Ruuturiippuvuudesta

 Lähetin ystävälleni juuri seuraavan kirjeen: 

 

"Mä en kestä enää teknologiaa. Tai suhdettani siihen. Oon varma, että mun addiktio pahenee koko ajan ja on pahentunut merkittävästi viimeisen vuoden aikana. Olen myös melko varma, että tietyt asiat joita huomaan itsessäni johtuu siitä. Mm. se, että mua ei enää kiinnosta mikään tekeminen, jossa ei käytetä teknologiaa. Mun aivot haluaa sitä massiivista, helppoa dopamiiniryöpytystä, jota ne saa erilaisista addiktoivista teknologisista asioista, kuten viestittely, pelit, tv-sarjat jne, ja niitä ei huvita tehdä enää muuta.

 

VIHAAN tätä elämää.  Tätä orjuutta. Vihaan.

Tilasin äsken sellasen uuden vanhan puhelimen. 20e. Eli epä-älypuhelimen. Teen niin, että käytän yleensä sitä, mutta mulla on se helvetinkonekin käytössä siten, että mm. telegramiin tulevat viestit tulee siihen perille, mutta katon ne vain joskus. Pitää opetella käyttään nettipankkia sit lähinnä tietokoneella ja luopua google fitin käytöstä (seuraan sillä mun liikkumista).

Tv-sarjoista ja netflixeistä on tullut mulle helvetillinen addiktio, joka pilaa elämän ja riivaa minua kaiken aikaa ja voisin opetella luopumaan niistä KOKONAAN. Uskomatonta ajatella, että vielä joitain vuosia sitten tollasia netflixejä ei ollut OLEMASSA ja en katsellut koskaan elämässäni tv-sarjoja. Vielä kun eevi syntyi ja oli pieni ei ollut netflixejä yms ainakaan mulla ja muistan kun sain mun veljeltä lainaan dvd-bokseina yhden tv-sarjan ja se oli ekoja kertoja mun elämässä, kun katsoin jonkun tv-sarjan. Ja nyt katson niitä KOKO AJAN. Lähes päivittäin.

Voisin opetella takasin siihen, miten elin joskus, kun katsoin silloin tällöin elokuvan. Voisin lainata kirjastosta joskus leffailtaa varten levyn tai vuokrata netistä jonkun yhden maksullisen, irrallisen elokuvan. Esim kerran kuussa tms.

Mä en yksinkertaisesti kestä enää. Tästä on tullut yhtä helvettiä. Huomaan tän asian pahenemisen monista jutuista. Me herätään aamusin kun eevi menee kouluun ja teen sille aamupalan ja sit meen takasin sänkyyn ja sit eevi lähtee kouluun. Nykyään räplään puhelinta aina sen väliajan kun oon tehnyt aamupalan ja ootan et eevi lähtee kouluun, koska en pysty nukkuun siinä välissä, ja sit nykyään on alkanut yhä useammin käymään niin, et räplään tunninkin vielä kun eevi on lähtenyt kouluun, missä on se huomattava ongelma, että mun täytyy nukkua lisää ja sit mun nukkumaan meno venyy ja vastaavasti herääminen venyy ja sit jää vähemmän aikaa tehdä asioita ennen kun eevi tulee koulusta (mun ois hyvä esim tehä opiskelujuttuja eevin kouluaikana) jne. ja pahimmillaan oon jäänyt räplään jotain pariksikin tunniksi ja en saa enää unta ja sit oon ihan univelkainen ja voin paskasti.

En tiä mitä tein ennen, mutta tiedän että mä EN räplännyt tälleen puhelinta tossa väliaikana. Se on aika uusi ilmiö.

Samaten oon alkanut räplään puhelinta aina jos herään yöllä. Räplään myös sängyssä ennen kun nukun ja ekana kun herään. Kun herään aamusin, otan puhelimen, ja alan räplätä ja en jaksa nousta usein pariin tuntiin. Iltasin toisinaan jään räplään jotain typerää niin, että valvon sen takia tosi myöhään. Uusi ilmiö on myös se, että oon alkanut lukeen uutisia ja artikkeleita netistä. Saatan juurikin ennen nukkumaan menoa, yöllä tai sillon aamusin lukea jotain ihan ihmeellistä soopaa netistä parikin tuntia.

Oon yrittänyt välillä viedä puhelimen kellariin iltasin niin, etten voisi räplätä illalla, yöllä ja aamulla, mutta usein en saa vietyä.

Kotona vietän KAIKEN ajan koneella. Joko teen töitä/opiskelen tai tuijotan tv-sarjoja/elokuvia. Joskus pelaan. En tee oikeastaan mitään muuta ikinä. Mun aivoja ei huvita tehdä mitään missä ei käytetä konetta - paitsi sillon kun käyn jumpassa / poistun kotoa. Kotona en tee muuta. En pysty. En jaksa keskittyä muuhun. Mun addiktoituneet narkkiaivot haluaa sitä dopamiinia niistä laitteista.

