täytynee jättää tämäkin asia Jumalalle. Se tuntuu olevan minua parempi ratkomaan asioita. Se 8,5-vuotta kestänyt parisuhde, joka minulla oli, koko sen ajan veivasin päässäni eestaas, että lähteäkö vai ei ja en kyennyt päättämään tai toimimaan. Olen niin kiltti, etten kestä satuttaa toista. Sitten lopulta sain tarpeekseni ja tajusin, etten ikinä osaa päättää ja muistin, että hei, tänhän voi jättää Jumalalle. Niin tein ja 2 viikkoa myöhemmin olin eronnut. Siis pikkusen oli tehokasta!!!

Joten jätetään siis tämäkin. Näin: "Arvoisa Jumala. Haluan itselleni kosketusihmisen. Kiitos."

Se pitkä suhde, jossa olin, oli hyvin hyvin kosketusköyhä. Läheisyys puuttui. Henkinen, emotionaalinen ja sitä myöten kaikki muukin läheisyys. Tarvin suhteen, joka tursuaa läheisyyttä. Hyyyyyyyyyyyyyvin paljon läheisyyttä. Mutta myös omaa tilaa sopivasti. Jonkinmoinen balanssi tarvii löytää niiden välille, kun tarvin molempia paljon.


J.K. Noin kaksi tuntia yllä olevan tekstin kirjoittamisesta kosketusihminen saapui. :) Jumala on kyllä tehokas.

Sinkkuus on seikkailu

Hmmm... Oikeastaan tämä sinkkuna oleminen on todella hauskaa. Jos ei oteta lukuun niitä päiviä, jolloin sielua ja sydäntä raastaa ennenaikaisen ihastumisen aiheuttamat kärsimykset. Mutta muuten. On jännää löytää nettitreffipaikoista uusia ihmisiä ja tutustua niihin. Se on tosi mielenkiintoista. Kasvattavaa ja avartavaa. Hmmm... Ihastun näköjään helposti. Tosin en livenä. Mutta netissä ennen näkemistä se on liiankin helppoa... Kun on vain oma vilkas mielikuvitus, ja joku epämääräinen olento virtuaalitodellisuuden uumenissa. Ja se on ihan pöhköä, kun saattaa olla tosi ihastunut tässä virtuaalimaailmassa ja sitten livenä ei olekaan. Hmmm. Siitäkin voinee oppia jotain. Oppiminen on kivaa ja sinkkuna on paljon uutta opittavaa. Tämä on tällainen uusi seikkailu :).

Mitään yhden yön juttuja tms. en harrasta. Sellaisia sinkkuseikkailuja ei siis ole. Mutta ihmisiin tutustumisseikkailuja kyllä. Ja typeriä ennen aikaisia ihastumisia ja turhia sydänsuruja. Aivan pöhköä ja hassua.

Miten ne voi muistaa?

Aika hassua. Kun laitoin joku aika sitten profiilin suomideittiin, tuli joku ukkeli chatissa juttusille ja sanoi nähneensä kuvani ja juttuni Raymond-lehdessä (ilmestyi alkukeväänä). Tuo juttu löytyy tän tekstin alapuolelta. Nyt laitoin suomi 24 -treffimestaan profiilin ja tuli toinen ukkeli jutulle, että on nähnyt kuvani Raymond-lehdessä. Miten ne voi muistaa???

Tämä tänpäivänen tapaus sanoi lueskelleensa juttua moneen kertaa ja ajatelleensa, että siinäpä lumoava olento :). Hih. Ja mikäs hauskinta, herran kuvat oli aika miellyttäviä. Lävistetty ja kalju rock-henkinen hyyppä. Pakkohan sitä sitten oli lähteä jutulle. Hmh. Ja mun kun piti pysyä kaukana miehistä tammikuuhun asti. Ja laitoin sen profiilin vaan huvin vuoksi en aatellut nyt jaksaa tutustua kehenkään. Mutta eikös sieltä ollut pakko posahtaa satatuhatta viestiä jotka mun piti lukea ja siinä sitä ollaan. Mutta enpä tiedä. Enpä tiedä. Enpä tiedä. Hmh. Plääääääh.

Seuraa vanhemmista naisista

Good God!!! :) :) :) Nyt mulle tuli viesti 23-vuotiaalta tyypiltä, joka etsii seuraa vanhemmista naisista. God. Minäkö olen se VANHEMPI nainen??? Minä? Ziisus. :) Luulin, et olen 20. HAH. Pitänee pyytää kuva. Jos vaikka kävisi kiusaamassa pieniä poikia. :) No ei vaan. Tai... Hmmm. Halipula ois kova. Mut ehkei niin kova. :)