Nyt oon pari päivää miettinyt, että miksi mulla on jo pitempään ollut sellanen megalaiska ja mukavuudenhaluinen olo, että en jaksaisi keskittyä opiskeleen, tekeen käännöstöitä ja oikeastaan MIKÄÄN ei huvita. Paitsi olla koneella. Ja lähinnä tuijottaa tv-sarjoja. Ja oon tullut tulokseen, että oon lähes varma, että kyse on siitä ruutuaddiktiosta. Addiktiosta kärsivä ihminen ei saa enää mielihyvää luonnollisesti palkitsevista asioista "natural rewards". Se haluaa VAIN sitä sen huumetta. Koska ne teknologiajutut tuottaa niin voimakasta dopamiiniryöppyä, mikään muu ei jaksa enää motivoida ja huvittaa mun aivoja. Ne ei jaksa keskittyä asioihin, joista sitä saa vähemmän tai jotenkin vaikeammin.

Viime kesänä mulla oli tosi outo olo, jollasta en oo ennen kokenut. Mua ei huvittanut enää mikään. Ei mikään. En jaksanut siivota, ei huvittanut syödä, oli semmoinen tosi tyhjä outo olo. Se oli hirveää enkä tajunnut moneen kuukauteen mikä mua vaivaa. Sitä kesti siis kesä-elokuu. Sit elokuussa tajusin laskea pari asiaa yhteen. Koko kesänä mua oli motivoinut ja huvittanut VAIN pelata yhtä tietokonepeliä ja jonkin verran myös tv-sarjat ja sitten koska mikään muu ei huvittanut, mä tein sitä enemmän vain noita asioita. Mut sit aloinkin elokuussa miettiin dopafastia (olet ehkä lukenut dopamiinipaastosta?) ja et ehkä se vois auttaa ja päätin kokeilla vähän aikaa niin, että poistan ne pahimmat dopamiiniryöpyttimet eli sen pelin mitä pelasin ja tv-sarjat/elokuvat, vaikka aattelin, että siitä tulee ihan kauheaa, kun en pysty keskittyyn muuhun ja mikään muu ei huvita. Mut sit kun alotin sen, viikon päästä se kauhea olo oli poissa. Se johtui siitä pelistä mitä pelasin sen kesän!!! Ihan SAIRASTA! Se sotki mun dopamiinit ja aivot ihan täydellisesti.

Oon hyvin varma, et tää outo juttu mikä mulla nyt on, on jotain vastaavaa.

Mä VIHAAN tätä paskateknologiaelämää. Se pilaa mun elämän. Olen orja. Pelkkä dopamiininarkki. Tahdoton riepunukke.

Nyt laadin suunnitelman ja muutoksia. (ja hienosti tälleen kun heräsin keskellä yötä ja olin tosi ahdistunut tästä asiasta niin nousin kaivaan tietokoneen syliini ja googlettaan aiheesta ja RÄPLÄÄMÄÄN tätä teknologiaa)

En aio alistua tähän. Mun elämä ja en laatu on arvokkaampia asioita."

Rakkaus, ilo ja yhteys

Kun eräs ystäväni sanoi, että riippuvuden vastakohta on lack of connection, tämä tuli mulle just oikeaan aikaan ja siitä alkoi ketjureaktio ja paljon palikoita loksahti paikoilleen. Oon sen jälkeen tajunnut, että mun tarvii täyttää elämäni yhteydellä, rakkaudella ja ILOLLA. Joskus on valmis eheytymään ja muutokseen, mutta jonkun pienen palikan tarvii vielä loksahtaa oikealle paikalle. Ja tää oli se palikka, minkä mä tarvitsin.

Tarvin mun oman "rat parkin". Elämän, joka on TÄYNNÄ kivoja asioita, jotka tuottaa iloa, rakkautta ja yhteyttä. Ilo on nyt se, mitä seuraan. Kompassi. Teen asioita, jotka lisää ILOA elämääni. Ilo ja yhteys ja rakkaus. Samalla aloin nähdä, miten monet asiat, joita tähän asti oon tehnyt, EI ole tuoneet minulle mitään noista. Päinvastoin ne on VIENEET pois niitä. Esim opiskelu ja itsensä muuraaminen kotiin kirjojen ja tiedon kanssa. Nyt tuntuu, et ne on ollet jonkinlaisia pakokeinoja. Että koska en oo löytänyt sitä YHTEYTTÄ ihmisiin, oon eristäytynyt kotiini ja yrittänyt sit vaan keksiä jotain tekemistä, mihin hukuttautua ja mistä repiä jotain mielekkyyden tunnetta elämäänsä. Niitten kanssa hengailu kuitenkin vain LISÄÄ tunnetta eristyneisyydestä ja vähentää myös iloa, koska se on enemmän jatkuvaa tappelua itsen kanssa ja pakottamista kuin, että nauttisin siitä.

En ollut ennen tätä mun revelationia ees tajunnut, miten ilotonta ja yhteydetöntä ja ANKEAA mun elämä on. Nyt on tullut olo, että mun ei tarvi enää tehdä asioita, jotka ei lisää yhteyttä, iloa ja rakkautta. En halua tehdä. MUTTA koska haluaisin työn, joka lisää rakkaden, ilon ja yhteyden tunnetta elämässäni, ja opiskelu voi olla ällöttävä väline päämäärän saavuttamiseksi, voin alistua opiskelun suorittamiseen, kunhan se ei tapahdu onnellisuuteni kustannuksella. Opiskelu on siis vain velvollisuus ja jotain, mitä pitää tehdä päästäkseen päämäärään. Siksi sille en uhraa yhtään ylimääräistä aikaa tai energiaa.

Mulla alkaa uusi elämä. "Rakkaus, ilo ja yhteys" -elämä.

Täydellisen vapaa ja riippumaton

Musta alkaa hitaasti tuntua siltä, että oon läpimurron kynnyksellä. En tiedä kuinka paljon tää ADHD-lääke eilen vaikutti asiaan ja vaikuttiko ollenkaan vai oonko muuten vaan lähestymässä ratkaisevaa niksahdusta aivoissani, jossa oon valmis VAPAUTUMAAN mun elämääni pahiten riivaanneesta painajaisesta ja eilen siis ekaa kertaa elämässäni mä NÄIN ja KOIN, millasta olisi, kun olen VAPAA.

Mä olen siis jo pitkään ollut tietoinen siitä, että mulla on luultavasti vakava addiktio. Se mistä olen riippuvainen on miesten huomio ja sit se kaikki jännitys, mikä liittyy uuden ihmisen tapaamiseen ja flirttailuun ja niihin kemikaaleihin, joita irtoaa noissa prosesseissa ja tietysti siinä kun pääsee iholle ja pussaileen ja seksiä jne. Oon kokenut että toi estää mua ehkä sitoutumasta, koska kun sen tyypin kanssa se kemikaalicoctail laimenee, en saa sitä mun fiksausta enää siitä suhteesta ja alan haluta vapauteen etsimään sitä muualta. Ja sit kun oon sinkku... Sithän se helvetti vasta alkaakin, koska toi addiktio alkaa hallita mun koko elämää. Mä vaan haen mun fiksausta koko ajan jostain. Koko ajan ajattelen, et kunpa joku viestittäisi mulle, joku MIES. Ja jos viestittelen jonkun maukkaan miehen kanssa, kaipaan koko ajan enemmän. Haluan siirtää viestittelyn romanttiseksi/seksuaalissävytteiseksi, jotta siitä saisi kunnon kiksit. Mut sen viestittelyn jälkeen... Koenko rauhaa? Ei. Haluan lisää. HETI. Haluan nähdä. Jos näen, riittääkö se? Ei. Haluan kosketuksia ja läheisyyttä ja seksiä. No, sain niitä, auttaako se? Ei. Haluan taas viestejä ja näkemistä ja koskemista. Ja taas. Ja koko ajan. Mun pää vaan on totaalijumissa tossa addiktiokierteessä.

Mietin sitäkin, et kn se on sinänsä ihan sama KUKA se toinen ees on, kunhan se aktivoi mussa sen kemiallisen coctailin eli on KIINNOSTAVA. Mut se voi olla kuka vaan periaatteessa. Haluan vaan sitä fiksausta. (En nyt seurusteleen alkaisi kenenkä kaa vaan tietysti, mut fiksaukseen käy kuka vaan, joka niitä kemikaaleja saa minussa aikaan.)

Mutta EILEN ensimmäistä kertaa elämässäni koin päässäni, miltä tuntuisi olla VAPAA. Illalla mietin kuumeisesti, et koska joku maukas mies kirjottaa mulle jotain, miksi ei kirjoita, kirjoitanko minä haluan nyt sitä fiksausta. Mut ekaa kertaa koskaan mä tavotin aivoissani sellasen olon, että päästän irti. Että entä jos keskityn vaan mun omaan elämään ja siinä oleviin juttuihin ja UNOHDAN täydellisesti miehet ja fiksaukset enkä enää tarvi niitä mihinkään vaan PÄÄSTÄN IRTI. Ja oli hyvin lähellä, et olisin eilen elänyt niin, mutta sit mua hämmensi muutama asia ja palasin vanhoihin kaavoihini (menin viestitteleen).

Mun tarvii kysyä neuvoa ihmisiltä, jotka jo on täydellisen riippumattomia ja vapaita. Lähinnä en ymmärrä sitä, että MITEN sellaset ihmiset tapaa ketään, jotka on täydellisen riippumattomia ja vapaita? Miten? Koska jos mä lähtisin siihen vapauden tilaan, se tarkoittaisi, että mulle on ihan sama näenkö mä jotain tyyppiä vai en. Tai siis et jos se ihminen kiinnostaisi mua, mut olisin täysin riippumaton ja vapaa eikä mulla ole TARVETTA nähdä sitä niin miten sitä sit näkee sen toisen kanssa koskaan?